Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
KASVATUSORIENTAATIOT LASTENSUOJELUN LAITOSKASVATUKSESSA Tutkimus lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien työntekijöiden
kasvatuskäytännöistä
Pro gradu-tutkielma, sosiaalityö Taru Kulmalainen (151699) 20.2. 2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö
KULMALAINEN TARU: Kasvatusorientaatiot lastensuojelun laitoskasvatuksessa. Tutkimus lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien työntekijöiden kasvatuskäytännöistä Pro gradu-tutkielma, 75 sivua, 2 liitettä
Tutkielman ohjaaja: Professori Timo Toikko Helmikuu 2019
___________________________________________________________________________
Avainsanat: lastensuojelu, sijaishuolto, kasvatusorientaatio, terapeuttinen laitoskasvatus
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien työntekijöiden kasvatusorientaatioiden luonnetta, sekä niiden suhdetta lapsille ja nuorille määriteltyihin kuntoutumistavoitteisiin ja työskentelyn taustalla vaikuttaviin arvoihin.
Tutkimuksen aihe liittyy Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan (LAPE-hanke), jonka tarkoituksena on uudistaa Lapsi- ja perhepalveluja vuosina 2016-2018 siten, että ne vastaavat nykyistä paremmin lasten, nuorten ja perheiden tarpeita.
Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään ensinnäkin kasvatussosiologista sosialiasaatioteoriaa, jonka näkökulmasta kasvatus on ihmisen sosiaalistumista siihen fyysiseen ja henkiseen kulttuuriympäristöön, jossa hän elää, ja sen tarkoituksena on sopeuttaa lapset ja nuoret yhteiskunnan tarpeisiin rakentamalla siltaa yksilön henkilökohtaisten pyrkimysten ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välille. Toiseksi, tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii terapeuttisen laitoskasvatuksen mallinnus.
Tutkimusmenetelmänä on käytetty sekä kvantitatiivisia- että kvalitatiivisia menetelmiä. Siun soten alueen lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien henkilökunnalta kerätty kyselyaineisto (N=46) analysoitiin SPSS-ohjelmalla käyttäen parametrittomia menetelmiä.
Lisäksi kerättiin fokusryhmähaastatteluaineisto (N=7), joka analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä.
Tutkimuksessa selvisi, että terapeuttisen orientaation mukaiset kasvatuskäytännöt ovat käytössä laajalti. Rinnalla käytetään kuitenkin myös kontrolloivan orientaation mukaisia käytäntöjä, joiden käyttöä perustellaan välittämisellä ja turvallisuudella. Työntekijöiden arvopohja tuki terapeuttisen orientaation mukaista kasvatusta. Lasten ja nuorten kuntoutumisen tavoitteista realistisimpia olivat työntekijöiden näkökulmasta positiivisen minäkuvan vahvistumiseen liittyvät tavoitteet. Suhtautuminen kuntoutumisen esteisiin jakautui: puolet vastaajista piti yksilöllisiä ja rakenteellisia esteitä merkittävinä.
Tutkimustuloksia lastensuojelulaitosten työntekijöiden kasvatusorientaatioista voidaan hyödyntää sijaishuollon järjestämisessä ja kehittämisessä, sekä lastensuojelulaitosten henkilökunnan kouluttamisessa.
Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences, Social work
KULMALAINEN TARU: Parenting orientations in residential care of child protection. A study of residential child care facilities’ and professional foster homes’ employees’ practises of parenting
Master’s thesis, 75 pages, 2 appendices
Supervisor: Professor Timo Toikko
February 2019
___________________________________________________________________________
Keywords: child protection, foster care, parenting orientation, Therapeutic residential care The purpose of this study is to find out the style of child care facilities’ and professional foster homes’ employees’ parenting orientations, as well as their relation to the goals of rehabilitation set for children and adolescents and the influential values behind the work. The topic of this study is to do with the Child and family services’ modification programme (LAPE-project), which purpose is to renew the Child and family services in the years of 2016- 2018, so that they better meet the needs of children, adolescents and families.
The conceptional frameworks used in this study are firstly, sociology of education’s theory of socialization. In its perspective education is a person’s socialization to the physical and mental cultural surroundings that they live in, and its purpose is to integrate children and adolescents to the needs of the society by building a bridge between the individual’s personal pursuits and the demands set by society. Secondly, the study uses Therapeutic residential care’s modelling as theoretical premise. The study uses both quantitative and qualitative methods. The survey data collected from Siun sote’s region’s child protection facilities’ and professional foster homes’ staff (N=46) was analysed by SPSS-software by using nonparametric methods. Material from focus group interview (N=7) was collected and analysed by theory-guided content analysis.
The study found, that the parenting practices used in therapeutic residential care are broadly in use. However, controlling orientation practices are also used alongside, and their usage has been justified by being caring and safety reasons. The employees’ set of values promoted the parenting practices used in therapeutic residential care. The most realistic goals of rehabilitation set for children and adolescents were, in the perspective of the employees, the goals that had to do with strengthening positive self-image. The attitudes towards the obstacles of rehabilitation was divided: half of the answerers thought that the individual and structural obstacles were significant. The study results of child care facilities' employees' parenting orientation can be utilized in arranging and developing foster care, as well as in child protection facilities' staff's training.
SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO...2
1.1 Johdatus...2
1.2 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset...3
2 LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLTO...5
2.1 Sijaishuollon asiakkaat...5
2.2. Sijaishuollon työntekijät...6
2.3 Laitoshoito sijaishuollossa...8
3 KASVATUS LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLLOSSA...11
3.3 Tuki: Terapeuttiset kasvatusorientaatiot...14
3.4 Kontrolli: Kontrolloivat kasvatusorientaatiot...16
4 TUTKIMUSAINEISTO- JA MENETELMÄ...18
4.2 Kyselyaineisto- ja menetelmät...18
4.2.1 Kyselyaineisto...18
4.2.2 Kyselyaineiston analyysimenetelmät...21
4.3 Aineiston validiteetti ja reliabiliteetti...24
4.4 Haastatteluaineisto- ja analyysi...25
4.5 Eettiset kysymykset...25
5 TULOKSET...27
5.1 Terapeuttiset ja kontrolloivat kasvatuskäytännöt...28
5.1.1 Terapeuttiset kasvatuskäytännöt...28
5.1.2 Kontrolloivat kasvatuskäytännöt...32
5.2 Lasten ja nuorten kuntoutumisen tavoitteet...35
5.2.1 Minäkuvaan liittyvät tavoitteet...35
5.2.2 Turvallisuuteen liittyvät tavoitteet...39
5.2.3 Toimijuuteen liittyvät tavoitteet...41
5.3 Sijaishuollon tavoitteiden toteutumisen esteet...43
5.3.1 Yksilölliset/”muihin” liittyvät syyt...44
5.3.2 Rakenteelliset/sijaishuoltoyksikköön liittyvät syyt...46
5.4 Työntekijöiden arvot...49
5.4.1 Terapeuttiset arvot...49
5.4.2 Kontrolloivat arvot...52
6 LOPUKSI...55
6.1 Yhteenveto ja johtopäätökset...55
6.2 Pohdinta...59
LÄHTEET...60
LIITE 1. Summamuuttujien väliset korrelaatiot...65
LIITE 2. Mann-Whitneyn testit kootusti...66 1
1 JOHDANTO 1.1 Johdatus
Lastensuojelun tarkoituksena on varmistaa, että kaikki lapset voivat elää turvallisessa kasvuympäristössä. Perheitä pyritään tukemaan mahdollisimman pitkälti avohuollon keinoin siinä, että lapset voivat asua turvallisesti kotona. Silloin kun se ei ole mahdollista, lapsi tai nuori voidaan sijoittaa kiireellisesti, tai ottaa huostaan. Huostaanoton tavoitteena on lapsen tai nuoren elämäntilanteen koheneminen ja hänen terveytensä edistyminen sen kautta, että hänelle taataan turvallinen kasvu- ja kehitysympäristö (Rousu 2007, 133).
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan vuonna 2017 oli kodin ulkopuolelle sijoitettuna 17 956 lasta ja nuorta, joista huostaanotettuja oli 10 526. Näistä lapsista ja nuorista neljännes oli sijoitettuina lastensuojelulaitoksiin. (Julkari.fi.) Kansainvälisen vertailun perusteella Pohjoismaissa oli vuonna 2015 enemmän kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia muuhun Länsi-Eurooppaan nähden, ja edelleen Suomessa on muita pohjoismaita korkeammat luvut sijais- ja jälkihuollossa olevien lasten ja nuorten osalta (Jakobsen 2015, 89).
Sijaishuollosta lankeaa suuri kasvatusvastuu sosiaalialan ammattilaisille. Sijoitusprosessista vastaa lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, ja käytännön kasvatuksesta huolehtivat perhehoitajat sekä ammatillisten perhekotien ja lastensuojelulaitosten henkilökunta. Tätä kasvatusvastuuta ei kuitenkaan ole juurikaan tutkittu. Ylipäätään, sijaishuolto, lastensuojelulaitokset ja sijaishuollossa tehtävä työ ovat edelleen vähän tutkittuja aiheita, lastensuojelun kehittämisen ja tutkimisen pääpainon ollessa ehkäisevissä palveluissa ja avohuollon palveluissa ja ajatuksessa huostaanottojen ehkäisemisestä. Tämä ideologis- poliittinen suuntaus on johtanut osittain sijaishuollon ja siellä tehtävän työn näkymättömyyteen (Eronen ym. 2010). Sijaishuollon marginaalisen ja lapsipoliittisesti erityisen aseman onkin nähty tekevän tutkimisesta mielekästä ja merkityksellistä. (Eronen &
Laakso 2017, 141.)
Tämän tutkimuksen aiheena on lastensuojelulaitosten kasvatusorientaatiot, sekä millaiseen suhteeseen ne asettuvat laitoshoitoon sijoitettujen lasten ja nuorten kuntoutumistavoitteiden
suhteen. Kasvatuskäytäntöjä tarkastellaan erityisesti turvallisuuden ja toimijuuden, ja positiivisen minäkuvan näkökulmista. Tutkimuksen aihe liittyy Lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaan, eli niin kutsuttuun LAPE-hankkeeseen. Kyseisen ohjelman tarkoituksena on uudistaa Lapsi- ja perhepalveluja vuosina 2016-2018 siten, että ne vastaavat nykyistä paremmin lasten, nuorten ja perheiden tarpeita. Tarkettuna, tutkimukseni aihe kytkeytyy LAPE-hankkeen Lastensuojelun terapeuttisen laitoskasvatuksen mallinnus- osahankkeen teemoihin (ks. Timonen-Kallio, Yliruka & Närhi 2017).
Lastensuojelulaitoksista aikuistuneiden nuorten on huomattu kärsivän erilaisista sosiaalisen ja taloudellisen syrjäytymisen muodoista. Lastensuojelulaitoksista itsenäistyneet saavat lapsia muita ikäisiään nuorempina. Myös heidän koulutustasonsa jää alhaisemmaksi kuin ikätovereilla, ja heillä on enemmän terveyteen ja mielenterveyteen liittyviä ongelmia, työttömyyttä ja rikoksiin liittyviä tekoja kuin muilla ikäisillään. (Eronen 2003, 22-23.) Koska monet nuoret kärsivät pitkänkin laitossijoituksen jälkeen samankaltaisista tai erilaisista ongelmista kuin sijoituksen alkaessa, katse kääntyy laitoskasvatuksen laadun suuntaan.
Sijaishuoltoon sijoitettujen lasten hyvinvointi syntyy tai on syntymättä yhteistyössä eri sijaishuoltotyötä tekevien toimijoiden kesken (Eronen & Laakso 2017, 141).
Lastensuojelu on laaja käsite ja tutkimuskohde kansainvälisesti ja kansallisesti (esim.
Ferguson 2016). Tämä tutkimus kuuluu sosiaalityön, tarkemmin sanoen lastensuojelun sijaishuollon ja laitoshoidon tutkimustraditioihin (esim. Gypen ym. 2017; Laitala & Puuronen 2016; Laakso 2009). Tutkimuksella on tarttumapintaa myös lastensuojelun vaikuttavuuden tutkimukseen (esim. Krysik 2013).
1.2 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset
Selvitän tutkimuksessani lastensuojelulaitosten kasvatusorientaatioiden luonnetta, sekä niiden suhdetta lapsille ja nuorille määriteltyihin kuntoutumistavoitteisiin ja työskentelyn taustalla vaikuttaviin arvoihin. Rajaan aineiston koskemaan Itä-Suomen läänin alueen niitä laitoksia (noin 40 kpl), jotka ovat mukana Siun soten lastensuojelun sijaishuollon kilpailutuksessa.
Lapsen sijoittaminen tarkoittaa kasvatusvastuun siirtämistä yhteiskunnalle, ja sosiaalialan ammattilaisille. Kyse on suuresta inhimillisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta investoinnista,
3
ja yllättävän vähän on keskusteltu siitä, millaisten kasvatusorientaatioiden varassa tätä tehtävää toteutetaan.
Tarkemmat tutkimuskysymykseni ovat:
- Mitä kasvatuskäytäntöjä lastensuojelulaitoksissa on käytössä, ja miten nämä käytännöt asettuvat terapeuttiselle ja kontrollin ulottuvuudelle?
-Millaisina työntekijät kokevat lasten ja nuorten kuntoutumistavoitteet, erityisesti turvallisuuden, toimijuuden ja positiiviseen minäkuvan?
- Mitä arvoja työskentelyn taustalla on?
- Miten edellä mainitut kysymykset ovat suhteessa toisiinsa?
Tutkimustietoa lastensuojelulaitosten työntekijöiden kasvatusorientaatioista voidaan hyödyntää sijaishuollon järjestämisessä ja kehittämisessä, sekä lastensuojelulaitosten henkilökunnan kouluttamisessa. Tutkimus toimii avauksena yhteiskehittämisen suuntaan Siun soten lastensuojelun sijaishuollon sosiaalityön ja kilpailutukseen osallistuvien laitosten kesken.
2 LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLTO
Lapsi- ja perhekohtainen lastensuojelu muodostuu avohuollosta, sijaishuollosta ja jälkihuollosta (LsL 3 §). Sijaishuollosta on kyse silloin, kun lapsen kasvun ja kehityksen turvaamiseksi on päädytty lastensuojelun viimesijaiseen toimenpiteeseen eli kiireelliseen sijoitukseen tai huostaanottoon. Sijoituksen tai huostaanoton myötä lapsi useimmiten sijoitetaan perhehoitoon, ammatilliseen perhekotiin tai lastensuojelulaitokseen. Samalla pääasiallinen vastuu lapsen päivittäisestä huolenpidosta ja kasvatuksesta siirtyy perhehoitajille tai laitoksen työntekijöille ja lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle. (Eronen &
Laakso 2017, 142.)
2.1 Sijaishuollon asiakkaat
Sijoitettujen lasten ja nuorten, heihin itseensä liittyviä huostaanoton taustalla olevia tekijöitä ovat THL:n tutkimuksen mukaan neuropsykologiset ongelmat, psyykkinen oireilu ja mielenterveysongelmat, vaikeudet vertaissuhteisiin kiinnittymisissä, rajattomuus, väkivaltainen tai itsetuhoinen käyttäytyminen, rikollinen elämäntapa, seksuaalinen käyttäytyminen, alkoholin tai muiden päihteiden ja huumeiden käyttö, addiktio-ongelmat kuten some- ja peliriippuvuus, ongelmat koulunkäyntiin ja opiskeluun liittyen, vuorokausirytmin ongelmat sekä huono itsetunto (Heino, Hyry, Ikäheimo, Kuronen & Rajala, 2016, 71-76).
Valtaosalla sijoitetuista lapsista ja nuorista on edellä mainittuja käyttäytymisen ja oppimisen häiriöitä, ja tämä korostuu edelleen laitokseen sijoitettujen nuorten kohdalla. Ongelmat voivat aiheuttaa monenlaisia riskejä, jotka liittyvät nuoren selviytymiseen opinnoista ja muista elämänhallintaan liittyvistä tavoitteista. Nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Pirkko Lehto-Salo (2011) on tutkinut koulukoteihin sijoitettuja nuoria. Lehto-Salon mukaan näillä nuorilla ilmenee paljon mielenterveyden häiriöitä, erityisesti käytöshäiriötä. Käytöshäiriön ohella hän havaitsi päihdehäiriöitä, mielialahäiriöitä, oppimisvaikeuksia sekä neuropsykologisia erityisvaikeuksia. Nuorten perheissä monilla vanhemmilla oli psykososiaalisia vaikeuksia.
Lehto-Salo katsoo, että yksi lastensuojelusijoituksen perustehtävistä tulisi olla nuorten aivojen kehityksen suojeleminen pyrkimällä estämään päihdehäiriön synty, ja erityisesti tyttöjen
5
kohdalla tulisi arvioida käytöshäiriön tai päihdehäiriön mahdollinen samanaikaisuus. Nuorten käytöshäiriöongelmia hoidettaessa tulisi siis ottaa huomioon käytöshäiriön sukupuolispesifit ominaisuudet. (Emt., 61.)
Lastensuojelun sijaishuollon on tarkoitus kestää sen aikaa, kuin lastensuojelulain (2007/417) 40§:ssä säädetyt huostassapidon kriteerit ovat voimassa. Tuija Erosen (2013, 9) pitkittäistutkimuksessa tulee esiin, ettei huostaanotetuista lapsista ja nuorista voida puhua yhtenä kategoriana vaan asiakkaiden institutionaaliset polut eroavat toisistaan monin tavoin.
Kuitenkaan, Erosen tutkimuksen tulosten perusteella ei korostu ajatus huostassapidon väliaikaisuudesta tai kotitilanteen paranemisesta lapsen huostaanoton aikana, vaan suurin osa huostaanotoista päättyy nuoren täysi-ikäistymiseen. (Emt., 9.)
2.2. Sijaishuollon työntekijät
Tuija Eronen ja Riitta Laakso (2017, 142) käyttävät käsitettä ”sijaishuoltotyö” kuvaamaan eri toimijoiden toteuttamaa huostaanotetun lapsen huolenpidosta ja hyvinvoinnista vastaamisen tehtävää. Eronen ja Laakso kiteyttävät ”sijaishuoltotyön” käyttöön ajatuksen sijaishuollossa toimivien eri ammattiryhmien, kuten sosiaalityöntekijöiden ja laitosten työntekijöiden toteuttamasta lasten hyvinvoinnin turvaamistehtävästä. Toimijoiden vastuut painottuvat eri tavoin, mutta yhteistä sijaishuoltotyössä on jaettu yhteiskunnallinen vastuu huostaanotettujen lasten hyvinvoinnista ja lapsen hyvän elämän toteutumisesta. (Emt., 142.)
Sijaishuoltotyö on Erosen ja Laakson (2017, 143) mukaan sekä julkista huoltoa, että henkilökohtaista hoivaa ja huolenpitoa. Julkisena huoltona sijaishuoltoa, sekä eri toimijoiden velvollisuuksia ja toiminnan rajoja määritellään lainsäädännössä (LsL). Eronen ja Laakso jäsentävät laitostyöntekijän ja sosiaalityöntekijän työn erilaisia painotuksia Laura Steckleyn ja Mark Smithin (2011) käyttämien käsitteiden caring about (huolehtiminen) ja caring for (hoiva) avulla. Caring about -käsite kuvaa sijaishuollon sosiaalityöntekijän tehtävää, jossa painottuu lasten oikeuksien toteutumisesta huolehtiminen sekä lasten tilanteen arviointi.
Laitoksissa tapahtuvassa hoivassa ja huolenpidossa (caring for) korostuu sen sijaan konkreettinen arjen ja yhteisen elintilan jakaminen lasten kanssa: lasten nukkumaanmenosta, ruokailusta ja läksyjen teosta huolehtiminen, lapsen tunteiden ja pahan olon käsittely sekä arkinen yhdessäolo. (Eronen & Laakso 2017, 143; Laakso 2009.)
Riitta Laakson (2009) etnografia käsittelee lastenkodissa tehtävän kasvatustyön jäsentämistä ja käsitteellistämistä. Laakso on analysoinut lastenkotityön eri ulottuvuuksia: kasvatuksellista, hoidollista ja ”arjen pyöritystä”. Hän selvittää myös laitoshoidon yhteisöllistä luonnetta, ja työntekijän ja lapsen välisen suhteen erilaisista vastuita ja valtaa. Laakso pitää merkittävänä luottamuksellisen suhteen rakentumista ja kohtaamista arjen rutiinien keskellä. Laakso nostaa esille myös tärkeän huomion laitoshoidon ammatillisuudesta, joka tulee (tai on tulematta) näkyväksi arjen kasvatustyössä. (Emt.) Tutkimuksen teemat keskustelevat tutkimukseni kuntoutumisen ”alakäsitteenä” analysoimani turvallisuuden kanssa (vrt. Whittaker ym. 2016;
ks. luku 3.3).
Lastensuojelulaitosten henkilökunnan koulutuksesta säädetään Lastensuojelulaissa (417/2007) ja Ammattihenkilölaissa 817/2015). Valviran laatiman ”Lastensuojelun ympärivuorokautinen hoito ja kasvatus, valtakunnallinen valvontaohjelma 2012 – 2014” (myöhemmin Valvontaohjelma) mukaan laitoksen vastuuhenkilöllä ja lisäksi vähintään puolella henkilöstöstä on sosiaali- ja terveysalan ammattikorkeakoulututkinto. Vuoden aikana vähintään kolme kuukautta työskennelleiden rikostausta selvitetään. Yksityisistä sosiaalipalveluista annetun lain 5 §:n mukaan sekä ammatillisella perhekodilla että lastensuojelulaitoksella on oltava nimetty vastuuhenkilö, joka vastaa siitä, että palvelutoiminta täyttää sille asetetut vaatimukset ja edellytykset. (Lastensuojelun ympärivuorokautinen hoito ja kasvatus, valtakunnallinen valvontaohjelma 2012 – 2014, 17.)
Lastensuojelulain 60 §:n mukaan lastensuojelulaitoksella on oltava hoito- ja kasvatustehtävistä vastaava johtaja. Yksityisen lastensuojelulaitoksen hoito- ja kasvatustehtävistä vastaava johtaja toimii yleensä samalla myös palveluista vastaavana henkilönä. Vastuuhenkilö vastaa siitä, että yksikköön sijoitettu lapsi saa tarpeitaan vastaavaa hoitoa ja kasvatusta, ja siitä, että henkilökunnalla on riittävästi osaamista ja valmiuksia vastata lapsen tarpeisiin. Vastuuhenkilön pitää tuntea sosiaalisten ongelmien taustat ja sosiaalihuollon toimintaperiaatteet. Hänen on tunnettava sosiaalityön palvelujärjestelmän toimintatavat, ja oltava erityisen perehtynyt lastensuojelulakiin ja lastensuojelun toimintatapoihin ja lastensuojeluun oleellisesti liittyvään muuhun lainsäädäntöön. On tärkeää, että johtajalla on sellaista asiantuntemusta, joka auttaa vastaamaan sosiaalipalveluita käyttävien asiakkaiden tarpeisiin ja jonka avulla johtaja voi kehittää henkilöstön ammatillista osaamista. (Valvontaohjelma, 17-18, kursiivi T.K..) Valviran valvontaohjelmassa
7
määritellään selkeästi johtajalta/vastuuhenkilöltä vaadittu yhteiskunnallinen ja juridinen asiantuntemus, ja vastuu siitä, että henkilökunnan työssään käyttämät kasvatusorientaatiot ovat lapsen edun mukaisia.
Lastensuojelulaitoksissa hoito- ja kasvatustehtävistä vastaavat sosiaaliohjaajat (amk) ja lähihoitajat. Sosiaalihuollon ammattihenkilölaissa on määritelty kelpoisuusvaatimukset keskeisiin sosiaalihuollon ammatteihin. Lain mukaisia sosiaalihuollon henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia on noudatettava kaikilla kunnan ja valtion hallinnonaloilla sekä yksityisissä sosiaalipalveluissa, jotka kuuluvat lain yksityisistä sosiaalipalveluista piiriin.
Valviran valvontaohjelmassa muistutetaan, että sijoitetuilla lapsilla on usein takanaan kodin ulkopuolelle sijoittamisen lisäksi monia muitakin traumatisoivia kokemuksia. Sen vuoksi on erityisen tärkeää, että sijaishuoltopaikan henkilöstöllä on koulutukseen perustuvaa riittävää asiantuntemusta työhönsä, ja että henkilöstö on tarpeeksi kokenutta ja ammattitaitoista.
(Valvontaohjelma, 20, kursiivi T.K..) Valviran näkökulmasta sijoitetun lapsen traumoihin vastaaminen sijaishuoltotyössä keskeistä.
2.3 Laitoshoito sijaishuollossa
Lastensuojelulain (2007/417) 50§:n mukaan laitoshoitoa järjestetään, jos lapsen sijaishuoltoa ei voida järjestää lapsen edun mukaisesti riittävien tukitoimien avulla perhehoidossa tai muualla. Lain mukaan sijaishuoltopaikan valinnassa tulee kiinnittää erityistä huomiota huostaanoton perusteisiin ja lapsen tarpeisiin (LsL 50§). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että laitossijoituksiin päädytään useimmiten tilanteissa, joissa perhehoidolla ei katsota voivan tarpeeksi hyvin vastata sijoituksen tarpeeseen. Laitossijoitus on perhehoitoa todennäköisempi vaihtoehto silloin kun sijoitettavana on nuori, jolla on päihteiden ongelmakäyttöä, itsetuhoisuutta tai haastavaa käyttäytymistä. Vain harvat alle 12-vuotiaat sijoitetaan laitoksiin ja silloin taustalla on usein lapsen vaatima erityisosaaminen. (Timonen-Kallio ym. 2017, 11.) Päivi Känkänen ja Tarja Pösö (2008, 563) toteavat, että laitoksilla tarkoitetaan Euroopassa ja maailmanlaajuisesti hyvin erilaisia asioita. Lastensuojelulaitoksilla voidaan tarkoittaa pienten lasten laitoksia, ja nuorten laitoksista puhutaan erikseen kasvatuslaitoksina tai sisäoppilaitoksina. Myös koko vaihtelee, laitokset voivat viitata pieniin, 10– 20 lapsen tai useiden satojen lasten laitoskomplekseihin. Myös henkilökunnan koulutustaso vaihtelee
laitostyöhön erikoistuneista työntekijöistä kouluttamattomiin, lähes vapaaehtoispohjalta työskenteleviin. Toisissa maissa laitossijoitus on harvinainen, adoptiolle vaihtoehtoinen toimenpide, jossakin taas yleinen, lasta ja perhettä tukeva väliaikaiseksi tarkoitettu toimenpide. (Emt., 563.) Suomessa sijaishuollon lähtökohtana on työskentely perheen jälleen yhdistämiseksi, ja lastensuojeluyksiköt ovat kooltaan pieniä.
Valviran ohjeistuksen mukaan sekä kunnan että yksityisen palveluntuottajan on kuvattava toimintayksikkönsä toiminta-ajatus. Yksityisen sosiaalipalvelujen tuottajan on toimilupaa hakiessaan selvitettävä kirjallisesti, minkälaiselle asiakasryhmälle toiminta on tarkoitettu, millä arvoilla ja kasvatusperiaatteilla toiminta-ajatusta toteutetaan ja mitä toiminta ja palvelut sisältävät. Hyvän hoidon ja kasvatuksen katsotaan edellyttävän, että lastensuojelulaitos on määritellyt arvonsa ja henkilöstövoimavaransa sekä muut resurssinsa. (Valvontaohjelma, 13.) Kansainvälisen tutkimustiedon perusteella laitossijoitus tukee lapsen myönteistä kehitystä tilanteissa, joissa lapsella on vakavia käyttäytymishäiriöitä tai tunne-elämän häiriöitä.
Laitoshuollon vaikuttavuutta tukevat terapeuttinen miljöö, hyvä sosiaalinen ilmasto ja hyvä henkilökunta, joka pitää näistä asioista huolen. (Känkänen & Pösö 2008, 563; Knorth 2008, 54–55.)
Lastensuojelun laitoshoitoa on viime aikoina tutkittu erityisesti historiallisesta näkökulmasta sekä asiakirjojen pohjalta, että entisiä sijoitettuja lapsia haastatellen. Näin on nostettu esille, ja tuotu julkiseen keskusteluun tärkeää tietoa lastenkotien ja koulukotien olosuhteista ja niissä tapahtuneesta kaltoinkohtelusta. Marjo Laitalan ja Vesa Puurosen (2016) tutkimus käsittelee sijoitettujen lasten ja nuorten kokemuksia koulukodissa vuosina 1940–1985. Teoreettisesti tutkimuksessa keskitytään muun muassa hallintaan, (vrt. kontrolloiva orientaatio tässä tutkimuksessa.) (Emt.)
Myös Kirsi-Maria Hytösen ja kirjoittajakumppaneiden (2016) tutkimuksessa selvitetään lastensuojelun sijaishuollon epäkohtia ja lasten kaltoinkohtelua vuosina 1937–1983.
Tutkimuksen mukaan sijoitetut lapset olivat kokeneet ruumiillista ja seksuaalista väkivaltaa, perustarpeiden laiminlyöntiä sekä nöyryyttämisestä. Kokemukset olivat vaikuttaneet lasten itsetuntoon ja kehitykseen. Hytönen ja kumppanit painottavat lapselle kertomista ja lapsen kuuntelemista häntä koskevissa asioissa, minkä lisäksi he pitävät tärkeänä sijoituspaikkojen valvontaa ja kaltoinkohteluun puuttumisen välineiden kehittämistä. (Emt.) Tutkimus asettuu hyvin vuoropuheluun terapeuttisen laitoskasvatuksen mallinuksen (Timonen-Kallio ym. 2016)
9
kanssa, ja tuo selkeästi esille laitoshoidon kehittämisen tarpeen, johon myös omalla tutkimuksellani haluan osaltani vastata.
Tuija Erosen (2012) väitöstutkimus käsittelee tämän päivän laitoshoidon arkea. Narratiivinen tutkimus käsittelee lastenkodissa eletyn lapsuuden kerrottavuutta osana henkilökohtaista elämää. Erosen mukaan lastenkotiin liittyvän lapsuuden kerrottavuuteen vaikuttaa yhteiskunnallis-historiallinen suhtautuminen aikaan ja muistoihin. Hankalien muistojen ympärille muodostuu unohtamisen kulttuuri, jossa mennyt jätetään taakse eikä kerronnalle jää tilaa. Muistamista ja kerrontaa voivat tukea sukupolvikokemukset, kollektiiviset muistot ja erilaiset muistamisen yhteisöt. Haluun kertoa liittyy kertojan mahdollisuus rakentaa itselleen moraalisen kertojan paikka. Siihen liittyy myös halu suojella itseään ja itselle merkittäviä sosiaalisia suhteita. Lastensuojelun laitosten erilaisilla yhdessä muisteluun tai elämän dokumentointiin liittyvillä käytännöillä voidaan muokata lasten muistoja ja niiden kerrottavuutta monin erilaisin tavoin. (Emt..) Erosen väitöskirjan teemat liittyvät positiivisen minäkuvan vahvistamiseen oman historian läpikäymisen kautta (vrt. Timonen-Kallio ym.
2017, 27.)
3 KASVATUS LASTENSUOJELUN SIJAISHUOLLOSSA 3.1 Kasvatus sosialisaationa
Sosiologisesta näkökulmasta katsottuna kasvatus on ihmisen sosiaalistumista siihen fyysiseen ja henkiseen kulttuuriympäristöön, jossa hän elää (Antikainen ym. 2015, 36). Antikainen, Rinne ja Koski (emt., 35) viittaavat sosiologian klassikko Emile Durkheimiin, joka on määritellyt kasvatuksen tarkoitukseksi sopeuttaa lapset ja nuoret yhteiskunnan tarpeisiin rakentamalla siltaa yksilön henkilökohtaisten pyrkimysten ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välille. Lapsen sosiaalistaminen yhteisössä vallitseviin käyttäytymistapoihin, ajattelun rakenteisiin, tietoihin ja taitoihin, sekä ympäristössä toimeen tulemisen ehtoihin on kasvatuksen keskeisin ydin (emt., 35).
Länsimaisen ajattelutavan mukaan lapsen kasvatus on ensisijaisesti biologisten vanhempien tehtävä. Lapsen huostaanotto ja sijoittaminen muualle asumaan, ja toisten ihmisten kasvatettavaksi on poikkeuksellinen ja monella tapaa latautunut asia. YK:n lapsen oikeuksien sopimus ottaa vahvasti kantaa sijaishuollossa olevien lasten oikeuksiin. 9 artiklan mukaan
”Sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti paitsi, kun toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, toteavat soveltuvien lakien ja menettelytapojen mukaisesti sen olevan lapsen edun mukaista.” 18 artiklassa todetaan, että ”sopimusvaltiot pyrkivät parhaansa mukaan takaamaan sen periaatteen tunnustamisen, että vanhemmat vastaavat yhteisesti lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla ja holhoojilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä.” (Unicef.fi.)
Kasvatus on aina moraalinen kysymys. Leena Koski (2001, 164) toteaa, että lapsi pyritään saattamaan oman yhteisönsä jäseneksi, ja hänelle pyritään antamaan paikkoja, joihin kuulua ja tavat ja välineet, joilla niissä voi toimia. Nykypäivänä ihmiset kuuluvat yhtäaikaiseti moniin yhteisöihin, jotka eivät tarjoa yksiselitteisesti ”paikkaa maailmassa”, vaan elämyksellistä sisältöä arkeen (emt., 164). Sijaishuollon kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että lastensuojelulaitos tai perhekoti kasvatuksellisena yhteisönä merkitsee nuoren elämässä yhtä, usein suhteellisen lyhytaikaista kohtaamista. Kuitenkin, lyhytkestoisissakin yhteisöllisissä kohtaamisissa edellytetään, että yksilö ymmärtää ja jakaa yhteisön symbolit, symboliset
11
järjestykset ja niiden perustelut sekä pystyy käyttämään ja muokkaamaan niitä oman ihmisyytensä mahdollisuuksina (emt., 164). Terapeuttisen laitoskasvatuksen mallin kehittäjät toisaalta huomauttavat, että sijoituksen aikana tapahtuvat muutokset tai sijaishuollon vaikutukset voivat olla piileviä, ja tulla esiin vasta pitkän ajan kuluessa (Whittaker, del Valle
& Holmes 2015, 15).
Lapsen sosiaalistaminen on sekä tietoista, että tiedostamatonta ja tapahtuu arjen itsestään selvien toimintatapojen välityksellä (Antikainen ym. 2015, 36). Antikaisen ja kumppanien mukaan käytännön teoissa ja tavoissa, joilla lasta kohdellaan, hänelle välitetään yhteisön moraali, normit, tavat, sosiaalisten suhteiden luonne ja ihmisten asemat suhteessa toisiinsa, tekojen ja toimintojen fyysiset ja mentaaliset rajat sekä rajojen rikkomisen seuraukset. (Emt., 36.) Ei ole itsestään selvää, että lastensuojelulaitoksessa kasvava lapsi automaattisesti on vastaanottavainen sosiaalistamispyrkimyksille, jotka voivat poiketa hänelle tutuista arvoista ja normeista, sekä kohdistuvat häneen vieraiden aikuisten toimesta.
Varhaisessa kasvuympäristössä, mikä useimpien lasten kohdalla tarkoittaa ydinperhettä ja lähisukua, tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa omaksutaan arvot, normit, vuorovaikutuksen tavat ja mallit, jotka luovat perustan identiteetille, ja joihin yksilö ottaa henkilökohtaisen suhteen elämänkulun eri vaiheissa. Sekundaarisosialisaatiossa toimitaan ja opitaan sekundaariryhmissä, kuten päivähoidossa, koulussa ja vertaisryhmissä, unohtamatta verkossa ja sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa kulttuuristen ideoiden välittämistä.
Sekundaarisosialisaatio on erityisen merkittävää murrosiässä, jolloin nuori alkaa kiinnittyä vertaisryhmiinsä ja vanhemmilta opittuja arvoja voidaan rajustikin kyseenalaistaa.
(Antikainen ym. 2015, 36-37.) Riippuen siitä, minkä ikäisenä lapsi on sijoitettu, sijaishuollossa toteutettava sosialisaatio voi olla joko primaarista tai sekundaarista.
Laitoskasvatuksen piirissä olevista lapsista suuri osa on murrosikäisiä ja sijoitettu murrosiässä, ja etenkin näillä lapsilla sijoituksen aikainen sekundaarisosialisaatio voi olla eri tavoin ristiriidassa varhaiseen primaarisosialisaatioon. Sosialisaatioprosessissa tapahtuvaan kulttuurisen moraalin ja normien opettamiseen ja oppimiseen vaikuttaa lapsen primaariryhmän sitoumukset sekä kulttuuriset, moraaliin, tapoihin, uskomuksiin ja normeihin liittyvät erot, jotka voivat liittyä esimerkiksi perheen edustamaan etniseen ryhmään tai sosiaaliseen kerrostumaan (Antikainen ym. 2015, 37).
Antikainen (2015, 36-37) kumppaneineen toteaa, että vaikka sosialisaatioprosessin katsotaan yleensä onnistuneen silloin, kun lapsesta kasvaa yhteisöllisesti hyödyllinen, yksilöllisesti tasapainoinen ja onnellinen ihminen, myös sellainen ”epäonnistuminen”, jossa yksilö ei täytä yhteiskunnan arvojen ja normien mukaista ihannetta, on aina sosialisaation tulos. Tästä näkökulmasta katsottuna vaikuttaa siltä, että lastensuojelulaitoksissa tapahtuva sosialisaatio ei ole ”onnistunutta”: laitoshoidon päättymisen jälkeen arvioituna sijoitukselle asetetut tavoitteet eivät toteudu. Marika Neuvosen (2016, 51) pro gradu-tutkimuksen aineistossa sijaishuollolle asetetusta tavoitteista oli toteutunut vain noin puolet. Huostaanotettujen lasten ja nuorten myöhempää opiskelua, perheasemaa ja pääasiallista toimintaa (työssäkäynti) tarkastelleessa tutkimuksessa huomattiin, että huostaanotetuista huonoiten selviytyvät laitoshoidossa, tai useissa eri sijoituspaikoissa olleet pojat, jotka ovat huostaanotettu 13–17-vuotiaina (Heino &
Johnson 2010, 285). Helsingin Sanomat uutisoi lastensuojelun jälkihuollon asiakkaiden olevan keskeinen asunnottomien nuorten ryhmä Vailla vakinaista asuntoa ry:n toiminnan piirissä: ainakin neljänneksellä asunnottomista on taustallaan huostaanotto (HS 5.3. 2018).
(Kodin ulkopuolella tapahtuva) kasvatus on näin ollen myös vahvasti yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen kysymys.
Ari Sutinen (1997, 94) viittaa sosiaalipsykologian klassikko G. H. Meadin ajatteluun, ja toteaa sosialisaation tarkoittavan ”sellaisen kyvyn syntymistä, että subjekti (yksilö, T.K.) pystyy toimimaan sosiaalisissa instituutioissa”. Mead’laisittain ymmärrettynä yksilön persoonallisuus kehittyy kuulumalla yhteisöön ja hankkimalla sen kollektiiviset suhtautumistavat sosiaaliseen toimintaan kielen ja ajattelun avulla (emt., 99). Kasvatus puolestaan määritellään tietoiseksi yritykseksi vaikuttaa sosialisaatioprosessiin (Salonen 1997, 169).
Sosiaalipsykologisessa sosialisaatioprosessissa korostetaan Toivo Salosen (1997, 166-167) mukaan sosialisaation jatkuvuutta, ja kaiken sen läpäisevyyttä, missä ihmiset ovat toimijoita.
Tällöin sosialisaatioprosessiin kytkeytyy ajatus ennustamattomuudesta, ja vapaa tahto ja sattumat katkaisevat deterministisyyden. Sosialisaatiossa on välttämätöntä tehdä valintoja, jotka aiheuttavat elämänurien yksilöllisen eriytymisen. Osa valinnoista on yksilön tai hänen kasvattajansa tietoisesti päättämiä ja toteuttamia, osa vahingossa toteutuvia. Sosialisaatioon kuuluu myös ristiriitaisia pyrkimyksiä eri intressien ja arvostusten välillä, mikä ilmenee Salosen mukaan erityisesti, kun pyritään estämään nuoria oppimasta huonoina pidettyjä asioita. Salonen korostaa, että jokaisen yksilön on lunastettava oikeus olla yhteisössä jonkun tehtävän tai roolin kautta. Yhteisö tekee sosialisaatiossa valintoja, ja yksilö voi joutua
13
valitsemaan sosiaalisesti rajatusta vaihtoehdoista. (Emt.,167-168.) Sijaishuollossa tapahtuvassa kasvatuksessa onkin tärkeää, että lapsille ja nuorille tarjotaan nimenomaan positiivisia tehtäviä ja rooleja, joiden kautta yhteiskunnan instituutioihin kiinnittyminen mahdollistuu.
3.2 Tuen ja kontrollinen välinen dilemma lastensuojelussa
”Rakkautta ja rajoja” on periaate, jota suositellaan sovellettavaksi niin lasten kasvatukseen kuin koirien koulutukseenkin (Koski & Bäcklund 2012, 29). Rakkauden ja rajojen sijaan lastensuojelun retoriikka käsittää tuen ja kontrollin, joiden välinen dilemma on keskeisessä roolissa sosiaalityön eri osa-alueilla (Juhila 2006). Tämä on otettava huomioon erityisesti lastensuojelutyössä, jossa puututaan vahvasti perheiden itsemääräämisoikeuteen. Tuen ja kontrollin rajapinnalla liikutaan myös laitoskasvatuksen arkisissa käytännöissä, joita tässä tutkimuksessa analysoidaan.
Tuen ja kontrollin suhde on luettavissa lastensuojelun historiasta. Elina Pekkarinen (2010, 18) toteaa, että suomalaisen lastensuojelun historiassa kytkös lasten turvattomuuden hoitamisen ja pahantapaisuuden kitkemisen välillä muodostui 1900-luvun kuluessa. ”Suojelukasvatuksella”
pyrittiin vuosisadan alussa suojelemaan yhteiskuntaa pahantapaisuudelta ja toisaalta lasta turmelukselta. 1950- luvulla lastensuojelukeskusteluun ja lainsäädäntöön otettu ”sosiaalinen sopeutumattomuus” vahvisti sidosta turvattomien lasten suojelun ja pahantapaisten lasten kasvattamisen välillä. Pekkarinen katsoo, että suojelun ja kontrollin sidos on vaikuttanut tapaan, jolla on reagoitu alaikäisten ”pahantapaisuuteen”, ”rikollisuuteen”,
”sopeutumattomuuteen” ja ”asosiaalisuuteen”. (Emt., 18-19.) Samalla tavoin, sijaishuollossa käydään jatkuvaa neuvottelua kasvatuksen ja rangaistuksen määrittelystä.
3.3 Tuki: Terapeuttiset kasvatusorientaatiot
Terapeuttisen orientaation lähtökohtana on kehittää laitoshoitoa siten, että se entistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa sijoitettujen lasten elämäntilanteen erityisyyden. Tämä on tärkeää, koska sijoitettujen lasten elämään on ennen sijoitusta liittynyt tapahtumia, jotka ovat
eri tavoin olleet heille traumaattisia. Terapeuttisen laitoshoidon lähtökohtana on terapeuttisuus, lapsen kokemuksiin vastaaminen, niiden käsittely ja muutosten aikaan saaminen niin, etteivät traumaattiset kokemukset vaurioita lasta pysyvästi. (Timonen-Kallio ym. 2017, 17.) Terapeuttinen orientaatio on suunnitelmallista, kasvatuksellista ja kuntouttavaa toimintaa (Whittaker, del Valle & Holmes 2015, 24). Keskeisiä piirteitä ovat turvallisuus, yhteistyö vanhempien kanssa ja palveluiden ankkuroiminen lapsen lähiyhteisöön (Whittaker ym. 2016).
Tarkoitan kuntoutumisella sijaishuollossa olevan lapsen tai nuoren hyvinvoinnin kohentumista suhteessa huostaanoton taustalla vaikuttaneisiin syihin. Toisin sanoen, kuntoutuminen on laitoshoidon keskeisin tavoite. Turvallisuus, toimijuus ja positiivinen minäkuva ovat tutkimuksessani tärkeimmät hyvinvoinnin osa-alueet (ks. Fattore, Mason &
Watson 2009, 65), minkä vuoksi olen määritellyt ne kuntoutumisen osatavoitteiksi ja komponenteiksi.
Turvallisuus on tässä tutkimuksessa yksi kuntoutumisen komponenteista. Turvallisuus muodostuu:
1. Turvallisesta elinympäristöstä, joka mahdollistaa koulunkäynnin, sosiaalisten taitojen oppimisen ja kiinnittymisen lapsuuden instituutioihin, yhteisöihin ja palveluihin lapsen yksilölliset tarpeet ja elämäntilanteen huomioiden.
2. Turvallisista ihmissuhteista ohjaajiin, muihin lapsiin sekä muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Keskeistä on erityisesti korjaavan kiintymyssuhteen luominen omaohjaajaan.
3. Suojasta hyväksikäytöltä, laiminlyönniltä, väkivallalta, kiusaamiselta ja syrjinnältä omassa vertaisryhmässään ja yhteisössään. (Whittaker ym. 2016; Timonen-Kallio ym. 2017)
Määrittelen toimijuuden toiseksi kuntoutumisen komponentiksi. Toimijuus muodostuu osallistumisen kautta osaksi identiteettiä, ja tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lapsi tai nuori on oppinut toimimaan aloitteellisesti ja vastuullisesti (Greeno 2006). Toimijuus on mahdollisuutta vaikuttaa arkipäivän tilanteisiin ja suhteisiin perheessä, koulussa, asuinyhteisössä. Tämän tutkimuksen kontekstissa toimijuudella tarkoitetaan ennen kaikkea sitä, että lapsi tai nuori oppii toimimaan lastensuojelulaitoksen ulkopuolella, suunnittelemaan tulevaisuutta ja kiinnittymään yhteiskuntaan. (Timonen-Kallio ym., 2017.)
15
Positiivinen minäkuva on kolmas kuntoutumisen komponentti. Positiivisella minäkuvalla tarkoitan sitä, että lapsi kokee olevansa hyväksytty ja hyvä sellaisena kuin on. Tunne itsearvostuksesta kytkeytyy kokemuksiin positiivisesta huomioinnista (Fattore ym. 2009, 65), samoin kuin oman historian läpikäyminen turvallisessa vuorovaikutuksessa vahvistaa myönteistä minäkuvaa (Timonen-Kallio ym. 2017, 27)
3.4 Kontrolli: Kontrolloivat kasvatusorientaatiot
Tarkoitan kontrolloivalla orientaatiolla ”perinteistä” laitoshoidon toimintakulttuuria, joka on luonteeltaan rajoitus- ja sanktioperustainen. Lasken tähän kuluvaksi esimerkiksi joukkorangaistukset, rajoitukset joita perustellaan ”laitoksen tavoilla”, sekä lasten ja nuorten yksilöllisen kohtelun vähäisyyden. Katson, että lastensuojelulaitoksissa tarvitaan terapeuttisten kasvatuskäytäntöjen lisäksi myös niitä, jotka olen määritellyt kontrolloiviksi.
Ratkaisevaa on näkemykseni mukaan se, miten usein, millaisissa tilanteissa ja millaisin perustein rajoitus- ja sanktioperustainen orientaatio laitoksissa realisoituu.
Kontrolloivaa orientaatiota luonnehtii autoritaarisuus. Autoritaarinen kasvatus on kasvattajakeskeistä, ja kasvattaja on tietoinen vallastaan ja kasvatusoikeudestaan. Olennaista on, että kasvattaja tekee päätökset itsenäisesti neuvottelematta kasvatettavan kanssa, ja perustelematta niitä. Matti Hellströmin mukaan autoritaarisessa kasvatuksessa lapselta vaaditaan paljon, ja kontrolli on vahvaa. (Hellström 2010, 28.) Autoritaarisella kasvatuksella voidaan pyrkiä tukahduttamaan lapsen oman tahdon ilmaisuja ja nujertamaan persoonallisuutta asettamalla tiukkoja sääntöjä. Sääntöjen ja kieltojen noudattamista kontrolloidaan rangaistusten avulla. (Kemppainen 2001, 17.) Koska autoritaarinen kasvatus perustuu siihen, että toimintaa ohjataan ulkoa päin, kasvatettavalle voi seurata haasteita oman käyttäytymisen ohjaamisessa (Baumrind 1966).
Analysoitaessa lastensuojelulaitosten kontrolliin perustuvia kasvatuskäytäntöjä, sivutaan myös väkivallan ulottuvuutta. Noora Ellosen ja Tarja Pösön (2010, 35) mukaan laitosväkivalta on moniuloitteinen käsite. Ellonen ja Pösö kuvaavat Mike Steinin (2006) jäsennyksen pohjalta neljä laitosväkivallan ulottuvuutta. Ensinnä, laitosväkivaltana voidaan pitää yksilöön kohdistuvaa välitöntä väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Laitosväkivalta voi
ilmentyä myös käytäntötasoisena väkivaltana, eli sijaishuollon toimintatapoina ja - kulttuureina, kuten ankarina ja nöyryyttävinä kasvatusmenetelminä. Kolmanneksi, laitosväkivalta voi olla organisoitua, systemaattista väkivaltaa, äärimmillään henkilökunnan organisoimaa laitoksissa olleiden lasten hyväksikäyttöä ulkopuolisten pedofiilisiin tarkoituksiin. Neljänneksi, laitosväkivaltaan kuuluu järjestelmän väkivaltaiset piirteet.
Tällaisia ovat esimerkiksi sijaishuollon kielteiset vaikutukset yksilöiden elämään ja heikko vaikuttavuus. (Ellonen & Pösö 2010, 35.) Suomen tämän päivän lastensuojelulaitoksissa tapahtuvan väkivallan muodoista yleisintä lienee edellä toisena kuvattu käytäntötasoinen väkivalta. Apulaisoikeusasiamiehen yllätystarkastuksessa vuonna 2018 kuulluksi tulleet koulukotiin sijoitetut nuoret toivat esille kokeneensa nöyryyttävää kohtelua, kuten väkisin riisumista, mielivaltaisia rangaistuksia ja tarpeetonta kiinnipitoa (https://www.oikeusasiamies.fi/fi/ratkaisut/-/eoar/1353/2018). Tärkeää on myös nostaa esille ja keskustelun itse lastensuojelu- ja sijaishuoltojärjestelmän sisältämä piiloinen väkivalta.
Tässä korostuu yhtäältä yksittäisen sosiaalityöntekijän vastuu ”huolehtijana” (ks. luku 2.2) ja laajempi poliittinen ja rakenteellinen vastuu riittävistä sosiaalityön ja laitoshoidon resursseista.
Tässä tutkimuksessa kontrolloiviksi määrittelemäni kasvatuskäytännöt perustuvat laitosten
”rajojen asettamiseen”. Ellonen ja Pösö (2010, 35) huomauttavat, että väkivaltahakuisissa laitoskulttuureissa, väkivaltana pidetään toisenlaisia asioita kuin väkivaltaa karttavassa laitoksissa. Tämän lisäksi laitoksissa voi olla käytäntöjä, joita ei ole tarkoitettu väkivaltaisiksi mutta joiden toteuttaminen laitosarjessa voi saada väkivaltaisia piirteitä. Yleinen esimerkki tästä ovat eristämis- ja rajoittamiskäytännöt, joiden on tarkoitus toimia lapsen edun mukaisesti, mutta jotka voidaan kokea tai toteuttaa tavoilla, jotka saavat väkivaltaisia piirteitä ja tulevat tulkituiksi väkivaltaisina tekoina. (Emt., 36)
17
4 TUTKIMUSAINEISTO- JA MENETELMÄ
Tutkielmani tieteenfilosofinen orientaatio on sosiaalikonstruktivistinen. Ymmärrän Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin (1994) tavoin, että arkielämän ilmiöiden kokemusmaailma rakentuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Katson, että lastensuojelulaitosten kasvatusorientaatiot muovautuvat tietyissä historiallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa, ja niistä neuvotellaan ja keskustellaan jatkuvasti. Tämän tutkimuksen kontribuutiona on osallistua tähän keskusteluun yhteiskuntatieteellisestä, erityisesti sosiaalityön ja lastensuojelun sijaishuollon positiosta.
Tutkimus on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa kerättiin kyselylomakkeella lastensuojelulaitosten ja ammatillisten perhekotien henkilökunnalta kyselyaineisto.
Kyselyaineisto on analysoitu SPSS-ohjelmalla käyttäen tilastomenetelmiä. Toisessa vaiheessa alustavia tutkimustuloksia tarkasteltiin fokusryhmähaastattelussa, jonka analyysissä muodostettiin tuloksista jatkotulkintoja.
4.2 Kyselyaineisto- ja menetelmät
4.2.1 Kyselyaineisto
Itä-Suomen läänin alueella on noin 40 Siun soten lastensuojelun sijaishuollon kilpailutuksessa mukana oleva lastensuojelulaitosta ja ammatillista perhekotia, joiden henkilökunta (N = noin 400) muodostavaa tutkimuksen kohderyhmän. Lastensuojelulain (2007/417) 57§:n mukaan lastensuojelulaitoksia, joissa voidaan järjestää laissa tarkoitettua lapsen sijaishuoltoa ovat lastenkodit ja koulukodit sekä muut näihin rinnastettavat lastensuojelulaitokset.
Lastensuojelulaitoksessa on oltava lasten ja nuorten tarvitsemaan hoitoon ja kasvatukseen nähden riittävä määrä sosiaalihuollon ammattihenkilöitä sekä muuta henkilöstöä. Hoito- ja kasvatustehtävissä olevan henkilöstön henkilöstörakenteessa on otettava huomioon toimintayksikön asiakaskunnan erityistarpeet ja toiminnan luonne. (LSL 60§.)
Kyselylomake on perinteinen tapa tutkimusaineiston keräämiseen (Valli 2007, 102).
Tutkimuksen kyselylomake laadittiin Webropol- kyselytyökalun pohjalle, ja lähetettiin laitosten ja perhekotien johtajalle tai muulle toiminnasta vastaavalle yhteyshenkilölle.
19
yksityinen laitos
Taulukko 7. Työkokemus nykyisessä yksikössä (vuosina)
Taulukko 8. Työkokemus lastensuojeluyksiköissä yhteensä (vuosina)
Taulukko 9. Koulutus/tutkintonimike (jos useampia, valitse tärkein)
Kasvatusorientaatioita kartoitettiin väittämillä. Kyselylomakkeen väittämät operationalisoitiin tutkimuksen teoreettisista käsitteistä. Kyselylomake koostui neljästä osiosta. Ensimmäinen osio käsitteli terapeuttiseille ja kontrollin ulottuvuudelle sijoittuvia kasvatuskäytäntöjä:
”Lastensuojeluyksiköissä on käytössä erilaisia kasvatuskäytäntöjä. Valitse seuraavista väittämistä jokaisen kohdalla omaa yksikköäsi parhaiten vastaava vaihtoehto.” Toinen osio käsitteli lasten ja nuorten kuntoutumisen tavoitteita: ”Sijaishuollolle ja sijoitettujen lasten laitoshoidolle voidaan asettaa erilaisia kuntoutumista tukevia tavoitteita, joiden toteutumiseen sijoituksella pyritään. Valitse seuraavista väittämistä jokaisen kohdalla omaa näkemystäsi parhaiten vastaava vaihtoehto.” Kolmas osio käsitteli mahdollisia syitä, joiden vuoksi sijaishuollon tavoitteet eivät toteudu: ”Sijoitukselle asetetut tavoitteet eivät aina toteudu erilaisista syistä johtuen. Valitse seuraavista väittämistä parhaiten näkemystäsi vastaava vaihtoehto.” Neljännessä osiossa selvitettiin arvoja: ”Arvot ohjaavat kaikkea toimintaamme. Valitse seuraavista väittämistä vaihtoehto, joka parhaiten vastaa näkemystäsi työskentelysi arvopohjasta.” Lomakkeen lopussa kysyttiin vastaajien taustatietoja.
Lomakkeen rakenne noudatteli Vallin (2007, 103) suositusta.
4.2.2 Kyselyaineiston analyysimenetelmät
Aineistosta muodostetiin SPSS-ohjelmalla tutkimuksen teoreettisia käsitteitä vastaavat summamuuttujat (9 kpl). Tapani Alkulan, Seppo Pöntisen ja Pekka Ylöstalon (1995, 100)
havaintoyksikön sijainti tällä asteikolla määräytyy asteikon osina olevien osioiden arvojen summana”. Alkula ja kumppanit (emt., 101) perustelevat summamuuttujien käyttämistä sillä, näin saadaan kartoitettua abstraktien käsitteiden eri puolia, mutta samalla yhdistettyä nämä järkevästi yhdeksi kokonaismittariksi.
Aineistosta muodostetut summamuuttujat:
I Osio: (1) Terapeuttiset kasvatuskäytännöt (2) Kontrolloivat kasvatuskäytännöt II Osio: (3) Minäkuvaan liittyvät tavoitteet
(4) Turvallisuuteen liittyvät tavoitteet (5) Toimijuuteen liittyvät tavoitteet III Osio: (6) Yksilölliset syyt
(7) Rakenteelliset syyt IV Osio: (8) Terapeuttiset arvot (9) Kontrolloivat arvot
Aineistoa analysoitiin parametrittomilla menetelmillä. Parametrittomat menetelmät ovat aineiston analysointi- ja hypoteesin testausmenetelmiä, jotka soveltuvat käytettäväksi pienille tai epäsatunnaisille aineistoille, tai jos mittauksessa on käytetty järjestysasteikollisia muuttujia. (Metsämuuronen 2004, 9.) Tässä tutkimuksessa aineisto on pieni (N=46), ja sen kerätty rajatulta kohdejoukolta Likert-asteikkoa käyttäen, joten parametrittomat menetelmät soveltuvat käytettäviksi hyvin.
Korrelaatio kertoo muuttujien yhteisvaihtelusta. Tutkimuksessa analysoitiin summamuuttujien välisiä yhteyksiä SPSS-ohjelmalla (Analyze Correlate Bivariate) Pearsonin korrelaatiokertoimella. Positiivinen korrelaatio merkitsee sitä, että havainto, joka sijoittuu korkealle/matalalle toisella muuttujalla, sijoittuu yleensä korkealle/matalalle myös toisella muuttujalla. Negatiivisessa korrelaatiossa toisen muuttujan korkeaan arvoon liittyy yleensä toisen muuttujan matala arvo. Nollakorrelaatiossa arvot vaihtelevat täysin toisistaan riippumatta. (Alkula ym. 1995, 233-234.)
Korrelatiomatriisi on liitteenä (liite1) ja tilastollisesti merkittävät yhteydet on koottu kuvioon 1 (luku 5).
Taustamuuttujat luokiteltiin SPSS-ohjelmalla (Transform Recode into the Different variables) seuraavasti:
- Sukupuoli Nainen / Mies - Ikä Korkeintaan 35v / Yli 35v
- Yksikkö Lastensuojelulaitos/ Ammatillinen perhekoti - Lastensuojelulaitos Siun soten laitos / yksityinen laitos
- Yksikön koko paikkoina Korkeintaan 10 paikkaa / Yli 10 paikkaa - Asema työpaikalla Työntekijä / Esimies
- Työkokemus nykyisessä yksikössä Korkeintaan 10 vuotta / Yli 10 vuotta
- Työkokemus lastensuojelulaitoksissa yhteensä Korkeintaan 10 vuotta / Yli 10 vuotta - Tutkinto Ammatillinen / Korkeakoulu
Summamuuttujien keskiarvojen jakautumista taustamuuttujien (ikä, sukupuoli, koulutus jne.) mukaan tarkasteltiin Mann-Whitneyn U- testillä. U-testi on paljon käytetty ja tehokas parametriton testi. U-testauksessa havaintojen tulee olla toisistaan riippumattomia, ja vähintään järjestysasteikollisesti mitattuja. U-testissä koko aineisto (summamuuttuja kerrallaan) laitetaan suuruusjärjestykseen tutkittavan muuttujan suhteen. Mikäli kahden eri ryhmään (esimerkiksi miehet ja naiset) kuuluvat havainnot jakautuvat tasaisesti, eli kuuluvat samaan populaatioon, voidaan todeta, ettei ryhmien välillä ole eroja. Mikäli taas toisen ryhmän (miehet) havaintoja on enemmän järjestyksen alkupäässä (esimerkiksi samaa mieltä terapeuttisen orientaation väittämistä) ja toisen ryhmän (naiset) havaintoja järjestyksen loppupäässä (eri mieltä terapeuttisen orientaation väittämistä), voidaan sanoa ryhmien välillä olevan eroja. (Metsämuuronen 2004, 181-182.) Esimerkkitapauksessa siis miehet painottaisivat työssään terapeuttista orientaatiota naisia enemmän.
U-testien tulokset on koottu liitteeseen (liite 2).
Summamuuttujien reliabiliteettia arvioitiin laskemalla Cronbachin alfan kaavalla:
Alfa-arvot on koottu taulukkoon x. Yli ,6 arvo kertoo mittarin luotettavuudesta (Alkula ym., 2002, 99). Taulukkoon 10 on koottu alfa-arvot, sekä kuinka monesta väittämästä summamuuttuja on muodostettu. Kuten taulukosta tulee ilmi, suurin osa summamuuttujista mittaa yhtenäisesti haluttua teemaa. Kuntoutumisen tavoitteita käsittelevien muuttujien (minäkuva, toimijuus ja turvallisuus) alfa-arvot jäävät alle ,6. Arvot ovat kuitenkin suhteellisen lähellä suositeltua rajaa, joten yksittäisiä muuttujia ei ole poistettu alfa-arvon nostamiseksi.
Summamuuttuja Väittämien määrä Cronbachin alfa
Terapeuttiset käytännöt 7 ,614
Kontrolloivat käytännöt 8 ,595
Minäkuva 5 ,567
Toimijuus 5 ,542
Turvallisuus 5 ,546
Yksilölliset syyt 5 ,654
Rakenteelliset syyt 5 ,680
Terapeuttiset arvot 5 ,657
Kontrolloivat arvot 5 ,610
Taulukko 10. Summamuuttujien alfa-arvot kootusti
4.4 Haastatteluaineisto- ja analyysi
Haastatteluaineisto kerättiin fokusryhmähaastattelulla. Fokusryhmähaastattelua käytetään sekä itsenäisenä tutkimusmenetelmänä että yhdistettynä muihin menetelmiin.
Fokusryhmähaastattelu sopii käytettäväksi myös tutkimukseen, jonka avulla pyritään kehittämään palveluja tai toimintaa. Yhteen fokusryhmähaastatteluun osallistuu yleensä 4–10 henkeä ja sitä ohjaa yksi tai useampi haastattelija. Haastattelijalla on yleensä käytössä strukturoitu haastattelurunko, jossa on 5–8 teemaa. (Rabiee 2004; Mäntyranta & Kaila 2007, 1507-1510.)
Fokusryhmähaastatteluun osallistui seitsemän haastateltavaa. Haastattelun kesto oli 75 minuuttia. Osallistujat työskentelivät sekä yksityisen- että julkisen sektorin lastensuojeluyksiköistä, työntekijä- että esimiesasemassa, ja olivat sekä miehiä että naisia.
Fokusryhmähaastattelu suoritettiin kyselyaineiston keräämisen ja alustavan analysoinnin jälkeen. Keskustelun teemoiksi nostettiin aineistosta muodostetut summamuuttujat (ks. luku 4.2.2).
Haastattelu nauhoitettiin matkapuhelimen nauhoitusohjelmalla, ja äänitiedosto poistettiin analyysin valmistuttua. Haastatteluaineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä, jossa teoreettiset kytkennät toimivat apuna, mutta analyysi ei suoraan pohjaudu teoriaan.
Analyysi on luonteeltaan abduktiivista, jolloin tutkijan ajatteluprosessissa vaihtelevat aineistolähtöisyys ja teoreettiset mallit. Analyysin ulkopuolelle jätettiin ne keskustelussa esiinnousseet asiat, jotka eivät liittyneet tutkimuksen teemoihin. Jäljelle jäänyt materiaali litteroitiin ja teemoiteltiin tulosluvun teemojen (summamuuttujat) alle, ja analysoitiin vuoropuhelussa lomakeaineiston tulosten ja tutkimuskirjallisuuden kanssa. (Tuomi &
Sarajärvi 2018, 78-82.)
4.5 Eettiset kysymykset
Tutkimuksen toteuttaminen ei vaadi tutkimuslupia. Keräämässäni tutkimusaineistossa ei käsitellä lastensuojelulaitoksiin sijoitettujen lasten ja nuorten asioita, vaan työntekijöiden
henkilökohtaisia, ja niiden avaaminen ja vertaileminen on sensitiivistä. Tämä korostuu erityisesti sijoitettujen lasten kohdalla, kun kyse on kollektiivisesta kasvatusvastuusta, ja yksittäisen työntekijän kasvatusorientaatio edustaa yleisempää ammatillista orientaatiota.
Suhteessa informantteihin positioin itseni toisaalta opiskelijaksi, toisaalta korkeasti koulutetuksi, yliopistomaailmaa edustavaksi tutkijaksi. Tutkimusaineistoa ja -tuloksia tulkitessani positioin itseni sosiaalityöntekijäksi, jolla on tietynlainen ammatillinen suhde vastaajajoukkoon. Sosiaalityöntekijä tekee päätökset lasten sijaishuoltopaikoista, ja osaltaan myös valvoo sijaishuollon toteuttamista. Toisaalta asemoin itseni myös naiseksi, vanhemmaksi ja entiseksi lapseksi ja nuoreksi, jolla ei ole omakohtaista kokemusta lastensuojelulaitoksessa asumisesta, tai siellä työskentelystä.
Tutkimuksen luotettavuuden ja uskottavuuden takaa parhaiten hyvien tieteellisten menettelytapojen noudattaminen. Noudatan tutkimusta tehdessäni Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeiden mukaisia toimintatapoja, kuten eettisesti kestäviä tutkimusmenetelmiä, sekä avoimuutta tutkimuksen tuloksia julkaistaessa. (Kuula 2006, 34.) Tutkimusaineisto käsitellään siten, ettei yksittäisiä henkilöitä tai laitoksia voida tunnistaa lopullisesta raportista. Tutkimusaineisto säilytetään asianmukaisesti salasanan takana tutkijan tietokoneella (Webrobol- ja SPSS- ohjelmat sekä word-tiedostot) ja matkapuhelimessa (nauhoitettu haastattelu) ja hävitetään Pro gradu- tutkielman hyväksymisen jälkeen.
5 TULOKSET
Esittelen tutkimukseni tulokset kyselylomakkeen rakenteen mukaisessa järjestyksessä.
Ensimmäisessä alaluvussa selvitetään terapeuttiseille ja kontrollin ulottuvuudelle sijoittuvia kasvatuskäytäntöjä. Toisessa alaluvussa selvitetään työntekijöiden näkemyksiä lasten ja nuorten kuntoutumisen tavoitteista. Kolmannessa alaluvussa käsitellään mahdollisia syitä, joiden vuoksi sijaishuollon tavoitteet eivät toteudu. Neljännessä alaluvussa selvitetään työntekijöiden työskentelyn arvopohjaa. Summamuuttujat rakennettiin neljän edellä mainitun osion pohjalta. Summamuuttujien väliset merkittävät yhteydet on koottu kuvioon 1.
Kuvio 1. Summamuuttujien väliset korrelaatiot (merkitsevät yhteydet)
RAKENTEELLISET SYYT
r=.573*
* YKSILÖLLISET r=-.399** SYYT
r=-.334*
r=.897**
r=.319*
TERAPEUTTISET KÄYTÄNNÖT
TERAPEUTTISET ARVOT
r=.484**
r=.381*
**
KONTROLLOIVAT KÄYTÄNNÖT
KONTROLLOIVAT ARVOT r=.372**
TURVALLISUUS TOIMIJUUS
MINÄKUVA
r=.794*
r=.828**
5.1.1 Terapeuttiset kasvatuskäytännöt
Summamuuttuja ”Terapeuttiset kasvatuskäytännöt” muodostettiin seuraavista seitsemästä väittämästä. Taulukosta 11 käy ilmi vastausten jakautuminen väittämäkohtaisesti.
Väittämä Täysin
samaa mieltä
Jokseenkin samaa mieltä
En osaa sanoa
Jokseenkin eri mieltä
Täysin eri mieltä Yksikössä on käytäntönä
järjestää kasvun ja
muutoksen mahdollisuutta käsitteleviä
kasvatuskeskusteluja säännöllisesti (viikoittain)
34,78% 39,13% 0% 15,22% 10,38%
Yksikössä on käytäntönä aktivoida lasta/nuorta osallistumaan yhteiseen toimintaan säännöllisesti (viikoittain)
76,09% 23,91% 0% 0% 0%
Yksikössä on käytäntönä järjestää
"yhteisökokouksia" tai vastaavia neuvonpitoja säännöllisesti
(kuukausittain)
86,96% 10,87% 0% 0% 2,17%
Yksikössä on käytäntönä kertoa lapselle/nuorelle avoimesti sijoitukseen liittyvistä asioista
67,39% 28,26% 0% 2,18% 2,17%
Yksikössä on käytäntönä tukea lapsen/nuoren perhesuhteiden säilymistä
80,44% 17,39% 2,17% 0% 0%
Yksikön toiminnassa otetaan huomioon lasten/nuorten elinympäristössä tapahtuneet muutokset (esim. puhelimen, somen, ym. käyttöön liittyen)
32,61% 47,83% 13,04% 6,52% 0%
Yksikössä on käytössä tilaratkaisuja, jotka tukevat yhdessäoloa
77,78% 20% 2,22% 0% 0%
Taulukko 11. Terapeuttiset kasvatuskäytännöt-summamuuttujan väittämät
Korrelaatiot ja fokusryhmäanalyysi
Terapeuttisilla käytännöillä oli tilastollisesti merkittävä yhteys (r=.381*) kontrolloivien kasvatuskäytäntöjen kanssa. Vastaajat painottivat siis samalla tavalla sekä terapeuttisia, että kontrolloivia kasvatuskäytäntöjä. Tämä heijastelee lastensuojelun – ja sosiaalityön - tuen ja kontrollin välistä sidosta, joka on päivittäin läsnä lastensuojelulaitosten arjessa (ks. luku 3.2;
Juhila 2006; Pekkarinen 2010). Terapeuttiset käytännöt korreloivat tilastollisesti merkittävästi (r=.484**) myös positiivisen minäkuvan tavoitteen kanssa. Tämä viittaa siihen, että terapeuttista orientaatiota painottavat työntekijät pitävät minäkuvan vahvistumista realistisempana kuntoutumisen tavoitteena, kuin terapeuttisia käytäntöjä vähemmän korostaneet vastaajat. Yhteyttä on analysoitu tarkemmin luvussa 5.2.1.
Terapeuttisilla kasvatuskäytännöillä oli aineistossa tilastollisesti merkittävä negatiivinen yhteys (r=-.399**) kuntoutumisen esteenä oleviin rakenteellisiin syihin. Tämä tarkoittaa, että mitä enemmän rakenteellisia kuntoutumisen esteitä korostetaan, sitä vähemmän painotetaan terapeuttisia käytäntöjä. Toisin sanoen, ne vastaajat jotka pitävät rakenteellisia tai yhteiskunnallisia kuntoutumisen esteitä erityisen merkittävinä, eivät työssään käytä terapeuttisia käytäntöjä yhtä vahvasti kuin ne vastaajat, jotka eivät koe näitä esteitä yhtä pakottavina. Tämä voi kuvata käänteisesti sitä, että terapeuttisia käytäntöjä erityisen vahvasti korostavat työntekijät näkevät sijoitettujen nuorten kuntoutumisen esteenä olevat yhteiskunnalliset reunaehdot lievempinä.
Terapeuttisten käytäntöjen summamuuttujalla kuvataan lastensuojelulaitosten terapeuttista kasvatusorientaatiota (Timonen-Kallio ym. 2017; Whittaker ym. 2015). Haastattelussa kuvattiin, että terapeuttisten käytäntöjen olemassaolo kertoo nuorten osallisuudesta, sekä siitä, että nuorista välitetään ja heitä arvostetaan, ja tämän vuoksi terapeuttisilla kasvatuskäytännöillä on hyvä vaste kuntoutumisessa. Eräs haastateltava totesi: ”Jos nuo (terapeuttiset käytännöt) ei olisi käytössä, niin eihän se (kasvatus) sit olisi sellaista hoitavaa ja kuntouttavaa toimintaa.”
Haastattelusta käy ilmi, että nuorten osallistamista pidettiin tärkeänä, mutta samalla haastavana osana kasvatusta. Usein käytiin nuorten kanssa ”vääntöjä” esimerkiksi yhteiseen liikuntahetkeen tai muuhun toimintaan osallistumisesta. Toisaalta haastateltavat katsoivat, että lastensuojeluyksikön säännöllinen, ennakoitava ja turvallinen itsessään arki itsessään on kuntouttavaa, ja liiallinen tavoitteellisuus voi kääntyä itseään vastaan. Tämä sopii
rinnalla korostettavan sosiaalipedagogisen orientaation arkikeskeisyyteen, jossa korostuu yhteisen arjen jakaminen ja eläminen sijoitettujen lasten kanssa (Timonen-Kallio ym. 2017, 18; ks. myös Petrie ym. 2006; Smith & Whyte 2008).
Mann-Whitneyn U-testi
Aineistoa analysoitiin myös U-testillä. Testin perusteella pienissä yksiköissä (korkeintaan 10 asiakaspaikkaa) työskentelevät vastaajat painottivat vastauksissaan terapeuttista orientaatiota enemmän (sig. ,010) kuin isoissa yksiköissä (yli 10 paikkaa työskentelevät). Tämä on linjassa sen kanssa, että terapeuttisen laitoskasvatusmallin käyttöönotto edellyttää Timonen-Kallion ja kumppanien (2017, 33) mukaan tavoitetta yksiköiden koon pienentämistä, työntekijämäärän lisäämistä suhteessa lapsiin sekä panostusta säännöllisesti lasten kanssa työskenteleviin erityistyöntekijöihin. Kehittäjät toteavat laitosyksiköiden oikea koon ja koulutetun henkilöstön takaavan terapeuttisen laitoskasvatuksen laadun, ja katsovat että tämä on erityisesti poliittishallinnollinen kysymys (emt., 38, 45).
Kuvio 2. Yksikön koon yhteys terapeuttisiin käytäntöihin
Testauksen perusteella terapeuttisen orientaation painotuksessa ei ollut eroa sen mukaan, työskentelivätkö vastaajat lastensuojelulaitoksessa vai ammatillisessa perhekodissa. Sen sijaan, lastensuojelulaitoksessa työskentelevien osalta tulokset eriytyivät siten, että Siun soten laitoksessa työskentelevät vastaajat painottivat terapeuttista orientaatiota vahvemmin (sig. ,000) kuin yksityisissä laitoksissa työskentelevät. Tulosta tulkittaessa on otettava huomioon vastausten jakaumat (Laitoksissa työskentelevät 89%, joista yksityisissä laitoksessa
työskenteleviä 77%). Joka tapauksessa, tulos viittaa siihen, että julkisen sektorin lastensuojeluyksiköissä työskennellään terapeuttinen orientaatio huomioiden.
Kuvio 3. Laitoksen tyypin yhteys terapeuttisiin käytäntöihin
Vastaajien koulutuksella ei ollut tilastollisesti merkittävää yhteyttä terapeuttisen orientaation painotuksessa. Vastaajien asema työpaikalla oli yhteydessä terapeuttiseen orientaatioon siten, että esimiehet painottivat sitä työntekijöitä enemmän (sig. ,001). Tämä sopii yhteen sen kanssa, että uudessa terapeuttisessa toimintakulttuurissa ja laitostyön orientaatiossa johtajan ja muiden vastuutyöntekijöiden rooli ja toiminta ovat ratkaisevia uuden toimintakulttuurin kehittämisessä (Timonen-Kallio ym. 2017, 33). Timonen-Kallion ja kumppaneiden mukaan esimiesten vastuulla on monialaisen yhteistyöfoorumien luominen ja avoimen keskustelun tukeminen sekä kokouskäytäntöjen kehittäminen (emt., 33).
5.1.2 Kontrolloivat kasvatuskäytännöt
Summamuuttuja ”Kontrolloivat kasvatuskäytännöt” muodostettiin seuraavista kahdeksasta väittämästä. Taulukosta 12 käy ilmi vastausten jakautuminen väittämäkohtaisesti.
Väittämä Täysin
samaa mieltä
Jokseenkin samaa mieltä
En osaa sanoa
Jokseenkin eri mieltä
Täysin eri mieltä Yksikössä on käytäntönä
rajoittaa lapsen/nuoren puhelimen käyttöä perustellusta syystä
34,78% 39,13% 0% 15,22% 10,87%
Yksikössä on kaikille yhteinen käytäntö
koulutehtävien tekemistä varten (esim. määritelty yhteinen aika, omassa huoneessa)
28,89% 26,27% 0% 24,44% 20%
Yksikössä on käytäntönä rajoittaa lapsen/nuoren kotilomia perustellusta syystä
8,69% 32,61% 4,35% 39,13% 15,22%
Yksikössä on käytäntönä rajoittaa lapsen/nuoren vapaa-aikaa perustellusta syystä
6,67% 53,33% 6,67% 17,78% 15,55%
Yksikössä on käytäntönä rajoittaa lasta/nuorta kiinni pitämällä perustellusta syystä
15,22% 23,91% 6,52% 28,26% 26,09%
Yksikössä on käytäntönä rajoittaa lasta/nuorta
2,17% 21,74% 6,52% 36,96% 32,61%
