Arvioita arvioinnin etiikasta näkymä

(1)

152

A

rviointi täyttää nykyään mil- tei kaiken kokemusmaailmamme.

Kaikkea arvioidaan – tai ainakin meille on käynyt selväksi, että kaikki tulisi viimekädessä aset- taa arvioinnin kohteeksi. Arvi- ointihuuman vuoksi onkin tärke- ää, että kasvatustieteen profes- sori Päivi Atjonen nostaa esille arviointitoimintaan sisältyvät il- meiset eettiset kysymykset ja ongelmat. Hän on tehnyt sen hyvän ja monessa erilaisessa kontekstissa käyttökelpoisen oppikirjan muodossa.

Atjonen kytkee etiikkakäsi- tyksensä etiikan varhaismerki- tykseen, jolloin se nähtiin yh- teiselämän jaettujen pelisääntö- jen käsitteellisenä erittelynä, tar- kasteluna ja arviointina. Tämän hän tekee, koska haluaa nostaa esille juuri arvioinnin kontekstissa olennaisen vuorovaikutus- luonteisuuden etiikan tasolla.

Hänen mukaansa arviointietii- kassakin on siis kyse viimekä- dessä tiedon antajan ja vastaan- ottajan, kehittäjän ja kehitettä- vän, ulkoisen ja sisäisen toimi- jan dialogista (s. 11).

Atjosen esiin nostamassa arvioinnin etiikassa on yleisellä tasolla kuitenkin jotain ongelmal- lista, jota haluaisin seuraavassa hieman pohtia. Ongelma liittyy jollain tapaa ilmeiseen subjekti- objektiasetelmaan, joka yritetään ratkaista asetelman häivyttämi- sellä. Arvioinnissa joku arvioi jotakuta, ja tämän vuoksi on

Arvioita arvioinnin etiikasta

”Mielestäni on hieman liian lempeää kuvata arviointia vasta- vuoroisena dialogina”, kirjoittaa Olli-Pekka Moisio edellä jul- kaistua kirja-arviointia täydentävässä keskustelevammassa ja filosofisia painotuksia tuovassa osuudessaan. Moision kohteena on yleisempikin filosofinen kysymys: etiikan ja mo- raalisn suhde.

mielestäni hieman liian lempeää kuvata arviointia vastavuoroise- na dialogina. Jos arviointi täh- tää esimerkiksi jonkin suoritta- man työn arvon ja panoksen tun- nustamiseen jossakin erityises- sä organisaatiossa, edeltää tätä kuitenkin näiden arvojen ja panoksen tunnistaminen ja tämä taas on aina yhteiskunnallisesti määrittynyt suhde. Tunnistami- sessa olennaista on juuri ennal- ta määritetty sisällöllinen kritee- ri (tiedollinen, kykyihin liittyvä, yhteiskunnallisesti hyväksytty arvo, toimintatapa tms.), jonka varassa arviointi tapahtuu.

Useinhan arvioinnin kohteella, saatikka arvioitsijalla, ei kuiten- kaan ole pääsyä tämän kriteerin määrittelyyn, vaan se nousee juuri elämänkokonaisuudesta ja siihen sopeutumisesta.

Samalla näyttäisi siltä, ettei Atjonen huomaa, että juuri etiikan alkuperäinen merkitys, jo- hon hän arviointietiikkansa kytkee, on perustavasti moraalifilo- sofiaa, siis viimekädessä tapoja, elämänkokonaisuutta koskevaa, usein kriittistä pohdintaa ja op- pia. Tällaista väistämättä jollain tapaa moralisoivaa asennetta suhteessa arviointiin Atjonen haluaa kuitenkin kirjassaan vält- tää, vaikka hän näyttäisi sitou- tuvan eräänlaiseen huolen etiikalla ja kantilaisella velvollisuus- etiikalla terästettyyn hyve-etiikkaan.

Tiedän, että tällaiset kriittiset

huomiot ovat epäreiluja, koska Atjosen kirja on oppikirjaksi tar- koitettu kokonaisuus eikä siinä ole tarkoitus esittää kokonaisar- viota arvioinnin roolista nyky- yhteiskunnassa.

Suurimmalle osalle meistä on selvää, että juuri moraalifilosofi- an tapojen käsitteen perustavan- laatuisuus, siis se, että nämä tavat olisivat jonkin tietyn elämän- muodon sisällä jaettuja ja itses- tään selviä, on kyseenalaistunut.

Perustavanlaatuinen tapojen kä- site olettaisi jonkintyyppisen tra- ditionaalisen yhteiskunnan ole- massaolon. Meille on kokemuk- sellisesti muuttunut hankalaksi ajatella, että nämä tavat olisivat jossain määrin yksilöä pakotta- via, ikään kuin ne olisivat olemas- sa yksilön intressien vastavoi- mina. Tällaisessa tilanteessa il- maantuu monia paon mekanis- meja. Voimme esimerkiksi päätyä määrittelemään, että elämänmuo- dossamme on paikkoja, joissa näillä traditionaalisilla arvoilla ja tavoilla on vielä edes suhteellis- ta voimaa. Tällaisena alueina ja tiloina voisi ajatella esimerkiksi vanhemmuutta, parisuhdetta tai ystävyyssuhteita. Tässä kohdin moraalin vastavoimaisuus ”mo- ralismin” mielessä tulee ymmär- rettäväksi, koska moraali tässä mielessä asettuu olemassaole- vaa vastaan omasta rajallisesta näkökulmastaan käsin.

E

tiikka-käsitteen soveltami- nen on yksi keino vastata mora- listisen moraalin tuottamaan haasteeseen. Metaetiikka tekee sen vielä vahvemmassa mieles- sä, mutta tähän teemaan en täs- sä mene. Vaikka nostankin tämän ongelman esille Päivi Atjosen

u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 2/2008

(2)

153

kirjaa arvioivassa tekstissä, en suinkaan väitä, että se olisi vain Atjosen etiikkakäsityksen ongelma. Tämä ongelma, jonka paikan- nan Atjosen muutoin ansiok- kaan ja tärkeän arvioinninetiikan oppikirjan ytimessä, on yleistä filosofisen etiikan ongelmalli- suutta.

Filosofiassa on tapana tehdä oppikirjamaisesti selkeä ero moraalin ja sitä tutkivan etiikan vä- lille. Jotta moraalin ongelmien palauttaminen etiikkaan onnis- tuisi, näyttäisi siltä, että pitää suorittaa eräänlainen silmän- kääntötemppu, jonka avulla mo- raalifilosofian keskeisin ongelma, yksilön suhde yleiseen, saa- daan onnistuneesti haihtumaan.

Tämä tarkoittaa yksinkertaistet- tuna: Jos minä valitsen jonkin ee- toksen (tässä tapauksessa hy- vän), joka on oman luontoni mukainen, siis ikään kuin todel- listan itseni eettisinä tekoina, tämä teko riittäisi takaamaan hy- vän elämän toteutumisen. Tämä ongelma vaivaa etiikkaa (erityi- sesti hyve-etiikkaa), jonka va- raan Atjonen arviointietiikkaan- sa vahvasti rakentaa.

Tiedämme kuitenkin, että täl- lainen itsensä todellistaminen eettisinä tekoina on suuressa määrin illusorista ja jopa ideolo- gista. Siinä kytkeydytään loppu- jenlopuksi ajatukseen, että yksi- lön täydellistyminen eettisessä mielessä riippuu sivistyksestä ja se taas rakentuu yksilön sopeu- tumiselle tähän sivistykseen no- jaavaan kulttuuriin (sisältäen yhteiskunnan). Mutta entäpä, jos tämä kulttuuri ja yhteiskunta olisivatkin perustavassa mieles- sä virheellisiä ja vääristyneitä?

Mitä silloin tapahtuu tavoittee- na olevalle itsekultivoinnille, jonka puitteissa yksilöllisyys todel- listuu? Tekeekö se, että kaikki ovat jotakin mieltä asiasta, vielä

asiasta totta? Voimmeko vääräs- tä näkökulmasta saavuttaa oi- kean?

Juuri tällaista ajatusta vastaan asettuu omalla ongelmallisella tavallaan moraalifilosofia. Kult- tuurikriitikko Theodor W. Ador- no sanoi eräässä 1960-luvulla pitämässään luennossa, että etiikka on huonoa omaatuntoa, omaatuntoa itsestä. ”Se on yri- tys puhua omastatunnosta il- man, että vedotaan sen sisältä- mään pakottavaan elementtiin”¹. Etiikka olisikin näin moraalin huonoa omaatuntoa, jonka varassa etiikka yrittää puhua mo- ralisoimatta – ikään kuin se olisi jossain määrin neutraalia moraa- lia. Ehkä juuri arvioinnin etiikkaa- kin kehitellessä olisi kuitenkin syytä nostaa paikoitellen hieman vahvempia kantoja esille kuin yksinomaan yksilöllisiin hyvei- siin liittyviä. Tämä siitä syystä, että arviointi on kuitenkin jollain perustavalla tavalla laajassa mie- lessä yhteisöjä sekä yhteiskun- tia suuntaavaa ja muokkaamaan pyrkivää toimintaa, joka itses- sään perustuu juuri tähän yhteis- kuntaan ja sen tuotantoproses- seihin. Tässä mielessä olisi jär- kevää myös ”moralisoida” arvi- ointikäytäntöjä, jos tälle toimin- nalle olisi löydettävissä perus- teltuja kantoja.

A

tjonen käsittelee arvioinnin yhteiskuntasidosteisuutta sekä siihen sisältyviä erilaisia valta- asetelmia. Hän erittelee näihin liit- tyen hyviä ja huonoja ratkaisu- ja, joita yksittäinen arvioija yleensä käyttää arviointikäytän- nöissään. Hyvät ratkaisut, joi- den valintaan Atjonen arvioitsi- joita haastaa, perustuvat laajas- ti ajateltuna Aristoteleen luon- teenhyveiden tulkintaan, joka esitetään teoksen lopussa. Sinäl-

lään olen Atjosen kanssa samaa mieltä siitä, että ihmisenä kasvaminen, siis itsekultivointi, on keskeisellä sijalla, jos ajattelem- me esimerkiksi arviointikäytäntö- jen muuttamista. Olen kuitenkin hieman epäilevällä kannalla sen suhteen, riittääkö ainoastaan tie- toinen ja tiedollinen oppiminen ja kasvaminen arvioinnin ongelmien poistamiseen. Monilla ta- voin uskon, että juuri arviointi- käytäntöjen ongelmien viimekä- tinen palauttaminen yksilöiden ongelmiksi suuntaa huomiotam- me pois olennaisemmista kysy- myksistä; esimerkiksi siitä, mikä rooli arvioinnilla on tuotannolli- sessa prosessissa. Ei ole nimit- täin sattumaa, että teollisuudes- sa nykyiset arvioinnin, proses- sikuvausten ja laatutyön (siis it- searvioinnin) menetelmät ovat olleet jo kauan keskeistä tuotan- nollista toimintaa. Muun muas- sa tällaisen teeman käsittely osa- na koulutukseen liittyvää arviointia olisi ollut virkistävää ja tärkeää nyt, kun yliopistolaitos- takin ollaan aktiivisesti muutta- massa teollisuuslaitoksen logii- kalla toimivaksi koneistoksi.

Edellinen ei ole yksilön, vaan yhteiskunnan luonteeseen liitty- vä ongelma. Arvioinnissa on aina loppujen lopuksi kysymys hege- monisen aseman saavuttaneista keskusteluista tai erityisiin yh- teiskuntapoliittisiin keskustelui- hin ja toimintaan liittyvästä kou- lutuksellisesta tavoitteenasette- lusta. Jos puhutaan arvioinnis- ta, jätetään usein puhumatta työn tai koulutuksen sisällöstä tai mielekkyydestä. Jos puhutaan kilpailusta, ei puhuta riistos- ta tai toisten auttamisesta. Erääl- lä tavalla siitä, mistä puhutaan, tulee totta, ja tämän totuuden yli tai tuolle puolen ei saavutetun asetelman puitteista enää nähdä.

Edellisistä kriittisistä huomi-

2/2008 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u

(3)

154

oista huolimatta pidän Päivi At- josen kirjaa tärkeänä puheen- vuorona arviointijuhlien keskel- lä. Toivon, että teos avaa kes- kustelun arvioinnin etiikasta, joka on ollut suomessa kovin heikkoa. Teos muistuttaa, että arvioinnissa ei ole kysymys ainoastaan hyvästä asiasta, vaan tämän hyvän alla vaanii paha, jonka välttämiseen tarvitaan eet- tistä ja kriittistä näkökulmaa. Se,

että otin teoksen perustavaan lähtökohtaan tässä kriittisen kannan, johtuu erilaisesta lähes- tymistavastani, jota voi pitää myös temperamenttierona. Atjo- nen pyrkii vastaamaan positiivi- sesti arvioinnin eettisiin haastei- siin kuvaamalla korjaavia käytän- töjä ja arvoja, minä puolestani keskittyisin kuvaamaan tarkem- min sitä yhteiskunnallisesti eh-

dollistunutta pahaa arvioinnissa,

Olli-Pekka Moisio

Viite

Adorno, T. W. Nachgelassene Schriften, Bd.10, Probleme der Moralphilosophie (1963).

Frankfurt am Main: Suhrkamp.

1996.

jonka välttämisen kautta meillä olisi edes jonkinlaisia mahdolli- suuksia tiellä hyvään arviointiin.

u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 2/2008