Lähisuhdeväkivalta

Tilastojen valossa väkivalta on Suomessa merkittävä kansanterveydellinen, sosiaalinen, ihmisoikeudellinen ja yhteiskunnallinen ongelma. Henkirikoksia tapahtuu Suomessa kolminkertainen lukumäärä muihin pohjoismaihin verrattuna. Erityisen yleisiä väkivallan muotoja Suomessa näyttäisivät olevan vakava väkivalta ja läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta. Kaikista kuolemaan johtaneista väkivaltatapauksista kerätyn rikostilaston mukaan henkirikoksen uhriksi päätyi vuosina 2010–2018 yleisimmin tuttavan tai ystävän surmaama mies (43% uhreista) tai parisuhdekumppanin surmaama nainen (17% uhreista). (THL 2021.) Miesten ja naisten vakavan väkivallan kohteeksi joutumisen tilanteet eroavat tutkimusten mukaan toisistaan. Tämä tulee ottaa huomioon niin väkivallan tilastoinnissa, kuin tutkimuksessakin. Miehillä on naisia suurempi riski joutua tuntemattoman tekijän satunnaisen, kodin ulkopuolisen väkivallan kohteeksi. Naisilla taas on miehiä suurempi riski joutua väkivallan uhriksi kotona, jossa tekijänä on yleensä kumppani tai entinen kumppani. Kodin seinien sisäpuolella tapahtuva väkivalta kytkee sen samalla osaksi parisuhteen rooleja, jossa se aiheuttaa jännitteitä ja konflikteja pidemmällä aikavälillä. Tällöin se eroaa miesten kokemista yksittäisistä, usein alkoholin vaikutuksen alaisena tapahtuneista väkivaltatilanteista. Tällöin naisten kokema väkivalta on suhteen aikana erilaisista väkivallanteoista koostuvia toistuvia sarjoja, kun taas miesten kokema väkivalta on selkeämmin mitattavissa olevaa, yksittäisiä arjesta irrallaan olevia tekoja. (Piispa 2004, 40–41.)

Väkivallan tutkimuksessa täytyy kiinnittää huomiota väkivallan määrittelyyn ja siihen, millä perustein uhrit, tutkijat tai esimerkiksi viranomaiset katsovat teot väkivallaksi. Keskeistä on, että väkivallan määritelmä vaihtelee ajan, paikan ja kontekstin mukaan. Jeff Hearnin (1995, 15–

16) mukaan väkivallalle ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Hän on kuitenkin liittänyt väkivallan määritelmään seuraavat neljä elementtiä. Ensinnäkin väkivalta on aina joko fyysistä tai muunlaista voiman käyttöä kohdistuen toiseen ihmiseen. Toisekseen sen tarkoituksena on aiheuttaa kohteelleen vahinkoa. Kolmanneksi väkivalta on sen kohteen kokemana haitallista ja loukkaavaa. Neljänneksi väkivaltaa on sellainen, jonka jokin ulkopuolinen taho, kuten viranomainen, on tunnistanut väkivallaksi. Seuraavaksi määrittelen lähisuhdeväkivallan, johon liittyy erityisiä tunnistamisen haasteita.

Toisilleen läheisten ihmisten välisestä väkivallasta käytetään tänä päivänä nimitystä lähisuhdeväkivalta. Lähisuhdeväkivalta voi kohdistua henkilön nykyiseen tai entiseen kumppaniin, lapseen, lähisukulaiseen tai muuhun läheiseen. Tyypillisesti uhrin koko lähipiiri altistuu väkivallan vaikutuksille. Läheisissä suhteissa tapahtuva väkivalta on uhreilleen erityisen traumatisoivaa ja usein pitkäaikaista, sillä se tapahtuu usein suljettujen seinien sisäpuolella ihmisten kodeissa tai muissa yksityisissä tiloissa. (Virkki ym. 2011, 280.) Väkivalta voi olla fyysistä, henkistä, seksuaalista, digitaalista tai taloudellista ja usein eri väkivallan muodot esiintyvät yhdessä. Myös tässä tutkielmassa tarkastelemani eron jälkeinen vaino on yksi lähisuhdeväkivallan muodoista. Siinä yhdistyvät erilaiset väkivaltaiset ja ei-väkivaltaiset teot muodostaen prosessimaisen kokonaisuuden. Siinä ex-kumppani, yleensä mies, jatkaa väkivaltaista käytöstään entistä kumppaniaan kohtaan eron jälkeen.

Lähisuhdeväkivaltaan liittyy tavallisesti sekä tekijän että uhrin kokema häpeä. Häpeän vuoksi väkivaltaan on vaikea lähteä hakemaan apua ja se voi pysyä pitkään salassa suhteen ulkopuolisilta henkilöiltä.

Lähisuhdeväkivaltaan on etsitty selittäviä tekijöitä yksilölähtöisistä ja rakenteellisista näkökulmista lähestyen (Notko 2011, 16). Eräs selitysmalli lähisuhdeväkivallan ilmenemiseen on sen biologinen ja sosiaalinen periytyminen. Väkivallan ylisukupolvisuuden tutkimukset ovat osoittaneet lapsuuden perheessä tapahtuneilla kaltoinkohtelun kokemuksilla olevan kauaskantoisia seurauksia aikuisuuteen. Väkivallan kohteeksi joutuminen tai vanhempien välisen väkivallan näkeminen voivat traumatisoida lasta pitkäaikaisesti, jolloin sen seuraukset voivat yltää aina aikuisikään saakka. Seuraukset voivat ilmetä ajatusten, tunteiden ja käyttäytymisen tasoilla ja tuottaa erilaisia tunne-elämän ja käyttäytymisen oireita.

Pahoinpidellyillä ja laiminlyödyillä lapsilla on todettu olevan myöhemmin muita enemmän masennusoireita, epäsosiaalisuutta, päihdeongelmia, aggressiivisuutta ja impulssikontrollin häiriöitä. (Haapasalo 2005, 4611–4614.)

Selityksiä väkivaltaisuudelle on haettu myös mallioppimisesta, jossa lapset omaksuvat lapsuudenperheestään väkivaltaisia toimintamalleja, joita he itse toteuttavat myöhemmin parisuhteissaan ja perheissään. Myöskään vanhemmilta perittyjen geenien yhtyettä väkivallan periytymiseen ei olla poissuljettu yhtenä yksilön väkivaltaisuutta selittävänä tekijänä.

Seurantatutkimuksessa, jossa oli mukana yli 540 lasta noin 20 vuoden ajan, lapsuuden käytöshäiriö, perheväkivallalle altistuminen ja kuria korostavien rangaistusten käyttö kasvatuksessa lisäsivät eniten riskiä kehittyä parisuhdeväkivallan tekijäksi.

Lapsuudenperheessään perheväkivallalle altistuminen ennusti myös merkittävällä tavalla parisuhdeväkivallan uhriksi joutumista aikuisiällä. (Haapasalo 2005, 4613.)

Väkivaltaa suomalaisessa kontekstissa tutkineet ovat todenneet parisuhdeväkivallan todellisen laajuuden tulleen yleiseen tietoisuuteen varsin myöhään, sillä perheen sisällä tapahtuva väkivalta katsottiin pitkään perheen yksityisasiaksi (Kainulainen & Niemi 2017, 155).

Lähisuhteissa tapahtuva lieväkin väkivalta tuli Suomessa virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi vasta vuonna 2011. Lakimuutoksen myötä poliisi tutkii aina tietoonsa tulleet lähisuhteissa tapahtuneet väkivaltatapaukset, vaikka uhri ei haluaisikaan tekijälle rangaistusta.

Seksuaalista väkivaltaa oleva raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin Suomessa vuonna 1994.

Raiskaus tuli virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi vuonna 1999. Lakimuutos pyrkii turvaamaan rikosten uhrien oikeuksia, sillä esimerkiksi pelko voi estää rikosilmoituksen tekoa ja seurausten hakemista tekijälle lähisuhdeväkivaltatapauksissa. (Nyqvist 2006, 143.) Perheen sisäisen väkivallan ja raiskausten kriminalisoinnin viiveestä voi nähdä naisten heikomman aseman olleen kiinteästi osa yhteiskunnan rakenteita, mutta tähän epäkohtaan on pyritty puuttumaan aktiivisesti lainsäädännön muutoksilla viime vuosituhannen lopulta lähtien. On kuitenkin selvää, ettei pelkkä lainsäädäntö ja tekojen kriminalisointi riitä parantamaan naisten asemaa väkivaltauhritilastoissa. Väkivallan uhrien auttaminen on koko palvelujärjestelmän tehtävä niin ennaltaehkäisevässä kuin korjaavassakin mielessä.

Lähisuhdeväkivaltaa käsitellään usein sukupuolittuneena ilmiönä, sillä lähisuhdeväkivallan kohteeksi joutuminen on huomattavasti yleisempää naisille (Huttunen ym. 2015, 369). Lisäksi kokemus lähisuhdeväkivallan uhriksi joutumista näyttäytyy erilaisena miehen ja naisen näkökulmasta tarkasteltuna. Naiset kokevat vainon ja muun väkivallan yleisesti usein pelottavampana, uhkaavampana, kokonaisvaltaisempana ja intensiivisempänä kuin miehet (Sheridan & Lyndon 2012). Lähisuhdeväkivaltaa ilmenee kaikissa kulttuureissa, ikäluokissa ja varallisuusasteissa, joten sen kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Lähisuhdeväkivallan ilmaantuvuutta ja sukupuolittuneisuutta voidaan tarkastella poliisin tietoon tulleista rikosilmoituksista, määrätyistä lähestymiskielloista, turvakotiin hakeutuneista, valtion kustantamaan Nollalinjan puhelimeen soittaneista tai rikos- ja riita-asioiden sovitteluun ohjatuista henkilöistä. Lähisuhdeväkivaltatilaston mukaan vuonna 2017 viranomaisten tietoon tulleiden lähisuhdeväkivaltarikosten uhreista 83,6 prosenttia oli naisia ja 17,4 prosenttia oli miehiä. (Tilastoraportti 2018, 7.) Naisuhrien määrä on myös parisuhdekumppanin tekemien henkirikosten tilastoissa huomattavasti miehiä suurempi. Vuosien 2011–2017 välillä parisuhdekumppanin surmaamista henkilöistä 78 prosenttia oli naisia (n=102) ja 22 prosenttia

miehiä (n=29). (Tilastoraportti 2018, 9.) Kaikki väkivallanteot eivät kuitenkaan päädy tilastoihin, sillä vain osa teoista tuodaan viranomaisten tai muiden auttajatahojen tietoon.

Piispan (2004, 50–53 ) mukaan tutkimuksissa on saatu näyttöä siitä, että nuoremmat naiset ovat herkistyneet tunnistamaan väkivaltaa vanhempia ikäluokkia paremmin ja lievemmästäkin väkivallasta ilmoittaminen on määrällisesti lisääntynyt. Hänen mielestään tämän suuntauksen taustalla on yleisesti naisten oikeuksien vahvistuminen yhteiskunnassa. Nuoret naiset vaativat aiempaa enemmän oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteensa, sillä ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta on tullut aiempaa vahvemmin osa heidän minuuttaan. Naisten pääseminen toimimaan työelämässä tasa-arvoisina miesten rinnalla, on muuttanut käsityksiä perinteisistä sukupuolirooleista. Myös yleinen keskustelukulttuuri seksuaalisuudesta, parisuhdeongelmista ja väkivallan kokemuksista on vapautunut, jolloin nuoremmat naiset jakavat herkemmin tähän liittyviä asioita toistensa kanssa ja myös tutkimuskäyttöön.

Naisiin kohdistuva väkivalta on globaali ihmisoikeusloukkaus. Kansainvälinen oikeus velvoittaa jäsenvaltioita ihmisoikeusnormien toteutumiseksi puuttumaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, johon pyritään kansallisesti lainsäädännöllä ja palveluihin resursoimalla.

Ihmisoikeusjärjestelmässä naisiin kohdistununut väkivalta on kuitenkin ollut pitkään ongelmallinen, sillä julkisen vallan puuttuminen katsottiin hankalaksi ihmisten yksityisellä elämänalueella tapahtuvaan väkivaltaan. Miehiin kohdistuvan väkivallan sijoittuessa enimmäkseen kodin ulkopuolelle, oli siihen helpompaa puuttua ja reagoida julkisen vallankäytön näkökulmasta. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa (gender-based violence) tehtiin näkyvämmäksi ihmisoikeusjärjestelmässä vuonna 1992 CEWAD-komitean yleisuosituksessa.

Sukupuolistunut väkivalta määriteltiin erityisesti naisten asemaa heikentäväksi syrjinnän muodoksi, joka sisältää fyysisen, henkisen tai seksuaalisen haitan ja kärsimyksen tai tällaisilla teoilla uhkaamisen, pakottamisen tai vapaudenriiston. Valtioilta on vaadittu toimia naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ja torjumiseksi muun muassa vuonna 2011 laaditulla, kansainvälisesti merkittävällä Istanbulin sopimuksella. Se katsoo naisiin kohdistuvan väkivallan olevan yksi vakavimmista sukupuoleen perustuvista ihmisoikeusloukkauksista.

Sopimus on korostanut valtioiden vastuuta nimenomaan myös yksityisten henkilöiden välisissä suhteissa tapahtuvan väkivallan torjumisessa ja korostaa naisten ja miesten välisen tasa-arvon saavuttamista. (Nousiainen & Pentikäinen 2017, 51–56.)

Istanbulin sopimuksen allekirjoittaneista maista Suomessa naisiin kohdistuvan väkivallan taso on korkea. Suomi onkin saanut toistuvaa kritiikkiä siitä, etteivät sen naisiin kohdistuvan

väkivallan torjumiseen käytetyt keinot ja resurssit ole olleet riittäviä. Esimerkkinä Eurooppalaisessa 27 jäsenmaan vertailussa Suomessa oli neljänneksi vähiten turvakoteja väestömäärään suhteutettuna. On selvää, että viime vuosikymmenten aikana naisiin kohdistuvan väkivallan nouseminen voimakkaasti esiin vakavana ihmisoikeusloukkauksena ja rikoksena on tuonut esille puutteita valtioiden toimissa. Yksityisellä elämänalueella esiintyvää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, kuten eron jälkeistä vainoa ja seksuaalista häirintää, on tärkeää nostaa esiin pimennosta ja tuoda rikosoikeusjärjestelmän piiriin. (Nousiainen & Pentikäinen 2017, 57–66.)

Parisuhteessa ilmenevän väkivallan taustalla on usein tekijän tarve kontrolloida kumppaniaan.

Useat tutkimukset ovat antaneet näyttöä siitä, että väkivalta toteutuu suhteissa monimuotoisena.

Fyysistä väkivaltaa käyttäville miehille oli tyypillistä myös naisen nimittely ja nöyryyttäminen, mustasukkaisuus, sukulaisten ja ystävien tapaamisen rajoittamispyrkimykset sekä tarve tietää, missä puoliso liikkuu ja kenen kanssa. (Minna Piispa 2006, 60 sit. Walker 1984; Lundgren 1992.) Tyypillisesti väkivalta tulee suhteeseen mukaan asteittain. (ks. esim. Nyqvist 2006) Väkivalta voi edetä esimerkiksi liiallisesta mustasukkaisuudesta ja kumppanin menojen rajoittamisesta aina asteittain raaistuvaan fyysiseen väkivaltaan. Tässä tutkielmassa kiinnostukseni kohdentuu eron jälkeiseen vainoon, joka on eräs lähisuhdeväkivallan muoto.

Seuraavaksi pureudun tarkemmin juuri eron jälkeiseen vainoon ja sen erityispiirteisiin verrattaessa sitä muihin lähisuhdeväkivallan muotoihin.