Talouspoliittinen neuvonanto – kysyntä ja tarjonta

(1)

Katsauksia ja keskustelua

Talouspoliittinen neuvonanto - kysyntä ja tarjonta

ALAN S. BLINDER

1. Johdanto

Yleisesti uskotaan, että taloustieteen käyttö ja siitä saatava hyöty makrotaloudellisessa po- litiikanteossa on tänään vähäisempää kuin 10-15 vuotta sitten. Uskon itsekin samoin.

Mielestäni tähän tilanteeseen ovat syypäitä se- kä poliitikot että heidän neuvonantajansa. Ti- lanteen ymmärtämiseksi esitän aluksi seuraa- van yksinkertaisen premissin, joka kuvaa poliittisten päätöksentekijöiden suhtautumista taloudelliseen analyysiin ja heidän siitä saa- maansa hyötyä:

Päätöksentekijät haluavat saada kvantita- tiivisia ja näennäisesti oikeita vastauksia heitä kiinnostaviin kontrajaktuaalisiin ky- symyksiin.

Kukin premissiin sisältyvä adjektiivi ansait- see lähemmän tarkastelun.

Kontrajaktuaaliset kysymykset koskevat asioita, jotka eivät ole toteutuneet. Poliittiset päätöksentekijät eivät ole tutkijoita, joille tiedon etsiminen on itsetarkoitus. He miettivät, mitä vaikutuksia tietyllä toimenpiteellä tai toi- mintalinjalla mahdollisesti on. (»Miten verojen lisäys vaikuttaa korkoihin, työllisyyteen ja kauppataseen vajeeseen?») Sama kysymys voidaan esittää myös toisella tavalla. Päätök- sentekijät haluavat tietää, mitkä toimenpiteet tuottavat toivotun tuloksen. (»Miten voisim-

* Perustuu SITRA:n ekonomistikurssilla Helsingissä 5. 11. 1990 pidettyyn luentoon. Aihetta on käsitelty myös julkaisussa Blinder (1990). Toimitus kiittää Paula Ruokolaa tekstin kääntämisestä.

me supistaa kauppataseen vajetta turvautu- matta protektionismiin tai aiheuttamatta taan- tumaa?»)

Kontrafaktuaalisiin kysymyksiin ei kuiten- kaan voida vastata ilman teoriaa. Niinpä pää- töksentekijä, joka ei lainkaan arvosta talousteoriaa, joutuu kaikesta huolimatta tahtomat- taan - tai paremminkin tietämättään - tiukasti tukeutumaan siihen. Tästä syntyy jän- nitettä poliittisten päätöksentekijöiden ja ekonomistien välille. Päättäjät eivät haluaisi käyt- tää teoriaa, mutta he eivät yksinkertaisesti tule toimeen ilman sitä.

Toiseksi päätöksentekijät suosivat kvanti- tatiivisia vastauksia. Tämä pätee myös silloin, kun taloustieteilijät eivät voi niitä antaa, ai- nakaan rehellisesti. PäätöksentekijäIle harvoin riittää se, että hän tietää, että muuttajan x nostaminen saa luultavasti aikaan lisäyksen endogeenisessa muuttujassa y. Hän haluaa tie- tää sekä x:n että y:n muutoksen suuruuden.

Alentaako 10 miljardin dollarin verojen lisäys kauppataseen vajetta 1 miljardilla vai 10 miljardilla dollarilla? Vastauksella saattaa olla merkitystä päätöksentekoon. Talousteoria kuitenkin antaa useimmiten vain kvalitatiivisia vastauksia. Kun riittävästi reaalimaailman piirteitä otetaan huomioon, silloin yksinker- taisetkaan mallit eivät aina anna edes yksise- litteisiä kvalitatiivisia vastauksia.!

Jotta kvalitatiivisista vastauksista voitaisiin

1 Esimerkiksi korkojoustot ja varallisuusvaikutukset tekevät makromalleissa rahapolitiikan vaikutukset yleensä epäselviksi.

(2)

siirtyä kvantitatiivisiin, täytyy mallien teoreettinen rakenne täyttää numeroilla. Tämä mer- kitsee usein sitä, että mallin rakennetta jou- dutaan monimutkaistamaan siten, että siihen voidaan syöttää todelliset luvut ja että se voidaan estimoida ekonometrisesti. Tämän vuoksi suuret ekonometriset mallit ovat kömpelyy- destään ja eleganssin puutteestaan huolimatta olleet ja tulevat edelleen olemaan hyödylli- siä työkaluja talouspolitiikan analyysissa. Ro- bert Solow letkautti kerran, että ekonometri- nen malli on kuin nokkela lapsi: siltä löytyy vastaus joka kysymykseen.

Kolmanneksi tarkastelen avainkysymystä:

ovatko vastaukset oikeita? Premississäni käy- tin kiusoittelevaa adjektiivia näennäisesti oi- kea sen vuoksi, että kukaan ei voi tietää, mil- loin vastaus kontrafaktuaaliseen kysymykseen on oikea. Tietyt vastaukset kuitenkin näyttä- vät oikeilta, kun taas toiset näyttävät vääril- tä - varsinkin poliitikoille, joilla on usein vahvoja ennakko käsityksiä ja jotka eivät ole omaksuneet taloustieteilijöiden kyselevää suh- tautumistapaa.

Valitettavasti poliitikkojen ennakkokäsityk- set taloudellisista kysymyksistä harvoin perus- tuvat mihinkään aikaisemmin karttuneeseen tieteelliseen evidenssiin. Ne ovat peräisin (a) ideologisista mieltymyksistä,

(b) yksinkertaisesta toiveajattelusta. Ellei poliitikko ole normaalia ennakkoluulotto- mampi, hänen suhtautumisensa sellaisiin ekonomisteihin, jotka antavat hänelle häntä miellyttäviä vastauksia, on paljon kunnioittavampaa kuin hänen suhtautumisensa niitä kohtaan, joiden vastaukset eivät häntä miellytä. Paul Samuelson on huomauttanut (1962, s. 17), että »Prinssi saa yleensä kuulla niitä asioita, joita hän haluaa kuulla».

(c) omista henkilökohtaisista kokemuksista, joita usein kritiikittömästi yleistetään.

Ekonomistit on totutettu ajattelemaan ti- lastollisesti ja heillä on taipumus virnistel- lä kansanomaisille esimerkeille ja pitää niitä epäuskottavina »anekdootteina».

Mutta tavalliset ihmiset uskovat siihen, mitä heille esimerkin avulla osoitetaan.

Alan S. Blinder Lankomiehen kokemukset saavat heidät paljon vakuuttuneemmiksi kuin tilastol- linen evidenssi.

Lopuksi poliittiset päätöksentekijät halua- vat keskustella heitä kiinnostavista kysymyk- sistä, eivät kysymyksistä, joilla on merkitys- tä akateemisille tutkijoille. Siten esimerkiksi Robert Barron tutkimus (1977) saattaisi antaa numeerisia vastauksia kysymykseen, pal- jonko työttömyys alenisi, jos rahan määrän kasvu odottamattomasti pienenisi 2 prosenttia? Monenkaan päätöksentekijän mielestä tä- mä ei ole mielekäs kysymys.

Ekonomisteilla on lyhyellä aikavälillä vain harvoin mitään merkittävää vaikutusta niihin kysymyksiin, jotka poliittisten päätöksenteki- jöiden asialistalla ovat tärkeimpiä²• Hyödyl- liset neuvot koskevat normaalisti poliitikkojen asettamia kysymyksiä.

Pyydän ottamaan huomioon, että premis- sini kuvaa hyödyllisiä, ei välttämättä hyviä neuvoja. Joskus ainoa rehellinen vastaus jo- honkin kysymykseen on: »Kukaan ei tiedä.»

Joskus paras tieteeseen perustuva vastaus on ristiriidassa päätöksentekijän vankkojen us- komusten kanssa. Toisinaan taas paras neu- vo olisi pyytää poliitikkoa esittämään toisen- lainen kysymys.

Tämänkaltaisista neuvoista kuitenkin harvoin otetaan vaarin. Kun kuilu poliittisten päätöksentekijöiden hyödyllisinä pitämien neuvojen ja taloustieteilijöiden hyvinä pitä- mien neuvojen välillä kasvaa kovin suureksi, neuvonantomarkkinat kuivuvat kokoon. Kui- lu voi syntyä joko kysyntä- tai tarjontapuo- lelta. Tarkasteltaessa 1970-luvun puolivälin jälkeistä makrotaloustiedettä löytyy, kuten edellä mainitsin, syyllisiä molemmilta puolilta.

Seuraavassa aion esittää joitakin kriittisiä huomautuksia ekonomisteja kohtaan. Sen jäl- keen esitän yhtä kriittisiä huomatuksia poliit- tisia päätöksentekijöitä kohtaan. Lopuksi kes- kustelen lyhyesti siitä, millä tavalla osapuo- let voitaisiin jälleen saattaa yhteen.

2 Pitkällä aikavälillä ekonomistien merkitys on koko lailla erilainen, kuten Keynes aikanaan esitti.

(3)

2. Neuvojen tarjonta: taloustieteen epäonnistuminen

Kesällä 1975 toimin jonkin aikaa vieraileva- na akateemisena asiantuntijana USA:n kong- ressin budjettitoimistossa, jonka toiminta oli juuri alkamassa. Tuona aikana alussa esittä- mäni premissi neuvonannon hyödyllisyydes- tä oli rutiininomaisesti ja tiedostamattomasti hyväksytty. Päätöksentekijät esittivät kontra- faktuaalisia kysymyksiä, joihin me tekniset asiantuntijat yritimme parhaan kykymme mukaan antaa kvantitatiivisia vastauksia käyt- täen suuria ekonometrisiä malleja, joiden tuloksia täydensimme vapaasti valitsemillamme annoksilla harkintaa.

Koska nämä mallit olivat syntyneet enem- män tai vähemmän suoraan edellisen vuosikymmenen akateemisen tutkimuksen perusteella, väärässä paikassa työskentelevä profes- sori, kuten minä, tunsi olevansa täysin koto- naan niiden parissa. Kukaan - kaikkein vä- hiten me budjettitoimiston ekonomistit - ei uskonut näiden mallien olevan täydellisiä.

Mutta ajattelimme, että oli parempi käyttää niitä numeroiden tuottamiseen kuin turvau- tua satunnaislukugeneraattoriin, filosofiseen itsetutkiskeluun tai astrologiaan.

Lisäksi uskoimme, että tuottamillamme nu- merotiedoilla olisi jokin vähäinen vaikutus ta- louspoliittisiin päätöksiin olkoonkin, että sen merkitys oli paljon vähäisempi kuin puolue- politiikan merkitys. Elättelimme toiveita, et- tä tuo vähäinen vaikutus olisi terveellinen. Ei- kä meistä koskaan tuntunut siltä, että se mi- täolimme tekemässä olisi ollut tieteellisesti ar- veluttavaa. Elimme siinä uskossa, että akatee- minen tutkimus edelleenkin tulisi paranta- maan näitä malleja.

Pian tämän jälkeen akateemiset ekonomistit alkoivat peräytyä tämänkaltaisesta ohjelmasta ja lopulta hylkäsivät sen kokonaan. Miksi?

Mielestäni siihen ei ollut mitään perusteltua syytä. Talouspoliittisten neuvojen markkinoiden tarjontapuolella sattui vakava epäonnis- tuminen.

Yritän seuraavassa täsmentää väittämääni kiinnittämällä huomiota kolmeen tekijään,

jotka kaikki ovat yhteydessä siihen prosessiin, jonka yhteydessä uusi klassinen taloustiede päihitti keynesiläisyyden amerikkalaisissa yliopistoissa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa.

Taloustieteen sosiologia

Palkitsemisjärjestelmä on korkeakouluissa vi- noutunut. Muoti näyttelee aivan liian suurta osaa. Maine ja ammatillinen eteneminen perustuu enemmän tekniseen taituruuteen kuin tutkimustuloksiin, joista olisi jotakin käytän- nön hyötyä.

Taloustiede on viime vuosikymmeninä tul- lut hyvin tekniseksi tieteenalaksi, Yhdysval- loissa ehkä enemmän kuin muualla. Millä tahansa tieteenalalla tekniset asiantuntijat jaka- vat palkintoja tekniikalle. Se on tapa, jolla nuorten hampaat testataan.

Rationaalisten odotusten esiinmarssi oli tai- vaan lahja kunnianhimoisille nuorille teknii- kan hallitsijoille. Se ei ainoastaan sysännyt makrotaloudellista teoriaa aikaisempaa abst- raktimpaan ja matemaattisempaan suuntaan vaan toi mukanaan myös uuden ekonometri- sen tyylin, joka oli teknisesti paljon vaativam- pi kuin vanhat menetelmät, joita se yritti kor- vata. Työkaluja, joita tarvittiin teorian ja eko- nometrian uusien tavaramerkkien aikaansaa- miseksi, ei löytynyt vanhempien tutkijoiden varuslaatikoista. Se antoi kilpailuedun nuorille, jotka olivat matemaattisesti paremmin koulutettuja ja mieleltään joustavampia kuin edellinen sukupolvi ja joiden aika ei kulunut muihin harrastuksiin.

Uusi suuntaus sai ylimääräisen onnenpot- kun ns. Lucas-kritiikistä, joka antoi syyn pi- tää aikaisempia ekonometrisia tuloksia epä- luotettavina. Perinteistä keynesiläistä teoriaa ja sen pohjalta rakennettuja suuria makroe- konometrisia malleja alettiin pitää menneisyy- den jäänteinä. Keynesiläisen teorian kannat- tajat alkoivat tuntea syyllisyyttä, ja kaikkia keynesiläisiä ajatuksia alettiin pitää aikansa eläneinä. 1980-luvun alussa käytetty sanonta, jonka mukaan »alle 40 vuotiaiden joukosta ei löydy ainuttakaan keynesiläistä», kuvasti hy-

(4)

vin (amerikkalaisen) taloustieteen tuolloista tilaa. Sanonta oli tietenkin tarkoitettu koske- maan vain akateemisia ekonomisteja ja nii- denkin joukossa vain niitä, jotka toimivat eliittiyliopistoissa. Ei-akateemisten ekonomistien joukosta ei löytynyt käytännöllisesti katsoen yhtäkään uuden klassisen taloustieteen kannattajaa. Tämä kuvaa hyvin sitä jyrkkää ristiriitaa, joka kehittyi toisaalta yliopistoeko- nomistien ja toisaalta yritysmaailmassa tai jul- kisessa hallinnossa työskentelevien ekonomistien välille.

Akateemisten ekonomistien eristäytyvä suh- tautuminen oli osittain normaalia, väistämä- töntä ja perusteltuakin. Erilaisten roolien vuoksi tiedemiesten pitäisi keksiä uusia ideoi- ta, kun taas praktikkojen tehtävänä on sovel- taa niitä käytäntöön. Mutta toinen hyvinkin tärkeä osa selityksestä perustuu siihen, että eri ryhmät kohtaavat omilla markkinoillaan eri- laisen markkinatestin.

Yliopistoissa, kuten muodin maailmassa, on tärkeämpää olla raikas ja luova kuin olla oikeassa. Nokkelista malleista saa vikkelästi julkaisuja. Reaalimaailman tutkimisen voi jät- tää vähemmän originelleille ajattelijoille. Olen kuullut sanottavan, että akateemiset ekonomistit menestyvät varmimmin keksimällä älykkään todistuksen absurdille väittämälle.

Tieteellisten aikakauslehtien lausunnon anta- jiin ja toimittajiin tehdään vaikutus huikaise- valla teknisellä ilotulituksella, jota ehkä on höystetty vaikeaselkoisella proosalla.

Valtionhallinnossa tutkijoita palkitaan aivan eri perustein. Siellä on tärkeätä tuottaa oikeita vastauksia - tai paremminkin näyt- tää siltä kuin tuottaisi oikeita vastauksia - eikä yrittää nostaa päätä muita ylemmäksi.

Metodologiset innovaatiot ja oikeaoppisuus merkitsevät vähän, teoreettinen nokkeluus ei merkitse mitään, eikä tekninen taituruus ole aina edes suotavaa. Ammattimainen ennusteiden laatija etsii tarkkuutta, ei opillista kun- niaa. Politiikka-analyysin tekijä haluaa olla vuorovaikutuksessa päätöksentekijöiden kanssa eikä sokaista heitä tekniikalla.

On selvää, että nämä hyvin erilaiset palkit- semisperusteet luovat helposti kuilun sen vä-

Alan S. Blinder lille mitä akateemiset tutkijat pitävät arvok- kaana ja mitä politiikantekijät pitävät hyödyl- lisenä. Voidaan kuitenkin kysyä, miksi tämä pätee vuonna 1990 mutta ei 1970-luvun alussa. Kumpi puoli muuttui? Oma näkemykseni on, että yliopistoissa vallinneet palkitsemispe- rusteet saivat tämän muutoksen aikaan. Mutta sitä en tiedä, miksi näin tapahtui.

Konservatiivisen ideologian rooli

Yhdysvalloissa ja jossain määrin myös muualla on tapahtunut ideologinen siirtyminen oikealle.

Väite, että vallitseva poliittinen ideologia vaikuttaa tiedemiesten antamiin vastauksiin koskien ns. positiivisia kysymyksiä, on vakava syyte mitä tahansa tieteenalaa kohtaan.

Mielestäni väitteessä on perää. Selviä ideolo- gisia vaikutteita on havaittavissa uuden klassisen teorian esiinmarssissa yliopistoissa.

Uuden klassisen teorian perusparadigma on läpikotaisin konservatiivinen. Ne, jotka otta- vat sen vakavasti talouden toiminnan kuvauk- sena, ovat taipuvaisia hyväksymään panglos- silaisen näkemyksen yksityisistä taloudellisista transaktioista ja suhtautuvat epäluuloisesti valtion väliintuloon. Kun tämä maailmanku- va siirretään mikrotaloudesta makrotalouteen, se johtaa teoreettisiin malleihin, joissa suhdannevaihtelut ovat joko terveellisiä, vähä- merkityksellisiä tai väistämättömiä - ehkä kaikkea niistä. Tämä taas johtaa siihen, että aletaan suosia laissez-faire -politiikkaa. Esi- merkiksi Edward Prescottin (1986) mukaan

»kalliit pyrkimykset stabiloida suhdannevaih- teluita toimivat tarkoitustaan vastaan» sen takia, että vapaiden markkinoiden aikaansaa- mat suhdannevaihtelut ovat parasta, mihin voidaan päästä.

Keynesiläiset eivät hyväksy mitään näistä ajatuksista. Heidän mukaansa koko makrotaloustiede omana osatieteenalanaan perustuu massiiviseen markkinoiden epäonnistumiseen, mikä tulee esiin taantumien aikana ja minkä uusklassinen paradigma sulkee pois. Keyne- siläiset uskovat, että taantumat ovat vahingol- lisia ja että ne voidaan hoitaa. Siitä syystä he

(5)

tukevat valtion väliintuloa taloudellisen akti- viteetin stabiloimiseksi.

On selvää, että konservatiivinen ja liberaa- linen ideologia vaihtelevat voimakkuudeltaan sekä ajallisesti että paikallisesti. Uskon, että uusklassinen teoria voi vetää puoleensa suurta kannattajajoukkoa ainoastaan maassa, jossa oikeistolaisella ideologialla on valta-asema, kuten Yhdysvalloissa 1970- ja 1980-luvuilla.

Yhteiskunnalliset tuulet puhaltavat myös aka- teemisissa norsunluutorneissa.

Monet ovat panneet merkille, että uusi klassinen vallankumous rajoittui pääasiassa Yh- dysvaltoihin. Se ei koskaan saanut tukevaa ja- lansijaa Euroopassa (Englantia lukuun otta- matta). Tämä ei ollut mikään sattuma, sillä laissez laire -ideologialla on pitkään ollut enemmän kannattajia Yhdysvalloissa kuin Eu- roopassa. Ajoitus ei myöskään ollut sattuma.

Uusi klassisismi juurtui juuri silloin, kun poliittinen tasapaino Amerikassa oli kääntymäs- sä oikealle. En usko, että sellainen ajattelu olisi voinut saada kannatusta 1960-luvun amerikkalaisissa yliopistoissa.

Saman, mitä juuri olen sanonut uuden klassisen taloustieteen teoreettisista ja ideologisista juurista, olisi yhtä hyvin voitu sanoa vanhas- ta klassisesta taloustieteestä. Mutta 1970-luku ei todistanut A.C. Pigoun eikä edes Milton Friedmanin uudelleentuloa. Sen sijaan se ko- ki kehityksen kohti Robert Lucasin pitkälle teknistynyttä talousteoriaa ja Thomas Sargen- tin korkean teknologian ekonometriaa. Uu- den klassisen taloustieteen menestyksen salai- suus piili siinä, että sen onnistui olla ideolo- gisesti taaksepäin katsova ja teknologisesti eteenpäin katsova. Ajan hengen mukaisesti tä- mä oli voittoisa strategia, tosin se rajoittui lä- hinnä vain yliopistoihin. Yliopistojen ulko- puolella teoreettisen puhtauden ja teknisten taikatemppujen korostaminen (mahdollisesti empiirisen pätevyyden kustannuksella) olivat rasitteita eivätkä etuja.

Pinnallisesti katsoen akateemisten ekonomistien siirtymisen oikealle olisi saattanut odottaa lisäävän taloustieteen hyödyllisyyttä talouspolitiikalle, ainakin Reaganin Ameri- kassa ja Thatcherin Englannissa, missä poliit-

tiset tuulet puhalsivat siihen suuntaan. Kuiten- kin useimmille konservatiivisille poliitikoille oikeistolaisten ekonomistien uskonnollinen omistautuminen laissez laire -opeille ja heidän fundamentalistinen sitoutumisensa aj atuk- seen, että homo sapiens käyttäytyy kuten ho- mo economicus, olivat vieraita ja pysyvätkin vieraina. Poliitikkojen on pakko pitää jalat maassa.

Uusi teoria oli aivan liian tekninen päätök- sentekijäin ymmärrettäväksi ja aivan liian etäällä todellisuudesta ollakseen sovellettavis- sa. Lisäksi uuden koulun johtajat, erityisesti Lucas ja Sargent, olivat haluttomia tuputta- maan näkemyksiään päätöksentekijöille, koska heidän mukaansa tiedon taso ei ollut riit- tävää talouspoliittisten suositusten esittämi- seksi. Sitä paitsi uuden klassisen teorian empiiriset implikaatiot osuivat kauas kohtees- taan.

Näistä syistä yliopistomaailmaa pyyhkäis- syt teoria sai tuskin edes väreilyä aikaan talouspolitiikan maailmassa. Se jätti taloustieteen ja talouspolitiikan välisen suhteen jonkin- laiseksi limboksi, josta toipuminen on vasta vaivoin alkamassa. Vanha teoria oli saatettu huonoon valoon myös päätöksentekijöiden silmissä. Toisaalta uuden teorian talouspoliit- tiset implikaatiot olivat joko olemattomia tai ne loukkasivat tervettä järkeä³•

Talousteorian luonne

Talousteorian luonne tulee vastaan siinä, et- tä se on liian tiukasti kytkeytynyt abstraktiin teoriaan.

Pelien pelaaminen on osa kaikkia tieteitä, mutta minusta tuntuu, että taloustiede yleen- sä ja makrotaloustiede erityisesti on vienyt pelien pelaamisen liian pitkälle ja irtautunut todellisuudesta. Tunnumme kärsivän ilmiöstä, jota on osuvasti kutsuttu »fyysiikan kadehti- miseksi». Meidän tapauksessamme kadehdim- me eniten teoreettisia ja matemaattisia fysii- kan aloja.

3 Esimerkkeinä käyvät finanssipolitiikan merkitykset- tömyys (velkaneutraalisuus) ja odotetun rahapolitiikan olemattomat vaikutukset reaalitalouteen.

(6)

Uuden klassisen taloustieteen voittokulku yliopistoissa perustui varmaankin tähän talousteorian luonteeseen ja ekonomistien lu- jaan lojaliteettiin sitä kohtaan. Maineikkaa- seen teoreettiseen perintöönsä vedoten ekonomistit pyrkivät tekemään eron itsensä ja alem- pien yhteiskuntatieteiden harrastajien välille.

Taloustieteen maailmassa rationaaliset ja omaa etuaan ajavat ihmiset optimoivat annet- tujen rajoitusten antamissa puitteissa. Opti- moinnista seuraavat päätökset vaikuttavat hyödykkeiden kysyntään ja tarjontaan, joiden perusteella hinnat markkinoilla määräytyvät.

Hinnat vuorostaan ohjaavat voimavarojen al- lokointia ja tulojen jakautumista. Ilman ul- kopuolista puuttumista markkinat ovat kilpai- levia ja ne tasapainottuvat hintojen avulla.

(Tässä kohtaa konsensus alkaa rapistua.) Nämä ovat uskomme peruspilarit. Ne teke- vät taloustieteestä kokonaisuuden ja luovat sellaista yhteenkuuluvuutta, mikä muilta yh- teiskuntatieteilijöiltä puuttuu. Oikein tai vää- rin, ne saavat ekonomistit osoittamaan impe- rialistista suhtautumista muihin yhteiskunta- tieteisiin tavalla, mikä muistuttaa Kiplingin asennoitumista Intiaan. Koska olemme tiukan teoreettisen oppirakennelman haltijoita, mei- dän pitäisi suhtautua pakanoihin lempeästi ja armollisesti, mutta samalla meidän tulisi joh- donmukaisesti pyrkiä levittämään omaa us- koamme.

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että kes- keinen taloustieteellinen paradigma on kokonaan mikrotaloudellinen. Yhteiselo mikrota- loustieteen ja keynesiläisen makrotalousteo- rian välillä on parhaimmillaankin epämuka- vaa. Joissakin keynesiläisissä malleissa palk- katyöntekijät eivät ole rationaalisia. Heillä saattaa olla vaikeuksia erottaa toisistaan nimellis- ja reaalipalkkojen muutokset. Kui- tenkin todellisuudessa suhteellisilla palkoilla ja kohtuullisuuden periaatteilla ilmeisesti on merkitystä työvoimamarkkinoilla. Päätöksen- tekijät joutuvat usein sellaisiin tilanteisiin, missä optimaalisia ratkaisuja ei enää voi ku- vata neoklassisten rajaehtojen avulla. Mark- kinat eivät ehkä tasapainotu, ja niillä voi esiin- tyä liikatarjontaa pitkiäkin aikoja. Näissä ja

Alan S. Blinder monissa muissakin tapauksissa keynesiläisiä on jo kauan pidetty neo klassiseen temppeliin tunkeutuneina väärän uskon edustajina.

Uusklassinen fundamentalismi on kokenut nousu- ja laskukausia vuosikymmenien ajan.

Maailmanlaajuiset lamat 1920- ja 1930-luvuilla kaivoivat vakavasti maata sen alta ja ta- soittivat tietä keynesiläiselle vallankumouksel- le. Vaurauden kasvu 1960-luvulla ja 1970- luvun alussa todennäköisesti auttoi vahvista- maan sitä. Uusi klassinen taloustiede merkit- si hyvin eksplisiittisesti uusklassisen ortodok- sian paluuta. Lucasin (1987) mukaan »palat- tiin niille lähteille, joista totuus ainoastaan voidaan löytää».

Metodologinen puhtaus vetää viettelevästi puoleensa matemaattisesti orientoituneita tutkijoita, mikä auttaa selittämään sen, miksi rationaaliset odotukset sidottiin niin intiimisti keskusteluun. Odotusten mallittaminen ratio- naalisiksi, s.o. optimaalisiksi suhteessa saata- vissa olevaan informaatioon, on analogista sille, että kuluttajat esitetään hyödyn ja tuotta- jat voiton maksimoijina. Rationaaliset odotukset olivat siten luonnollinen seuralainen sille liikkeelle, joka oli pyrkimässä »takaisin pe- rusasioihin». Itse asiassa niistä tuli liikkeen tärkein käyttövoima.

Ei siis ollut sattumaa, että ne, jotka suosivat ilman kitkaa toimivia, optimoivaan käyt- täytymiseen ja markkinoiden tasapainottumi- seen perustuvia malleja, tunsivat vetoa ratio- naalisiin odotuksiin käyttäytymishypoteesina vaivautumatta etsimään sille mitään evidens- siä. Se, että uusi klassisismi omi rationaaliset odotukset itselleen Ua jätti »irrationaaliset»

odotukset keynesiläisille), auttoi uutta teoriaa löytämään uusia kannattajia samalla tavalla kuin kuuluisuuksien nimet auttavat myymään tuotteita. Teoreettisesti orientoituneet ekonomistit oli saatu suopeiksi rationaalisille odo- tuksille, ja sen mukana he saivat käyttöönsä koko uuden klassisen teorian paketin.

Kolmesta mainitusta tekijästä uskon tämän viimeksi mainitun tehneen eniten hallaa akateemisen taloustieteen ja talouspolitiikan vä- lillä aikaisemmin vallinneelle symbioottiselle suhteelle.

(7)

Mitä etäisemmäksi ja abstraktimmaksi taloustieteellinen teoria tulee, sitä vähemmän sil- lä on kosketusta siihen sotkuiseen todellisuu- teen, jossa me elämme, ja sitä vähemmän sil- lä on merkitystä päätöksentekijöitä askarrut- tavien kysymysten kannalta. Mitä enemmän ruokimme teoriaa ja laiminlyömme empiiris- tä tutkimusta, sitä vähemmän tieteenalallam- me on sanottavaa päätöksentekijöille. Ekono- mistien ja päätöksentekijöiden välinen suhde - ja luultavasti koko tieteenala - olisi tä- nään paljon paremmassa kunnossa, mikäli akateemisten ekonomistien joukossa olisi enemmän sellaisia ihmisiä, jotka ovat jättä- neet kesken lääketieteen opinnot kuin niitä, jotka ovat pudonneet matematiikan opin- noista.

Lucas-kritiikki edisti intellektuaalisen pai- nopisteen siirtymistä empiirisestä tutkimukses- ta teoriaan ja teorian piirissä entistä pikkutar- kemmin spesifioituihin optimointimalleihin.

Lucas väitti a priori perustein, että ekonomet- rinen talouspolitiikan analyysi saattaa olla va- kavalla tavalla harhaanjohtava, mikäli talouspoliittinen regiimi olennaisesti muuttuu. Ilman mitään evidenssiä siitä, että jokin sellainen muutos olisi tapahtunut tai siitä että Lucasin esittämä ongelma olisi ollut empiirisesti tär- keä, akateemiset ekonomisit julistivat aikai- semman makrotaloustieteellisen tradition ko- keneen intellektuaalisen haaksirikon ja hylkä- sivät laivan.

Käsitteellisesti Lucas-kritiikkiä voi pitää oi- keana, ja jossain määrin se onkin ohjannut makroekonometristen mallien kehittämistä siten, että odotuksiin on kiinnitetty aikaisempaa vakavampaa huomiota. Samanaikaisesti kritiikki kuitenkin edisti ekonometristä nihi- lismiä ja edisti akateemisten tutkijoiden paluuta teorian turvaan.

Lähestyttäessä 1970-luvun loppua keynesi- läinen teoria ja siihen perustuva ekonometri- nen tutkimus olivat yliopistoissa joutuneet huonoon valoon. Näin syntyi kaksi tyhjiötä.

Uusi klassinen taloustiede tarjoutui täyttä- mään teoreettisen tyhjiön. Se tyydytti akateemisia tutkijoita, mutta todellisuudelle vieraa- na siitä ei ollut mitään hyötyä päätöksenteki-

jöille. Syntynyttä empiiristä tyhjiötä ei täyt- tänyt mikään. Yhdysvalloissa tämä tilanne va- pautti näyttämön ns. tarjonnan taloustieteelle. Euroopassa se teki tilaa talouden halvaan- tumiselle ja kasvavalle työttömyydelle. Tästä pääsemmekin käsittelemään niitä epäonnistu- misia, jotka ovat tulleet vastaan neuvonanto- markkinoiden kysyntäpuolelta.

3. Neuvojen kysyntä: politiikan epäonnistuminen

Politiikot, byrokraatit ja valistunut yleisö kaikkialla maailmassa sai yliopistojen kautta oppia, että keynesiläinen taloustiede oli käy- nyt epäluotettavaksi. Ulkopuolisina heillä ei ollut kykyä eikä kiinnostustakaan ymmärtää teknisiä argumentteja. Näin ollen heillä ei voinut olla mitään riippumatonta vertailupohjaa, jonka perusteella he olisivat voineet arvioida syytteen oikeellisuutta. Mutta he kykenivät hyvin näkemään sen, että 1960-luvun konsensus oli murtunut. Tiedemiehethän riitelivät sel- laisista peruskysymyksistä, joita aikaisemmin oli totuttu pitämään ratkaistuina.

Samanaikaisesti sekä poliitikot että heidät valinneet kansalaiset näkivät taloudellisten ennusteiden menevän vikaan ja talouden kehit- tyvän väärään suuntaan. Kumpikaan näistä il- miöistä ei rajoittunut vain Yhdysvaltoihin.

Molemmat olivat maailmanlaajuisia.

Ensimmäisen öljykriisin jälkimainingeissa syntynyt stagflaatio yllätti jokaisen. Perintei- nen keynesiläinen teoria oli keskittynyt koko- naiskysynnän vaihteluihin. Jälkeenpäin ajatel- len se oli vakava puute, sillä se piti yllä käsi- tystä, että inflaation ja työttömyyden välisen korrehation pitäisi aina olla negatiivinen.

Asia on näin ainoastaan, mikäli kokonaisky- syntä dominoi taloudellisia vaihteluita. Mut- ta kun talous kohtaa merkittäviä häiriöitä ko- konaistarjonnassa, teoria ei anna mitään tä- män kaltaisia implikaatioita. Kuitenkin stagflaatio leimattiin täydelliseksi mysteerioksi key- nesiläiselle teorialle ja sen vuoksi evidenssik- si sitä vastaan.

Uudet klassikot rohkaisivat tällaista asen-

(8)

noitumista esittäessään, että koko keynesiläi- nen taloustiede pitäisi saattaa hautaan yhdessä Phillips-käyrän kanssa. Lucas (1981) viittasi USA:n Phillips-käyrään kirjoittaessaan, että

»keynesiläinen ortodoksia on pahassa pulas- sa, pahimmassa missä soveltava teoria koskaan voi olla: se tuntuu antavan täysin vää- riä vastauksia makrotalouspolitiikan kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin».

Mielestäni Lucas oli täysin väärässä. On tie- tysti totta, että ennen vuotta 1972 estimoidut Phillips-käyrät olivat sopimattomia ottamaan huomioon sellaisia ruoan ja energian hinta- shokkeja, jotka hallitsivat ajanjaksoa vuodes- ta 1972 vuoteen 1981. Siitä syystä ne aliarvioivat inflaation suuruuden. Mutta on myös totta, että keynesiläiset lisäsivät nopeasti tarjon- tapuolen muuttujat (kuten öljyn hinnat tai tuontihinnat) teoriaan, joka siihen saakka oli ollut kokonaan kysyntä painotteinen. Pian tä- män jälkeen tarjontahäiriöt lisättiin myös em- piirisiin Phillips-käyräyhtälöihin. Lukuisissa tutkimuksissa oli 1980-luvun alkupuolelle tul- taessa osoitettu, että tavanomainen Phillips- käyrä tarjontashokkimuuttujilla täydennetty- nä sopi USA:n dataan erittäin hyvin myös 1970- ja 1980-lukujen osalta.

Seuraava tupakkarasian kanteen tehty las- kelma auttanee selvittämään edellä sanottua myös niille, jotka eivät luota ekonometriaan tai eivät osaa lukea ekonometrisia tuloksia.

Keynesiläiset ekonomistit kehittivät Yhdysval- loissa 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa ns.

Brookingsin peukalosäännön. Sen mukaan jokainen vuosi, jolloin työttymyys ylittää ns.

luonnollisen tasonsa yhdellä prosenttiyksiköl- lä, alentaa inflaatiovauhtia 0.4-0.5 prosent- tiyksiköllä. Käyttämällä 5.4 prosenttia ns.

luonnollisen työttömyyden tasona havaitaan, että vuosien 1980 ja 1985 välisenä aikana to- teutunut työttömyys oli kaikki vuodet mukaan lukien yhteensä 16 prosenttia tämän tason ylä- puolella. Samana ajanjaksona inflaatiovauhti aleni 6-7 prosenttiyksikköä. Kun huoma- taan, miten hyvin peukalosääntö toimii, ym- märretään myös, miksi konventionaalinen Phillips-käyrä sopii varsin hyvin 1980-luvun aineistoon.

Alan S. Blinder Miksi sitten Phillips-käyrän väitettyä kuo- lemaa julistettiin niinkin laajalti ja äänekkääs- ti? Uskon syyn löytyvän kahden tapahtuman yhteensattumasta. Näistä toinen on historial- linen ja toinen intellektuaalinen.

Ensinnäkin tarjontahäiröiden dominoidessa 1970-luvun aineistoa inflaation ja työttömyy- den välinen tuttu negatiivinen korrelaatio ka- tosi. Phillips-käyrää ei enää voitu esittää kah- dessa ulottuvuudessa. Niistä, jotka eivät olleet oppineet ajattelemaan tarpeeksi monimut- kaisesti pystyäkseen tekemään eroa yksinker- taisten korrelaatioiden ja monimuuttujariip- puvuuksien välillä, tämä tuntui merkitsevän samaa kuin Phillips-käyrän kuolema.

Toiseksi Lucas-kritiikki ekonometrista politiikka-analyysia kohtaan antoi elegantin a priori perustelun sille, miten siirtyminen inf- latoriseen talouspolitiikkaan voi tuhota empiirisen Phillips-käyrän.

Kun akateemiset ekonomistit tutustuivat Lucas-kritiikkiin, he laskivat yhteen kaksi yn- nä kaksi ja syöksyivät sopulien tavoin joukol- la väärään johtopäätökseen. Tosiasia oli, että (a) inflaatio oli kiihtynyt ja että (b) inflaation ja työttömyyden välinen korrelaatio oli muut- tunut. Tästä tehtiin johtopäätös (jota tosin ei testattu), että (b) oli (a):n seuraus, ts. Phillips- käyrä oli siirtynyt, koska hallitus oli omak- sunut aikaisempaa inflatorisemman talouspolitiikan. Tosiasiassa tarjontashokit tekevät mahdolliseksi huomattavasti vähäparametri- semman selityksen sekä inflaation kiihtymi- selle että Phillips-käyrän siirtymiselle. Tämä selitys voidaan lisäksi asettaa empiiriseen tes- tiin. Siitä huolimatta akateemiset ekonomis- tit ainakin Yhdysvalloissa valitsivat en masse Lucasin selityksen ja hylkäsivät samalla key- nesiläisyyden.

Mutta oli myös muita syitä, miksi keynesi- läisyys joutui epäsuosioon. Yksi niistä oli se, että keynesiläiset tyypillisesti pitävät työttö- myyttä suurempana ongelmana kuin inflaa- tiota. Noin vuosikymmenen kestäneen nopean inflaation aikana (täsmälliset ajanjaksot eroa- vat maittain) tällainen normatiivinen suhtau- tumistapa joutui enenevässä määrin riitaan yleisen mielipiteen kanssa. Ei yleisö eivätkä si-

(9)

ten myöskään poliitikot olleet halukkaita kuuntelemaan sellaisia ekonomisteja, jotka ei- vät suhtautuneet inflaatioon tarpeeksi vakavasti. Koska yleisö ei kyennyt tekemään eroa joidenkin keynesiläisten ekonomistien norma-

tiivisten väitteiden ja kaikkien keynesiläisten kannattamien positiivisten väitteiden välillä, se hylkäsi koko listan suosituksia.

Heikoilla ennusteilla on ollut oma vaikutuk- sensa tapahtumiin. Itse tunnen hyvin vain USA:n kokemuksen, mutta uskon, että vas- taavia tapauksia voidaan löytää useimmista suurista teollisuusmaista. Ekonomistit olivat tottumattomia ajattelemaan tarjontashokkien vaikutuksia, mistä syystä he aliarvioivat vuosien 1973-1975 taantuman vakavuuden vie- lä senkin jälkeen, kun ensimmäinen öljyshok- ki oli jo tapahtunut. Koska he eivät myöhem- min kyenneet ennustamaan toista öljyshokkia, he aliarvioivat pahasti vuosien 1979 ja 1980 inflaation. Seuraavaksi 1980-luvun alkupuo- lella tapahtunut rahan kiertonopeuden huo- mattava hidastuminen teki rahapolitiikasta paljon tiukemman kuin mitä USA:n keskus- pankki oli tarkoittanut tai mitä ekonomistit olivat pitäneet todennäköisenä. Niinpä inflaatio aleni nopeammin ja työttömyys nousi kor- keammalle kuin mitä ennusteiden laatijat olivat odottaneet. "Lopulta monet tunnetut ekonomistit epäilivät vuonna 1983, että Yhdys- valtain talous ei voisi toipua taantumasta kovinkaan nopeasti sen takia, että reaalikorot pysyivät korkeina. Tämä epäily osoittautui myöhemmin vääräksi.

Yleisölle stagflaatio, korkea inflaatio ja hei- kot ennusteet tuntuivat kaikki todistavan key- nesiläistä taloustiedettä vastaan. Tämä pää- telmä oli monestakin syystä väärä:

(a) Miltään makrotaloudelliselta mallilta ei voida edellyttää, että se voisi ennakoida öljykartellin toimenpiteet. Keynesiläistä taloustiedettä paikattiin hyvin nopeasti siten, että sen avulla voitiin arvioida tarjon- tahäiriöiden vaikutuksia. (Tällaista paik- kausta se todellakin tarvitsi.)

(b) Taloustiede pysJyy tuottamaan ainoastaan ehdollisia ennusteita. Inflaation nopea ale-

neminen vuosien 1980 ja 1984 välillä antaa tästä hyvän esimerkin. Ehdollisena työttömyyden kehitykselle USA:n datal- la estimoidut Phillips-käyrät pystyivät jäl- jittämään inflaation alenemista erittäin hyvin. Mutta tokkopa yksikään ennusteen laatija uskoi vuonna 1980 siihen, että kes- kuspankki tulisi sallimaan työttömyysas- teen nousun 10 prosentin rajan yläpuolelle vuonna 1982. Siitä syystä käytännöllises- ti katsoen kaikki yliarvioivat inflaatio- vauhdin näinä vuosina.

(c) Jos jokin teoria silloin tällöin tekee pahoja virheitä, kuten keynesiläinen teoria teki rahan kiertonopeuden kohdalla 1980-luvun alussa, siitä ei välttämättä seuraa, että sen näkyvin kilpailija olisi parempi. Eihän laulukilpailun voittajaakaan ju- listeta ensimmäisen esityksen jälkeen. Mi- nusta tuntuu, että ajanjakson 1975-1985 tapahtumat ovat merkinneet uudelle klas- siselle teorialle huonompia uutisia kuin keynesiläiselle taloustieteelle⁴^•

Yllä mainitut näkökohdat ovat ehkä liian vaikeita talouspoliittisen päätöksenteon maailmassa, missä taloudellinen lukutaidottomuus rehottaa ja missä iskevät mainoslauseet myy- vät paremmin kuin monimutkaiset selitykset, jotka ovat täynnä jos-, ja- ja mutta-sanoja, ja missä jokaiseen kysymykseen täytyy antaa vastaus välittömästP. Emme saa koskaan unohtaa, että englanninkielen sanoissa poli- cy ja polities on neljä ensimmäistä kirjainta yhteistä. Kun jälkimmäisen kanssa ollaan te- kemisissä, silloin on usein tärkempää se, että ehdotus kuulostaa oikealta kuin että se on oikea. Olen toisessa yhteydessä esittänyt, että seuraavat kolme tekijää muuttavat hyvän talouspolitiikan (poliey) huonoksi politiikaksi (polities):

4 Esimerkiksi työttömyys ei ole vaihdellut satunnaises- ti luonnollisen tasonsa ympärillä. Ennustettavissa oleva monetaarinen kontraktio näyttää saaneen aikaan syviä taantumakausia. Teoreettinen ennuste finanssipolitiikan tehottomuudesta Barron neutraliteetin mielessä näyttää tulleen osoitetuksi vääräksi.

5 Blinder (1987) käsittelee näitä seikkoja laajemmin.

(10)

*

Tietämättömyys: Iskulauseet ja myyntiki- kat, joissa ei ole juuri muuta kuin hurskas- ta toiveajattelua, purevat usein parhaiten äänestäjiin. Niissä ilmenevä intellektuaalisen johdonmukaisuuden puute ei ole mi- kään haitta.

*

Ideologia pääsee häiritsemään rationaalis- ta ajattelua.

*

Edunvalvontaryhmät: Monissa kysymyksis- sä ryhmäkohtaiset saavutetut edut merkit- sevät paljon enemmän kuin kansalliset edut.

Jokainen, joka on työskennellyt päätök- senteko- tai neuvonantoelimissä tietää, että paine antaa nopeasti (mikä tahansa) vastaus on usein valtavan suuri. Vastausten pitäisi mieluummin olla yksinkertaisia. Mutta moni- mutkaisiin kysymyksiin ei usein ole muita kuin monimutkaisia vastauksia, joiden saavuttami- seksi tarvitaan kärsivällisyyttä, asioiden tark- kaa tutkimista ja empiirisen evidenssin sovel- tamista. Kaikki tämä vie aikansa. Taloudelli- silta neuvonantajilta ei pitäisi vaatia vastaus- ta jokaiseen kysymykseen eiliseen mennessä.

Kaikista näistä syistä väitän, että epäonnis- tumiset neu vonantomar kkinoiden kysyntä- puolella ovat olleet ainakin yhtä suuria kuin mar kkinaepäonnistumiset tarj ontapuolella.

Luulen, että ongelma on hyvin yleinen, koska hyvä taloustiede usein tuottaa huonoa politiikkaa⁶•

4. Repeämän paikkaaminen

Voidaanko akateemisten makroekonomistien ja päätöksentekijöiden välillä kerran vallinnut onnellinen avioliitto vielä elvyttää? Ehkä.

Mutta se ei tule tapahtumaan kovinkaan pian.

Edellä käydyn keskustelun perusteella voidaan luetella joitakin tekijöitä, joita sovinnon ai- kaansaamiseksi tarvitaan.-

Ensinnäkin siihen tarvitaan hyvää tuuria.

Taloudelliset ennusteet - olivatpa ne peräi- sin suurista rakennemalleista tai rakenteetto- mista aikasarjamalleista - ovat tarkempia, kun ajat ovat levolliset. Mutta ne menevät

6 Tämä on pääteema teoksessa Blinder (1987).

Alan S. Blinder usein vikaan silloin, kun tapahtumat käyvät myrskyisiksi. Tämän kaltainen maininta ei kerro mitään taloudellisten ennusteiden laa- dusta. Se pelkästään toteaa sen, että ennusteet osuvat paremmin oikeaan silloin kun sa- tunnaisshokit ovat pieniä.

Itse asiassa USA:ssa makrotaloudelliset ennusteet ovat kolmen viime vuoden ajan olleet melko tarkkoja, mikä paljolti riippuu siitä, et- tä sekä bruttokansantuotteen reaalikasvu et- tä inflaatiovauhti ovat olleet suhteellisen va- kaita. Peräkkäisillä hyvillä ennusteilla on suuri merkitys ekonomisteja kohtaan tunnetun luottamuksen palautumiselle, vaikka siihen ei olisikaan mitään varsinaista syytä. Todennä- köisyys sille, että hyvä tuuri ennusteiden osu- vuudessa jatkuisi, on tällä hetkellä alle 50 prosenttia. Yhdysvaltain talous häilyy taantuman rajoilla, eivätkä ekonomistit ole koskaan olleet hyviä ennustamaan suhdanteiden käänne- pisteitä tai taantuman syvyyttä.

Hyvässä onnessa on toinenkin elementti, joka luultavasti jää meiltä amerikkalaisilta saa- vuttamatta. Taloudelliset neuvonantajat ja poliittiset päätöksentekijät -ovat samalla aal- topituudella silloin, kun ekonomistit kertovat poliitikoille sen, mitä nämä haluavat kuulla.

Yhdysvaltain tapauksessa kuka tahansa vas- tuuntuntoinen ekonomisti tulee vielä tulevina- kin vuosina suosittelemaan kenelle tahansa poliitikolle verojen nostamista ja/tai julkisen kulutuksen supistamista. Tämän ajan amerik- kalaiset poliitikot reagoivat tällaisiin ehdotuk- siin vähän samalla tavalla kuin lapset reagoivat heille tarjottuun kalanmaksaöljyyn. Eikö joku voisi ampua moisten ehdotusten esittä- jää? Epäsointu ekonomistien suositusten ja poliitikkojen toiveiden välillä tulee vaikeutta- maan sovinnontekoa vielä vuosia. Krooninen budjettivaje näyttää olevan erityisesti amerik- kalainen ongelma, joten tässä suhteessa muilla mailla on enemmän toivoa.

Toiseksi tarvitsisimme päättäjäkuntaan ny- kyistä enemmän ymmärtäväisiä ihmisiä. Te- kijät, jotka muuttavat hyvän taloustieteen huonoksi politiikaksi, ovat aina läsnä, mutta niiden aste voi vaihdella. Jotkut poliitikot ovat periaatteellisia ja avoimia valtiomiehiä, kun

(11)

taas toisilla korostuu poliittisuus, opportunis- tisuus ja itsepäisyys. Edelliset luultavasti käyt- tävät enemmän ja paremmin hyväkseen taloudellisia neuvonantajia kuin jälkimmäiset.

Kolmanneksi taloudellinen neuvonanto saa lisää painavuutta jos ja kun yliopistoissa jäl- leen saavutetaan jonkinlainen konsensus mak- rotaloudellisissa kysymyksissä. Niin kauan kuin makrotaloudellinen ammattikunta yliopistoissa on riitainen ja jakautunut, päätök- sentekijät suhtautuvat saamiinsa neuvoihin epäilevästi. Ovatko näkymät uuden konsen- suksen syntymisestä valoisat? Eivät lähiaikoi- na. Mutta taivaanrannassa voidaan nähdä jonkinlaista valon pilkahdusta. Uuden klas- sisismin kukoistusaika on kaukana takana.

Keynesiläisen teorian uudet kehitys suunnat pi- tävät yllä toivoa siitä, että tulevaisuus on men- neisyyttä parempi.

Neljäs ja tärkein kohta tulee viimeiseksi.

Akateemisten ekonomistien on orientoidutta- va uudelleen empiirisen tutkimuksen suuntaan. Heidän täytyy pureutua maailmaan sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin he ha- luaisivat sen olevan. Tällainen kehitys on vasta alkamassa. Ammattikuntaa viime vuosina ra- sittanut tuhoisa sodankäynti on valitettavasti tehnyt myös keynesiläisestä taloustieteestä aikaisempaa abstraktimman ja teoreettisem- man.

Keynesiläisyys ei joutunut epäsuosioon sii- tä syystä, että sen empiiriset implikaatiot olisivat olleet vääriä vaan siksi, että sen teoreet- tiset perusteet olivat huojuvat. Siitä syystä vii-

meaikaiset ponnistukset on tähdätty tuke- maan itse teoriaa, mikä sinänsä on hyvin perusteltua. Mutta se on mielenkiintoista ja tär- keää vain .yliopistoissa. Sellaisia tutkimustu- loksia, jotka koettaisiin hyödyllisiksi myös Washingtonissa, Bonnissa, Tokiossa tai Hel- singissä, saanemme odottaa vielä jonkin aikaa.

Kirjallisuus

Barro, R.J .(1977): »Unanticipated Money Growth and Unemployment in the United States», American Economic Review 67, 101-115.

Blinder, A.S. (1987): Hard Heads, Soft Hearts:

Tough-Minded Economics for a Just Society.

Addison Wesley: Raeding, Mass.

Blinder, A.S. (1990): »Economic Policy and Eco- nomic Science: The Case of Macroeconomics»

julkaisussa Newton, K., T. Schweitzer ja J-P.

Voyer (toim.), Perspective 2000, Ottawa: Minis- try of Supply and Services (Proceedings of a Conference Sponsored by the Economic Coun- eil of Canada, December 1988), 283-295.

Lucas, R.E (1981): »Tobin and Monetarism: A Re- view Artiele», JournaI of Economic Literature 19, 558-567.

Llicas, R.E (1987): Models of Business Cycles, Ox- ford: Basil Blackwell.

Prescott, E. (1986): »Theory Ahead of Business Cy- ele Measufement», Federal Reserve Bank of Minneapolis, Research Department Staff Report 102.

Samuelson, P. (1962): »Economists and the His- tory of Ideas», American Economic Review 51.