IKÄÄNTYNEIDEN SUHTAUTUMINEN MARGINAALIRYHMIIN - kyselytutkimus 63–79-vuotiaille
Susanna Eurola Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö
Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2021
Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
SUSANNA EUROLA Työn nimi
Ikääntyneiden suhtautuminen marginaaliryhmiin - Kyselytutkimus 63–79-vuotiaille Oppiaine
Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu- tutkielma Aika
Huhtikuu 2021
Sivumäärä 75
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää 63-79-vuotiaiden suomalaisten asenteita eri marginaaliryhmiä kohtaan Suomessa. Eriarvoisuus on ollut viime vuosien aikana yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun aiheena. Tutkijat ja asiantuntijat ovat sitä mieltä, että eriarvoisuus heikentää sekä yhteiskunnallista että yksilön hyvinvointia. Tutkielmassa käsiteltiin sosioekonomisen aseman vaikutuksia asenteisiin. Tutkielmassa valittiin tarkasteluun eri taustamuuttujia, joista tehtiin uusia luokituksia: tulot, koulutus, asumistyyppi ja vastaajan oma kokemus omasta sosiaalisesta asemastaan.
Selitettävänä muuttujana käytettiin eri ryhmien hyvinvoinnista välittämisen tasoja. Tutkielmassa pyrin vastaamaan kysymyksiin: 1) Miten ikääntyvät suhtautuvat marginaaliryhmiin Suomessa ja 2) Mitkä tekijät selittävät ikääntyvien suhtautumista ja asenteita. Tutkimuksen aineistona toimi ”Hyvinvointi ja eriarvoisuus Suomessa 2017-2018”-kyselyn pohjalta koottu data, jota analysoitiin IMB SPSS- Statistics ohjelman versiolla 27. Aineiston analyysissa käytettiin ristiintaulukointia ja riippumattomien otosten t-testiä sekä korrelaatiokertoimien tulkintaa. Tulkintoja havainnollistettiin Likert-asteikollisille muuttujille sopivilla menetelmillä.
Tutkimustuloksista selvisi, että yli puolet vastanneista välitti eri ryhmien hyvinvoinnista. Naiset välittivät eri ihmisten hyvinvoinnista miehiä enemmän. Hyväksi oman sosiaalisen asemansa kokevat välittivät eri ryhmistä hieman enemmän kuin oman sosiaalisen asemansa huonoksi kokevat.
Peruskoulun suorittaneista tai ilman koulutusta olevista 33,2 % välitti eri ryhmien hyvinvoinnista paljon, kun taas 14,1 % heistä välitti vähän. Korkeita tuloja ansaitsevat välittivät matalampia tuloja ansaitsevia hieman enemmän eri ryhmien hyvinvoinnista. Kaikista vähiten vastaajat välittivät päihteidenkäyttäjien, maahanmuuttajien, pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden, ja ylivelkaantuneiden hyvinvoinnista. Yleisesti ottaen vastaajan tuloilla ei ollut suurta vaikutusta siihen, kuinka paljon hän välitti eri ryhmien hyvinvoinnista. Kuitenkin keski- ja suurituloisista enemmistö välitti yleisesti ryhmien hyvinvoinnista melko- tai hyvin paljon. Koulutuksesta ei löytynyt myöskään niin suurta vaikutusta suhtautumiseen, koska jokaisesta ryhmästä selvästi suurin osa oli vastannut välittävänsä eri ryhmistä melko paljon. Melko paljon tai hyvin paljon välittävistä suurin osa asui omistusasunnossa tai asumisoikeusasunnossa. Vastaajan mielipide omasta sosiaalisesta asemastaan yhteiskunnassa antoi suurimman selityksen sille, välittikö hän eri ryhmien hyvinvoinnista.
Asiasanat
ASENNE, SUHTAUTUMINEN, MARGINAALIRYHMÄ, SOSIOEKONOMINEN ASEMA, IKÄÄNTYVÄ
Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
University of Eastern Finland Faculty
Faculty of social sciences and business studies
Department
Department of social sciences Author
SUSANNA EUROLA Title
Attitudes of older people towards marginalized groups – Survey of 63-79 year olds Academic subject
Social work
Type of thesis Master’s thesis Date
April 2021
Pages 75 Abstract
The purpose of this master’s thesis is to find out the attitudes of Finnish aged 63-79 towards different marginalized groups in Finland. Inequality has been the subject of social and political debate in recent years. Researchers and experts believe that inequality undermines both, social and individual, well- being. The research was interested in the effect of socio-economic status on attitudes. In the research, various background variables were selected for examination, these were reclassified: income, education, type of housing and the respondent’s own experience of the social status. Levels of caring about the well-being of different groups were used as an explanatory variable. The aim was to find an answer to 1) How the elderly react to marginal groups in Finland and 2) What factors explain the attitudes of older people. The material of the research was the ”Welfare and inequality in Finland 2017-2018”-survey, which was analysed with IMB SPSS Statistics version 27. Cross-tabulation and t-test of independent samples and interpretation of correlation coefficients were used in the analysis of the data. Interpretations were illustrated using methods appropriate to the Likert-scale variables.
The results of the study showed that more than half of the respondents cared about the well-being of different groups. Women cared more about the well-being of different people than men. Those who felt good about their own social status cared a little more about the different groups than those who felt bad about their own social status. Of those who completed primary school or were without education, 33,2 % cared more about the well-being of different groups, while 14,1 % of them cared little. Those who earning high incomes cared a little more about those who earning lower incomes about the well-being of different groups. The worst reaction of the respondents was towards the well- being of substance users, immigrants, refugees, asylum seekers and over-indebted people. In general, the respondent’s income didn’t have a large effect on how much respondent cared about the well-being of the different groups. However, the majority of middle- and high-income people generally cared quite or very much about the well-being of groups. Education wasn’t found to have a large effect on attitudes. Most of the caring ’pretty much’ or ’very much’ people lived in owner-occupied or right-of- occupancy housing. The social status of the respondent’s provided the most for whether respondents cared about the well-being of different groups.
Keywords
ATTITUDE, MARGINAL GROUP, SOCIO-ECONOMIC STATUS, AGING
Place of storage University of Eastern Finland Library Additional information
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 ASENTEET, MARGINAALISUUS JA IKÄÄNTYMINEN TUTKIMUSKOHTEENA ... 4
2.1 Asenteet ja suhtautuminen ... 4
2.1.1. Ennakkoluulojen ilmentyminen ... 9
2.1.2 Suvaitsevaisuus asenteena... 13
2.2 Ikääntyminen ... 19
2.2.1 Ikääntyneiden suhtautumistapojen merkitys ... 22
2.3 Marginaaliryhmät Suomessa ... 23
2.3.1 Marginaalisuus yhteiskunnallisena ilmiönä ... 23
2.3.2 Yhteiskunnassa kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ... 24
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 26
3.1 Tutkimusaineisto ... 26
3.2 Tutkimusmenetelmät ... 27
3.3 Tutkimuksen eettisyys ja luotettavuus ... 30
4 TULOKSET ... 32
4.1 Suhtautuminen muihin ryhmiin ... 40
4.2 Koulutus ja suhtautuminen... 43
4.3 Tulojen yhteys suhtautumiseen ... 44
4.4 Sosiaalisen aseman yhteys suhtautumiseen ... 47
5 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 57
6 POHDINTA ... 61
TAULUKOT
Taulukko 1. Vastaajien taustatiedot (n = 1 212) ... 32
Taulukko 2. Vastaajien tyytyväisyys omaan elämäänsä. ... 49
Taulukko 3. Tulojen, koulutuksen ja asumistyypin yhteys eri ryhmien hyvinvoinnista välittämisen välillä. ... 51
Taulukko 4. Korrelaatiot: sosiaalinen asema, asumismuoto, koulutus ja tulot. ... 54
Taulukko 5. Khiin neliö -testi ... 55
Taulukko 6. Mann-Whitney U:n testi ... 56
KUVIOT
Kuvio 1. Eläkeläiskotitalouksien lukumäärät kotitalouden viitehenkilön sosioekonomisen ryhmän mukaan. ... 21Kuvio 2. Tulojakauma ruokakuntatyypin mukaan. ... 34
Kuvio 3. Kyselyyn vastanneiden asuinkunta. ... 35
Kuvio 4. Vastaajien eri marginaaliryhmistä välittämisen taso. ... 37
Kuvio 5. Vastaajien puoluekanta. ... 39
Kuvio 6. Hyvinvoinnista välittämisen tasot sukupuolen mukaan. ... 41
Kuvio 7. Sukupuolten välinen ero hyvinvoinnista välittämisen tasoilla. ... 42
Kuvio 8. Koulutuksen ja marginaaliryhmistä välittämisen yhteys. ... 43
Kuvio 9. Tulojen ja marginaaliryhmistä välittämisen yhteys (n = 875). ... 45
Kuvio 10. Eri ryhmien hyvinvoinnin merkitsevyys vastaajille. ... 46
Kuvio 11. Vastaajan arvio omasta sosiaalisesta asemastaan verrattuna marginaaliryhmistä välittämiseen (n = 1157). ... 48
Kuvio 12. 18–79-vuotiaiden vastanneiden muiden hyvinvoinnista välittämisen tasot. ... 52
Kuvio 13. Vertailu kahden eri ryhmän välillä... 53
1 JOHDANTO
Suomessa ei ole viime vuosina tehty varsinaisesti vähemmistöihin liittyvää asennetutkimusta.
Asenneilmapiiri on kuitenkin pysynyt Suomessa suhteellisen tasaisena viime aikoina.
Erityisesti maahanmuuttajiin kohdistuvista asenteista on keskusteltu jo vuosikymmeniä sitten.
Vuonna 2015 keskustelu maahanmuutosta vilkastui kuitenkin entisestään, kun Euroopan pakolaisvirrat saapuivat Suomeen. Erilaiset ryhmät ovat tulleet näkyvimmiksi kuin ennen, ja tämä on tuonut uusia näkökulmia syrjäytymiskeskusteluun. Asenteet ovat muuttuneet siltä osin, että ennen tiettyjä ilmiöitä pidettiin yksilön omana vikana siihen asti, kun keskustelu huono- osaisuudesta sai enemmän näkyvyyttä.
Asenteiden taustalla vallitsee aina yksilön oma arvomaailma. Suhtautuminen eri ryhmiin kertoo samalla yhteiskunnasta ja yksilöstä itsestään. Suomessa ikääntyvien asenteita on tutkittu verrattain vähän. Keskustelu erilaisten ryhmien hyväksymisestä on ollut enemmän vastakkainasettelua kahden eri näkökannan välillä – ihminen joko suvaitsee tai ei suvaitse.
Ikääntyvien asenteita käsittelevän tutkimuksen puutteellisuuden johdosta kiinnostuin aiheesta.
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan 63–79-vuotiaiden henkilöiden suhtautumista ja asenteita eri ryhmiä kohtaan Suomessa Hyvinvointi ja eriarvoisuus Suomessa 2017-2018 -kyselyaineiston pohjalta. Kyseessä on kuvaileva määrällinen tutkimus. Tutkimuksessa keskitytään myös siihen, millaisiin ulottuvuuksiin eriarvoisuuteen suhtautuminen jakautuu ja miten eri tekijät ovat yhteydessä suhtautumisessa eriarvoisuuteen. Suhtautumista tarkastellaan sen perusteella, kuinka paljon kyselyyn vastanneet henkilöt välittävät erilaisten ryhmien hyvinvoinnista.
Enemmistöä ja vähemmistöä tarkasteltaessa tulee kiinnittää huomiota myös vallitsevaan asenneilmapiiriin. Moninaisuus voidaan nähdä positiivisen suhtautumisen lisäksi neutraalina sekä kielteisenä ja välteltävänä. Pyrin käyttämään tutkimuksessani jatkossa termiä marginaaliryhmät, joka on vähemmistöryhmiä tai syrjäytyneitä myönteisempi ilmaus (ks.
Granfelt 1998, 80; Juhila 2006, 105).
Tutkimuksen aineistona toimii ”Hyvinvointi ja eriarvoisuus Suomessa” -kyselyn pohjalta koottu data, jota analysoidaan SPSS Statistics -ohjelmalla. Tutkimukseni tärkeäksi teemaksi
nousee se, kuinka paljon vastaajat välittävät eri ihmisryhmien hyvinvoinnista. Tutkimuksessa on tehty uusi otanta 63–79-vuotiaista vastanneista. Otanta päätettiin tehdä sen mukaan, että usein 63-vuotiaana ollaan eläkkeellä ja 79-vuotiaat vastaajat olivat vanhin kyselyyn vastannut ikäryhmä, joten valinta tehtiin tältä väliltä mahdollisimman kattavan otoskoon saamiseksi.
Aineiston analysoinnissa käytetään pitkittäisaineistojen analysointiin tarkoitettuja kuvailevia ja selittäviä menetelmiä, muun muassa ristiintaulukointia ja riippumattomien otosten t-testiä.
Sosioekonomisen taustan yhteyttä eriarvoisuuteen pystytään testaamaan muun muassa riippumattomien otosten t-testillä. Määrällisessä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita erilaisista luokitteluista, vertailuista ja numeerisiin tuloksiin perustuvasta ilmiöiden selittämisestä.
Tutkimuksen luotettavuudesta kertovat otoksen suuruus ja vastausprosentti. Tutkimuksessani valitsen eri taustamuuttujia (koulutus, tulot, asumistyyppi ja vastaajan kokemus omasta sosiaalisesta asemastaan), joista tehdään uusia luokituksia.
Erilaisten tekijöiden keskinäistä suhdetta tarkastellessa on hyvä ottaa huomioon siihen liittyvät useat vaihtoehdot ja epävarmuustekijät – esimerkiksi kysymys siitä, mitä tuloilla, sosiaalisella asemalla tai asenteella tarkoitetaan. Esimerkiksi tulot voidaan ymmärtää objektiivisena, kun taas asenne nähdään subjektiivisena asiana. Alkuperäisen aineiston kysymyksenasettelu on liittynyt eri ryhmien hyvinvointiin. Myös hyvinvoinnin ymmärtämiseen liittyy vaihtoehtoja ja epävarmuustekijöitä. Hyvinvointia voidaan mitata hyvin erilaisilla mittareilla. On kuitenkin todettu, että erilaiset käsitteet, kuten koettu hyvinvointi, elämänlaatu, onnellisuus, tunteet ja tyytyväisyys, korreloivat vahvasti keskenään (Kainulainen 2018, 59). Tässä tutkimuksessa tarkastelussa olevat asenteet liittyvät vahvasti yksilön tunteisiin. Usein myönteiseen asenteeseen sisältyy myönteisiä tunteita, kun taas negatiiviseen asenteeseen sisältyy usein kielteisiä tunteita.
Tutkimuskysymykset:
1. Miten ikääntyvät suhtautuvat marginaaliryhmiin Suomessa?
2. Mitkä tekijät selittävät ikääntyvien erilaista suhtautumista marginaaliryhmiin?
Ikääntyneiden asenteiden tarkastelussa on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että he ovat eläneet aikana, jolloin erilaiset ryhmät eivät ole olleet niin näkyvinä yhteiskunnassa. Nuoremmille ikäluokille hyväksyminen ja suhtautuminen ei ole samanlainen ilmiö, koska he ovat kasvaneet
postmodernien arvojen ajalla, mikä johtaa usein myönteisempään suhtautumiseen ja asenteeseen. Pitkänen ja Westinen (2018, 41) toteavat nuorilla olevan usein enemmän muun muassa monikulttuurisia kontakteja kuin vanhemmilla ikäryhmillä. Myönteisempi suhtautuminen kasvaa kanssakäymisessä, ja tämän seurauksena nuorten suhtautumisestakin tulee suopeampaa. Myös marginaaliryhmien näkyvyys on ikään kuin pakottanut nuorempia ikäpolvia kohtaamaan erilaisia ihmisiä ympärillään, mikä on osaltaan vähentänyt erilaisten ennakkoluulojen syntymistä. Yhteiskuntatieteissä asenteiden tutkimusta tehdään silloin, kun halutaan ymmärtää ja jaotella yksilön käyttäytymistä ja päätöksentekoa selittäviä tekijöitä.
Asenteiden kohteita voi olla useita; tässä tutkimuksessa ne on määritelty erilaisiksi ryhmiksi, jotka tässä tutkimuksessa toimivat asenteiden ulkoisten kohteiden lajeina.
Eriarvoisuuden näkökulmasta elämme suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa suvaitsevampaa aikaa kuin esimerkiksi 1950-luvulla, jolloin muun muassa naisten työssäkäynti saatettiin mieltää miesten työssäkäyntiä vähäarvoisemmaksi eikä maahanmuuton luvut olleet lähteneet vielä nousuun. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, etteikö eriarvoisuutta olisi yhä olemassa. Eriarvoisuus ja yhdenvertaisuus ovat tärkeitä käsitteitä, ja niistä yhdenvertaisuutta voi pitää tavoiteltavana arvona. Tasa-arvoinen ja yhdenvertainen yhteiskunta vaatii jatkuvaa ja tietoista työtä ja tutkimusta. Yhteiskunta ja ihmiset muuttuvat, ja monimuotoisemmat elämäntilanteet myös haastavat järjestelmän käsitteitä ja määritelmiä. Suomalaisessa yhteiskunnassa jokaisella on oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun – tätä kautta ihminen myös kokee arvostuksen tunnetta.
Tutkimuksen kulku
Tutkimuksen aluksi pyrin määrittelemään asenteita ja niiden ilmentymistä suomalaisessa yhteiskunnassa, asenteisiin liitän käsitteet ennakkoluuloista ja suvaitsevaisuudesta. Tämän jälkeen käsittelen ikääntymistä ja ikääntyvien asenteiden merkityksiä vallitsevassa yhteiskunnassa muun muassa palvelujärjestelmän näkökulmasta. Seuraavaksi määrittelen marginaaliryhmiä Suomessa, joka pitää sisällään marginaalisuuden yhteiskunnallisena ilmiönä sekä käsityksen kaikkein huonoimmassa asemassa olevista. Käsitteiden jälkeen esittelen tutkimuksen toteutuksen. Tulokset esitän taulukoiden ja tekstin avulla, jonka jälkeen esitän johtopäätökseni sekä pohdinnan.
2 ASENTEET, MARGINAALISUUS JA IKÄÄNTYMINEN TUTKIMUSKOHTEENA
2.1 Asenteet ja suhtautuminen
Tässä tutkimuksessa asenteet voidaan ymmärtää yksilön ja yhteiskunnassa elävien marginaaliryhmien välisinä suhteina. Michael Billigin (1996) retorisen näkökulman mukaan asenteiden ymmärretään ilmentyvän ja kehittyvän argumentaationa sosiaalisessa todellisuudessa. Bradleyn (2017, 71) mukaan asenne sisältää kaksi erilaista päätyyppiä:
kognitiiviset (tiedolliset) ja evaluatiiviset (arvioivat) asenteet. Asenne ymmärretään myös niin, että yksilön asenteet heijastuvat sosiaaliseen maailmaan, mutta samalla myös sosiaalinen todellisuus muokkaa yksilön asennetta. Ihmisten suhtautuminen asioihin rakentuu hyvin pitkälti omien ajatusten ja asenteiden varaan. Ajatukset ja mielikuvat ovat siis yksilön oman mielen tuotoksia.
Oskamp (1991) jakaa asenteen kolmeen komponenttiin: 1) tietokomponentti, johon sisältyy asenteen kohteeseen liittyvät tiedot, ennakkoluulot ja käsitykset, 2) tunnekomponentti, johon liittyy myönteinen tai kielteinen suhtautuminen kohteeseen sekä asenteen nopea muodostuminen ja sen hidas muutos, sekä 3) toimialakomponentti, joka sisältää yksilön käyttäytymisen.
Asenteet voivat muuttua, mutta jotkin niistä ovat vakaita, esimerkiksi rotuennakkoluulot ja poliittiseen suuntautumiseen liittyvät asenteet (Puohiniemi 2002). Asenteiden ymmärtäminen on tärkeä sosiaalisen toiminnan perusta ihmisten arvojen ja ihanteiden lisäksi. Bourdieu puhuu habituksesta ja tarkoittaa sillä sitä, että asenteet ja suhtautumistavat liittyvät yksilön elämänhistorian aiempiin kokemuksiin; nämä myös ohjaavat ihmistä eri valintojen ääreen erilaisissa tilanteissa. Tämän mukaan valinnat, joita teemme, perustuvat havainnointiin ja arvostukseen. (Bourdieu & Wacquant 1995, 157.)
Erwin (2002) kuvaa asennetta ikkunaksi maailmaan; siinä asenteen muoto määrittää sen, mitä yksilö näkee, ja ikkunaa ympäröivä kehys mahdollisesti rajoittaa näkymää. Allport (1954, 45) taas määrittelee asenteen yksilölliseksi mentaaliksi prosessiksi, joka määrää yksilön todellisen reaktion sosiaalisessa maailmassa. Sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät vaikuttavat ihmisen toimintaan ja normien omaksumiseen. Asenteet ovat melko pysyviä tapoja suhtautua erilaisiin asioihin ja ihmisryhmiin. Sosiaalisista tekijöistä voidaan puhua ulkoisina tekijöinä, ja ne voivat olla muiden ihmisten tuottamia. Pekka Kuusela (2011, 55) on määritellyt sosiaalisen toiminnan
teorian pohjalta ihmiset sosiaalisiksi toimijoiksi, joiden toimintaan heijastuvat yhteiskunnan historialliset ja rakenteelliset tekijät. Reino Hjerppe (2005, 118–119) painottaa sosiaalisen pääoman merkitystä, joka heijastuu myönteisesti hyvinvointiin sekä auttaa selviytymään erilaisista sosiaalisista riskeistä.
Henkilökohtaiset arvot usein muuttuvat, kun ihminen ikääntyy. Arvojen muuttumiselle voidaan löytää erilaisia syitä. Rubin (1995, 20–21) on sitä mieltä, että iän tuoma vastuullisuus on syynä arvojen muuttumiselle, samalla impulsiivisuus arvovalintojen ohjaajana vähenee. Koko elämän ja olemisen merkitykset saattavat muuttua esimerkiksi poliittisen heräämisen myötä. Arvojen muuttuminen on myös seurausta tieteellisen tiedon kasvusta. Arvojen muuttuminen ei kuitenkaan ole yhtä nopeaa kuin asenteiden. Jokin aikaisemmin tärkeänä pidetty arvo voi muuttua etäisemmäksi ja päinvastoin. Yksilö asettaa itse arvonsa omaan tärkeysjärjestykseensä.
Esimerkiksi säästämisen arvostus voi vaihdella yhteiskunnan taloudellisen tilanteen mukaan tai suhtautuminen maahanmuuttopolitiikkaan sen hetkisten linjausten mukaan. Yksilöllisyys on monelle tärkeä ja tavoiteltu arvo, jolloin yhdenmukaisuus saattaa jäädä toissijaiseksi.
Eri ihmisryhmien sisällä samat arvot voivat olla poikkeavia, ja myös sukupuolien välillä on eroavaisuuksia. Muun muassa naisten ja miesten arvomaailmat eroavat hieman toisistaan.
Helven (1997) mukaan naiset arvostavat universaaleja arvoja sekä perhettä ja ihmissuhteita enemmän kuin miehet, kun taas miesten arvomaailma sisältää enemmän aineellista hyvinvointia. Ensisijaiset arvot kertovat usein yksilön omasta tyytyväisyydestään elämäänsä (Veenhoven 2001), ja niihin kuuluu myös yhteiskunnallisia tekijöitä, koska arvoja määrittää myös se, millaisena yksilö kokee oman asemansa verrattuna toisiin.
On olemassa myös ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteisistä asioista. Purjon (2014, 62) mukaan arvostukset ovat subjektiivisia ja ne vaihtelevat ajankohdan ja tilanteen mukaan.
Yksilöt, jotka eivät koe yhteisyyttä, puhuvat itsestään usein syrjäytettyinä. Ryhmä voi myös esimerkiksi vastustaa pakolaisia ja haluaisi tehdä asiat omalla tavallaan. Tällaista voi kutsua passiivisuudeksi, joka on usein seurausta tiedon puutteesta. Tätä tiedonpuutetta ei kuitenkaan monesti haluta paikata.
Keltikangas-Järvisen (2005, 112) mukaan nuorempi sukupolvi omaksuu itselleen vanhempien tai muun lähiympäristön ihmisten ajatuksia, ihanteita, mielipiteitä ja käyttäytymismalleja.
Samaistuminen tapahtuu silloin, kun lapsi haluaa olla kuin kasvattajansa ja samalla kuvittelee
itsellään olevan samankaltaisia ominaisuuksia. Samaistumisen kautta saavutetaan myös oma identiteetti eli minäkäsitys. Samaistumisen vanhempaan voi siis katsoa tukevan myöhemmin omia arvoja. Vaikka ihmisen elämänkulku ei ole ennalta määrättyä, niin esimerkiksi pitkittynyt huono-osaisuus voi periytyä yli sukupolvien. Kyse voi olla siitä, että lapsi tahtomattaan jatkaa sellaista elämäntyyliä, jonka on vanhemmiltaan oppinut. Lapsen minäkuva alkaa rakentua, kun lapsi seuraa kasvattajansa reaktioita eri asioihin.
Minäkuva muodostuu yksilön koetuista positiivisista ja negatiivisista asioista – jos minäkuvaan liittyy negatiivinen arvottomuuden tunne, sitä on hyvin vaikea muuttaa myöhemmin omassa elämässään. Vanhempien kokemus kategorisoinnista ja käsitykset sosioekonomisesta asemasta periytyvät helposti, kun lapsi näkee, miten ympäristö suhtautuu hänen kasvattajaansa – tällä tavoin vanhempien huono-osaisuus voi siirtyä heille opittuna mallina omaan tulevaisuuteen.
Sosioekonomiset kysymykset jakavat perinteisesti kansalaisia. Myös keskustelu eriarvoisuudesta on ollut viime vuosina politiikassa näkyvämpää kuin ennen. Tutkimuksessa on hyvä ottaa huomioon aina sen ajan henki. Vastausten voi tulkita heijastavan menneinä vuosina käytyä keskustelua esimerkiksi siitä, keitä tulisi auttaa eniten – näissä muun muassa ristiriidat ovat olleet korostuneesti esillä julkisena keskusteluna.
Yksilön minäkuvan muodostumiseen liittyy myös Bourdieun määrittelemä käsite habitus, eli ihmisen ulkoinen olemus. Habitus rakentuu ihmisen elämän aikana kasvatuksen ja koulutuksen myötä, ja se myös määrittää, miten ihminen toimii sosiaalisilla kentillä. Habitus ei välttämättä ole yksilölle ikuinen, mutta se voi olla hyvinkin kestävä, esimerkkeinä poliittiseen suuntautumiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet (ks. Puohiniemi 2002). Habitus on altis uusille kokemuksille, jotka vaikuttavat sen rakenteisiin joko vahvistavasti tai uudistavasti. (Bourdieu
& Wacquant 1995, 165.) Näin ollen yhteiskunta nähdään hierarkkisten suhteiden joukkona.
Luonnollisesti kotona saadulla kasvatuksella ja ympäristöllä on suuri merkitys sille, kuinka muuttumattoman habituksen lapsi omaksuu. Jos lapsi kasvatetaan hyväksymään vain tietynlaisia asioita ja pitämään kovasti kiinni omasta habituksestaan, voi sopeutuminen olla miltei mahdotonta, tai ainakin se voi vaatia paljon. Kaikista heikoimmassa asemassa olevan sosiaalinen pääoma on usein heikompaa, ja siihen voi liittyä myös itsekunnioituksen puutetta, häpeää ja voimattomuutta. Kimberlin ja Ager (2009, 75) kutsuvat tällaista ilmiötä inhimillisen pääoman vajeeksi.
Sosiaalinen pääoma määrittää yksilön asemaa muiden joukossa, ja se kehittyy ja kasautuu sosiaalisten verkostojen ja vuorovaikutussuhteiden välityksellä: niiden vaikutuksesta ihmisen voimavarat vahvistuvat ja luottamus toisiin lisääntyy (Okulov 2008, 38). Sosiaalisen pääoman myönteinen vaikutus näkyy usein syrjäytyneistä ja heikommista huolehtimisena (Hjerppe 2005, 118–119), kun taas sosiaalisen pääoman puute näkyy pahoinvointina erilaisilla elämän osa- alueilla. Ihminen on sitä integroituneempi yhteiskuntaan ja sosiaalisesti muihin, mitä enemmän hänellä on vuorovaikutussuhteita. Sosiaaliset vuorovaikutussuhteet ovat näin ollen tärkeimpiä tekijöitä sosiaalisen pääoman ydinsisällössä. Seikkula (1994) määrittelee ihmisen sosiaalisen verkoston muodostuvan inhimillisistä vuorovaikutussuhteista ja henkilökohtaisista kontakteista, jotka yhdessä rakentavat ja vahvistavat ikääntyneen sosiaalista identiteettiä.
Asenteisiin vaikuttavia tekijöitä voi tutkia yksilön ominaisuuksien tai yhteiskunnan rakenteiden näkökulmasta. Yksilöstä on tunnistettavissa erilaisia sosiodemografisia tekijöitä1, jotka vaikuttajat siihen, miten yksilö suhtautuu muihin. Rakenteellisella tasolla taas tutkitaan niitä tekijöitä, jotka ohjaavat kansalaisten asenteita erilaisiin ryhmiin. Rakenteelliset tekijät vaikuttavat osaltaan yksilötasolla. Taloudelliset muutokset taas näkyvät esimerkiksi yksilötasolla koettuna uhkana. Asenteisiin vaikuttaa myös alueellinen aspekti. Alueelliseen ajatteluun taas liittyy yleensä yhteisöllinen resurssi, ja yksilön voimavaroja osaltaan voimistavat vuorovaikutussuhteet. Yksilön asuinkaupunki tai -kunta on siis eräänlainen sosiokulttuurinen tila.
Yhteisöllisyys kuvaa yhteistä ja jaettua. Yhteisöllisyys toteutuu useimmiten asuinympäristössä, ja sen syntymistä ilmentää sen vapaaehtoisuus. Yhteisön jäsenet sitoutuvat samanlaisiin arvoihin, normeihin ja merkityksiin, jotka ohjaavat yhteisen asian ajamiseen sekä yhteisöllisyyden identiteetin muodostumiseen (Okulov 2008, 5, 46–47.) Yhteisöllisyys muokkaa osaltaan myös sosiaalista identiteettiä (Niemelä 2002, 77). Tämä liittyy tutkimukseen siltä osin, että mitä useammin ihminen on tekemisissä muiden ihmisten kanssa, sitä paremmin hän oppii ymmärtämään heitä ja heidän toimintatapojaan.
1. Sosiodemografisia tekijöitä ovat tyypillisesti henkilön ikä, koulutustaso, ammatti, asumismuoto sekä talouden yhteenlasketut tulot. Näitä käytetään tutkimuksessa usein kuvailevina ja selittävinä muuttujina.
(KvantiMOTV 2007.)
Kyse on niin sanotusti sopeutumisesta. Yhteisöllisyyteen ja kohtaamiseen ”pakottaminen”
opettaa sopeutumaan. Yhteiskunnan muutoksiin ja erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin sopeutuminen sisältää kuitenkin yksilöllisiä eroja.
Yhteisössä yksilö yleensä kokee kuuluvansa johonkin, tuntee osallisuuden ja osallistumisen kokemuksia sekä tulee rakastetuksi ja hyväksytyksi. Ilman yhteisöllisyyden tunnetta yksilön on hyvin vaikea samaistua mihinkään tai kehenkään, jolloin myös mielipiteiden muodostaminen voi koitua vaikeaksi eikä yksilö välttämättä osaa tunnistaa tai tunnustaa sitä, mikä itselle on tärkeää. Yhteisöllä on myös voimavaroja rajata niitä toisia ja erilaisia pois ryhmästä, eikä heitä välttämättä haluta ottaa myöhemminkään osaksi ryhmää.
Hyvän yhteisön ominaispiirteenä voidaan pitää yhteisön koottua yhtenäisyyttä. Episteemiset2 yhteisöt kasvattavat sosiaalisia suhteita, joihin ihmiset hakeutuvat. Tällaisessa yhteisössä tieto on sosiaalisesti jaettua, ja se yhdistää ryhmän jäseniä. Ryhmästä rakentuu tietoa tuottava ja kierrättävä episteeminen yhteisö silloin, kun ryhmässä luodaan yhteinen merkitys.
Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevat negatiiviset asenteet erilaisia marginaaliryhmiä kohtaan aiheuttavat ongelmia myös yksilötasolla. Ne voivat myös kaventaa kokonaisten ihmisryhmien mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan. Ulkoiset piirteet tai huomaamattomat kulttuuriset tavatkaan ihmisessä eivät tarkoita sitä, että henkilön voisi lokeroida samanlaiset piirteet omaavien kanssa samaan lokeroon.
Ihmiset ovat yksilöitä, vaikka kuuluisivatkin samaan ”ryhmään”. Ketään ei tulisi kuitenkaan asettaa eriarvoiseen asemaan omien piirteidensä perusteella. Ajatus suomalaisesta yhtenäiskulttuurista luo eriarvoisuutta, ja ajatus tasa-arvoisuudesta vieroksuttaa osaa. Käsitys suomalaisen kansan ja kulttuurin yhtenäisyydestä on välillä varsin juurtunut mielikuva.
Yhteisö voi muodostua jäsenistä, joilla on sama ajatusmaailma. Ryhmän vahvuus ei kuitenkaan aina perustu erilaisuudelle, vaan erilaisia voidaan pitää vieraina ja heitä suljetaan systemaattisesti pois. Nimby (not in my backyard) eli suomeksi ”ei meidän pihallemme” on ilmiö, joka juontaa juurensa 1970-luvun Yhdysvaltoihin alemman keskiluokan alueelle New Yorkin Love Canaliin.
2. Käsitteellä episteeminen Hofer (2004, 4) viitataan yleisesti tietoon ja sen olemukseen. Yksilö oppii elämän aikana muodostamaan asioista monipuolisempia ja laajempia näkökulmia.
Love Canal oli rakennettu saastuneelle maalle, jonka kemikaaliyhtiö oli myynyt kunnalle dollarilla ja vastuuvapaudella. Myöhemmin alueelle syntyneillä lapsilla oli tavallista enemmän kehityshäiriöitä, minkä jälkeen alueella asuvat alkoivat taistelemaan oikeuksistaan ja korvauksistaan. (Teichner 2002).
1990-luvulla termi saapui Suomeen muokkaamaan suomalaisten asenteita ja ennakkoluuloja.
Nimby-ilmiö saa erilaisia merkityksiä sen mukaan, mitä kansalaiset vastustavat. Konfliktit voivat liittyä esimerkiksi vastaanottokeskuksen perustamiseen, jossa kansalaisten huoli liittyy vanhojen tilojen väärinkäyttöön tai naapuruston elämänlaadun huonontumiseen. Kopomaan ym. (2008) mukaan syyt liittyvät näin ollen luokkaan, kansallisuuteen tai yhteiskunnalliseen paikkaan, ja näille etsitään oikeutusta.Yksi modernistisen koulukunnan keskeisiä vaikuttajia oli Benedict Anderson. Hän esitti laajalti siteeratussa ”Imagined Communities” -teoksessaan vuonna 1991 teorian, jonka mukaan kansakunnat ovat poliittisia yhteisöjä, jotka kuvitellaan rajallisiksi ja suvereeneiksi. Hän perustelee väitettä sillä, että pienissä kansakunnissa olevat yhteisön jäsenet eivät välttämättä ikinä tapaa suurintakaan osaa yhteisön jäsenistä tai edes kuule heistä mitään, mutta silti yhteisöissä elää ajatus heidän välisestään yhteydestä.
Anderson ei tulkitse kuvitteellisia yhteisöjä kuitenkaan valheellisiksi vaan näkee ne niin sanotusti antropologisesti, eli kaikkia pieniä yhteisöitä suuremmat yksiköt, joissa kasvokkainen kontakti ei ole kaikkien jäsenten välillä mahdollista, ovat kuviteltuja yhteisöjä. Kuvitelma kansakunnan rajallisuudesta taas tarkoittaa sitä, ettei kansakuntaa koskaan kuvitella koko ihmiskunnan kattavaksi yhteisöksi, eli kiihkeimmätkään nationalistit eivät oleta kaikkien liittyvän heidän kansakuntaansa. Kansakunnan voi kuvitella yhteisöksi, sillä vaikka kansakuntien sisällä voi ilmetä suurtakin eriarvoisuutta, kansakunta koetaan silti yhteisöä läpileikkaavaksi horisontaaliseksi toveruudeksi.
2.1.1. Ennakkoluulojen ilmentyminen
Ennakkoluulot voivat saada useita ilmenemismuotoja erilaisissa tilanteissa.
Ennakkoluuloisuus voi ilmetä avoimena, tiedostettuna tai epäsuorana. Tällainen konkreettinen tilanne voi olla sellainen, missä normit puoltavat tasavertaisuutta ihmisten välillä eikä
kielteisille asenteille ole tilaa. Epäsuora ennakkoluuloisuus riippuu tilanteessa vallitsevista normeista ehkäisten ennakkoluuloista käyttäytymistä tai mahdollistaen sen. (Brown 2010, 188.) Tällainen ennakkoluuloisuuden muoto voi saada ihmisen välttämään tiettyä ryhmää.
Ennakkoluulot eivät kuitenkaan automaattisesti johda syrjivään käytökseen, mutta jos näin
käy, ne voivat johtaa esimerkiksi syrjinnän kohteeksi joutuneen hyvinvoinnin eri osa-alueiden huonontumiseen. Erilaiset ennakkoluulon muodot ja stereotypiat perustuvat sosiaaliseen kategorisointiin.
Harvey Sacks (Järviluoma & Roivainen 1997, 15) on kehittänyt jäsenkategorisaation käsitteen, jonka mukaan jäsenkategoriat ovat luokitteluja tai sosiaalisia tyyppejä, joita käytetään kuvaamaan yksilöä – niihin liittyy myös kulttuurisesti latautuneita odotuksia. Osa arjen kanssakäymisissä tarvittavasta tiedosta on jäsentynyt jäsenkategorioiksi, joissa yksilö liitetään puheessa jäseneksi erilaiseen ryhmään eli kategoriaan. Sosiaalinen kategorisaatio on eräänlaista ryhmäksi rakentamista. Kategorisointi ja erilainen ryhmittely osoittaa aina toisia ihmisiä, joita ei luokitella meiksi. Asian voi ymmärtää myös ihmisryhmien luokitteluna ja nimeämisenä. Eri ihmisten välillä vallitsee toimintaeroja, ja tällöin ryhmät jäsentävät ja arvottavat maailmaa eri tavoin. Schwartz (2005) on todennut, että universalismi ja tahto saavuttaa hyvää ovat sellaisia arvoja, jotka näyttäytyvät ulospäin melko samankaltaisina. Merkittävää on kuitenkin se, kuinka suureen joukkoon hyväntahtoisuus kohdistuu.
Baumeisterin ja Learyn (1995, 521) mukaan ihmiset tuntevat yleensä ennakkoluuloja niitä ryhmiä kohtaan, joihin eivät itse voi syystä tai toisesta kuulua. Ennakkoluulojen yhtenä syynä voi pitää sitä, että suomalainen yhteiskunta on rakentunut pienuudelle ja homogeenisuudelle (Laari 1998, 31). Ennakkoluulojen voisi ajatella liittyvän aina yksittäiseen ihmiseen, mutta näin ei kuitenkaan ole. Ennakkoluulot kohdistuvat usein kokonaisiin kategorioihin (Brown 2010, 8).
Tutkijat ovat olleet kuitenkin jokseenkin eri mieltä siitä, ovatko sosiaaliset kategorisoinnit automaattinen johdatus ennakkoluuloihin ja niiden syntymiseen. Tajfelin (1981) näkemyksen mukaan ryhmien välinen epäluottamus on seurausta sisä- ja ulkoryhmän välisten erojen toteamisesta. Eroja syntyy yleensä silloin, kun tekijä on ryhmää suosiva. Ulkoryhmän positiiviset erot taas yritetään jättää huomioimatta (Tajfel & Turner 1979).
Ennakkoluuloinen persoonallisuus saa kasvualustansa ennakkoluuloiseen elämäntyyliin pohjaavalta kasvatukselta. Allportin (1988) mukaan ennakkoluuloiseen persoonallisuuteen kuuluu ambivalenssi vanhempia kohtaan, tapa nähdä asiat kahdessa ääripäässä, moralismi, tarve ristiriidattomuuteen, elämän selkeyteen ja ulkoiseen auktoriteettiin ja autoritaarisuus.
Näiden edellä mainittujen piirteiden mukaan yksilö pystyy parantamaan omaa heikkoa epävarmuudensietokykyään ja lievittämään ristiriitaisuuksia elämässään. (Allport 1988, 297–
299.) Vaikka ennakkoluulojen on tieteellisesti osoitettu liittyvän yksilön persoonallisuuteen,
niin niiden universaali ilmentyminen yhteiskunnassa ja yhteisöissä viittaa enemmän ryhmäominaisuuteen.
Ryhmässä ja yhteisöissä erilaiset toimintamallit korostuvat: yksilö pyrkii pitämään yllä positiivista minäkuvaa ja sellaista toimintakulttuuria, joka ryhmässä vallitsee. Ryhmän sisäinen suosiminen vaikuttaa ryhmän ja sen jäsenten keskinäisiin suhteisiin, mutta se ei kuitenkaan johda automaattisesti negatiiviisiin asetelmiin, vaan toisiin ryhmiin suhtautuminen vaihtelee positiivisen ja negatiivisen suhtautumisen välillä. Syrjinnän taustalla voi kuitenkin olla myös yksilön oma asenne eri ryhmiä kohtaan, vaikka se ei olisi yksilön oman ryhmän yhteinen.
Ennakkoluuloihin eivät kuitenkaan automaattisesti vaikuta persoonallisuus, sisä- tai ulkoryhmä tai negatiiviset asenteet. Kyseessä voi olla tiedonpuute, eli positiivisia asioita ei osata tai ei ehkä haluta löytää. Tämän tyyppinen tutkimus keskittyy usein jonkin kielteisen asian tutkimiseen.
On huomioitava myös se, että kielteisten asioiden tutkimus ei asetu samalle tasolle positiivisten asioiden tutkimuksen kanssa. Näin ollen myöskään ennakkoluulojen vähentäminen ja positiivisten asenteiden lisääminen eivät ole toistensa synonyymejä. Erilaisissa tilanteissa toimivat erilaiset toiminta- ja ajattelumallit: konfliktitilanteessa esimerkiksi tulisi keskittyä kielteisten suhteiden vähentämiseen. Jonas (2009, 284) on sitä mieltä, että kyse on ennakkoluulojen, stereotypioiden, tunteiden ja käytöksen muutoksesta, ei vain yhden osa- alueen.
Jokaisella ihmisellä on tiedostamattomia ennakkoluuloja, ja tyypillisimmin ne kytkeytyvät sukupuoleen. Emma Terämä (2018) on kuitenkin Helsingin tutkijanaisten vuosikokouksessa korostanut, että ne voivat liittyä myös ikään, uskontoon, kansallisuuteen, fyysisiin ominaisuuksiin tai seksuaalisuuteen. Myös niillä ihmisillä, jotka kokevat suhtautuvansa erilaisiin asioihin positiivisella asenteella, voi olla ennakkoluuloja.
Pitkänen ja Westinen ovat tutkimuksessaan suomalaisten asenteista ja identiteeteistä todenneet, että kansanluonne ja kulttuuriperintö korostuvat suomalaisuudessa (Pitkänen & Westinen 2018, 10). Suomalaiseen kansanluonteeseen liittyy usein stereotyyppisiä ominaispiirteitä, joiden luonnehdinnat sisältävät käsityksen sisukkuudesta, ahkeruudesta, työteliäisyydestä, rehellisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Kulttuurinen näkökulma puolestaan viittaa isänmaallisuuteen ja kansallistunteeseen ja kertoo samalla samaistumisesta kansakuntaan.
Vuonna 2017 julkaistu EU-raportti kertoo, että Suomi on yksi Euroopan syrjivimpiä maita (FRA 2017, 30). Edellä mainittuun tutkimukseen FRA (Euroopan unionin perusoikeusvirasto) keräsi vertailukelpoisia tietoja, jotka perustuivat kattavaan otokseen, 25 500:sta satunnaisesti valitusta vastaajasta, joilla oli erilainen etninen tausta tai jotka kuuluivat muuhun marginaaliryhmään. Raportin tavoitteena oli tuoda havainnot esille, jotta jokaiselle EU:ssa asuvalle varmistetaan osallisuus.
Aiemmin mainitsemani ryhmään kuuluminen ja yhteisöllisyys luo myös yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta. Osallisuus käsitteenä tulee esille usein silloin, kun puhutaan esimerkiksi työttömien ja syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden ihmisten asemasta yhteiskunnassa. Osallisuuden voi olettaa lisäävään sekä yksilö- että yhteiskuntatason hyvinvointia. Osallisuus voi sisältää oletukset mukanaolosta, osallistumisesta, ihmisoikeuksista tai vaikutusmahdollisuuksista. Yksilötasolla osallisuuden kokemukset takaavat hyvinvointia, joka näyttäytyy yhteiskunnassa sosiaalisena kestävyytenä. Jos yksilö jää vaille näitä kokemuksia, on hänen vaikeampaa myös näyttäytyä hyvinvoivana kansalaisena ja näin ollen käyttäytyä sosiaalisen kestävyyden vaatimalla tavalla. Usein hyvinvoinnin ulottuvuuksista ulkopuolelle jäävät ryhmät kokevat sosiaalisen syrjäytymisen merkkejä.
Sosiaalinen syrjäytyminen on käsitteenä moniulotteinen. Van Berkelin ja Hornemann Møllerin (2002, 11) mukaan ihmisiä voidaan sulkea sisään eri systeemeihin tai niistä ulos.
Elämäntilanteet ovat eri ryhmillä kuitenkin yksilöllisiä, ja näin ollen myös inkluusio ja ekskluusiokin ovat käsitteinä suhteellisia.
John Pierson (2002, 7) kokoaa prosessi- ja huono-osaisuusnäkökulmat siten, että syrjäytyminen on prosessi, ja se riistää yksilöiltä ja erilaisilta ryhmiltä sellaisia resursseja, joita tarvitaan sosiaaliseen, taloudelliseen ja yhteiskuntaa koskevaan poliittiseen osallistumiseen.
Ensisijaisesti tämä on seurausta köyhyydestä ja pienituloisuudesta, joiden seurauksena yksilö voi olla merkittäviä aikoja ilman palveluja, sosiaalisia verkostoja ja kehittymismahdollisuuksia, joista muu enemmistö nauttii. Tämän seurauksena yksilö voi ajautua huono-osaisuuden kierteeseen, jossa hänen osansa on ratkaisevasti heikompi kuin kansan enemmistön.
Sosiaalisen osallisuuden (social inclusion) alkuperä on yhteiskuntatieteissä, ja teoreettisessa keskustelussa sitä vastaa inkluusion käsite, jonka vastinpari on ekskluusio (Leeman ym. 2015, 1). Inkluusiossa ihmiset nähdään tasavertaisina. Lopulta siinä on kysymys yksilöistä ja
demokratiasta sekä segregaatiosta3 pois pääsemisestä. Niin kuin yhteiskunnalla, myös eri ryhmillä ja yksilöillä voi olla tietynlaisia vaatimuksia. Yhteisöllisen statuksen saavuttamiseksi eri ryhmiin kuuluvien on niin sanotusti tehtävä työtä.
Tämä tarkoittaa sellaista mallia, jossa yksilöt ja ryhmät muokataan ”hyväksytyiksi”, jolloin heitä yritetään opettaa oikeanlaiseen tapaan toimia ja ajatella tässä yhteiskunnassa. Cruikshank (1999, 48) on kuitenkin sitä mieltä, että jotta yksilö pystyisi ajamaan omaa etuaan ja toimimaan sen mukaisesti, on hänen koettava kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa. Vuorovaikutus ja ihmisten kohtaaminen auttavat ennakkoluulojen hälventämisessä, mutta positiivisen lopputuloksen saamiseksi vuorovaikutuksen ja kontaktin on perustuttava tasa-arvolle ja yhteisille tavoitteille (Allport 1954). Yhteiskunnan tuella on tässä myös suuri merkitys.
Eriarvoisuus rajoittaa mahdollisuuksia vaikuttaa eri ehtoihin omassa elämässä. Karvonen (2015, 195) antaa esimerkin siitä, kuinka rikkaan on vaikea samaistua köyhimpien kokemuksiin ja kuinka liiallisen varallisuuden aiheuttamia ongelmia on vaikea nähdä suurena yhteiskunnallisena epäkohtana. Kaikki erot eivät kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisia niin kauan kuin niistä ei seuraa tasavertaisuuden loukkaamista. Eriarvoisuus vaikuttaa ihmisten luottamukseen yhteiskunnan kehityksessä. (Therborn 2014, 35.)
2.1.2 Suvaitsevaisuus asenteena
Tilanteessa, jossa enemmistö olettaa marginaaliryhmien vievän heiltä jotakin, muodostaa negatiivisen ajattelumallin marginaaliryhmistä tietynlaisena uhkana. Näkemys tällaisesta ajattelumallista voi liittyä tietynlaiseen ajatusmalliin yhteiskunnan antamien etuuksien väärinkäytöstä, jolloin saatetaan sortua kokonaisen ihmisryhmän yksilöllistämiseen.
Jetten ja Hornseyn (2014) mukaan erilaiset marginaaliryhmät voivat kuitenkin tarjota myös mahdollisuuksia valtaa pitäville ryhmille.
3. Sana segregaatio tarkoittaa jonkin ryhmän eriytymistä, eriyttämistä tai eristämistä. Segregaatio voi koskettaa sukupuolten välistä tasa-arvoa tai etnistä taustaa. Sen voi liittää kuitenkin koskemaan marginaaliryhmiä yleisesti. Segregaatiosta pyritään usein integraatioon, jossa ryhmät saatetaan osaksi yhteiskuntaa. Tässä tutkimuksessa kyse on enemmänkin sosiaalisesta segregaatiosta.
John M. Levine (2017) jakaa ajatuksen vähemmistöjen kyvystä stimuloida ajattelua ja mainitsee myös ryhmänormeista poikkeavan ihmisryhmän kyvyn selventää hyväksyttävän käyttäytymisen rajoja. Marginaalissa olevien ryhmien mahdollisuudet eivät kuitenkaan aina saa aikaan kiintymystä ja kiitollisuutta, eikä enemmistö aina ymmärrä niiden vaikutusten myönteisiä seurauksia.
Hortonin ja Nicholsonin (1992, 3) mukaan suvaitsevaisuuteen liittyy kolme erilaista pääelementtiä: 1) vastustus tai negatiivinen arvio, 2) toiminnasta jättäytyminen sekä 3) tietoisuus omista valinnoista. Suvaitsevaisuus ei ole kuitenkaan ainoastaan käyttäytymisen malli, vaan se voidaan luokitella myös asenteeksi tai arvoksi. Näin ollen suvaitsevan yksilön käytöksellä ja asenteella on eroa. Käyttäytymisen kautta suvaitsevaisuutta on helpompi arvioida, mutta asenteena tai arvona sitä ei tulisi kuitenkaan unohtaa.
Elinkeinoministeriön raportissa (2017) mainitaan vähemmistöryhmien konfliktit ja vähemmistöryhmien osoittama solidaarisuus toisiaan kohtaan. Marginaaliryhmien välillä vallitsee tietynlainen yhteisöllisyys, joka näyttäytyy monesti myös voimavarana. Tästä huolimatta myös marginaaliryhmät ajautuvat keskenään ristiriitoihin. Tämä ikään kuin tuo heitä lähemmäksi toisia, koska hekään eivät ole ainoastaan vain ryhmä ja siellä toimivat, vaan yksilöitä.
Konflikteja ei siis tapahdu ainoastaan hyvin toimeentulevien ja marginaaliryhmien välillä, vaan myös marginaaliryhmillä on toisiaan kohtaan ennakkoluuloja, stereotypioita ja syrjintää. Yksi ennakkoluulojen tutkimuksen tärkeimpiin teoksiin lukeutuva The nature of prejudice kuvaa enemmistöryhmän toimivan vähemmistöryhmän viiteryhmänä, mikä aiheuttaa sen, että vähemmistöryhmät omaksuvat enemmistöjen stereotypian (Allport 1954). On helppo ajatella, että syrjitty vähemmistö yrittää samaistua enemmistöön ja näin ollen omaksuisi enemmistön arvoja. White ja Langer (1999) ovat kuitenkin tuominneet tämän ajatuksen liian yksinkertaistavana, koska vähemmistön ja enemmistön väliset suhteet ovat monimutkainen ilmiö, jossa vaikuttamassa ovat monenlaiset psykologiset ja sosiaaliset tekijät.
Osassa ihmisistä on havaittavissa jonkin verran passiivista suvaitsevaisuutta eli esimerkiksi sellaista, jossa monikulttuurisuutta ja moninaisuutta vaaditaan, mutta ei toimita sen puolesta (Suurpää 2005, 58). Ihmiset voivat ajatella olevansa suvaitsevaisia, vaikka todellisuudessa näin ei olisikaan. Usein kyse on kuitenkin esimerkiksi asenteesta työperäiseen maahanmuuttoon eikä
pakolaisuuteen. Moni kannattaa työperäistä maahanmuuttoa, mutta pakolaisia ei haluta hyväksyä osaksi suomalaista kulttuuria, vaikka he ovat usein juuri niitä kaikkein huonoimmassa asemassa olevia. Monesti suhtautuminen on melko ristiriitaistakin. Monet kokevat, että liian lähelle ”tunkeutuva” monikulttuurisuus on kielteistä. Kyse voi olla siitä, että Suomen ei haluta muuttuvan, sillä Suomen tulisi pysyä samanlaisena maahanmuutosta huolimatta. Näin ollen uusia kulttuureja hyväksytään niillä ehdoin, että omat identiteetit pysyvät turvattuina.
Pakolaisiin ja maahanmuuttoon liittyvät teemat jakavat suomalaisia enemmän kuin muut yhteiskunnalliset kysymykset. Sosioekonomisuuteen liittyvien kysymysten lisäksi sosiokulttuurisista eroavaisuuksista on tullut yhä laajempia yhteiskunnallisia yhteenottoja.
Will Kymlicka (2003) on sitä mieltä, että silloin, kun kansalaiset suojelevat omia identiteettejään, he eivät tee omiin tapoihinsa mitään muutoksia samaan aikaan kun julkinen valta kotouttaa maahanmuuttajia ja pakolaisia tai edistää etnistä monimuotoisuutta. Usein tällaisessa suhtautumisessa on kyse tiedon puutteesta, joka näkyy arjessa ja yksilöiden omassa elämässä joskus koulutuksen puutteena. Ihminen ei välttämättä tiedä asiasta niin paljoa, jolloin hän väheksyy esimerkiksi ihonvärin perusteella jokaista, vaikka he olisivat kasvaneet Suomessa ja eläneet koko ikänsä suomalaisten arvojen piirissä. Voi ajatella kyseessä olevan pelko enemmänkin ihonväriä kohtaan kuin esimerkiksi henkilön arvoja kohtaan.
Enemmän syrjintää kohdistuu siis pakolaisiin tai niihin, jotka eivät ole tulleet työn perässä, mutta on hyvä pohtia myös ulkomaalaistaustaisia suomalaisia Suomessa. Pelkän ulkonäön perusteella ei tulisi tehdä päätelmää siitä, onko henkilö maahanmuuttaja, adoptiolapsi vai pakolainen. Jokainen on elämänsä aikana varmasti törmännyt tällaiseen tilanteeseen, jossa itse tai joku toinen on olettanut toisen ihmisen kansalaisuuden. Yksi syy siihen, että joku määritellään ulkomaalaiseksi tai herättää yksilössä rasistia ajatuksia, on se, että ulkomaalaiset mielletään erinäköisiksi. Ennakkoluuloilla on vahva yhteys siihen, miten toinen ihminen kohdataan jokapäiväisissä tilanteissa.
Erving Goffman (1963) muotoilee, että stigma tarkoittaa sellaista piirrettä, joka merkitsevästi häpäisee kantajansa. Tämä määritelmä on kuitenkin saanut kritiikkiä, sillä stigman lähtökohtana pidetään ainoastaan yksilön henkilökohtaisia muuttumattomia piirteitä. Tällainen kritiikki puhuu sen puolesta, että yksilöä syyllistetään piirteistään, eikä vastuuta stigman tuottamisesta jaeta sitä ilmaiseville henkilöille. Kritiikki on saanut kuitenkin myös puolustusta, missä Link ja Jo Phelan (2001) kuvaavat stigmatisaatiota kognitiivisena prosessina, jossa valtaa
tuotetaan valtapositiosta käsin. Tämä tarkoittaa sitä, että stigmaa ei nähdä yksilön piirteistä johtuvana, vaan se muodostuu ihmisten määritellessä muita ympärillä olevia.
Stigmatisaatio yhteiskunnassa vaikuttaa yksilön hyvinvointiin, ja se voi lisätä henkilön masentuneisuutta ja ahdistusta ja heikentää yksilön itsetuntoa (Zäske 2016). Stigma aiheuttaa negatiivisia reaktioita, ja esimerkiksi päihteidenkäyttäjälle se voi tuottaa vaikeuksia kuntoutua tai vaikuttaa maahanmuuttajan tunteeseen hyväksynnästä. Jos stigma kohdistuu henkilöön itseensä (self-stigma), vaikeuttaa se osaltaan myös hakeutumista kuntoutumisen pariin, koska häpeä voi olla niin suuri. Tieto- ja ajattelutaidot tukevat suvaitsevaisuutta, joka on käsitteenä monipuolinen ja vaikeasti määriteltävissä oleva. Nykyään vaikuttaa siltä, että edes hyvin perusteltua kritiikkiä ei tahdota aina hyväksyä. Suvaitsevaisuudesta voidaan puhua sellaisena ilmiönä, jossa mielipiteet, asenteet ja erilaisuus hyväksytään tasapuolisesti, ja samalla siihen kuuluu yksilön oikeus kielteiseen mielipiteeseen sekä hänen omaan suhtautumiseensa.
Ihminen rakentaa itse omaa tietouttaan, eli ihmisten suhtautuminen asioihin rakentuu hyvin pitkälti omien ajatusten ja asenteiden varaan. Ajatukset ja mielikuvat ovat yksilön oman mielen tuotoksia. Nämä ajatukset, joita yksilö oman päänsä sisällä työstää, eivät suoraan liity elämänasenteeseen, vaan monet ajatukset voivat olla täysin tahattomia ja niin sanotusti merkityksettömiä. Ajatukset saatetaan kuitenkin kokea myös hyvin merkityksellisinä, jolloin niihin uskotaan. Tällaisella mallilla on suora yhteys tunteisiin ja käyttäytymiseen, jos yksilö ei pysty käsittelemään ajatuksiaan pelkkinä mielentuotoksina ja tapahtumina.
Neutraaleista ajatuksista ja suhtautumisesta voidaan puhua tosiasiana. On mahdollista tehdä erottelu ihmiseen liittyvien ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyvien arvojen välillä. Ihmiseen liittyvät arvot edustavat ihmiselle itselleen hyvää asiaa, esimerkiksi onnellisuutta. Ihmisten välillä vallitsevat arvot liittyvät suhteisiin tai esimerkiksi keskinäiseen kunnioitukseen.
Olemassa on myös perustavia arvoja eli niitä, joissa ihmiset liittyvät yhteen yhteiskunnassa.
Tällaisia perustavia arvoja ovat esimerkiksi tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja demokratia.
(Levomäki 1998, 8.) Levomäki (1998) mainitsee yksilötason ongelmallisuudeksi resurssien rajallisuuden. Tasa-arvon vaatimus pitää sisällään ajatuksen samojen oikeuksien mahdollistamisesta kaikille.
Arvokonflikteja syntyy silloin, kun yhteisöissä vallitsee erilaisia näkemyksiä joistakin arvoista.
Tällaiset tilanteet ovat monikulttuurisissa yhteiskunnissa arkipäivää ja voivat haastaa
vastuuntuntoiseen suvaitsevaisuuteen. Omien arvojen kanssa eläminen erilaisten yksilöiden ja yhteisöjen kanssa voi vaatia sen, että ihminen muokkaa omia käsityksiään. Jokaisen yksilön identiteettiin kuuluu erilaisia arvoja, ja ne ovat kytköksissä elämän kokemiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jokainen yksilö siis kokee oikeudenmukaisuuden eri tavalla, mutta käsitteestä on olemassa kuitenkin vallitsevat eettiset toimintaohjeet, joita tulee noudattaa.
Oikeudenmukaisuudesta vallitsee kuitenkin erilaisia käsityksiä. Oikeudenmukaisuuden eettiset normit sisältävät tasa-arvoisuuden, yhdenvertaisuuden, tasapuolisuuden sekä asianosaisten huomioon ottamisen periaatteet, mutta niiden tavoittelemisesta ihmisillä on erilaisia käsityksiä. Vahvat mielikuvat ja ennakkoluulot voivat korostua silloin, kun kyse on käytännön asioiden päättämisestä. Homans (1961, 73–74) korostaa oikeudenmukaisuuden aktualisoitumista – kun ihmiset ovat havainnoijan kannalta samanlaisia kuin havainnoija itse, he saavat isomman tuoton tai enemmän etuja kuin havainnoija, ja tästä seuraa vihan tunnetta.
Homans mainitsee myös yksilön paremmat edut, joihin kuuluvat sukupuoli, ikä ja koulutus – ne vaikuttavat yksilön statukseen, ja niiden avulla yksilö voi saavuttaa parempia etuja kuin toinen.
Allportin (1954) määritelmässä on mainittu ”opittu taipumus tiettyä kohdetta kohtaan” (Erwin 2001, 12). Yksilön asenteelle on aina jokin kohde, joka liittyy johonkin yksilölle henkilökohtaisesti olennaiseen asiaan. Thurstone (1931) toteaa asenteen olevan myönteinen tai kielteinen tunne, joka kohdistuu aina psykologiseen kohteeseen. (Erwin 2001, 11.) Ajatukset määrittävät sen, millaisena yksilö kokee itsensä (Ringom 1996, 37). Ajatukset pohjautuvat yksilön positiivisiin tai negatiivisiin kokemuksiin, joihin yksilö pystyy tietoisesti vaikuttamaan.
Hämäläisen (1993, 228) mukaan positiivisesti ajatteleva ihminen ei kiellä elämän realiteetteja.
Positiivisuuden voi katsoa myös olevan tavoitteellista elämää ja pyrkimystä parempaan.
Optimismilla voidaan katsoa olevan vahvempi synnynnäinen perusta kuin pessimismillä, ja se kehittyy usein positiivisessa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Positiivisesti ajatteleva ihminen tulkitsee erilaisia tapahtumia itselleen edullisella tavalla; optimisti myös uskoo omaan mahdollisuuteensa vaikuttaa tapahtumiin, kun taas pessimisti ajattelee päinvastaisesti (Ojanen 2007, 130). Optimisti uskoo oikeudenmukaiseen maailmaan, ja pessimisti uskoo maailman olevan epäoikeudenmukainen. Ajatus on haastettavissa kuitenkin sillä, että pessimistit olisivat niitä, jotka eivät hyväksy erilaisuutta, vai määrittääkö ihminen lopulta sen itse, että uskoo optimistisesti eriarvoisuuden vähenevän? Voiko myös esimerkiksi marginaaliryhmään
kuuluvan eriarvoisessa asemassa olevan ryhmän jäsenen ajatella automaattisesti olevan pessimisti, koska hän kokee tilanteensa huonoksi?
Oikeudenmukaisuus on läheinen käsite autonomisuuden kanssa, ja monet pitävätkin oikeudenmukaisuuden toteutumista tärkeänä poliittisena tavoitteena. Herne (2012) on sitä mieltä, että oikeudenmukaisuus on normatiivinen käsite, ottaessaan kantaa siihen, miten asioiden pitäisi olla. Ihmisten tulisi toiminnassaan pyrkiä hyödyn maksimointiin.
Oikeudenmukaisuuden sisältöä on kuitenkin vaikea määritellä yksimielisesti. Jokainen yksilö hyväksyy oikeudenmukaisuuden tietyn muodollisen määritelmän – toisaalta voi ajatella, että yksilö tyytyy tällöin tietynlaiseen muodolliseen malliin, jolla oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa on järjestetty. Oikeudenmukaisuusnäkemykset esittävät, millaisten periaatteiden mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta olisi järjestettävä (Herne 2012, 33).
Oikeudenmukaisuutta voi tarkastella sellaisessa kontekstissa, jossa yksilö ei pysty enää osallistumaan yhteiskunnalliseen yhteistyöhön. Fyysisesti tai psyykkisesti vammautuneet ihmiset ovat monin tavoin heikommassa asemassa kuin terveet (Herne 2012, 35). Käsityksen vapaudesta voi liittää yhteen oikeudenmukaisuuden kanssa. John Rawls (1971) on sitä mieltä, että keskeisin oikeudenmukaisuuden takaava arvo on vapaus ja että siinä on kaksi yhteiskunnallisen oikeuden turvaavaa periaatetta – niitä hän kutsuu vapaus- ja eroperiaatteiksi.
Vapausperiaatteen mukaan yhteiskunnan tulee taata kaikille jäsenilleen mahdollisimman laajat vapaudet. Eroperiaate lähtee ajatuksesta, että ”ihmisten asettaminen erilaiseen asemaan suhteessa ensisijaisiin sosiaalisiin hyviin on sallittua”, mutta vain silloin, jos järjestely tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen huono-osaisten kannalta, tai että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet tavoitella parempia asioita eroista huolimatta. (John Rawls 1971.)
Suhtautuminen muihin ihmisiin on usein neutraalia tai hyväksyvää, jos oma elämä koetaan hyväksi ja eräänlaiseksi mahdollisuuksien kentäksi, johon yksilöllä itsellään on vaikuttamisen mahdollisuuksia. Yksilön oma arvio tyytyväisyydestä elämään vaatii arvioimaan menneitä ja tulevia tapahtumia. Yksilön tunnetila luonnollisesti vaikuttaa tähän arvioon. Tasapainoinen suhtautuminen heijastuu usein onnellisuuteen, elämäntyytyväisyyteen ja hyvään itsetuntoon (Webster & Ma 2013). Pulkkinen ja Polet (2010, 85–90) ovat aiemmin määritelleet heikon taloudellisen tilanteen sekä terveyshaitat elämän toivottomuutta lisääviksi tekijöiksi.
Optimismia lisäävänä tekijänä voidaan näin ollen pitää kokemusta siitä, että voi vaikuttaa omaan elämäänsä. Siksi sitä tarkasteltiin tässä tutkimuksessa (ks. taulukko 2).
Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että keski-iän ylittäneet ja ikääntyneet ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin nuoret aikuiset (Helliwell 2001). Yksilön tyytyväisyyden kanssa korreloivien suhteellisen ja korkean tulotason sekä ammattiaseman lisäksi sosiaalisilla suhteilla on havaittu olevan selvä yhteys elämään tyytyväisyyden kanssa (Helliwell 2001; NEF 2006, 4; Torvi &
Kiljunen 2005, 59). Sosiaalisiin verkostoihin ja tukeen taas vaikuttavat yksilön persoonaan liittyvä sosiaalisuus ja avoimuus, tieto sekä kyky pitää verkostoja yllä. Tieto auttaa yksilöä käsittelemään ongelmia ja erilaisia kausaliteetteja ja niiden ratkaisumalleja.
Perheen lisäksi kuitenkin myös muulla sosiaalisella verkostolla on merkitystä. Tyytyväisyys omaan elämään sekä suhtautuminen ja yksilön asenne muihin ihmisiin korreloivat, mutta näiden yhteydet eivät kuitenkaan ole täysin yksiselitteisiä, koska yksilö arvioi omaa tilannettaan suhteessa aiempiin kokemuksiinsa. Esimerkiksi negatiivisista ennakkoluuloista ja kohtaamisista seuraa ominaisuus, millä tarkoitan, että yksilöllä voi olla tietystä ryhmästä jokin oma tai kuultu kokemus, jonka jälkeen yksilö arvioi tilannetta suhteessa omiin odotuksiinsa, toiveisiinsa sekä ympäristöönsä ja näin ollen muodostaa tilanteestaan positiivisen, neutraalin tai negatiivisen arvion.
2.2 Ikääntyminen
Tilastollisesti Suomessa ikääntyneitä ovat yli 65-vuotiaat henkilöt. Tämä perustuu eläkeikään, mutta esimerkiksi toimintakykyyn perustuva ikääntymiskäsitys määrittää vanhuuden alkavaksi vasta 75-vuotiaana. Ikääntymiseen kuuluu yksilöllistä vaihtelua. Ikääntyminen voidaan ajatella monitahoisesti, jolloin siihen voidaan liittää elämän aikana kertynyttä viisautta, erilaisia voimavaroja, kokemuksia ja sosiaalisia sekä kulttuurisia tekijöitä. (Hakonen 2008, 36.) Paltasignhin (2015, 22) mukaan ikääntyminen vaikuttaa myös käyttäytymiseen, tietoisuuteen ja sosiaalisiin asemiin. Suomen vanhuspalvelulaissa (980/2012) ikääntynyt määritellään sellaiseksi henkilöksi, joka on vanhuuseläkkeeseen oikeutetussa iässä. Ikääntyneelle on ollut hankala löytää yhteisesti kuvaavaa käsitettä. Yli 65-vuotiaita voisi kuvailla termeillä ikääntynyt, ikääntyneet ja ikääntynyt väestö.
Ikääntyminen voi liittyä myös yksilön omaan kokemukseen omasta iästään. Laki määrittelee kuitenkin ikääntyneeksi väestöksi vanhuuseläkkeeseen oikeutetun henkilön. Lisäksi mainitaan henkilö, jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on heikentynyt korkean iän mukana tulleiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien tai vammojen tai
jonkin muun ikään liittyvän rappeuman johdosta. (VanhusL 3. § 28.11.2012/980.) Vaikka laissa puhutaan vanhuksista, en itse käytä tutkimuksessani tätä nimikettä, vaan puhun ikääntyneistä tai ikääntyvistä.
Monesti ikääntyviin itseensä myös suhtaudutaan varauksella sekä ennakkoluuloisesti ajatellen heidän olevan heikompia kuin muut kansalaiset. Ikääntyviä itseään leimataan myös joskus kykenemättömiksi hoitamaan asioitaan. Vaikka ikääntyneenä on todennäköisempää sairastua, voi toimintakyky kuitenkin säilyä hyvinkin pitkään (Helin 2000, 170–171). Ikääntyviä ei tule mieltää samanlaiseksi joukoksi, vaan hekin ovat yksilöllisiä toimijoita. Ikääntyminen on muovautuva prosessi, johon koko elämän aikaiset elintavat vaikuttavat.
Ikääntyminen on monimuotoinen kokonaisuus, johon kuuluu myös oma asenne. Yleinen myönteinen elämänasenne ja asenne ihmisten erilaisuuteen luovat ilmapiirin, jossa on vapaampaa elää (Mieli RY 2017). Tutkimuksen kohteena ovat 63–79-vuotiaat kyselyyn vastanneet. Koen sopivaksi käyttää noin 63-vuotiaista termiä ikääntyvät, kun taas 75-vuotiaille ja sitä vanhemmille termi ikääntyneet sopii paremmin. Kuitenkaan tämä termi ei ole sinänsä merkityksellinen, koska ihmisen ikääntyminen on elinikäinen prosessi. Asenteet ja kokemukset ohjaavat osittain jokaisen elämää iästä riippumatta, ja kaikki toiminta lähtee liikkeelle ajatuksista.
Tässä tutkimuksessa ollaan erityisen kiinnostuneita siitä, millaisia vaikutuksia ikääntyvän sosioekonomisella asemalla on siihen, miten hän suhtautuu eri ryhmiin yhteiskunnassa.
Sosioekonomisella asemalla kuvataan henkilön asemaa yhteiskunnassa. Yksilön sosioekonominen asema yhteiskunnassa muodostuu aineellisista voimavaroista, jotka pitävät sisällään tulot, omaisuuden ja asumistason, sekä edellytykset, jotka sisältävät koulutuksen, ammatin ja aseman työelämässä.
Tutkimusten mukaan koulutus voidaan jakaa kolmeen eri ryhmään: 1) peruskoulutus, 2) keskiaste sekä 3) korkeakouluaste (Sihvonen ym. 2008, 60). Kuitenkin ikääntyviä ihmisiä tarkasteltaessa tulee ottaa huomioon se, että luokittelussa voidaan käyttää myös opiskeluvuosiin perustuvia luokitteluja, sillä vanhempien sukupolvien välillä koulutuserot ovat usein pienempiä kuin esimerkiksi keski-ikäisten keskuudessa (Sulander ym. 2006). Toinen sosioekonomista asemaa kuvaava käsite on ammattiasema, mutta sitä ei kuitenkaan tarkasteltu tässä tutkimuksessa, koska suurin osa vastanneista (95,3 %) oli vastannut olevansa eläkkeellä. Tulot
voidaan laskea kolmanneksi sosioekonomisen aseman määrittäväksi käsitteeksi. Koulutusta voidaan pitää tärkeimpänä indikaattorina, koska se usein korreloi myös tietynlaisen ammattiaseman sekä tulojen kanssa; näin ollen koulutuksen voi katsoa vaikuttavan ihmisen sosiaaliseen asemaan monella eri tavalla (Rautio 2006, 23).
Työura ja koulutus ovat siis merkityksellisiä ikääntyvän myöhemmälle toimeentulolle. Ikä- ja koulutusrakenne vaihtelevat eri alueilla, esimerkiksi maaseudulla asuu usein muuta väestöä vanhempia henkilöitä. Maaseudulla myös kouluttautuminen on vähäisempää ja väestörakenne ikääntyy kaupunkeja nopeammin. Taloudellisen hyvinvoinnin mittareilla maaseutua voidaan pitää kaupunkeja heikompana alueena. Satu Nivalaisen (2019, 3) mukaan joka viides maaseudulla asuvista on määritelmällisesti pienituloinen, kun taas kaupungeissa tähän ryhmään kuuluu vain joka kymmenes.
Kuvio 1. Eläkeläiskotitalouksien lukumäärät kotitalouden viitehenkilön sosioekonomisen ryhmän mukaan vuonna 2017 (Tilastokeskus 2019).
.
Tilastokeskuksen (2019) tulonjakotilaston mukaan Suomessa runsas kolmannes kotitalouksista on eläkeläiskotitalouksia. Eläkkeellä olevista kaikista pienituloisimpia ovat
maatalousyrittäjäkotitaloudet, kun taas suurin osa eläkkeellä olevista on toiminut alempana toimihenkilönä tai työntekijänä. Eläkkeellä olevia ylempiä toimihenkilöitä oli kolmanneksi vähiten, ja heidän muita korkeampaa tulotasoaan selittää ensisijaisesti hyvä ansioeläke. Lisäksi tuloja voi kasvattaa markkinoilta saatavista tuloista. (Tilastokeskus 2019.) Selvästi suurituloisimpia ovat ylempiin toimihenkilöihin lukeutuvat kotitaloudet (Kuvio 1).
Tutkimuksessa käytetyssä aineistoissa huomioitavaa oli, että arkistoidusta aineistoista on tunnisteellisuussyistä poistettu kaikki Muu, mikä? -tyyppiset avovastaukset, minkä lisäksi tarkkoja ammatteja sisältäneet kysymykset on luokiteltu dikotomisiksi, joten selvyyttä sille, mikä oli vastaajan aiempi ammattiasema, ei saatu.
2.2.1 Ikääntyneiden suhtautumistapojen merkitys
Ikääntyvien asenteiden tarkastelu suhteessa yhteiskunnassa avuntarpeessa oleviin on tärkeää, koska ikääntyessään yksilö usein tulee tarvitsemaan palveluita. Vanhustenhuoltoon liittyvät ilmiöt kuten hoivakoteihin liittyvät kohut ja ikääntyvien väestöllinen kasvu herättävät huolta ja tältä osin lisäävät esimerkiksi huoli-ilmoitusten saapumista viranhaltijoiden piiriin muun muassa sosiaalipäivystyksessä. Kun asiaa pohditaan ikääntyvien näkökulmasta, tulee kysymykseen se, mihin palveluita ja resursseja tulisi kohdentaa eniten. Ikäihmisilläkin voi esiintyä marginaaliryhmille ominaisia piirteitä, kuten mielenterveys- ja päihdeongelmaa.
Ikääntyvät voivat kokea syrjintää siltä osin, että avuntarvetta kohdennetaan vanhustenhuollon kriisin aikana myös toisaalle, toisinaan myös laajemmin resurssein. Kielteiset asenteet voivat ilmetä myös sosiaalityössä tietynlaisen paineen kasvuna työpaikoilla, missä ikääntyneiden kanssa työskentely on ensisijaista ja samalla moninaisuutta halutaan ymmärtää – tämä voi herättää ristiriitaisuutta niin asiakkaissa kuin työntekijöissäkin.
Samaan aikaan myös palvelujärjestelmää tulisi kehittää enemmän laitoshoidosta pois, niin sanottuihin kevyempiin palvelumuotoihin, kuten kotihoitoon. Resurssipula on ilmiönä massiivinen verrattuna avuntarvitsijoiden määrään. Tällöin on hyvä tarkastella asenteita siitä, kuka luokittelee itsensä niin sanotusti kriittisimmäksi avuntarvitsijaksi. Asenteiden näkökulmasta haasteena tulee olemaan myös ikääntyvien oma kyky toimia erilaisissa ja yhä enemmän monimuotoisissa palvelukokonaisuuksissa.
Usein suhtautumiseen vaikuttaa se, kuinka suuri yksilön avuntarve on sekä mikä siihen on johtanut. Negatiivinen suhtautuminen liittyy usein yksilön näkemykseen siitä, näkeekö hän avuntarvitsijan syypäänä itse oman ahdinkoonsa. Ikääntyvien suhtautumista voi tarkastella myös sosiaalisen etäisyyden avulla, esimerkiksi työssäkäyvän ja työstä eläköityneen välillä oleva etäisyys on pienempi kuin työstä eläköityneen ja työttömän päihteidenkäyttäjän.
Sosiaalista etäisyyttä voi kuitenkin ilmetä myös ikääntyvän ja ikääntyneen välillä, muun muassa Kallion ja Niemelän (2017) toimeentulosaajiin kohdistuvia asenteita käsittelevästä tutkimuksesta kävi ilmi, että mitä ikääntyneempi vastaaja oli, sitä todennäköisemmin vastaaja arvioi toimeentulotuen saajien ansaitsevan apua. Kallio (2010, 94) toteaa, että eri ikäluokat ovat asennoituneet erilaisiin arvoihin, esimerkiksi ikääntyneisiin saatetaan liittää ajatus yksinpärjäämisestä. Kaiken kaikkiaan elämänkokemus luo käsityksiä elämän
moninaisuudesta.
2.3 Marginaaliryhmät Suomessa
2.3.1 Marginaalisuus yhteiskunnallisena ilmiönä
Jokinen ym. (2004, 12) viittaavat marginaalilla reunalla olemiseen, jonka kautta he hahmottavat toiseuden tai poikkeavuuden suhdetta keskukseen eli yhteiskunnan enemmistöön. Ihmisiä voidaan asettaa tietynlaisiin marginaaleihin, joiden määrittäjänä voi toimia esimerkiksi elämäntilanne, muun muassa työttömyys tai asunnottomuus. Marginaalisuus on läheinen käsite syrjäytymisen kanssa, mutta molemmat ovat mielestäni hyviä käsitteitä kuvaamaan yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta sekä yksilön omaa asemaa yhteiskunnassa. Zygmund Baumanin (1997, 25) mukaan minuus ja identiteetti ovat jatkuvassa epävarmuudessa, koska enemmistön ja vähemmistön sekoittuminen hävittää erot niiden väliltä. Erojen poistuminen kokonaan on kuitenkin mahdoton yhteiskunnallinen ilmiö, koska normaalius tarvitsee rinnalleen myös poikkeavuutta. Bergerin (1966) mukaan sosialisaatio, institutionaalistuminen sekä sosiaalinen kontrolli vaikuttavat osaltaan ihmisten ajatteluun.
Granfeltin (1998, 80) mukaan marginaalisuus voi ilmetä myös sosiaalis-taloudellisena huono- osaisuutena, johon voidaan luokitella muun muassa köyhyys, työttömyys, päihteidenkäyttö tai esimerkiksi kouluttamattomuus. Marginaalia voi kuvata eräänlaiseksi syrjätilaksi, johon kuuluu enemmistöä huonompaan asemaan ajautuneita ihmisiä. Tässä tutkimuksessa tarkoitan marginaaliryhmällä niitä, joiden marginaalisuus on heidän elämäänsä rajoittava tekijä.
Marginaaliryhmien ja yhteiskunnasta irrallaan olevien ryhmien tutkimus liittyy perinteisesti
