Arvid Järnefelt - Aikansa omatunto

1/2013 niin & näin 51

A

rvid Järnefeltiä on poikkeuksellisen kult- tuurisen taustansa vuoksi varsin vaikea sijoittaa kansallisuusaatteen vallitsemaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomeen.

Hänen äitinsä Elisabeth oli alkujaan lii- vinmaalaista ja sittemmin venäläistynyttä Clodt von Jür- gensburgin aatelissukua, jolle oli ominaista taiteellisuus ja tasa-arvoinen suhtautuminen niin keisarillisiin kuin kan- sanihmisiin. Arvid Järnefeltin isä Alexander taas tuli suo- menruotsalaisesta aatelisperheestä. Hän omaksui varhain suomalaisuusaatteen ja nousi Venäjän valtakunnan up- seerista merkittävään asemaan autonomisen Suomen kolmen läänin kuvernöörinä. Kolmiosaisessa muistelma- teoksessaan Vanhempieni romaani (1928–1930) poika- Järnefelt kertoo isänsä ja äitinsä tarinan ja nivoo sen osaksi maamme kulttuurihistoriaa.

Arvid Järnefeltin elämäntarinassa näkyvät mo- lempien vanhempien vaikutteet. Isän valtiollinen ura ja fennomaaninen arvomaailma antoivat kimmokkeen kouluttautua lakimieheksi ja suunnata virkamiesuralle

itsenäistä kansallisvaltiota rakentamaan. Äidinpuoleisen suvun taiteellinen perintö vei kuitenkin voiton. Elisa- bethin innoittamana Arvid tutustui myös Leo Tolstoin myöhäistuotantoon, millä oli ratkaiseva merkitys hänen maailmankatsomuksensa ja kirjallisen tuotantonsa ke- hitykselle. Järnefeltin elämäkerran kirjoittanutta Juhani Niemeä siteeraten lupaava kirjailijanalku eli nuoruutensa

”Snellmanin ja Tolstoin välissä” yrittäessään sovittaa yleisen ihmisarvon ideaalia keskelle voimistuvan nationa- lismin leimaamaa poliittista maisemaa³.

Raja-aitojen kaataja

”[…] ’kansa’ on vaan käsite; että kun sen keskuuteen tulee niin ei sitä olekkaan, – on vaan eri ihmisiä niinkuin joka paikassa muuallakin.”⁴

Tähän ajatukseen havahtuu Järnefeltin Isänmaan (1893) päähenkilö. Nuori ylioppilas Heikki Vuorela on palannut Helsingistä kotitaloonsa maalle aikeenaan aloittaa toi-

Mauno Särkkä

Arvid Järnefelt

– Aikansa omatunto

”Hän ei ole puhdas ja eheä taiteilija, syystä että hänessä on paljon ajattelijaa, vieläpä huomattava annos käytännöllistä reformaattoriakin.” Näillä sanoilla luonnehti estetiikan professori K. S. Laurila aikalaiskirjailijaansa Arvid Järnefeltiä (1861–1932) Valvoja-lehdessä vuonna 1911

¹

. Erityisesti esikoisteoksestaan Isänmaa (1893) tunnettu Järnefelt kirjoitti elinaikanaan lukuisia romaaneja, näytelmiä ja kertomuskokoelmia. Kirjailijaroolinsa lisäksi Järnefelt muistetaan radikaalina yhteiskunnallisena toisinajattelijana ja hengellisenä herättäjänä. Aikalaiskriitikot syyttivät yhteiskunnallisesti aktiivista taiteilijaa jopa

”tendenssimäisyydestä”, kirjallisuuden alistamisesta aatteellisten pyrkimysten välineeksi

²

. Katsaus Järnefeltin henkilöhistoriaan ja teoksiin valaisee Suomen Tolstoiksikin

luonnehditun ajattelijan hengellistä ja yhteiskunnallista eetosta.

Philip László,Love for Sale (2010). Kuvauspaikka: Metsäsairila, Mikkeli

52 niin & näin 1/2013

melias kansansivistystyö suomalaisuusasian ajamiseksi.

Aatteen palo kuitenkin sammuu, kun fennomaanien kansaksi nimittämä kokonaisuus hajoaa Heikin silmissä joukoksi yksilöitä, joista jokaisella on oma mielenlaa- tunsa ja persoonallinen tapansa nostaa talikkoa. Ajatus on radikaali aikana, jolloin patrioottisuus on muuttu- massa nationalismiksi ja kansojen välisestä erottautumi- sesta kilpavarusteluksi, valmistautumiseksi suursotaan.

Vaikka Järnefelt osallistui itsekin nuorena yliop- pilaana radikaalien nuorfennojen toimintaan, leimasi hänen koko myöhempää ajatteluaan ankara nationa- lismin vastustaminen. Tämä asenne teki hänestä ajan ilmapiirissä epäilyttävän henkilön. Kansallismielisyyden kritiikki oli kuitenkin vain yksi ilmentymä kamppai- lusta, jota Järnefelt kävi ihmisiä eriarvoistavien rajojen rikkomiseksi. Hän nosti tuotannossaan näkyville ajan merkittäviä epäkohtia prostituutiosta tilattoman väestön asemaan ja puolusti jokaisen ihmisen tasa-arvoisuutta sukupuoleen, etniseen taustaan tai sosiaaliseen asemaan katsomatta.

Ajatus kaikkien ihmisten veljeydestä oli luokkayhteis- kunnassa tavaton. Se olisi edellyttänyt tehtaanpatruunan ja tilanomistajan nöyrtymistä työläisen ja torpparin ta- salle – siis saavutetusta taloudellisesta ja kulttuurisesta valta-asemasta luopumista ja tyytymistä yksinkertaiseen elämäntapaan. Luopumisen filosofiansa Järnefelt tiivisti romaanissaan Helena (1902), jossa uransa hylännyt up- seeri Georg sanoo:

”Koko elämä on oleva alituinen tarpeiden vähentäminen […] Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.”⁵

Järnefelt pyrki elämään vakaumuksensa mukaisesti.

Tämä johti radikaaleihin elämänvalintoihin, joita pi- dettiin tuona aikana skandaaleina. Järnefelt luopui hy- vässä nosteessa olleesta lakimiehen ja poliitikon urastaan ja laskeutui yhteiskunnan huipulta ensin suutarinvers- taaseen oppipojaksi ja myöhemmin maalle pienviljeli- jäksi. Valheellista elämäntapaansa Järnefelt kuvaa tunnus- tusteoksessaan Heräämiseni (1894):

”[P]alvelutin itseäni palkkaväellä, jotka tekivät työtä kak- sitoista tuntia päivässä ilman mitään vaihtelua tai vapautta työssä ja semmoisesta palkasta, että juuri hengissä pysyivät.

Suutarit, räätälit, ajurit, kyyppärit, vahtimestarit, torimyö- jät, kadunlakasijat, – kaikkien näiden työ ei tarkoittanut muuta, kuin tehdä mahdolliseksi minun mukavuuttani ja vapauttani. – Ja vihdoin, omassa kodissanikin minä palve- lutin itseäni palkatuilla palvelijoilla, joiden kanssa en olisi saattanut syödä samassa pöydässä enkä olisi voinut pakottaa itseäni kävelemään rinnakkain julkisella kadulla.”⁶

Hengellinen anarkisti

Järnefeltin silmissä epätasa-arvo orjuutti jokaisen yhteis- kunnallisesta asemasta riippumatta. Vähäosaiset se suisti fyysiseen kurjuuteen ja yläluokan se pakotti ylläpitämään

ulkokultaista elämäntyyliä. Järnefeltille taloudelliset hie- rarkiat ja sosiaaliset normit muodostivat pakkopaidan, joka tukahdutti ihmisen sisäisen vapauden. Ne estivät kosketuksen syvimpään itseyteen ja samalla muiden ih- misten kohtaamisen.

Järnefeltin elinaikana työväenliike ja naisasialiike saivat aikaan merkittäviä tasa-arvoa edistäneitä poliit- tisia uudistuksia. Järnefelt suhtautui kuitenkin epäilevästi politiikkaan. Hän näki vallan korruptoivan luonteen ja pelkäsi, että tulevaisuuteen asetetuilla poliittisilla tavoit- teilla pyhitettäisiin nykyiset keinot niiden saavuttami- seksi. Siksi hän korosti yhteiskunnallisen muutoksen ensisijaisena siemenenä yksilöiden välistä lähimmäisen- rakkautta.

Lähestymistavan taustalla oli Leo Tolstoin (1828–

1910) aikaansaama hengellinen herääminen. Järnefelt nousi kritisoimaan kirkon roolia valtaapitävien palve- lijana ja halusi demokratisoida uskon harjoittamisen.

Tolstoita seuraten hän riisui kristinuskosta kaiken mys- tiikan ja ritualismin ja väitti niiden peittävän näkyvistä uskon ytimen, joka kiteytyi Jeesuksen vuorisaarnan ope- tuksiin. Järnefeltille Jumala ilmeni jokaisen ihmisen si- sällä olevana omantunnon äänenä, jonka kuunteleminen mahdollistaisi rakkauden teot ja yhdistäisi kaikki ihmiset

”maailmalliseksi kokonaisuudeksi”⁷. Romaanissa Vel- jekset (1900) uuteen uskoonsa herännyt pappi Johannes kiteyttää seuraavasti, ehkä Järnefeltinkin ajattelua heijas- tellen:

”Jumala on rakkaus [...] Jumalan tuntee ainoastaan se ihmi- nen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli lähim- mäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista himoistaan ja toiveistaan. Nämä kulkevat täydellisyyden tietä.”⁸

Jumalan sanansaattaja?

Järnefeltin usko joutui koetukselle ensimmäisen maa- ilmansodan sytyttyä ja luokkaristiriitojen kiristyessä Suomessa. Lähimmäisenrakkauden lupaus oli murskau- tumassa panssarivaunujen ja sisällissodan uhan alle. Jär- nefeltin maailmankatsomus kääntyi pessimistisempään suuntaan, ja hänen mielensä alkoi järkkyä. Vuosien 1914–1917 päiväkirjoissaan kirjailija kävi raskasta vuo- ropuhelua itsensä kanssa identiteettinsä ja uskonnollisen vakaumuksensa perusteista ja tehtävästään maailmassa.

Psyykkisten ristiriitojen repimä Järnefelt alkoi nähdä itsensä yhä enemmän Jumalan viestinviejänä. Kirjailija samastui Jeesukseen lopulta niin vahvasti, että ainoa rat- kaisu näytti olevan Kristuksen esimerkin kirjaimellinen toteuttaminen. Järnefelt halusi luopua omaisrakkau- destaan ja alkaa palvella kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti saman Isän lapsina. Hän lähti kotoaan jalkaisin vuosien 1917–1920 aikana kolme kertaa julistamaan tolstoilaista sanomaansa ympäri Etelä-Suomea. Toukokuussa 1917 hän piti kuuluisat kirkkopuheensa Helsingissä Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkoissa. Ilman lupaa pidetyt ja

1/2013 niin & näin 53

siksi rikossyytteeseen johtaneet saarnansa Järnefelt oi- keutti seuraavasti:

”[…] Jumalan sana ei voi kuulua muuten kuin vapaan ja palkattoman suusta. Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käytettäviksi, joilla on sanottavaa Jumalalta ihmisille. Kansa on siitä elävä.”⁹

Kirkkopuheet olivat aikansa tapaus ja ne keräsivät run- saasti kuulijoita. Lehdistö suhtautui saarnoihin suurelta osin tuomitsevasti ja säälien ”henkisestä tasapainostaan sortunutta kirjailijaa”¹⁰. Viikkolehti Sunnuntaissa Eino Leino teki poikkeuksen ja totesi niiden olevan ”mitä suurin sivistyshistoriallinen tapahtuma, jota on turha ko- ettaa pilkallisella tai säälinsekaisella olkapäiden nykäyk- sellä sivuuttaa”. Hän täydensi arviotaan lisäten, että

”paljon köyhempi olisi tällä hetkellä Suomen henkinen elämä ilman tuota toimintaa”.¹¹

Kohti ’minujen yhteyttä’

Saarnaretkiä seurasi vetäytyminen yhteiskunnallisesta vai- kuttamisesta. Kirkkopuheet olivat Järnefeltin viimeinen julkinen provokaatio, eikä niiden jälkeisiin 1920-luvun romaaneihin enää sisälly aikaisemman tuotannon kal- taisia suuria yhteiskunnallisia teemoja. Vanheneva kir-

jailija koki kuitenkin uudelleensyntymisen kertojana.

Myöhäiskauden ihmissuhdekuvaukset kuuluvat Järne- feltin kehutuimpiin.

Elämän loppupuolella Järnefeltin maailmankat- somus myös suhteellistui. Kirjailija muutti pois maalta, nautti porvarillisesta kaupunkilaiselämästä eurooppalai- sissa metropoleissa diplomaattipoikansa avustuksella ja suhtautui rennommin pitkäaikaiseen paheeseensa tupa- kointiin, jonka hän vielä Heräämiseni-teoksessaan väitti Tolstoihin viitaten ”syntyvän tarpeesta tukahuttaa oman- tunnon ääni”¹².

Vaikka entinen pienviljelijä ja anarkisti pehmeni elä- mäntavoissaan, tietty tolstoilainen pohjavire säilyi silti elämän loppuun saakka. Helsingin Sanomiin vuonna 1931 kirjoittamassaan avoimessa kirjeessä Eestin kirjailijaliitolle Järnefelt ruoti taidekäsitystään ja esitti, että ”vain sellainen teos voi säilyttää arvonsa, jonka tekijää elähdyttää oman aikakautensa korkein elämänymmärrys”¹³. Ymmärryksensä ytimen ja elinikäisen päämääränsä hän tuli ilmaisseeksi viimeisen suurteoksensa, Vanhempieni romaanin, loppu- sanoissa. Katsellessaan pois nukkunutta äitiään tämän kuolinvuoteen äärellä itsekin jo iäkäs kirjailija toteaa:

”[...] hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys ja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli rakastettava omaisina.”¹⁴

Viitteet

1 Niemi 2005, 284.

2 Karkama 2010, 604. Järnefeltin saama tunnustus on vaihdellut suuresti eri aikoina. Kun 1920-luvun kulttuuri- vaikuttajilta kysyttiin arviota Suomen kirjallisuudenhistorian merkittävim- mistä teoksista, useat sijoittivat hänen esikoisteoksensa kärkikymmenikköön.

1950-luvun modernistit ja 60-luvun kulttuuriradikaalit eivät Järnefeltistä sen sijaan enää innostuneet. 1980-luvulta lähtien kirjailijan teoksista on kui- tenkin taas otettu uusia painoksia ja 2000-luvulla on kirjallisuudentutki- muksen piirissä virinnyt uusi kiinnostus hänen tuotantoaan kohtaan. Niemi 2005, 269–272. Niemen ja Karkaman lisäksi 2000-luvulla Järnefeltin elämää, tuotantoa ja ajatusmaailmaa on katta- vasti käsitellyt esim. Isomaa 2009.

3 Niemi 2005, 70.

4 Järnefelt 1893, 99.

5 Järnefelt 1902, 358, 367.

6 Järnefelt 1894, 220.

7 Järnefelt 2002, 415.

8 Sama, 178.

9 Järnefelt 1917, 13.

10 Niemi (2005, 210) viittaa Helsingin Sanomien toimituskunnan kirjoittamaan uutiseen ”Outo välikohtaus kirkossa”, joka julkaistiin lehdessä anonyymisti ensimmäisen kirkkopuheen jälkeen 7.

toukokuuta 1917.

11 Karkama (2010, 507) viittaa Eino Leinon kirjoitukseen Sunnuntai-lehdessä 13.5.1917.

12 Järnefelt 1894, 56.

13 Niemi (2005, 265) viittaa Järnefeltiin 1931.

14 Järnefelt 1930, 296.

Kirjallisuus

Isomaa, Saija, Heräämisten poetiikka. Lajeja ja intertekstejä Arvid Järnefeltin romaa- neissa Isänmaa, Maaemon lapsia ja Veneh’ojalaiset. SKS, Helsinki 2009.

Järnefelt, Arvid, Isänmaa. Otava, Helsinki 1893.

Järnefelt, Arvid, Heräämiseni. Otava, Helsinki 1894.

Järnefelt, Arvid, Helena. Otava, Helsinki 1902.

Järnefelt, Arvid, Kirkkopuheet. Vihtori Koso- nen, Helsinki 1917.

Järnefelt, Arvid, Vanhempieni romaani III.

Elisabetin usko. WSOY, Helsinki 1930.

Järnefelt, Arvid, Avoin kirje Eestin kirjailijalii- tolle. Helsingin Sanomat 31/v/31.

Järnefelt, Arvid, Veljekset (1900). SKS, Hel- sinki 2002.

Karkama, Pertti, Vallan orjat ja ihmisarvo.

Arvid Järnefeltin ajatusmaailma. SKS, Helsinki 2010.

Laurila, Kaarle Sanfrid, Arvid Järnefelt 50-vuotias. Valvoja 11/1911.

Niemi, Juhani, Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS, Helsinki 2005.