62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2019 KIRJALLISUUS
Tie kukkulalta koodinmurtamiseen
Mikko Porvali: Tiedustelun nä- kymätön historia antiikista maail mansotiin. Atena 2018.
Sisäministeriön kansliapäällik- kö Ilkka Salmi antoi Ilkka-lehden haastattelussa (29.6.2018) erittäin kriittisen kuvan suomalaisen tie- dustelun nykytilasta. Salmen mu- kaan laahaamme tiedustelussa 25 vuotta muista jäljessä ja lait pitäi- si uudistaa siten, että suojelupo- liisi saisi ”valtuudet muun muas- sa verkkoviestinnän valvontaan ja paikkatiedusteluun.” Saataes- sa tietoa terrorismiepäilyistä tai radi kalisoituneista henkilöistä oli- si ensiarvoista pystyä seuraamaan verkossa kulkevia viestejä. Viran- omaisten keinot ovat Salmen mie- lestä tähän liittyen yhä analogisia.
Tässä yhteydessä voi olla pai- kallaan muistaa, että tieduste- lun historiassa on ollut sekin vai- he, jolloin keinot eivät olleet edes analogisia. Tätä vaihetta ja muita kehitysvaiheita valotetaan Mikko Porvalin uutuusteoksessa. Porva- li on jo aiemmassa tuotannossaan käsitellyt tiedustelu- ja vakoilutoi- mintaa, lähinnä toisen maailman- sodan ajalta.
Sodan ja valloitusten edesauttaja
Valitussa näkökulmassa tieduste- lun historia on historiaa, joka ni- voutuu samalla yleiseen maail- manhistoriaan. Tässä hengessä lähdetään liikkeelle antiikin päi-
vistä ja edetään Rooman vaihei- den jälkeen keskiaikaan ja uuteen aikaan.
Uuden ajan alkaminen merkit- si valtiollisen viestinnän alkamis- ta, jonka kehityshaaroiksi tulivat myös sotilasasiamiesjärjestel- mä ja poliisin kehittynyt tiedus- telu. Varsinaiset tiedustelupalve- lut syntyivät ennen ensimmäistä maailmansotaa ja ovat jatkaneet toimintaansa siitä lähtien.
Vaikka tiedustelua on ollut aina olemassa, terminä se on moder- ni. Porvali tekee heti alussa käsit- teellisen täsmennyksellä sanomal- la, että täyttääkseen tiedustelun kriteerit tiedonhankinnan on olta- va järjestelmällistä ja päätöksen- tekoon sidottua toimintaa. Tie- dustelu on näin tiedonhankintaa päätöksenteon tueksi. Tiedustelu on lähtökohtaisesti avointa tiedon- keräämistä, kun taas vakoilussa tiedonkerääminen on salattua ja peiteltyä. Tiedustelun ja vakoilun ero ei ole tosin aina yksiselittei- nen. Porvalin mukaan entisaikoi- na tiedustelua ja vakoilua ei edes eroteltu toisistaan nykyisten mää- reiden mukaisesti.
Ensimmäiset historialliset mai- ninnat tiedustelusta löytyvät Egyp- tistä vuosilta 1844–41 eaa., ja Assyriassa harjoitettiin noin 900–
600 eaa. toimintaa, jossa oli Por- valin mielestä jo tiedustelupal- velun piirteitä. Tässä yhteydessä viitataan Raamattuun, jossa tie- dustelijat ja vakoojat on mainit- tu kymmeniä kertoja. Raamattu sisältääkin tiedustelu- ja vakoiluai- heisia kertomuksia, joita tuodaan esiin myös tässä yhteydessä. Toi- saalta voisi esittää kriittisenä ky- symyksenä, missä määrin Raa- mattuun voi luottaa historiallisena lähteenä.
Porvalin teoksen ensimmäi- senä ydinajatuksena on, että on- nistunut sodankäynti ja valloi- tuspolitiikka edellyttävät aina tiedustelutoimintaa, johon on pa- nostettava kunnolla. Aleksanteri Suuri ymmärsi tiedustelun merki- tyksen ja roomalaisetkin tajusivat sen alkuaikojen virheidensä jäl- keen, minkä johdosta he pystyivät
laajentamaan pienen kaupunki- valtionsa maailman ensimmäisek- si supervallaksi. Tämä asia tajuttiin myös idässä. Sun Tzun (400-lu- vulla eaa.) laatima Sodankäynnin taito on enemmänkin tiedustelu- taidon kuin sodankäynnin oppi- kirja.
Menestyksekkäällä tiedustelul- la viikingit kykenivät hyökkäämään vuonna 845 Pariisiin ja valloitta- maan hieman myöhemmin Eng- lannin joksikin aikaa. Ilman onnis- tunutta tiedustelua englantilaiset eivät olisi pystyneet torjumaan Es- panjan hyökkäystä ”voittamatto- mine armadoineen” 1500-luvulla.
Myös Napoleon menestyi tiedus- telutoimintaa kehittämällä omissa valloitussodissaan. Tuloksia tuotta- nut tiedustelu lyhensi ratkaisevasti toisen maailmansodan kestoa. Kun saksalaisten ja japanilaisten koo- deja osattiin purkaa, liittoutuneet pystyivät kääntämään käydyt tais- telut itselleen voitollisiksi.
Kirjasta nousee esiin toinenkin ydinajatus. Sen mukaan tuloksel- linenkaan tiedustelu ei tuota aina suotavaa lopputulosta, jos asia kil- pistyy jotenkin ihmisiin. Pietarissa Ruotsin lähettiläänä toiminut Curt von Stedingk toimitti kuningas Kustaa IV Aadolfille vuosien 1807–
08 aikana useamman vakavan va- roituksen siitä, että Venäjä valmis- teli hyökkäystä Suomeen. Typerä ja omahyväinen kuningas ei otta- nut kuitenkaan varoituksia vaka- vasti. Puolan hallitus sai 24.8.1939 tiedon tulevasta Saksan hyök- käyk sestä, mutta epäröivä hallitus määräsi liikekannallepanon vasta 29.8. ja jopa peruutti sen samana päivänä. Puolalaisten vastatoimet tulivatkin liian myöhään. Vastaa- vasti suomalaisella tiedustelulla oli nykytutkimuksen mukaan tiedos- sa puna-armeijan tuleva suurhyök- käys kesällä 1944. Tämän huonon uutisen esittäminen marsalkalle koettiin kuitenkin inhimillisesti vai- keaksi, joten tieto ei tavoittanut Mannerheimia ja maan poliittista johtoa riittävän ajoissa.
Kirjan tarjoaman kolmannen ydinajatuksen mukaan tiedustelu on kehittynyt usein koettujen so-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1 2019 63 KIRJALLISUUS
tilaspoliittisten vastoinkäymisten tai muiden levottomuuksien vuok- si. Jo edellä mainitut roomalaiset joutuivat ottamaan taistelutappioi- den johdosta opikseen tieduste- lussa. Krimin sodassa koettu häviö pakotti Venäjän keisarikunnan uu- distamaan tiedusteluaan. Saman joutui tekemään Britannia epäon- nistuttuaan ensimmäisessä buuri- sodassa Etelä-Afrikassa (1880–81).
Yhdysvalloissa päädyttiin valtiol- lisen tiedustelupalvelun perusta- miseen Espanjaa vastaan käydyn takkuisen sodan jälkeen vuonna 1898. Eurooppaa ravisteli 1800-lu- vun lopulla poliittisten murhien aalto, mikä pakotti poliiseja kehit- telemään yhteistyöhönsä järjestel- mällisiä tiedustelun käytäntöjä.
Entisten rikollisten rikospoliisi Opin kirjasta koko joukon uusia asioita. Esimerkiksi vielä 1400–
1600-luvuilla diplomaatteja pidet- tiin julkisina ja kunniallisina va- koojina. Pariisissa vuonna 1812 perustetun ja maailman ensimmäi- seksi rikospoliisiksi kutsutun Sû- retén ensimmäiset työntekijät ja johtaja olivat entisiä rikollisia. Yh- dysvaltain sisällissodan aikana tär- keään asemaan nousi joukko nais- vakoilijoita, joista muutamat olivat jopa afroamerikkalaisia.
Kun ICPC, nykyisen Interpo- lin edeltäjä, aloitti toimintansa, sen päämajaksi tuli Wien. Itäval- lan liittyminen natsi-Saksaan näi- vetti kuitenkin käytännössä kan- sainvälisen rikospoliisijärjestön toiminnan, sillä muut maat eivät halunneet harjoittaa kansainvälis- tä poliisitoimintaa diktatuurin hal- linnon alaisuudessa. Suomalai- sessa historiankirjoituksessa on sitkeästi kerrottu lähetystösihteeri Boris Jartsevista, joka aloitti talvi- sotaa edeltäneet neuvottelut ulko- ministeri Rudolf Holstin suuntaan.
Todellisuudessa hän oli NKVD:n upseeri Boris Rybkin, joka toimi Neuvostoliiton tiedustelupalvelun Helsinkiin sijoittamana vakoojana.
Kansallinen asenne tiedustelua ja vakoilua kohtaan on myös vaih- televaa. Vaikka Euroopassa on joi- takin historiaan jääneitä ja muisto-
merkkejäkin saaneita vakoilijoita, tiedustelu- ja vakoiluasioihin suh- taudutaan mantereellamme yhä häpeillen ja hyssytellen. Yhdys- valloissa niitä sen sijaan pidetään välttämättömyytenä, joka on myös osa ”maan kamppailua arvojensa puolesta”. Tämä varmasti selittää- kin osaltaan sen, miksi Yhdysval- loilla on maailmanlaajuisesti johta- va asema tiedustelussa.
Ei pelkkää edistystä
Pidän myönteisenä sitä, että Por- valin katsannossa tiedustelun historia ei ole pelkkää lineaaris- ta nousujohteista kehitystä, jossa olisi menty koko ajan eteenpäin.
Rooman valtakunnan hajottua ja keskiajaksi kutsutun ajanjak- son alettua yleinen tiedustelu- kyky jopa taantui. Kirjoitustaito väheni, eikä ollut enää suurta im- periumia, joka olisi vaatinut kes- kitettyä ja kehitettyä tiedustelu- toimintaa. Ainoastaan katolisella kirkolla oli resurssit tehokkaaseen tiedonvälitykseen ja tiedusteluun.
Tekijän näkemyksen mukaan itse asiassa mikään ihmiskunnan his- toriassa ”ei ole kehittynyt lineaa- risesti vaan harppauksin”. Kehitys olisi siis tapahtunut eräänlaisis- sa aikapisteissä, joissa on tapah- tunut tiheää edistystä ja joista on pompattu taas seuraavaan tiheän kehityksen aikapisteeseen jossain vaiheessa. Tällaista näkemystä oli- si voinut kenties havainnollistaa muutamalla lisäesimerkillä tai kaa- vioilla, joissa tätä kehitystä olisi kuvattu visuaalisesti.
Teo pohjautuu tekijän Jyväsky- län yliopistossa pitämiin tieduste- luhistorian luentoihin. Kun tausta- aineistolla on ollut opetuksellinen tarkoitus rajatuissa ajallisissa puit- teissa, on selvää, että laajasta kro- nologisesta tarkastelusta huoli- matta tarkasteltavissa kohteissa on ollut pakko tehdä valintoja ja keskittyä tiettyihin tärkeisiin aika- ja paikkapisteisiin. Antiikin ajan huomattavimmat kulttuurit ja Eu- roopan historiaan merkittävimmin vaikuttaneet maat on käsitelty täl- tä pohjalta seikkaperäisesti tie- dustelukuvioidensa osalta.
Jäin hiukan miettimään, olisiko tiedustelun lähihistoriaa voinut tar- kastella jonkin verran enemmän myös Neuvostoliiton ja entisen itä- blokin osalta, sillä vasemmisto- diktatuurien olemassaolo koetet- tiin turvata osaltaan urkinnalla ja tietojen keräämisellä. Hiukan sa- manlaisessa hengessä antiikin Spartassa harjoitettiin aikoinaan helootteihin eli valtion omistamiin orjiin kohdistunutta valvontaa ja vastatiedustelua. Heloottien val- vonta oli sinänsä aiheellista, sillä heitä oli moninkertaisesti varsinai- siin spartalaisiin verrattuna.
Porvalin esitys on erittäin ha- vainnollinen. Edellä mainituista rajoitteista johtuen teosta vaivaa kuitenkin jonkin verran se, että joi- takin poikkeuksia lukuun ottamat- ta kuvattuihin asioihin ei ole men- ty kovin syvällisesti.
Näistä huomautuksista huoli- matta tekijälle on annettava suu- ri kiitos. Hän on laatinut ilmeisesti ensimmäisen suomenkielisen tie- toteoksen, jossa käydään läpi tie- dustelun historiaa antiikin ajoista näihin päiviin asti. Vaikka aihepii- riä on käsitelty monissa tutkimuk- sissa, varsinainen suomeksi kirjoi- tettu kokoomateos on puuttunut.
Ihmettelin hiukan, miksei teok- sen kirjallisuusluettelossa mainita aiempia tiedustelun historian suo- menkielisiä tutkimuksia. Porva- li on tukeutunut pitkälti englannin- kieliseen tutkimuskirjallisuuteen.
Kenties se on antanut relevantim- paa tietoa aiheen kannalta. Sota- ja tiedustelualan klassikot, kuten Carl Clausewitzin Sodankäynnistä tai Julius Caesarin Gallian sota on huomioitu kiitettävästi lähteissä.
AKI ALANKO
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja his- toriaan erikoistunut kriitikko ja toimittaja.
