Konstruktivistisia näkökulmia
ympäristöjournalismiin
HANSEN, Anders (toim.). The Mass Media and Environmental lssues. Leicester, Lei- cester University Press 1993.
dioissa esille ja missä muodossa.
Monet ki~oittajat kaivavat esiin Stuart Hallin ja kumppanien Policing the Crisis kiljan (1978) ajatuksen 'ensisijaisista' mää- rittelijöistä' (primary definers),jonka mukaan ne todellisuutta koskevat määrittely!. jotka media! esityksissään tuottavat ovat usein peräisin muilta kuin mediailta itseltään.
Useimmat ovat tosin lukeneet Hallin ja kumppanien ki~an Peter Schlesingerin kautta ja antavat siitä turhan yksioikoisen käsityksen, jonka mukaan 'ensisijaiset määriltelijät' ovat Hallilie ja kumppaneille
77
yleisölle.
Dunwoody ja Griffin eivät muotoile ke- hyksen käsitettä niin systemaattisesti, että se antaisi selkeitä osviittoja metodologiseen kehittelyyn tai yleistyksiin. lmplisiittisesti he viittaavat siihen. että kehykset voivat olla erilaisten toimijoiden intressejä tai keskinäi- siä suhteita kuvaavia näkökulmia ja mertd- tyksellistämisen tapoja johonkin journalis- min aiheena olevaan prosessiin. Usein nämä kehykset muuttuvat prosessin ku- luessa. Jonkin alueen saastumista voidaan mertdtyksellistää esim. tieteen tai viran- Ympäristöjoumalismin ja 'riskikom- yhtä kuin yhteiskunnan rahakkaat ja vallak- omaisten näkökulmasta (osoittavatko vi- munikaation' tutkimus on laajentunut viime
vuosina nopeasti varsinkin Yhdysvalloissa, Blitanniassa ja Saksassa. Anders Hanse- nintoimittamaantologia ei oleensimmäinen
~eiskatsaus aihepiiliin, mutta parempi kuin muutamat amerikkalaiset edeltäjänsä Se esittelee myös muodikkaaksi noussutta konstruktivistista-tai konstnuktionistista - mediatutkimuksen suuntausta.
Vaikka konstruktivismi on muutamille kir- joittajille myös selvä manifesti, itse tenmin sisältö jää paikortellen hämäräksi. Esipu- heessaan Hansen määrittelee. että "konst- ruktivistisen lähestymistavan mukaan tietty- jen sosiaalisten kysymysten esilläolo tiettyi- nä aikoina on suhteellisen fjoskaan ei täy- W\) riippumaton näiden kysymysten vaka- vuudesta". Ympäristöaiheiden nousut ja laskut julkisuuden pörssissä ovat huono 1-dikaattori ympäristön tilan muutoksista.
Tamä tuskin on mikään uutinen kenelle- kään ympäristöasioita aktiivisesti seuraa- vaJie, mutta Hansen vihjaa lähinnä siihen, el!å jo reilut parikymmentä vuotta harraste- h.is!a sosiaalisten ongelmien tutkimusperin- leslä voisi olla hyötyä myös mediatutki- ll'llksessa.
Hiukan selvemmin ki~an konstnuktivisti-
!Wl sanoma nousee esiin Sharon Dun- woodyn Ja Robert Griffinin artikkelissa. He Yiitlävät, että mediatutkimus on keskittynyt jlläosin "joumalistisiin tuotteisiin - riskijut-
'n-eikä niinkään niihin prosesseihin, vaikuttavat juttujen rakentamiseen", korostaa erilaisten yhteiskunnallisten
·· den, lähteiden, valtaa ja vaikutusta , mitkä ympäristöasiat nousevat me-
kaat instituutiot Silti Hansenin ki~assa nou- see hyvin esille ympäristöjournalismin eli- tyislaatu.
Ki~an kannalta on sääli, että kukaan kir- joittajista ei tarl<emmin pohdi oman konst- ruktivisminsa yhteyksiä journalismin tutki- muksen konstruktivistisiin suuntauksiin, tie- teensosiologiseen konstruktivismiin tai so- siaalisten ongelmien tutkimusperintee- seen. Niissähän on toisinaan enemmän erOJa kuin yhtäläisyyksiä. Esille ei myös- kään nouse monien konstnuktiivisten suun- tausten yhteinen ongelma eli taipumus tut- kia ongelmien määrittelyn prosesseja vain tiettyjen toimijoiden ja käytäntöjen näkökul- masta.
Kirja Jakautuu perinteisen kommunikaa- tiomallin mukaan kolmeen osaan. Ensim- mäinen tutkii ympälistöjoumalismia agen- dan nakentamisen. toinen sanomien ja mer- kitysten ja kolmas yleisön näkökulmasta.
Parhaimmillaan kirja on muutamissa kah- denensimmäisen jakson tapaustutkimuk- sissa, jotka onnistuvat voittamaan sosiaa- listen ongelmien "monimutkaista neuvotte- luprosessia" niin perinteisen agenda setting -tutkimuksen, journalististen käytäntöjen kuin tekstianalyysinkin näkökulmasta.
Dunwoody ja Grillin lähestyvätjournalis- tisen aineiston valintaa ja muokkausta 'ke- hyksen' (frame) käsitteen avulla. He koros- tavat sitä, että erilaiset uutiskriteelit tai jour- nalistiset laadun kriteerit ovat liian yleisiä kuvaamaan journalistisia prosesseja käy- tännössä. Kehykset ovat 'mentaalisia kart- toja·. joiden pohjalta toimittajat sekä tulkitse- vat ilmiöitä itselleen että rakentavat juttuja
ranomaisten teettämä! tutkimukset saastu- misen haitat?), tai politiikan näkökulmasta (miten viranomaiset tai poliitikottoimivatalu- een puhdistamiseksi?), syyllisyyden näkö- kulmasta (kuka on vastuussa tapahtumas- ta?) tai kansalaisten näkökulmasta (millai- sia vaaroja saastuminen aiheuttaa ja miten niihin pitäisi suhtautua?). Toimittajat ovat usein riippuvaisia lähteistään tiedon saan- nissa. Lähteet käyttävät myös merl<ittävää valtaa suhteessa joumalistisiin kehyksiin, vaikka toimittajat eivät välttämättä suoraan omaksu joidenkin toimijoiden tulkintakehyk- siä ja näkökulmia.
Simon Cottle erittelee tv-uutisten tapoja käsitellä ympäristöasioita. Vertaillessaan valtakunnallisia ja paikallisia tv-uutisia Cottie yhdistetee perinteistä sisällönanalyysia ja tv-tekstin lähilukua ja selvittää myös sitä.
kuinka hyvin ja millä tavoin erilaiset yhteis- kunnalliset instituutiot ja toimijat pääsevät esille,
Suosituin tutkimuskohde on Green- peace. jonka julkisuusstrategiat kiinnosta- vat useita ki~oittajia. Penusteellisimmin ai- hetta käsittelee Hansen, joka tutkii brittiläi- sen laatulehdistön jä~estöä koskevaa kir- joittelua 8Q..Iuvun puolivälistä 90-tuvun al- kuun. Kiljoitus piirtää myös kuvan jä~estös
tä, joka pikkuhiljaa muuttuu tempausten jär- jestäiästä legibimiksi ja arvovaltaiseksi läh- teeksi. Tamä muutos liittyy siihen. että Greenpeace nojautuu entistä selkeämmin tieteeseen. Greenpeacen etuna moniin muihin jäijostöihin on monipuolisuus ja kyky taijota medioille tutkimukseen penustuvaa tietoa. Siitä on tullut eräänlainen puoliviralli-
78
nen vastalähde.
Hansenin mukaan Greenpeace on saa- nut runsaasti julkisuutta ja samalla se on myös onnistunut tuomaan omat näkökul- mansa esille medioiden kautta. Kriittisiä jut- tuja oli Hansenin mukaan varsin vähän, verrattuna moniin muihin lähteisiin. Viime vuosina tilanne tosin lienee jonkin verran muuttunut, Greenpeace on saanut osak- seen myös kritiikkiä ja negatiivista julkisuut- ta. Greenpeacen nousu oli osa BO-luvun lopun ympäristöboomia, jonka jälkeen me- dioiden kiinnostus ympäristöasioihin on lai- mentunut ja myös ympäristöjä~estöjen kri- tiikki on vomistunut.
Kirja pyrkii ulos mediakeskeisestä tutki- muksesta kahteen suuntaan. Yhtäältä se hahmottaa sitä sosiaalista ympäristöä, jos- sa media! toimivat ja ymmärtää ympäristö- ongelmat myös yhteiskunnallisina ja poliitti- Sina. Tästä huolimatta useimpien artikkelien yhteydet muuhun yhteiskuntatutkimuk- seen. esimerkiksi yhteiskunnallisten liikkei- den tutkimukseen jäävät melko ohuiksi. Toi- nen suunta on kansalaisyhteiskunta. Tas- säkään suhteessa linkki ei ole kovin vahva Oikeastaan vain yksi etnografinen tutkimus lähestyy kysymystä, miten kansalaiset ko- kevat ympäristökysymykset ja niitä koske- van jUlkisen keskustelun.
Parhaimman avauksen muun yhteis- kuntatutkimuksen suuntaan tekee Stig Arne Nohrstedt. Melkoisen loppuunkalu- tusta aiheestaan, Tshernobylin onnetto- muuden julkisuudesta. hän onnistuu puris- tamaan es1in joitakin ympäristöjournalismin ja riskikommunikaation ydinkysymyksiä Hän ei tyydy vain kuvaamaan sitä, millaisen kuvan mediat onnettomuudesta antoivat ja millaisia informaatiokatkoja riskikom- munikaatiossa syntyi, vaan lähestyy aihetta toimijoiden välisten suhteiden näkökulmas- ta.
Viranomaisten heikko valmistautuminen ja yhdenmukainen rauhoittelu ristiriitaisista t1edoista huolimatta nosti esille pinnan alla kyteneen epäluottamuksen. Media! vahvis- tivat tätä epäluottamusta, mutta eivät suin- kaan olleet sen syy, Nohrstedt korostaa.
Ruotsissa ristiriitaista tietoa onnettomuuden seurauksista tuotti erityisesti se, ettei kellään
viranomaisella ollut selkeää vastuuta tiedot- tamisesta. Nohrstedtin mukaan No~an vaihtoehto - keskittäminen yhdelle viran- omaiselle- oli kuitenkin huonompi, se nos- ti pinnalle pelon sensuurista ja tiedon pimit- tämisestä.
Olennaista oli myös se, että viranomaiset tiedottivat onnettomuudesta vain omasta näkökulmastaan, eivätkä ottaneet huomi- oon kansalaisten tiedontarpeita. Nohr- stedtin mukaan Ruotsin ydinvoimavi- ranomaiset eivät ottaneet tarpeeksi opiksi tapahtumasta myöskään jälkeenpäin, vaan siitä tehtiin hallinnollinen ja tekninen kysy- mys: ongelmat olisivat ratkennee! tiukem- malla keskittämisellä, tehokkaammilla tie- dotusstrategioilla ja teknisesti paremmalla informaatiolla. Uskottavuus- ja legitimaatio- ongelmat kutistuivai puhlaiksi informaatio- ja viestintäongelmiksi.
Nauru sisään, tulkinta ulos!
Esa Väliverronen
LAINE, Kimmo. Mumeenkryyneistä mie- hiä? Suomalainen sotilasfarssi 1930-luvulta 1950-luvulle. Suomen elokuvatutkimuksen seura, Turku 1994.226 s.
Kimmo Laineen kirja Murheenkryyne1stä m1ehiä? kertoo suomalaisen elokuvateolli- suuden studiokauden ( 1930-50 -luvut) soti- lasfarsseista. Farsseja valmistettiin kahdes- sa aallossa. Ensimmäinen alkoi kuuluisasta
"Rykmentin murlleenkryynistä'' vuonna 1938 ja jatkui yli sotavuosien. Ideologisesti tuon ajan elokuvat olivat yksinkertaisia, puolustustahtoa kasvattavia ja myönteistä armeijakuvaa luovia. Laineen mukaan (s.189)
TIEDOTUSTUTKIMUS
- - - · - - - - -
" ... elokuvat pitivät nauru- ja sotilashierar- kiat verrattain selkeinä: upseerit säilyttävät arvokkuutensa ja nauravat hyväntahtoisesti alokkaille, alokkaat taas -vähemmän hy- väntahtoisesti - siviilimiehille, ennen muu- ta "ruununraakeille". Alokkaiden joukossa on erilaisia vaikeasti sopeutuvia yksilöitä, murlleenkryynejä, jotka kuitenkin onnistu- taan integroimaan sotilasyhteisöön".
Sodan aikana farssituotanto jatkui, mutta nauru väkinäistyi. Armeija oli arka aihe kom- mellusten näyttämöksi silloinkin, kun juo- nen kuljetus tähtäsi isänmaallisiin päämää- riin. Sodan jälkeen asetti uus1 ulkopoliittinen tilanne suitsia. Ryssä oli ollut farsseissa ryssä - jollei pahempi -ja niiden poliitti- nen maine oli sen mukainen.
Sotilasfrassit heräsivät uudelleen vuon- na 1949 noin kymmenen vuoden kukois- tukseen. Lajityyppi oli kuitenkin sisäisesti muuttunut. Viranomaisille vakuuteltiin elo- kuvien olevan kasvattavia ja armeijamyön- teisiä, koska toivottiin verohelpotuksia. Fil- mit eivät kuitenkaan olleet enää kehitysker- tomuksia kasvusta sotilaallisuuteen ja vas- tuuntuntoon. Sen sijaan " ... komedian salli- vuuden puitteissa erilaiset naamio1tumis- ja ristiinpukeutumiskertomukset sekä hierar- kiankumousfantasiat alkoivat nousta yhä tärkeämpään kerronnalliseen asemaan" (s.
190). Pilkan kohteena olivat entistä useam- min myös armeijan upseerit ja pokkurointi- järjestelmät.
Myös aikalaiskriitikot havaitsivat ristirii- dan. Sama elokuva saattoi olla oikeistoleh- den arvostelijalle hävytöntä maanpuolus- tuksen pilkkaa ja vasemmistokollegalle vär- väysfilmi, jonka perimmäinen tarkoitus oli kertoa, että armeijassa on hauskaa.
Juuri sotilasfrassin "ideologinen monitul- kintaisuus" tai "tulkinnallinen häilyvyys" on ymmärtääkseni Laineen pääongelma. Hän muotoilee sen (s. 27) mm. näin: " ... kohdis- tavatko huumori ja komiikka kritiikkiä annei- jan hierarkioihin, vai tekevätkö ne kohdet- taan vain tuttavallisemmaksi, jolloin kurin ja hierarkian olemassaolo on helpompi hy- väksyä".
Laine hakee vastaustaan yhtäältä tutki- malla elokuvien "naurun hierarkiaa"- kuka nauraa kenelle - toisaalta selvittämällä
