Kultaa vuolemassa
auan seisoin laivan kan
nella ja katse
lin synnyin
maani rantoja. Kun ilta tuli, eikä maata enää näkynyt, oli katse kiintyneenä Han
gon majakkaan, jonka valo yön pimeydessä viittoi tietä.
Niin rakkailta tuntuivat va
lotornin säteet, että laivan kannella viivyin siksi kun
nes valo ei enää näkynyt.
Tuntui siltä kuin silloin olisi viimeiset hyvästit otetut ko
timaasta." Näin kuvaili eräs Amerikkaan siirtolaisena lähtenyt tuntojaan kotimaan rantojen häipyessä horisont
tiin. Ehkä isäni tuntemukset olivat samankaltaisia, kun hän 26. päivänä syyskuuta 1923, 22 -vuotiaana nuoru
kaisena seisoi Astrea -laivan kannella matkalla Hangosta Englannin Southamptoniin.
Sieltä matka jatkui 3. päivänä lokakuuta C.P.O.S: n linjan Empress of Francella Kana
dan Quebeciin. Matkan hin
ta oli 3900 silloista markkaa.
Työtä etsimään
Tässä kuvassa isä on ollut vuoden Suomessa. Sy
lissä tämän jutun kirjoittaja, vas, äiti ja vanhin veljeni, kirjoitettiin vuosiluku 1933.
Vuosisatojen kuluessa ovat suoma
laiset lähteneet suurin joukoin etsi
mään parempaa toimeentuloa, kun kotimaassa ei työtä löytynyt. Siirto
laiseksi houkutteli monia myös seik
kailunhalu, Venäjänvallan aikana pelko sotaväkeen joutumisesta, tai pako oikeusjuttua. Sukulaisia saattoi jo olla siirtolaisina ja heidän kirjeen
sä hyvistä palkoista innostivat läh
töön. Pohjanmaalla, josta perintei
sesti on lähdetty parempaa elämää hakemaan, olivat tilat jakojen jälkeen käyneet niin pieniksi, että ne eivät enää turvanneet elantoa perheelle.
Teollisia työpaikkoja ei juuri ollut, ja niin ainoa keino oli lähteä hakemaan elantoa maan rajojen ulkopuolel
le. Monilapsisesta perheistä saattoi
lähteä useampiakin yhtä aikaa, niin kävi mm. isäni perheessä, josta oli Kanadassa kolme poikaa samanai
kaisesti. Kun perheessä oli 16 lasta, ei talossa riittänyt kaikille tyydyttäviä elämisen mahdollisuuksia. Maan
viljelyksen lisäksi oli tilalla myös
"H arakka" -tyyppinen tuulimylly, jossa oman tarpeen ohella jauhettiin myös kyläläisten jyviä. Kun isäntä oli poissa, hoiteli Sanna-mummu las
tenhoidon ohella myös myllyä. "Pirä tarkasti silimällä, ettei mylly pyäri tyhyjänä", varoitteli Matias- isäntä töihin lähtiessään. Ruokaa toki riitti, mutta rahaa ei ollut, eikä työtä lähi
alueilla. Pojilla oli kova hinku oman talon perään, ja niin syntyi päätös lähteä "Lännen kultamaille" talon
Lähtiessään Kanadaan oli isälläni jo perhe, vanhin veljeni oli silloin vuoden vanha. Tuntuu näin ajatel
len aika kovalta ratkaisul
ta, - jättää perhe ja lähteä merten taakse vuosiksi.
Tämä tilanne ei kuitenkaan ollut siihen aikaan millään tavalla ainutlaatuinen.
Pohjanmaan alueella, ja samoin kaikilla muillakin muuttoalueilla jäi tuhan
sia "amerikanleskiä, - ja orpoja" odottamaan per- heenpään paluuta. Jotkut lähtivät lapsineen perään saatuaan matkarahat, ja osa näistä perheistä jäi pysy
västi Amerikan mantereel
le. Omassa sukututkimuk
sessani on lähes sata henki
löä, joitten kuolinpaikka on USA tai Kanada, eikä siinä ole kaikki suvusta Ame
rikkaan jääneet. Isäni tuli vuonna 1925 kotiin järjestelemään asioita, ja lähti uudelleen Kanadaan seuraavana vuonna. Vuonna 1929 hän kävi vielä uudelleen kotimaassa ja lopullisesti hän palasi kotiin 1932 keväällä. Ja niin oli talon hinta, - ja vähän enemmänkin, tienattu. Ko
titilani osti valtakirjalla Niilo-veli, isä - Väinön nimiin huutokaupas
ta Alahärmän Perämäen kylässä 14.4.1931.
Matka ja työhön maan alle
Pitkä merimatka oli monelle kova koettelemus. Läheskään kaikilla ei ollut hyttipaikkaa, ja kovan myrs
kyn sattuessa laivan oleskelutilojen lattioilla makaili oksentelevia ihmi-
hintaa tienaamaan. Ameri
kan siirtolaisten määräksi on tilastoissa kirjattu 1880 -1 9 2 0 välisenä aikana noin 300000 suomalaista. Ruot
sista lähti samana ajanjak
sona 750000, ja Norjasta 500000 siirtolaista.
28
siä pitkin, poikin. Atlantin myrskyt olivat monelle lapsiperheelle kova koettelemus. Ensimmäiset myrskyt olivat matkustajille vaikeita, mutta muutaman päivän kuluttua olo hel
pottui. Empress of France laivalla matkusti kaikkiaan n. 1700 henkeä, Vaihtosatamien odotusajoista riip
puen saattoi matkaan kulua 2 - 3 viikkoa.. Perillä tulosatamassa oli en
simmäisenä vastassa tiukka terveys
tarkastus, koska Kanada ei halunnut vastaanottaa sairaita, tai muuten heikkoja yksilöitä. Joittenkin kohdal
la saattoi edessä olla tarkastuksen jäl
keen paluu kotimaahan. Paitsi heikot keuhkot, saattoi "m aitojunaan" jou
tumiseen olla syynä myös trakooma, vaikea silmäsairaus, joka aiheutti pa
himmillaan sokeuden.
Tarkastuksesta läpi päässeillä oli edessä kortteerin hankkiminen ja työpaikan etsiminen. "Poortihaus- sista" löytyi majapaikka ja siellä oli yläkerrassa "petiruum at". Jo aikai
semmin Suomesta tullut pariskunta hoiti lähitalossa ruokalaa. Työpaikan haussa oli siihen aikaan ykkösenä
"m ainarin", - kaivosmiehen homma.
Se oli vaarallisin, mutta myös par
haiten palkattu työ. Osa lähti metsä- kämpille "lokariksi", eli metsuriksi, osa taas farmille tai rakennuksille töihin. Naiset hakeutuivat useimmi
ten talousapulaisiksi.
Isäni pääsi kultakaivokselle ja sii
nä työssähän oli koko Kanadassa olo- ajan. Aamulla varhain lähtivät mie
het majapaikastaan eväitten kanssa kaivokselle, jossa heille jaettiin kypä
rät ja siihen kuuluva karbiidilamppu, hakut, porat ja muut työkalut. Sitten laskettiin satoja metrejä maan alle hissillä, edellinen vuoro nousi ylös, ja niin homma jatkui päivästä toiseen, ja vuodesta seuraavaan. Monet pi
tempään kaivoksissa työskennelleet saivat hankalan "m ainarintaudin"
eli kivipölykeuhkon, jolta isäni kui
tenkin säästyi. Onnettomuuksiakin vaarallisessa työssä sattui; tulipalo
ja, sortumia, myrkyllisiä kaasuvuo
toja, kaivokseen tulvivia vesi ym.
Myös isäni oli mukana turmassa, jossa katosta pudonneet kivet hau- tasivat alleen monta kaivosmiestä.
Isä pelastui varmalta kuolemalta, sillä hän oli sortuman tapahtuessa parinkymmenen metrin päässä si- vukäytävässä hakemassa jotain työ
kaluja. Paasi tuli paikalle, ja komensi isää heti aloittamaan kivikasan alle jääneitten miesten kaivamisen. Kun isä arveli, että pitäisi saada jotakin muutakin apua urakkaan, jota yhden miehen oli toivotonta aloittaa pelkin käsin, paasi raivostui ja lupasi antaa lopputilin, ellei isä aloita kaivamista heti. "Se lopputili sopii kyllä hyvin, - minä lähden heti" vastasi isä. Tässä kaivoksessa ei työsuojeluun kiinni
tetty juuri mitään huomiota. Tuohon aikaan oli työsuojelu täysin lapsen
kengissä, - kaivosyhtiöille oli pääasia , - paljon kultaa ylös mahdollisimman halvalla. Isäni oli jo miettinyt vaih
toa toiseen kaivokseen. Hän pääsi- kin välittömästi Tomin kaivokselle, jossa myös louhittiin kultamalmia.
Kaivosmiesten työolosuhteet olivat
kuitenkin jonkin verran paremmat.
Täälläkin sattui samana vuonna ta
paturma, jossa isältä murtui oikean jalan reisiluu. Sairaalareissun jälkeen hän joutui vielä odottamaan töihin pääsyä toipilaana useita viikkoja.
Tämän ajan hän käytti englannin opiskeluun, ja ajan mittaan se kan
natti. Kun tarvittava käyttökieli alkoi sujua, hän pääsi "paasiksi", eli työ
porukan vastaavaksi, ja sehän taas merkitsi lisää "taaloja". Moni maina- ri väsähti raskaaseen ja vaaralliseen työhön, ja hakeutui metsään tai ra
kennuksille. Työvoiman vaihtuvuus oli kaivoksissa melko nopeaa, mutta uusia tulijoita kyllä riitti, kun laivat purkivat siirtolaislastejaan Kanadan satamissa.
Vapaa-aikaa ja kirjeenvaihtoa
Sunnuntaisin ja iltaisin käytiin
"haalilla" tapaamassa suomalai
sia, tuttuja ja sukulaisia, vaihta
massa kokemuksia työpaikoista, kuulumisia kotimaasta ja muualta.
"Koiratorpassa" (baari, kapakka) juttuja riitti, kun monenkirjavaa porukkaa oli koolla. Oli mustaa, polakkia, italiaanoa, fransmannia, Sakuja ja suomalaisia. Härmäläinen Raffa oli kova kehumaan elämäänsä ja asumistaan kotisuomessa: "K e
väällä kun muut joutuu hakemhan siämentä laihnamakasiinista, niin minä poika vaan vetelin vanhoolla siämenillä". Samankyläinen Juha yhtyi ju ttu un :" Joopa, - ja muistakko kuinka oli kylällä hyvä yhteeshenki, keväällä aina kannettihin lehemät talakoolla pihalle." Siitähän Raffa rietaantui, ja syytti Juhaa koko koto- kylän m unaam isesta." Sellaasta tou
hua ei meirän kyläs oo ikään nähty".
Kun suomalaisia on koolla, otettiin koti-ikävään ja elämän harmauteen
"lääkettä." Viski oli halpaa, ja vali
tettavasti monen suomalaisen Ame
rikan reissu meni pahan kerran pie
leen viinan takia. Moni lupasi lähteä kotimaahan heti, kun saa matkarahat kasaan. Perhe kotona odotti turhaan isää, poikaa, tai sukulaista kotiin. Isä
ni oli jo kotimaassa nähnyt viinan ki
rot, ja hän ei lähtenyt tähän remmiin mukaan. Näin alkoi säästöön kertyä taaloja kotiin lähetettäviksi.
Kirjeitä kotimaahan, ja takaisin kulki vinhaan Suomen - Kanadan Tällä, Empress o f France laivalla, on voinut matkustaa länteen myös
karstusia.
29
reitillä. No,-"vinhaan", tarkoitti sil
loin viikkojen odotusta puolin ja toisin. Kirjoitettiin ikävästä, huo
lista, lapsista, lähetettiin valokuvia ja taaloja kotimaahan, ja odotettiin hartaasti seuraavaa kirjettä. Tuosta kirjeenvaihdosta on tallessa isoisäni pojalleen lähettämä koskettava kirje, joka jäikin hänen viimeiseksi kirjeek- seen. Vatsasyöpää sairastava Matias- isä kuoli 28.10.1931.
Näin kirjoittaa isoisäni 3.7.1931 päi
vätyssä kirjeessään:
Poikamme Väinö
Paljon kiitoksia kirjeestäsi jonka sain ilolla vastaan ottaa. En ole kiirehtinyt sitä kirjettä vastaamaan kun olen täällä elämän ja kuoleman välillä. Minulla on nyt terveys kaikki enkä tule milloinkaan sitä enää takaisin saamaan. On tämä sen puolesta aika ikävä mutta tyydyn taivaallisen isän tahtoon. Jos elän tai kuolen olen aina turvattuna.
Olin toissapäivänä taas lääkä
rissä hän ei kirjoittanut minulle enää lääkkeitä ollenkaan. Käski mennä rönkäyskoneelle Vaasaan ottamaan kuvan sisälmyksistä josko olis kasvi tai joku muu sem
moinen. Niin kyllä minä nämä tu
van kaupat valvon ja laitan niin että et sinä siinä tule häviämään, vaikka täälä on nyt niin pankissa vähis rahat että ei tahro saara ihmiset omia rahojansa tarpeisiinsa kuin vähän kerralla. Täytyy tässäkin asiassa tonnia sen mukaan. Kyllä minä varmaan toimin tämän asian niin että se on sinulle edul
linen. Joo sinulla on nyt kokolailla suuri asuminen täällä ja kyllä sinua täälläkin tarvittaisiin että voisit pikoohin tullak- kin näin oon itsekseni ajatelin.
Se on nyt tuo sinun talos suurempi- mainen kuin tämä kotitalon puoliska ja niin palio hyvää maata että siinä menee työ toteen. Mettää siinä ei kyllä ole mutta tästä lähtien on nykyään saatavana hel
polla hinnalla entisiin verraten kun sat
tuu paikalle niin saa saroilla markoilla yhtä paljon mettää kuin ennen tuhansil
la on saanu. Ompa halkojenkin hinta olin viime talvenakin alle 100 markan kun on ajanu tuolta Ryyslannista niin on saanu joku 85 markalla sylen. Tämäkin näyttää että täällä rahapula on nyky ääri kova. Sa
nomalehdistä näkyy että sitä rahapulaa on ympäri maapalloa.
Niin kumpa jumala varjelisi sinua ja
teitä molempiä miehiä jotka olette siellä vieraalla maalla. Jos sen jumala suo että minä vielä elän kun kotiin tulette niin ompa se lohdutus minulla. Toivon sitä että eläisin. Niin maanantaina menen Vaasaan näyttämään lääkärille minkä lausunnon he sieltä minulle antaa. Onko paranemisen toivoa ollenkaan kun tämä elämä on näin huonoa. Kun minä yritän syörä niin ei ruoka tahdo laskea vatsaan vaan täytyy kohta oksentaa ulos. Niin minulle tuli ensin sellainen syrämmen kouristus kun menin lääkääriin niin se parani tai muuttuu sellaiseksi kun olen kertonu. Tälläistä se on sitten tämä maa
ilma, ei ollen kohdin koskaan. Paljon ter
veisiä Äidiltä hän sanoo pitävänsä kovin pahana tätä minun kohtaloani.
isä, äiti
Isän lännenlaukku vuodelta 1924
Paluu kotiin
Isän raskas työrupeama Kanadassa Tomin kultakaivoksella Supperissa päättyi huhtikuussa 1932, ja touko
kuun lopulla hän oli kotona. Siellä perhe aloitti vuotta aikaisemmin ostetun Karnaatin tilan maitten vil
jelyn, ja rakennusten kohentamisen.
Erikoinen tilan nimi juontaa alkunsa Granat nimisestä miehestä, joka oli asunut samalla paikalla joskus 1800- luvun alkupuolella. Vaikean tuntui
nen nimi kääntyi kansan suussa Kar- naatiksi. Äidille, tuo lähes 10 vuoden aika, oli äärimmäisen raskas ja koet- televa, vaikka hänellä oli tukenaan appivanhemmat, Matias ja Sanna.
Heitä äitini muisti kiitollisuudella koko elämänsä ajan. Miten veljeni koki ilman isää eletyn lapsuutensa, sitä voi vain arvailla. Itselleni on jää
nyt heidän isä, - poika suhteestaan kuva vaikeasta asiasta, josta ei pal
jon puhuttu. Kun kyselin isältä hä
nen viimeisinä vuosinaan Kanadan reissusta, ja kotona käynneistä, hän liikuuttui kyyneliin ja totesi lyhyesti:
"N e oli kuule niin raskahia ja kovia reisuja, ettei niitä jaksa eres muistel
la."
Vajaakahdeksanvuodenkuluttua isän kotiinpaluusta hänet, ja veljeni kutsuttiin puolustamaan isänmaa
ta JR.58:aan, samaan komppaniaan karjalan kannakselle. Isä kotiutettiin 1942, mutta veljeni palveli lä
hes 5 vuotta.
Virikkeen tähän muistelmaani sain va
rastoa järjestäessäni, kun vastaan tuli isän biisoninnahkainen, erittäin hyvin säilynyt matka
laukku, jonka hän osti Quebeckista vuonna 1924. Toi
nen arvokas muis
to hänen Kanadan vuosistaan on pari
sataa grammaa pai
nava kultamalmikivi.
Sen välkkyvä kullanhohde vie ajatukset vuosisatojen taakse, jol
loin ensimmäiset suomalaiset lähti
vät sitä "vuolem aan" paremman elämän toivossa. Näitten muistojen taakse kätkeytyy tuhansien, ja taas tuhansien ihmisten, - kokonaisten sukupolvien tarinat, - toiveet, petty
mykset, surut ja ilot vierailla mailla.
A nssi Peräm äki
\
30
