Eräs tarina eron jälkeisestä isyydestä ja vanhemmuudesta

(1)

ERÄS TARINA ERON JÄLKEISESTÄ ISYYDESTÄ JA VANHEMMUUDESTA

Anni Vikla Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Helmikuu 2018

(2)

VIKLA; ANNI: Eräs tarina eron jälkeisestä isyydestä ja vanhemmuudesta Pro gradu -tutkielma 107 sivua, 1 liite (1 sivu)

Tutkielman ohjaajat: Yliopistonlehtori Kaarina Mönkkönen

Helmikuu 2018__________________________________________________

Avainsanat: perhe, vanhemmuus, isyys, avio-/avoero

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut lisätä ymmärrystä isien isyydestä ja vanhemmuudesta sekä isien tarvitsemasta tuesta eron jälkeisessä tilanteessa. Tutkimus kiinnittyy vahvasti isyyden ja miehen vanhemmuuden muutoskeskusteluun sekä uudenlaisen isyyden ja jaetun vanhemmuuden teemoihin. Tutkimuksen pääkysymykset ovat seuraavat:

Minkälaisen tarinan isät kertovat omasta isyydestään ja vanhemmuudestaan liittyen eron tuomaan muutokseen perhesuhteissa, sekä Miten eron jälkeinen aika näyttäytyy vanhemmuutta kuvaavissa tarinoissa?

Tutkimusmetodina käytetty narratiivinen lähestymistapa, viittaa aineiston luonteeseen sekä analyysiin. Aineisto on kerätty 2017 internetin ja sähköisen lomakkeen avulla Isät lasten asialla ry yhdistyksen kautta. Tutkimuksessa on haluttu tuoda esille isien omia kokemuksia ja lisätä sitä kautta ymmärrystä erääseen eron jälkeiseen isän isyyden ja vanhemmuuden näkökulmaan.

Tutkimuksen perusteella isien eron jälkeinen isyys ja vanhemmuus näyttäisi eron jälkei- sessä tilanteessa olevan altis muutoksille. Isän arki lapsen kanssa katkeaa helposti eron jälkeisessä uudelleenneuvottelussa. Isän vanhemmuutta ja sen mahdollisuuksia määrittä- vät paljolti uudelleenneuvotellut huolto- ja tapaamissopimukset, sekä esille noussut äidin valta ja kontrolli tapaamiskäytänteiden toteutumisen kohdalla. Pahimmillaan lapset on vieraannutettu kokonaan isästä, sekä tapaamiset isän ja lapsen välillä ovat rajoittuneita tai loppuneet kokonaan.

Isien kokemukset viranomaistoiminnasta ja saadusta tuesta olivat pääsääntöisesti negatii- visia. Palvelut ja järjestelmä ei vastaa isien eron jälkeisiin tuen tarpeisiin ja näyttävät ne- kin jäävän äidin vallan ja kontrollin alle. Isät kokivat, että asenne viranomaistaholta on isän vanhemmuutta huonosti kohtaava ja äitikeskeinen. Viranomaisjärjestelmä nykyisel- lään ei näytä pystyvän tukemaan isän vanhemmuutta. Jatkotutkimusaiheena voisi olla tutkimusta isien palveluiden käytöstä ja kokemuksia siitä miten isät kohdataan palveluissa.

(3)

Department of Social Sciences, Social Work

VIKLA, ANNI: One Story about Fatherhood and Parenthood after Divorce Master's thesis, 107 pages, 1 appendix (1 page)

Advisors: Senior Lecturer Karina Mönkkönen

February 2018____________________________________________________

Keywords: Family, Fatherhood, Parenthood, Divorce/Separation

The aim of this research was to increase understanding of fathers’ fatherhood, parenthood and needed support in a post-divorce or post-separation situation, by highlighting the fathers’ own experiences. Research is related to the conversation about changes in men’s parenthood and fatherhood, and shared parenthood.

Research method is the narrative approach, referring to the material and to the analysis.

The material has been collected 2017 using in favour the Internet and the electronic form, via Fathers for Children.

Fathers’ parenthood seems to be prone to a change in the post-divorce situation. The fathers’ everyday life with the child breaks easily in the post-divorce renegotiation. Rene- gotiated maintenance and meeting agreements, as well as mother’s power and control over the meeting practice, largely determine fathers’ parenthood. At worst the children have been totally alienated from the father and the meetings between father and children are limited or completely ended.

Fathers’ experiences of government activity and support received were, mainly, negative.

The services are not in line with the fathers’ needs of the support, and they seem to remain under the mother’s power and control. The authorities does not appear to be able to support fathers’ parenthood at present, and are mother centered.

(4)

1 JOHDANTO ... 6

1.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet ... 6

1.2 Tutkimuksia ja hankkeita isyyteen ja miehen vanhemmuuteen liittyen . 12 2 PERHEESSÄ ISÄNÄ, MITES ERON JÄLKEEN? ... 14

2.1 Perhe yhteiskunnan ajassa muuttuvana kokonaisuutena ... 14

2.2 Mitä on olla vanhempi? ... 17

2.3 Isän vanhemmuuden ja isyyden muutoksen poluilla ... 19

2.4 Uudenlaisen isyyden olemuksen äärellä ... 24

2.5 Ero tuli, vanhemmuus jäi? ... 29

2.6 Isyyden kulttuurista kerrontaa ... 39

3 TUTKIMUS ... 41

3.1 Narratiivinen tutkimus tarinoiden tulkinnassa ... 41

3.2 Tutkimuksen tieteenfilosofiset lähtökohdat ... 46

3.3 Aineiston keruun toteutus ja aineiston kuvaus ... 49

3.4. Aineiston analyysivaiheen toteutus ... 52

3.5 Tutkimuksen eettiset kysymykset ja minun roolini tutkijana ... 55

4 TUTKIMUKSEN TULOKSET JA TARINAT ... 59

4.1 Perhe ja vanhemmuus isien kertomana ... 59

4.2 Tarinalinja 1: Äidin valta ... 64

4.3 Tarinalinja 2: Ohutta isyyttä ja vieraannutettuja lapsia ... 69

4.4 Tarinalinja 3: Isyyden merkityksellisyys isälle ja maskuliininen isäerityisyys ... 72

4.5 Tarinalinja 4: Isän tukiverkostot ... 78

5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 89

5.1 Isyydestä ja vanhemmuudesta ... 89

5.2 Ero ... 92

5.3 Tukiverkostot ... 95

5.4 Lopuksi ... 99

LÄHTEET ... 101

LIITE 1. ... 107

(5)

(6)

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta ja tavoitteet

Suomalaisessa yhteiskunnassa edelleen vahvana ja voimakkaana perheen ideaalimallina toimii ydinperhe käsite, joka käsittää sisäänsä heterosuhteessa elävät vanhemmat ja hei- dän lapsensa, sekä yhteisesti jaetun asuin tilan. Perhesuhteet ovat kuitenkin muuttaneet muotoaan osittain yleistyneiden avio-sekä avoerojen, sekä yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttumisen myötä. Perheestä ja siihen liittyvistä ihmissuhteista on tullut liikkuva käsite, joka elää ihmisten arjessa ja valinnoissa sekä muuttaa muotoaan elämän kuluessa.

(Castrén 2009, 23–50.) Ydinperhe malli toimii pitkälti näyttämönä myös tämän hetkiselle yhteiskunnalliselle keskustelulle vanhemmuudesta yleensä, erityisemmin isän vanhemmuudesta ja uudenlaisesta isyydestä

Tilastollinen perheiden tarkastelu kertoo meille, että suomessa oli tilastokeskuksen arvion mukaan 1 476 000 perhettä vuoden 2016 lopussa. Tässä arviossa on mukana erilaisia perhekokonaisuuksia, aina lapsettomista yhdessä asuvista avopareista erilaisiin vanhempien ja lasten muodostamiin kokonaisuuksiin. Perheiden lukumäärän arvio kertoo, että 74% suomalaisesta väestöstä kuuluu jonkinlaiseen yhteiskunnallisesti määriteltyyn per- hemuotoon. Lapsiperheitä, joissa siis vähintään yksi alle 18-vuotias lapsi, oli tuosta luvusta 570 000. Luvuiksi jaoteltuna perhetyyppien/muotojen mukaan lapsiperheiden luku- määrä muodostuu 59% avioparin muodostama perhe, avoparien perheitä n.20%, äidin ja lasten muodostama perhe 19% ja isä ja lapsi perheitä 3%. (Suomen virallinen tilasto (SVT): Perheet.) Toisaalla tilastokeskus kertoo myös, että vuoden 2016 aikana 13 541 avioliittoa päättyi eroon (Suomen virallinen tilasto (SVT): Siviilisäädyn muutokset).

Avoliittoihin tai muihin perhemuotoihin liittyvää erotilastoa oli hankala löytää. Erään arvio mukaan, esimerkiksi vuonna 2015 eroon on päättynyt 13 939 liittoa. Kun tähän lu- kuun ajateltaisiin päälle vielä avoliitoissa tapahtuneet erot, niin erot kaikkinensa kosket- taisivat vuosittain noin 30 000 tuhatta lasta ja nuorta (Katsaus lasten ja nuorten hyvinvointiin ja palveluihin). Tuosta luvusta voimme päätellä, että erot koskettavat vuosittain hyvin montaa isää ja äitiä, vanhempaa sekä perhettä kokonaisuudessaan. Eron sanotaan olevan merkittävä muutos lapsen elämässä, mutta se on merkittävä muutos myös vanhemman elämässä. Se voi olla myös merkittävä muutos vanhemman ja lapsen välisessä

(7)

suhteessa (vrt. Katsaus lasten ja nuorten hyvinvointiin ja palveluihin). Muutos se voi olla myös vanhemmuudessa. Ylläolevienkin tilastojen ja julkisen keskustelun perusteella, eron myötä tapahtuva muutos lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa näyttäisi kosket- tavan erityisesti isiä.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut tarkastella isien itse tuottamien kertomusten ja näistä kertomuksista muodostetun tarinan kautta, kokemuksia isien omasta vanhemmuudestaan, isyydestään ja siihen liittyvistä tuen tarpeista erityisesti eron jälkeisessä tilanteessa tai eron tuoman muutoksen seurauksena. Tutkimukseni tutkimuskysymykset ovat:

1. Minkälaisen tarinan isät kertovat omasta isyydestään ja vanhemmuudes- taan liittyen eron tuomaan muutokseen perhesuhteissa?

Millaista isyyden ja vanhemmuuden tarinaa isien kertomukset kertovat eron jälkeisestä ja sitä ennen olleesta vanhemmuudesta suhteessa uuden isyyden ajatusmaailmaan?

Millaisena tarinassa näyttäytyy eron jälkeinen isän vanhemmuus?

Millaisia merkityksiä isyys ja vanhemmuus saavat isien kertomuksissa/tari- noissa

2. Miten eron jälkeinen aika näyttäytyy vanhemmuutta kuvaavissa tari- noissa?

Millaisia mahdollisia huolia, haasteita, iloa sekä tukea he tarinoissa kuvaa- vat?

Tutkimukseni liittyy sekä isyyden, että vanhemmuuden teemaan ja teoria pohjaan sekä niistä käytävään keskusteluun. Tutkimuksessa oli tarkoituksena tutkia isän vanhemmuutta ja isän vanhemmuuteensa tarvitsemaa tukea, erityisesti eron jälkeen. Tutkimus on

(8)

kvalitatiivinen tutkimus, jonka tarkoituksena on ollut kuvata ja ymmärtää isien eron jäl- keistä vanhemmuutta ja isyyttä todelliseen elämään liittyvänä ilmiönä (Hirsjärvi, Remes

& Sajavaara 2007, 156–162). Tutkimus on toteutettu narratiivista tutkimusotetta (Heik- kinen 2015) hyödyntäen. Pyysin isiä kirjoittamaan aiheesta kirjoituspyynnöllä, jolla ta- voittelin muutaman apukysymyksen avulla pieniä kirjoituksia heidän kokemuksistaan isyydestä, vanhemmuudesta ja vanhempana kokemistaan tuen tarpeista eron kohdatessa.

Aineisto on kerätty internetiä hyväksi käyttäen kevättalvella 2017.

Tutkimuksen aihe on ajankohtainen, nimenomaan isyyden muutosten ja isien vanhemmuuden näkökulmasta tarkasteltuna. Elämme tällä hetkellä yhteiskunnassa, jossa isän rooli ja mahdollisuudet osallistua perheen arkeen ovat muuttumassa ja muuttuneet. Isyys ja isien vanhemmuus on kokonaisuutena ollut jo useamman vuosikymmenen haasteiden ja muutosten edessä. Toisaalta haasteita luo perhesuhteiden muuttuminen, mutta myös yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset (esimerkiksi äitien lisääntyvä osallistuminen kodin ulkopuoliseen työelämään), jotka haastavat perinteisenä pidettyä isän roolia per- heenelättäjänä ja asettaa uudenlaisia vaatimuksia isille osallistua perheen arkeen. (mm.

Paajanen 2006, 7; ks. myös Eerola & Mykkänen 2014, 7–18.)

Aalto (2004, 65–88; ks. myös Aalto 2012, 62–83) on tutkimuksissaan tutkinut isyyden muutosta. Tutkimuksissa historiassa ollut isyys näyttäytyy määrittyvän selkeänä, tarkka- rajaisena, jopa isyyttä rajoittavana, hyvin perinteisenä ja pitkälti sukupuolirooleihin pe- rustuvana miehen isyytenä ja vanhemmuutena. Menneiden aikojen maalaisperheen isyy- tenä, jossa isä näyttäytyy melko etäisenä henkilönä suhteessa lapsiin. Tuo isyys on ollut niin tiukkaan kulttuuriin sisään ajettu malli miehen isyydestä, että sen luonnetta ja mää- ritelmää voisi jollain tapaa luonnehtia itsestään selvänä ja muuttumattomana isyyden mallina. Isyyden muutoskeskustelun ja murroksen seurauksena isyydessä sen jälkeen tapahtuneet muutokset ovat olleet paljon irrottautumista tuosta perinteisestä isyydestä. Muu- toksen edetessä, on tehty yhä selkeämmin eroa tuohon vanhaan isyyden malliin, tehden samalla tilaa uudelle isyyden mallille. Samalla vanha isyyden malli on muuttunut monella tavalla ”ei toivotuksi” ja ”ei tavoiteltavaksi” tavaksi toteuttaa isyyttä. Muutos on tuonut isyyttä kohti tätä päivää; sen monimuotoisuus ja uudet tavat toteuttaa isyyttä heijastavat

(9)

paremmin tämän päivän yhteiskunnan rytmiä ja olemisen mallia. Onhan yhteiskuntam- mekin kokenut monia muutoksia ja muokkaantunut yhä monimuotoisemmaksi ja muut- tuvammaksi, jatkuvasti liikkeellä olevaksi. (Aalto 2012, 62–83.)

Isyys ylipäätään on ollut 2000-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun ja huomion aiheena yhä enenevässä määrin, niin asiantuntijapuheissakin (muun muassa poliitikot, sosiaali- ja terveysalojen työntekijät, tutkijat) kuin myös mediassa. Puhumattakaan sosiaalisen me- dian väylistä, jotka mahdollistavat isille omien kokemustensa jakamisen uudella tavalla.

Myös esimerkiksi syksyn 2017 aikana on käyty paljon poliittista keskustelua isyyteen ja isän vanhemmuuden mahdollisuuksiin liittyen ja isyys on ollut läsnä medioissa. Isyydestä puhumisesta huolimatta isien omaan kokemukseen perustuva puhe on edelleen vähäistä verrattuna äitien tuottamaan kokemuspuheeseen. (Eerola & Mykkänen 2014, 7–9.) Tätä taustaa vasten tarkastellen on tärkeää saada myös isien oma kokemuspuhe ja ääni kuulu- ville yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Toinen ajankohtainen isyyteen liittyvä julkinen keskustelu ja ajankohtaisuus tekijä on keskustelu isien asemasta ja oikeuksista, joka liittyy edellä mainittuun isyyden muutoksesta käytävään keskusteluun. Isien asemaa ja osallisuutta vanhempana on pyritty parantamaan viime vuosina yhteiskunnallisesti monin eri keinoin. Hallituksen tasa-arvo-ohjelma vuosille 2012–2015 on ollut yksi isien asemaa ajava taho. Ohjelman tavoitteena on tukea kokonaisuudessaan nimenomanaan pienten lasten vanhemmuutta sekä vanhempien joustavaa työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista erilaisin keinoin, kuten helpottamalla osa-aikaisen työn mahdollisuutta, sekä muokkaamaan päivähoidosta joustavampaa ja paremmin todellista tarvetta vastaavampaa. Erityisesti ohjelmassa on mainittu tavoitteena lisätä isille pikkulapsiaikaan merkittyjen vapaiden määrää ja helpottaa näiden perheva- paiden käyttöä joustavilla vapaiden käyttömahdollisuuksilla, sekä tehdä vapaiden käy- töstä isille/perheille taloudellisestikin kannustavampaa. (Hallituksen tasa-arvo-ohjelma 2012–2015, 2012, 19–22.)

Isien tasa-arvoista asemaa on haettu tuossa Hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa myös tun- nustamalla tarve muuttaa vanha vuodelta 1976 ollut Isyyslaki ajanmukaisemmaksi vas- taamaan paremmin tämän päivän tarpeita (Hallituksen tasa-arvo-ohjelma 2012–2015, 2012, 29–30). Vuoden 2016 alusta astui voimaan uusi Isyyslaki 13.1.2015/11. Tuon lain

(10)

muuttaminen on nähty ajankohtaisena asiana, sillä vanhan vuonna 1976 voimaan tulleen lain jälkeen on tapahtunut paljon muutoksia esimerkiksi perhesuhteiden rakenteissa, jotka vaikuttavat lain soveltamiseen. Esimerkiksi avioliiton ulkopuolelle syntyvien lasten määrä kasvaa jatkuvasti, jolloin isyyttä ei voida olettaa automaattisesti avioliiton perusteella. (HE 91/2014.) Isyyslain muuttamisen konkreettisina asioina isän aseman paranta- miseksi voidaan pitää muun muassa isyyden tunnustamisen helpottumista. Tämän mahdollistaa muun muassa isyyden tunnustamisen mahdollisuus neuvolassa jo ennen lapsen syntymää ja lastenvalvojan luona otettava solunäyte. Myöskin äitien oikeudesta vastustaa isyyden selvittämistä luovutaan, jolla edesautetaan lapsen oikeutta molempiin vanhempiin. (mm. Uusi isyyslaki mahdollistaa isyyden tunnustamisen jo äitiysneuvolassa 2015;

Isyyslaki 13.1.2015/11.) Isyyslain avulla yritetään turvata lapsen oikeus molempiin vanhempiin, mutta se on myös isän oikeutta isyyteen ja vanhemmuuteen. Isän aseman paran- tamisen tahtotila näkyy hallituksen toimissa, tänä päivänä käytävässä julkisessa keskustelussa esimerkiksi mediassa uutisointeina ja kannanottoina, sekä toisaalta juuri uudessa isyyslaissa.

Rantalaiho (2003, 202–229) käsittelee artikkelissaan monipuolisesti tuota edellä mainit- tua yhteiskunnallista keskustelua isyyden ja isien vanhemmuuden muutoksesta ja toisaalta sen yhteydestä pohjoismaiseen isyyspolitiikkaan ja sen toteutukseen, sekä vanhempien välisestä tasa-arvosta käytävään keskusteluun. Vanhempainvapaa järjestelmä ja isyyspolitiikka saavat selkeästi vaikutteita ja perusteita teoriaosassakin esiin tulevasta tä- män päivän isyyskeskustelusta ja sen erilaisista diskursseista. Artikkelissa nousee mie- lestäni esille isyyskeskustelun eräs ongelmatiikka, joka liittyy isyys ja vanhemmuus keskustelun taustana olevaan ”ehjä perhe”- ajatusmalliin. Lähtökohtaisesti isyyskeskustelussa ja miehen uudenlaisesta vanhemmuudesta keskustellessa näyttämönä tälle uudelle isyydelle toimii ydinperhe. On luonnollista, että perheet halutaan nähdä yksikköinä ja isä tuossa yksikössä olevana osasena. Toisaalta nykypäivänä muutokset perhesuhteissa ovat

”arkipäivää”, joten keskustelun ja näkökulmien laajentaminen eron jälkeiseen aikaan voisi siinä mielessä olla paikallaan parantamaan entisestään isien asemaa ja oikeuksia isyyteen ja vanhemmuuteen. Isyyslaki ei esimerkiksi tällä hetkellä suoranaisesti ota mi- tään kantaa eron jälkeisessä tilanteessa miehen oikeuksista isyyteen ja vanhemmuuteen, tai toisaalta myöskään lapsen oikeudesta molempiin vanhempiin. Isän vanhemmuus jatkuu kuitenkin tavalla tai toisella erosta huolimatta.

(11)

Tutkimuksessa nostin esille myös isien, erityisesti eron jälkeisessä tilanteessa kohtaami- ansa, huolia ja tuen tarpeita, sekä niihin mahdollisesti saatua tukea tai apua, sekä toisaalta myös ei saatua apua. Erityisesti yhteiskunnallisesti katsottuna isien asemaan ja oikeuksiin liittyy myös isyyden ja isien vanhemmuuden kohtaaminen yleisesti palveluissa, sekä se, miten palvelut osaavat tai pystyvät tukemaan miehen isyyttä ja vanhemmuutta. Isänpäi- vänä 8.11.2015 lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila otti kantaa julkisesti siihen, että isät ja heidän näkökulmansa pitäisi ottaa paremmin huomioon esimerkiksi erilaisissa perhe- palveluissa; neuvolassa, terveydenhuollossa, lastensuojelussa jne. Hän sanoo, että isät ovat tyytymättömämpiä ammattilaisilta saatuun tukeen kuin äidit, mutta myös, että isät kaipaavat erilaista tukea vanhemmuuteen. Ammattilaisten pitäisi osata kohdata heidät paremmin, jotta isät eivät jäisi vain passiivisiksi sivustaseuraajiksi. (Aamulehti:Lapsiasia- valtuutettu toivoo isäneuvoloita kuntiin: ”Isien viestiin suhtauduttava vakavasti”.

8.11.2015; Satakunnan kansa. 8.11.2015. Lapsiasia valtuutettu: Isäneuvoloita kuntiin.) Mykkänen (2014, 32) toteaakin, että isien ja miehen vanhemmuuden tutkiminen on tär- keää, jotta isien parissa työskentelevät ymmärtäisivät paremmin isiä ja pystyisivät täten tukemaan paremmin isien ja perheiden hyvinvointia. Palveluiden näkökulmasta tutkimukseni aihe on ajankohtainen myös siksi, että tällä hetkellä on käynnissä hallituksen Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, jonka tavoitteena on muodostaa nykyisistä lapsi- ja perhepalveluista toimivampi kokonaisuus, jonka painopiste olisi ennalta ehkäi- sevissä palveluissa ja varhaisessa perheiden tukemisessa. Tuon muutosohjelman eräänä tavoitteena on vahvistaa eropalveluita, jotta lapsella säilyy eron jälkeisessä tilanteessa oikeus molempiin vanhempiinsa. (Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma.)

Tutkimukseni aihe valikoitui oman mielenkiinnon kautta. Isyys ja miehen vanhemmuus, sekä miesten vanhemmuuden kohtaaminen yhteiskunnassa kiinnostavat. Omat kokemuk- seni miesten vanhemmuudesta ovat hyvin ristiriitaiset ja siksi halusin perehtyä tutkimuk- sessani tähän teemaan ja isyyden yhteiskunnalliseen tarinaan. Eron jälkeinen miehen vanhemmuus ja isyys on mielenkiintoinen sivujuonne tämän hetkisessä isyyden tarinassa ja ilmiönä jotenkin hämärän peitossa. Tällä tutkimuksellani toivoin raottavani hiukan tuota sivujuonnetta ja sen kertomaa tarinaa.

(12)

1.2 Tutkimuksia ja hankkeita isyyteen ja miehen vanhemmuuteen liittyen

Isyys aiheena, tämän hetken yhteiskunnallisena puheenaiheena ja ajankohtaisena ilmiönä tuntuu nousevan esiin myös tarkasteltaessa isyyteen ja mies-sukupuoleen liittyvää hanke- ja yhdistysmaailmaa sekä tutkimusta. Emma & Elias- avustusohjelma kokoaa alaisuu- teensa eri järjestöjen projekteja ja hankkeita, joiden tarkoituksena on edistää lasten ja perheiden terveyttä sekä sosiaalista hyvinvointia (Emma & Elias-pidetään huolta lapsista).

Tuon puitteissa on toteutettu muun muassa Isyyden tueksi; Miessakit ry (päättynyt jo), Erityisesti isä; Kehittämiskeskus Tyynelä ja Isät ja pojat puussa; MLL:n lasten ja nuorten kuntoutussäätiö projektit, joissa on keskitytty vielä erityisemmin isyyden tukemiseen ja vahvistamiseen. Eräänä hankkeena on ollut Pelastakaa sukupolvi; HelsinkiMissio ry, jonka eräänä toimintamallina ovat olleet isä- ja äitimentorit, jolla on haluttu tuoda hen- kistä tukea, vertaisuutta ja arjen tukea vapaaehtoisvoimin lapsiperheille ja vanhemmille.

(Emma & Elias-projektit.)

Yhdistyspuolelta löytyy muun muassa vuonna 2012 perustettu Isät lasten asialla ry, jonka jäsenet ovat eronneita vanhempia (yleensä isiä), jonka läsnäolo eron jälkeisessä lapsensa elämässä on syystä tai toisesta vaikeutunut. Yhdistys haluaa edistää lapsen oikeuksia molempiin vanhempiin ja samalla etävanhemman oikeutta, erosta huolimatta, vanhemmuuteen. He pyrkivät vaikuttamaan poliittiseen päätöksentekoon ja ajavat näin yleensä isän oikeutta isyyteen ja tasa-arvoiseen vanhemmuuteen. (Isät lapsen asialla ry.) Mannerhei- min lastensuojeluliitolla on paljon perheiden ja vanhemmuuden tukemiseen liittyvää toi- mintaa, joissa myös isät on huomioitu ja otettu osallisiksi toimintaan; muun muassa isille on oma keskustelualue ja Vahvuutta vanhemmuuteen- perheryhmään odotetaan osallistuvan molempien vanhempien (Mannerheimin lastensuojeluliitto).

Isyyden tutkimus näyttäytyy tutkimusmaailmaa tarkasteltaessa moniulotteisena. Isyyttä käsitteleviä tutkimuksia katsoessa huomaa, että isyyden tutkimus ja teema koskettaa hyvin monia tieteenaloja. Isyyteen liittyvä tutkimus ei ole ollutkaan sidottuna yksittäiseen tieteenalaan, vaan erilaiset tieteenalat ovat rikastuttaneet panoksellaan tähänastista, jok- seenkin lyhyttä ja ohutta isyyden tutkimuksen traditiota (Kolehmainen & Aalto 2004, 10).

Tällä hetkellä tutkimus isyyden teeman ympärillä näyttää kuitenkin olevan kasvussa.

Opinnäytetöitä (yliopisto sekä AMK) isyyteen liittyen on viime vuosien aikana tehty useita, mikä nostaa osaltaan isyyden teemaa hyvin ajankohtaiseksi aiheeksi.

(13)

Isyyteen liittyvää tutkimusta löytyy ja seuraavaksi esimerkkinä muutamia suomalaisia viimeaikaisia tutkimuksia isyysteeman ympäriltä. Petteri Eerola on tehnyt tuoreen (2015) väitöskirjan isyydestä. Tutkimuksessaan hän on tutkinut tämän päivän isien käsityksiä vastuullisesta isyydestä ja sitä kuinka isien kertomuksissa vanhemmuus suku puolittuu.

Tutkimuksessaan hän on peilannut nykyhetkeä isyydestä ja isän vanhemmuudesta käy- tyyn muutoskeskusteluun.

Toinen suhteellisen tuore väitöskirja tutkimus liittyen isyyteen on Ilana Aallon vuodelta 2012. Se on Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja. Aalto (2012) on tutkimuksessaan tutkinut 1990-luvulla ajankohtaisena ollutta isyyteen kohdistunutta määrittelyä his- torian, sukupuolen ja vallan näkökulmista. Tämän tarkastelun voi nähdä antavan näkö- kulmia ymmärtää myös tämän päivän, 2000-luvun, isyyskeskustelua. Väitöskirjassaan Aalto (2012) kuvaa menneiden aikojen isyyskuvaa ja isyyden kulttuurisia tarinoita ja noi- den tarinoiden muutosta kohti tämän päivän ja ajan keskustelua uudenlaisesta isyydestä ja miehen vanhemmuudesta.

(14)

2 PERHEESSÄ ISÄNÄ, MITES ERON JÄLKEEN?

2.1 Perhe yhteiskunnan ajassa muuttuvana kokonaisuutena

Meillä kaikilla on mielikuva siitä, mitä on perhe ja jokaiselle meistä perhe on hyvin hen- kilökohtainen asia. Siitä huolimatta sen olemusta ja tehtävää voidaan pohtia yleiselläkin tasolla. Tämän tutkimuksen kannalta perhe nousee mielestäni oleelliseksi ympäristöksi, jossa isyys ja vanhemmuus useimmiten toteutuvat ja ovat läsnä, toisaalta eron jälkeisessä vanhemmuudessa yksi perhe on hajonnut ja muuttanut muotoaan. Tämän takia on tärkeää pohtia hieman perheen olemusta tämän hetken yhteiskunnassa. Perhe on suomalaisen yhteiskunnan yksi tärkeimpiä instituutioita (mm. Hämäläinen & Kangas 2010, 7) ja perheen rooli sekä merkitys, perheen muuttuneista muodoista huolimatta, on suomalaisten elämässä edelleen tärkeä (mm. Lainiala 2010, 7).

Lapsiperheiden kokoonpanoissa on tapahtunut paljon rakenteellisia muutoksia viimeisten vuosikymmenten aikana (ks. esim. Huttunen 2001, 51–56; Golombok 2015, 2). Perintei- sen ns. ydinperheen (avioliiton kautta muodostunut kahden eri sukupuolisen vanhemman parisuhteen ja heidän lastensa muodostama kokonaisuus) (ks. esim. Kuronen 2003, 103–

120), rinnalla voidaan nähdä olevan ei traditionaalisia perhemuotoja. Näitä ovat esimerkiksi yleistyneiden avioerojen myötä syntyneet uusperheet, avoparien muodostamat perheet, äiti-ja isäpuolet vanhempana, sinkkuvanhemman perheet, ja näiden rinnalla voidaan puhua vielä ”uusista perhemuodoista” kuten samaa sukupuolta olevien vanhempien muodostamat perheet (Golombok 2015, 3–4; Barbagli & Kertzer 2001, 24–37). Perhe käsit- teen käyttö tuntuu liittyvän paljon kokonaisuuteen, jonka muodostaa jollain tapaa aikui- nen/aikuiset ja heidän lapsensa (Faurie & Kalliomaa-Puha 2010, 28; Jallinoja 2000, 187–

198).

Ajatus kahden aikuisen välisestä parisuhteesta perheen pohjana määrittää ydinperheen rakentumista sekä määrittänee sitä myös uusien perhemuotojenkin kohdalla. Se on tiu- kassa istuva ajatusmalli suomalaisessa yhteiskunnassa, puhutaanpa avio- tai avoliiton kautta muodostuneista kokonaisuuksista tai vaikkapa sateenkaariperheistä. Sinänsä tämä pohdinta perheen perustumiselle on oleellinen ajatellessa ero näkökulmaa, tapahtuuhan ero jostakin ja jossakin ympäristössä. Tämän tutkimuksen kannalta oleelliseksi nousivat siis erojen myötä tapahtuvat muutokset perhesuhteissa, mutta mitä perhe noin ylipäätään tarkoittaa ja mitä se kokonaisuutena voi olla ja mikä muuttuu eron myötä.

(15)

Oikeudellinen puuttuminen perheen kokoonpanoon ja sen jäsentensä välisiin suhteisiin on historiallisesti vähentynyt koko ajan, jättäen perheen määrittelemisen juurikin pikemminkin ihmisten omien valintojen ja sopimusten varaan. Perheessä olevat jäsenet nähdään nykyisin pikemminkin yksilöinä ja perhe näiden yksilöiden muodostamana kokonaisuutena. (Pylkkänen 2008, 71–92.) Nykypäivän perheiden suhteissa näkyy edelleen voimakkaana perheen tuoma yhteisöllisyys, mutta yhä selkeämmin esille nousee perheen jäsen- ten yksilöllisyys ja yksilölliset tarpeet (Pylkkänen 2008, 71–92; Rönkä & Sallinen 2008, 61–63).

Perheen fyysisestä kokoonpanosta riippumatta perhesuhteet näyttäytyvät yleisesti yhtenä ihmisen merkittävimmistä suhteista elämän aikana ja voivatkin määrittää selkeämmin perheen olemusta. Perhesuhteisiin, niiden kokonaisuuteen ja muodostumiseen liittyy monia eri ulottuvuuksia ja tekijöitä. Perheessä elämme biologisten, sosiaalisten, taloudellis- ten sekä moraalisten ja emotionaalisten ulottuvuuksien ristivedossa. Lisäksi perheessä olemiseen kuuluu monia velvollisuuksia ja vastuita, ja toisaalta perheeseen kohdistetaan edelleenkin yhteiskunnallista säätelyä, esimerkiksi lakien muodossa. Lisäksi perhesuhteisiin ja perheen merkitykseen kohdistuu monenlaisia erilaisia ja eritasoisia merkityksiä ja käsityksiä, esimerkiksi sosiaaliset käsitykset perheestä ja sen olemuksesta. Perheessä perheen jäsenet ovat myös monessa eri roolissa perheensä jäsenenä; isänä, puolisona, mie- henä, poikana, äitinä, tyttärenä jne. Perhesuhteet ovat toisaalta yksilöiden välisiä yksityi- siä suhteita, toisaalta yhteiskunnan säätelemiä ja yhteiskuntaan kytkeytyviä. (Sevón &

Notko 2008, 13, 18, 20.)

Perheen tehtävä ja perheen jäsenten väliset suhteet kaikkinensa liittyvän paljolti perheen jäsenten välillä tapahtuviin hoivan ja huolenpidon teemoihin; kuka perheessä kantaa hoivavastuuta ja miten (Sevón & Notko 2008, 13). Perheen tehtävänä voidaan nähdä myös eräänlainen resurssien jako perheen jäsenten välillä. Perheen jäsenet jakavat keskenään taloudellisia resursseja ja aikaa, sekä voimavaroja, sillä perheen tehtävänä on hoivan ja huolenpidon lisäksi auttaa ja tukea jäseniään. (Hämäläinen & Kangas 2010, 18–22.) Per- heessä yhdessäolo ja elämä eivät näyttäydy aina pelkästään positiivisten tunteiden kautta, sillä perhesuhteiden olemus pitkäkestoisena suhteena jäsentensä välillä mahdollistaa myös negatiivisten tunteiden ilmaisun osaksi perheiden arkea ja ihmissuhteita (Rönkä &

Sallinen 2008, 55–57).

(16)

Tämän päivän perhesuhteita luonnehtii entistä enemmän muuttuvuus ja joustavuus (Bar- bagli & Kertzer 2001, 24–37). Ehkä oleellisinta tämän hetken perhettä määritellessä on huomioida, että perheen muodostuminen tapahtuu paljolti eräänlaisen keskustelun ja ra- janvedon kautta sen suhteen, kuka kuuluu perheeseen, kenet koetaan perheenjäseneksi ja kuka koetaan hyväksytyksi perheen sisäpiiriin (Jallinoja 2000, 187–198). Esimerkiksi erojen yleistymisen myötä syntyneet uusperheet ja yhden vanhemman perheet haastavat perheen muodostumisesta käytävää rajanvetoa hyvinkin paljon, sillä uusperheissä perhesuhteet eivät kaikilta osin perustu esimerkiksi biologisten tekijöiden varaan vaan ovat muodostuneita muulla tapaa (Barbagli & Kertzer 2001, 24–37).

Castrén (2008, 233–256) nostaa artikkelissaan esille juuri erojen myötä tapahtuvia muutoksia sukulaisuussuhteissa ja sukulaisverkostoissa. Suomessa nämä sukulaisuusverkos- tot rakentuvat paljolti juurikin biologisten tekijöiden sekä kahden aikuisen muodostaman parisuhteen varaan, mutta eron myötä parisuhde ja siten perhe purkautuu. Tällöin sukulaisuussuhteissa yleisestikin tapahtuu paljon muutoksia, kun esimerkiksi parisuhteelle ra- kentuvan verkoston sukulaisista tulee ex-alkuisia, mukaan tulevat ex-puolisoiden uudet puoliset ja niin edelleen. Tässä tilanteessa oleelliseksi suhteiden muodostumisen ja säily- misen kannalta näyttäisi nousevan tuo rajanveto sen suhteen kenet koetaan kuuluvaksi uudessa tilanteessa perheeseen ja kenet ei. (mt. 2008, 233–256.) Perhesuhteet muokkaan- tuvat eron myötä monella tavalla, mutta eron jälkeisissä perheissä vanhemmuus sekä su- kulaissuhteet lapsen ja vanhemman välillä säilyvät ja ovat läsnä (Castrén 2009, 50–91).

Perhesuhteet näyttäytyvät edellä esitettyä taustaa vasten moniulotteisina. Mielenkiin- toista nykykeskustelussa on tämä laajentunut vapaus määrittää itse omaa perhettään ja siihen kuuluvia jäseniä. Miten käy perheen määrittelyn siinä vaiheessa, kun perheitä koh- taavat elämässä vastaan tulevat haasteet, tilanteet jossa asiat eivät mene aina niin kuin on odotettu ja toivottu (Hämäläinen & Kangas 2010, 22), kuten esimerkiksi vanhempien vä- lillä tapahtuva ero, joka luonnollisestikin koskettaa perhettä kokonaisuutena, mutta sen jäseniä myös yksilöinä.

Muuttuneet perhesuhteet ja perhemuodot, sekä parisuhteissa olemisen tavat ovat muuttaneet myös eroa siinä mielessä, että nykypäivänä ei voida puhua pelkästään avioeroista.

Yleisesti voimme ymmärtää eron kahden aikuisen välisessä parisuhteessa tapahtuvaksi

(17)

asiaksi, joka koskettaa ja vaikuttaa perheessä mahdollisesti oleviin lapsiin, sekä luonnollisesti muuhun sosiaaliseen verkostoon. Ero rikkoo sen hetkisenä ymmärretyn perheen ja vaatii perheen ja perhesuhteiden uudelleen määrittelyä. (vrt. Kuronen 2003, 103–107.) Tämän tutkimuksen kannalta nostaisin oleellisimmaksi kysymykset vanhempien välillä eron myötä tapahtuvaan vastuu-, hoiva- ja valtasuhteiden sekä vanhempien roolien ja paikkojen uudelleen jakoon, erityisesti isän näkökulmasta. Yhteiskunnallisessa ja julkisessa keskustelussa puhutaan ero tilanteiden yhteydessä yleensä laajasti eron moninaisista vaikutuksista. Puhutaan vaikutuksista lapsiin ja lasten kasvuun ja kehitykseen. Puhutta- essa vaikutuksista vanhempien kohdalla, voidaan puhua taloudellisista seikoista, moraa- lisista ja psyykkisistä vaikutuksista ja niin edelleen.

Vanhemmuus jatkuu eronkin jälkeen, vaikka yleisesti mielikuvamme eron jälkeisessä tilanteessa on vielä tänäkin päivänä lapset, jotka asuvat äidin kanssa. Tuohon mielikuvaan liittyy isä, joka häilyy etäisempänä hahmona äidin ja lasten muodostaman kokonaisuuden taustalla. Kuronen (2003, 107–108) toteaakin suomalaisessa yhteiskunnassa eron jälkei- sen vanhemmuuden olevan voimakkaasti sukupuolittunutta, niin käytännön tasolla kuin yhteiskunnallisestikin, keskusteluissa ja tilastoissa. Tämän päivän julkinen keskustelu mediassa ja politiikassa näyttäytyy sukupuolittuneena. Eron jälkeinen isien kohtalo, isien asema ja oikeudet, on noussut ja nousemassa kuitenkin yhä enemmän puheen ja kiinnostuksen aiheeksi. Tämä lisääntynyt kiinnostus liittynee yleisestikin käytyyn keskusteluun uudenlaisesta isyydestä ja miehen vanhemmuudesta.

2.2 Mitä on olla vanhempi?

Hyvän vanhemmuuden näkemystä on kartoitettu psykologian puolella Freudin ajoista lähtien (Golombok 2015, 10). On varmasti monia asioita, mitkä tekevät vanhemmuudesta hyvän, mutta mitä vanhemmuus oikeastaan edes on? Vanhemmuus on historiallisesti lin- kittynyt luonnollisesti lapsen ja aikuisen välisen sukulaisuuden varaan rakentuvalle suhteelle, nykypäivänä kuitenkin monet tekijät haastavat biologisen näkökulman ja vanhemmuus voidaan nähdä tietynlaisena suhteena lapsen ja aikuisen välillä. Suhteena, jossa eroa muihin ulkopuolisiin luovat nimenomaan vanhemman velvollisuudet, tehtävät ja oikeudet suhteessa lapseen. (Austin 2007, 4–5.) Hyvin yksinkertaisen määritelmän mukaan van-

(18)

hemmuuden voidaan itsessään ja konkreettisena tekemisenä olevan paljolti perheen sisäi- sen hoivavastuun toteuttamista; arjessa tapahtuvaa hoivatyötä ja huolenpitoa sekä vastuun ottamista perheestä ja lapsista (Kuronen & Hokkanen 2008, 34; Jokinen 2005, 123).

Toisaalta vanhemmuuteen liittyy voimakkaasti myös psykologisena nähtävä tehtävä eli lapsen kasvattaminen ja lapsen psykologisen kehityksen tarpeisiin vastaaminen (Golom- bok 2015, 10–28). Vanhemmuus on lapsista välittämistä ja heidän ohjaustaan ja neuvo- mistaan (Austin 2007, 4). Onnistuneeseen vanhemmuuteen voidaan liittää myös lasten kasvattaminen yhteiskuntaan sopeutuneiksi kunnon kansalaisiksi (Jokinen 2005, 126), ylipäätään lasten liittäminen yhteiskuntaan ja sosiaaliseen elämään, erilaisten sosiaalisten taitojen opettaminen.

Vanhemmuuden tehtävien osalta voi nostaa esille erään perhesuhteita omalla tavallaan määrittävän lain, jossa yhdistyvät edellä mainitut näkökulmat vanhemmuuden tehtävästä mielestäni selkeästi. Lastensuojelulaki (417/2007) kokonaisuudessaan suojelee lapsen etua ja lapsen hyvinvointia, mutta perheen ja ennen kaikkea vanhemmuuden näkökul- masta oleellista on lain määrittämä vanhempien ensisijainen rooli ja tehtävä kasvattajina.

Vastuu lapsen hyvinvoinnista ja kehityksestä on vanhemmilla. (Lastensuojelulaki 417/2007, 2§.) Vanhempana oleminen näyttäytyy edellä olevien näkökulmien valossa kietoutuvan lapsista, heidän fyysisestä ja psyykkisestä hyvinvoinnistaan sekä kehitykses- tään kannettavan vastuun ympärille. Pitkälti siis tekemisenä suhteessa lapseen, toimintana, jolla on tarkoitus edistää lapsen hyvinvointia ja kasvatusta.

Vanhemmuus kulkee täten luonnollisesti käsi kädessä lapsen kasvattamisen ja lapsen tarpeisiin vastaamisen teeman kautta. Vanhemmuutta ei kuitenkaan voi nähdä vain lapseen suuntautuvana toimintana ja konkreettisena tekemisenä. Sinänsä vanhemmuutta ei voi mielestäni kuitenkaan käsitellä ilman lasten mukaan ottamista, koska ilman lapsia ei ole vanhemmuutta. Vanhemmuus on kokemuksellista itse vanhemmille; kokemukset itsestä kasvattajana tai isän olemisesta ovat osa vanhemmuutta (Jokinen 2005, 123). Vanhem- muuteen liittyy oman identiteetin rakentaminen ja kysymykset siitä kuka minä olen (mm.

Faircloth, Hoffman & Layne 2013, 8-9) ja Jokinen (2005, 136) toteaakin hyvään vanhemmuuteen liittyvän itsereflektoinnin.

(19)

Vanhemmuuteen kuuluu oman toiminnan kohtaaminen; sen onnistumisten ja epäonnistu- misten käsittely. Vanhemmuus on myös onnen hetkiä, iloa ja merkityksellisiä kokemuksia yhdessä lapsen kanssa, toisaalta myös huolta lapsesta ja lapsen negatiivisten tunteiden ja käytöksen käsittelyä ja kohtaamista. Samalla joudutaan kohtaamaan myös omia tunteita vanhempana tai vaikkapa lapsen liittyvät tunteet, jotka eivät välttämättä aina ole po- sitiivisia. Vanhemmuus on hyvin ristiriitaista ja eri suuntaan vetävien tunteiden kanssa elämistä ja olemista arjessa. Vanhempana myös siirrämme käyttäytymisemme ja toimin- tamme kautta lapsille elämisen mallia, niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä.

Siirrämme myös itsellemme tärkeitä elämisen arvoja lapsillemme, koska usein toteu- tamme kasvatusta näiden itselle tärkeiden arvojen kautta. (Joutsenniemi & Mustonen 2013.)

2.3 Isän vanhemmuuden ja isyyden muutoksen poluilla

Vanhemmuus liitetään käsitteenä ja ajatuksena sekä äitiyteen että isyyteen (ks. esim. Ku- ronen & Hokkanen 2008, 27–42) ja Aalto (2012, 28) viittaakin vanhemmuuden käsitteen sinänsä sukupuolineutraaliin olemukseen. Kuitenkin käsitteet isyys ja isä liitetään selkeän sukupuolittuneesti miespuoliseen vanhemmuuteen (Eerola & Mykkänen 2014, 10; ks.

myös Aalto 2012). Vanhemmuuden liittäminen molempiin vanhempiin ja sukupuoliin on siinä mielessä moniulotteista, että perinteisesti äidin ja isän tehtävät perheessä ja vanhempana on nähty toisistaan poikkeavana (Vuori 2004; Jokinen 2005, 129), eivätkä käsitykset hyvästä isästä ole täysin yhtenevät hyvän äidin ideaalin kanssa (Jokinen 2005, 129). Per- heessä vastuu hoivasta ja huolenpidosta on yhdistetty pääsääntöisesti äidin tehtäväksi ja perheen sisäiset vastuut, esimerkiksi hoivan toteutuksesta, ovat edelleenkin vahvasti su- kupuolittuneita siten, että äidillä nähdään olevan pääasiallinen vastuu hoivan ja huolenpidon toteutuksesta (Sevón & Notko 2008, 13–20). Vanhemmuuden näkökulmasta juuri äiti on yhdistetty hoivaavan vanhemman tehtävään (Kuronen & Hokkanen 2008, 34).

Historiallisesti äiti on nähty lasten synnyttäjänä. Täten äidin ja lapsen välinen suhde sekä siihen liittyvä hoiva ja huolenpito on nähty monella tapaa symbioottisena, erityisenä ja keskeisenä. Tästä äidin hoivan ensisijaisuudesta voidaan puhua äidin hoivan ajatusmallina. Se on historiallisesti ensimmäisiä malleja, jossa on oltu kiinnostuneita oikeasti vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta ja sen merkityksistä esimerkiksi lapsen kasvuun ja kehitykseen. (Vuori 2001).

(20)

Siinä missä äitiin ja äidin vanhemmuuteen on liitetty voimakkaasti hoiva ja huolenpito, on isän rooli ollut historiallisesti hyvin toisenlainen. Isän roolina ja tehtävänä perheessä on pidetty perinteisesti perheen elättäjän ja perheen johtajan roolia. Vanhempana isä on nähty kurinpitäjänä. (Paajanen 2006, 7.) Isän rooli on kuitenkin ollut muutoksessa ja muuttunut erityisen voimakkaasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana (Vuori 2004;

Aalto 2004; Huttunen 2001). Isyyden muutoksen historiallisena murroskohtana ja sel- keänä liikkeelle panijana näyttää toimivan sotien jälkeinen elintason nousu ja naisten siir- tyminen erityisesti 1960-luvulta lähtien kodin ulkopuolelle töihin tasa-arvon nimissä (Ko- lehmainen 2004, 90; Aalto 2004, 65–87; Vuori 2004, 30–37).

Naisten astuessa työelämään heille tuolloin langennut kahden vastuun hoitaminen, ansio- työn ja toisaalla perheen hoitamisen tehtävät, on omalta osaltaan luonut paineita muuttaa perinteistä isyyden mallia (Kolehmainen 2004, 90). Muutospaineiden lisäksi ajatusmaa- ilma isyyteen liittyen lähti muuttumaan ja pikkuhiljaa nähtiin mahdollisena isien osalli- suus niin lasten- kuin kodinhoidossakin (Vuori 2004, 32) ja ymmärrettiin isyyden mah- dollinen merkityksellisyys niin itse isille kuin myös lapsille (Vuori 2001, 126). Vaikkakin isyydellä on ollut näiden muutosten myötä uusia mahdollisuuksia uudenlaiseen rooliin perheessä, on lasten hoivavastuuta jaettu paljon yhteiskunnalle, esimerkiksi päivähoito- järjestelmän kautta. Tällöin vastuu lapsista ja heidän hoivastaan on saanut uudenlaisen kollektiivisemman muodon. Siitä huolimatta, vastuun kollektiivinen jakautuminen ei poistanut vaatimusta isille osallistua enemmän ja aktiivisemmin perheen elämään ja vastuun jakamiseen. (mm. Vuori 2004, 36–38.)

Perinteiset sukupuolen perusteella jakautuneet vanhemmuuden roolit, tehtävät ja vastuut ovat muuttuneet nyky-yhteiskunnassa sukupuolineutraaleimmiksi koskettamaan molem- pia vanhempia (Eerola 2015, 20–24). Vuori (2004, 38–48) käyttää käsitettä vanhemmuuden tasa-arvomalli kuvaamaan tällaista sukupuolineutraalia tapaa vanhempien osallistua niin kodin- kuin lastenhoitoonkin. Siinä on molemmille sukupuolilla yhtäläiset mahdollisuudet osata ja osallistua, sekä se nähdään myös yhteiskunnallisena edistyksenä. Tämän ajattelutavan esiin nousu on purkanut edelleen perinteisiä rooleja ja malleja nähdä vanhemmuus ja isyys. Sen alkuja voidaan nähdä olevan 1960-luvulla heränneessä naisten tasa-arvoon liittyvässä keskustelussa. Samalla kun yhteiskunnallisesti keskusteltiin naisten mahdollisuuksista osallistua kodin ulkopuoliseen työelämään, luotiin keskustelua

(21)

isien tasa-arvoisemmasta osallistumisesta perhe-elämään ja näin se on luonut aikanaan tietä isien tasa-arvoisemman aseman rakentumiselle. Vanhemmuuden tasa-arvoinen malli ei kuitenkaan vielä korostanut niinkään isän ja lapsen suhteen merkitystä, vaan isät näh- tiin vain äitien työelämään osallistumisen mahdollistajina uudella työpanoksellaan. (emt.

38–48.)

Jonkinasteisena kannanottona tuolle mallille alkoi nousta 1980-ja 1990-lukujen keskustelussa alkunsa saanut jaetun vanhemmuuden malli, jossa korostuukin isän ja lapsen lä- heisen suhteen mahdollisuus ja merkitys uudella tavalla. Isä osallistuu tämän mallin mukaan samalla tavalla pienen lapsen hoivaamisen kuin äiti, jolloin isällä on mahdollista saavuttaa lapsen kanssa läheinen suhde, ja toisaalta lapsella mahdollisuus kasvaa lähei- sessä suhteessa myös isäänsä. (Vuori 2004, 46–49; ks. myös Aalto 2012, 31.) Vuori huo- mauttaa (2001, 158–159) jaetun vanhemmuuden ajatukseen alun perin liittyneen sukupuolineutraalin ajattelutavan, sukupuolineutraalin vanhemmuuden ajatuksen. Tämän ajattelutavan kaikuja on nähtävissä keskustelussa, mutta myös muita linjoja.

Jaetun vanhemmuuden ajattelun myötä erityisesti pimennossa olleen isän ja lapsen suhde on noussut uudella tavalla keskiöön. Aikaisemmin äidin ja lapsen keskinäiseen suhteeseen painottunut ajattelu on uudistunut tutkimaan myös isän ja lapsen/lasten välistä suhdetta ja sen merkitystä toisaalta lapselle, mutta myös isälle itselleen. Jaetun vanhemmuuden mallissa isän ja lasten, erityisesti isän ja pojan, välinen läheinen suhde liitetään myös mahdollisuuteen lapsen sukupuoli-identiteetin kehittymiselle. Isän tehtävään isänä ja vanhempana liitetään selkeästi myös miehen mallin näyttäminen pojalle ja täten pojan kasvattaminen mieheksi. Jaetun vanhemmuuden mallissa isän läheinen suhde poikaan mahdollistaa tuon kehittymisen, mutta toisaalta kritiikkiä on esitetty siitä vaarantaako jaetun vanhemmuuden malliin liitetty hoivan jakaminen ja isän liiallinen hoivaan osallistuminen pojalle annettavaa maskuliinisen miehen mallia. (Vuori 2004, 38–54.) Vaarantaako nimenomaan jaetun vanhemmuuden malli miehen sukupuolisuuden ja samalla myös kas- vavan pojan sukupuolisuuden (Vuori 2001, 253–257). Ylipäätään isyydessä ja isien vanhemmuudessa tapahtuneet muutokset tuntuvat saavan voimakasta huomiota nimenomaan maskuliinisuuden sekä miehisen sukupuolen ja näiden säilyttämisen näkökulmasta. Miten paljon ja mitä isä voi perheessä ja suhteessa lapsiinsa tehdä menettämättä miehisyyttään?

(vrt. Aalto 2013.)

(22)

Miehen vanhemmuudesta nimenomaan hoivaan osallistumisen näkökulman kautta puhuttaessa, tullaan väistämättä juuri maskuliinisuuden teeman ympärille (Kolehmainen 2004;

Vuori 2004), koska lasten hoitaminen ja kasvatus (ja kotiyöt) yhdistyvät edelleenkin monessa mielessä feminiiniseksi toiminnaksi (Vuori 2004; Vuori 2001). Miehen maskuliinisuus ja miehisyys puolestaan liitetään voimakkaasti sukupuoleen ja miehen toimiin isänä, joten ajatus hoivan ja pehmeyden liittymisestä isän rooliin ja vanhemmuuteen haas- taa perinteistä maskuliinisuus käsitettä; muuttuuko maskuliinisuus sitä mukaa pehmeäm- mäksi myöskin. Maskuliinisuuden kysymystä tarkasteltaessa ei voida yksiselitteisesti sa- noa, että isän äitikaltaisesti toimiminen heikentäisi hänen maskuliinisuuttaan, ja joissain tilanteissa jopa osallistuvan isän toteuttaminen pikemminkin lujittaa miehen miehisyyttä.

(Kolehmainen 2004, 92–108). Ennemminkin tässä voi olla kyse miehen omasta halustaan muokata ja kohdata maskuliinisuutensa (vrt. Vuori 2004, 49–54) ja mitä kukin isä omalla maskuliinisuudellaan ymmärtää.

Puhuttaessa uudenlaisesta isyydestä ja isän osallistumisesta äitikaltaiseen hoivaan ja toimintaan, tehdään maskuliinisuudella kuitenkin eroa isän ja äidin välille. Miehen selkeäksi omaksi mahdollisuudeksi nostetaan maskuliinisen miehen mallin antaminen, erityisesti pojille mutta myös tytöille. Maskuliinisuus näyttäytyy vain isälle kuuluvana piirteenä ja toiminnan luonnetta kuvaavana tekijänä suhteessa lapsiin. (Vuori 2004, 43–54.) Masku- liinisuuden ja miehisyyden kautta tapahtuva isyyden rakennus alleviivaa voimakkaasti isän miehistä sukupuolta ja tekee täten eroa äitiin kysyen mikä merkitys isällä on (Aalto 2013, 46). Aalto (2013, 46) puhuukin erityisen miesvanhemmuuden tuottamisesta, johon kuuluu nimenomaan miehisen mallin näyttäminen ja antaminen korostetusti pojille ja suhteessa poikalapsiin, esimerkiksi tekemällä ”miesten asioita” pojan kanssa, ja toisaalta huoli pojan kehityksestä tasapainoiseksi aikuiseksi isän puuttuessa pojan elämästä syystä tai toisesta. Toisaalta nykykeskustelussa viittaus isän puutteesta yhdistetään herkästi avioerojen jälkeiseen isän vanhemmuuteen. Voiko isyyden ilmiön uudet ja monimuotoistu- neet näkökulmat tuoda ennemminkin osallistuvan ja hoivaavan isän ajatuksen uudeksi maskuliinisuuden piirteeksi, verrattuna siihen että se vaarantaisi maskuliinisuuden toteutumisen?

Keskusteltaessa miehen maskuliinisuudesta on hyvä huomioida, että perheen sisäiseen vastuuseen ja vanhemmuuteen yleisesti liitettyä hoivaa ei sinänsä kuitenkaan voi liittää

(23)

yksiselitteisesti feminiiniseksi, pelkästään naiseuteen liittyväksi ominaisuudeksi sellaise- naan. Pikemminkin hoivan voidaan yleisesti ajatella liittyvän ihmissuhteisiin ja arkeen, sen ollessa samalla asenne sekä toiminta (Sevón & Notko 2008, 16–17). Korhonen (2004, 245) toteaakin, että hoivan yhteydessä puhutaan kyllä ”äitihahmosta”, joka hoitaa, auttaa ja lohduttaa, mutta tämän hahmon ei tarvitse olla nainen, vaan kyseessä voi olla myös mies, isä. Vuori (2001, 275) kommentoi myös mahdollisuudesta liittää hoiva vain suku- puolineutraalisti vanhemmuuden tehtävään, eikä sukupuolierityisesti täten kummankaan vanhemman erityiseksi tehtäväksi. Tällöin hoivan voidaan ajatella olevan mahdollista myös isän toteuttaa, suhteessa lapsiinsa tai vaikkapa puolisoonsa. Näin ajateltuna hoivaan osallistuminen ei vaarantaisi myöskään miehen maskuliinisuutta ja mieheyttä tai toisaalta miehistä asemaa esimerkiksi suhteessa lapsiin.

Tästä ja isyyden muutoksista huolimatta vanhemmuus näyttäytyy kuitenkin edelleen sukupuolittuneena ja sukupuolen mukaan omia merkityksiä ja tehtäviä saavana. Isän vastuut ja tehtävät vanhempana eroavat äidin tehtävistä, niin käytännön kuin puheenkin tasolla.

Äideille näyttää luontaisesti lankeavan tuo hoivaava rooli, samalla kun isällä näyttää olevan perheenelättäjän asema jo ennen lapsen tuloa perheeseen. Voi olla hyvin luontevaa jatkaa näiden roolien ylläpitoa lapsen synnyttyä perheeseen. (Eerola 2015, 20–24.) Li- säksi käsitykset miesten ja naisten rooleista perheessä ja vanhempina ovat jäänteitä pit- kältä ajalta. Huolimatta jo tapahtuneista muutoksista, vie ajatusmallien muuttuminen oman aikansa. (Korhonen 2004, 255.)

Edellä käytyä keskustelua peilaten voidaankin kysyä; onko tarvetta mahduttaakaan isän ja äidin vanhemmuutta samaan muottiin, jospa isän vanhemmuuden kuuluukin olla erilaista kuin äidin vanhemmuuden. Vuori (2004) hahmottelee isän ja äidin roolia vanhempana, sekä nimenomaan uudenlaista isyyttä ja isän tapaa olla vanhempi. Vaikkakin selke- ästi yhteiskunnallinen keskustelu näyttää hakevan tänä päivänä yhtäläisyyksiä isien ja äi- tien vanhemmuudelle, näyttäytyvät ne kuitenkin edelleenkin erilaisina. Isien vanhemmuus näyttäytyy enemmän oman valinnan kautta tapahtuvana osallistumisena lasten hoi- toon ja kodin muihinkin töihin. Äiti näyttäytyy edelleen lasten hoidosta ja kodin pyörit- tämisestä vastaavana organisaattorina, ja isä tuossa kuviossa jollain tapaa äidin työnteki- jänä, toteuttaen hänelle annettuja tehtäviä. Isä ”viihdyttää” lapsia ja tukee äitiä tämän pää-

(24)

asiallisen hoivaajan tehtävässään. Toisaalta roolit ovat kyllä selkeästi lähentyneet verrattain, vaikkapa 1950-luvun vanhemmuuteen, jolloin äitien ja isien tehtävät olivat aivan erilaiset vanhempina. (emt. 2004; vrt. Korhonen 2004.)

Vaikkakin olen käsitellyt tässä kappaleessa isyyden ja vanhemmuuden muutoksen hah- mottumista suomalaisesta näkökulmasta on esimerkiksi ruotsissa ollut havaittavissa samankaltaista yhteiskunnallista keskustelua liittyen isyyden muutokseen, isien osallistu- miseen lasten hoivaan ja kotitöihin, isien asemaan lastensa elämässä sekä vanhemmuuden tasa-arvoistumisesta ja jakamisesta vanhempien kesken (Lundqvist 2012, 37–47 ).

2.4 Uudenlaisen isyyden olemuksen äärellä

Isyyttä tutkinut Jouko Huttunen (2001) totesi vuosituhannen alussa isyyden olevan muutoksen tilassa. Käsitys ja ymmärrys, yhteiskunnallisella tasolla yhteisesti jaetusta ja hy- väksytystä ajatuksesta, hyvän isän ihanteesta on muuttunut ja muuttumassa. Hyvään isyyteen liittyvät mielikuvat hämmentävät niin keski-ikään tulleita isiä, joiden isyyden mal- liksi ei nykyajassa käykään enää heidän nuoruudessaan saama malli isyydestä, kuin myös nuoria isiä, sillä puhe isyydestä ja isyyden luonteesta on nykypäivänä moniäänistä. (Hut- tunen 2001, 9–11.) Isyyden muutokseen liittyvä keskustelu ja muutoksen ymmärtäminen on ajankohtainen. Huttunen (2010) nostaa 1960-luvulta alkanutta ja edellisessä kappaleessa läpikäytyä isän vanhemmuuden murrosta ja siitä noussutta uuden isyyden ajatusmallia 1900-luvun merkittävämmäksi muutokseksi liittyen vanhemmuuteen. Ajallisesti isyyden muutoksen ympärillä käyty keskustelu ja tutkimuskulttuuri on verrattain lyhyt (Huttunen 2010, 111).

Ymmärtääksemme paremmin muutoskeskustelua on esitettävä kysymys: mitä isyys yli- päätään on käsitteenä ja toimintana, sekä millaiselle isyyden käsitteelle tuo muutoskes- kustelu pohjautuu (mm. Huttunen 2001, 2010). Oleellista on pohtia ensimmäiseksi sitä, mitä isyys ylipäätään on, kuka on isä ja mikä on isän tehtävä (Huttunen 2001, 9–11).

Erityisesti kysymys isästä ja isyydestä nousee esille nyky-yhteiskunnassa ja muuttuneiden perhemuotojen keskellä (Eerola & Mykkänen 2014, 11). Isä on periaatteellisesti miessukupuolinen vanhempi, jolla on vanhempana vanhemmuuden tehtävät ja oma paik- kansa perheen tai lapsen elämässä. Isyys käsitteenä voi merkitä useampiakin asioita. Hut- tunen (2001, 57–65) pohtii isyyttä ja isän käsitettä muun muassa biologisesta, juridisesta,

(25)

sosiaalisesta ja psykologisesta näkökulmasta. Biologisesti ajateltuna isyys on suhteellisen selkeästi miehen ja lapsen välillä vallitseva biologinen, geneettinen perimä (tämä ollut vallitseva isyyden ymmärtämisen muoto). Juridinen isyys puolestaan määrittyy lain kautta: kenellä on lain antamat oikeudet ja velvollisuudet suhteessa lapseen. Juridinen isyys muodostuu joko avioliiton isyysolettaman nojalla, adoption tai isyyden tunnustamisen kautta. Sosiaalinen isyys ei edellytä lapsen ja isän välille biologista suhdetta, vaan se määrittyy enemmänkin isänä pidetyn henkilön ja lapsen välillä vallitsevan hoivan ja huolenpidon suhteelle, ajan antamisena lapselle ja yhteiskuntaan yhdessä osallistumisen ajatukselle. Psykologinen isyys puolestaan määrittyy tunnepohjaiseksi ja kiintymyksel- liseksi isäsuhteeksi. Isyyden näkökulmasta tämä tarkoittaa tunnepohjaisia merkityksiä isän ja lapsen välisessä suhteessa. Muun muassa halua hoivata ja suojella lasta, olla läsnä henkisesti lapsen elämässä ja yhteisesti koettua iloa, turvallisuutta ja luottamusta yhtei- sestä suhteesta. (Emt. 57–65.) Isä ja isyys voi siis olla monella tasolla tapahtuvaa ja mo- nesta lähtökohdasta ponnistavaa. Erityisesti nämä isyyden ulottuvuudet ovat olleet läsnä ainakin jollain tasolla ydinperhe ajatuksessa, mutta jos otetaan huomioon muuttuneet perhemuodot, yleistyneet erot ja muun muassa niiden kautta tapahtuvat muutokset on isyy- destäkin tullut monella tavalla neuvotellumpaa (emt. 66).

Nämä lähestymistavat isyyden käsitteeseen ja olemukseen tuovat esille sen, että isyys on paljon muutakin, kuin vain selkeä biologinen suhde lapsen ja isän välillä. Toki suurin osa isä-lapsi suhteista luonnollisesti perustuu tälle biologiselle lähtökohdalle ja on yhteiskun- tamme ensisijainen olettama isän ja lapsen väliselle suhteelle. Toisaalta muuttuneiden perhemuotojen keskellä on paljon myös muille tekijöille perustuvia isä-lapsi suhteita.

Isyyden ja isän vanhemmuuden näkökulmasta mielenkiintoiseksi nousevat kuitenkin nuo muut näkökulmat, sillä niissä isyys ja isän vanhemmuus määrittyy pikemminkin tekojen ja toiminnan kautta muodostuneeksi suhteeksi isän ja lapsen välillä. Suhteeksi, jolla on merkityksiä molemmille osapuolille. Nuo muut näkökulmat toimivat myös parempana taustana uudenlaisen isyyden ajatukselle.

Millaista on sitten tämä kovasti puhututtava uusi isyys? Kaikkinensa isyyden muutosta voidaan ajatella ja kuvailla jossain määrin isyyden pehmenemisenä ja isyyden muuttu- mista joustavammaksi. Perinteisestä perheenelättäjän roolista isyys ja isänä oleminen on kulkenut kohti avustavaa isyyttä, osallistumista ja hoivaamista. (Kolehmainen 2004, 89–

(26)

91.) Isyyden muutoksessa ja uudenlaisessa isyydessä isät ovat nousseet perheessä ja lastensa elämässä aktiivisiksi toimijoiksi, joilta tänä päivänä odotetaan osallistumista sekä sitoutumista perheen arjen pyöritykseen ja lastensa elämään. Uudenlaisen isyyden ajatus halkoo tällä hetkellä monessakin mielessä koko yhteiskunnallisen keskustelun, vaikkakin yhteiskunnallinen keskustelu ei sinänsä voi päättää kuinka uudenlainen isyys ja sen to- teutuminen näkyy konkreettisesti perheiden tasolla. Ovatko isät todella uuden isyyden mukaisia osallistuvia ja läsnä olevia isiä? Merkittävää isyyden muutoskeskustelussa ja jollain tapaa ehkä oleellisinta on, että samalla isän merkitys ja isä-lapsi suhde on noussut äiti-lapsi suhteen kaltaiseksi merkitykselliseksi tekijäksi lapsen elämässä. (Huttunen 2010.)

Isyyteen ja sen muutokseen liittyy monia eri näkökulmia (Huttunen 2001). Yleisesti ot- taen voidaan ajatella, että yhteiskunnallisesti käyty keskustelu isyydestä 2000-luvulla on laajentanut käsityksiä isänä olemisen tavoista ja isyyden toteutuksen muodot ovat tulleet moninaisemmiksi, mutta samalla keskustelussa on luotu myös kriteerejä hyvälle isyydelle (Eerola & Mykkänen 2014, 7). Kriteerejä hyvälle isyydelle on luotu toki läpi isyyden muutoskeskustelun ja murroksen, koska onhan muutoksen perustuttava joillekin kritee- reille tai ajatukselle siitä mitä ollaan muuttamassa. Aalto (2013, 46–47) tuo esiin sen, että ainakin vielä 1990- luvulla käydyssä isyyskeskustelussa nuo hyvän isyyden kriteerit olivat hyvinkin ristiriitaiset ja kaikessa hienoudessaankin luonteeltaan hyvin yleisluontoisia ja pinnallisen keskustelun tasolle jääneitä. Aallon (2012, 18) tutkimusta nostan esiin siksi, että hän näkee tuon ajan keskustelussa yhtymäkohtia 2010-luvulla käytävään isyyskeskustelussa ja siksi tutkimus on merkityksellinen ja ajankohtainen otettavaksi mukaan tä- näkin päivänä tapahtuvaan isyyden ilmiön tarkasteluun.

Aallon (2012) tutkimuksessa, joka perustuu vuonna 1999 järjestettyyn Isää Etsimässä- kirjoituskilpailun vastauksiin ja jonka (kirjoituskilpailun) taustalla on ollut muun muassa erilaisia poliittisia vaikutteita tuoda isyyttä näkyvämmäksi, tuodaan esille hyvään isyyteen liitettyjä piirteitä, nimenomaan kirjoituskilpailuun vastanneiden isien itsensä reflek- toimana, oman isyytensä reflektoinnin tuloksena syntyneitä ajatuksia. Hyvään isyyteen liitettyjä piirteitä oli juurikin itsereflektointi, jonka avulla isän nähtiin pääsevän lähem- mäksi omaa isyyttään ja vanhemmuuttaan, sen vahvuuksia ja heikkouksia. Tätä kautta isällä nähtiin olevan mahdollisuus kehittyä ja kasvaa isänä ja vanhempana. Toisekseen

(27)

hyvään isyyteen liitettiin tunneilmaisu, nimenomaan positiivisten tunteiden esiin tuomi- nen niin puhumalla kuin myös näyttämällä, eritoten suhteessa lapsiin. Tähän liitetään voimakkaasti läheisyys ja hellyys isän ja lapsen välillä sekä toimiva vuorovaikutus, jonka voidaan toisaalta ajatella syntyvän tunteiden ilmaisun kautta, toisaalta se liittyy esimerkiksi taitoon ilmaista tunteita. Tunneilmaisun puute taas nähtiin selkeästi huoleksi ja on- gelmalliseksi tilanteeksi isän ja lapsen välisessä suhteessa. (emt. 176–200.)

Edellä mainitut hyvän isyyden piirteet liittyvät pikemminkin isyyden psykologiseen puo- leen, mutta Aallon (2012) tutkimuksessa esiin nousi myös konkreettisempana pidettäviä hyvän isän piirteitä. Ne kiinnittyvät selkeästi isän ja lapsen väliseen hyvään, läheiseen ja vuorovaikutukselliseen suhteeseen, jolla turvataan yleisesti lapsen kehitystä. Konkreetti- simmillaan nämä piirteet liittyivät isien ajankäyttöön. Siihen, että isä on lapsen elämässä ja arjessa läsnä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin, kohdentaen huomion lapseen, vaikkapa erilaisten yhdessä toteutettujen toimintojen kautta. (emt. 200–216.) Ristiriitana näille hyvän isyyden piirteille nousee perinteisesti isään ja isyyteen liitetty auktoriteettiasema ja kurinpitäminen, miten auktoriteettiasema säilyy uuden isyyden ihanteen aikana, kun edelleenkin hyvään isyyteen ja erityisesti miessukupuoliseen vanhemmuuteen liite- tään kurinpito ja jämäkkä lasten kasvatus (Aalto 2012, 216–226).

Huttunen (2010, 112–113) puhuu tässä yhteydessä vahvistuvan isyyden ideologiasta, tietynlaisena uuden isyyden vahvistajana, toisaalta uuden isyyden ideologiasta jossain mää- rin vaikutteita ammentavana ajatusmallina. Lähtökohtaisesti sen voi ajatella olevan ajatus isien läsnäolosta lapsen elämässä ja positiivisena vaikuttajana lapsen kehitykselle ja toisaalta myös yleisesti perheen, lapsen ja isän elämään. (mt. 2010, 112–113.) Vahvistuvan isyyden ideologia on ennen kaikkea isän sitoutumista uudella tavalla lapsen hoivaamiseen sekä hyvän ja lämpimän isä-lapsisuhteen muodostumista isän ja lapsen välille. Vahvis- tuva isyys on isän toimijuutta ja osallistumista perheen elämään ja arkeen. (Huttunen 2014, 184–185.) Tämä vahvistuvan isyyden ideologia on ollut nähtävissä nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa, esimerkiksi perhepoliittisten ohjelmien tasolla, mutta se näyttäytyy edelleen sukupuolittuneista vanhemmuuden rooleista pois pyrkivänä ajatusmallina (Huttunen 2010, 112–113; Huttunen 2014, 184–185).

(28)

Täydellisenä vastakohtana vahvistuvan isyyden ajatusmallille voidaan puhua ohenevan isyyden näkökulmasta. Oheneva isyys liitetään voimakkaasti eron jälkeiseen isyyteen ja eron myötä tapahtuvaan isän poissaoloon lapsen elämästä, vaikka se voi olla myös muun- laista isyyden ja miehen mallin poissaoloa lapsen elämästä (vrt. Rantalaiho 2003, 216–

219). Kuitenkin tässä tutkimuksessa oheneva isyys nähdään eron jälkeiseen aikaan sijoit- tuvana ja eräänä tarinallisena sivupolkuna isän eron jälkeisessä isyydessä ja vanhemmuudessa. Ohenevan isyyden ajatusmallia käyn läpi eron jälkeistä vanhemmuutta käsittele- vässä kappaleessa. Ohenevan isyyden näkökulma ei mene yhteen uudenlaisen isyyden ja sen tausta-ajatusten kanssa.

Uudenlaisen isyyden taustalla näkyy voimakkaasti edellisessä kappaleessa esille tuomani jaetun vanhemmuuden malli, koska se kutsuu miehiä osallistumaan entistä enemmän lapsen hoivaamiseen ja astumaan osittain äidin rooliin hoivaavana vanhempana sekä nautti- maan osallistuvasta ja hoivaavasta isyydestään. Jaetun vanhemmuuden mallissa ymmär- retään, että isä kykenee samoihin asioihin, kun äitikin. (Vuori 2004, 51–54; ks. myös Aalto 2013, 31.) Myöskin Huttunen (2010, 111) toteaa uudenlaisen isyyden linkittyvän voimakkaasti jaetun vanhemmuuden ideologiaan ja uudenlaiseen isyyteen kuuluukin halu nähdä isät ja äidit tasavertaisina vanhempina. Sekä uudenlainen isyys, että jaetun vanhemmuuden malli ja niiden keskeinen sisältö liittyvät selkeästi isän läsnäoloon lapsen elämässä (vrt. Vuori 2001). Sitä kautta se pohtii toisaalta myös poissaolevan isän ja isän vanhemmuuden näkökulmaa. Miten uudenlainen isyys tai jaettu vanhemmuus voivat to- teutua miehen poissa ollessa lapsen elämästä? Voiko tuo poissaolo olo olla muutakin kuin vain fyysistä?

Muutoskeskustelun historiaa ja sen erilaisia näkökulmia lukiessani, mieleen nousi väistä- mättä ajatus siitä, miten isyyttä on muutettu tai kannustettu muuttumaan hyvin pitkälti äitiyden kaltaiseksi. Missä vaiheessa ja miksi isyydestä on haluttu äitiyteen verrattavaa ja samankaltaista vanhemmuutta kuin äitiys on. Huttunen (2010, 111–112) toteaa, että mi- käli isyyden muutoksen tavoitteena on ollut äitikaltaisuuden saavuttaminen, on siinä monessakin mielessä kyllä lähestytty äitiyttä ja onnistuttu; isien aktiivinen toimijuus on li- sääntynyt, samoin kuin tasavahva vanhemmuus sekä hoiva ja huolenpito suhteessa lapseen. Tämän muutoksesta nousseen uuden isyyden ideologian on kaikkinensa voitu nähdä pyrkivän eroon nimenomaan vanhemmuuden sukupuolittuneista käytänteistä (Huttunen

(29)

2010, 113). Täysin tässä muutoksessa ei ole päästy tavoitteeseensa sen perimmäisessä ajatuksessa, mutta onko isyyttä tai äitiyttä täysin mahdollista irrottaa sukupuolesta ja onko se oikeasti edes tarpeellista?

Suomalaisessa keskustelussa jaetun vanhemmuuden ajattelumalli näyttää olevan tällä hetkellä vahvoilla, samoin kuin puhe uudenalaisesta isyydestä. Kuitenkin on huomioi- tava, että äiti on aina olemassa siellä taustalla. Uuden isyyden määrittelyä tehdään pitkälti äitiyden ja äitien roolien kautta, äitiyden kummitellessa aina eräänlaisena taustavoimaa uudelle isyydelle ja sen mahdollistamiselle antamalla tilaa isille toimia äiti-kaltaisesti.

Äiti näyttäytyy edelleen hoivavastuun pääkantajana, niin perheen sisäisesti kuin yhteiskunnallisestikin. (mm. Vuori 2004, 54–61.)

Huttunen (2010, 113–114) nostaa esille mielenkiintoisia näkökulmia liittyen tämän hetken isyyteen, uuden isyyden keskusteluun ja isyyden tulevaisuuteen. Isän osallisuutta ja sitoutumista perheeseen sekä lapsiin pidetään ehdottomasti tärkeänä, eikä hoivaavan isän ajatusta olla siinä mielessä hylkäämässä. Olisiko kuitenkin mahdollista, että isän tasa- arvoinen vanhemmuus olisi omanlaistaan vanhemmuutta, eikä samasta muotista äidin vanhemmuuden kanssa. Isä olisi isä ja vanhempi miehenä ja tällöin esimerkiksi isän vanhemmuus voisi sisältää erilaisia ratkaisuja ja tekoja kuin äidin vanhemmuus. Tällöin to- dellisen tasa-arvon edistämistä voisi olla miesten näkökantojen ja miehen vanhemmuuden erityisyyden huomioimista esimerkiksi palveluissa ja työelämässä tapahtuvissa rat- kaisuissa ja toisaalta ihan vaan, vaikka tavassa olla lapsen kanssa. (mt. 113–114.)

2.5 Ero tuli, vanhemmuus jäi?

Isyys teeman käsittelyn pääasiallisena ympäristönä ja toiminnan kontekstina on pidetty ennen kaikkea tuota ydinperhe mallia. Huttunen (2001, 69–81) puhuukin ydinperhe-isyy- destä. Tämä on juurikin sitä monessakin mielessä perinteisenä isyyden mielikuvana pi- dettyä isyyttä ja isyyden toimintaympäristöä. Siinä isyys on oletettavasti kaikilla sen ta- soilla (biologinen, juridinen, sosiaalinen, psykologinen) tapahtuvaa ja olemassa olevaa isän ja perheessä olevien lasten välillä. Ydinperheessä ja avioliiton kautta muodostuvaa ja tapahtuvaa isyyttä on luonnehdittu ”normaaliksi” isyydeksi, joka on miehen kannalta vahvaa isyyttä sen juridisten puitteiden takia. Avoliitossa isyys ei ole samalla tavalla vahvaa, koska juridisesti tilanne on toinen eikä esimerkiksi isyysolettama kosketa avoliittoon

(30)

syntyvien lasten isyyttä, vaan isyys on erikseen tunnustettava. Ydinperheessä isyys on myös tavallaan suojattua, sillä ydinperheeseen liitetään ajatus hyvästä isyydestä ja ajatus elinikäisestä ja ainoasta parisuhteesta perheen vanhempien välillä. Ydinperhe isyyteen on liitetty myös historiallisesti olleet miehen ja naisen erilaiset roolit ja vastuut vanhempina.

Ydinperhe isyys ja vanhemmuus ovat kuitenkin muuttuneet isyyden ja vanhemmuuden muutoskeskustelun mukana ja kulkeneet kohti uudenlaista isyyttä ja jaettua vanhemmuutta. Ydinperhe isyys on ollut myös isän ja lapsen psykologisen suhteen tutkimuksen ja käsittelyn pääasiallinen ympäristö, johon käsitys isän ja lapsen suhteesta sekä sen mer- kityksistä ja vaikutuksista pitkälti perustuu. Käytännössä, ja hyvän isyyden mielikuvasta riippumatta, kuitenkin ydinperhe isyys voi olla oikeastaan mitä vaan sitoutuneesta ja osallistuvasta isästä (vahva isyys), etäiseen ja passiiviseen isään (ohut isyys). Ydinperhe ym- päristö ei mielikuvista huolimatta määritä käytännön toteumaa eikä miehen isyyden ja vanhemmuuden toteutumista. (mt. 62–92.)

Eron myötä ydinperhe isyys särkyy. Eron jälkeen miehen isyys ja vanhemmuus useasti muuttuvat paljon ja erilaiset tapaamis- ja huoltojärjestelyt luovat uudet puitteet isyydelle.

Samalla ydinperhe isyydestä siirrytään johonkin ”epänormaalimman” isyyden tilaan esimerkiksi viikonloppuisän roolissa (Huttunen 2001, 99–102). Suomalaisessa yhteiskunnassa edelleenkin perheissä sukupuolittuneena näyttäytyvä vanhemmuus on sukupuolittunutta myös eron jälkeen (vrt. Kuronen 2003, 107–113). Tämä näkyy jo johdannossa esiin tuomiini tilastoihin perhesuhteiden muodoista, joissa on nähtävissä se miten paljon enemmän on äidin ja lasten muodostamia perheitä, verrattain isän ja lasten muodostamiin perheisiin.

Kuitenkin Kuronen (2003, 107–113) nostaa esille, että isien eron jälkeinen vanhemmuus ja isien kohtalo ovat nousseet kiinnostuksen kohteiksi yhä enenevässä määrin. Oma vai- kutuksensa kiinnostuksen isien eron jälkeisestä vanhemmuudesta on ollut jaetun vanhemmuuden mallin ja uusi isyys keskustelun esiintulolla. Aikaisemmin isien eron jälkeinen vanhemmuus on liitetty voimakkaasti vanhemmuus kappaleessakin esiin tulleeseen miehen ja isän rooliin perheen elättäjänä. Eron jälkeen tuo elättäjän tehtävä on isän kohdalla perinteisesti jatkunut. Siinä missä miehen vanhemmuuteen ja sen olemukseen on kiinni- tetty huomiota ydinperheen ja ehjän perheen kohdalla, on ruvettu miettimään voisiko isän

(31)

eron jälkeinenkin vanhemmuus olla jotain muuta, kuin pelkkää elättäjyyttä. (emt. 107–

113.)

Kiinnostus isän vanhemmuuteen yleisesti, yhteiskunnallinen isyys keskustelu sekä isyy- destä ja miehen vanhemmuudesta kerrotut mallitarinat ovat vaikuttaneet Suomessa muun muassa lainsäädäntöön (ks.esim. Kuronen 2003, 107–113), sekä perhepoliittiseen ilma- piiriin. Tämä näkyy tälläkin hetkellä johdanto kappaleessakin esiin tuomassani isyyslaissa ja sen päivittämisessä, mutta myös esimerkiksi tämä on näkynyt, ja nyt erityisesti liittyen eron jälkeiseen vanhemmuuteen, vuonna 1984 voimaan tulleessa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 8.4.1983/361).

Tässä laissa määritellään huoltoa paljolti lapsen kautta ja lapsen oikeuksien kautta, mutta samalla se määrittää myös vanhempien oikeuksia ja toisaalta myös velvollisuuksia suhteessa lapseen. Laki määrittelee lapsen oikeudesta hyvään ja turvalliseen lapsuuteen ja oikeudesta molempiin vanhempiin. Samalla se määrittelee myös molempien vanhempien ensisijaisuuden lapsen huollosta vastaavina henkilöinä, sekä puhuu vanhempien yhteis- työstä ja yhteisistä päätöksistä lapsen asioissa. Tapaamisoikeudesta laissa säädetään lapsen oikeudesta tavata ja pitää yhteyttä siihen vanhempaan, jonka luona hän ei asu. Kään- teisesti tämä voidaan ajatella myös etävanhemman oikeutena tavata lastaan ja pitää yh- teyttä lapseensa. (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983, 1–6 §.) Pääsään- töisesti eron jälkeen lapset jäävät asumaan äidin kanssa, joten pääsääntöisesti etävanhem- maksi jäävä vanhempi on isä. Niinpä erityisesti isien ja heidän vanhemmuutensa säilymi- sen kannalta juridisesti katsottuna on oleellinen edellä mainitun lain 7 §. Tässä pykälässä määritellään vanhempien mahdollisuudesta yhteisesti sopia erilaisista huoltomahdolli- suuksista ja asumisenjärjestelyistä, mutta myös erityisesti juuri lapsen oikeudesta olla yh- teydessä vanhempaansa jonka luona ei asu. (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 361/1983, 7§.) Laki näyttäytyy periaatteellisena lähtökohtana, kun eron jälkeisessä tilanteessa ruvetaan miettimään isän asemaa ja oikeuksia (mm. Hakovirta & Broberg 2014, 115).