Vanhemmuus liitetään käsitteenä ja ajatuksena sekä äitiyteen että isyyteen (ks. esim. Ku-ronen & Hokkanen 2008, 27–42) ja Aalto (2012, 28) viittaakin vanhemmuuden käsitteen sinänsä sukupuolineutraaliin olemukseen. Kuitenkin käsitteet isyys ja isä liitetään selkeän sukupuolittuneesti miespuoliseen vanhemmuuteen (Eerola & Mykkänen 2014, 10; ks.
myös Aalto 2012). Vanhemmuuden liittäminen molempiin vanhempiin ja sukupuoliin on siinä mielessä moniulotteista, että perinteisesti äidin ja isän tehtävät perheessä ja vanhem-pana on nähty toisistaan poikkeavana (Vuori 2004; Jokinen 2005, 129), eivätkä käsitykset hyvästä isästä ole täysin yhtenevät hyvän äidin ideaalin kanssa (Jokinen 2005, 129). Per-heessä vastuu hoivasta ja huolenpidosta on yhdistetty pääsääntöisesti äidin tehtäväksi ja perheen sisäiset vastuut, esimerkiksi hoivan toteutuksesta, ovat edelleenkin vahvasti su-kupuolittuneita siten, että äidillä nähdään olevan pääasiallinen vastuu hoivan ja huolen-pidon toteutuksesta (Sevón & Notko 2008, 13–20). Vanhemmuuden näkökulmasta juuri äiti on yhdistetty hoivaavan vanhemman tehtävään (Kuronen & Hokkanen 2008, 34).
Historiallisesti äiti on nähty lasten synnyttäjänä. Täten äidin ja lapsen välinen suhde sekä siihen liittyvä hoiva ja huolenpito on nähty monella tapaa symbioottisena, erityisenä ja keskeisenä. Tästä äidin hoivan ensisijaisuudesta voidaan puhua äidin hoivan ajatusmal-lina. Se on historiallisesti ensimmäisiä malleja, jossa on oltu kiinnostuneita oikeasti van-hemman ja lapsen välisestä suhteesta ja sen merkityksistä esimerkiksi lapsen kasvuun ja kehitykseen. (Vuori 2001).
Siinä missä äitiin ja äidin vanhemmuuteen on liitetty voimakkaasti hoiva ja huolenpito, on isän rooli ollut historiallisesti hyvin toisenlainen. Isän roolina ja tehtävänä perheessä on pidetty perinteisesti perheen elättäjän ja perheen johtajan roolia. Vanhempana isä on nähty kurinpitäjänä. (Paajanen 2006, 7.) Isän rooli on kuitenkin ollut muutoksessa ja muuttunut erityisen voimakkaasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana (Vuori 2004;
Aalto 2004; Huttunen 2001). Isyyden muutoksen historiallisena murroskohtana ja sel-keänä liikkeelle panijana näyttää toimivan sotien jälkeinen elintason nousu ja naisten siir-tyminen erityisesti 1960-luvulta lähtien kodin ulkopuolelle töihin tasa-arvon nimissä (Ko-lehmainen 2004, 90; Aalto 2004, 65–87; Vuori 2004, 30–37).
Naisten astuessa työelämään heille tuolloin langennut kahden vastuun hoitaminen, ansio-työn ja toisaalla perheen hoitamisen tehtävät, on omalta osaltaan luonut paineita muuttaa perinteistä isyyden mallia (Kolehmainen 2004, 90). Muutospaineiden lisäksi ajatusmaa-ilma isyyteen liittyen lähti muuttumaan ja pikkuhiljaa nähtiin mahdollisena isien osalli-suus niin lasten- kuin kodinhoidossakin (Vuori 2004, 32) ja ymmärrettiin isyyden mah-dollinen merkityksellisyys niin itse isille kuin myös lapsille (Vuori 2001, 126). Vaikkakin isyydellä on ollut näiden muutosten myötä uusia mahdollisuuksia uudenlaiseen rooliin perheessä, on lasten hoivavastuuta jaettu paljon yhteiskunnalle, esimerkiksi päivähoito-järjestelmän kautta. Tällöin vastuu lapsista ja heidän hoivastaan on saanut uudenlaisen kollektiivisemman muodon. Siitä huolimatta, vastuun kollektiivinen jakautuminen ei poistanut vaatimusta isille osallistua enemmän ja aktiivisemmin perheen elämään ja vas-tuun jakamiseen. (mm. Vuori 2004, 36–38.)
Perinteiset sukupuolen perusteella jakautuneet vanhemmuuden roolit, tehtävät ja vastuut ovat muuttuneet nyky-yhteiskunnassa sukupuolineutraaleimmiksi koskettamaan molem-pia vanhemmolem-pia (Eerola 2015, 20–24). Vuori (2004, 38–48) käyttää käsitettä vanhemmuu-den tasa-arvomalli kuvaamaan tällaista sukupuolineutraalia tapaa vanhempien osallistua niin kodin- kuin lastenhoitoonkin. Siinä on molemmille sukupuolilla yhtäläiset mahdol-lisuudet osata ja osallistua, sekä se nähdään myös yhteiskunnallisena edistyksenä. Tämän ajattelutavan esiin nousu on purkanut edelleen perinteisiä rooleja ja malleja nähdä van-hemmuus ja isyys. Sen alkuja voidaan nähdä olevan 1960-luvulla heränneessä naisten tasa-arvoon liittyvässä keskustelussa. Samalla kun yhteiskunnallisesti keskusteltiin nais-ten mahdollisuuksista osallistua kodin ulkopuoliseen työelämään, luotiin keskustelua
isien tasa-arvoisemmasta osallistumisesta perhe-elämään ja näin se on luonut aikanaan tietä isien tasa-arvoisemman aseman rakentumiselle. Vanhemmuuden tasa-arvoinen malli ei kuitenkaan vielä korostanut niinkään isän ja lapsen suhteen merkitystä, vaan isät näh-tiin vain äitien työelämään osallistumisen mahdollistajina uudella työpanoksellaan. (emt.
38–48.)
Jonkinasteisena kannanottona tuolle mallille alkoi nousta 1980-ja 1990-lukujen keskus-telussa alkunsa saanut jaetun vanhemmuuden malli, jossa korostuukin isän ja lapsen lä-heisen suhteen mahdollisuus ja merkitys uudella tavalla. Isä osallistuu tämän mallin mu-kaan samalla tavalla pienen lapsen hoivaamisen kuin äiti, jolloin isällä on mahdollista saavuttaa lapsen kanssa läheinen suhde, ja toisaalta lapsella mahdollisuus kasvaa lähei-sessä suhteessa myös isäänsä. (Vuori 2004, 46–49; ks. myös Aalto 2012, 31.) Vuori huo-mauttaa (2001, 158–159) jaetun vanhemmuuden ajatukseen alun perin liittyneen suku-puolineutraalin ajattelutavan, sukusuku-puolineutraalin vanhemmuuden ajatuksen. Tämän ajattelutavan kaikuja on nähtävissä keskustelussa, mutta myös muita linjoja.
Jaetun vanhemmuuden ajattelun myötä erityisesti pimennossa olleen isän ja lapsen suhde on noussut uudella tavalla keskiöön. Aikaisemmin äidin ja lapsen keskinäiseen suhtee-seen painottunut ajattelu on uudistunut tutkimaan myös isän ja lapsen/lasten välistä suh-detta ja sen merkitystä toisaalta lapselle, mutta myös isälle itselleen. Jaetun vanhemmuu-den mallissa isän ja lasten, erityisesti isän ja pojan, välinen läheinen suhde liitetään myös mahdollisuuteen lapsen sukupuoli-identiteetin kehittymiselle. Isän tehtävään isänä ja van-hempana liitetään selkeästi myös miehen mallin näyttäminen pojalle ja täten pojan kas-vattaminen mieheksi. Jaetun vanhemmuuden mallissa isän läheinen suhde poikaan mah-dollistaa tuon kehittymisen, mutta toisaalta kritiikkiä on esitetty siitä vaarantaako jaetun vanhemmuuden malliin liitetty hoivan jakaminen ja isän liiallinen hoivaan osallistuminen pojalle annettavaa maskuliinisen miehen mallia. (Vuori 2004, 38–54.) Vaarantaako ni-menomaan jaetun vanhemmuuden malli miehen sukupuolisuuden ja samalla myös kas-vavan pojan sukupuolisuuden (Vuori 2001, 253–257). Ylipäätään isyydessä ja isien van-hemmuudessa tapahtuneet muutokset tuntuvat saavan voimakasta huomiota nimenomaan maskuliinisuuden sekä miehisen sukupuolen ja näiden säilyttämisen näkökulmasta. Miten paljon ja mitä isä voi perheessä ja suhteessa lapsiinsa tehdä menettämättä miehisyyttään?
(vrt. Aalto 2013.)
Miehen vanhemmuudesta nimenomaan hoivaan osallistumisen näkökulman kautta puhut-taessa, tullaan väistämättä juuri maskuliinisuuden teeman ympärille (Kolehmainen 2004;
Vuori 2004), koska lasten hoitaminen ja kasvatus (ja kotiyöt) yhdistyvät edelleenkin mo-nessa mielessä feminiiniseksi toiminnaksi (Vuori 2004; Vuori 2001). Miehen maskulii-nisuus ja miehisyys puolestaan liitetään voimakkaasti sukupuoleen ja miehen toimiin isänä, joten ajatus hoivan ja pehmeyden liittymisestä isän rooliin ja vanhemmuuteen haas-taa perinteistä maskuliinisuus käsitettä; muuttuuko maskuliinisuus sitä mukaa pehmeäm-mäksi myöskin. Maskuliinisuuden kysymystä tarkasteltaessa ei voida yksiselitteisesti sa-noa, että isän äitikaltaisesti toimiminen heikentäisi hänen maskuliinisuuttaan, ja joissain tilanteissa jopa osallistuvan isän toteuttaminen pikemminkin lujittaa miehen miehisyyttä.
(Kolehmainen 2004, 92–108). Ennemminkin tässä voi olla kyse miehen omasta halustaan muokata ja kohdata maskuliinisuutensa (vrt. Vuori 2004, 49–54) ja mitä kukin isä omalla maskuliinisuudellaan ymmärtää.
Puhuttaessa uudenlaisesta isyydestä ja isän osallistumisesta äitikaltaiseen hoivaan ja toi-mintaan, tehdään maskuliinisuudella kuitenkin eroa isän ja äidin välille. Miehen selkeäksi omaksi mahdollisuudeksi nostetaan maskuliinisen miehen mallin antaminen, erityisesti pojille mutta myös tytöille. Maskuliinisuus näyttäytyy vain isälle kuuluvana piirteenä ja toiminnan luonnetta kuvaavana tekijänä suhteessa lapsiin. (Vuori 2004, 43–54.) Masku-liinisuuden ja miehisyyden kautta tapahtuva isyyden rakennus alleviivaa voimakkaasti isän miehistä sukupuolta ja tekee täten eroa äitiin kysyen mikä merkitys isällä on (Aalto 2013, 46). Aalto (2013, 46) puhuukin erityisen miesvanhemmuuden tuottamisesta, johon kuuluu nimenomaan miehisen mallin näyttäminen ja antaminen korostetusti pojille ja suhteessa poikalapsiin, esimerkiksi tekemällä ”miesten asioita” pojan kanssa, ja toisaalta huoli pojan kehityksestä tasapainoiseksi aikuiseksi isän puuttuessa pojan elämästä syystä tai toisesta. Toisaalta nykykeskustelussa viittaus isän puutteesta yhdistetään herkästi avio-erojen jälkeiseen isän vanhemmuuteen. Voiko isyyden ilmiön uudet ja monimuotoistu-neet näkökulmat tuoda ennemminkin osallistuvan ja hoivaavan isän ajatuksen uudeksi maskuliinisuuden piirteeksi, verrattuna siihen että se vaarantaisi maskuliinisuuden toteu-tumisen?
Keskusteltaessa miehen maskuliinisuudesta on hyvä huomioida, että perheen sisäiseen vastuuseen ja vanhemmuuteen yleisesti liitettyä hoivaa ei sinänsä kuitenkaan voi liittää
yksiselitteisesti feminiiniseksi, pelkästään naiseuteen liittyväksi ominaisuudeksi sellaise-naan. Pikemminkin hoivan voidaan yleisesti ajatella liittyvän ihmissuhteisiin ja arkeen, sen ollessa samalla asenne sekä toiminta (Sevón & Notko 2008, 16–17). Korhonen (2004, 245) toteaakin, että hoivan yhteydessä puhutaan kyllä ”äitihahmosta”, joka hoitaa, auttaa ja lohduttaa, mutta tämän hahmon ei tarvitse olla nainen, vaan kyseessä voi olla myös mies, isä. Vuori (2001, 275) kommentoi myös mahdollisuudesta liittää hoiva vain suku-puolineutraalisti vanhemmuuden tehtävään, eikä sukupuolierityisesti täten kummankaan vanhemman erityiseksi tehtäväksi. Tällöin hoivan voidaan ajatella olevan mahdollista myös isän toteuttaa, suhteessa lapsiinsa tai vaikkapa puolisoonsa. Näin ajateltuna hoivaan osallistuminen ei vaarantaisi myöskään miehen maskuliinisuutta ja mieheyttä tai toisaalta miehistä asemaa esimerkiksi suhteessa lapsiin.
Tästä ja isyyden muutoksista huolimatta vanhemmuus näyttäytyy kuitenkin edelleen su-kupuolittuneena ja sukupuolen mukaan omia merkityksiä ja tehtäviä saavana. Isän vastuut ja tehtävät vanhempana eroavat äidin tehtävistä, niin käytännön kuin puheenkin tasolla.
Äideille näyttää luontaisesti lankeavan tuo hoivaava rooli, samalla kun isällä näyttää ole-van perheenelättäjän asema jo ennen lapsen tuloa perheeseen. Voi olla hyvin luontevaa jatkaa näiden roolien ylläpitoa lapsen synnyttyä perheeseen. (Eerola 2015, 20–24.) Li-säksi käsitykset miesten ja naisten rooleista perheessä ja vanhempina ovat jäänteitä pit-kältä ajalta. Huolimatta jo tapahtuneista muutoksista, vie ajatusmallien muuttuminen oman aikansa. (Korhonen 2004, 255.)
Edellä käytyä keskustelua peilaten voidaankin kysyä; onko tarvetta mahduttaakaan isän ja äidin vanhemmuutta samaan muottiin, jospa isän vanhemmuuden kuuluukin olla eri-laista kuin äidin vanhemmuuden. Vuori (2004) hahmottelee isän ja äidin roolia vanhem-pana, sekä nimenomaan uudenlaista isyyttä ja isän tapaa olla vanhempi. Vaikkakin selke-ästi yhteiskunnallinen keskustelu näyttää hakevan tänä päivänä yhtäläisyyksiä isien ja äi-tien vanhemmuudelle, näyttäytyvät ne kuitenkin edelleenkin erilaisina. Isien vanhem-muus näyttäytyy enemmän oman valinnan kautta tapahtuvana osallistumisena lasten hoi-toon ja kodin muihinkin töihin. Äiti näyttäytyy edelleen lasten hoidosta ja kodin pyörit-tämisestä vastaavana organisaattorina, ja isä tuossa kuviossa jollain tapaa äidin työnteki-jänä, toteuttaen hänelle annettuja tehtäviä. Isä ”viihdyttää” lapsia ja tukee äitiä tämän
pää-asiallisen hoivaajan tehtävässään. Toisaalta roolit ovat kyllä selkeästi lähentyneet verrat-tain, vaikkapa 1950-luvun vanhemmuuteen, jolloin äitien ja isien tehtävät olivat aivan erilaiset vanhempina. (emt. 2004; vrt. Korhonen 2004.)
Vaikkakin olen käsitellyt tässä kappaleessa isyyden ja vanhemmuuden muutoksen hah-mottumista suomalaisesta näkökulmasta on esimerkiksi ruotsissa ollut havaittavissa sa-mankaltaista yhteiskunnallista keskustelua liittyen isyyden muutokseen, isien osallistu-miseen lasten hoivaan ja kotitöihin, isien asemaan lastensa elämässä sekä vanhemmuuden tasa-arvoistumisesta ja jakamisesta vanhempien kesken (Lundqvist 2012, 37–47 ).