Ennakkoluulojen ilmentyminen

Ennakkoluulot voivat saada useita ilmenemismuotoja erilaisissa tilanteissa.

Ennakkoluuloisuus voi ilmetä avoimena, tiedostettuna tai epäsuorana. Tällainen konkreettinen tilanne voi olla sellainen, missä normit puoltavat tasavertaisuutta ihmisten välillä eikä

kielteisille asenteille ole tilaa. Epäsuora ennakkoluuloisuus riippuu tilanteessa vallitsevista normeista ehkäisten ennakkoluuloista käyttäytymistä tai mahdollistaen sen. (Brown 2010, 188.) Tällainen ennakkoluuloisuuden muoto voi saada ihmisen välttämään tiettyä ryhmää.

Ennakkoluulot eivät kuitenkaan automaattisesti johda syrjivään käytökseen, mutta jos näin

käy, ne voivat johtaa esimerkiksi syrjinnän kohteeksi joutuneen hyvinvoinnin eri osa-alueiden huonontumiseen. Erilaiset ennakkoluulon muodot ja stereotypiat perustuvat sosiaaliseen kategorisointiin.

Harvey Sacks (Järviluoma & Roivainen 1997, 15) on kehittänyt jäsenkategorisaation käsitteen, jonka mukaan jäsenkategoriat ovat luokitteluja tai sosiaalisia tyyppejä, joita käytetään kuvaamaan yksilöä – niihin liittyy myös kulttuurisesti latautuneita odotuksia. Osa arjen kanssakäymisissä tarvittavasta tiedosta on jäsentynyt jäsenkategorioiksi, joissa yksilö liitetään puheessa jäseneksi erilaiseen ryhmään eli kategoriaan. Sosiaalinen kategorisaatio on eräänlaista ryhmäksi rakentamista. Kategorisointi ja erilainen ryhmittely osoittaa aina toisia ihmisiä, joita ei luokitella meiksi. Asian voi ymmärtää myös ihmisryhmien luokitteluna ja nimeämisenä. Eri ihmisten välillä vallitsee toimintaeroja, ja tällöin ryhmät jäsentävät ja arvottavat maailmaa eri tavoin. Schwartz (2005) on todennut, että universalismi ja tahto saavuttaa hyvää ovat sellaisia arvoja, jotka näyttäytyvät ulospäin melko samankaltaisina. Merkittävää on kuitenkin se, kuinka suureen joukkoon hyväntahtoisuus kohdistuu.

Baumeisterin ja Learyn (1995, 521) mukaan ihmiset tuntevat yleensä ennakkoluuloja niitä ryhmiä kohtaan, joihin eivät itse voi syystä tai toisesta kuulua. Ennakkoluulojen yhtenä syynä voi pitää sitä, että suomalainen yhteiskunta on rakentunut pienuudelle ja homogeenisuudelle (Laari 1998, 31). Ennakkoluulojen voisi ajatella liittyvän aina yksittäiseen ihmiseen, mutta näin ei kuitenkaan ole. Ennakkoluulot kohdistuvat usein kokonaisiin kategorioihin (Brown 2010, 8).

Tutkijat ovat olleet kuitenkin jokseenkin eri mieltä siitä, ovatko sosiaaliset kategorisoinnit automaattinen johdatus ennakkoluuloihin ja niiden syntymiseen. Tajfelin (1981) näkemyksen mukaan ryhmien välinen epäluottamus on seurausta sisä- ja ulkoryhmän välisten erojen toteamisesta. Eroja syntyy yleensä silloin, kun tekijä on ryhmää suosiva. Ulkoryhmän positiiviset erot taas yritetään jättää huomioimatta (Tajfel & Turner 1979).

Ennakkoluuloinen persoonallisuus saa kasvualustansa ennakkoluuloiseen elämäntyyliin pohjaavalta kasvatukselta. Allportin (1988) mukaan ennakkoluuloiseen persoonallisuuteen kuuluu ambivalenssi vanhempia kohtaan, tapa nähdä asiat kahdessa ääripäässä, moralismi, tarve ristiriidattomuuteen, elämän selkeyteen ja ulkoiseen auktoriteettiin ja autoritaarisuus.

Näiden edellä mainittujen piirteiden mukaan yksilö pystyy parantamaan omaa heikkoa epävarmuudensietokykyään ja lievittämään ristiriitaisuuksia elämässään. (Allport 1988, 297–

299.) Vaikka ennakkoluulojen on tieteellisesti osoitettu liittyvän yksilön persoonallisuuteen,

niin niiden universaali ilmentyminen yhteiskunnassa ja yhteisöissä viittaa enemmän ryhmäominaisuuteen.

Ryhmässä ja yhteisöissä erilaiset toimintamallit korostuvat: yksilö pyrkii pitämään yllä positiivista minäkuvaa ja sellaista toimintakulttuuria, joka ryhmässä vallitsee. Ryhmän sisäinen suosiminen vaikuttaa ryhmän ja sen jäsenten keskinäisiin suhteisiin, mutta se ei kuitenkaan johda automaattisesti negatiiviisiin asetelmiin, vaan toisiin ryhmiin suhtautuminen vaihtelee positiivisen ja negatiivisen suhtautumisen välillä. Syrjinnän taustalla voi kuitenkin olla myös yksilön oma asenne eri ryhmiä kohtaan, vaikka se ei olisi yksilön oman ryhmän yhteinen.

Ennakkoluuloihin eivät kuitenkaan automaattisesti vaikuta persoonallisuus, sisä- tai ulkoryhmä tai negatiiviset asenteet. Kyseessä voi olla tiedonpuute, eli positiivisia asioita ei osata tai ei ehkä haluta löytää. Tämän tyyppinen tutkimus keskittyy usein jonkin kielteisen asian tutkimiseen.

On huomioitava myös se, että kielteisten asioiden tutkimus ei asetu samalle tasolle positiivisten asioiden tutkimuksen kanssa. Näin ollen myöskään ennakkoluulojen vähentäminen ja positiivisten asenteiden lisääminen eivät ole toistensa synonyymejä. Erilaisissa tilanteissa toimivat erilaiset toiminta- ja ajattelumallit: konfliktitilanteessa esimerkiksi tulisi keskittyä kielteisten suhteiden vähentämiseen. Jonas (2009, 284) on sitä mieltä, että kyse on ennakkoluulojen, stereotypioiden, tunteiden ja käytöksen muutoksesta, ei vain yhden osa-alueen.

Jokaisella ihmisellä on tiedostamattomia ennakkoluuloja, ja tyypillisimmin ne kytkeytyvät sukupuoleen. Emma Terämä (2018) on kuitenkin Helsingin tutkijanaisten vuosikokouksessa korostanut, että ne voivat liittyä myös ikään, uskontoon, kansallisuuteen, fyysisiin ominaisuuksiin tai seksuaalisuuteen. Myös niillä ihmisillä, jotka kokevat suhtautuvansa erilaisiin asioihin positiivisella asenteella, voi olla ennakkoluuloja.

Pitkänen ja Westinen ovat tutkimuksessaan suomalaisten asenteista ja identiteeteistä todenneet, että kansanluonne ja kulttuuriperintö korostuvat suomalaisuudessa (Pitkänen & Westinen 2018, 10). Suomalaiseen kansanluonteeseen liittyy usein stereotyyppisiä ominaispiirteitä, joiden luonnehdinnat sisältävät käsityksen sisukkuudesta, ahkeruudesta, työteliäisyydestä, rehellisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Kulttuurinen näkökulma puolestaan viittaa isänmaallisuuteen ja kansallistunteeseen ja kertoo samalla samaistumisesta kansakuntaan.

Vuonna 2017 julkaistu EU-raportti kertoo, että Suomi on yksi Euroopan syrjivimpiä maita (FRA 2017, 30). Edellä mainittuun tutkimukseen FRA (Euroopan unionin perusoikeusvirasto) keräsi vertailukelpoisia tietoja, jotka perustuivat kattavaan otokseen, 25 500:sta satunnaisesti valitusta vastaajasta, joilla oli erilainen etninen tausta tai jotka kuuluivat muuhun marginaaliryhmään. Raportin tavoitteena oli tuoda havainnot esille, jotta jokaiselle EU:ssa asuvalle varmistetaan osallisuus.

Aiemmin mainitsemani ryhmään kuuluminen ja yhteisöllisyys luo myös yhteiskuntaan kuulumisen tunnetta. Osallisuus käsitteenä tulee esille usein silloin, kun puhutaan esimerkiksi työttömien ja syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden ihmisten asemasta yhteiskunnassa. Osallisuuden voi olettaa lisäävään sekä yksilö- että yhteiskuntatason hyvinvointia. Osallisuus voi sisältää oletukset mukanaolosta, osallistumisesta, ihmisoikeuksista tai vaikutusmahdollisuuksista. Yksilötasolla osallisuuden kokemukset takaavat hyvinvointia, joka näyttäytyy yhteiskunnassa sosiaalisena kestävyytenä. Jos yksilö jää vaille näitä kokemuksia, on hänen vaikeampaa myös näyttäytyä hyvinvoivana kansalaisena ja näin ollen käyttäytyä sosiaalisen kestävyyden vaatimalla tavalla. Usein hyvinvoinnin ulottuvuuksista ulkopuolelle jäävät ryhmät kokevat sosiaalisen syrjäytymisen merkkejä.

Sosiaalinen syrjäytyminen on käsitteenä moniulotteinen. Van Berkelin ja Hornemann Møllerin (2002, 11) mukaan ihmisiä voidaan sulkea sisään eri systeemeihin tai niistä ulos.

Elämäntilanteet ovat eri ryhmillä kuitenkin yksilöllisiä, ja näin ollen myös inkluusio ja ekskluusiokin ovat käsitteinä suhteellisia.

John Pierson (2002, 7) kokoaa prosessi- ja huono-osaisuusnäkökulmat siten, että syrjäytyminen on prosessi, ja se riistää yksilöiltä ja erilaisilta ryhmiltä sellaisia resursseja, joita tarvitaan sosiaaliseen, taloudelliseen ja yhteiskuntaa koskevaan poliittiseen osallistumiseen.

Ensisijaisesti tämä on seurausta köyhyydestä ja pienituloisuudesta, joiden seurauksena yksilö voi olla merkittäviä aikoja ilman palveluja, sosiaalisia verkostoja ja kehittymismahdollisuuksia, joista muu enemmistö nauttii. Tämän seurauksena yksilö voi ajautua huono-osaisuuden kierteeseen, jossa hänen osansa on ratkaisevasti heikompi kuin kansan enemmistön.

Sosiaalisen osallisuuden (social inclusion) alkuperä on yhteiskuntatieteissä, ja teoreettisessa keskustelussa sitä vastaa inkluusion käsite, jonka vastinpari on ekskluusio (Leeman ym. 2015, 1). Inkluusiossa ihmiset nähdään tasavertaisina. Lopulta siinä on kysymys yksilöistä ja

demokratiasta sekä segregaatiosta³ pois pääsemisestä. Niin kuin yhteiskunnalla, myös eri ryhmillä ja yksilöillä voi olla tietynlaisia vaatimuksia. Yhteisöllisen statuksen saavuttamiseksi eri ryhmiin kuuluvien on niin sanotusti tehtävä työtä.

Tämä tarkoittaa sellaista mallia, jossa yksilöt ja ryhmät muokataan ”hyväksytyiksi”, jolloin heitä yritetään opettaa oikeanlaiseen tapaan toimia ja ajatella tässä yhteiskunnassa. Cruikshank (1999, 48) on kuitenkin sitä mieltä, että jotta yksilö pystyisi ajamaan omaa etuaan ja toimimaan sen mukaisesti, on hänen koettava kuuluvansa osaksi yhteiskuntaa. Vuorovaikutus ja ihmisten kohtaaminen auttavat ennakkoluulojen hälventämisessä, mutta positiivisen lopputuloksen saamiseksi vuorovaikutuksen ja kontaktin on perustuttava tasa-arvolle ja yhteisille tavoitteille (Allport 1954). Yhteiskunnan tuella on tässä myös suuri merkitys.

Eriarvoisuus rajoittaa mahdollisuuksia vaikuttaa eri ehtoihin omassa elämässä. Karvonen (2015, 195) antaa esimerkin siitä, kuinka rikkaan on vaikea samaistua köyhimpien kokemuksiin ja kuinka liiallisen varallisuuden aiheuttamia ongelmia on vaikea nähdä suurena yhteiskunnallisena epäkohtana. Kaikki erot eivät kuitenkaan ole epäoikeudenmukaisia niin kauan kuin niistä ei seuraa tasavertaisuuden loukkaamista. Eriarvoisuus vaikuttaa ihmisten luottamukseen yhteiskunnan kehityksessä. (Therborn 2014, 35.)