Persoonallinen toiminta

2.2.2 Persoonallinen toiminta

Persoonallisuus kehittyy ihmiselle toiminnan kautta. Ihminen on biologinen organismi, psykologinen subjekti ja ihmisellä on sosiologinen eli yhteiskunnallinen identiteetti. Ihmisen toiminta on hierarkkista ja siinä on tietty rakenne. Toiminta koostuu psyykkisestä ja praktisesta toiminnasta, jotka itsessään ovat myös hierarkkisia ja koostuvat tietyistä rakenteellisista tekijöistä.

Toimintaan vaikuttaa myös sosiaalinen todellisuus. Tästä kudelmasta syntyy persoonallisuus, jota

voidaan kutsua sosiaalipsykologiseksi olemiseksi. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014.)

Psyykkinen toiminta eli kognitiivisuus, joka on edellytys ihmisen subjektiviteetille, on yhteydessä ihmisen aivoihin, hermostoon sekä kehoon, ja mahdollistaa ihmisen tietoisuuden, kyvyn hahmottaa todellisuutta. Weckroth (1988) kuvaa muistamisen, ajattelemisen ja havaitsemisen olevan psyykkisen toiminnan perusrakenne. Muistamalla palautetaan mennyt aika, havaitseminen sitoo nykyisyyteen ja ajatteleminen tuo tulevaisuuden erilaiset skenaariot mahdolliseksi. Psyykkinen toiminta edustaa ihmisen rationaalisuutta eli järkeä. Järjen avulla toiminnan tavoitteet ja päämäärät voidaan saavuttaa. Järjellinen ajattelu on johdonmukaista, järjestelmällistä ja loogista suhteessa tarkoitukseen, jonka mukaan päätöksentekoa, päättelyä ja suunnitelmallista toimintaa lähdetään viemään kohti asetettuja tavoitteita (TenHouten 2007, 129). Epärationaalisuus voidaan puolestaan ymmärtää ajattelun epäjohdonmukaisuutena. Tunteet eli emootiot ovat kognitiivisia signaaleja, jotka antavat tietylle tilalle käsitteellisen tulkinnan. Ne ovat intentionaalista, sisäistä signaalista informaatiota, jota subjekti käsittelee ja käyttää toiminnanohjauksessaan, ja ovat näin mukana päätöksenteossa. Tunteet ovat informaatiota, jota ihminen käyttää tavoitteellisessa toiminnassa motivoivina voimina järkeilyn yhteydessä (TenHouten 2007, 132–133; Leontjev 1977, 156–168).

Emootioilla on biologinen pohja, ja niiden tarkoitus on ylläpitää elämää (Leontjev 1977, 165;

TenHouten 2007). Tunteet ovat sosiaalisesti vaikuttuneita ja niille annetaan erilaisia merkityksiä biologisen tarkoituksen rinnalla. Ihminen ei reagoi emootioihin automaattisesti ja suuntaa toimintaansa niiden mukaan, vaan kykenee hallitsemaan voimakkaatkin affektiiviset (tahaton emitonaalinen kokemus) kokemukset ja kykenee käsittelemään ja ymmärtämään emootioiden viestejä. (TenHouten 2007). Tunteet ovat kokonaisvaltaisia kokemuksia, välittäjiä yksilön ja maailman välissä (Leontjev 1977, 156–168 ks. Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168).

Elämän erilaiset kokemukset muovaavat merkitysten ja tunteiden kautta yksilön persoonallista koettua todellisuutta. Yksilön toiminnan motiivit välittyvät persoonallisten merkitysten sekä tunnetulkinnan myötä ja rakentavat yksilön toiminnalle ja valinnoille sen omaleimaisen loogisen juonen (Leontjev 1977, 156–168 ks. Hänninen 1992, 50–54; TenHouten 2007, 167–168).

Psyykkinen toiminta on vuorovaikutuksessa praktiseen toimintaan. Praktinen toiminta ilmaisee yksilön käytännöllistä suhdetta todellisuuteen. Toimintaa voidaan jakaa tekoihin (ks. Hallamaa 2017, 20) ja operaatioihin. Toiminnalla on tietty kohde eli tavoite, kuten kirjan lukeminen. Kohde antaa toiminnalle suunnan ja sisällön, joka selittyy motiiveilla. Toiminta koostuu teoista. Kirja luetaan, koska se kuluu kurssivaatimuksiin. Teot puolestaan jakautuvat operaatioihin. Sivujen

kääntäminen on operaatio, kun kirjaa luetaan. Toiminta, tekemiset ja operaatiot ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja voivat muuttua toisikseen. Teko voi muuttua toiminnaksi, kun kirja, joka luettiin tenttiä varten, osoittautui kiinnostavaksi ja luetaan uudelleen mielenkiinnosta.

Eroja toiminnan rakenteessa on myös subjektien välillä. Toiminta toiselle voi olla operaatio toiselle.

Esimerkiksi ihmisten edessä esiintyminen voi olla teko, jopa operaatio toiselle, ja samaan aikaan se voi olla toiselle toiminta, joka vie valtavasti resursseja. (Weckroth 1988, 67–69.)

Joustava psyykkisen ja praktisen toiminnan vuorovaikutus on ihmisen kehittymisen edellytys ja vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Psyykkinen toiminta tarvitsee praktista toimintaa kehittyäkseen. Pelkkä biologinen kypsyminen ei muokkaa aivoista kehittyneitä, vaan siihen tarvitaan toimintaa, jotta ihminen oppii ja kehittyy älyllisesti. Psyykkisen toiminnan kehittyneisyys ja harjaantuneisuus vuorostaan vaikuttavat toimintaan. Jos psyykkinen toiminta ei toimi kunnolla, yksilöllä on kognitiivisia ongelmia tai praktinen toiminta estyy, kun yhteys toiminta-alueiden välillä rakoilee. Yhteyden rakoillessa voi syntyä erilaisia niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin häiriöitä ja toiminnan ohjauksen ongelmia. Praktisen ja psyykkinen toiminnan keskeinen ero on subjektiviteetissa, joka edellyttää psyykkistä toimintaa, mutta ei ole sidoksissa yhteenkään praktiseen toimintaan. (Weckroth 1988, 48–52.)

Inhimilliseen toimintaan vaikuttaa myös sosiaalinen todellisuus. Ihminen ei tule persoonaksi ilman sosialisaatiota. Ensimmäiseksi sosiaalinen todellisuus on ulkoinen pakko, johon on sopeuduttava.

Toiseksi kulttuuri vaikuttaa meihin, sillä kulttuuri luo rajantekoja ja reunaehtoja toiminnalle.

Kulttuuri vaikuttaa siihen, mitä kieltä puhumme, millaisia sääntöjä ja normeja noudatamme tai arvoja sekä asenteita omaksumme. Kolmanneksi ihmissuhteet vaikuttavat toimintaan. Jokapäiväiset ihmissuhteet, myös satunnaiset, ovat merkityksellisiä ihmisen elämän kokonaisuuden kannalta.

Neljänneksi sosiaalinen todellisuus vaikuttaa toimintaan konkreettisten esineellisten kohteiden ja niiden merkitysten kautta. Esineet ja niiden ideat ovat ihmisten luomia sekä representoituneet sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ne ovat osa objektiivista todellisuutta. (Weckroth 1988, 80–86.) Esineiden käyttö tai representaatiot eivät tule ihmiselle lajityypillisenä toimintana, vaan ne on opeteltava. Jotta subjekti sopeutuu, tulee hänen sopeuttaa toimintansa kulloiseenkin yhteiskunnan todellisuuden tilaan sekä esineelliseen maailmaan. Esineillä ja erilaisilla representaatioilla kontrolloidaan omaa toimintaa ja ympäristöä, joten ne ovat tärkeä osa ihmisen kokemuksellista maailmaa. Ihminen muokkaa jatkuvasti ympäristöään omia ajatuksiaan ja motiiveja vastaavaksi ja sukupolvesta toiseen jokaisen tulee opetella ympäristön esineiden ideat ja yleiskäsitykset.

(Weckroth 1988, 80–86.)

Toiminnassa on aina läsnä myös ajallisuus ja ihminen toimii aina tietyssä tilanteessa. Toiminnassa on tällöin aina läsnä ajallisuus ja paikallisuus. Ihminen on sidottu historialliseen aikaan ja paikkaan.

Intentionaalista toimintaa selitetään tulevaisuudesta, se tähtää johonkin tulevaan, vielä tekemättömään. Toiminnan avulla pyritään muuttamaan todellisuus tavoitteita vastaavaksi.

Tulevaisuus ei ole tyhjä, vaan tavoitteet, mielikuvat ja odotukset täyttävät sen. Tulevaisuus muokkaa näiden kautta nykyisyyttä. Syntyy jännite nykyisen tilan ja toivotun tulevaisuuden välille.

Samoin menneisyys muokkautuu tulevaisuudesta, se saa jatkuvasti uusia merkityksiä riippuen tulevaisuuden tavoitteista. Tulevaisuus ei kuitenkaan determinoi menneisyyttä tai nykyisyyttä, vaan nykyisyydessä yksilöllä on mahdollisuus valita ja luoda uutta. Aika on näin menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden vuorovaikutuksen tulosta, kompleksinen kudelma. (Ylijoki 2014, 37).

Psyykkisen ja praktisen toiminnan sekä sosiaalisen todellisuuden vuorovaikutuksessa kehittyy ihmisen persoonallisuus. Ihminen syntyy subjektiksi, ei persoonaksi. Persoonallisuus on kokonaisuus, joka kehittyy yksilön suhteiden myötä tekemisen kautta. Persoonallisuus ei siis edellä toimintaa, vaan päinvastoin toiminta edeltää persoonallisuutta. Elämän varrella saadut kokemukset muista ihmisistä ja asioista muokkaavat tietyin piirtein ja ominaisuuksin varustetusta subjektista persoonallisuuden. Persoonallisuus ei ole siis pelkästään geeniperimän määräämä tai sosiaalisen todellisuuden tuottamaa. Subjektista tulee persoonallisuus ihmisen kehityksen myötä. Jotta ihminen pystyy kehittymään, tulee yksilöllä olla suhde objektiiviseen eli esineelliseen ja sosiaaliseen todellisuuteen. Tätä suhdetta välittää objektiivisen todellisuuden subjektiivinen psyykkinen heijastuminen eli tietoisuus (koettu todellisuus), jonka sisältö rakentuu toiminnassa suhteissa muihin ihmisiin, esineelliseen todellisuuteen ja yhteiskuntaan. Ilman tietoisuutta ihmisen on mahdotonta tarkastella itseään tai ympäristöään. Tietoisuus mahdollistaa ihmisen kyvyn havaita toiminnan motiiveja, tavoitteitta sekä ehtoja ja mahdollistaa kyvyn luoda näille laadullisia ominaisuuksia, merkityksiä. Ihminen kykenee tiedostamaan yhteiskunnallisia yleisiä objektiivisia merkityksiä, jotka ovat yksilön tietoisuudesta riippumattomia, ihmisellä on linkki ns. ”yhteiskunnalliseen tajuntaan”.

Yksilö kykenee luomaan itselleen kohtaamistaan asioista subjektiivisen merkityksen, joka voi olla ristiriidassa yleisen merkityksen kanssa. Subjektiivinen merkitys ilmaisee ”persoonallista mieltä”, joka on henkilökohtainen näkemys. Johdonmukainen merkitysten rakennelma muodostaa ihmisen koetun todellisuuden ja ilmaisee persoonallisuutta. Persoonallisuus kehittyy ihmisen kasvaessa, samaan aikaan koko ajan laajenevassa todellisuudessa tiettyjen kehityspsykologisten ja biologisten ehtojen kanssa. Yksilö kykenee hahmottamaan myös omaa persoonallisuuttaan suhteidensa kautta.

Subjektista tulee persoona, kun hän ymmärtää suhteensa muihin, yhteiskunnallisten suhteiden

järjestelmässä. Yksilön ihmissuhteiden rakenne ja laatu, laajuus yhteiskunnassa ja maailmassa sekä niiden hierarkkisuuden aste taas muokkaavat yksilön koettua todellisuutta ja niitä merkityksiä, joista se koostuu. Ihminen rakentaa toiminnan kautta omaa persoonallisuuttaan niissä olosuhteissa, joihin hän syntyy. Mitä enemmän yhteiskunta aukenee persoonalle, sitä hedelmällisempi on hänen sisäinen maailmansa. (Leontjev 1977, 107–188; Weckroth 1988, 86–92.)

Ihmisen toiminta ei siis selity vain biologisilla tai psykologisilla tarpeilla eikä sosiaalisilla tai kulttuurisilla pakoilla, vaan toiminnan logiikka ja juoni löytyvät ihmisen persoonallisesta tietoisuudesta ja niistä merkityksistä, jotka rakentavat subjektin koetun todellisuuden. (Weckroth 1988; Leontjev 1977 ks. Järventie 2014). Persoonan toiminnan juoni ja logiikka löytyvät tutkimalla tämän motiiveja. Motiivien kautta löytyy toiminnan järjellisyys, joka ulospäin näyttäisi kaikkien normien mukaan sairaalta ja irrationaaliselta. (Weckroth 1988; Järventie 2014.) Ihminen siirtyy toiminnasta toimintaan, teosta tekoon ja operaatioista operaatioihin. Vaikka ihmisen toiminta on tavoitteellista ja suunnitelmallista ja tulevaisuuteen suuntautunutta, se ei ole kuitenkaan lineaarista, vaan avoimesti liikkuvaa, ja toimintojen välillä on katkoksia. Toiminnan alkaessa sen lopputulos voi olla toisenlainen, kun suunniteltiin ja vaikutukset tulevaisuuden ja menneisyyden merkityksiin muuttuvat tavalla, jota ei välttämättä osattu ennustaa. Sattuma on siten osa toimintaa. Samoin osa toimintaa ovat myös välttämättömyydet, asioiden väliset voimakkaat yhteydet, jotka vaikuttavat toimintojen välisiin suhteisiin. Näitä kausaalisuhteita ja seurannaisvaikutuksia voimme havaita tai arvailla toimintojen loputtomassa kudelmassa. Valintojen ja päätösten tekeminen onkin välillä haastavaa. Ihminen kuitenkin saa ja hänen pitää tehdä valintoja. Tässä ihminen kohtaa elämän paradoksin: Kyetessään tiedostamaan itsensä ja toimintansa on hän vastuullinen toiminnastaan.

Kuitenkin ne olosuhteet, joissa toimitaan, asettavat tietyt reunaehdot, vaikka ne eivät selkeitä olisikaan. Esimerkiksi tilannetilanteessa, jossa ei pystytä valitsemaan päämäärää turhan monien vaihtoehtojen joukosta tai jossa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, voidaan joutua kaoottisen toimimisen kierteeseen ja epäloogiseen toimintaan. Ilman selkeää päämäärää ja tavoitetta rationaalinen ajattelu on haasteiden edessä. Todellisuus voi alkaa turhauttaa ja tuntua mielettömältä.

Siksi järkeä ja apuja toiminnanohjaukseen haetaan erilaisista tiukoista uskomusjärjestelmistä, horoskoopeista tai kohtalosta. Ihminen voi myös lähteä hakemaan apua kaoottiseen tilanteeseen ja pahaan oloon tajuntaa säätelevistä aineista, kuten päihteistä, siitäkin huolimatta se olisi itsetuhoista ja ulkopuolelta arvioituna irrationaalista. Yksilön henkilökohtaisen todellisuuden ja siitä kumpuavien motiivien kautta voidaan kuitenkin löytää toiminnan järjellisyys ja sen looginen juoni (Weckroth 1988; Järventie 2014).