Fransçois Dosse: Strukturalismin historia.
Osa I. Ohjelman synty 1945–1966. Alku- peräisteos Histoire du structuralisme, tome 1: Le champ du signe 1945–1966 1992.
Suomentanut Anna Helle. Helsinki: Tutki- jaliitto 2011. 451 s. isbn 978-952-5169-70-6.
Fransçois Dosse: Strukturalismin historia.
Osa II. Joutsenlaulu 1967–. Alkuperäis- teos Histoire du structuralisme, tome 2:
La chant du cygne 1967 à nos jours 1992.
Suomentanut Anna Helle. Helsinki: Tutki- jaliitto 2018. 531 s. isbn 978-952-7093-13-9.
Strukturalismilla tarkoitetaan lähinnä Ranskassa 1950–1990-luvuilla vallinnutta ihmistieteiden suuntausta, jossa keskiös sä oli tutkimuskohteen rakenne. Tällaisessa tutkimuksessa olennaista oli subjektin häivyttäminen, historiallisen näkökul- man välttäminen sekä pysyttäytyminen systeemin sisäisissä lainalaisuuksissa. Esi- merkiksi antropologisessa myyttien tut- kimuksessa keskeistä oli myyttien kes- kinäisen koodiston sisäinen rakenne, ei se, mitä niillä viestitään. Myyttien tutki- muksen lisäksi strukturalismi oli muun muas sa alitajuisten ilmiöiden sekä kauno- kirjallisten teosten, yhteiskunnan ja kie- len rakenteen tutkimusta.
Strukturalismi oli myös vasemmisto- lainen poliittinen liike, joka pyrki muut- tamaan yliopistolaitosta ja yhteiskuntaa.
Vasemmistolaisia strukturalisteja olikin 1960–1980-lukujen ihmistieteiden tutki- joista todella merkittävä määrä. Teoreetti- sesti sitovaa yhteyttä ei vasemmistolaisuu- den ja strukturalismin välille kuitenkaan saatu luoduksi, sillä vaikka Karl Marxin teorioista lähtien ja niitä muunnellen tut- kittiin yhteiskunnan alistavia rakenteita, ei kestävää strukturalistista vasemmis- tolaista yhteiskuntateoriaa syntynyt yh-
teiskunnallisen ja kulttuurisen eriarvoi- suuden tavattoman monitahoisuuden ta- kia. Joka tapauksessa huomattavan monet strukturalistit olivat sorrettujen asial la, monesti käytännössäkin. Esimerkiksi Michel Foucault puolusti ja auttoi van- keja, Claude Lévi-Strauss alkuperäiskan- soja, ja useimmat kannattivat Vietnamin ja Algerian sotien itsenäisyystaistelijoita.
Fransçois Dosse (s. 1950) on ranska- lainen nykyhistorian professori IUFM de Créteil -yliopistossa. Hänen erityisenä kiinnostuksen kohteenaan on struktu- ralismi teoreettisena ja poliittisena liik- keenä. Hän on myös elänyt strukturalis- tisen tieteen huippuvuoden 1966 ja sitä seuranneen kiivaan vaiheen sekä kokenut toukokuun 1968 Ranskan opiskelijamella- kat, joilla yliopistolaitos ja yhteiskunta to- della haastettiin. Ja hän näki, kuinka elo- kuussa 1968 Varsovan liiton sotavoimat murskasivat Prahan kevään, jolloin struk- turalismin nimissä ollut poliittinen toive taittui.
Strukturalismin aatehistorialliset juuret olivat selkeimmin Ferdinand de Saussuren kielen rakennetta ja synkroniaa korosta- vissa näkemyksissä. 1960- lukua edeltävää filosofista kontekstia, jonka strukturalis- tit kokivat konservatiiviseksi ja kahlehti- vaksi, olivat ”metafysiikka”, Hegelin dia- lektiikka, Husserlin fenomenologia, Sart- ren eksistentialismi, hermeneutiikka ja analyyttinen filosofia. Myös kehittyvät ih- mistieteet, kuten sosiologia ja antropolo- gia sekä kirjallisuustiede ja psykoanalyysi sekä edelleen jopa taloustiede, maantiede ja elokuvatutkimus, imivät strukturalis- min näkökulmaa alansa teoreettista ta- soa kohottamaan. Tästä voi jo aavistaa, että strukturalismissa on merkittävää alo- jen välistä vaihtelua. Eikä vaihtelu siihen lopu: Dosse mainitsee strukturalismin
Ranskalaisen strukturalismin kaari
myös muun muassa metodiksi, näkökul- maksi, tutkimusotteeksi, teoriaksi (spesi- fisti ja yleensä) ja ihmistieteiden yleiseksi ohjelmaksi, minkä lisäksi hän rinnastaa sen monessa yhteydessä filosofiaan. Se- miotiikan, siis yleisen merkkitieteen, ja strukturalismin suhde pysyy ratkaisemat- tomana. Kysymys kuuluu, onko semio- tiikka strukturalismin haara vai päinvas- toin. Dosse ottaa kysymykseen implisiit- tisen kannan ja esittelee semiotiikan kes- keisen teoreetikon, pariisilaistuneen Al- girdas Greimasin lähinnä strukturalistis- ten ideoiden kehittelijänä.
Kuten tutkimuksessa yleensä, me- todi ontologisoituu helposti. Dosse an- taa useita esimerkkejä siitä, kuinka aluksi metodisena välineenä ollut rakenne hah- mottaa tutkimuskohdetta on muuttunut maailmassa olevaksi tutkimuskohteen olemukseksi. Tällöin rakenne on muut- tunut tutkimuksen itseisarvoiseksi perus- taksi ja tavoitteeksi. Strukturalismi mää- rittyi myös tieteensosiologisesti: struktu- ralismia oli se, minä strukturalisteiksi it- seään kutsuvat strukturalismina pitivät.
Sisällöt ja kohteet olivat jatkuvassa muu- toksessa, ja koko ajan käytiinkin keskus- telua siitä, mitä oli strukturalismi ja ketkä olivat strukturalisteja. Ja kuten edellä jo ilmeni, strukturalismi oli myös liike, joka varsinkin alkuvaiheessaan olennaisesti määräytyi konservatiivisen tieteen ja po- litiikan vastustuksena. Yleensä voi huo- mata, että se, mitä strukturalismina pide- tään, on enimmäkseen muuta kuin ling- vistiikkaa. Lingvistinen strukturalismi taas on elänyt omaa elämäänsä – esimer- kiksi monella taholla muuttunut funktio- nalismiksi. Ja vaikka foneemi onkin ol- lut muilla aloilla mallina invariantista eli struktuurissa olevasta vaihtelemattomasta ja abstraktista yksiköstä, vaikkapa morfo- foneemilla ei liene ollut merkittäviä vasti- neita lingvistiikan ulkopuolella.
Dossen kaksiosainen teos esittelee laa- jasti strukturalismin syntyä, asemaa, sisäl- töä ja kuolemista. Teos ilmestyi aika pian
strukturalismin huippuvaiheen laannut- tua, mutta suomennokset vuosilta 2011 ja 2018 ovat hieman myöhästyneet alan jälki keskustelusta. Dossen esitys on kro- nologinen. Ensimmäisessä osassa selvite- tään Ranskan tieteen ja yhteiskunnan jäh- mettyneeksi koettua tilaa, jossa struktura- lismi versoi. Osa käsittelee myös struktu- ralismin nousun ja ulottuu sen huippuun 1960- luvun loppupuolelle. Toisessa osassa tarina jatkuu kriisien ja kuihtumisen ku- vaamisena 1990-luvun alkuun asti. Kai- ken aikaa on puhe strukturalismin perus- oletuksista, asetelmista ja tavoitteista ylei- sesti ja oppiala kohtaisesti sekä niiden muutoksista. Teos kertoo myös henki- löistä, tapahtumista, akateemisen maail- man murroksesta sekä vilkkaasta kirjoit- telusta ja kiistelystä lehdistössä. Kuvaus poliittisesta strukturalismista on vaikut- tava kertomus Ranskasta, kuusikymmen- luvusta, politiikasta, toivosta ja sen me- netyksestä, teoreettisesta ailahtelevaisuu- desta, tieteen ja tiedon sosiologiasta. Vain osa tuosta kaikesta liittyy kielitieteeseen.
Mutta kuten teoksessa moneen otteeseen painokkaasti todetaan, kielitiede oli jat- kuvasti olennainen pilottitiede ja kieli- tieteestä kaikki alkoi. Seuraavassa tarkas- telen Dossen teosta kielentutkimuksen näkö kulmasta.
Taustaa ja vauhtia kielentutkimuksesta
Kielessä on helposti havaittavaa raken- netta arkikeskusteluista teksteihin. Kieli- tieteilijöille rakenteen tutkiminen tar- joutuu kuin itsestään, ja kielioppeja on- kin kirjoitettu jo yli parin vuosituhannen ajan. Strukturalismilla teoreettisena ling- vistisenä paradigmana on kuitenkin spe- sifi merkitys ja alku: 1916 postuumisti jul- kaistu de Saussuren Course de linguistique général.
Strukturalismi oli muutamassa suh- teessa antiteesi edellisen vuosisadan diakroniselle lingvistiikalle ja sen ato-
mistiselle äännehistorialle. Strukturalis- min lähtökohtana oli eristetty rakenne, de Saussuren langue, kieli puhunnasta ja muutoksesta abstrahoituna systeeminä, sekä kaksijakoinen kielellinen merkki.
Strukturalismista tuli kielitieteen valtavir- taa Euroopassa ja pian Yhdysvalloissakin.
Euroopassa se kukoisti kolmessa paikassa:
Genevessä vaalittiin de Saussuren perin- töä, ja sieltä strukturalismi levisi ranskan- kieliseen maailmaan. Prahan piirissä tut- kittiin erityisesti fonologiaa mutta myös tekstien rakennetta venäläisen kirjalli- suudentutkimuksen formalistisen koulu- kunnan jalanjäljissä. Keskeisiä toimijoita olivat venäläiset emigrantit, etunenässä N. S. Trubetzkoi ja Roman Jakobson. En- nen toista maailmansotaa Jakobson siir- tyi muun muassa Pariisin kautta Yhdys- valtoihin. Hän oli monen tuttu, ja hänen kauttaan Prahan piirin ajatukset levisi- vät tehokkaasti. Kolmas strukturalismin keskus oli Kööpenhamina, jossa vaikutti Louis Hjelmslev. Siellä lingvistinen struk- turalismi kehittyi abstrakteimpaan ja for- malistisimpaan muotoonsa. Hjelmslevin oppeja sovelsivat semiootikko Algirdas Greimas ja filosofi Jacques Derrida. On hieman makuasia, onko Noam Choms- kyn generatiivinen transformaatio teoria ja siitä alkanut perinne strukturalismia.
Se on siitä peräisin, sillä amerikkalai- nen strukturalistinen syntaksi oli kehitty- nyt pitkälle transformaatioteorian suun- taan erityisesti Chomskyn opettajan Zel- lig Harrisin ansiosta. Chomsky on kui- tenkin halunnut erottautua juuristaan klassisessa amerikkalaisessa strukturalis- missa, jossa keskeistä oli kielen yksilöi- den distribuutioi den määrittäminen, ja hän on korostanut itsenäisyyttään ajatte- lijana. Transformaatioteoriastakin Dosse toteaa, että se oli muilla aloilla monesti pilottitiede, sillä joka tapauksessa genera- tiivinen teoria ja sen syvärakenteet levisi- vät muihin tieteisiin 1960–1980-luvuilla.
Esimerkiksi antropologiassa hahmoteltiin syvärakenteiden tapaisia kulttuurisia uni-
versaaleja, ja psykologiassa – kuten kieli- tieteessäkin – syvärakenteet olivat aina- kin jossain mielessä analogisia nykytie- teen kognitioille, ja lisäksi niillä oletettiin olevan vastineita aivojen neurologisessa rakenteessa.
Fonologiassa saatiin aikaan kaunista ja yleistämiskelpoista teoriaa. Dosse mainit- see toistuvasti fonologian malliksi eri tie- teenalojen strukturalisteille, esimerkiksi kirjallisuudentutkija Roland Barthesille, psykoanalyytikko Jacques Lacanille ja yh- teiskuntateoreetikko Louis Althusserille.
Lacan etsi rakenteita tiedostamattomasta, Barthes kaunokirjallisuudesta, ja Althus- ser koetti yhdistää strukturalismia ja mar- xilaisuutta yhteiskuntateoriassaan. Ant- ropologi Lévi-Strauss keskittyi myyttien koodin tutkimukseen, ei niinkään vies- tin. Hän adoptoi de Saussuren muoto–
merkitys–dikotomian1 perustavana lähtö- kohtana antropologiaan. Muoto eli mer- kitsin asetettiin keskiöön, jolloin systee- min sisäiset ilmiöt tulivat hallitseviksi ja viittauskohde (tarkoite) jäi sivuun. Dosse näyttää myös strukturalismissa ilmene- vän eksaktisuuden kaipuun, mikä näkyi esimerkiksi fonologiassa sekä struktura- lismin myöhäisvaiheessa viehtymyksenä kybernetiikkaan eli itseohjautuvien sys- teemien tutkimiseen ja kehittelyyn, jossa ihminen nähtiin automaattisena systee- minä. Strukturalismi tavoitteli kolman- nen tien asemaa ihmis tieteiden ja eksak- tien tieteiden välissä.
Yhteys strukturalistiseen kielitietee- seen loppuu monessa suhteessa tähän, sillä tiedostettuja teoreettisia strukturalis- tisia analogioita kielitieteen ja muiden tie- teiden välillä ei Dosse juuri osoita. Pitkin matkaan Dosse kuvailee strukturalismille ohjelmaa, jollaista ei kielitieteessä ole. Sen mukaan strukturalismi merkitsi epäilyn filosofiaa ja paljastamisen paradigmaa, si- vilisaation kuristavuuden purkamista ja
1. Ihmistieteissä tästä käytetään yleensä ter- miparia merkitsin– merkitty.
merkityksen horjuttamista etsimällä sa- notun takaa ilmausta vilpillisyydestä.
Strukturalismin taustaa Ranskassa Strukturalismin alkuvaiheessa toinen maail- mansota oli lähellä, mikä tuntui Ranskas- sakin kaikessa. Dosse mainitsee struktura- listeista heidän osansa vastarintaliikkeessä, vangittuina tai maanpaossa. Tämä oli mo- nelle syy jonkinsuuntaiseen radikalisoitu- miseen. Meneillään oli myös Ranskan ko- lonialismin pitkällinen ja repivä päättymis- prosessi. Katkerissa sodissa muun muassa Vietnam ja Algeria irtosivat Ranskasta.
Vasemmistolaisuus oli strukturalis- teille toivon ja tasa-arvon liike. Kuitenkin muun muassa Stalinin kuolemaa 1953 seu- ranneet paljastukset maan synkästä sisä- politiikasta, sosialististen maiden monet vaikeudet ja viimeisenä Prahan tapahtu- mat 1968 hajottivat vasemmistoa esimer- kiksi suhteessa uskollisuuteen Neuvosto- liiton kommunistista puoluetta kohtaan.
Sodan jälkeen varsin vahvassa Ranskan kommunistisessa puolueessa oli myös omia eripuraisuuksia. Maolaisuuskin sai jopa Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana 1960-luvulla useita kannattajia strukturalistien keskuudessa.
Dossen mukaan ”elitistisellä ja perin- teiltään halveksitulla” Sorbonnen yliopis- tolla oli tieteessä valta-asema. Se oli tie- teellisestikin konservatiivinen; Dossen sa- noin se oli positivismin, atomismin, filo- logian mutta toisaalta hieman ristiriitai- sesti myös idealismin ja hegeliläisen dia- lektiikan vallassa.
1960-luvun puolivälissä Sorbonnen rajaton valta alkoi murtua ja yliopis- tot modernisoitua. Painetta toivat myös opiskelija tulva, uudet yliopistot sekä se, että yliopistojen nähtiin kouluttavan lä- hinnä teknokraatisia virkamiehiä. Tou- kokuun 1968 opiskelijalevottomuuk- sissa strukturalisteilla oli keskeinen rooli haastettaes sa klassisen humanismin van- hanaikaisiksi koettuja aloja. Historian,
filosofian ja psykologian tuli antaa tilaa antropologialle, psykoanalyysille ja kie- litieteelle, sillä ”ihmistieteet eivät olleet vielä onnistuneet kokonaan vapautumaan pysähtyneen, bonapartistisen ja keskus- johtoisen valtion ja toisaalta perinteeseen sulkeutuneen Sorbonnen takia” (II s. 153).
Kielentutkimuskin oli klassisella kan- nalla, eikä moderni kielitiede ollut saa- vuttanut asemia instituutioissa etenkään Sorbonnessa. Yhdysvalloista Ranskaan 1955 palannut André Martinet oli ennes- tään ainoita vaikutusvaltaisia struktura- listisia lingvistejä Émile Benvenisten rin- nalla. 1960-luvulla perustettiin yleisen kielitieteen laitoksia ja niissä avautui vir- koja myös strukturalisteille. Yleisen kieli- tieteen kurssien myötä strukturalismista tuli suosittua.
Strukturalismilla käytiin vanhaa val- taa vastaan, mutta radikalismi meni no- peasti aika pitkälle, kuten seuraavasta ajalle tyypillisestä esimerkistä ilmenee (II s. 166): ”Kielitieteen laitosta Nanter- ressa johtivat kommunistisen puolueen jäsenet, mutta Jean Dubois [kommunisti, strukturalisti, laitoksen johtaja] takasi, että laitos oli avoin kielitieteen suuntauk- sille”. Poikkeuk sellisen avarakatseinen Dubois ei rajoittanut rekrytointia vain kommunisteihin, ja suuri laitos keskittyi sosiolingvistiikkaan, joka ei ollut klassi- sen saussurelaista. Tutkittiin sanastollista vaihtelua, koodin ja sisällön eroja diskurs- seissa ja niiden vaihtelua diskurssien vä- lillä, pyytämisaktin illokutiivisia sävyjä ja vallitsevaa poliittista diskurssia korkean poliittisen tietoisuuden aikana. Poliittista kielenkäyttöä tutkittiin paljon. Näihin aikoihin generatiivinen transformaatio- teoria alkoi tulla tutuksi Ranskan kielitie- teessä. Vaikka kielitiede siis pysyi mallin asemassa, de Saussuren ideoihin perustu- van klassisen strukturalismin ala oli tältä- kin osin kaventumassa.
Dossen teoksesta näkyy ranskalaisen – enimmäkseen pariisilaisen – struktu- ralismin sisäänpäinkääntyneisyys ja itse-
riittoisuus. Ranskalaisuutta on sekin, että paljon tapahtui yliopistojen ulkopuolella.
Kaiken aikaa syntyi uusia lehtiä, ja niissä käytiin erittäin vilkkaita ja monipuolisia väittelyitä. Tieteenalojen rajat ja poliitti- set näkemyserot ylittyivät monesti näissä väittelyissä. Esimerkiksi psykoanalyytikot ja kielitieteilijät kirjoittivat toistensa leh- tiin, ja kommunistilehdissä oli tilaa struk- turalisteille ja heidän kriitikoilleen. Myös päivälehdissä ja joskus televisiossakin strukturalismi sai näkyvästi huomiota.
Dosse tiivistää dramaattisesti (I s. 335):
”Näkyi 1960-luvun strukturalistinen kuo- hunta, sen kaukaisimmat tavoitteet, radi- kaaleimmat tiedeuskovaiset, sen elitisti- sen avantgarden ja massan dialektiikka, joka väitti puhuvansa maailmanlaajuisen proletariaatin nimissä ja oikeuttavansa näin mitä terroristisimmat ja terrorisoi- vimmat käytäntönsä.”
Mitä näkyy ja voi päätellä?
Koska kielelliset konventiot ovat suhteelli- sen vakaita ja selvemmin nähtävissä kuin muut sosiaaliset konventiot, struktura- lismin historiassa kielitiede oli moneen otteeseen pilottitieteen asemassa. Kieli- oppeja on kirjoitettu kauan, mutta esi- merkiksi sosiologiassa, antropologiassa tai kirjallisuustieteessä kieliopin kaltai- nen kuvaus pysyy haaveena. Kielitieteen pilotti asemasta voi päätellä myös, että kieli tieteelliset teoriat ovat ainakin jossain vaiheessa olleet solideja ja sopivan yleisiä.
Teorianmuodostus ihmistieteissä on vai- keaa, sillä ihminen ja elämä mutkikkuu- dessaan eivät helposti alistu suurten yleis- tysten ja vahvojen väitteiden mukaiseksi.
De Saussuren muotoilemat dikotomiat ja Jakobsonin binääriset oppositiot abstra- hoituivat kielen tutkimuksessa selkeiksi.
Kielitieteestä riippumattomina yleisinä käsitteellisinä välineinä ne olivat ihmis- tieteissä laajalti sovellettavissa. Generatii- visen transformaatioteorian syvä rakenne teoreettisessa kehyksessään oli lupaavan
metaforinen abstraktio ihmismielen sy- vimpien rakenteiden kuvaajille. Se, että tuollaiset ideat lopulta kumoutuvat empii- risessä tutkimuksessa kaukana lähtökoh- dastaan, ei osoita niiden heikkoutta vaan päin vastoin. Ne ovat olleet selkeitä vii- tekehyksiä, joissa toimia, ja niiden koet- teleminen on ollut askel parempaan ym- märrykseen ja uusiin kysymyksenasette- luihin monilla tieteenaloilla. Kielitietei- lijä on nojatuolistaan saanut nähdä alansa suurten ajatusten vaeltelua ihmistieteissä.
Dossen teoksesta ilmenee, miten vai- kuttavaa strukturalismi oli Ranskassa.
Strukturalismin aikainen Ranska tarvitsi muutosta, ja tiede oli keskeinen konsti- tuentti sekä Ranskassa että sen muutta- misessa. Maa on iso ja vanha, joten tut- kijoiden oma yhteisö riittää tuottamaan tarpeeksi tieteellisiä uudennoksia ja kuo- huntaa. Muun maailman kanssa saattoi olla vuorovaikutuksessa aika valikoiden.
Suomalainen kielentutkimus on otta- nut ranskalaisesta strukturalismista ver- rattain vähän vaikutteita. Poliittinen lii- kehdintä Suomessa ei ole kulkenut struk- turalismin kautta, ei kielentutkimuksessa eikä muutenkaan. Tässä mielessä suo- malainen kielentutkimus on ollut enim- mäkseen puolueetonta, vaikka ideolo- gista taustaa on toki aina ollut. Esimer- kiksi fennistiikassa on ollut vahva käsitys ideaalisesta agraarisuomesta aidoimpana suomena. Aikanaan Neuvostoliitto oli voimakas, ja siellä asui alistettuja suku- kansoja, ja Suomessa piti tarkoin harkita, mitä niistä sanottaisiin. Ja Suomessakin oli radikaali opiskelijaliike, jopa muun muassa Helsingin yliopiston fennistiopis- kelijoiden ainejärjestössä Siulassa. Fennis- tiikan ja fennougristiikan poliittinen his- toria vaatisi oman tutkimuksensa toisen maailmansodan jälkeisiltä ajoilta. Se olisi hyvin erilainen kuin Dossen kertomus ranskalaisesta strukturalismista.
Dosse on antanut teossarjansa ensi osalle alaotsikon ”Ohjelman synty” ja toi- selle ”Joutsenlaulu”, aivan kuin struktura-
lismi olisi syntynyt, kukoistanut ja kuol- lut. Strukturalismi kyllä taantui ja useim- mat keskeiset strukturalistit kuolivat traa- gisesti 1980-luvulla, mutta rakenteita ei ole hylätty tai kielletty, eikä niiden muu- toksiakaan. Teoksensa lopuksi Dosse esit- telee edelleen elävää strukturalismia, sen sopeutuneita ja sulautuneita muotoja muun muassa neurotieteiden ja auto- maattisen tietojenkäsittelyn uusis sa ym- päristöissä. Strukturalismin tuloksia ja tulevien sukupolvien kumottavia tai pa- lautettavia aiheita ovat esimerkiksi dis- kurssi jalostuneena kaikista sen määritel- mää, rajoja, omalakisuutta, alitajuisuutta, poliittisuutta ynnä muuta koskevista väit- telyistä, mihin se Foucault’lta, Derridalta ja Barthesilta jäi. Muiden muas sa he kä- vivät antaumuksellisia keskusteluja dis- kurssista sitoutuen sekä strukturalistis- ten ajatusten(sa) konstruoimiseen että dekonstruoimiseen. Itseäänkään säästä- mättä he jättivät kuitenkin perinnöksi parempaa ymmärrystä diskurssista.
Muuta hyödyllistä perintöä on esimer- kiksi Foucault’n tiedon arkeologia tai in- tertekstuaalisuus Julia Kristevan2 jäljiltä.
Ihmistieteiden strukturalismin yleiseen elinkaareen verrattuna kielitieteellinen rakenteen tutkimus on aika vakaata antii- kista tulevaisuuteen.
Rakenteiden tutkimuksen kuvaami- nen on käsitehistoriaa, jossa moni asia poistuu ja toistuu, mutta ei entisenä, ja jossa todelliset käänteet eivät ole äkki- näisiä. Dossen teoksista näkee myös tie- teen sosiaalista aaltoilua. Vaikka tieteessä isot asiat muokkautuvat hitaasti, jokai- sen suku polven, tiedeyhteisön ja jopa jo- kaisen tutkijan on ne itse sisäistettävä ja kielennettävä. Tämä liike on nopeampaa, sillä siinä tuntuvat ajankohtaiset poliittiset ja kulttuuriset suhdanteet. Dossen teos on
2. Intertekstuaalisuus ranskalaisessa struktu- ralismissa on peräisin Mihail Bahtinilta. Välittäjinä toimivat Bulgariasta emigroituneet Tzvetan Todo- rov ja Julia Kristeva.
kertomus erottautumisen pakosta, hur- jasta retkestä ja paluusta, missä struktu- ralismi näyttää toisaalta varoittavalta esi- merkiltä ajattelussaan holtittomasti ryn- täilevästä tiedeyhteisöstä, toisaalta taas rohkaisevalta esimerkiltä ennakkoluulot- tomuudesta ja toiveikkuudesta. Struktu- ralismiin suhdanteiden vaikutus oli erityi- sen painokasta ja välitöntä, mistä seurasi nopeita käänteitä eri tieteenaloilla. Tämä on tieteensosiologiaa, joka teoksessa kie- toutuu käsitehistoriaan.
Huomautuksia
Teosten kokonaisuus on erittäin laaja – sivuja on yhteensä lähes tuhat –, ja se si- sältää tavattoman määrän lähteisiin ja haastatteluihin perustuvaa tietoa ihmi- sistä, tapahtumista ja instituutioista. Kiin- nostavien yksittäisten tapausten ohella ja niitä yhdistääkseen Dosse tarjoaa run- saasti kiinnostavia synteesejä asioiden ti- lasta, muutosten suunnista ja suhdanteista tieteenaloittain, tieteiden välisesti ja suh- teessa yhteiskuntaan. Tuo kaikki on vaa- tinut kirjoittajalta asiantuntemusta ja ky- kyä nähdä isoja asioita. Tarkastelu on mo- nipuolista, ja se tasapainoilee eri näkö- kantojen välillä niin, ettei jälkiviisaste- lun vaikutelmaa juuri synny. Esimerkiksi Lévi-Straussiin keskittyvissä luvuissa nä- kyy sellaista systemaattisuutta, jota ling- vistiikan historiankirjoituksesta puuttuu, Dossen sijoittaessa hänet ihmistieteiden kartalle funktionalismin, empirismin ja strukturalismin ristiaallokossa ja hetkit- täin katsoes sa hänet positivistiksi. Samaan tapaan sijoittuu sosiologi Pierre Bourdieu omalle paikalleen sekä tutkijayhteisön jä- senenä että tutkimuksensa sisällön suh- teen.
Jotkut yleistykset strukturalismin vai- heista, käänteistä tai analogioista eri tie- teiden välillä ovat kuitenkin epäuskot- tavan jyrkkiä ja kertakaikkisia, mikä saa strukturalistit näyttämään laumasieluilta.
Esimerkiksi Dosse toteaa, että ”[kirjalli-
suudentutkimuksen alueella syntyneen dialogisuuden käsitteen osoittauduttua hedelmälliseksi] koko ranskalaisen prag- matiikan koulukunta omaksui anglosak- sisen mallin mukaisesti tämän tutkimus- otteen, mikä mahdollisti siihen asti hyl- jeksityn kielifilosofian kehittymisen” (II s. 425). Noin yhtenäistä ja selvää kään- nettä pragmatiikkaan tuskin tapahtui, ja edellä Dosse on itsekin useaan ottee- seen puhunut pragmaatikko J. L. Austi- nista ja hänen aikaisemmin saamastaan huomios ta.
Strukturalistinen tutkijayhteisö näyt- tää Dossen esittelemänä täyttävän koko Ranskan ihmistieteet; muita suuntauksia ei juuri ole. Koska hän kuvaa ranskalaista tiedeyhteisöä strukturalismin piirin sisältä käsin, esimerkiksi Sorbonne on vain jäh- meä, vanhanaikanen ja lähes nimetön, ja
”konservatiivinen tiede” on lähinnä ho- mogeeninen olosuhde ja hidaste struk- turalismin vyöryvälle virralle. Toisaalta strukturalistinen tutkijayhteisö näyttää ailahtelevalta. Esimerkiksi kysymys siitä, millainen paino historiallisella näkökul- malla tai (tutkijan) subjektilla on huma- nistisissa tieteissä, on aivan keskeinen peruskysymys. Strukturalistit kuitenkin yrittivät ohjelmallisesti päästä historias ta eroon ja miettiä aikaa uudel la tavalla.
Muutamassa vuodessa historia sitten vää- jäämättä palasi. Tässä valossa struktura- lismi vaikuttaa avantgardistiselta ajatus- kokeiden sarjalta ja tiedeyhteisö debatti- vetoiselta ideariiheltä, jolta puuttuu kär- sivällisyys katsoa, mitä lähtöasetelmasta todella seuraa. Tällaista tuskin voi laittaa pelkästään ranskalaisten intellektuaali sen perinteen, yliopistolaitoksen ja 1960-luvun tiliin, vaan strukturalismin kiivaus, dyna- miikka ja yhteiskuntasuhteet jäävät edel- leen merkittävältä osaltaan suureksi haas- teeksi tieteensosiologiselle tutkimukselle.
Dosse tuntee kielitieteestä lähinnä suuret linjat ja strukturalismiin sopivat piirteet. Tästä seuraa muutamissa koh- din karkeaa puhetta. Esimerkiksi hänen
mukaansa ”1970-luvun puolivälin jälkeen historismia ei enää kohdeltu erehdyk- senä kuten oli tehty strukturalismin lois- ton aikaan. Eniten hämmästytti historial- lisuuden paluu sellaisillekin tieteenaloille, kuten kielitieteeseen ja semiotiikkaan, jotka olivat kiistäneet sen pätevyyden.” (II s. 431). Aivan liian jyrkkää, nimetöntä ja perustelematonta puhetta. Dosse on luke- nut diakronisen kielitieteilijän de Saussu- ren kurssin synkronisen strukturalistin silmälasien läpi.
Dosse ei kaihda monisanaista kuvai- lua, mikä monesti estää vaikeaselkoista asiaa muuttumasta puisevaksi ja tekee oi- keutta strukturalismin kiihkeälle poliit- tisuudelle. Tyyli on sisällöstä tinkimättä tärkeilemätöntä, kumouksellisen liikkeen henkeen sopivaa. Teos edellyttää lukijalta jonkin verran yleistietoa Ranskasta ja ih- mistieteistä. Se sopii lukijalle, joka tuntee ainakin jonkin puolen strukturalismista, sillä kaikkea ei ole kerrottu alusta alkaen.
Käännöskin on ollut valtava urakka. Se on huolellisesti tehty. Sananvalinnat ovat teoksen hengelle uskollisia, ja sanasto on paikoin yhteiskuntatieteiden tai peräti strukturalismin omaa. Esimerkiksi mur- tuma ja halkeama ovat teknisinä termeinä käytössä yleisempien taitekohdan tai käänteen käsitteiden sijaan. Arvattavasti tällaisten alkutekstin motivoimien sanan- valintojen perustana ovat käytettyjen sa- nojen metaforiset konnotaatiot. Viittaus- kohde voisi kuitenkin monissa yhteyk- sissä olla tarkoite. Lausuma ja lausuminen ovat vaihtelevassa käytössä eri tutkijoilla, mutta niinhän ne ovat lingvistiikassakin.
Tämä heijastaa sitä, että languen ja paro- len suhde on suuri haaste kaikille struktu- ralisteille ja muillekin.
Tapani Kelomäki etunimi.sukunimi@gmail.com Kirjoittaja on suomen kielen yliopistonlehtori
emeritus Helsingin yliopistossa.
