Kokemuksia eron jälkeisestä vainosta ja siihen tarvittavasta tuesta
Maiju Kunranta 207035 Pro gradu-tutkielma Sosiaalityö
Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Elokuu 2021
Itä-Suomen yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
Työn nimi: Kokemuksia eron jälkeisestä vainosta ja siihen tarvittavasta tuesta Tekijä: Maiju Kunranta
Koulutusohjelma/oppiaine: Sosiaalityö
Ohjaaja: Yliopistonlehtori Kaarina Mönkkönen Työn laji: Pro gradu -työ
Sivumäärä: 70 + liitteet Vuosi: 2021
Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena on saada lisää tietoa eron jälkeisestä vainosta ja siihen tarvittavasta tuesta. Lähestyn eron jälkeistä vainoa sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä, sillä eron jälkeinen vaino kohdistuu tutkimusten mukaan erityisesti naisiin.
Sukupuolistunut väkivalta on naissukupuolelle kulttuurisesti asetettuihin rooleihin kohdistuvaa, jolloin sitä tarkastellaan biologista sukupuolta laajemmin. Tutkimusta eron jälkeisestä vainosta ja siihen tarvittavasta tuesta on tehty vielä vähäisiä määriä. Eron jälkeisen vainon uhrien tunnistamiseksi ja heidän palvelutarpeisiinsa nykyistä tehokkaammin vastaamiseksi tarvitaan erityisesti uhrien subjektiivisista kokemuksista peräisin olevaa tutkimustietoa.
Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa on tavoitteena muodostaa syvempää ymmärrystä tutkimusaiheena olevasta ilmiöstä. Tutkimuksessa käytetyn empiirisen aineiston olen kerännyt sosiaalisen median kautta eron jälkeistä vainoa kokeneilta henkilöiltä. Tutkimustani varten kerätty aineisto koostuu 64:stä kertomuksesta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt aineistolähtöistä sisällönanalyysiä.
Tutkimus osoitti naisiin kohdistuvan eron jälkeisen vainon olevan kontrolloivaa, tuhoisaa ja usealle elämänalueelle tunkeutuvaa väkivaltaa, jolloin myös siihen tarvittava tuki muodostui moninaisista tarpeista. Keskeisinä tuloksina näyttäytyi eron jälkeistä vainoa kohdanneiden pyrkineen selviytymään tilanteessa itsenäisesti ja omien läheisverkostojensa turvin ennen oikeus- ja palvelujärjestelmän puoleen kääntymistä. Oikeus- ja palvelujärjestelmästä eron jälkeiseen vainoon haettiin apua yleisimmin poliisilta, sosiaalipalveluista ja järjestöjen väkivaltatyön toimijoilta. Oikeus- ja palvelujärjestelmältä toivottiin kohdatuksi tulemista ja tilanteen vakavasti ottamista, tietoa ja tukea käytännön asioihin ja keinoja vainon lopettamiseksi, sekä ammattimaista keskustelutukea henkisen hyvinvoinnin tukemiseksi.
Avainsanat: Eron jälkeinen vaino, sukupuolistunut väkivalta, oikeus -ja palvelujärjestelmä
University of Eastern Finland, Faculty of Social Siences
Name of the work: Experiences of post-divorce stalking and the support needed Author: Maiju Kunranta
Degree program / subject: Social work
Supervisor: University lectorer Kaarina Mönkkönen Type of thesis: Master´s thesis
Number of paces: 70 + attachments Year: 2021
The purpose of this master's thesis is to gain a better understanding of post-separation stalking and the support needed to overcome it. I approach post-separation stalking in the context of gender-based violence, because post-separation stalking is particularly directed against women.
Gender-based violence is directed at the culturally imposed roles of the female gender, making it more broadly seen than biological gender. Research on post-divorce stalking is still relatively limited, and the service system needs more subjective experience of victims in order to identify post-divorce stalking and better respond to victims' service needs.
This is a qualitative study in which I seek to gain a deeper understanding of the phenomenon under study. The empirical data used in the study have been collected through social media from women who have experienced post-separation stalking. The data consists 64 reports. As a research method, I have used content-based analysis.
The material showed that post-separation stalking was controlling, destructive, and pervasive, so the support needed for it also consisted of diverse needs. The main results seemed to be that those who faced stalking after the separation tried to cope with the situation independently and with their own close networks. Help from the service system was most commonly sought from the police, social services and violence work organisations. The service system was expected to provide information and support for ending the stalking and for practical arrangements, being encountered, for achieving external security and prosecuting the perpetrator, as well as professional discussion support to support mental well-being.
Keywords: Post-separation stalking, gender-based violence, legal and service system
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 4
2. ERON JÄLKEINEN VAINO SUKUPUOLISTUNEENA VÄKIVALTANA ... 7
2.1 Lähisuhdeväkivalta ... 7
2.2 Eron jälkeinen vaino ... 11
2.3 Eron jälkeisen vainon uhrit palvelujärjestelmässä ... 19
3 TUTKIMUKSELLISET VALINNAT JA LÄHTÖKOHDAT ... 25
3.1 Tutkimuskysymykset ja aineistonkeruu ... 25
3.2 Aineiston esittely ... 28
3.3 Aineistolähtöinen sisällönanalyysi ... 29
3.4 Tutkimuksen eettisyyden ja tutkijaposition arvionti ... 33
4 ERON JÄLKEINEN VAINO NAISTEN KOKEMUKSISSA ... 37
4.1. Digitaalinen väkivalta vainossa ... 37
4.2 Fyysinen ja henkinen väkivalta vainossa ... 38
4.3 Verkostot vainossa ... 40
5 ERON JÄLKEISEEN VAINOON AUTTANEET ASIAT ... 44
6. PALVELUJÄRJESTELMÄLTÄ TOIVOTTU TUKI ... 51
7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 58
8 POHDINTA JA LOPPUSANAT ... 63
9 LÄHTEET ... 66
10 LIITTEET ... 70
Liite 1. Kyselylomakkeen saate...70
Liite 2. Tutkimuslupahakemus...70
TAULUKOT Taulukko 1. Eron jälkeiseen vainoon auttaneet asiat...32
KUVIOT Kuvio 1. Yhteenveto tuloksista ...44
1 JOHDANTO
“Vainoaminen oli henkisesti ylivoimaista. Parisuhteessa oli ollut väkivaltaa jo pari vuotta, mutta yksityisyys ja oma henkinen ja fyysinen liikkuvuus kärsi pahiten vainoamisesta. Vainoaminen on vaikuttanut myös tuleviin ihmissuhteisiin, mitä värittää nykyään enemmän tyhjyyden tunne, pelko ja epävarmuus.”
(tutkimukseen osallistunut nainen)
Eron jälkeinen vaino vaikuttaa laaja-alaisesti uhrien autonomiaan, fyysiseen koskemattomuuteen ja rajoittaa sosiaalisia suhteita, kuten tutkimukseen osallistunnut nainen yllä olevassa sitaatissa tuo ilmi. Pahimmillaan vaino voi aiheuttaa uhreilleen ja heidän lähipiirilleen kärsimystä pitkällä aikavälillä ja päätyä henkirikoksiin. Suomessa ja maailmalla uutisoidaan säännöllisesti entisen kumppanin toteuttamista perhesurmista, joiden taustalta on paljastunut eron jälkeistä vainoa. Vakavuudestaan huolimatta se on ilmiönä vielä heikosti tunnistettu ja tämän vuoksi yhteiskunnassa näkymätön. Tunnistamisen vaikeuteen vaikuttaa tämän väkivallan muodon erityisyys verrattaessa sitä muihin, helpommin ulkoapäin tunnistettaviin ja tunnetumpiin väkivallan muotoihin. Vaino ja sen seuraukset eivät näy juurikaan ulkopuolisille, sillä se on uhrin subjektiiviseen kokemusmaailmaan kohdistuvaa.
Tämän vuoksi uhrilta itseltään vaaditaan vahvaa toimijuutta ja voimia halutessaan saattaa tekijä rangaistusvastuuseen. Uhrin lisäksi vainon vaikutuksille altistuu usein hänen koko lähipiirinsä ja etenkin lapset voivat joutua aikuisten välisessä vainossa ikävään välikäteen ja oheiskärsijöiden rooliin.
Tässä tutkielmassa selvitän, millaisin keinoin eron jälkeisen vainon uhrit ovat pyrkineet selviytymään ja millaista tukea he olisivat toivoneet palvelujärjestelmältä. Tutkielman aineiston kerään eron jälkeistä vainoa kokeneilta naisilta sähköisen kyselylomakkeen avulla.
Teoreettisena viitekehyksenä tässä tutkimuksessa on sukupuolistuneen väkivallan teoria, sillä eron jälkeisen vainon uhreista valtaosa on naisia. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (gender-based violence) tehtiin näkyvämmäksi ihmisoikeusjärjestelmässä vuonna 1992 CEWAD-komitean yleisuosituksessa. Sukupuolistunut väkivalta määriteltiin erityisesti naisten asemaa heikentäväksi syrjinnän muodoksi, joka sisältää fyysisen, henkisen tai seksuaalisen haitan ja kärsimyksen tai tällaisilla teoilla uhkaamisen, pakottamisen tai vapaudenriiston. Se katsoo naisiin kohdistuvan väkivallan olevan yksi vakavimmista sukupuoleen perustuvista ihmisoikeusloukkauksista. Yksityisellä elämänalueella esiintyvää naisiin kohdistuvaa
väkivaltaa, kuten eron jälkeistä vainoa ja seksuaalista häirintää, on tärkeää nostaa esiin pimennosta ja tuoda rikosoikeusjärjestelmän piiriin. (Nousiainen & Pentikäinen 2017, 57–66.) Alunperin suunnittelin tekeväni graduni lasten köyhyyskokemusten parissa, mutta talvella 2021 maisteriopintoihin sisällyttämäni lähisuhdeväkivallan kurssi imaisi minut mukaansa erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevään aihepiiriin. Aloin ideoimaan gradun aihetta pohtien, voisinko ottaa tarkasteluun eron jälkeisen vainon, johon liittyen minulla itselläni on myös kokemuspohjaa. Tuodessani tutkimusideani seminaariin sain niin kannustavaa palautetta, että pelkoni liian lähelle omaa elämää tulevasta tutkimusaiheesta kuitenkin väistyivät.
Lapsiperheiden, aikuisten, ikäihmisten ja vammaisten sosiaalityössä saamieni kokemusten kautta olen todennut eron jälkeisen vainon olleen melko huomaamaton ilmiö sosiaalityössä.
Tämän vuoksi palvelujärjestelmässä hyvin marginaalisen ja vähän tunnetun aiheen valitseminen tutkimukseeni tuntui tärkeältä ja toivoin aiheen tutkimisen myötä saavani lisää ammattitaitoa väkivaltailmiön tunnistamiseen ja uhrien tukemiseen. Perehtyessäni aiempiin tutkimuksiin ja aiheen uutisointiin, sekä ihmisten kanssa käymieni keskustelujen pohjalta olen havahtanut siihen, kuinka paljon eron jälkeistä vainoa tapahtuu ja otettaessa huomioon sen lähiverkostoihin kietoutuvan luonteen, voi sen sosiaalisten vaikutusten nähdä olevan merkittäviä.
Sosiaalityöntekijänä yksi tavoitteeni on tehdä rakenteellista työtä, jossa tuon esille jostain syistä heikoissa asemissa olevien ihmisten kokemuksia ja palvelujärjestelmän kehittämisen tarpeita.
Toivoisin väkivaltakokemuksiin usein liitettyvän häpeän kokemuksen madaltumista ja avun hakemisen helpottamista tuomalla näkyville sitä, kuinka yleistä eron jälkeinen vaino on. Ilmiön tunnettavuuden lisääminen voi auttaa myös epävirallisia verkostoja havaitsemaan lähipiirissään tapahtuvaa eron jälkeistä vainoa paremmin. Katson myös palvelujärjestelmän tarvitsevan lisää tietoa eron jälkeisestä vainosta, johon liittyy paljon epämääräisiä ja erityisesti ulkopuolisen näkökulmasta vaikeasti ymmärrettäviä tekoja.
Anna Nikupeteri (2013; 2016), Nikupeteri & Laitinen (2015) ja Ensi- ja turvakotien liiton julkaisu Varjosta Valoon -Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen ovat lisänneet Suomessa tietoutta eron jälkeisestä vainosta erityisesti naisiin kohdistuvana lähisuhdeväkivaltana. Tutkimuksissa ilmiö on ymmärretty rakenteisiin kiinnittyvänä sosiaalisena ongelmana yksityisen ongelman sijaan. Väkivalta, valta ja sukupuoli ovat yhteiskunnallisiin rooleihin kietoutuvia asioita, jotka tulee nostaa esiin uhrien ymmärtämiseksi ja auttamiseksi. Väitöskirjassaan Nikupeteri (2016, 169) on tuonut esiin, että
eron jälkeinen vaino tarvitsee vielä paljon lisätutkimusta. Hän on nostanut esiin erityisesti lisätiedon tarpeen siitä, millaista tietoa, osaamista ja asiantuntijuutta vainon tunnistaminen vaatii vainoa kohtaavilta ammattilaisilta. Lisäksi hän on nostanut esiin vainon uhrien palvelutarpeet, joihin pyrin tällä tutkimuksella tuottamaan uutta tietoa.
Seuraavassa luvussa käyn läpi tutkimuksen keskeiset käsitteet ja tarkastelen niistä aiemmin tehtyä tutkimusta. Eron jälkeistä vainoa lähestyn sukupuolistuneena lähisuhdeväkivaltana. Eron jälkeisen vainon ilmiön kuvaamisen lisäksi luon katsetta vainon uhrien sijoittumiseen Suomen palvelujärjestelmässä. Kolmannessa luvussa käyn läpi tutkimuksen lähtökohtia ja toteuttamista, sekä arvioin sitä, kuinka eettiset periaatteet ja oma positioni tutkija ovat tässä tutkimuksessa tulleet huomioiduiksi. Neljännessä, viidennessä ja kuudennessa luvussa esittelen tutkimuksen tulokset aloittaen eron jälkeisen vainon ilmiön kuvaamisesta, jatkaen vainoon auttaneista asioista ja lopuksi nostan esille keskeisimpiä asioita, joita vainoa kokeneet olisivat toivoneet palvelujärjestelmältä hakiessaan apua tilanteeseensa. Johtopäätökset-luvussa koostan yhteen nämä tutkimustulokset ja päätän tutkimuksen pohtimalla omaa tutkimusprosessiani aiheen parissa.
2. ERON JÄLKEINEN VAINO SUKUPUOLISTUNEENA VÄKIVALTANA
2.1 Lähisuhdeväkivalta
Tilastojen valossa väkivalta on Suomessa merkittävä kansanterveydellinen, sosiaalinen, ihmisoikeudellinen ja yhteiskunnallinen ongelma. Henkirikoksia tapahtuu Suomessa kolminkertainen lukumäärä muihin pohjoismaihin verrattuna. Erityisen yleisiä väkivallan muotoja Suomessa näyttäisivät olevan vakava väkivalta ja läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta. Kaikista kuolemaan johtaneista väkivaltatapauksista kerätyn rikostilaston mukaan henkirikoksen uhriksi päätyi vuosina 2010–2018 yleisimmin tuttavan tai ystävän surmaama mies (43% uhreista) tai parisuhdekumppanin surmaama nainen (17% uhreista). (THL 2021.) Miesten ja naisten vakavan väkivallan kohteeksi joutumisen tilanteet eroavat tutkimusten mukaan toisistaan. Tämä tulee ottaa huomioon niin väkivallan tilastoinnissa, kuin tutkimuksessakin. Miehillä on naisia suurempi riski joutua tuntemattoman tekijän satunnaisen, kodin ulkopuolisen väkivallan kohteeksi. Naisilla taas on miehiä suurempi riski joutua väkivallan uhriksi kotona, jossa tekijänä on yleensä kumppani tai entinen kumppani. Kodin seinien sisäpuolella tapahtuva väkivalta kytkee sen samalla osaksi parisuhteen rooleja, jossa se aiheuttaa jännitteitä ja konflikteja pidemmällä aikavälillä. Tällöin se eroaa miesten kokemista yksittäisistä, usein alkoholin vaikutuksen alaisena tapahtuneista väkivaltatilanteista. Tällöin naisten kokema väkivalta on suhteen aikana erilaisista väkivallanteoista koostuvia toistuvia sarjoja, kun taas miesten kokema väkivalta on selkeämmin mitattavissa olevaa, yksittäisiä arjesta irrallaan olevia tekoja. (Piispa 2004, 40–41.)
Väkivallan tutkimuksessa täytyy kiinnittää huomiota väkivallan määrittelyyn ja siihen, millä perustein uhrit, tutkijat tai esimerkiksi viranomaiset katsovat teot väkivallaksi. Keskeistä on, että väkivallan määritelmä vaihtelee ajan, paikan ja kontekstin mukaan. Jeff Hearnin (1995, 15–
16) mukaan väkivallalle ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Hän on kuitenkin liittänyt väkivallan määritelmään seuraavat neljä elementtiä. Ensinnäkin väkivalta on aina joko fyysistä tai muunlaista voiman käyttöä kohdistuen toiseen ihmiseen. Toisekseen sen tarkoituksena on aiheuttaa kohteelleen vahinkoa. Kolmanneksi väkivalta on sen kohteen kokemana haitallista ja loukkaavaa. Neljänneksi väkivaltaa on sellainen, jonka jokin ulkopuolinen taho, kuten viranomainen, on tunnistanut väkivallaksi. Seuraavaksi määrittelen lähisuhdeväkivallan, johon liittyy erityisiä tunnistamisen haasteita.
Toisilleen läheisten ihmisten välisestä väkivallasta käytetään tänä päivänä nimitystä lähisuhdeväkivalta. Lähisuhdeväkivalta voi kohdistua henkilön nykyiseen tai entiseen kumppaniin, lapseen, lähisukulaiseen tai muuhun läheiseen. Tyypillisesti uhrin koko lähipiiri altistuu väkivallan vaikutuksille. Läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta on uhreilleen erityisen traumatisoivaa ja usein pitkäaikaista, sillä se tapahtuu usein suljettujen seinien sisäpuolella ihmisten kodeissa tai muissa yksityisissä tiloissa. (Virkki ym. 2011, 280.) Väkivalta voi olla fyysistä, henkistä, seksuaalista, digitaalista tai taloudellista ja usein eri väkivallan muodot esiintyvät yhdessä. Myös tässä tutkielmassa tarkastelemani eron jälkeinen vaino on yksi lähisuhdeväkivallan muodoista. Siinä yhdistyvät erilaiset väkivaltaiset ja ei- väkivaltaiset teot muodostaen prosessimaisen kokonaisuuden. Siinä ex-kumppani, yleensä mies, jatkaa väkivaltaista käytöstään entistä kumppaniaan kohtaan eron jälkeen.
Lähisuhdeväkivaltaan liittyy tavallisesti sekä tekijän että uhrin kokema häpeä. Häpeän vuoksi väkivaltaan on vaikea lähteä hakemaan apua ja se voi pysyä pitkään salassa suhteen ulkopuolisilta henkilöiltä.
Lähisuhdeväkivaltaan on etsitty selittäviä tekijöitä yksilölähtöisistä ja rakenteellisista näkökulmista lähestyen (Notko 2011, 16). Eräs selitysmalli lähisuhdeväkivallan ilmenemiseen on sen biologinen ja sosiaalinen periytyminen. Väkivallan ylisukupolvisuuden tutkimukset ovat osoittaneet lapsuuden perheessä tapahtuneilla kaltoinkohtelun kokemuksilla olevan kauaskantoisia seurauksia aikuisuuteen. Väkivallan kohteeksi joutuminen tai vanhempien välisen väkivallan näkeminen voivat traumatisoida lasta pitkäaikaisesti, jolloin sen seuraukset voivat yltää aina aikuisikään saakka. Seuraukset voivat ilmetä ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen tasoilla ja tuottaa erilaisia tunne-elämän ja käyttäytymisen oireita.
Pahoinpidellyillä ja laiminlyödyillä lapsilla on todettu olevan myöhemmin muita enemmän masennusoireita, epäsosiaalisuutta, päihdeongelmia, aggressiivisuutta ja impulssikontrollin häiriöitä. (Haapasalo 2005, 4611–4614.)
Selityksiä väkivaltaisuudelle on haettu myös mallioppimisesta, jossa lapset omaksuvat lapsuudenperheestään väkivaltaisia toimintamalleja, joita he itse toteuttavat myöhemmin parisuhteissaan ja perheissään. Myöskään vanhemmilta perittyjen geenien yhtyettä väkivallan periytymiseen ei olla poissuljettu yhtenä yksilön väkivaltaisuutta selittävänä tekijänä.
Seurantatutkimuksessa, jossa oli mukana yli 540 lasta noin 20 vuoden ajan, lapsuuden käytöshäiriö, perheväkivallalle altistuminen ja kuria korostavien rangaistusten käyttö kasvatuksessa lisäsivät eniten riskiä kehittyä parisuhdeväkivallan tekijäksi.
Lapsuudenperheessään perheväkivallalle altistuminen ennusti myös merkittävällä tavalla parisuhdeväkivallan uhriksi joutumista aikuisiällä. (Haapasalo 2005, 4613.)
Väkivaltaa suomalaisessa kontekstissa tutkineet ovat todenneet parisuhdeväkivallan todellisen laajuuden tulleen yleiseen tietoisuuteen varsin myöhään, sillä perheen sisällä tapahtuva väkivalta katsottiin pitkään perheen yksityisasiaksi (Kainulainen & Niemi 2017, 155).
Lähisuhteissa tapahtuva lieväkin väkivalta tuli Suomessa virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi vasta vuonna 2011. Lakimuutoksen myötä poliisi tutkii aina tietoonsa tulleet lähisuhteissa tapahtuneet väkivaltatapaukset, vaikka uhri ei haluaisikaan tekijälle rangaistusta.
Seksuaalista väkivaltaa oleva raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1994.
Raiskaus tuli virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi vuonna 1999. Lakimuutos pyrkii turvaamaan rikosten uhrien oikeuksia, sillä esimerkiksi pelko voi estää rikosilmoituksen tekoa ja seurausten hakemista tekijälle lähisuhdeväkivaltatapauksissa. (Nyqvist 2006, 143.) Perheen sisäisen väkivallan ja raiskausten kriminalisoinnin viiveestä voi nähdä naisten heikomman aseman olleen kiinteästi osa yhteiskunnan rakenteita, mutta tähän epäkohtaan on pyritty puuttumaan aktiivisesti lainsäädännön muutoksilla viime vuosituhannen lopulta lähtien. On kuitenkin selvää, ettei pelkkä lainsäädäntö ja tekojen kriminalisointi riitä parantamaan naisten asemaa väkivaltauhritilastoissa. Väkivallan uhrien auttaminen on koko palvelujärjestelmän tehtävä niin ennaltaehkäisevässä kuin korjaavassakin mielessä.
Lähisuhdeväkivaltaa käsitellään usein sukupuolittuneena ilmiönä, sillä lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuminen on huomattavasti yleisempää naisille (Huttunen ym. 2015, 369). Lisäksi kokemus lähisuhdeväkivallan uhriksi joutumista näyttäytyy erilaisena miehen ja naisen näkökulmasta tarkasteltuna. Naiset kokevat vainon ja muun väkivallan yleisesti usein pelottavampana, uhkaavampana, kokonaisvaltaisempana ja intensiivisempänä kuin miehet (Sheridan & Lyndon 2012). Lähisuhdeväkivaltaa ilmenee kaikissa kulttuureissa, ikäluokissa ja varallisuusasteissa, joten sen kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Lähisuhdeväkivallan ilmaantuvuutta ja sukupuolittuneisuutta voidaan tarkastella poliisin tietoon tulleista rikosilmoituksista, määrätyistä lähestymiskielloista, turvakotiin hakeutuneista, valtion kustantamaan Nollalinjan puhelimeen soittaneista tai rikos- ja riita-asioiden sovitteluun ohjatuista henkilöistä. Lähisuhdeväkivaltatilaston mukaan vuonna 2017 viranomaisten tietoon tulleiden lähisuhdeväkivaltarikosten uhreista 83,6 prosenttia oli naisia ja 17,4 prosenttia oli miehiä. (Tilastoraportti 2018, 7.) Naisuhrien määrä on myös parisuhdekumppanin tekemien henkirikosten tilastoissa huomattavasti miehiä suurempi. Vuosien 2011–2017 välillä parisuhdekumppanin surmaamista henkilöistä 78 prosenttia oli naisia (n=102) ja 22 prosenttia
miehiä (n=29). (Tilastoraportti 2018, 9.) Kaikki väkivallanteot eivät kuitenkaan päädy tilastoihin, sillä vain osa teoista tuodaan viranomaisten tai muiden auttajatahojen tietoon.
Piispan (2004, 50–53 ) mukaan tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että nuoremmat naiset ovat herkistyneet tunnistamaan väkivaltaa vanhempia ikäluokkia paremmin ja lievemmästäkin väkivallasta ilmoittaminen on määrällisesti lisääntynyt. Hänen mielestään tämän suuntauksen taustalla on yleisesti naisten oikeuksien vahvistuminen yhteiskunnassa. Nuoret naiset vaativat aiempaa enemmän oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteensa, sillä ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta on tullut aiempaa vahvemmin osa heidän minuuttaan. Naisten pääseminen toimimaan työelämässä tasa-arvoisina miesten rinnalla, on muuttanut käsityksiä perinteisistä sukupuolirooleista. Myös yleinen keskustelukulttuuri seksuaalisuudesta, parisuhdeongelmista ja väkivallan kokemuksista on vapautunut, jolloin nuoremmat naiset jakavat herkemmin tähän liittyviä asioita toistensa kanssa ja myös tutkimuskäyttöön.
Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ihmisoikeusloukkaus. Kansainvälinen oikeus velvoittaa jäsenvaltioita ihmisoikeusnormien toteutumiseksi puuttumaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, johon pyritään kansallisesti lainsäädännöllä ja palveluihin resursoimalla.
Ihmisoikeusjärjestelmässä naisiin kohdistununut väkivalta on kuitenkin ollut pitkään ongelmallinen, sillä julkisen vallan puuttuminen katsottiin hankalaksi ihmisten yksityisellä elämänalueella tapahtuvaan väkivaltaan. Miehiin kohdistuvan väkivallan sijoittuessa enimmäkseen kodin ulkopuolelle, oli siihen helpompaa puuttua ja reagoida julkisen vallankäytön näkökulmasta. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (gender-based violence) tehtiin näkyvämmäksi ihmisoikeusjärjestelmässä vuonna 1992 CEWAD-komitean yleisuosituksessa.
Sukupuolistunut väkivalta määriteltiin erityisesti naisten asemaa heikentäväksi syrjinnän muodoksi, joka sisältää fyysisen, henkisen tai seksuaalisen haitan ja kärsimyksen tai tällaisilla teoilla uhkaamisen, pakottamisen tai vapaudenriiston. Valtioilta on vaadittu toimia naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi muun muassa vuonna 2011 laaditulla, kansainvälisesti merkittävällä Istanbulin sopimuksella. Se katsoo naisiin kohdistuvan väkivallan olevan yksi vakavimmista sukupuoleen perustuvista ihmisoikeusloukkauksista.
Sopimus on korostanut valtioiden vastuuta nimenomaan myös yksityisten henkilöiden välisissä suhteissa tapahtuvan väkivallan torjumisessa ja korostaa naisten ja miesten välisen tasa-arvon saavuttamista. (Nousiainen & Pentikäinen 2017, 51–56.)
Istanbulin sopimuksen allekirjoittaneista maista Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan taso on korkea. Suomi onkin saanut toistuvaa kritiikkiä siitä, etteivät sen naisiin kohdistuvan
väkivallan torjumiseen käytetyt keinot ja resurssit ole olleet riittäviä. Esimerkkinä Eurooppalaisessa 27 jäsenmaan vertailussa Suomessa oli neljänneksi vähiten turvakoteja väestömäärään suhteutettuna. On selvää, että viime vuosikymmenten aikana naisiin kohdistuvan väkivallan nouseminen voimakkaasti esiin vakavana ihmisoikeusloukkauksena ja rikoksena on tuonut esille puutteita valtioiden toimissa. Yksityisellä elämänalueella esiintyvää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, kuten eron jälkeistä vainoa ja seksuaalista häirintää, on tärkeää nostaa esiin pimennosta ja tuoda rikosoikeusjärjestelmän piiriin. (Nousiainen & Pentikäinen 2017, 57–66.)
Parisuhteessa ilmenevän väkivallan taustalla on usein tekijän tarve kontrolloida kumppaniaan.
Useat tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että väkivalta toteutuu suhteissa monimuotoisena.
Fyysistä väkivaltaa käyttäville miehille oli tyypillistä myös naisen nimittely ja nöyryyttäminen, mustasukkaisuus, sukulaisten ja ystävien tapaamisen rajoittamispyrkimykset sekä tarve tietää, missä puoliso liikkuu ja kenen kanssa. (Minna Piispa 2006, 60 sit. Walker 1984; Lundgren 1992.) Tyypillisesti väkivalta tulee suhteeseen mukaan asteittain. (ks. esim. Nyqvist 2006) Väkivalta voi edetä esimerkiksi liiallisesta mustasukkaisuudesta ja kumppanin menojen rajoittamisesta aina asteittain raaistuvaan fyysiseen väkivaltaan. Tässä tutkielmassa kiinnostukseni kohdentuu eron jälkeiseen vainoon, joka on eräs lähisuhdeväkivallan muoto.
Seuraavaksi pureudun tarkemmin juuri eron jälkeiseen vainoon ja sen erityispiirteisiin verrattaessa sitä muihin lähisuhdeväkivallan muotoihin.
2.2 Eron jälkeinen vaino
Vaino on käsitteenä saanut erilaisia merkityksiä ja painoarvoa eri aikakausina, sekä erilaisissa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa yhteyksissä. Käsitteellä on kuvattu joko yksilötasoista tai kollektiivista toimintaa, joista jälkimmäisen voidaan katsoa olevan esimerkiksi erilaista uskonnollista tai poliittista vakaumusta edustavien kokemaa perusoikeuksien systemaattista loukkaamista. Yksilötasolla vaino on suhteisiin ja rakenteisiin kiinnittyvää väkivaltaa, joka rajoittaa vainon kohteena olevan yksilön arjen elämisen mahdollisuuksia. (Nikupeteri &
Laitinen 2013, 30). Vaino on niin ikään ihmisoikeusloukkaus, sillä se estää perustuslain 7§:n mukaisen oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (Perustuslaki 1999/731). Tässä tutkimuksessa käsittelen eron jälkeistä vainoa lähisuhteisiin ja rakenteisiin kiinnittyvänä väkivaltana (ks. Nikupeteri 2016).
Ymmärrys emotionaalisen ja jälkeä jättämättömän väkivallan tuhoisuudesta on alettu tunnistaa paremmin verrattaen 1970–1980-luvuille, jolloin ainoastaan miesten naisiin kohdistama fyysinen väkivalta tunnistettiin väkivallaksi. (Nikupeteri 2016, 33 sit. Follingstad ym. 1990.) Määrällisesti eniten vainotutkimusta on tehty yhdysvalloissa, jossa vaino nousi median kiinnostuksen kohteeksi 1980–1990-lukujen taitteessa julkisuuden henkilöihin kohdistuneiden, henkirikoksiin päätyneiden vainoamistapausten vuoksi. Tapausten seurauksena vaino alettiin nähdä vakavana väkivaltana, jota vastaan uhrien oikeussuoja ei pystynyt heitä riittävästi turvaamaan. Vuosien 1992–1994 välillä vainoa alettiin pitää erityisesti miesten naisiin kohdistamana väkivaltana, joka saattoi johtaa pahimmillaan henkirikoksiin. Uusi ymmärrys ilmiöstä liitti sen aiempaa enemmän miehiseen vallankäyttöön ja sulki pois vainoajien psykologisia selityksiä kasvattaen samalla heidän vastuutaan teoistaan. Suomessa mediassa uutisoidut vainotapaukset ovat liittyneet tapauksiin, joissa tekijä ja uhri ovat olleet aiemmin parisuhteessa keskenään. Äärimmäisissä tapauksissa mies on päätynyt surmaamaan naisen, itsensä ja esimerkiksi Espoon Sellon vuonna 2009 ampumavälikohtauksessa myös sivullisia ihmisiä. (Nikupeteri 2016, 33.) Eron jälkeistä vainoa voidaankin pitää vakavana väkivallan muotona, sillä useassa tapauksessa entisen kumppanin surman taustalla on ollut eron jälkeistä vainoa.
Eron jälkeinen vaino on tutkimusten mukaan selvästi sukupuolittunut ilmiö. Euroopan unionin 28 maassa toteutetun naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan tutkimuksen 9 prosenttia yli 15- vuotiaista naisista on joutunut entisen parisuhdekumppanin vainon kohteeksi (Laitinen ym.
2017, 28 sit. European Union Agency for Fundamental Rights.) Yhdysvalloista vastaava luku naisten kohdalla oli 10, prosenttia, kun taas miesten uhriluku oli vain 2,1 prosenttia (Laitinen ym. 2017, 28 sit. Breiding ym. 2014). Ilmiön sukupuolittuneisuudesta huolimatta sitä voi tapahtua myös naisten tekemänä ja samaa sukupuolta olevien välisenä. Sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä eron jälkeistä vainoa tarkastelleen Anna Nikupeterin (2016, 47–48) havaintojen mukaan sukupuolistuneet käytännöt, vallankäyttö, tasa-arvokysymykset ja ihmisoikeuksien loukkaus ovat tyypillisen sukupuolistuneen väkivallan piirteitä.
Sukupuolistuneen väkivallan tutkimuksessa onkin otettava huomioon ympäröivä kulttuuri, yhteiskunta ja sen instituutiot, sekä sukupuolille historiassa ja kulttuurissa muodostuneet elämisen tavat. Naisten kokemukset merkityksellistyvät Nikupeterin mukaan sosiokulttuurisesti määrittyneiden roolien, kuten naiseuden, äitiyden ja entisen kumppanin rooleista käsin. Sukupuoli saa tällöin ymmärryksensä erilaisten sukupuolelle annettujen roolien, identiteettien ja vastuiden kautta, eikä niinkään biologian kautta.
Feministinen väkivallan tutkimus korostaa sukupuoli- ja valtarakenteita, sekä perinteisiä perheinstituutioita väkivallan taustatekijöinä. Myös seksuaalisuuden yhteys väkivaltaan on feministisen tutkimuksen keskeinen teoreettinen lähtökohta. Tutkimustradition taustalla on ajatus siitä, että sukupuoli luo patriarkaalisia hierarkioita ja valtasuhteita, joiden tavoitteena on naisten alistaminen. Miehet pyrkivät alistamaan ja kontrolloimaan naisia häirinnällä, fyysisellä ja seksuaalisella väkivallalla, sekä näillä uhkaamalla. Kvalitatiivisia menetelmiä suosivan feministisen tutkimuksen tärkeänä tavoitteena on ollut nostaa väkivaltaa kokeneiden naisten omaa näkökulmaa ja kokemuksia esiin. Tämän on katsottu olevan edellytyksenä sille, että todellinen väkivallan luonne saadaan esiin. (Piispa 2004, 46, 49 sit. Messershcmidt 1993, 35.) Feministisen tutkimuksen mukaan parisuhteessa tapahtuvan väkivallan on katsottu usein normalisoituvan naisille. Hydenin (1995, 50–52) mukaan väkivaltaa on kuvattu ajassa muuttuvana sosiaalisena prosessina, jossa nainen pikkuhiljaa sopeutuu miehen asettamiin vaatimuksiin ja väkivalta normalisoituu osaksi suhdetta. Tässä väkivallan prosessissa myös naisen käsitykset itsestään ja parisuhteestaan muuttuvat. Naisen läheissuhteiden kontrollointi ja katkaisu voivat edistää väkivallan normalisoitumista, sillä naiselta katoaa mahdollisuus vertailla kokemuksiaan muiden ihmissuhteiden kanssa. Epäinhimillisen kohtelun alaisena oleminen voi vähentää kokemusta omasta arvokkuudesta ja tuottaa häpeää tilanteesta.
Itsetunnon lasku ja passivoituminen tilanteeseen myös heikentävät kykyä tehdä ratkaisua suhteen päättämisestä. (Piispa 2004, 43 sit. Lundgren 1992.) Leonore Walkerin (1984) kehittämä teoria väkivallan kierteestä selittää väkivaltaisesta suhteesta irrottautumisen vaikeutta. Walkerin mukaan väkivaltaisia tekoja seuraav tyypillisesti katumisvaihe, jossa mies katuu tekojaan ja lupaa muuttaa käytöstään. Suhteessa nähdyt hyvät asiat, miehen lupaukset väkivallan lopettamisesta ja naisen oman arvon tunnon lasku yhdessä voivat vaikuttaa suhteesta lähtemisen vaikeuteen.
Vainon seurauksia sukupuolen ja aiemman parisuhdehistorian mukaan tutkineet Sheridan ja Lyndon (2011) toteavat aiemman kansainvälisen tutkimusnäytön osoittavan vainon tuhoisat vaikutukset uhrin psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen ja vaikuttavan lisäksi haitallisesti uhrien sosiaaliseen ja taloudelliseen tilanteeseen. Useimmissa tutkimuksissa on todettu vainon lisäävän pelkoa, epäluottamusta toisiinsa, jatkuvaa pahoinvointia ja päänsärkyä, olemassa olevien sairauksien pahenemista, päihteiden väärinkäyttöä, sekavuutta, hermostuneisuutta, ahdistusta, vatsavaivoja, kroonisia unihäiriöitä, jatkuvaa heikkoutta tai väsymystä ja ruokahalun häiriöitä. Vainon uhreja ja seksuaalisen väkivallan uhreja vertaillut tutkimus osoitti vainon uhrien raportoineen enemmän häpeän, menetyksen ja itsesyytösten tunteita, sekä
heikentynyttä kykyä luottaa ja olla yhteydessä muihin. (Sheridan & Lyndon 2011 sit. Kamphuis 2003). Vainon aiheuttamien psykologisten seurausten on arvioitu johtuvan kontrollin ja ennakoitavuuden menettämisestä, koetusta uhasta fyysiselle ja psyykkiselle integriteetille sekä sosiaalisesta eristäytymisestä (Nikupeteri 2016, 57 sit. Logan & Walker 2009). Sheridanin ja Lyndonin mukaan vainosta syntyviä taloudellisia seurauksia on tutkittu fyysisiä ja psyykkisiä seurauksia vähemmän, mutta tutkimukset ovat osoittaneet sen lisäävän kuluja, joita syntyy asianajajista, oikeudenkäynneistä, muutoista ja lastenhoidosta. Sosiaalisia seurauksia syntyy menetetyistä työpaikoista tai opintokursseista, vaihdetuista puhelinnumeroista, muutetuista rutiineista, muutoista, työhön ja opiskeluun aiheutuneista negatiivisista vaikutuksista ja sisätiloihin eristäytymisestä.
Eroaminen suhteesta väkivaltaiseen kumppaniin on naiselle riskialtista aikaa ja erojen yleistymisen vuoksi eron jälkeisen vainon kohteeksi joutuminen koskettaa nykyaikana yhä useampaa naista (Sheridan & Lyndon 2011). Suhteen aikana rakentunut sukupuolten epäsymmetrinen valtarakennelma jatkuu usein eron jälkeisissä vainotapauksissa.
Parisuhdeväkivallan ja vainoamisen välillä on selkeä yhteys, sillä yli 80 prosenttia entisen tai nykyisen puolisonsa vainon uhriksi joutuneista naisista oli myös joutunut kyseisen henkilön fyysisen pahoinpitelyn kohteeksi parisuhteen aikana. (Silvennoinen & Tolvanen 2014, 756.) Piispan (2006, 59) mukaan parisuhteen aikainen väkivalta jatkui eron jälkeen tyypillisemmin erilaisena häirintänä, uhkailuna ja väijymisenä. Vainoaja voi pyrkiä eron jälkeenkin hallitsemaan entisen kumppaninsa elämää käyttäen pakottavaa kontrollia ja heikentäen entisen kumppanin omaa subjektiutta, sekä psyykkistä ja toiminnallista vapautta. (Nikupeteri 2016, 49.) Brewster (2003, 212) esittää kuitenkin tärkeän huomion siitä, ettei edeltäneessä parisuhteessa ole välttämättä ollut väkivaltaa lainkaan. Parisuhteen päättyminen on voinut laukaista kumppanissa negatiivisia tunteita ja katkeruutta, jotka ovat johtaneet entisen kumppanin vainoamiseen. Motiivina voi olla esimerkiksi suhteen jatkumisen toivominen tai kosto kumppanille jätetyksi tulemisesta.
Vainoaminen on ollut Suomessa vuodesta 2014 asti rangaistava teko. Rikoslain 19.12.1889/39 25. luvun 7 a pykälässä vainoaminen on määritelty rangaistavaksi teoksi. Rikoslain mukaisesti vainolla tarkoitetaan toisen ihmisen jatkuvaa uhkaamista, seuraamista, tarkkailua, yhteyden ottamista tai muita edellä mainittuihin rinnastettavia tekoja, jotka ovat omiaan aiheuttamaan toisessa ihmisessä pelkoa tai ahdistusta. Näitä edellä mainittuja asioita tekevä henkilö eli vainoaja on tuomittava vainoamisesta sakkoon tai rangaistukseen enintään kahdeksi vuodeksi,
ellei jossakin muussa laissa säädetä teosta yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta. (RL 19.12.1889/39 25. luku 7 a §.) Eron jälkeinen vaino on virallisen syytteen alainen rikos, joten tekijälle voidaan vaatia rangaistusta ilman asianomistajan suostumusta. Suomessa vainoaminen on ollut rikos vasta seitsemän vuoden ajan, mutta vuosittaisten tutkintapyyntöjen määrästä käy selkeästi ilmi ilmiön yleisyys. Lisäksi yleisyyttä arvioitaessa on syytä ottaa huomioon, että vainoa kohdanneista ainoastaan murto-osa hakee apua ulkopuoliselta taholta. Vainon kohteita auttaneiden järjestöjen tiedon mukaan vaino koskettanee vuosittaisella tasolla noin muutamaa tuhatta ihmistä. (Ensi- ja Turvakotien liitto 2017.)
Vaino on kuitenkin lainsäädännön näkökulmasta vaikea haltuunotettava, sillä se sisältää useita eri tekoja, joista osa voidaan yksittäisinä tekoina määritellä väkivallanteoiksi ja osaa ei. Vainon intensiteetti saattaa myös vaihdella ajallisesti. Hankalan ilmiöstä tekee myös se, ettei tekijän toiminnan määrätietoisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta ole välttämättä helppo arvioida tai tunnistaa. Vainon erottaa muusta väkivallasta sen ajallisesti pitkälle ajalle sijoittuva luonne, joka edellyttää myös uhrilta todisteiden keräämistä pitkäjänteisesti saadakseen niistä tekijälle rangaistuksen. Vainon kriminalisoiminen on vainon uhrien kannalta ollut kuitenkin edistysaskel, sillä se on antanut heidän kokemalleen väkivallalle yhteiskunnallisen tuomittavuuden. Tämä on helpottanut avun piiriin hakeutumista, sillä epämääräiset kokemukset vainotuksi tulemisesta ovat saaneet paremmin tunnistettavan määritelmän. Vainon saaminen rikoslakiin on myös mahdollistanut yksittäisten vainoajan toteuttamien rikosten, kuten laittoman uhkauksen, lähestymiskiellon-, viestintärauhan- tai kotirauhan rikkomisen tai kunnianloukkauksen ”pakkaamisen” yhteen rikosoikeudellisten sanktioiden tehostamiseksi.
(Nikupeteri 2016, 44–45.)
Vainon tunnistamisessa ja tekijälle rangaistuksen saamisessa korostuvat uhrin vastuu. Uhrin vastuulla on kerätä pitkältä ajalta talteen todisteita vainoteoista, kuten esimerkiksi sähköisiä yhteydenottoja tai kotinsa lähistöllä tehtyjä näköhavaintoja vainoajasta. Vainon tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa uhrin kokemuksella tekojen tungettelevuudesta ja epämiellyttävyydestä on suuri merkitys, sillä vainon kohteena oleminen on hyvin subjektiivinen kokemus. Teot aiheuttavat uhrille pelkoa ja turvattomuutta, sekä hänen elämäänsä ja toimijuuteensa haitallisia fyysisisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia vaikutuksia. llmiön ymmärtämisen kannalta on tärkeää tiedostaa, ettei siinä ole kyse yksittäisestä traumaattisesta tapahtumasta, vaan yksittäisten tapahtumien ketjusta, jossa olennaisesti on läsnä huoli ja pelko tulevaisuudesta. (Silvennoinen & Tolvanen 2014, 754.)
Entisen parisuhdekumppanin tekemä vaino on tutkimusten mukaan seurauksiltaan vakavampaa, kuin tuntemattomien tekemä. Nikupeteri ja Laitinen (2013) ovat todenneet aiemman yhteiselämän kautta saadun tiedon uhrin elämästä olevan vainoajalle hyödyksi, sillä hänellä on tietoa esimerkiksi uhrin menoista, läheisistä ja yksityiselämän piiriin kuuluvista hyvin henkilökohtaisista ja intiimeistä asioista. Aimmin suhteen aikana jaetut intiimit asiat mahdollistavat niiden käyttämisen uhria häpäisevinä ja hänen yksityisyyttään loukkaavina välineinä. Vainoaja tietää uhrilleen merkityksellisiä asioita, joiden kautta hänellä on valtaa aiheuttaa uhrille muun muassa pelkoa, sekä häpeän ja ahdistuksen tunteita. Uhrinsa hyvin tunteva vainoaja voi aiheuttaa uhrilleen henkistä kärsimystä mitätöimällä hänelle merkityksellisiä ja tärkeitä asioita. Uhrin ja tekijän aiemman parisuhteen on myös todettu tekevän vainosta väkivaltaisempaa ja pidempikestoisempaa, kuin muunlaisissa suhteissa tapahtuvan (esim. Farnham & James & Cantrell 2000; Sheridan & Lyndon 2011). Diezin ja Martinin (2007, 771) tutkimus vainokokemusten naisille tuottamasta pelosta toi esiin, että entisen puolison vainoaminen oli naisten kokemana pelottavampaa, kuin tuntemattomien.
Sheridanin ja Lyndonin (2011) nais- ja miesuhreille teettämän kyselytutkimuksen tulokset osoittivat naisten olleen kaksi kertaa todennäköisemmin erittäin peloissaan vainon vuoksi, kuin miesuhrien. Pelko näyttäytyi suurempana vainon vakavien psyykkisten ja fyysisten seurausten ennustajana, kuin aiempi intiimi parisuhde ja uhrin tai vainoajan sukupuoli.
Usein vainoamisen sijaiskärsijöiksi joutuvat myös uhrin läheiset ihmiset, joita vainoaja saattaa myös uhkailla ja häiritä, tai pyrkiä heidän kauttaan saamaan uutta tietoa uhrista. Vainoon liittyy usein vainoajan verkostoitumispyrkimykset uhrin sosiaalisiin ympäristöihin. Teot kiinnittyvät uhrin sosiaaliseen ympäristöön verkostomaisesti ja merkityksellistyvät uhrille tärkeiksi kokemien asioiden ja ihmissuhteiden loukkaamisena ja niiden käyttämisenä vallankäytön välineenä. Vainoaja saattaa manipuloida ja yrittää käännyttää uhrin läheisiä ja tuttavia uhria vastaan esimerkiksi levittämällä hänestä perättömiä väitteitä. Sosiaalinen media tarjoaa alustan haavoittaa vainon uhria ja saada sitä kautta tietoa hänen elämästään ja läheisistään.
Verkostoituminen uhrin sosiaaliseen ympäristöön kaventaa samalla uhrilta turvallisiksi koettuja elämänalueita ja mahdollistaa vainoajalle entistä suuremman vallan suhteessa uhriin. Uhri saattaa joutua etääntymään ihmissuhteistaan vainoajan verkostoitumisen vuoksi. Vainoaja saattaa verkostoitua yksityisten ihmisten lisäksi myös viranomaisten kanssa tekemällä esimerkiksi lastensuojelu- tai rikosilmoituksia ja esiintymällä itse uhrina tilanteessa.
Lastensuojeluilmoitukset ja pitkittyneet huoltoriidat pakottavat uhrin olemaan tekemisissä vainoajan kanssa, joten vainoaja voi hyödyntää palvelu- ja oikeusjärjestelmää tarkoituksissaan.
(Nikupeteri 2016, 53.) Viranomaisten kanssa verkostoituminen saattaa heikentää uhrin toiveita viranomaisavun saamisesta tilanteeseen.
Anna Nikupeteri (2016, 46, 51) on määritellyt väitöskirjatutkimuksessaan vainon tavoitteelliseksi ja uhria kontrolloimaan pyrkiväksi toiminnaksi, jossa toistuvat useat erilliset väkivaltaiset ja ei-väkivaltaiset teot. Vaino koostuu yksittäisistä teoista, jotka yhdessä muodostavat uhrin elämänlaatua ja normaalin elämisen mahdollisuuksia heikentävän kokonaisuuden. Teot voivat osittain olla viattomiksi naamioituja yhteydenottoja, joista ainoastaan vainon uhri kykenee tunnistamaan niiden haitallisen merkityksen. Tällaisia tekoja voivat olla esimerkiksi kukkien lähettäminen tai uhrin kuulumisten kyseleminen hänen läheisiltään, joiden ulkopuolinen henkilö voisi ajatella kuuluvan tavanomaiseen eron jälkeiseen aikaan. Vainoon sisältyvät teot voivat vaikuttaa täysin utopistisilta ja olla väkivallan tekoina epäselviä ja vaikeasti tavoitettavia (Nikupeteri 2016, 42 sit. Goode 1995, 198). Tekojen määrittelemisessä eron jälkeiseksi vainoksi on uhrin kokemuksella tekojen ahdistavuudesta ja niiden aiheuttamasta pelosta ratkaiseva merkitys.
Silvennoisen ja Tolvasen (2014, 754–755) mukaan rikostunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa keskeistä on ollut vainoamistekojen määrä ja niiden ajallinen suhde toisiinsa.
Esimerkiksi viestit ja puhelinsoitot ovat tavallisesti varsin harmittomia, mutta eron jälkeistä vainoa toteutetaan häiritsevän usein toistuvilla yhteydenottoyrityksillä. Erään vainoamisen uhreja koskevan tutkimuksen mukaan uhreista 78 prosenttia sai jatkuvia epätoivottuja puheluita.Keston lisäksi vainoamisen vaikukset uhriin riippuvat sen intensiteetistä. Ajallisesti pitkään kestävä ja intensiteetiltään korkea vainoamiskäyttäytyminen on uhrille kaikista vaarallisinta sekä hänen psyykkisen hyvinvointinsa että turvallisuutensa puolesta. Tutkimusten mukaan vaino kestää keskimäärin kaksi vuotta. (Silvennoinen & Tolvanen 2014, 753.)
Vainon määrittely lähisuhdeväkivallaksi ja sosiaaliseksi ongelmaksi on edesauttanut vainon uhrien kokemusten tunnistamista ja avun saamista. (Nikupeteri 2016, 28.) Vainon akateeminen tutkiminen ja tieteellisen tiedon tuottaminen on ollut vilkasta 1990-luvulta lähtien (Nikupeteri 2016, 29 sit. Mullen ym. 2000, 12.) Vainon dynamiikkaa on pyritty selkiyttämään useiden eri tieteenalojen keskusteluissa, joissa tutkimuksen painotus on vaihdellut ajallisesti. Tieteellistä tutkimusta on kohdistettu muun muassa vainoajien luonteeseen ja käyttäytymisen taustalla oleviin syihin. Vainoajilla on tutkimusten mukaan todettu olevan persoonallisuushäiriöitä, mielenterveyden häiriöitä, psykoottisia oireita ja pakonomaista käyttäytymistä. (Nikupeteri 2016, 29 sit. Rosenfeld 2000). Vainokäyttäytymisellä on tutkimuksissa havaittu olevan yhteys
myös lapsuudenaikaisiin väkivaltakokemuksiin. Anna Nikupeteri (2016, 41) korostaa, että vainoajan motiiveihin ja hänen käyttäytymisensä taustalla oleviin syihin pureutuminen on edellytyksenä vainon ymmärtämiseen.
Eron jälkeinen vaino koskettaa usein myös lapsia. Lapsia vanhempiensa eron jälkeisen vainon osallisina tutkineet Merja Laitinen, Anna Nikupeteri ja Johanna Hurtig (2018, 23–24, 38–39) havaitsivat lasten kärsivän monin tavoin isän tai isäpuolen kohdistaessa vainoa äitiin.
Vainoamisen vaikuttaessa äidin arkielämän järjestykseen, turvallisuudentunteeseen, sosiaaliseen tilaan ja toimijuuteen on selvää, että sen seuraukset eivät rajaudu koskemaan pelkästään häntä. Lapset aistivat kodin ilmapiirin ja saattavat pahimmillaan joutua pelkäämään äidin kuolemaa. Huolen kantamisesta ja varuillaan olosta voi tulla heille arkipäivää, jossa he pyrkivät havainnoimaan ympäristöstään mahdollisia uhkatilanteita ja valmistautuvat turvaamaan itseään, äitiään ja mahdollisia sisaruksiaan niiltä. Lapsille kasaantuu sellaista vastuunkantoa, jollainen ei lapsen hartioille kuulu ja voi siten heikentää heidän pärjäämistään muilla elämänalueilla, kuten koulussa tai kaverisuhteissa. Lapsilla on myös riski joutua eron jälkeen välineiksi, joita tekijä käyttää hyödykseen toteuttaessaan vainoaan. Vainoaja voi esimerkiksi pyrkiä ottamaan yhteyttä lasten kautta tai oikeuttaa häiritsevää yhteydenpitoaan ja äidin elämässä pysymistä lasten asioiden varjolla. Yhteisten lasten takia on lähes mahdotonta lopettaa täysin yhteydenpitoa entiseen kumppaniin, joten lapset myös edesauttavat vainon jatkumista pitkäaikaisesti. Sivullisen uhrin roolin lisäksi lapset voivat joutua myös suoran vainon kohteiksi ja heitä voidaan seurailla ja lähestyä koulumatkoilla tai puhelimen välityksellä. Laitisen ja Nikupeterin (2015) tekemän tutkimuksen mukaan vainotut naiset kokivat erityisen kipeäksi juuri lasten käyttämisen vallan ja koston välineenä. Jatkuva huoli lasten turvallisesta kasvusta ja siitä, etteivät he joudu traumatisoitumaan näkiessään äitiin kohdistuvaa väkivaltaa voivat lisätä vainon vahingoittavia seurauksia äideille. Vainon ollessa ilmiönä vaikeasti ulkopuolelta havaittavissa, on vaarana että myös lasten tilanteet jäävät ulkopuolisilta tahoilta piiloon. Lapsilla on aikuisia vähäisemmät mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen ja hakea itselleen apua. Lisäksi lapset voivat kantaa häpeää kulttuurisesta normaalista poikkeavasta perhetilanteestaan ja he voivat joutua rajaamaan esimerkiksi kavereille kertomiaan asioita. Tällöin vainon seuraukset lapsille ovat myös sosiaalisia.
2.3 Eron jälkeisen vainon uhrit palvelujärjestelmässä
Eron jälkeinen vaino asettaa haasteita niin sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmälle kuin oikeusjärjestelmällekin. Päivi Honkatukian (2011) mukaan rikosten uhrien lainsäädännöllinen asema on tämän päivän Suomessa yleisesti ottaen hyvä. Suomessa rikosten uhrien asemaa ja oikeuksia on pyritty kehittämään 1970-luvulta alkaen ensin lainsäädännön keinoin ja 1990- luvulta lähtien järjestöjen kehittäessä palveluita rikosten uhrien tukemiseksi. Kainulainen &
Niemi (2017, 138–140) arvioivat kuitenkin kriittisesti erityisesti lähisuhdeväkivallan uhrien tunnistamista rikosoikeudellisessa järjestelmässä, sillä kontrolloivan käyttäytymisen monimuotoisuus, toistuvuus ja pitkäkestoisuus tekevät siitä yksittäistä rangaistavaa tekoa vaikeammin rangaistavan. Lisäksi lähisuhteissa tapahtuva väkivalta tulee muita harvemmin poliisin tietoon. Poliisi voi olla myös haluttomampi lähteä selvittämään lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa, jos se katsoo tapauksen olevan enemmänkin yksityisasia tai naisen mahdollisesti haluavan myöhemmin perua rikosilmoituksen (Kainulainen & Niemi 2017, 140 sit. Lundberg 2001). Tällä hetkellä vastuu eron jälkeisen väkivallan uhrien turvaamisesta ja auttamisesta on jaettu julkisen sektorin viranomaisten ja terveydenhuollon, sekä kolmannen sektorin järjestöjen kesken.
Eron jälkeinen vaino on vielä melko vähän tunnettu lähisuhdeväkivallan muoto palvelujärjestelmässä. Tämän vuoksi on vaarana, että eron jälkeinen vaino jää asiakkaiden tilanteissa huomaamatta, tai ettei siihen osata suhtautua tilanteen vaatimalla tavalla.
Palvelujärjestelmän eri osissa toimivat ammattilaiset eivät myöskään välttämättä tunnista toistensa vastuita eron jälkeisen vainon uhrin auttamisessa. Nikupeteri (2016, 62) toteaa uhrien auttamisen kannalta olevan ensiarvoisen tärkeää, että auttamisjärjestelmässä ja yhteiskunnassa laajemminkin tunnistetaan vaino, sen seuraukset uhreille ja siihen puuttumisen mahdollisuudet.
Vainon uhreina olevien naisten kokemuksiin saatetaan hakea vaihtoehtoisia selityksiä esimerkiksi vaikeasta erosta, huoltoriidasta, vieraannuttamisesta, mustasukkaisuudesta, vanhempien yhteistyökyvyttömyydestä tai vainoa kokevan mielikuvituksesta. (Laitinen ym.
2018, 26.) Toisinaan myös väkivallan kohteena olevilla on itsellään vaikeuksia tunnistaa tilannettaan, joka lisää palveluissa toimivien ammattilaisten vastuuta ottaa eron jälkeinen vaino puheeksi ja auttaa uhreja tunnistamaan tilanteessaan olevat haitalliset toimintamallit.
Vainon uhrien kokemuksista laadullisesta näkökulmasta on kiinnostuttu erityisesti 2000-luvulta lähtien. Laadullinen tutkimus on edistänyt vainon tunnistamista eräänä naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan muotona. Naisten kokemusten kautta saatu tieto on mahdollistanut
auttamisjärjestelmän kehittämistä vainoon puututtaessa. (Nikupeteri 2016, 30 sit. Holma &
Partanen 2008, 278.) Vainon tunnistaminen vakavaksi sosiaaliseksi ongelmaksi edellyttää ilmiön näkyväksi tekemistä ja sen uhreille aiheuttamien seurausten ja merkitysten ymmärtämistä. Myös eron jälkeisen vainon prosessiluonnetta ja yksittäisten tekojen välisiä suhteita voidaan ymmärtää paremmin juuri vainon uhrien näkökulmasta kerätyn tiedon ansiosta. (Nikupeteri 2016, 69.)
Eron jälkeisen vainon uhrien auttamisessa ja riskien arvioinnissa on keskeistä moniammatillisesti tapahtuva työskentely, sillä eron jälkeisen vainon seurausvaikutukset levittäytyvät usean viranomaisen toimintakenttään. Tämä muodostaa haasteita eron jälkeiseen vainoon puuttumisessa edellyttäen eri toimijoilta perehtymistä toistensa toimintakulttuureihin ja kykyä rakentavaan dialogiin. (Nyqvist 2017, 145; Nikander ym. 2019, 86.) Eri alojen ammattilaisten tulee jakaa tietoaan perheen tilanteesta ja antaa toisilleen näkemyksiä vainoon puuttumisen keinoista edistääkseen uhrin mahdollisuuksia elää mahdollisimman normaalia elämää. Yhden luottamuksellisen hoitosuhteen olemassa olo näyttäytyy kuitenkin usein tulosten kannalta tärkeimpänä seikkana (Nyqvist 2017, 145 sit Nyqvist 2001). Hannus, Marttala ja Pohjoisvirta (2017, 170) painottavat, että eron jälkeisessä vainossa on osattava sopeuttaa työskentelytapoja vainoon tilannekohtaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että akuutin uhan ollessa päällä, tulee työskentelyn pääpaino keskittää riskinarvioon ja uhrin ulkoisen turvallisuuden huomioimiseen. Palauttavan kriisiprosessin käynnistyminen ja eteneminen onnistuvat yleensä paremmin vasta siinä vaiheessa, kun vainon läsnäolo on jo hiipumaan päin uhrin elämässä.
Lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi on kehitetty erilaisia työmenetelmiä. Vuonna 2010 Suomeen rantautui Englannista moniammatillinen riskinarviointi kokous-menetelmä (MARAK), joka on kehitetty vakavan väkivallan riskin tunnistamisen apuvälineeksi. 2016 MARAK-menetelmän käyttö oli levinnyt jo 31 työryhmälle eri paikkakunnilla. MARAK- menetelmään liittyy moniammatilliset kokoukset, joissa kartoitetaan korkean riskin väkivallan uhrien elämää ja riskejä ja pyritään ennaltaehkäisemään heidän joutumistaan väkivallan kohteeksi. Turvasuunnitelmaa laadittaessa keskeisenä tiedon lähteenä on väkivallan uhrin kokema pelko ja käsitys väkivallan riskistä, joiden pohjalta ryhmän eri alojen asiantuntijat suunnittelevat käytännön menetelmiä hänen turvaamisekseen. (Nikupeteri 2016, 68.) MARAK- menetelmän käytöstä on saatu myönteisiä tuloksia Suomessa ja ulkomailla. Väkivallan uusiutumisen kierre oltiin poliisin tietoon saatujen tapausten osalta katkaistu jopa reilussa 70 prosentissa tapauksista. Tavallisimmin väkivaltatilanteita syntyi uudelleen oikeuskäsittelyjen lähestyessä ja mikäli uhri joutui tapaamaan vainoajaa yhteisten lasten asioissa. Vaino ja erilaiset
siihen liittyvät häirinnän muodot jatkuivat kuitenkin lähes 40 prosentilla tutkimukseen osallistuneita MARAK-menetelmästä huolimatta. (Piispa & Lappinen 2014.)
Suomessa sosiaalilainsäädäntö velvoittaa viranomaisia puuttumaan lähisuhdeväkivaltaan.
(Nyqvist 2006, 155). Mikäli uhrilla on yhteisiä lapsia vainoajan kanssa, voi olla tarpeen turvautua lapsiperhesosiaalityöhön tai lastenvalvojaan lasten tapaamis- asumis- ja huoltajuusasioiden sopimiseksi. Perhesosiaalityö ja lastensuojelu voivat olla apuna monissa perheen turvallisuutta lisäävissä toimissa, kuten tapaamiskäytännöissä, lasten kuljetuksissa ja vaihtotilanteissa, sekä kotiin hankittavien turvalaitteiden hankkimisessa ja niiden käytön opastamisessa. Lapsiperhesosiaalityö arvioi tilannetta etenkin lasten turvallisen kasvuympäristön osalta, sillä vanhempien välinen väkivalta vaikuttaa aina myös heihin.
Nyqvistin (2006, 155) mukaan lapset ovat alttiita väkivallan traumavaikutuksille ja vanhempien väliselle väkivallalle ja jatkuvalle pelolle altistuminen voivat muodostaa vakavan vaaran heidän psykososiaaliselle kehitykselleen. Lapsiperhesosiaalityössä voidaan arvioida yhdessä perheen kanssa heidän tarvitsemiaan tuen muotoja ja palveluita, sekä ohjata vanhempia niihin.
Nyqvist (2006, 155) toteaa väkivaltaa kokeneiden naisten hakeutuvan tyypillisimmin lyhytkestoista kriisiapua antaviin terveyskeskukseen ja poliisiin. Poliisiin tulee turvautua akuuteissa väkivallan uhkaa sisältävissä tilanteissa. Poliisi myös tutkii ja käsittelee rikosilmoitukset ja voi ohjata uhria esimerkiksi lähestymiskiellon tai turvakiellon hakemiseen.
Lähestymiskielto on yksi keino saada häirintä, uhkailu, seuraaminen ja ei-toivotut yhteydenotot loppumaan. Lähestymiskiellolla voidaan myös estää väkivaltaa ja uusia rikoksia, sillä se estää vainoajaa lähestymästä ja ottamasta yhteyttä uhriin. Lähestymiskieltoa voi pyytää kuka tahansa, joka perustellusti tuntee itsensä toisen uhkaamaksi tai häiritsemäksi. Syyttäjä-, poliisi- ja sosiaaliviranomainen voi hakea kiellon määräämistä, jos uhattu henkilö ei itse uskalla tai pysty sitä tekemään. Sitä haetaan hakemuksella käräjäoikeudelta, mutta väliaikaisen lähestymiskiellon voi myöntää myös poliisi tilanteissa, joissa se on saatava voimaan pikaisesti.
Käräjäoikeus arvioi rikoksen tai häirinnän vaaran aina tapauskohtaisesti, joten tässä on hyvä olla kerättyä näyttöä vainoteoista. Lähestymiskieltoon määrätty syyllistyy rikokseen, mikäli hän lähestyy tai ottaa yhteyttä lähestymiskiellolla suojattuun henkilöön. (Poliisi.fi.) Syyttäjillä on keskeinen rooli siinä, nostavatko he syytteen tilanteesta kerätyn esitutkintamateriaalin perusteella ja tunnistavatko he kyseessä olevan vainorikos. (Nikupeteri 2016, 165.)
Eron jälkeisen vainon kohteena olevan voi olla josain tapauksissa tarpeen muuttaa asuinpaikkaansa ja tällöin osoitteen salaaminen turvakiellolla voi olla hyvä keino lopettaa
vainoaminen. Turvakieltoa voi hakea Digi- ja väestötietovirastosta hakemuslomakkeella.
Turvakielto voidaan myöntää, mikäli hakijalla on esittää riittävän pätevät perustelut kokemastaan väkivallan uhasta. Turvakiellon voi saada henkilö, jolla on on perusteltu ja ilmeinen syy epäillä itsensä tai perheensä terveyden tai turvallisuuden olevan uhattuna.
Turvakielto on poikkeuksellinen turvaamistoimi, jolla rajoitetaan henkilön osoite-, asuinpaikka- ja kotikuntatiedon luovuttamista väestötietojärjestelmästä vain sellaisille viranomaisille, joilla on oikeus turvakiellon alaisten tietojen käsittelyyn. (Suomi.fi.)
Järjestöpuolella Ensi- ja turvakotien liitolla on Suomessa vahva rooli lähisuhdeväkivaltaa ehkäisevien ja uhreja auttavien palveluiden tuottajana. Se järjestää palveluita, joissa tarjotaan kohdennetusti tukea, ohjausta ja neuvontaa väkivaltaa kohdanneille ja lisäksi myös väkivallan tekijöille. Valtion rahoittamissa ja Ensi- ja turvakotiliiton ylläpitämissä 29:ssä turvakodissa tarjotaan akuuttiin tilanteeseen ammatillista tukea, neuvontaa ja ohjausta väkivallalta suojautumiseksi.Valtakunnallisesti toimiva Tukikeskus Varjo on eron jälkeisen vainon uhrien tukemiseksi perustettu kolmannen sektorin palvelu. Tukikeskus Varjo pyrkii lisäämään eron jälkeisen vainon kohteena olevien perheiden turvallisuutta ja myös ennaltaehkäisemään vainoa.
Varjon nettisivuille on koottu tietoa eron jälkeisestä vainosta ja toimintaohjeita vainon uhreille.
Rikosuhripäivystyksen (RIKU) palvelut on tarkoitettu kenelle tahansa rikoksen uhrille, todistajat ja uhrin läheiset mukaan luettuna. RIKU antaa puhelimitse matalan kynnyksen neuvontaa, sekä välittää tukihenkilöitä rikosten uhreille ja todistajille. Toimintaa rahoittaa pääosin Raha-automaattiyhdistys. RIKU:n toiminta perustuu pääosin ammatillisesti ohjattuun vapaaehtoistyöhön. (Honkatukia 2011, 66.)
Minna Piispa ja Markku Heiskanen (2005, 6, 144–145) toteuttivat vuonna 2005 tutkimuksen, jossa kerättiin kokemuksia yhteensä 7000:lta väkivaltaa parisuhteessaan tai sen jälkeen kokeneelta naiselta. Tutkimustulokset osoittivat, että avun hakeminen yhteiskunnan järjestämistä tukipalveluista oli melko vähäistä. Ainoastaan reilu kolmasosa (37 prosenttia) naisista oli turvautunut väkivallassa yhteiskunnan tukipalveluihin. Tutkimuksen mukaan yleisin syy tähän oli se, ettei tälle katsottu olevan tarvetta. Toiseksi yleisin syy oli tekojen vakavuuden vähättely ja kolmantena häpeä, jonka tutkimuksen tekijät arvioivat voivan liittyä itsensä syyllistämiseen väkivallasta. Yleisimmin virallista apua lähisuhdeväkivaltaan haettiin terveydenhuollosta ja poliisilta. Tutkimus osoitti, että tyytyväisimpiä saamaansa palveluun olivat terveyskeskuksessa ja lakiasiaintoimistossa käyneet. Kriittisimmin saamaansa palveluun olivat sosiaalivirastosta, perheneuvolasta ja poliisilta apua hakeneet.
Niklanderin ym. (2019, 66–67) tutkimuksessa kartoitettiin väkivallan parissa työskentelevien asennoitumista. Tutkimus antoi vahvistusta sille, että väkivallan uhrin kohtaaminen ja väkivallan puheeksi ottaminen asiakkaan kanssa voivat olla ammattilaisille vaikeita asioita.
Kokemukset voivat olla henkisesti raskaita kuultavia ja työntekijä voi kenties tuntea keinottomuutta tilanteen edessä. Joskus väkivaltaisesta suhteesta on hyvin vaikeaa irroittautua lopullisesti ja tämän tiedostaminen saattaa aiheuttaa työntekijöissä turhautumista.
Työntekijöillä saattaa olla lisäksi stereotypioita ja vääristyneitä asenteita väkivallan uhria kohtaan, jotka voivat haitallisesti vaikuttaa heidän asiakaskohtaamiseensa eettisestä näkökulmasta tarkastellen. Joissain tapauksissa väkivaltaiseen suhteeseen jäävän katsotaan olevan vastuussa väkivallan jatkumisesta. 42,3 prosenttia vastaajista sanoi, että heidän on vaikea ymmärtää, miksi uhri jää väkivaltaiseen parisuhteeseen. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen suositusten mukaisesti jokaisella viranomaisella ja työntekijällä on kuitenkin velvollisuus reagoida väkivaltaan ja ottaa väkivalta puheeksi sellaisessa tilanteessa, jossa hänelle herää epäily mahdollisesta väkivallasta. Väkivallan puheeksi ottaminen voi herätellä myös asiakasta huomaamaan tilanteessaan oleva väkivalta.
Väkivallan uhreille tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että apua väkivaltaan haetaan yhteiskunnan tarjoamien palveluiden kautta vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on kestänyt pitkään ja se on saanut vakavia muotoja (esim. Piispa 2004.) Myös eron jälkeistä vainoa tutkinut Nikupeteri (2016, 66) on havainnut uhrien kehitelleen erilaisia selviytymisstrategioita suojellakseen itseään ja läheisiään arjessa. Selviytymisstrategioita ovat olleet muun muassa riskitilanteiden ennakointi, valmistautuminen ja väkivallan tekijän rauhoittelu omaa toimintaa muuttamalla. Usein uhrit ovat turvautuneet henkilökohtaisten selviytymisstrategioiden lisäksi myös omaan läheis-, sukulais- ja ystäväverkostoonsa ennen ulkopuoliseen viralliseen apuun tukeutumista.
Väkivallan ja sen uhan kohteena oleminen etenkin pidempiaikaisesti aiheuttavat tutkimusten mukaan lamaantuneisuutta, kauhun tunnetta ja tulevaisuuden uskon vähentymistä (Nyqvist 2017 sit. Bentovim 1995, 25). Eron jälkeiseen vainoon liittyy usein se, että tekijä yrittää edelleen hallita ja alistaa entistä kumppania uhkailuilla ja pelon ilmapiiriä ylläpitämällä. Naisen toimijuus on voinut heikentyä etenkin pidempään jatkuneessa väkivaltaa sisältäneessä parisuhteessa, jolloin palveluissa tulisi kiinnittää erityistä huomioita hänen toimijuutensa palauttamiseen ja tukemiseen. Väkivallan uhria tulisi ohjata vastustamaan väkivallantekijää esimerkiksi tekemällä rikosilmoituksia, hakemalla lähestymiskieltoa ja vahvistaa häntä olemaan reagoimatta yhdeydenottoihin. Väkivallan vastaisella työllä voidaan vaikuttaa
vääristyneisiin valtarakenteisiin ja vahvistaa ammatillisesti uhria vastustamaan väkivallantekijän vaatimuksia vahvistaen samalla omaa asemaansa. (Nyqvist 2017, 157.) Tällöin työskentelyn tulisi olla pidempiaikaista, sillä pelkällä välittömään kriisitilanteeseen kohdistuvalla interventiolla ei saada aikaan riittävän hyviä tuloksia.
Mäkeläisen ym. (2012, 42–43) tutkimuksessa selvitettiin väkivaltaa kohdanneiden naisten tukipalveluiden tilaa Suomen kunnissa. Tutkimuksessa havaittiin puutteita olevan muun muassa palveluiden alueellisessa saatavuudessa, sillä etenkin pienissä kunnissa väkivaltaan tarjottavia palveluita oli heikosti. Mikäli palveluita hankittiin ostopalveluna tai maksusitoumuksella toisista kunnista, kotikunnan taloudellinen tilanne saattoi muodostua esteeksi esimerkiksi turvakotiin tai kriisiasumiseen pääsemiselle. Järjestöpohjaisten palvelumuotojen ylläpitäminen taas oli pitkälti riippuvainen tahojen omasta aktiivisuudesta ja rahoituksen saamisesta. Tutkimus osoitti myös huomattavia puutteita tiedonkulussa eri toimijoiden välillä, sekä tiedon puutetta oman kunnan väkivaltatyön palveluista ja niistä vastaavista henkilöistä. Heikon tiedonkulun vuoksi väkivallan uhrien auttamiseksi kehitellyt työmenetelmät uhkasivat jäädä toteutumatta. Osin tähän vaikutti myös muun työmäärän alle hukkuminen väkivallan ollessa marginaalinen ilmiö. Tutkimus osoitti väkivaltatyön olevan rakenteellisten ongelmien lisäksi myös asenteellista, sillä siihen puuttumisen katsottiin olevan hankalaa ja toisinaan vastuuta tilanteen ratkaisuista vieritettiin liiaksi väkivallan uhrien harteille. Asenteellisuuden erityisesti aikuisten välisissä suhteissa tapahtuvaa väkivaltaa kohtaan katsottiin hyvin yleiseksi ongelmaksi Suomessa. Ongelman ratkaisuksi katsottiin tiedon lisääminen väkivaltailmiöstä ja sen seurauksista. Tutkimus katsoi Suomen kuntien väkivaltapalveluiden kehittämiskohteiksi saavutettavuuden parantamisen, palveluiden koordinoinnin tehostamisen, työntekijöiden tiedon lisäämisen väkivaltailmiöstä ja sekavan palvelukentän muuttamista enemmän ”yhden luukun” järjestelmään. Tällöin väkivaltapalveluiden saavuttaminen olisi mutkattomampaa niin asiakkaiden kuin yhteistyökumppaneidenkin kannalta ajatellen.
3 TUTKIMUKSELLISET VALINNAT JA LÄHTÖKOHDAT
3.1 Tutkimuskysymykset ja aineistonkeruu
Tämän tutkimuksen tavoitteena on saada lisää tietoa eron jälkeisestä vainosta sukupuolistuneen lähisuhdeväkivallan muotona. Tässä tutkimuksessa olen kiinnostunut selvittämään, millaisena eron jälkeinen vaino kuvautuu naisten näkökulmasta. Lisäksi selvitän, mistä eron jälkeisen vainon uhrit ovat saaneet apua ja millaisia tuen tarpeita heillä on tilanteessa ilmennyt. Vainon ollessa ennen kaikkea subjektiivinen kokemus, katsoin perustelluksi lähestyä eron jälkeistä vainoa sitä kokeneiden näkökulmasta. Tällä tavoin on mahdollista kehittää palveluita asiakaslähtöisemmiksi ja lisätä ammattilaisten kykyä kohdata vainon uhreja.
Tutkimuskysymykseni ovat avoimia, joten vastaaja voi valita omista kokemuksistaan käsin, mitä asioita haluaa nostaa esiin. Hänen ei tarvitse olla vielä palveluiden piirissä, vaan hän voi pohtia sitä, millaista tukea tilanteessaan tarvitsisi.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1. Millaista eron jälkeinen vaino oli naisten kokemuksissa?
2. Millaisista asioista naiset saivat apua eron jälkeiseen vainoon?
3. Millaisia asioita naiset olisivat toivoneet oikeus- ja palvelujärjestelmältä?
Tutkimusaineiston hankintamenetelmän valintaan vaikuttaa ensinnäkin se, millaista aineistoa halutaan saada. Perinteisesti laadullisen tutkimuksen aineistonkeruussa suositaan metodeja, joilla tutkittavien oma ääni ja näkökulmat pääsevät esille (Hirsjärvi ym. 1997, 155). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tavoittaa eron jälkeistä vainoa kokeneita henkilöitä, joten aineiston hankinnassa minun tuli huomioida se, mistä tavoittaisin tämän marginaalisen ryhmän.
Koronatartuntojen määrien ollessa Suomessa melko korkealla tutkimukseni aineistonkeruuvaiheessa, koin tarpeelliseksi sulkea pois läsnäoloa vaativat aineistonhakumenetelmät, joita varten minun olisi luultavimmin tarvinnut matkustaa eri paikkakuntien välillä. Aluksi selvitin, olisiko aiheesta löydettävissä valmiita materiaaleja ja tarkistin muun muassa sosiaalityön lomakerekisterin. Tällaisia en kuitenkaan löytänyt, joten vaihtoehdoksi jäi kerätä aineisto itse. Toisaalta itse tehty aineistonhankinta oli hyödyllinen kokemus siinä mielessä, että tutkimusluvan hakeminen ja tutkimuskyselylomakkeen tekeminen tulivat tutuiksi. Lisäksi itse hankituilla aineistoilla oli tutkimuksellisesta näkökulmasta
tarkasteltuna minulle suurempi merkitys. Koin merkitykselliseksi, että olen saanut tavoitettua tämän ihmisryhmän arvokkaita kokemuksia ja joku on voinut ensimmäistä kertaa saada kerrottua kokemuksistaan ulkopuoliselle taholle.
Päädyin hankkimaan aineistoa tutkimukseeni käyttämällä Forms-kyselylomaketta, joka on selkeä ja helppokäyttöinen. Verkkolomakkeen etuna pidin sitä, että siinä vastaaja säilyttää anonymiteetin ja hänen voi olla helpompi osallistua tutkimukseen, jossa käsitellään niinkin henkilökohtaista ja sensitiivistä aluetta, kuin väkivallan uhriksi joutumista. Kyselyyn sisältyi yksi monivalintakysymys vastaajan sukupuolesta ja seuraavat neljä avointa kysymystä: 1.
Kerro vapaasti, millaista eron jälkeinen vaino sinun kohdallasi on ollut. 2. Pohdi, mistä sinä olet kokenut saaneesi apua eron jälkeiseen vainoon. 3. Millaista apua sinä olisit tarvinnut eron jälkeiseen vainoon? 4. Haluaisitko kertoa vielä jotain muuta aiheeseen liittyvää? Ohjaajani neuvoja kuunnellen muokkasin kysymyksiin asiaa pohtimaan houkuttelevat aloitukset, kuten
”kerro vapaasti” ja ”pohdi”. Näillä tavoittelin sitä, etteivät vastaukset olisi pelkästään asioiden listaamista. Julkaisemissani tutkimuspyynnöissä esittelin itseni ja kerroin tutkimukseni kohdentuvan eron jälkeiseen vainoon. Määrittelin lyhyesti, millaista eron jälkeinen vaino voi olla ja täsmensin, ettei kyselyyni osallistuminen edellyttänyt aiempaa avun hakemista eron jälkeiseen vainoon oikeus- tai palvelujärjestelmästä. Kysymyslomakkeella olevien kysymysten määrän halusin pitää vähäisenä, sillä kysymysten liiallinen määrä saattaa muodostua esteeksi vastaamiselle. Kysymysten vähäisempi määrä voi myös kannustaa kirjoittamaan pidempiä vastauksia. Painotin tietenkin myös tutkimuksen vapaaehtoisuutta ja erittäin tärkeäksi mieltämääni uhrien anonymiteetin säilyttämistä. Yksityiskohtaisemmat tutkimuseettiset periaatteet kirjoitin vielä kyselylomakkeen alkuun. Pääasiallinen tutkimusaineiston hankintakanavani oli sosiaalinen media.
Valli ja Perkkilä (2018) toteavat sosiaalisen median kasvattaneen koko ajan suosiotaan tutkimuskäytössä. Sitä voidaan hyödyntää esimerkiksi tutkimukseen osallistujien löytämisessä tai siellä tapahtuvaa käyttäytymistä, ilmiöitä ja julkaistua materiaalia voidaan tutkia.
Pääasialliseksi aineistonkeruufoorumiseksi valitsin sosiaalisen median, koska sen välityksellä on tavoitettavissa suuri määrä ihmisiä nopeasti. Ajattelin, että sosiaalisen median käyttäjät ovat kohderyhmää, jotka jakavat mielellään kokemuksiaan virtuaalisesti toisten ihmisten kanssa.
Internet tarjosi myös laajan valikoiman kohdistaa tutkimus juuri sinne, jossa eron jälkeistä vainoa kokeneita voisi todennäköisimmin olla. Valli (2018, 28) lisää internetkyselyiden eduiksi taloudellisuuden ja sen, että kirjallisessa muodossa saatu aineisto estää syöttövaiheessa
