osiolingvistinen tutkimus elää Suo- messa nyt selvästi nousukautta. Sii- tä kertoo paitsi uuden tutkijapolven syn- tyminen myös se, että jo 1970- ja 1980-lu- vulla sosiolingvistiikkaa harjoittaneet tut- kijat ovat palanneet variaationtutkimuksen perimmäisten kysymysten pariin (ks.
esim. Mielikäinen ja Palander 2002; Nah- kola ja Saanilahti 2001; Paunonen, tulos- sa). Tähän uuteen aaltoon liittyy selvästi halu uudistaa variaationtutkimuksen para- digmaa.
Vahvasti uudistushenkinen on myös Harri Mantilan hiljattain ilmestynyt artik- keli Murre ja identiteetti (Virittäjä 3/2004).
Artikkeli on rohkea ja provosoivakin uuden näkökulman avaus.
Tällä keskustelupuheenvuorolla ha- luamme jatkaa murteen ja identiteetin suh- teen pohtimista. Vaikka esitämmekin joita- kin näkökohtia, jotka asettavat Mantilan ar- tikkelin kriittiseen valoon, haluamme ko- rostaa, että pidämme sitä inspiroivana ja erittäin tervetulleena lähtökohtana keskus- telulle, jota suomalainen variaationtutkimus nähdäksemme tarvitsee.
Esittelemme aluksi taustaa, josta Man- tila murteen ja identiteetin suhdetta tarkas-
VIELÄ MURTEEN JA IDENTITEETIN SUHTEESTA
tellessaan on lähtenyt liikkeelle, sekä sitä teoreettista asetelmaa, jonka hän tuolta poh- jalta artikkelissaan esittää. Tämän jälkeen tarkastelemme variaation ja identiteetin välisen dynamiikan tutkimiseen liittyviä teoreettisia ja metodisia näkemyksiä, jotka lähtökohdiltaan eroavat Mantilan esittä- mästä mallista. Keskustelupuheenvuorom- me ydin on ajatuksessa, että Mantilan nä- kökulma variaation selittämiseen on jännit- tävä ja ehdottomasti kehittämisen arvoinen, mutta joiltakin taustaoletuksiltaan ongel- mallinen. Mielestämme tässä esittämämme näkökohdat kuitenkin poistavat keskeisim- mät ongelmat, jotka koemme hänen hypo- teettisessa asetelmassaan (s. 329) olevan.
Samalla nousee kylläkin esiin uusia, meto- disia haasteita.1
VIIDENLAISET PIIRTEET JA IDENTITEETIT Mantila esittelee artikkelinsa alkupuolella puhekielen piirteiden ryhmittelyn, joka on ainakin variaationtutkijoille tuttu jo vuonna 1997 ilmestyneestä tutkimusraportista (ks.
Mantila 1997). On hienoa, että tämä piirre- lähtöinen tarkastelutapa tulee nyt tunnetuk-
S
––––––––––
1 Kiitämme Marjatta Palanderia käsikirjoituksemme kommentoinnista. Kirjoituksen puutteista kannamme vastuun itse.
si laajemminkin.2 Piirteiden ryhmittely vii- teen kategoriaan perustuu niiden maantie- teelliseen levikkiin ja sosiaaliseen variaa- tioon. Kuva nykyvariaatiosta pohjautuu so- siolingvistiseen tutkimustietoon, jota on kertynyt pääasiassa pro gradu -töistä. Tut- kielmien vielä perusteellisempi kartoitus (ks.
Mielikäinen ja Paunonen, tulossa) saattaa hieman muuttaa ja tarkentaa tätä jaottelua, mutta lähtökohdiltaan se vaikuttaa toimival- ta. Mantila on ryhmitellyt puhekielen piir- teet tiivistäen seuraavasti:
1) Yleisissä ja neutraaleissa puhekieli- syyksissä ei ole suurta ikä- eikä suku- puoliryhmittäistä variaatiota, ja niitä käytetään kaikkialla Suomessa.
2) Laaja-alaiset puhekielen piirteet ovat tunnettuja eri murrealueilla, eikä niiden perusteella voi tarkasti paikantaa puhu- jan kotiseutua. Maaseudulla ne ovat elä- viä, mutta kaupungeissa niiden käytös- sä ilmenee selvää sosiaalista variaatiota siten, että naiset ja nuoret karttavat niitä.
3) Yleistyvät puhekielen piirteet ovat le- viämässä sekä maantieteellisesti että so- siaalisesti.
4) Leimallisten maakuntapiirteiden nega- tiivinen leimautuminen on vielä vah- vempaa kuin ryhmän 2 piirteillä niin, että maaseudullakin niiden käytössä il- menee sosiaalista variaatiota.
5) Elävät paikallisuudet ovat yleistyviä, kuten ryhmän 1 piirteet, mutta niiden käyttö rajautuu maantieteellisesti sup- pealle alueelle.
Mantilan tuoreessa artikkelissa Murre ja identiteetti uutta on osuus, jossa hän esittää hypoteettisia tulkintoja ryhmittelemilleen
piirteille. Tämä on sekä artikkelin kiehtovin että samalla myös sen ongelmallisin osa.
Mantilan lähtökohtana on ajatus, että eri ta- valla varioivilla (ks. edellä mainitut ryhmät 1–5) piirteillä on »oma sosiaalinen varauk- sensa ja leimansa, joka määrittää käyttäjään- sä» (s. 329). Niillä rakennetaan erityyppisiä identiteettejä, jotka eivät ole pysyviä vaan tilanteittain vaihtuvia. Tämä lähtöajatus on sinänsä oivallinen, mutta se, miten variaa- tio ja identiteetti kytkeytyvät toisiinsa, on- kin vaikeampi kysymys. Käsittelemme seu- raavassa Mantilan esittelemää mallia tuo- malla samalla esiin sen, missä mielessä näemme hypoteesin rakentuvan ongelmal- lisille taustaoletuksille. Haluamme korostaa, että kritisoimme nimenomaan mallin taus- talla olevaa oletusta kielellisten merkityk- senantojen mekanismeista, emme mallin ku- vaamaa ideaa variaation avulla jäsentyväs- tä identiteetin konstruktiivisesta luonteesta.
Mantilan hahmottelemassa mallissa (s.
329) on viisi identiteettityyppiä, joista yksi, neutraali, leikkaa kaikkia muita identiteet- tejä. Neljä muuta ovat toisistaan erillisiä.
Viisi tyyppiä ja niitä edustavat kielenpiir- teet voi tiivistää seuraavasti:3
1) maalainen, kielteinen; maskuliininen;
reipas, mutkaton, suora; suomalainen (ryhmien 2 ja 4 piirteet)
2) maalainen, myönteinen; reipas, mutka- ton, suora; moderni, feminiininen (ryh- män 5 piirteet)
3) (pää)kaupunkilainen; nuori; feminiini- nen (ryhmän 3 piirteet)
4) korrekti; koulutettu (yleiskieliset piir- teet)
5) neutraali (ryhmän 1 piirteet) ––––––––––
2 Tällainen variaation kuvaustapa ei ole suomalaisessa sosiolingvistiikassa kuitenkaan uusi: Mantilan teke- män ryhmittelyn pohjana on Aila Mielikäisen jo vuonna 1982 tekemä piirrejako (ks. Mielikäinen 1982: 280–
287). Mantilan ryhmittelyä voi pitää tämän jaottelun edelleen kehittelynä ja ajantasaistamisena.
3 Mantila ei ole numeroinut identiteettityyppejä. Numerointi viittaa tässä siihen järjestykseen, jossa hän esit- telee tyypit artikkelissaan.
Mallin lähtökohtana on oletus, että suomen- puhujat hahmottavat piirteiden »erilaisen ilmaston» ja leimautumisen (vrt. edellä esi- tellyt piirteet) ja »sopeuttavat oman kielel- lisen käyttäytymisensä siihen» (s. 328).
Osin tämä sopeutuminen on Mantilan mu- kaan intuitiivista, mutta osin myös tietois- ta identiteetin rakentamista.
Kritiikkimme ytimen voi tiivistää seu- raavaan kysymykseen: kenen näkökulmas- ta hypoteettisessa mallissa itse asiassa on kysymys? Mantilan mukaan esimerkiksi piirteet, joita miehet suosivat mutta naiset karttavat, ovat piirteitä, joilla ilmennetään maskuliinista (ym.) identiteettiä (identi- teettityyppi 1). Niillä piirteillä, joilla on paikallista prestiisiä ja sosiaalisesti myön- teinen arvolataus, ilmennetään puolestaan feminiinistä (ym.) identiteettiä (identiteet- tityyppi 3). Mantila korostaa, että asetelma on hypoteettinen eikä se ole millään laskel- milla todistettavissa toisin kuin ryhmitte- ly viidenlaisiin puhekielen piirteisiin nii- den alueellisen ja sosiaalisen variaation pe- rusteella. Tämä on totta ja helppo selittää:
jako viidenlaisiin piirteisiin on mahdolli- nen ja luotettava, koska se perustuu objek- tiivisesti mitattavissa oleviin variaationtut- kimuksen tuloksiin. Sen sijaan identiteet- tien konstruointi kyseisen viisjaon pohjal- ta on ongelmallinen, koska tässä näkökul- massa ei ole — tai ei pitäisi olla — kysy- mys niinkään variaationtutkijan objektiivi- sesta näkemyksestä kuin kielenpuhujan (subjektiivisesta) tavasta hahmottaa kielel- listä vaihtelua.
Keskeinen ongelma Mantilan esittä- mässä hypoteettisessa mallissa on mieles- tämme siis siinä, että tässä mallissa näke- mys identiteetin konstruoinnista perustuu variaationtutkimuksen tuottamaan tietoon
eikä puhujien käsityksiin ja havaintoihin (engl. perceptions). Vaikka tutkimuksen perusteella tiedämmekin, että miehet käyt- tävät enemmän svaavokaalia ja heidän pu- heessaan pitkät vokaalit diftongiutuvat useammin kuin naisilla (ks. s. 326, 328), emme voi automaattisesti olettaa, että maal- likkokielenpuhujat, ei-lingvistit, hahmottai- sivat varianttien sosiaaliset merkitykset saati alueellisen levikin samalla tavalla kuin kielentutkijat variaationtutkimuksen poh- jalta. Varmasti on niin, että Mantilan mal- lin kuvaamista piirteistä osa assosioituu melko yleisesti juuri sillä tavalla kuin hän esittää. Eihän voida ajatella, että kielelliset muutosprosessit olisivat irrallaan niihin lii- tetyistä sosiaalisista merkityksistä, päinvas- toin. Toisten kielenpiirteiden sosiaaliset merkitykset ja niihin liitetyt stereotypiat lienevät kuitenkin yleisemmin tunnettuja ja laajemmin jaettuja kuin toiset, mihin Man- tilakin viittaa. Yhteisiä merkityksiä voisi olettaa olevan erityisesti niillä piirteillä, joita on mediassa ja viihteessä laajalti käy- tetty henkilöhahmojen karakterisoimiseen ja erilaisten stereotypioiden välittämiseen.
Palaamme vielä murteiden julkisuuskuvaan
— ja sitä kautta myös siihen, miksi Manti- lan esittämällä mallilla on paikkansa — mutta tarkastelemme ensin sitä, miten ja miksi »kansan» näkökulmaa murteiden ja murrepiirteiden arvottamiseen voi ja olisi mielestämme syytä tutkia.
KIELENPIIRTEIDEN SOSIAALISTEN MERKITYSTEN SELVITTÄMINEN
EMPIIRISIN KEINOIN
Sosiolingvistiikassa on 1980-luvulta alkaen saanut jalansijaa kansanlingvistiikaksi ni- mitetty suuntaus,4 jonka lähtökohtana ovat ––––––––––
4 Marjatta Palander on kirja-arviossaan Kansan käsityksistä lingvistiikkaa (2001) suomentanut suuntauksen piirissä käytetyt keskeiset nimitykset: kansanlingvistiikka (folk linguistics), kansandialektologia – havainto- dialektologia (perceptual dialectology).
maallikoiden, ei-lingvistien havainnot kie- lestä ja variaatiosta. Tutkimussuuntauksen vakiinnuttajana pidetään Dennis R. Presto- nia, joka on tehnyt tunnetuksi ja uudistanut metodisesti tätä jo 1900-luvun alussa viriä- mään lähtenyttä sosiolingvistiikan suun- tausta. Varsin pitkään on ollut vallalla se bloomfieldiläinen näkemys, että kansan kä- sitykset kielestä ovat toisarvoisia tai koko- naan vailla arvoa. Viime aikoina laajaa kan- natusta on kuitenkin saanut Henry Hoenigs- waldin jo vuonna 1966 esittämä toisentyyp- pinen näkemys (sit. Niedzielski ja Preston 2000: 2):
– – we should be interested not only in (a) what goes on (language), but also in (b) how people react to what goes on (they are persuaded, they are put off etc.) and in (c) what people say goes on (talk concerning language).
It will not do to dismiss these second- ary and tertiary modes of conduct merely as sources of error.
Kansandialektologia nykymuodossaan menee katsantokannassaan Hoenigswaldia- kin pidemmälle: maallikoiden näkemys kielellisen variaation tulkinnassa ei ole tois- arvoinen vaan pikemminkin ensiarvoinen.
Kansanlingvististä lähtökohtaa epätieteel- lisenä pitäviä suuntauksia Niedzielski ja Preston (2000: 3–10) kritisoivat tavallisen kielenpuhujan yläpuolelle asettuvasta asen- teesta, jota voisi nimittää kielentutkijan norsunluutorniksi.
Näyttää siltä, ettei kielitieteen kentäs- sä ole kovinkaan laajalti ymmärretty maal- likoiden kielikäsitysten tutkimisen rele- vanssia (Niedzielski ja Preston 2000: 7–10, 32). Monet tutkimukset kuitenkin osoitta- vat, miten kansan käsityksistä lähtevän nä-
kökulman avulla voi avautua pääsy esimer- kiksi sellaisiin variaationtutkimuksen kan- nalta merkittäviin kysymyksiin kuin kieli- yhteisöjen sisäisiin ja välisiin jännitteisiin, jotka ovat seurausta yhteiskunnallisista tai poliittisista muutoksista (ks. Preston 1989;
Preston 1999; Long ja Preston 2002). Jos kielentutkija tyytyy vain kiikaroimaan nor- sunluutornistaan laskeutumatta kielen- puhujan todellisuuteen, voi pahimmassa ta- pauksessa jotain olennaista variaatiosta tai kielenmuutoksen syistä jäädä kokonaan tutkimuksen ulottumattomiin. Tämä on nähdäksemme vaarana sellaisessa murteen ja identiteetin välistä suhdetta tarkastele- vassa lähestymistavassa, joka lähtee liik- keelle kielenpuhujan näkökulman sijaan pelkästään kielentutkijan asiantuntijuudes- ta. Tämän kirjoituksen tärkeä motiivi on- kin se, että pidämme Mantilan esittämää mallia oivaltavana ja käänteentekevänä suomalaisessa variaationtutkimuksessa, mutta emme soisi sen ontuvan vain siksi, että siitä puuttuu kokonaan kansanlingvis- tinen ulottuvuus.5
Mistä sitten kielenpuhujan ja -tutkijan näkökulmien törmäyksessä perimmältään on kysymys? Tarkastelemme tätä kysymys- tä seuraavaksi vertailemalla maallikon ja kielentutkijan tapoja hahmottaa kieltä ja siinä ilmenevää variaatiota.
PUUSTA TYVEEN:
LINGVISTIN JA EI-LINGVISTIN KIELINÄKEMYSTEN EROAVUUS Kansanlingvistinen paradigma lähtee liik- keelle siitä, että maallikon ja kielentutkijan tavat hahmottaa kieltä eroavat toisistaan (ks. tarkemmin esim. Preston 1996; 2002).
––––––––––
5 Tässä yhteydessä lienee aiheellista huomauttaa, ettei Mantila tietääksemme ole suinkaan asettunut vastusta- maan kansandialektologista tutkimusnäkökulmaa — hän itse asiassa perustaa osan argumenteistaan sen pii- rissä tehtyihin havaintoihin.
Maallikon ajattelussa kieli hahmottuu jon- kinlaisena abstraktina, virheettömänä ideaalina, josta on olemassa erilaisia »huo- nompia» versioita, kuten murteet. Keskeistä tässä näkemyksessä on kieltä arvottava perspektiivi, joka perustuu suppeaan normi- näkemykseen: tyypillinen maallikko ei hah- mota kielestä erikseen niin kutsuttuja luon- nollisia normeja (ks. esim. Bartsch 1987:
142–144; Karlsson 1995: 163–168; Nyman 2000: 55–56), vaan pyrkii soveltamaan preskriptiivisiä normeja myös puhuttuun kieleen. On kuitenkin huomattava, ettei tämä suinkaan tarkoita sitä, että maallikon ja kielentutkijan näkökulma preskriptiivi- siin normeihin olisi samankaltainen; paitsi kielentutkimuksen tapa kuvata kieltä (de- skriptio) myös normittamisen lähtökohdat ovat kielitieteellistä koulutusta saamatto- malle kaikkiaan melko vieraita. Tähän tosi- asiaan jokainen lingvisti on varmasti tör- männyt keskustellessaan kielestä maallikoi- den kanssa. Turhautuneisuus toistuviin, kielitieteen näkökulmasta käsittämättömiin ja affektiivisiinkin normikeskusteluihin on varmasti vaikuttanut kielentutkimuksen piirissä vakiintuneeseen asenteeseen nähdä maallikon mielikuvat ja näkemykset kieles- tä tieteellisesti arvottomina. Monessa mie- lessä ne sellaisia ovatkin, mutta eivät tutki- muksessa, joka selvittää variaation funktio- naalisuutta ja luonnollisten normien sosiaa- lista organisoitumista.
Olennainen seuraus maallikon yksipuo- lisesta kielinäkemyksestä on se, ettei kiel- tä ja sen puhujia kyetä erottamaan toisis- taan: variaatioon on latautunut assosiaatioi- ta. Esimerkiksi suomen murteita koskevat käsitykset ja niihin kohdistuvat asenteet ovat voimakkaasti sidoksissa heimostereo- typioihin, jotka juontavat juurensa aina Topeliuksen Maamme kirjaan asti (ks. Mie- likäinen ja Palander 2002: 103–104). Tä- män puolen Mantilakin ottaa artikkelissaan esiin (s. 332).
Jos maallikon kielinäkemystä voi pitää yksipuolisena, sellainen on Prestonin (esim. 2002: 63–64) mukaan myös lingvis- tiikan näkökulma: tutkimukselle on tyypil- listä, että kieltä analysoidaan etäällä siitä kognitiivisesta todellisuudesta, jossa so- siaaliset merkitykset ja kieli kytkeytyvät puhujan tajunnassa yhteen. Kielitieteessä tämä kielenpuhujalle konkreettinen ja tosi ulottuvuus näyttäytyy usein siis himmeänä.
Erityisesti sosiolingvistiikan kentässä tätä voi pitää varsin paradoksaalisena — paino- tetaanhan jo tämän suuntauksen määritte- lyssä kielen ja sosiaalisen todellisuuden lä- heistä kytköstä (ks. esim. Downes 1984:
15). Oma kysymyksensä on kuitenkin, kuinka kuroa umpeen maallikon ja kielen- tutkimuksen näkökulmien välinen rako itse tutkimuksessa. Kansanlingvistisessä suun- tauksessa ongelma on yritetty ratkaista ot- tamalla lähtökohdaksi se, ettei tutkija ase- tu tavallisen kielenpuhujan kielinäkemyk- sen yläpuolelle. Käytännössä kuitenkin esi- merkiksi yhteisen metakielen puute voi aiheuttaa ongelmia. Myös kielenpuhujien todellisuuteen ja vuorovaikutuksen dyna- miikkaan käsiksi pääseminen on haasteel- linen tehtävä. Kumpaakin ongelmaa on kuitenkin mahdollista avata kartuttamalla tutkimusta tavallisen kielenpuhujan kieli- tietoisuudesta ja asettamalla epätieteelli- nenkin kielinäkemys arvoonsa. Kysymys on ennen kaikkea taustaoletusten tarkista- misesta ja tutkimuksen uudelleen suuntaa- misesta näiden tarkistettujen hypoteesien pohjalta.
KIELEN JA IDENTITEETIN VÄLINEN SUHDE
Edellä esitetyn kansanlingvistisen lähesty- mistavan valossa voidaan ymmärtää, mik- si Mantilan identiteettien konstruoinnin mallissa kaikki tulkinnat eivät osu yksiin esimerkiksi omien intuitioidemme eivätkä
myöskään tutkimustulostemme kanssa:
moniin tulkintoihin voi löytää jopa vasta- esimerkkejä. Jo tämä kuvastaa hyvin sitä, että yleispätevää mallia on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta rakentaa. Havain- nollistamme tätä nyt muutaman esimerkin avulla.
Yksiselitteiset, kaikkialla pätevät tul- kinnat ovat kyseenalaisia silloinkin, kun pu- hutaan median tuottamista stereotypioista.
Aivan purematta on vaikea niellä esimer- kiksi Mantilan väitettä siitä, että (pelkäs- tään) eteläpohjalaismurre olisi muodostunut suomalaisuuden tunnusmerkiksi. »Vankka sukupolvelta toiselle periytyvä ammattitai- to, suomalaisen työn ylistys, toimii parhai- ten juuri Etelä-Pohjanmaan murteella», hän toteaa (s. 331). Näinkin voi olla, mutta voi- daan pohtia, miksi sitten suositussa, hiljat- tain uusitussa viihdesarjassa Fakta homma voimakkaasti suomalaista työläisidentiteet- tiä ja ammattiylpeyttä edustava Pirre on pantu puhumaan vahvaa hämäläismurretta eikä eteläpohjalaista (Haakana ja Visapää, tulossa). Siksikö, että hämäläisyys sopii Pirren rempseyteen paremmin kuin vakava ja juro eteläpohjalainen murre (määritelmät itäsuomalaisopiskelijoiden, ks. Mielikäinen ja Palander 2002: 103)? Voidaankin pohtia, missä määrin heimo- ja heimokielistereo- typiat todella ovat jaettuja ja missä määrin taas eri alueilla erilaisia. Esimerkiksi sopi- vat myös helsinkiläisten puhetapaan liite- tyt mielikuvat: monissa maakunnissa var- sin yleinen näkemys helsinkiläispuheesta on, että se on itsevarmaa, teennäistä, hie- nostelevaa, tärkeilevää, leuhkaa, tylynkuu- loista ja ylimielistä (mas. 103), mutta on vaikea uskoa, että pääkaupunkilaiset itse sa- maistuisivat näihin näkemyksiin ainakaan kovin yleisesti. On tosin mahdollista, että
puhujat helpommin samaistuvat vanhoihin, sukupolvelta toiselle periytyviin topeliaa- nisiin maakuntastereotypioihin kuin uu- dempiin urbaaneihin kielimuotoihin liitet- tyihin mielikuviin. Sitä, onko asia todella näin, olisi mielenkiintoista tutkia.
Myös Mantilan esittämät perusteet sil- le, että erityisesti kaakkois- ja lounaismur- teilla olisi positiivista prestiisiä, ovat mie- lestämme kyseenalaisia. Käsitystään lou- naismurteiden prestiisistä Mantila peruste- lee Heli Laaksosen runouden suosiolla sekä sillä, että murteessa laajasti käytetty loppu- heittoisuus on yksi yleistyvistä puhekielen piirteistä (»Koska loppuheitto on laajem- minkin yleistyvä puhekielen piirre, se on sosiaaliselta varaukseltaan myönteinen.»
s. 333). Itse uskomme, että Laaksosen suo- sion syy piilee muualla kuin siinä, että hän kirjoittaa nimenomaan lounaismurteella:
hänen runonsa on koettu hauskoiksi ja yh- teiskuntakriittisyydessään puhutteleviksi.
Tosin vahvana vellova murrebuumi on epäilemättä vauhdittanut Laaksosen runo- jen suosiota; kaikki sisällöltään kiinnosta- va tuntuu myyvän — murteesta riippumat- ta.6
Myös Mantilan toinen peruste lounais- murteiden prestiisille — näille murteille tyypillisen loppuheiton yleistyminen — on mielestämme ongelmallinen. Ensinnäkin loppuheittoa on tutkittu varsin vähän eikä sen yleistymisestä ole vielä paljoakaan tut- kimustietoa, ja toiseksi yksittäisen piirteen yleistymishierarkian perusteella ei voi teh- dä luotettavia päätelmiä asenteista koko kielimuotoa kohtaan. Päätelmien tekemi- nen edellyttäisi tietoa siitä, että juuri kysei- nen piirre on murteesta tiedostettu, sitä tie- toisesti preferoidaan eikä murteessa ole muita, vielä vahvemmin tiedostettuja piir-
––––––––––
6 Pidämme kuitenkin positiivisena, että Mantila kiinnittää huomiota siihen, että murrebuumi on nostanut maakuntaidentiteetit vahvasti esiin.
teitä. Ei-lingvistin kielelliset käsitykset voivat nimittäin olla hyvinkin ennalta ar- vaamattomat (ks. Preston 1996; myös Gar- rett, Coupland ja Williams 2003: 205). Jo- kin yksittäinen piirre saattaa murteessa olla
— olipa kyse omasta tai vieraasta murtees- ta — niin hallitseva, että se sumentaa huo- mion monilta muilta, kielentutkimuksen näkökulmasta paljon keskeisemmiltä piir- teiltä. Tästä löytyisi varmasti esimerkkejä kaikista suomen murteista, mutta tutkimus- ta on toistaiseksi hyvin vähän. Vaattovaa- ran tornionlaaksolaisnuorilla teettämässä kuuntelutestissä kävi ilmi, että sitä naapu- rimurteen puhujaa, joka käytti tornionlaak- solaista, metateettista h-varianttia (sauh- naan pro saunhaan), pidettiin usein tor- nionjokivartisena — siitä huolimatta, että tämä käytti myös useita murteeseen kuulu- mattomia, selvästi naapurimurteen mukai- sia muotoja (minä pro mie, korkia pro kor- kea ja runsaasti svaavokaalia; Vaattovaara, tulossa). Samaisessa testissä ilmeni, että vastaajat yhdistivät kielenpiirteitä variaa- tiontutkijan näkökulmasta epäodotuksen- mukaisiin alueisiin ja perustelivat vastauk- siaan yllättävästi. Onkin muistettava, että keskivertokielenpuhuja rakentaa mentaali- set murrerajansa ja kielelliset karttansa ja stereotypiansa ilman Kettusen kartastoa tai satojen tutkimusten tuottamaa tietoa muu- toshierarkioista ja alueellisista levikeistä.
Tärkeää on myös pitää mielessä, etteivät ne piirteet, joista meillä on valtavasti tutkimus- tietoa, ole välttämättä kielenpuhujan näkö- kulmasta keskeisi(mpi)ä. Siksi ei myöskään ole kovin selvää, missä mielessä ja missä määrin suomenpuhujat hahmottavat tutki-
muksen kautta tavoitetun sosiolingvistisen ilmaston saati sopeuttavat käyttäytymistään siihen (vrt. Mantila 2004: 328).7
Mitä tulee lounaismurteisiin, omien opiskelijoidemme teettämistä kyselyistä kävi ilmi, että pääkaupunkiseudulla asuvat nuoret aikuiset suhtautuvat suomen mur- teista kaikkein negatiivisimmin juuri nii- hin.8 Samansuuntaisia ovat tulokset myös Tornionlaaksosta: sikäläisten nuorten kes- kuudessa on prestiisiä monilla muilla mur- teilla mutta ei erityisemmin lounaismurteil- la (Vaattovaara, tulossa). Itäsuomalaisten asenteet sen sijaan vaikuttaisivat olevan positiivisempia (ks. Mielikäinen ja Palan- der 2002: 103). Nämä ristiriitaiset evaluaa- tiot kuvastavat sitä, että murteiden arvotta- minen on jossain määrin aluekohtaista ja tutkimatta on vaikea tietää, kuinka vahvasti arvotukset liittyvät pohjimmiltaan aivan muihin tekijöihin kuin kieleen. Tosin, ku- ten jo aiemmin totesimme, ei-lingvistille on tyypillistä se, ettei kielimuotoa ja sen puhu- jia kyetä pitämään toisistaan erillään. Juuri tätä kirjallisuudessa ja mediaviihteessä on hyödynnetty henkilöhahmojen karakteri- soinnissa.
KIELTEINEN JA MYÖNTEINEN, MAALAINEN JA KAUPUNKILAINEN
— KENEN NÄKÖKULMASTA?
Mantilan tekemien tulkintojen voidaan aja- tella ehkä edustavan jonkinlaista yleistä medianäkökulmaa, joka tuntuu monilta osin sopivan yhteen piirteiden alueellisen ja so- siaalisen levikin kanssa. Tässä mielessä jotkin ovat turvallisempia piirteitä kuin toi-
––––––––––
7 On tosin myös osoituksia siitä, että kielenpuhujien käsitykset käyttämistään muodoista voivat hyvinkin tar- kasti vastata kielenmuutoksen lingvististä ja sosiolingvististä etenemistä yhteisössä (Vaattovaara 2004).
8 Aineiston (N = 112) kokosivat Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen opiskelijat suomen alueellista ja sosiaalista vaihtelua käsittelevän kurssin lopputyönään keväällä 2002 samaan tapaan kuin Palanderin ohjaamat joensuulaisopiskelijat (ks. Mielikäinen ja Palander 2002: 87). Havainto lounaismurteisiin liittyvistä negatiivi- sista asenteista perustuu kysymykseen »Missä päin Suomea puhekieli on ruminta?» annettuihin vastauksiin.
set. Kun puhutaan identiteettien konstruoin- nista, liikutaan tasolla, jossa puhujalähtöi- nen (kansanlingvistinen) näkökulma käy kuitenkin vielä välttämättömämmäksi.
Ongelmallisena Mantilan mallissa voi pitää esimerkiksi sellaisia luonnehdintoja kuin
»kielteinen» ja »myönteinen», »maalai- nen», »maskuliininen» ja »feminiininen».
Kielteisyyttä ja myönteisyyttä on mahdo- tonta tarkastella yleisinä määritelminä, sil- lä tulkinnat vaihtelevat niin alueittain, tilan- teittain kuin yksilöittäinkin.9 Entä mitä voisi vastaavasti olla kaupunkilainen maskuliini- suus? Entä feminiininen suomalaisuus? Tai
»vanha kaupunkilainen» identiteetti? Kun Mantilan mallissa piirteiden kytkeminen tiettyihin identiteettityyppeihin ei perustu minkään tietyn ryhmän kielellisten asentei- den tutkimiseen, jääkin pohtimaan, kenel- le vaikkapa yleisgeminaatiolla on kielteinen kaiku tai kenen korvissa mie-pronominilla on myönteinen, »reipas», »mutkaton» tai
»suora» sävy.
Mie-pronomini on ehkä paras esimerk- ki murrepiirteestä, joka on yleisesti otettu käyttöön alkuperäisen levikkialueensa ulkopuolella. Mutta onko karjalaismurtei- siin yleisesti liitetty reippauden ja mutkat- tomuuden leima automaattisesti kytkeyty- nyt murteen yksittäiseen piirteeseen?
Mantilan mukaan mie-pronominia käyte- tään yleisesti tilanteissa, joissa puhuja ha- luaa antaa itsestään iloisen ja toimeliaan kuvan. Hänen esiin nostamissaan esimer- keissä se voidaan nähdä »epävarman toi- minnan subjektina», jolle televisioesiinty- misessä sattuvat pikku kömmähdykset an- netaan anteeksi (s. 332–333). Mantilan tulkinta on kiinnostava, mutta sitä ei voi yleistää ainakaan mie-pronominin ainoak-
si funktioksi. Alustavat havaintomme (vrt.
myös Halonen 2002: 94–95) ovat saaneet meidät pohtimaan, liittyisikö mie-prono- minin käyttö yleisemmin tapaan nostaa oma persoona etualalle tai arvioitavaksi.
Esimerkiksi seuraavalla, satunnaisesti In- ternetin keskustelupalstalta poimitulla mie-muodolla on vaikea nähdä olevan mitään »iloista toimeliaisuutta» osoittavaa merkitystä:
Mutta kylmänä tamma on turhautunut ja yhteistyöhaluton, ja selvästi ajattelee
»Ääh, mitä ihmettä sä siellä koitat? En mie mikään kone oo, tajuutsä?».
(www.geocities.com/ytneliz/ewerich.
html)
Mie-variantin käyttöä on siis syytä tut- kia tarkemmin sellaisilla menetelmillä, joil- la saadaan selville siihen liitettyjä sosiaali- sia merkityksiä. Joka tapauksessa mie-pro- nominin tulkitseminen suoranaisesti reip- paan maalaisen karjalaisidentiteetin repre- sentoinnin välineeksi on hyvin kyseenalais- ta. Vaikka maalaisuuden leima voi olla jol- lain tavalla taustalla, maalaisidentiteetin ulottuvuus on mie-pronominin käytöstä ainakin joissakin konteksteissa hämärtynyt.
Tämä voisi selittää sitä, että Lappeenrannan ja Joensuun maakuntakeskuksissa sillä on vankka asema myös nuorten puhekielessä (Alpia 2003; Palander ja Nupponen, tulos- sa). Positiivisia asenteita on omiaan vahvis- tamaan varmasti myös Antti Tuiskun ja Hanna Pakarisen kaltaisten nuorisoidolien mie-pronominin estoton käyttö. Niillä alueilla, joiden murteeseen mie perinteisesti kuuluu, variantti saattaa liittyä maaseutu- imagoonkin, mutta asiaa tutkimatta tästä ei voi olla varma.
––––––––––
9 Itse asiassa Mantilan kuvauksessa jää hyvin implisiittiseksi, missä mielessä identiteettityyppiin 1 (maalai- nen, kielteinen; maskuliininen; reipas, mutkaton, suora; suomalainen) liittyy kielteisiä mielleyhtymiä. Esi- merkit viittaavat pikemminkin päinvastaiseen.
Aiemmin viittasimme siihen, että murrepiirteitä saatetaan assosioida jopa toi- sin kuin alueellisen variaation näkökulmas- ta voisi olettaa. Tornionlaaksolaisnuorten svaavokaaliin liittämät mielikuvat ovat täs- tä yksi esimerkki. Mantila on sijoittanut svaavokaalin kielteisen maalaisuuden ja maskuliinisuuden kenttään sillä perusteel- la, että sitä käyttää etupäässä maaseudun miesväestö. Tornionlaaksolaisnuoret kui- tenkin paikantavat sellaisen svaata käyttä- vän naapurimurteensa puhujan, joka ei käytä metateettista h:ta, useimmin Oulun seudulle tai Ouluun, ja perustelevat tätä paikannustaan nimenomaan svaavokaalin esiintymisellä (Vaattovaara, tulossa). Tut- kijan lähtöoletus oli, että kyseinen testi- puhuja tunnistettaisiin Rovaniemen seu- dulla asuvaksi juuri svaan käytön perus- teella, mutta tutkimuksessa ilmenikin, että vain harva paikansi puhujan sinne. Tätä se- littää se, että tutkimukseen osallistuneet abiturientit olivat voittopuolisesti nimen- omaan Ouluun suuntautuneita, ja niinpä he mielsivät svaan ensisijaisesti Oulun mur- teen eivätkä naapurimurteen piirteeksi, vaikka piirre kuuluu molempiin.10 Masku- liinisuudesta tai maalaisuudesta ei tässä svaavokaaliin liittyvässä tulkinnassa ole kaiketi jälkeäkään.
Toiseksi haluamme kiinnittää huomio- ta vielä siihen, että sukupuolen ja murteen käytön välinen suhde on usein monimutkai- sempi kuin miltä kuva ensi silmäyksellä näyttää. Se, että kaupunkipuhekielestä väis- tyvät murteellisuudet ovat säilyneet maa- seudulla paremmin miesten kuin naisten puheessa, ei välttämättä liity suoranaisesti sukupuoleen (maskuliinisuuteen tai femi- niinisyyteen) vaan muihin orientaatioihin:
Tanskan maaseudulta (Ladegaard 2000)
kuten myös Tornionlaaksosta on tuloksia, joiden mukaan suuntautuneisuus syrjäiseltä kotipaikkakunnalta tai pikkukaupungista suurempiin keskuksiin selittää murreasen- teita ja murteen vähäisempää käyttöä sel- västi paremmin kuin sukupuoli tai koulu- tusvalinnat itsessään. Poismuuttajat vain ovat enimmäkseen tyttöjä ja nuoria naisia, jotka selvästi useammin kuin pojat ja nuo- ret miehet suuntaavat lukioon ja korkea- kouluihin. Kotipaikkakunnalle jäävien enemmistö on nuoria miehiä, jotka puoles- taan hakeutuvat ammattikouluun tai ovat työttömiä. Kun pohditaan syitä piirteiden leimautumiseen, on erityisesti kyseenalais- tettava tulkinnat, jotka perustuvat vain epä- suorasti tiettyihin sosiaalisiin kategorioi- hin.
MURTEEN SPONTAANI VS. TYYLITELTY KÄYTTÖ Median yhteys Mantilan konstruoimaan malliin, joka siis kuvaa identiteettityyppien ja kielenpiirteiden kytköksiä, tulee ilmei- seksi hänen käyttämistään esimerkeistä.
Hän hakee tukea tulkinnoilleen tarkastele- malla, miten erityyppisiä piirteitä on käy- tetty esimerkiksi televisiosketseissä ja -mainoksissa ja toisaalta siitä, miten julki- suuden henkilöiden murteellisuus rakentaa kuvaa eri aluemurteiden merkityksistä ja niihin liittyvistä mielikuvista. Nämä esi- merkit ovat kuitenkin keskenään varsin eri- laisia. Mantila on kyllä mielestämme oi- kealla tiellä kiinnittäessään huomiota me- diaan, sillä televisio, paikallisradiot, lehdis- tö ja Internet ovat olennainen osa murre- buumia — ovathan ne tuoneet murteita suuren yleisön tietoisuuteen ja olleet luo- massa ja vahvistamassa murteisiin liittyviä
––––––––––
10 Monet seikat tässä tutkimuksessa viittaavat siihen, ettei Rovaniemellä ole tornionjokivartisille nuorille juu- rikaan prestiisiä.
stereotypioita. Tarkastelutavassa näemme kuitenkin ongelmia. Ensinnäkin voi pohtia, mikä on sellaisissa viihdeohjelmissa kuin esimerkiksi Kummelissa ja Fakta hommas- sa harjoitetun murteella leikittelyn suhde urheilijan, poliitikon tai muun julkisuuden henkilön suhteellisen spontaaniin haastat- teluun. Nähdäksemme viihdeohjelmiin tie- toisesti rakennettu tyylitelty murteen käyttö (ks. esim. Coupland 2001; Haakana ja Vi- sapää, tulossa) on pidettävä erillään spon- taanista murteen puhumisesta (esimerkik- si haastattelut). Tällä emme tarkoita sitä, et- tei niillä olisi vaikutusta toisiinsa. Vaikea vain on päättää, kumpi on muna ja kumpi kana: onko tietyistä piirteistä luopuminen seurausta siitä, että ne ovat saaneet medias- sa stigman, vai ovatko median tuottajat herkistyneet »todelliselle» variaatiolle ja hyödyntäneet sitä?
Vaikka murteen tyylitelty käyttö pitäisi mielestämme pitää erillään niin sanotusta spontaanista murteen puhumisesta, tämän ilmiön esiin nostaminen on ehdottomasti yksi Mantilan artikkelin ansioista. Tyylitel- lyllä murteenkäytöllä tarkoitamme sitä, että omaan puheeseen voidaan poimia tilanteit- tain myös »vieraan» murteen piirteitä (Mantila 2004: 332; vrt. kielenylitys (engl.
crossing), ks. Lehtonen 2004: 119–128;
Rampton 1995). Juuri media on tähän tar- koitukseen kiinnostava foorumi. Eri murre- piirteiden ja murteellisten koodinvaihtojen analyysiin kannattaisi kuitenkin käyttää hienosyisempiä työkaluja sekä kiinnittää enemmän huomiota vuorovaikutuskonteks- tiin ja siihen, mitä murteella kulloinkin vuorovaikutuksessa tehdään.
Murteen tyyliteltyä käyttöä pohtiessaan Mantila osoittaa olevansa tietoinen siitä, että variaatio ei ole (pelkästään) tilanne- sidonnainen asia: idiolektit limittyvät ja joustavat tilanteittain. Tässä hän selvästi irrottautuu — positiivisella tavalla — pe- rinteisestä sosiolingvistiikan paradigmas-
ta. Ongelmallisena pidämme kuitenkin seu- raavaa ajatusta (s. 336): »Erilaisilla kielen- piirteillä voidaan tilanteittainkin rakentaa erilaisia identiteettejä.» Olemme yhtä miel- tä kirjoittajan kanssa siitä, että esimerkik- si koodinvaihto kielimuodosta toiseen on merkityksellistä ja tulkintaa vaativaa vuoro- vaikutustoimintaa, mutta onko siinä kyse sittenkään erilaisten identiteettien rakenta- misesta? Itse emme näe identiteettiä näin häilyvänä kategoriana, vaan katsomme, että kyse on pikemminkin asennonvaihdos- ta yhden ja saman identiteetin puitteissa (ks. Goffman 1981; Lappalainen 2004:
303–317). Identiteetin määrittely ei siis ole yksiselitteistä. Voidaan myös pohtia, mis- sä rajoissa puhujat voivat erilaisia piirteitä identiteetin rakentamisessaan hyödyntää.
Eri puhujilla on käytettävissään erilaiset kielelliset resurssit, jotka omalla tavallaan rajaavat valintoja (ks. esim. Lappalainen 2004: 35). Toisin sanoen kuka tahansa ei ota käyttöönsä mitä tahansa murrevariant- teja.
MITEN TÄSTÄ ETEENPÄIN?
Edellä esittämämme esimerkit valaissevat sitä, miten kielellisiin piirteisiin liitetyt merkitykset ovat mekanismeiltaan moni- mutkaisia ja miten näitä merkityksiä voi olla samalla piirteellä (esimerkiksi käyttö- yhteydestä riippuen) monia. Näin ollen ajat- telemme, että ainakin osa piirteistä sijoittuu
— jo yhdenkin puhujan kielitietoisuudes- sa — potentiaalisesti useamman identi- teettityypin leikkauspisteeseen, ei ainoas- taan yhden identiteetin alueelle. Yksi osoi- tus tästä on koodinvaihto puhekielestä yleiskieleen, joka voi saada erilaisia mer- kityksiä sen mukaan, millaisessa vuorovai- kutuskontekstissa se tapahtuu (ks. Lappa- lainen 2004). Normitetulla yleiskielellä on siis paljon muutakin käyttöä kuin toimia koulutetun ja korrektin identiteetin ilmen-
täjänä (vrt. Mantila 2004: 334–335).11 Yksi tapa kehittää Mantilan mallia olisikin tut- kia laajemman aineiston avulla sitä, mitä murteella kulloinkin vuorovaikutuksessa tehdään (vrt. Lappalainen 2004; Lehtonen 2004). Tähän osa Mantilan käyttämistä esi- merkeistä antaa periaatteessa mahdollisuu- den, mutta useimmissa kontekstia on kovin niukasti,12 jotta voisi tarkastella, millaises- ta vuorosta on kysymys ja miten muut vuo- rovaikutustilanteen osallistujat sitä tulkitse- vat. Esimerkiksi keskustelunanalyysi tar- joaa tällaiseen analyysiin varsin käyttökel- poiset välineet.
Toinen keino ratkaista esiin nostamiam- me ongelmia voisi olla piirteiden jakami- nen erilaisiin assosiaatioympyröihin Man- tilan tapaan, mutta puhtaalta pöydältä — kansanlingvistisen lähestymistavan meto- deilla hankitun tutkimustiedon varassa.
Toistaiseksi meillä on hyvin vähän tut- kimustietoa siitä, miten eri alueiden suo- menpuhujat hahmottavat murteita ja niiden piirteitä. Mielikäisen ja Palanderin artikkeli (2002), joka perustuu lukuisiin opinnäyte- töihin, on kuitenkin tällä saralla innostava avaus. Yleispätevän mallin kehittämistä emme pidä kovin realistisena tavoitteena, mutta aluekohtaisia kuvauksia olisi varmas- ti mahdollista rakentaa ja saada karttuvan tutkimuksen myötä myös kokonaiskuvaa suomen puhekielen variaatioon liitetyistä assosiaatiosta.
Kritiikkimme ydin on kohdistunut sii- hen paradoksiin, että kaavamaisista sosiaa-
lisista kategorioista irrottautuessaan Man- tila pohjaa identiteetin konstruoinnista läh- tevän näkökulmansa kuitenkin edelleen paitsi kielenpiirteiden alueelliseen myös niiden sosiaaliseen levikkiin. Tämän ym- märrämme johtuvan siitä, että malli on syn- tynyt puhekielen piirteiden viisjaon pohjal- ta (Mantila 1997). Itse olemme puolestaan lähteneet pohtimaan kielen ja identiteetin suhdetta toisesta suunnasta. Esittämästäm- me kritiikistä huolimatta pidämme Manti- lan artikkelia Murre ja identiteetti merkit- tävänä puheenvuorona suomalaisen variaa- tiontutkimuksen kentässä. Artikkelin suu- rin ansio mielestämme on, että se pakottaa tarkastelemaan puhekielen variaatiota laa- jasti eri muodoissaan ja pohtimaan kielen- käytön ja identiteetin konstruoinnin välis- tä suhdetta. Se yllyttää myös tutkimaan meneillään olevaa murrebuumia ja ylipää- tään puhekielen variaatiota eri muodoissaan ja tarjoaa jännittäviä lähtöhypoteeseja tule- ville tutkimuksille.
HANNA LAPPALAINEN JOHANNA VAATTOVAARA Sähköposti:
hanna.lappalainen@kotus.fi johanna.vaattovaara@helsinki.fi
LÄHTEET
ALPIA, JOHANNA 2003: Miun murre. Joen- suulaisten lukiolaisten kotimurteen- tuntemuksesta. Pro gradu -työ. Joen-
––––––––––
11 Itse asiassa mediassa tapahtunut puhekielistyminen viittaa mielestämme siihen, että yleiskielen käyttö tässä funktiossa on vähenemässä. Esimerkiksi monet politiitikot ja asiantuntijat käyttävät television keskusteluoh- jelmissa varsin runsaasti puhekielisyyksiä (ks. Nuolijärvi ja Tiittula 2000: 225–248). Voikin pohtia, eikö kouluttautuneisuutta ole enää tarvetta korostaa (ainakaan kielellisesti) vai käytetäänkö siihen muita kielelli- siä keinoja kuin normitettua yleiskieltä.
12 Esimerkiksi Pia Korisevaa koskevat kiinnostavat esimerkit ovat peräisin Piia Kemppaisen pro gradusta (2002), jossa ei ole tarjolla yhtään enempää kontekstia.
suun yliopiston suomen kielen ja kult- tuuritieteiden laitos.
BARTSCH, RENATE 1987: Norms of language.
London: Longman.
COUPLAND, NIKOLAS 2001: Language, situa- tion, and the relational self: Theoriz- ing dialect-style in sociolinguistics.
– Penelope Eckert & John R. Rickford (toim.), Style and sociolinguistic vari- ation s. 185–210. Cambridge: Cam- bridge University Press.
DOWNES, WILLIAM 1984: Language and so- ciety. London: Fontana Paperbacks.
GARRETT, PETER – COUPLAND, NIKOLAS – WILLIAMS, ANGIE 2003: Investigating language attitudes: Social meanings of dialect, ethnicity and performance.
Cardiff: University of Wales Press.
GOFFMAN, ERVIN 1981: Forms of talk. Ox- ford: Basil Blackwell.
HAAKANA, MARKKU – VISAPÄÄ, LAURA tu- lossa: Tuttu tv:stä — Fakta homman äänet keskustelun keinona. – Mark- ku Haakana & Jyrki Kalliokoski (toim.), Referointi ja moniäänisyys.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuu- den Seura.
HALONEN, MIA 2002: Kertominen terapian välineenä. Tutkimus vuorovaikutuk- sesta myllyhoidon ryhmäterapiassa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
KARLSSON, FRED 1995: Normit, kielenkäyt- tö ja kieliopit. – Jan Rydman (toim.), Tutkimuksen etulinjassa. Tieteen päi- vät 1995 s. 161–172. Helsinki:
WSOY.
KEMPPAINEN, PIIA 2002: Tullee puhuttua taas iham mitä sattuu. Murrepiirteet nel- jässä televisio-ohjelmassa. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopiston suomen ja saamen kielen ja logopedian laitos.
LADEGAARD, HANS 2000: Language attitudes and sociolinguistic behaviour: Ex- ploring attitude behaviour relations in
language. – Journal of sociolinguis- tics 4/2: 214–233.
LAPPALAINEN, HANNA 2004: Variaatio ja sen funktiot. Erään sosiaalisen verkoston jäsenten kielellisen variaation ja vuorovaikutuksen tarkastelua. Hel- sinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
LEHTONEN, HEINI 2004: Maahanmuuttaja- taustaisten helsinkiläisnuorten pu- heen variaatio ja monikielisyys. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopis- ton suomen kielen laitos.
LONG, DANIEL – PRESTON, DENNIS R.: 2002:
Handbook of perceptual dialectology II. Amsterdam: John Benjamins.
MANTILA, HARRI 1997: Johdanto. – Seija Makkonen & Harri Mantila (toim.), Pohjoissuomalaisen puhekielen sosio- lingvistinen variaatio s. 1–23. Suo- men ja saamen kielen ja logopedian laitoksen julkaisuja 8. Oulu: Oulun yliopisto.
–––– 2004: Murre ja identiteetti. – Virittä- jä 108 s. 322–346.
MIELIKÄINEN, AILA 1982: Nykypuhesuomen alueellista taustaa. – Virittäjä 86 s. 277–294.
MIELIKÄINEN, AILA – PALANDER, MARJATTA
2002: Suomalaisten murreasenteista.
– Sananjalka 44 s. 86–109.
MIELIKÄINEN, AILA – PAUNONEN, HEIKKI tu- lossa: Puhesuomen murroksen tutki- musraportti.
NAHKOLA, KARI – SAANILAHTI, MARJA 2001:
Kymmenen vuotta myöhemmin. Seu- ruututkimus kielenmuutosten etene- misestä yksilön kielessä ja puheyhtei- sössä. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkai- suja 68. Turku: Turun yliopisto.
NIEDZIELSKI, NANCY – PRESTON, DENNIS R.
2000: Folk linguistics. Trends in Lin- guistics. Studies and monographs 122. Berlin: Mouton de Gruyter.
NUOLIJÄRVI, PIRKKO – TIITTULA, LIISA 2000:
Televisiokeskustelun näyttämöllä.
Televisioinstitutionaalisuus suoma- laisessa ja saksalaisessa keskustelu- kulttuurissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
NYMAN, MARTTI 2000: Näkymätön käsi ja kielitieteen epistemologia. – Virittä- jä 104 s. 46–70.
PALANDER, MARJATTA 2001: Kansan käsityk- sistä lingvistiikkaa. – Virittäjä 105 s.
147–151.
PALANDER, MARJATTA – NUPPONEN, ANNE- MARIA tulossa: Karjalaisten »karjala».
PAUNONEN, HEIKKI tulossa: Totta vai toi- veajattelua: näennäisaikainen muutos todellisen muutoksen kuvastajana.
– Riho Grünthal, Hanna Lappalainen, Toni Suutari & Johanna Vaattovaara (toim.), Kieli 16. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
PRESTON, DENNIS 1989: Perceptual dia- lectology. Nonlinguists’ views of areal linguistics. Dordrecht: Foris.
–––– 1996: Whaddayaknow? The modes of folk linguistic awareness. – Lan- guage awareness 5 (1) s. 40–73.
–––– 1999: Handbook of perceptual dia-
lectology I. Amsterdam: John Benja- mins.
–––– 2002: Language with an attitude.
– J. K. Chambers, Peter Trudgill &
Natalie Schilling-Estes (toim.), The handbook of language variation and change s. 40–66. Oxford: Blackwell.
RAMPTON, BEN 1995: Crossing: Language and ethnicity among adolescents.
Real Language Series. London:
Longman.
VAATTOVAARA, JOHANNA 2004: On language attitudes and behaviour in the light of local identity: Controlling the self- reported dialect use. – Britt-Louise Gunnarsson, Lena Bergström, Gerd Eklund, Staffan Fridell, Lise H. Han- sen, Angela Karstadt, Bengt Nord- berg, Eva Sundgren ja Mats The- lander (toim.), Language variation in Europe. Papers from ICLaVE 2 s.
418–431. Uppsala: Department of Scandinavian Languages, Uppsala University.
–––– tulossa: Paikallismurre alueellisen identiteetin rakentumisessa. Tekeillä oleva väitöskirjatyö. Helsingin yli- opiston suomen kielen laitos.
