Päihderiippuvaisen muutostoiminta toimijuuden viitekehyksessä

Päihderiippuvaisen muutostoiminta toimijuuden viitekehyksessä

Suvi-Marja Rissanen 237219

Sosiaalityö

Pro gradu-tutkielma Itä-Suomen Yliopisto Syksy 2017

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Suvi- Marja Rissanen 237219 Työn nimi

Päihderiippuvaisten muutostoiminta toimijuuden viitekehyksessä Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Yliopistolehtori Taru Kekoni ja yliopistonlehtori Kaarina Mönkkönen Aika

Syksy 2017

Sivumäärä 63 sivua Tiivistelmä

Pro gradu -tutkielmassa käsitellään yhteiskunnan rakenteellisten tekijöiden vaikutusta päihdeongelmaisen (muutos)toimintaan toimijuuden teoriaviitekehyksessä. Tutkimuksen tehtävänä on vastata kysymykseen, miten rakenteelliset tekijät, kuten ikä, sukupuoli, ympäristö, ajankohta, yhteiskuntaluokka ja kulttuurinen tausta vaikuttavat päihderiippuvaisen muutostoimintaan tai toimimattomuuteen tilanteessa, jossa päihteidenkäyttöä yritetään saada hallintaan.

Toimijuus, johon inhimillisen toiminnan käsite sisältyy, on tutkielman ydinkäsite ja teoreettinen viitekehys. Toimijuus avautuu tutkielmassa

”toimintakapasiteettina” eli kykynä vaikuttaa omaan elämään yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Toimijuuskäsitys pohjautuu Jyrki Jyrkämän toimijuuden teoreettis-metodologiseen viitekehykseen ja toiminnan käsite kulttuurihistorialliseen toiminnanteoriaan sekä Klaus Weckrothin käsityksiin toiminnasta.

Päihderiippuvuus on riippuvuutta kemialliseen aineeseen. Riippuvuudesta ja addiktiosta voidaan puhua, kun toistuvasta toiminnasta tulee pakonomaista ja hallitsematonta. Päihteellä tarkoitetaan ainetta, jolla on keskushermostovaikutuksia ja joka nautitaan nautinnon tai huumauksen saavuttamiseksi.

Tutkimus toteutetaan Päihdeongelmaisten muutosvalmiusprofiilit 2000-2004 -aineiston pohjalta kvantitatiivisena tutkimuksena. Tutkimuksen aineisto on kerätty käyttäen URICA-lomaketta (University of Rhode Island Change Assessment Scale), joka mittaa yksilön muutosvalmiutta. Lomakkeen teoreettinen pohja on C. DiClementen ja J. Prochaskan transteoreettinen muutosvaihemalli, jossa muutoksessa nähdään olevan esiharkintavaihe, harkintavaihe, valmistautumisvaihe, toiminta- ja ylläpitovaihe. Tutkimuksessa etsitään yhteyttä rakenteellisten tekijöiden ja toimintavaiheen (eli muutostoiminnan) sekä esiharkintavaiheen (eli toimimattomuuden) välillä. Rakenteelliset tekijät ovat ikä, sukupuoli, ammatti, yhteenlasketut opiskeluvuodet, siviilisääty, asumismuoto, montako huollossa olevaa lasta asuu vastaajan kanssa ja työtilanne. Tutkimus on toteutettu regressioanalyysiä käyttäen SPSS-ohjelmalla.

Asiasanat

päihderiippuvuus, toimijuus, toiminta, muutos

Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences Actor

Suvi-Marja Rissanen 237219 Name of work

Päihderiippuvaisten muutostoiminta toimijuuden viitekehyksessä Major

Socialwork

Task

Master's thesis Advisors

University lecturer Taru Kekoni and university lecturer Kaarina Mönkkönen Period

Autumn 2017

Pages 63 pages Abstract

On this Master’s thesis impact of society’s structural factors are examined against (change)activity of drug addict in theoretical frame of agency. The goal of the research is to answer on how structural factors such as age, gender, environment, time, social status and cultural background will affect to change activity or inactivity of drug addict.

Agency, in which human activity concept is involved, is the core concept and theoretical frame of this research. Agency opens up in this research as

“capacity of action”, ability to impact to one’s own life in environmental reality. Agency view is based on Jyrki Jyrkämä´s methodological theory of agency, activity concept is based on cultural historical activity theory, and also apprehensions of Klaus Weckroth.

Drug addiction is addiction to chemical material. When repetitive action will appear as compulsive and uncontrolled, it can be called as addiction.

Material which have an effect on central nervous system and which is consumed to achieve pleasure or narcotic sensations is called as drug.

Research is a quantitative research and based on Päihdeongelmaisten muutosvalmiusprofiilit 2000-2004 -material. Material for this research is gathered by using URICA-form (University of Rhode Island Change Assessment Scale), which measures individual readiness for change. Urica-form based on C. DiClemente´s and J. Prochaska´s transtheoretical model of behaviour change, in model are five stages precontemplation, contemplation, preparation, action and maintenance. In this research exam the link between structural factors and activity (action stage) and inactivity (precontemplation stage). Structural factors are age, gender, profession, studying years, marital status, living conditions, number of children and work-situation. Research implemented by using regression analysis in SPSS-program.

Keywords

drug addict, agency, activity, change

1 Johdanto ... 1

2 Toimijuus - tutkimuksen teoreettinen tausta ... 3

2.1 Toimijuus käsitteenä ... 3

2.2 Toiminta ... 6

2.2.1 Mitä toiminta on? ... 6

2.2.2 Persoonallinen toiminta ... 8

2.3 Näkökulmia toimijuuteen ... 13

3 Päihderiippuvuus ... 21

3.1 Riippuvuus ... 21

3.2 Päihderiippuvuus ... 24

3.4 Päihderiippuvuuden hoito ... 26

4 Päihdeongelmaisen toimijuus ... 33

5 Aineisto ja tutkimusmenetelmät ... 37

6 Aineiston analyysi ja tulokset ... 43

7 Rakenteiden merkitys päihderiippuvaisen muutostoimintaan toimijuuden viitekehyksessä 52 8 Johtopäätökset ... 60

LÄHTEET ... 63

Taulukot ja kuviot

Kuva 1. Elämänkulku ja toimijuus.

Kuva 2. Toimijuuden koordinaatit.

Kuva 3. Toimijuuden modaliteetit.

Taulukkokuvio 1. Toimijuuden viitekehys.

Kuvio 1. Urica-lomakkeen muutoksen vaiheet.

Kuvio 2. Rakenteelliset muuttujat ja muutoksen toiminta- ja esiharkintavaiheet.

Kuvio 3. Muuttujilla (ikä, ammatti, yhteenlasketut opiskeluvuodet, siviilisääty, asumismuoto, huollettavien lasten lukumäärä, työtilanne ja sukupuoli) selitetään toimintaa.

Taulukko 1. Esiharkinta- ja toimintavaihetta mittaavat kysymykset ja väittämät.

Taulukko 2. Regressioanalyysin selittävien muuttujien vaikutus muutostoimintaan.

Taulukko 3. Regressioanalyysin selittävien muuttujien vaikutus muutostoimintaan.

Taulukko 4. Selittävien muuttujien vaikutus muutostoimintaan.

1 J

Pro gradu -tutkielma käsittelee päihderiippuvuutta, toimijuutta, toimintaa ja muutoksen tekemistä.

Tutkielman fokus on yhteiskunnan rakenteiden merkityksen havainnollistamisessa päihdeongelmaisen toimintaan. Ihmisen perusolotila on toiminta. Kun toiminta lakkaa, niin ihminenkin lakkaa olemasta. Ihmisen voidaan sanoa olevan fysiologista eli elimellistä, psyykkistä sekä praktista, ulospäin suuntautuvaa toimintaa, mikä on aina suhteessa muihin ihmisiin ja aineelliseen todellisuuteen. Kokonaisuutena toiminta on intentionaalista ja persoonallista, subjektin koetun todellisuuden värittämää (Leontjev 1977; Weckroth 1988). Jokainen meistä elää toimintojen verkostossa, jossa yksilöt, ryhmät, yhteisöt ja yhteiskunnat asettavat reunaehtoja ja vaativat tiettyjä ominaisuuksia toimijoiltaan osallistua ja vaikuttaa omaan ja muiden elämänkulkuun. Näin toimijat asettuvat erilaisiin asemiin suhteessa toisiinsa. Toimijuus ilmaisee tätä reunaehtojen ja ominaisuuksien dynamiikkaa ja kykyä vaikuttaa elämänkulkuun (Jyrkämä 2008). Toimijuus ja toiminta ovat keskeisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja sosiaalityön professiossa. On aina olennaista kysyä ja ymmärtää, miksi yksilö toimii niin kuin toimii. Mitkä ovat ne yksilölliset ja rakenteelliset seikat toiminnan taustalla? On hahmotettava toimijuus.

Päihderiippuvuus tai päihdeongelma herättää tunteita. Siihen liittyy puhetta esimerkiksi moraalittomuudesta, sairaudesta, motivaatiosta, muutoksesta, väkivallasta, työttömyydestä ja syrjäytymisestä sekä stigmasta. Päihderiippuvuus on myös moniulotteinen asia. Esimerkiksi päihdekierrettä pystytään harvoin katkaisemaan vain lääkkeellisesti, kattava sosiaaliturva taas ei välttämättä auta asiaa, jos mieli on sekaisin. Omien toimintamallien ymmärtäminenkään ei auta, mikäli ympärillä kaikki käyttävät päihteitä eikä pysyvää kattoa ole pään päällä. Toisinaan taas asuminen ei onnistu arjentaitojen puuttuessa. Päihdeongelmasta voi olla myös vaikea puhua ja hakea apua, jos kulttuurinen ilmapiiri yksioikoisesti asettaa henkilölle päihteidenkäyttäjän stigman.

Joskus päihderiippuvuus paranee spontaanisti itsekseen, mutta yksin tai yhdessä muiden elämän haasteiden kanssa, riippuvuus voi hajottaa niin yksilöitä, perheitä kuin yhteisöjäkin.

Päihderiippuvuus on riippuvuutta kemialliseen aineeseen. Riippuvuudesta ja addiktiosta voidaan puhua silloin, kun toistuvasta toiminnasta tulee pakonomaista ja hallitsematonta (Koski-Jännes 2000, 24). Päihteellä tarkoitetaan ainetta, jolla on keskushermostovaikutuksia ja joka nautitaan nautinnon tai huumauksen saavuttamiseksi (Kiianmaa & Hyytiä 2003, 110).

Päihderiippuvuudesta irti päästäkseen yksilön tulee aikaansaada muutos. Muutos merkitsee prosessia, jossa jokin asia tulee toisenlaiseksi. Muutos on toimintaa ja muutoksessa muutetaan toimintaa. Muutokseen tarvitaan muutostoimintaa, joka tähtää tiettyyn tavoitteeseen.

Päihdeongelman hoidossa tavoite on usein aineen aiheuttaman fysiologisen riippuvuuden, psyykkisen riippuvuuden, haitallisen elämäntavan sekä toimintamallin ja päihteille suotuisan identiteetin purkaminen. Lääkkeellinen ja psykologinen apu päihdeongelmaiselle on tärkeää.

Riippuvuuden tematiikka on kuitenkin ymmärrettävä laajemmin niin yksilön kuin yhteiskunnankin tasoilla. On ymmärrettävä, miksi ihminen ylipäätään käyttää päihteitä, miksi tulee ns. saada nuppi sekaisin. Tulee myös ymmärtää, miksi juuri tietty yksilö käyttää päihteitä, miksi hän toimii niin kuin toimii ja miten toimintaa voidaan selittää? Yhteiskunnan tasolla on lisäksi pohdittava, miten yhteiskunnallinen todellisuus, esimerkiksi lait, vaikuttavat päihteiden kulutukseen ja miten sosioekonomiset tekijät vaikuttavat. Onko havaittavissa erilaisia toimijuuksia ryhmätasoilla ja mistä tekijöistä tietyn yksilön tai ryhmän kyky toimia muodostuvat? Tässä Pro gradu -tutkielmassa pureudutaan päihderiippuvuuteen ja muutostoimintaan vaikuttaviin yhteiskunnallisiin rakenteellisiin osatekijöihin toimijuuden teoriaviitekehyksessä. Tutkimuksen tehtävänä on vastata kysymykseen, miten rakenteelliset tekijät, kuten ikä, sukupuoli, ympäristö, ajankohta, yhteiskuntaluokka ja kulttuurinen tausta vaikuttavat päihderiippuvaisten muutostoimintaa tai toimimattomuuteen, kun toimijuus ymmärretään kykynä vaikuttaa omaan elämänkulkuun. Tutkimuksen tavoitteena on syventää päihderiippuvuuden ja muutoksen toimijuusnäkökulmaa ja osallistua keskusteluun inhimillisen toiminnan luonteesta.

Keskeiset käsitteet ovat toimijuus, toiminta, muutos ja päihderiippuvuus. Toimijuus, johon inhimillisen toiminnan käsite sisältyy, on tutkielman ydinkäsite ja teoreettinen viitekehys.

Toimijuus avautuu tutkielmassa ”toimintakapasiteettina” eli kykynä vaikuttaa omaan elämään yhteiskunnallisessa todellisuudessa (Jyrkämä 2008, 191). Toimijuuskäsitykseni pohjautuu pääasiassa Jyrki Jyrkämän (2008) toimijuuden teoreettis-metodologiseen viitekehykseen ja toiminnan käsite kulttuurihistorialliseen toiminnanteoriaan (Leontjev 1977) ja sekä Klaus Weckrothin (1988) toiminnankäsitykseen. Riippuvuus hahmottuu tutkielmassa niin sosiaalisena, psyykkisen, fyysisenä kuin henkisenäkin ulottuvuutena. Ongelmasta vapautuakseen yksilön on tehtävä muutos, joka on prosessi kohti uudenlaista toimintaa (DiClementen & Prochaskan 1998, 1994). Tutkimus toteutetaan Päihdeongelmaisten muutosvalmiusprofiilit 2000–2004 -aineiston (Saarnio 2013) pohjalta kvantitatiivisena tutkimuksena. Tutkimuksen aineisto on kerätty käyttäen URICA-lomaketta (University of Rhode Island Change Assessment Scale), joka mittaa yksilön muutosvalmiutta (Saarnio 2006). Tutkimuksessa etsitään yhteyttä rakenteellisten tekijöiden sekä

toiminnan ja toimimattomuuden välillä. Tutkimus toteutetaan regressioanalyysillä, jonka avulla voidaan etsiä, onko selitettävien ja selittävien muuttujien välillä riippuvuutta eli kuinka paljon toisella muuttujalla voidaan selittää toista muuttuja (Metsämuuronen 2006, 641).

Luvussa kaksi perehdyn toimijuuden ja toiminnan käsitteeseen sekä teoriaan. Rakennan myös toimijuusnäkemykseni eli tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Luvussa kolme avaan riippuvuuden luonnetta yleisesti, perehdyn päihderiippuvuuteen ja siihen, minkälaisilla keinoilla päihderiippuvuuteen vaikutetaan ja miten sitä hoidetaan niin yksilötasolla kuin myös laajemmin yhteiskunnan tasolla. Luvussa neljä kuvaan päihdeongelmaisen toimijuutta, yhdistän toimijuusviitekehyksen ja ymmärrykseni riippuvuudesta sekä avaan päihdeongelmaisen toimijuuden luonnetta. Pohdin myös, kuinka sitä voidaan arvioida. Luvussa viisi ja kuusi käsittelen tutkimusmenetelmiä, aineistoa ja tutkimuksen eettisiä lähtökohtia sekä käyn läpi itse tutkimusanalyysin tekoa ja tuloksia. Luvussa seitsemän tulkitsen saatuja tuloksia päihdeongelmaisen toimijuuden viitekehyksen ja aiemman tutkimuksen valossa. Lopuksi luvussa kahdeksan kuvainnollisesti solmin yhteen langan päät, arvioin tehtyä ja pohdin tulevaa.

2 T

-

2.1 Toimijuus käsitteenä

Inhimillinen toimijuus (agency) kuvaa ihmisen toimintaa yhteiskunnassa. Toimijuus kuvastaa niitä resursseja ja reunaehtoja, jotka yksilön tai ryhmän toimintaan vaikuttavat. Toimijuus liittyy keskusteluperinteeseen, joka selvittää yksilön tai ryhmän ja yhteiskunnan rakenteiden välistä suhdetta ja sen lainalaisuuksia (Jyrkämä 2008, 191; Kuusela 2011, 65; Mäkinen 2015.) Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen rakenne tarkoittavat toimijan aseman tai roolien mukaisia velvollisuuksia ja oikeuksia sekä käsky- ja vastuusuhteita ja sitä, millaisia luontevia toimintavaihtoehtoja toimijalle avautuu (Hallamaa 2017, 28). Toimijuus ei ole yksilön ominaisuus, vaan se rakentuu sosiaalisesti vuorovaikutussuhteessa ympäristön sekä subjektin välillä, ja muuntuu sekä muokkautuu näiden vaikutuksesta. Toimijuutta havainnoidaan aina suhteessa yksilön tilanteeseen sekä aikaan ja paikkaan (Ronkainen 2008, 388; Ronkainen 2006). Toimijuudessa

käydään perimmäistä keskustelua ihmisten välisestä keskinäisriippuvuudesta, yksilön suhteesta muihin ihmisiin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Olennainen pohtimisen aihe on: onko ihminen täysin vapaa toimimaan, vapaa valitsemaan? Vai ohjaavatko yhteiskunnalliset realiteetit ihmisiä toiminnassaan ja erilaisissa elämän valinnoissa? Lisäksi toimijuuteen liittyy kysymys siitä, miten toiminnalla vaikutamme toisiimme. Toimijuudessa on aina läsnä valta: A:n vaikutus B:n toimintaan ja päämääriin (Helén 1995, 276) sekä voima ja vaikuttaminen (Gordon 2005, 115; Hallamaa 2017).

Toimijuudella on myös yhteys minäkuvaan (Hallamaa 2017, 31) ja pystyvyyden tunteeseen. Mitä vahvempi pystyvyyden kokemus yksilöllä on, sitä paremmaksi oma suorituskyky ja toimijuus rakentuvat (Bandura 2006, 175).

Toimijuuden lähikäsite on toimintakyky, joka on toimijuuden osa. Toimintakyky ilmaisee yksilön sosiaalisia, psyykkisiä ja fyysisiä kykyjä toimia; kykyä saavuttaa teoilla tietty päämäärä (Jyrkämä 2008, 199). Toimijuus puolestaan ilmaisee yksilön kokonaisvaltaista kykyä toimia yhteiskunnassa.

Jaana Hallamaa (2017, 21) asettaa kolme ehtoa toimijuudelle: 1. yksilö kykenee asettamaan päämääriä. 2. yksilö ymmärtää kausaali- eli syy-seuraussuhteita, ja osaa arvioida niitä. 3. yksilö pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä. Toimijuuteen tarvitaan resursseja ja vapautta käyttää niitä. Voidaan puhua yksilön toimintakapasiteetista tai toiminnanmahdollisuuksista, jotka ilmaisevat kykyä toimia ja vaikuttaa omaan elämään. Toimijuus liittyy myös olennaisesti keskusteluun yksilön tai ryhmän osallisuudesta yhteiskuntaan. Ryhmät, yhteisöt ja yhteiskunnat asettavat reunaehtoja ja vaativat tiettyjä ominaisuuksia toimijoiltaan osallistua ja vaikuttaa. Näin toimijat asettuvat toimintakapasiteeteiltaan erilaisiin asemiin suhteessa toisiinsa.

Yksilön toiminnan ja yhteiskunnan sosiaalisten rakenteiden välisestä suhteesta on käyty keskustelua pitkään. Todellisuuskäsitys ja ihmiskuva vaikuttavat olennaisella tavalla siihen, miten toimijuus tai toiminta määritellään. Toimijuudesta käytävän keskustelun juuret voidaan paikantaa 1700-luvun valistusaikaan (Mäkinen 2015, 105), ”järjen aikakauteen”, jolloin äly, rationaalisuus ja tieto haastoivat mystiikan ja uskonnon ihmisen toimintaa ohjaavana voimana. Uskonnollisen johdatuksen sijaan ihmisen itsensä nähtiin teoillaan vaikuttavan historiaan ja tulevaisuuteen.

Ihminen alettiin nähdä optimistisena, järkevänä ja hyvänä, toiminnallaan ympäristöään muokkaavana olentona. (Männikkö 2006, 557–612.) Modernisaation ajanjakso, Ranskan vallankumous 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla alkanut länsimaisen teollistumisen vallankumous, liberalisoi yksilön toimintaa ja mahdollisuus vaikuttaa omaan elämänkulkuun kasvoi. Syntyperä ei määritellyt enää yksilön tulevaisuutta, vaan ihminen omalla toiminnallaan ja valinnoillaan

muokkasi elämänsuuntaa. Tärkeitä arvoja olivat tasa-arvo, toiminnanvapaus ja yksilöllisyys.

(Virtanen 2006, 789–796.)

Liberaali ja kapitalistinen aateilmapiiri sekä teollisuuden kehitys loivat vaurautta sekä kurjuutta.

(Virtanen 2006, 789–796). Järki ja liberalismi loivat rationaalisen toimijan ihanteen. Ihmiskuvasta hävisivät samalla sattumanvaraisuus ja tunteiden merkitys ihmisen toiminnassa (Mäkinen 2015, 105). Järki ja tunteet nähtiin toisilleen vastakkaisina (Ilmonen & Jokinen 2002, 219–222; Vihanto 2008, 56–57). Toiminnanvapaus oli korostunut ihanne, ja pohdittiin, missä menevät vapauden rajat.

Aikakauden ajatuksia kuvaavat hyvin Adam Smithin ajatukset vapaasta ihmisyydestä ja rahataloudesta, joita hän käsittelee muun muassa 1776 julkaistussa teoksessa Kansojen varallisuus – Tutkimus sen luonteesta ja syistä (Kankaanpää 2015) sekä Karl Marxin ja Friedrich Engelsin julkaisema Kommunistinen manifesti 1848 (Koivisto, Mäki & Uusitupa 1998, 8). Liberalistinen ihmiskuva korosti yksilön omien toimien mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään ja vaurastumiseen ilman sukujuurien määräävää asemaa. Marx ja Engels toivat esille kolikon kääntöpuolen ja korostivat yhteiskunnan rakenteiden vaikutusta ihmisen toimintaan.

Keskustelu vapauden ja rakenteiden välisestä suhteesta jatkuu edelleen. Länsimainen jälkimoderni yhteiskunta, jossa suuret tarinat ovat siirtyneet pirstoutuneiden näkemysten ja informaatiotulvan edestä, muodostavat yksilölle rikkaan, mutta samalla haastavan viitekehyksen toiminnalle ja mielekkään elämän rakentamiseen. Maapallon rajalliset resurssit, globalisaatio, konfliktit ja monikulttuurisuus muokkaavat tämän päivän yksilön toimintaa. Kiihtyvä ajallisuus, jossa muutokset ovat nopeita ja vaikeasti ennakoitavissa (Ylijoki 2014, 37–52), uusliberalistinen puhe, joka korostaa aktiivisen ihmisen ihannetta (Mäkinen 2015; Saastamoinen 2014, 137–138) ja terapiakulttuuri, joka korostaa jatkuvaa itsetarkkailua ja kontrollia (Saastamoinen 2014, 128–145) ovat häivyttäneet yhteiskunnallisten reunaehtojen vaikutusta yksilön toiminnanmahdollisuuksiin ja yksilöllisten merkitysten rakentamiseen, myös Suomessa, jossa yhteiskunnan rakenteiden vaikutus yksilön elämään on ollut perinteisesti hyvinvointivaltion kautta vahvasti tunnustettuna.

2.2 Toiminta

2.2.1 Mitä toiminta on?

Inhimillisen toimijuuden ydin on toiminta. Jotta toimijuutta voidaan ymmärtää syvällisesti, ei vain rakenteiden ja yksilön välisenä abstraktina käsitteenä, on hahmotettava, mitä inhimillinen toiminta merkitsee. Inhimillisen toiminnan hahmottaminen määrittelee toimijuuden sisällöllisen luonteen ja tuo esille tutkielman toimijuuskäsityksen taustalla vaikuttavan ihmiskäsityksen. Toimintaa on selitetty ja selitetään laajalti eri näkökulmista. Esimerkiksi taloustieteen näkökulma on korostanut ihmisen rationaalisuutta. Ihminen hahmottuu reflektiivisenä täyden informaation omaavana toimijana, joka valitsee eri keinojen välillä päästäkseen tavoitteisiinsa. Ajatellaan, että ihmisellä on selkeät preferenssit, joiden kautta hän toimii strategisesti toimintaympäristössään. (Heiskala 2004, 25–31; Sihto 2016, 18). Psykologiassa kognitiivinen psykologia ja psykoanalyyttinen teoria ovat olleet kiinnostuneita sisäisestä automatiikasta; behavioristinen psykologia on puolestaan hakenut vastauksia ihmisen ulkopuolelta (Hänninen 1992, 2). Yhteiskuntatieteet korostavat inhimillisen toiminnan intentionaalisuutta (kohteellista eli tavoitteellista) (Kuusela 1996, 350). Samoin eksistenssipsykologian ja marxilaisen psykologian suuntaukset korostavat toiminnan intentionaalisuutta, mutta myös tilanteisuutta, motiiveja ja emootioita ihmisen toimintaa selittävinä tekijöinä (Hänninen 1992). Yhteiskuntatieteilijät, kuten Karl Marx (Leontjev 1977), Max Weber (Heiskala 2004, 49-60), Rom Harré 1979, Jürgen Habermas 1984 ja 1987, Anthony Giddens 1984 sekä Pierre Bourdieu 1990, ovat rakentaneet toiminnan teoriaa ajan saatossa (Kuusela 1996, 350) ja esimerkiksi sosiaalipsykologian puolelta samaa on tehnyt Klaus Weckroth (1988) ja sosiaalityön puolelta Pauli Niemelä (2006, 2008, 2009). Nykyään inhimillistä toimintaa selittävät eri näkökulmat ovat alkaneet sulautua yhteen ja ihmisen monipuolisuus tunnustetaan.

Tässä tutkielmassa pyrin ihmisen ja toiminnan monipuoliseen tulkintaan. Näen ihmisen moniulotteisena olentona. Ihminen on persoonallinen kokonaisuus, jossa on niin fyysinen, psyykkisen kuin sosiaalinenkin puoli. Ihmisen toiminnassa on läsnä paljon erilaista informaatiota, jota yksilöt käsittelevät ja samalla tuottavat toimiessaan. Subjekti hakee toiminnallaan olemisen tapaansa (Hänninen 1992). Marxilaisesta filosofiasta ja psykologiasta kumpuava kulttuurihistoriallinen näkökulma auttaa avaamaan toiminnan persoonallisuutta ja ottaa huomioon ihmisen moninaisuuden. Koulukunta hahmottaa ihmisen biologiseksi, sosiaalisesti välittyneeksi psykologiseksi olennoksi, jonka toiminnassa ulkoinen maailma ja sisäinen maailma kohtaavat.

Toiminnasta on kyse silloin, kun ihminen ei reagoi ympäristön ärsykkeisiin ja sopeudu, vaan sopeuttaa ympäristön itseensä. Ihminen on oman elämänsä subjekti, joka tuottaa oman elämänsä tapahtumia ja saa ympäristössä aikaan tarkoitettuja muutoksia (Weckroth 1988, 19). Koulukunnan juuret tulevat entisestä Neuvostoliitosta ja keulahahmona pidetään Lev Vygotskia (Eskola 1985, 134, 139; Hänninen 1992, 23.)

Koulukunnan sisällä on rakentunut kulttuurihistoriallisen toiminnan teoria, jota on kehittänyt muun muassa Aleksei N. Leontjev. Leontjev hahmottaa ihmisen toiminnan intentionaalisena (tavoitteellisena) ja persoonallisten motiivien viitoittamana. Toiminta on persoonallisuuden perusta ja kehityksen myötä myös persoonallisuuden ilmentymä. Ihmisen persoonallisuuden perusta ei ole vain geneettisessä kaavassa tai luonnollisten taipumusten tai viettien ohjaamaa. Se ei synny myöskään vain yksilön opituista totuuksista, tiedoista tai taidoista vaan persoonallisuus ilmenee ja kehittyy toiminnassa, jossa kaikki nämä toteutuvat. Kehityksen kulussa subjektin persoonallisuuden luovat tämän biologinen pohja, objektiivinen ympäristö ja yksilön suhteita todellisuuteen toteuttavat toiminnot. (Leontjev 1977, 150–168, 178.)

Klaus Weckroth (1988) ja Irmeli Järventie (2014) rakentavat toimintakäsityksensä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta käsin ja toiminnan teorian mukaisesti. Weckroth on tutkinut inhimillistä toimintaa muun muassa teoksessa Toiminnan psykologia (1988), ja Järventie taas on pyrkinyt ymmärtämään itsemurhan logiikkaa (2014). Kummatkin näkevät toiminnan ihmisen perusolotilana. Toiminta lakkaa, kun ihminen lakkaa olemasta. Ihminen on yksilötoimija, jonka persoonallisuuden kokonaissysteemissä ilmenee yhteiskunnan kokonaissysteemi (Järventie 2014).

Järventietä (2014, 160) lainaten toiminta on:

” …se on hierarkkinen systeemi, joka rakentuu ulkoisesta praktisesta toiminnasta ja sisäisestä psyykkisestä toiminnasta, jotka molemmat ovat myös hierarkkisia systeemejä. Toiminta ei ole ns.

välijäsen ainoastaan ihmisen ja hänen maailmansa välissä, vaan se on välijäsen myös ihmisen ulkoisen praktisen toiminnan ja sisäisen psyykkisen toiminnan välillä. Välitysprosessissa aivot ja hermosto mahdollistavat jatkuvan katkeamattoman informaation keräämisen ja ulkomaailmasta että mielen maailmasta. Aivot mahdollistavat myös kootun informaation muuntamisen representaatioiksi ja edelleen tiedoksi tai kokonaiskäsitykseksi, jota ihminen käyttää karttana tai suuntautumisperiaatteena suunnitellessaan ja toteuttaessaan tulevia toimintoja.”

Ihmisen toiminnassa on siis selkeä persoonallinen juoni ja logiikka. Ihminen luo merkityksiä ja tietoa todellisuudesta niillä resursseilla, mitä hänellä on, ja toimii tämän merkityskartan mukaan.

Inhimillinen toiminta on kohteellista ja intentionaalista, mikä motivoi ihmisen toimimaan tietyllä tavalla. Intentio tarkoittaa harkittua aikomusta, ja intentionaalisuus kuvaa yksilön omaleimaista ja aktiivista tapaa olla suhteessa ympäristöön ja todellisuuteen. Intentionaalisuus on tietoisuutta, joka kuvaa suhdetta subjektin ja kohteen välillä. Ihminen pystyy ottamaan etäisyyttä omaan toimintaan ja ohjaamaan sitä, tarkastelemaan keinoja, motiiveja, päämääriä ja lopputulosta tietoisesti. Ihminen kykenee ottamaan toiminnan kohteeksi itsensä, kehittämään itseään ja tarkastelemaan sekä muokkaamaan omia valintojaan. Tämä kyky vastuullista ihmisen omasta toiminnastaan. Toimintaan kuuluu myös tiedostamaton puoli, joka ilmenee esimerkiksi reaktioina ja rutiineina (Hallamaa 2017, 21). Ihmisten päämäärät ja tavoitteet ovat erittäin moninaisia, yksilöllisesti ja kulttuurillisesti muuttuvia. Ihmisen toiminnan taustalla vaikuttavat motiivit eli tarpeet ja halut (ks. Hallamaa 2017, 33), jotka ovat yhteiskunnallisesti ja yksilöllisesti muovautuvia. Motiivit välittyvät toiminnan kohteesta eli tavoitteesta ja niitä voi olla useita yhtaikaa toiminnan taustalla. Motiivit voivat olla tiedostamattomia, mutta ne eivät kuitenkaan hallitse toimintaa sokeasti. Yksilö kykenee arvioimaan motiivejaan suhteessa omiin intresseihin eli etuun (Hallamaa 2017, 33). Motiivit kumpuavat persoonallisuudesta. Motiiveihin vaikuttavat normit, arvot ja representaatiot sekä emootiot eli tunteet. Ihminen pyrkii pääsääntöisesti elämään itselleen tärkeiden asioiden mukaan, olemaan siis toimiva subjekti enemmin kuin passiivinen objekti. Yksilön toimintaa voidaan parhaiten ymmärtää perehtymällä tämän motiiveihin. Motiivit vaikuttavat motivaation taustalla. Motivaatio voidaan ymmärtää toimintaa virittävänä mielellisenä tilana ja tekijänä, joka ilmaisee kestävyyttä ja sinnikkyyttä jatkaa toimintaa esteistä huolimatta (ks. Hallamaa 2017, 33; Koski-Jännes, Riittinen &

Saarnio 2008, 17–19). Ihmisen kummalliselta vaikuttava toiminta ei ole aina osoitus järjen menetyksestä, vaan kyse on inhimillisen toiminnan tarkoituksenmukaisuuden dynamiikasta, jonka juoni syntyy persoonallisesta todellisuudesta.

2.2.2 Persoonallinen toiminta

Persoonallisuus kehittyy ihmiselle toiminnan kautta. Ihminen on biologinen organismi, psykologinen subjekti ja ihmisellä on sosiologinen eli yhteiskunnallinen identiteetti. Ihmisen toiminta on hierarkkista ja siinä on tietty rakenne. Toiminta koostuu psyykkisestä ja praktisesta toiminnasta, jotka itsessään ovat myös hierarkkisia ja koostuvat tietyistä rakenteellisista tekijöistä.

Toimintaan vaikuttaa myös sosiaalinen todellisuus. Tästä kudelmasta syntyy persoonallisuus, jota

voidaan kutsua sosiaalipsykologiseksi olemiseksi. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014.)

Psyykkinen toiminta eli kognitiivisuus, joka on edellytys ihmisen subjektiviteetille, on yhteydessä ihmisen aivoihin, hermostoon sekä kehoon, ja mahdollistaa ihmisen tietoisuuden, kyvyn hahmottaa todellisuutta. Weckroth (1988) kuvaa muistamisen, ajattelemisen ja havaitsemisen olevan psyykkisen toiminnan perusrakenne. Muistamalla palautetaan mennyt aika, havaitseminen sitoo nykyisyyteen ja ajatteleminen tuo tulevaisuuden erilaiset skenaariot mahdolliseksi. Psyykkinen toiminta edustaa ihmisen rationaalisuutta eli järkeä. Järjen avulla toiminnan tavoitteet ja päämäärät voidaan saavuttaa. Järjellinen ajattelu on johdonmukaista, järjestelmällistä ja loogista suhteessa tarkoitukseen, jonka mukaan päätöksentekoa, päättelyä ja suunnitelmallista toimintaa lähdetään viemään kohti asetettuja tavoitteita (TenHouten 2007, 129). Epärationaalisuus voidaan puolestaan ymmärtää ajattelun epäjohdonmukaisuutena. Tunteet eli emootiot ovat kognitiivisia signaaleja, jotka antavat tietylle tilalle käsitteellisen tulkinnan. Ne ovat intentionaalista, sisäistä signaalista informaatiota, jota subjekti käsittelee ja käyttää toiminnanohjauksessaan, ja ovat näin mukana päätöksenteossa. Tunteet ovat informaatiota, jota ihminen käyttää tavoitteellisessa toiminnassa motivoivina voimina järkeilyn yhteydessä (TenHouten 2007, 132–133; Leontjev 1977, 156–168).

Emootioilla on biologinen pohja, ja niiden tarkoitus on ylläpitää elämää (Leontjev 1977, 165;

TenHouten 2007). Tunteet ovat sosiaalisesti vaikuttuneita ja niille annetaan erilaisia merkityksiä biologisen tarkoituksen rinnalla. Ihminen ei reagoi emootioihin automaattisesti ja suuntaa toimintaansa niiden mukaan, vaan kykenee hallitsemaan voimakkaatkin affektiiviset (tahaton emitonaalinen kokemus) kokemukset ja kykenee käsittelemään ja ymmärtämään emootioiden viestejä. (TenHouten 2007). Tunteet ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, välittäjiä yksilön ja maailman välissä (Leontjev 1977, 156–168 ks. Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168).

Elämän erilaiset kokemukset muovaavat merkitysten ja tunteiden kautta yksilön persoonallista koettua todellisuutta. Yksilön toiminnan motiivit välittyvät persoonallisten merkitysten sekä tunnetulkinnan myötä ja rakentavat yksilön toiminnalle ja valinnoille sen omaleimaisen loogisen juonen (Leontjev 1977, 156–168 ks. Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168).

Psyykkinen toiminta on vuorovaikutuksessa praktiseen toimintaan. Praktinen toiminta ilmaisee yksilön käytännöllistä suhdetta todellisuuteen. Toimintaa voidaan jakaa tekoihin (ks. Hallamaa 2017, 20) ja operaatioihin. Toiminnalla on tietty kohde eli tavoite, kuten kirjan lukeminen. Kohde antaa toiminnalle suunnan ja sisällön, joka selittyy motiiveilla. Toiminta koostuu teoista. Kirja luetaan, koska se kuluu kurssivaatimuksiin. Teot puolestaan jakautuvat operaatioihin. Sivujen

kääntäminen on operaatio, kun kirjaa luetaan. Toiminta, tekemiset ja operaatiot ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat muuttua toisikseen. Teko voi muuttua toiminnaksi, kun kirja, joka luettiin tenttiä varten, osoittautui kiinnostavaksi ja luetaan uudelleen mielenkiinnosta.

Eroja toiminnan rakenteessa on myös subjektien välillä. Toiminta toiselle voi olla operaatio toiselle.

Esimerkiksi ihmisten edessä esiintyminen voi olla teko, jopa operaatio toiselle, ja samaan aikaan se voi olla toiselle toiminta, joka vie valtavasti resursseja. (Weckroth 1988, 67–69.)

Joustava psyykkisen ja praktisen toiminnan vuorovaikutus on ihmisen kehittymisen edellytys ja vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Psyykkinen toiminta tarvitsee praktista toimintaa kehittyäkseen. Pelkkä biologinen kypsyminen ei muokkaa aivoista kehittyneitä, vaan siihen tarvitaan toimintaa, jotta ihminen oppii ja kehittyy älyllisesti. Psyykkisen toiminnan kehittyneisyys ja harjaantuneisuus vuorostaan vaikuttavat toimintaan. Jos psyykkinen toiminta ei toimi kunnolla, yksilöllä on kognitiivisia ongelmia tai praktinen toiminta estyy, kun yhteys toiminta-alueiden välillä rakoilee. Yhteyden rakoillessa voi syntyä erilaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin häiriöitä ja toiminnan ohjauksen ongelmia. Praktisen ja psyykkinen toiminnan keskeinen ero on subjektiviteetissa, joka edellyttää psyykkistä toimintaa, mutta ei ole sidoksissa yhteenkään praktiseen toimintaan. (Weckroth 1988, 48–52.)

Inhimilliseen toimintaan vaikuttaa myös sosiaalinen todellisuus. Ihminen ei tule persoonaksi ilman sosialisaatiota. Ensimmäiseksi sosiaalinen todellisuus on ulkoinen pakko, johon on sopeuduttava.

Toiseksi kulttuuri vaikuttaa meihin, sillä kulttuuri luo rajantekoja ja reunaehtoja toiminnalle.

Kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä kieltä puhumme, millaisia sääntöjä ja normeja noudatamme tai arvoja sekä asenteita omaksumme. Kolmanneksi ihmissuhteet vaikuttavat toimintaan. Jokapäiväiset ihmissuhteet, myös satunnaiset, ovat merkityksellisiä ihmisen elämän kokonaisuuden kannalta.

Neljänneksi sosiaalinen todellisuus vaikuttaa toimintaan konkreettisten esineellisten kohteiden ja niiden merkitysten kautta. Esineet ja niiden ideat ovat ihmisten luomia sekä representoituneet sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ne ovat osa objektiivista todellisuutta. (Weckroth 1988, 80–86.) Esineiden käyttö tai representaatiot eivät tule ihmiselle lajityypillisenä toimintana, vaan ne on opeteltava. Jotta subjekti sopeutuu, tulee hänen sopeuttaa toimintansa kulloiseenkin yhteiskunnan todellisuuden tilaan sekä esineelliseen maailmaan. Esineillä ja erilaisilla representaatioilla kontrolloidaan omaa toimintaa ja ympäristöä, joten ne ovat tärkeä osa ihmisen kokemuksellista maailmaa. Ihminen muokkaa jatkuvasti ympäristöään omia ajatuksiaan ja motiiveja vastaavaksi ja sukupolvesta toiseen jokaisen tulee opetella ympäristön esineiden ideat ja yleiskäsitykset.

(Weckroth 1988, 80–86.)

Toiminnassa on aina läsnä myös ajallisuus ja ihminen toimii aina tietyssä tilanteessa. Toiminnassa on tällöin aina läsnä ajallisuus ja paikallisuus. Ihminen on sidottu historialliseen aikaan ja paikkaan.

Intentionaalista toimintaa selitetään tulevaisuudesta, se tähtää johonkin tulevaan, vielä tekemättömään. Toiminnan avulla pyritään muuttamaan todellisuus tavoitteita vastaavaksi.

Tulevaisuus ei ole tyhjä, vaan tavoitteet, mielikuvat ja odotukset täyttävät sen. Tulevaisuus muokkaa näiden kautta nykyisyyttä. Syntyy jännite nykyisen tilan ja toivotun tulevaisuuden välille.

Samoin menneisyys muokkautuu tulevaisuudesta, se saa jatkuvasti uusia merkityksiä riippuen tulevaisuuden tavoitteista. Tulevaisuus ei kuitenkaan determinoi menneisyyttä tai nykyisyyttä, vaan nykyisyydessä yksilöllä on mahdollisuus valita ja luoda uutta. Aika on näin menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutuksen tulosta, kompleksinen kudelma. (Ylijoki 2014, 37).

Psyykkisen ja praktisen toiminnan sekä sosiaalisen todellisuuden vuorovaikutuksessa kehittyy ihmisen persoonallisuus. Ihminen syntyy subjektiksi, ei persoonaksi. Persoonallisuus on kokonaisuus, joka kehittyy yksilön suhteiden myötä tekemisen kautta. Persoonallisuus ei siis edellä toimintaa, vaan päinvastoin toiminta edeltää persoonallisuutta. Elämän varrella saadut kokemukset muista ihmisistä ja asioista muokkaavat tietyin piirtein ja ominaisuuksin varustetusta subjektista persoonallisuuden. Persoonallisuus ei ole siis pelkästään geeniperimän määräämä tai sosiaalisen todellisuuden tuottamaa. Subjektista tulee persoonallisuus ihmisen kehityksen myötä. Jotta ihminen pystyy kehittymään, tulee yksilöllä olla suhde objektiiviseen eli esineelliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Tätä suhdetta välittää objektiivisen todellisuuden subjektiivinen psyykkinen heijastuminen eli tietoisuus (koettu todellisuus), jonka sisältö rakentuu toiminnassa suhteissa muihin ihmisiin, esineelliseen todellisuuteen ja yhteiskuntaan. Ilman tietoisuutta ihmisen on mahdotonta tarkastella itseään tai ympäristöään. Tietoisuus mahdollistaa ihmisen kyvyn havaita toiminnan motiiveja, tavoitteitta sekä ehtoja ja mahdollistaa kyvyn luoda näille laadullisia ominaisuuksia, merkityksiä. Ihminen kykenee tiedostamaan yhteiskunnallisia yleisiä objektiivisia merkityksiä, jotka ovat yksilön tietoisuudesta riippumattomia, ihmisellä on linkki ns. ”yhteiskunnalliseen tajuntaan”.

Yksilö kykenee luomaan itselleen kohtaamistaan asioista subjektiivisen merkityksen, joka voi olla ristiriidassa yleisen merkityksen kanssa. Subjektiivinen merkitys ilmaisee ”persoonallista mieltä”, joka on henkilökohtainen näkemys. Johdonmukainen merkitysten rakennelma muodostaa ihmisen koetun todellisuuden ja ilmaisee persoonallisuutta. Persoonallisuus kehittyy ihmisen kasvaessa, samaan aikaan koko ajan laajenevassa todellisuudessa tiettyjen kehityspsykologisten ja biologisten ehtojen kanssa. Yksilö kykenee hahmottamaan myös omaa persoonallisuuttaan suhteidensa kautta.

Subjektista tulee persoona, kun hän ymmärtää suhteensa muihin, yhteiskunnallisten suhteiden

järjestelmässä. Yksilön ihmissuhteiden rakenne ja laatu, laajuus yhteiskunnassa ja maailmassa sekä niiden hierarkkisuuden aste taas muokkaavat yksilön koettua todellisuutta ja niitä merkityksiä, joista se koostuu. Ihminen rakentaa toiminnan kautta omaa persoonallisuuttaan niissä olosuhteissa, joihin hän syntyy. Mitä enemmän yhteiskunta aukenee persoonalle, sitä hedelmällisempi on hänen sisäinen maailmansa. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–92.)

Ihmisen toiminta ei siis selity vain biologisilla tai psykologisilla tarpeilla eikä sosiaalisilla tai kulttuurisilla pakoilla, vaan toiminnan logiikka ja juoni löytyvät ihmisen persoonallisesta tietoisuudesta ja niistä merkityksistä, jotka rakentavat subjektin koetun todellisuuden. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014). Persoonan toiminnan juoni ja logiikka löytyvät tutkimalla tämän motiiveja. Motiivien kautta löytyy toiminnan järjellisyys, joka ulospäin näyttäisi kaikkien normien mukaan sairaalta ja irrationaaliselta. (Weckroth 1988; Järventie 2014.) Ihminen siirtyy toiminnasta toimintaan, teosta tekoon ja operaatioista operaatioihin. Vaikka ihmisen toiminta on tavoitteellista ja suunnitelmallista ja tulevaisuuteen suuntautunutta, se ei ole kuitenkaan lineaarista, vaan avoimesti liikkuvaa, ja toimintojen välillä on katkoksia. Toiminnan alkaessa sen lopputulos voi olla toisenlainen, kun suunniteltiin ja vaikutukset tulevaisuuden ja menneisyyden merkityksiin muuttuvat tavalla, jota ei välttämättä osattu ennustaa. Sattuma on siten osa toimintaa. Samoin osa toimintaa ovat myös välttämättömyydet, asioiden väliset voimakkaat yhteydet, jotka vaikuttavat toimintojen välisiin suhteisiin. Näitä kausaalisuhteita ja seurannaisvaikutuksia voimme havaita tai arvailla toimintojen loputtomassa kudelmassa. Valintojen ja päätösten tekeminen onkin välillä haastavaa. Ihminen kuitenkin saa ja hänen pitää tehdä valintoja. Tässä ihminen kohtaa elämän paradoksin: Kyetessään tiedostamaan itsensä ja toimintansa on hän vastuullinen toiminnastaan.

Kuitenkin ne olosuhteet, joissa toimitaan, asettavat tietyt reunaehdot, vaikka ne eivät selkeitä olisikaan. Esimerkiksi tilannetilanteessa, jossa ei pystytä valitsemaan päämäärää turhan monien vaihtoehtojen joukosta tai jossa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, voidaan joutua kaoottisen toimimisen kierteeseen ja epäloogiseen toimintaan. Ilman selkeää päämäärää ja tavoitetta rationaalinen ajattelu on haasteiden edessä. Todellisuus voi alkaa turhauttaa ja tuntua mielettömältä.

Siksi järkeä ja apuja toiminnanohjaukseen haetaan erilaisista tiukoista uskomusjärjestelmistä, horoskoopeista tai kohtalosta. Ihminen voi myös lähteä hakemaan apua kaoottiseen tilanteeseen ja pahaan oloon tajuntaa säätelevistä aineista, kuten päihteistä, siitäkin huolimatta se olisi itsetuhoista ja ulkopuolelta arvioituna irrationaalista. Yksilön henkilökohtaisen todellisuuden ja siitä kumpuavien motiivien kautta voidaan kuitenkin löytää toiminnan järjellisyys ja sen looginen juoni (Weckroth 1988; Järventie 2014).

2.3 Näkökulmia toimijuuteen

Toimijuudesta käytävä keskustelu on polveilevaa, ja siihen on syntynyt erilaisia tulokulmia.

Teoriaperinteet eroavat toisistaan näkemyksissään siitä, kuinka autonominen ihminen on toiminnassaan ja miten toimintaympäristön materiaaliset, kulttuuriset tai diskursiiviset (valta)rakenteet määrittävät toimintaa. Seuraavaksi käyn läpi eri toimijuuden teoriasuuntauksia eli sitä, miten individualistiteoriat, feministinen perinne ja post-strukturalistinen naistutkimuksen suuntaus sekä elämänkulunteoriat kuvaavat toimijuutta. Lisäksi avaan toimijuusteoreetikkojen Anthony Giddenssin (1984) näkemyksiä sekä Pierre Bourdieun habitusteoriaa (1984) ja Jaana Hallamaan toimijuuden eettistä näkökulmaa (2017). Lopuksi tutustun Jyrki Jyrkämän (2008) teoreettismetodologisen toimijuuskäsitykseen ja rakennan muun muassa Jyrkämän (emt.) sekä edellisessä luvussa kuvatun toiminnanteorian avulla toimijuusnäkemykseni.

Individualistiset, yksilökeskeiset teoriat paikantuvat jälkimoderniin aikaan, jossa ennalta ulkoapäin

”säädetyt” elämänkerrat murentuvat. Yksilöiden tulee itse löytää oma elämänkertansa, joita rakenteet eivät enää valmiiksi säätele. Globaalissa ja monikulttuurisessa maailmassa jokaisen tulee kyetä refleksiiviseen valinnan ja vaihtoehtojen vuoropuheluun. Rakenteet eivät ole staattisia ja jäykkiä vaan joustavia ja muokkautuvia, joita refleksiiviset ja tietoiset yksilöt muokkaavat.

Rakenteet ja inhimillinen toiminta ovat kiinteästi yhtä. Tämä myös ohjaa ihmisen mieltämään itsensä yksilöksi, jonka tulee tehdä valintoja ja kantaa vastuu omista päätöksistä. Samalla eriarvoisuuden ja vallan kysymykset yksilöllisistä lähtökohdista helposti häivyttyvät, missä piileekin individualististen teorioiden kritiikki. Elämänvalintoja ohjaavat kuitenkin edelleen sosiaaliset ja kulttuuriset jaot ja reunaehdot, vaikka valinnat näyttävätkin vahvasti yksilöllisiltä.

Taustalla nähdään uusliberalistinen puhetapa, joka korostaa yksilöllistä valinnanvapautta ja vastuuta, vahvaa itsesäätelyä ja itsen tuottamisen diskursseja. (Mäkinen 2015.)

Anthony Gidddens paikantuu individualistiteorioiden alle (Mäkinen 2015). Giddens korostaa, että hahmotettaessa yhteiskuntaa on tärkeää ymmärtää inhimillistä toimintaa ja yhteiskunnan rakenteita samanaikaisesti. Tekijää ja rakenteita ei tule laittaa vastakkain (Giddens 1984, xvii-xxi). Tälle näkemykselle pohjautuu Giddensin strukturaatioteoria (structuration theory), jossa yksilön toiminta ja yhteiskunnan rakenteet ovat ikään kuin kolikon kaksi eri puolta vaikuttaen toisiinsa. Teoria korostaa yksilöiden roolia rakenteiden olemassaolossa. Yksilöt kantavat rakenteita mukanaan, uusintavat, tuottavat ja muokkaavat niitä (Giddens 1984). Teoriassa rakenteet, sekä tekijä sulautuvat toisiinsa. Toimijuus on kaksitahoinen. Rakenteet, säännöt ja resurssit, synnyttävät sosiaalisia

systeemejä, jotka ohjaavat yksilön toimintaa rutiinien kautta. Syntyy erilaisia tapoja ja käytänteitä.

Käytänteet samalla uusintavat olemassa olevia rakenteita. Samaan aikaan mahdollisuus on myös muutokseen. Rakenteet sekä toiminta ovat näin ollen samanaikaisia. Rakenteen kaksitahoisuus merkitsee siis sitä, että rakenteet ja inhimillinen toiminta ovat olemassa vain toistensa kautta ylläpitäen rutiininomaisesti rakenteita tai muuttaen niitä. Giddensin tekijä on toimintaa reflektiivisesti ohjaava toimija, jossa yhdistyy tieto ja rationaalisuus. Tieto antaa toiminnalle suunnan ja rationaalisuus kuvaa järkiperäistä toiminnanohjausta. (Ilmonen 1995, 316–344.)

Toiminta on siis intentionaalista. Ihminen ei ole olosuhteiden uhri, vaan meillä on kyky vaikuttaa ja muokata ympäristöä eli toimia toisin. Toisin toimimisessa ilmenee valta, muutosvoima, joka tekee ihmisestä tekijän. Vallankäyttö perustuu oman toiminnan seuraamiseen ja siitä oppimiseen.

Reflektiivinen toiminnan ohjaus ei kuitenkaan ole aina tietoista. Giddens hahmottaa tietoisuuden aistimellisena kokemuksena ja muistina, joka ilmentää ajallisuutta sekä mieleen palautuksena, jonka avulla kokemukset käsitellään ja muokataan nykyisyyttä. Kaksi toiminnan kannalta oleellista tietoisuuden muotoa ovat diskursiivinen ja praktinen tietoisuus. Diskursiivinen tietoisuus, jota Giddens tekijän olemuksessa painottaa, ilmentää muistiinpalauttamisen muotoa, joka voidaan ilmaista kielellisesti ja joka kuvastaa tietoista sekä tavoitteellista toimintaa. (Ilmonen 1995, 316–

344.) Diskursiivinen tietoisuus on muutoksen ja toisin toimimisen edellytys. Praktinen tietoisuus puolestaan ilmenee toiminnassa niin, että tekijä ei pysty sitä sanallistamaan. Tämä on tietoisuusmuodoista hallitsevin ja ohjaa päivittäistä toimintaa eli rutiineja, jotka samalla aineellistavat praktista tietoisuutta. Tästä syntyy tekijän kaksitahoisuus, tietoisuuden kaksitahoisuus.

Praktinen ja rutiineja ylläpitävä tietoisuus sekä diskursiivinen muutoksen mahdollistava tietoisuus.

(Ilmonen 1995, 316–344.)

Giddensin teoriassa rutiinit ovat ikään kuin öljyä yhteiskunnan rattaille, jotka tuovat inhimilliseen olemiseen jatkuvuutta ja sujuvuutta, kun asioiden hoitamiseen ja käsittelemiseen saadaan hahmotettavat reunaehdot. Jatkuvuuden ja sujuvuuden turvaamiseksi rakenteita ei helposti muuteta tai lähdetä muuttamaan. Jatkuvat rakenteet tuovat turvallisuuden tunnetta. Giddens kuvaa perusturvallisuuden kokemusta. Jatkuvuus on välttämätön perusturvallisuudelle, jonka avulla voidaan hallita itseä, omaa pelon tunnetta ja ahdistusta. Perusturvallisuuden tunne kumpuaa luottamuksesta muita ihmisiä kohtaan, ja alkaa kehittyä lapsuuden kokemuksista lähtien.

Turvallisuuden kokemus ja luottamus rakentavat yksilölle pärjäämisen ja hallinnan kokemuksen ja takaavat rutiinien sujumisen sekä tukevat erilaisten ihmisten ja tilanteiden kohtaamista.

Strukturaatioteriassa Giddens luo yhteiskunnallisen toimijuuden mallin, jossa inhimillinen toiminta

ja rakenteet ovat erottamattomia. Tekijät ja rakenteet osallistuvat molemmat yhteiskunnallisen toiminnan ohjaukseen ja toiminnan ääriviivojen hahmottamiseen, joissa on muuttumattomuuden ja myös muutoksen mahdollisuus. (Ilmonen 1995, 316–344.)

Individualistisen teorian vastapuolelta rakenteita kuvaavista teorioista on esimerkkinä Pierre Bourdieun habitusteoria ja pääoma-käsite, jotka hahmottavat yhteiskunnallisen eriarvoistumisen syntymistä. Habitus- ja pääomateoria (1984) kuvaavat toimijan toimintaa yhteiskunnan eri kentillä.

Toimijat tavoittelevat symbolista ja taloudellista pääoma. Habitus on sisäistetty kulttuurinen ja sosiaalinen ilmentymä yksilön olemuksessa. Habitus syntyy sosialisaation kautta, niistä elinoloista ja elämänkokemuksista sekä resursseista, johon yksilöllä on pääsy. Habitus rakentaa ihmisen toimijuudelle tietynlaiset suhtautumis- ja vuorovaikutusmallit sekä muokkaa toiminnan- ja valinnanmahdollisuuksille raamit (Mäkinen 2015, 116). Bourdieun ajattelussa yhteiskunta koostuu erilaisista kentistä, joilla ihmiset toimivat tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Näillä kentillä pyritään hankkimaan taloudellista tai symbolista ja sosiaalista pääomaa. Ylemmät yhteiskuntaluokat erottautuvat (käyttävät valtaa) muista symbolisin eronteoin, kuten määrittämällä ”hyvän maun”, sopivan tavan puhua ja käyttää kieltä sekä rajaamalla pääsyä erilaisiin instituutioihin, kuten koulutukseen. Habitusteorian avulla on pyritty hahmottamaan, miten toimijuuteen vaikuttavat pääsy erilaisiin resursseihin ja millainen niiden käyttö- ja vaihtoarvo ovat työelämän kentällä tai elinympäristössä. Ihmisen minuuden rakentumiseen vaikuttavat sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja materiaaliset voimavarat samoin kuin myös monet symboliset vallankäytön elementit. Samalla teoriassa kuitenkin yksilön refleksiiviset valinnat jäävät vähemmälle huomiolle.

(Sinnemäki 1994, 243–259; Mäkinen 2015, 116, 118.)

Feministinen perinne on kritisoinut toimijuuden vahvaa liittämistä rationaaliseen ja päämäärätietoiseen toimintaan. Feministinen teoriaperinne kritisoi myös Bourdieun habitusteoriaa kapeasta kulttuurimäärittelystä ja talouskeskeisyydestä. Sen rinnalle on tuotu emootionaalista ulottuvuutta ja korostettu toimijuuden tilanteisuutta (Mäkinen 2015). Post-strukturalistinen naistutkimuksen suuntaus puolestaan korostaa diskursiivisia valtarakenteita toimijuuden määrittymisessä. Diskursiiviset käytännöt nähdään toimijuuden pohjana. Puhe ja diskurssit ovat olemassa toiston kautta ja tuottavat todellisuutta. Samalla ne ovat myös muuntuvia ja avoimia vastarinnalle. Kielen korostamisella jälkistrukturalismi on tuonut esille uudella tavalla valtarakenteita. Samalla kuitenkin yksilön minuus on jäänyt liian vähälle huomiolle, kun rakenteet ja toimijuus pelkistyvät diskursseiksi. (Eteläpelto 2013; Mäkinen 2015.)

Jaana Hallamaa muotoilee teoksessa Yhdessä toimimisen etiikka (2017) ihmisen toimijuutta toiminnan ja etiikan kautta. Hän pohtii teoksessa inhimillisen toiminnan yhteyttä ihmisen hyvään elämään ja sen toteutumisen ehtoihin. Hallamaa niin ikään ymmärtää inhimillisen toiminnan intentionaalisena niin ulkoisena praktisena kuin sisäisenä toimintana, ajatteluna. Ihmisen on saatava tarpeeksi tilaa ja autonomiaa toimiakseen. Liika holhoaminen tukahduttaa toimijuuden. Hallamaa muotoilee teoksessaan kolme kriteeriä, joiden avulla toimijuutta ja toiminnan vastuullisuutta voidaan arvioida: 1. Kykenee asettamaan päämääriä 2. Ymmärtää kausaali- eli syy-seuraussuhteita ja osaa arvioida niitä 3. Pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä. Kriteereistä voidaan puhua intentionaalisuusehtona, järkevyysehtona ja kyvykkyysehtona. Ihmisen toiminta voidaan jakaa tahalliseen ja tahattomaan toimintaan. Refleksinomainen reagointi tai esimerkiksi tiedostamattomassa tilassa tapahtuvat teot ovat tahatonta toimintaa. Tahallinen toiminta puolestaan on tavoitteellista, vaikka se olisi rutinoitunutta ja tiedostamatonta. Syy voidaan löytää päämäärästä.

Toimijalla on pyrkimys muuttaa asiantilaa vastaamaan omaa toivetta, tarvetta tai halua.

Intentionaallisuuehto täytyy, kun yksilö kykenee teoillaan saavuttamaan halutun päämäärän ja kykenee hahmottamaan niitä. Järkevyysehto täytyy silloin, kun yksilöllä on tietoa siitä kuinka oma elinympäristö ja maailma toimii ja hänellä on jonkinlainen ymmärrys todellisuuden kausaalisuudesta ja syy- ja seuraussuhteista. Toiminnan tehokkuus avautuu myös tätä kautta. Jotta toiminnalla voitaisiin saavuttaa haluttu päämäärä, on yksilöllä oltava kykyä saada aikaan haluttu muutos tai olla tekemättä mitään. Tätä kuvaa kyvykkyysehto. Yksilö tarvitsee toimintakykyä, joka muotoutuu kokemusten ja yksilön ominaisuuksien ja ympäristön ulkoisten tekijöiden kautta.

Inhimillinen toiminta ei ole suoran lineaarista vaan tavoitteellisuudesta huolimatta toiminnan tulos voi olla vahinko tai päämäärät voi jäädä saavuttamatta.

Glen H. Elder Jr. ja hänen kollegoidensa kehittämä elämänkulun teoria on esimerkki teoriasta, joka ottaa huomioon niin yksilön kuin myös rakenteet (Mäkinen 2015; Jyrkämä 2008). Teoria hahmottaa hyvin kokonaisvaltaisesti inhimillistä elämää ja yksilön toimijuutta yksilöllisten tekijöiden ja sosiaalisen sekä yhteiskunnallisen todellisuuden rakenteiden kautta. Teoria mahdollistaa vuorovaikutuksen tutkimisen yksilön toiminnan, eri ryhmien, instituutioiden ja laajojen yhteiskunnallisten rakenteiden välillä. Elämänkulun teoriassa on viisi periaatetta: 1. Inhimillinen kehitys ja ikääntyminen on elämän mittainen prosessi 2. Yksilöiden elämänkulku tulee hahmottaa suhteessa historialliseen aikaan ja paikkaan sekä kokemukseen. 3. Elämässä tapahtuvien muutosten, valintojen ja siirtymien merkitykseen vaikuttaa ajoittuminen. Yhteiskunnassa on normatiivisia ikään liittyviä rooliodotuksia ja -käsityksiä, jotka vaikuttavat toimintaan ja joiden odotetaan näkyvän roolien mukaisena suhteessa yksilön ikään. 4. Ihmisten elämänkulku ja valinnat muotoutuvat

suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisten elämät linkittyvät ja kietoutuvat toisiinsa erilaisten sosiaalisten suhteiden kautta eri yksilöihin ja ryhmiin ja niiden historiallisiin konteksteihin. 5. Yksilöt rakentavat omaa elämänkulkua tehden valintoja, toimien yhteiskunnan rakenteiden ja historiallisen ajan ja paikan olosuhteiden luomissa rajoissa. (Elder 1994, 1998; Elder, Kirkpatrik & Crosnoe 2003 ks. Mäkinen 2015, 105; Jyrkämä 2008, 192). Ihmiset reflektoivat, luovat merkityksiä ja arvioivat mahdollisia vaihtoehtoja ja erilaisia ratkaisuja. Yksilöt eivät ole passiivisia refleksinomaisia toimijoita.

Jyri Jyrkämä (2008) on luonut Glen Elderin (1998) mukaan kaavion, joka kuvaa elämänkulun teorian mukaista inhimillistä toimijaa.

Kuva 1. Elämänkulku ja toimijuus. Jyrki Jyrkämä (2008,193)

Jyrkämä (2008) on tutkinut ikääntyneiden ihmisten toimijuutta. Artikkelissa Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologisesksi viitekehykseksi Jyrkämä on lähtenyt rakentamaa heuristista metodologista toimijuusviitekehystä Glen Elderin elämänkulun teorian pohjalle. Jyrkämä sulauttaa elämänkulun teoriaan rakenteita kuvaavat toimijuuden koordinaatit ja toimijuuden modaliteetit, joista syntyy jokaisen ihmisen yksilöllinen toimijuus.

Toimijuuden koordinaatit kuvaavat toimijan toimintaympäristön rakenteita. Jyrkämä määrittelee koordinaattien avulla mitä sosiaaliset rakenteet merkitsevät. Toimija on yhteydessä rakenteisiin, mutta kirjaimellisesti rakenteita ei aina määritellä. Rakenteet kuitenkin ovat aina läsnä niin menneessä, nykyisessä ja tulevassa elämässä, sillä kukaan ei elä yhteiskunnallisessa tyhjiössä.

Kuva 2. Toimijuuden koordinaatit. Jyrki Jyrkämä (2008,194)

Koordinaatteja ovat ikä, sukupuoli, ympäristö, yhteiskuntaluokka, kulttuurinen tausta ja ajankohta.

Nämä ovat rakenteellisia tekijöitä, jotka vaikuttavat inhimilliseen toimijuuteen.

Jyrkämä (2008,194-195) kirjoittaa:

” …toimijuuden koordinaatiston voi ymmärtää myös eräänlaisena sosiaalisena ja tutkimuksellisena GPS-paikantimena, jossa ilmeisen olennaista ovat myös koordinaattien keskinäinen vuorovaikutus ja niiden yhteisdynamiikka. Jonkin koordinaatin muuttuessa, muut aktualisoituvat ehkä uudella tavalla”.

Esimerkiksi ihmisen ikä tai koettu sukupuoli eivät ole vain yksilön biologisia ja psyykkisiä ominaisuuksia vaan sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti värittyneitä ja normitettuja.

Jyrkämän (2008,195-196) mukaan toimijuuden modaliteetit – kykeneminen, osaaminen, haluaminen, täytyminen, voiminen ja tunteminen – kuvaavat vuorostaan toimijuuden sisäisiä ulottuvuuksia ja keskinäistä kokonaisdynamiikkaa. Modaliteetit avaavat yksilön sisäisen maailman ajallisen ja rakenteellisten ulottuvuuksien lisäksi. Jyrkämä on tuonut modaliteetit semiotiikasta ja semioottisesta sosiologiasta. Hän nostaa esille ranskalaisen semiootikon, Algirdas Greimasin, ja hänen ympärilleen muotoutuneen niin sanotun Pariisin koulukunnan, joiden modaliteettien teoriasta toimijuuden modaliteetit on johdettu. Alun perin ne on kehitetty tekstien merkitys- ja arvomaailman analyysiin.

Kuva 3. Toimijuuden modaliteetit. Jyrki Jyrkämä (2008,195)

Kyetä-ulottuvuudessa on kyse fyysisistä ja psyykkisistä kyvyistä ja kykenemisistä. Osata- ulottuvuus sisältää yksilön pysyvät tiedot ja taidot, jotka tämä on elämänkulun aikana hankkinut tai tulee hankkimaan. Haluta-ulottuvuus liittyy yksilön motivaatioon, tahtomiseen, päämääriin ja tavoitteisiin. Täytyä-ulottuvuuteen taas kuuluvat esteet, pakot ja rajoitukset, jotka ovat sekä fyysisiä että sosiaalisia. Voida-ulottuvuus kuvaa avautuvia mahdollisuuksia, joita tietyn tilanteen rakenteet ja tekijät avaavat. Tuntea-ulottuvuus sisältää inhimillisen arvioinnin, arvottamisen, kokemisen ja tuntemisen, joita erilaiset tilanteet ja asiat yksilössä synnyttävät.

Jyrkämän (2008) näkökulmassa yhteiskunnallisten sosiaalisten rakenteiden ja oman osaamisen, kykenemisen, täytymisen, voimisen, haluamisen ja tuntemisen vuorovaikutukselliseen dynamiikkaan ihminen törmää jatkuvasti elämässään. Toimijuus on elämänmittainen prosessi, jossa yksilöt rakentavat omaa elämänkulkua toimien ja tehden valintoja tietyssä ajassa ja paikassa, tietyin reunaehdoin. Sisko Salo-Chydenius kuvaa artikkelissan Päihteet ja mielen hyvinvointi toimijuuden ja haavoittuvuuden näkökulmasta (2015) toimijuuden haavoittuvuusnäkökulmaa, joka hyödyntää Jyrkämän toimijuuden teoriaa. Haavoittuvuus tuo toimijuuteen ulottuvuuden, jonka avulla toimijuuksia voidaan arvioida. Salo-Chydenius (emt.) kirjoittaa, että haavoittuvuus on osa ihmisyyttä ja ymmärrys ihmisten haavoittuvuudesta lisää keskinäistä ymmärrystä. Ihminen on toimija sairaana ja hauraanakin. Toiminta ja toimijuus eivät merkitse vain dynaamista tavoitteiden saavuttamista vaan se voi olla myös pientä (Honkasalo 2013) ja varsin staattista. Hallamaan (2017) aiemmin esitellyt kolme toimijuuden kriteeriä antavat lisämateriaalia arvioida ja ymmärtää yksilön toimijuutta ja toimintakykyisyyttä. Mikä yksilölle on merkityksellisintä juuri nyt ja mitä rajoitteita ja mahdollisuuksia hän kokee itse olevan ja mitä ne objektiivisesti arvioituna ovat?

Tutkielman toimijuuden teoreettinen ymmärrykseni ja metodologinen teoreettinen viitekehys koostuvat edellä kuvatuista Jyrkämän teoreettis-metodologisesta toimijuuskäsityksestä (2008) ja persoonallisesta toimintakäsityksestä, jonka taustalla vaikuttavat kulttuurihistoriallinen toiminnan teoria (Leontjev 1977) ja Weckrothin (1988) ymmärrys toiminnasta. Lisäksi Salo-Chydeniuksen (2015) toimijuuden haavoittuvuuden käsitys ja Hallamaan (2017) kolme toimijuuden kriteeriä ovat tärkeitä teoreettisen viitekehyksen kannalta toimijuutta arvioitaessa.

Taulukkokuvio 1. Toimijuuden viitekehys

TOIMIJUUS – TOIMINTAKAPASITEETTI

TOIMINTA

Persoonallista ja intentionaalista

Inhimillinen toiminta on tavoitteellista. Toiminnan motiivit löytyvät persoonallisista merkityksistä, joissa ovat läsnä ihmisen kaikki olemuspuolet, niin sosiaalinen, psykologinen kuin biologinenkin ulottuvuus.

Persoonallisuus ja toiminta kehittyvät toiminnassa suhteessa muihin ihmisiin ja materiaaliseen todellisuuteen. Ihminen kykenee ottamaan toiminnan kohteeksi itsensä ja tarkastelemaan sekä muokkaamaan

omia valintojaan. Tämä kyky vastuulistaa ihmisen omasta toiminnastaan.

RAKENTEET ikä sukupuoli ympäristö ajankohta yhteiskuntaluokka kulttuurinen tausta

MODALITEETIT voiminen osaaminen haluaminen täytyminen tunteminen kykeneminen

TOIMIJUUDEN ARVIOINTI Haavoittuvuus

1. Kykenee asettamaan päämääriä

2. ymmärtää kausaali- eli syy-seuraussuhteita ja osaa arvioida niitä 3. pystyy toiminnallaan tavoittelemaan asettamiaan päämääriä.

Toimijuus ilmaisee kykyä toimia yhteiskunnassa eli kykyä vaikuttaa omaan elämänkulkuun.

Toimijuus on ympäristön rakenteiden ja subjektin persoonallisen toiminnan yhtälö. Toimija nähdään intentionaalisena ja persoonallisena subjektina, joka niin sisäisellä kuin ulkoisellakin toiminnallaan tietyssä tilanteessa, ajassa ja paikassa pyrkii muokkaamaan ja vaikuttamaan elämäänsä ja tekee erilaisia valintoja. Ihminen elää ainutlaatuisen elämän ja on sen mahdollisuuksissa sekä reunaehdoissa ikään kuin sisällä, sillä hän ei pysty konkreettisesti pääsemään oman elämänsä ulkopuolelle, mutta voi pyrkiä reflektoimaan itseään ja ympäristöään.

Yksilöllinen merkitysmaailma eli koettu todellisuus muovaa motiiveja, joiden kautta inhimillistä toimintaa voidaan ymmärtää. Persoonalliset merkitykset selittävät kykenemisen, osaamisen, haluamisen, täytymisen, voimisen ja tuntemisen kautta yhdessä yhteiskunnan rakenteiden iän, sukupuolen, ympäristön, ajankohdan, yhteiskuntaluokan sekä kulttuurisen taustan avulla niitä toiminnan mahdollisuuksia ja reunaehtoja, jotka muovaavat toimijuutta. Toimijuus näyttäytyy yksilön tai ryhmän toimintakapasiteettina, jota voidaan arvioida käyttämällä apuna toimijuuden kolme kriteeriä ja ymmärrystä haavoittuvuudesta.

3 P

3.1 Riippuvuus

Riippuvuus tai addiktio (latinaksi addico ”jättäminen jonkun valtaan”) (Koski-Jännes 2000, 24) ymmärretään pakonomaiseksi tarpeeksi saavuttaa tietty (tunne)tila tai toimia tietyllä tavalla.

Riippuvuus määritellään aina siihen liittyvän aineen tai toiminnan kautta. (Salo-Chydenius, Partanen ja Holmberg 2015, 106). Riippuvuus- ja addiktio-sanoja käytetään useimmiten synonyymeina (myös tässä tutkielmassa). Kaikki riippuvuus ei kuitenkaan ole addiktiota, vaan ihminen on riippuvainen monesta asiasta, kuten muista ihmisistä, vedestä ja hapesta. Nämä ovat luonnollisia toistoon perustuvia asioita, perustarpeita, joita ihminen tarvitsee elämän ylläpitämiseen.

Pakonomainen ja hallitsematon riippuvuus on puolestaan addiktiota ja haitallista ihmiselle (Koski- Jänne 2000, 24). Riippuvuuden syntyyn vaikuttavat aineen tai toiminnan fysiologisen addiktoivan vaikutuksen lisäksi siihen liitetyt kulttuuriset ja henkilökohtaiset merkitykset (Salo-Chydenius, Partanen ja Holmberg 2015, 106). Riippuvuuden synty perustuu odotukseen hyvän kokemuksen

toistumisesta aina samalla tavalla. Aine tai toiminta aiheuttaa kuitenkin tottumista, minkä vuoksi saman kokemuksen aikaansaamiseksi tarvitaan yhä enemmän toistoja. Lopulta toiminnasta tulee pakonomaista, ja vaikka ihminen ei välttämättä enää kokisi mielihyvää, toiminta jatkuu (emt. 106).

Kognitiivisen teorian mukaan kognitiivisten tekijöiden vaikutuksesta päihdyttävästä aineesta tai mielihyvää tuovasta toiminnasta kehittyy riippuvuus myönteisen vahvistamisen kautta. Ihmisellä on riippuvuuden kohteeseen liittyviä tietoisia ja tiedostamattomia merkityksiä, ajatuksia, uskomuksia ja odotuksia sekä tunteita, jotka rakentavat syvän tarpeen riippuvuuden kohteeseen (Salo- Chydenius, Partanen ja Holmberg 2015, 110). Ihmiselle voi kehittyä riippuvuus miltei mihin tahansa aineeseen tai toimintaan, josta ihminen saa mielihyvän tunteen, kuten syöminen, imppaaminen, pelaaminen, pistäminen, viiltely, seksi, päihteiden käyttö ja liikunta. Puhutaan kemiallisista ja toiminnallisista riippuvuuksista (Emt. 118, 120). Aineen tai toiminnan tarve menee tarvehierarkiassa ja arvoasteikossa ensimmäiseksi. Tämä voi viedä ihmiseltä kyvyn hallita omaa elämäänsä. Elämästä tulee ajelehtivaa ja ailahtelevaa sekä ”pientä”, jossa riippuvuuden kohde on ainut tärkeä ja tavoiteltava asia.

Riippuvuus on ilmiö, joka kuuluu ihmisyyteen. Niin kuin ihminen, myös riippuvuus on moniulotteinen asia. Sitä voidaan havainnoida sosiaalisena, fyysisenä, psyykkisenä kuin ja henkisenä ulottuvuutena. Psyykkisenä ulottuvuutena riippuvuus on tapa, joka on opittua ja ilmenee usein ennen fyysistä riippuvuutta. Se ilmenee esimerkiksi voimakkaana tahtotilana ja tottumuksena.

Yksilö hakee tyydytystä ja/tai pakenee vaikeista asioista. Psyykkisellä tasolla riippuvuutta vahvistavat sitä tukevat tulkinnat tilanteista, tunnereaktiot ja päättely-, päätöksenteko- tai ongelmanratkaisukeinot. Ajattelumaailma kaavamaistuu ja uskomusten sekä magian osuus ajattelussa kasvaa. Kriittinen tieto ahdistaa. Tunne-elämä kapeutuu tukemaan ainetta tai toimintaa, mistä syntyy ikään kuin rakkaussuhde. Ajattelussa väärän ja oikean hahmottaminen ei ole relevanttia (Oksanen 2014, 34). Riippuvuutta aiheuttavan toiminnan tai aineen puute aiheuttaa muun muassa hermostuneisuutta, ahdistuneisuutta, masennusta, passiivisuutta ja aloitekyvyttömyyttä. Fyysinen riippuvuus astuu kuvaan, kun elimistö on tottunut toimintaan tai aineen käyttöön. Keho tarvitsee toimintaa tai ainetta ”normaalin” olotilan saavuttamiseksi, mikä ilmenee esimerkiksi neuraalisina välittäjäaineiden toiminnan muutoksina. Fyysiseen riippuvuuteen liittyvät selkeät fyysiset vieroitusoireet muun muassa erilaiset kivut, kouristukset, vapina, univaikeudet, kuumeilu ja hikoilu. Sosiaalisena riippuvuus on riippuvuutta toisiin ihmisiin.

Riippuvuutta aiheuttava toiminta ylläpitää hyväksytyksi tulemisen ja ryhmään kuuluvuuden tunnetta. Vuorovaikutus ja ihmissuhteet muodostuvat niin, että ne tukevat riippuvuutta.

Riippuvainen ihminen hakee ryhmää, jossa sen jäsenet tukevat riippuvuutta tarpeena,

selviytymiskeinona ja ratkaisuna ongelmiin mikä samalla mahdollistaa myös kuulumisen ryhmän.

Riippuvuutta aiheuttava toiminta ylläpitää hyväksytyksi tulemisen ja ryhmään kuuluvuuden tunnetta. Riippuvuuden kehittyessä sosiaalinen elämä ”halkeaa” ja ystäväpiiri rakentuu tukemaan riippuvuusajattelua. Arvomaailma alkaa muuttua käytölle suopeaksi ja tietyn alakulttuurin jäsennys voi kehittyä. Identiteetti (minäkuva) alkaa rakentua ”vapaaksi”, irti holhouksesta ja muiden mielipiteistä, vaikka tosiasiassa syntyy riippuvuuteen tukeutuva identiteetti. Henkilöitä väistetään, jotka uhkaavat omaa ajattelumaailmaa. (Oksanen 2014, 34.) Riippuvuus on myös henkistä.

Henkinen ulottuvuus kuvaa ajatusmaailmaa, ilmapiiriä ja elämänkatsomusta, joka oikeuttaa riippuvuuden. Siihen sisältyy tiettyjä riippuvuuden kannalta edullisia arvoja, uskomuksia, mielipiteitä ja näkemyksiä sekä ihanteita ja hengellisyyttä. (Salo-Chydenius, Partanen ja Holmberg 2015, 115–116.)

Miksi ihminen haluaa päänsä sekaisin? Päihteidenkäytöllä haetaan erityisesti toisenlaista tajunnan tilaa (Saarnio 2004, 69) ja toiminnalliset riippuvuudet tuovat mielihyvää. Sanotaan, että alkoholi tai muu päihde on ”psyykkistä kipulääkettä” tai ”perjantai-illan terapeutti”, joskus myös ”hyvä ystävä”.

Ihminen on aina käyttänyt erilaisia päihdyttäviä aineita, muun muassa kulttuurisissa riiteissä.

Riippuvuutta, etenkin päihderiippuvuutta, on tutkittu ja tutkitaan laajalti tieteen kentällä, ja siitä on rakennettu psykologisia teorioita, geeni- ja neuroteorioita sekä sosiokulttuurisia ja sosiaalipsykologisia teorioita (Rassool 2011, 29-33; Fetting 2012; Salo-Chydenius, Partanen ja Holmberg 2015, 118). Riippuvuus on myös poliittinen asia (Tammi ja Raento 2013). Alkoholin kulutukselle ja päihdyttäville aineille annettavat merkitykset vaihtelevat kulttuureittain ja historiallisen ajan mukaan (Koski-Jännes 2000, 25). Suurimmalla osalla päihteidenkäyttö pysyy kohtuukäytössä ja hallinnassa, mutta ei kaikilla. Heikko sosioekonominen asema altistaa ongelmakäyttöön (Mäkelä, Martikainen ja Peltonen 2017; Holmila 2016, 72–73). Lisäksi ongelmakäyttö on usein ylisukupolvista (Holmila 2016, 74–76). Koski-Jännes kuvaa (2000) Giddensin arvioita yhteiskunnan vaikutuksista riippuvuuteen. Giddens näkee juurettomuuden mahdollistavan erilaisten riippuvuuksien synnyn. Traditionaalinen esimoderni yhteiskunta tarjosi vahvoja ja selkeitä arvoja, normeja, rooleja ja rakenteita oman identiteetin rakentamiseen ja elämän suuntien ohjaamiseen. Moderni ja postmoderni aika, jossa traditiot ovat osin purkautuneet, on oman identiteetin rakentaminen haastavampaa. Yksilö tarvitsee vahvaa ohjausta ja työkaluja minuuden projektiolleen ja identiteettien rakentamiseen. Samalla individualistinen ja yksilön vapautta korostava ihmiskuva ja kulttuuri luovat sosiaalisesti rakentuvalle ihmiselle haasteita.

Yksilökeskeinen arvomaailma korostaa ihmisen omaa vastuuta omasta elämänkulustaan, valinnoista ja onnistumisista sekä epäonnistumisista. Samaan todellisuutta kuvaa hyvin terapiakulttuurin käsite,