T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6 53 lutukseen ja harrastuksiin. Lisäk-
si he voivat valita paremmat kou- lut ja turvallisemman naapuruston.
Puthamin tiivistää havainton- sa ”saksi-ilmiöön”. Kouluttamatto- mien ja koulutettujen vanhem pien lasten erot ovat kasvaneet viime vuosikymmenien aikana. Ääripäät erkaantuvat toisistaan. Ääripäillä Putnam tarkoittaa yksinkertaises- ti niitä lapsia, joiden vanhemmilla on yliopistokoulutus ja niitä lapsia, joiden vanhemmilla on vain perus- asteen koulutus. Jo ennen päiväko- tia koulutettujen lapset ovat kuul- leet 19 miljoonaa sanaa enemmän kuin työväenluokan vanhempien lapset.
Kirja perustuu yhtäältä 18–22-vuotiaiden nuorten ja hei- dän vanhempiensa haastatteluihin eri puolilla Yhdysvaltoja ja toisaalta vankkaan kirjallisuuskatsaukseen.
Teemahaastatteluissa nuoria on pyydetty kertomaan, millaista on kasvaa nyky-Yhdysvalloissa. Nuo- rilta on kysytty myös heidän kas- vuolosuhteistaan, asumisestaan, perheen rahatilanteesta, kouluko- kemuksista, harrastuksista ja lähi- piiriltä saadusta tuesta.
Vastaukset hätkähdyttävät. Toi- set vanhemmat kuljettavat lapsiaan aidatuilta luksusalueilta hienoihin yksityiskouluihin ja palkkaavat lapsilleen yksityisopettajia, toiset lapset joutuvat pinnistelemään il- man yhdenkään aikuisen tukea vä- kivaltaisissa lähiöissä ja parakkiky- lissä. Haastattelut saattavat vaikut- taa heppoiselta metodilta. Todelli- suudessa ne ovat lähes ainoa tapa saada tietoa mahdollisuuksien ta- sa-arvosta. Rekistereiden avulla voidaan kyllä selvittää sosiaa lista liikkuvuutta eli esimerkiksi sitä, kuinka suuren osan vanhempien tulot selittävät lasten tuloista. Mit-
tausta ei voi tehdä ennen kuin lap- set ovat 30–40-vuoden ikäisiä. Tut- kimus on kun katsoisi kaukaiseen tähteen, josta valon kestää tulla vuosikymmeniä maapallolle.
Haastattelut on rakennettu pie- noiskertomuksiksi, jotka valotta- vat nuorten erilaisia taustoja ja nii- den vaikutusta heidän tulevaisuu- den suunnitelmiinsa. Ne eivät jää irrallisiksi, koska kertomuksia seu- raa vyörytys vastaansanomattomia tilastotietoja. Joseph Stiglitz, Ro- bert Reich, Thomas Piketty ja mo- net muut ovat tuoneet julkisuuteen tuloerojen käsittämättömän kas- vun Yhdysvalloissa. Putnam antaa tilastoille nuorten ihmisten kasvot.
Eriarvoisuutta ylläpitävien valta- rakenteiden kumoamista odotta- neille Puthamin kirja tuottaa kui- tenkin pienen pettymyksen lopus- sa. Putnamin ehdotukset eriarvois- tumisen kierteen katkaisemiseksi ovat melko sovinnaisia: ehkäisy- neuvonta, muiden kuin välivalta- rikosten tuomioiden alentaminen, tulonsiirrot köyhille lapsiperheille, perhevalmennusohjelmat ja inves- toinnit köyhiin asuinalueisiin.
Ovatko Putnamin havainnot yleistettävissä myös Suomeen? Lu- entomatkallaan Suomessa syksyllä 2015 Putnam korosti, että eriarvoi- suuden kasvu nakertaa luottamus- ta ja sosiaalista pääomaa myös Poh- joismaissa, jotka ovat juuri niiden avulla menestyneet kansainvälises- ti. Meillä keskustelu lasten ja nuor- ten tulevaisuudesta keskittyy vain toiseen ääripäähän eli syrjäytymis- vaarassa oleviin ja pahoinvoiviin lapsiin ja nuoriin. Emme tarkkaan ottaen tiedä, missä toinen ääripää kulkee ja miten suuriksi erot ovat revenneet.
Putnamin edellinen kirja Bow- ling Alone: America’s Declining So-
cial Capital (2000) toi sosiaalisen pääoman käsitteen suuren yleisön tietoisuuteen ja teki Putnamista Yhdysvaltojen tunnetuimman so- siaalipoliitikon. Our Kids ei ole yh- tä yllätyksellinen, mutta luettavam- pi ja puhuttelevampi kirja. Putna- min tarkastelu on virkistävä myös siksi, ettei se keskity yksinomaan ulkopuolisten tahojen eli hyvin- vointivaltion ja kansalaisjärjestö- jen rooliin lasten ja nuorten autta- misessa, vaan puhuttelee vakavas- ti myös vanhempia, isovanhempia ja kaikkia muita, jotka ovat tekemi- sissä nuorten ja heidän tulevaisuu- tensa kanssa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaali politiikan professori.
Ihmisyyttä tarkastelemassa
Frank Martela
Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015.
Mitä on olla ihminen? Tämä ih- misyyden luonnetta koskeva pe- ruskysymys on filosofi Ilkka Nii- niluodon tuoreen esseekokoelman punainen lanka. Ihmistä voidaan hänen mukaansa pitää ”filosofian perimmäisenä kohteena”, ihmisfi- losofiassa eli filosofisessa antropo- logiassa ”ihminen pyrkii ymmär- tämään itseään, olemistaan ja teh- täväänsä maailmassa”. Tätä tehtä- vää Niiniluodon esseet pyrkivät täyttämään tarjoamalla punnittu- ja ja laajaan yleissivistykseen poh- jaavia esityksiä joukosta ihmisyyt- tä koskevista kysymyksistä, kuten vapaasta tahdosta, viisauden luon-
54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6
teesta, lain ja moraalin roolista yh- teiskunnassa, käynnissä olevasta työn murroksesta, kyberneettisestä ihmiskäsityksestä tai kuolemanpe- lon ylittämisestä. Temaattisesti ko- koelma on jaoteltu viiteen osaan, joista ensimmäisessä esitellään eri- laisia filosofisia ihmiskäsityksiä, toisessa pohditaan oppimista ja ymmärrystä, kolmannessa tarkas- tellaan ihmistä eettisenä olentona ja neljännessä toimivana olentona.
Viimeisessä osassa ”ihmiselämän kaari” käsitellään suuria kysymyk- siä ikääntymisestä, kuolemasta ja ihmisarvoisesta elämästä.
Suomalaisessa filosofisessa ja sosiologisessa perinteessä ihmisyy- den luonteesta ovat tarjonneet vai- kuttavia näkemyksiä muun muassa Edward Westermarck, Eino Kaila, Erik Ahlman, Erik Allardt ja myös Georg Henrik von Wright. Niini- luoto ammentaa sekä heiltä että kansainvälisestä filosofisesta pe- rinteestä, mutta ei pyri teoksessaan mihinkään kokonaisvaltaiseen teoriaan ihmisyydestä, vaan tyy- tyy laaja-alaisen yleissivistyksensä pohjalta valottamaan ihmisyyden eri dimensioita. Kokoelmaan Nii- niluoto on valinnut eri foorumeilla julkaistuja esseitä 1990-luvun alus- ta nykypäivään saakka, mutta teks- tejä on päivitetty ja täydennetty tä- tä kokoelmaa varten. Esseet ovat it- senäisiä ja niitä voi lukea yksitellen kiinnostavia poimien, mutta yh- dessä ne antavat laajemman kuvan Niiniluodon maltillisen humaanis- ta ihmiskuvasta ja yhteiskunnalli- sista näkemyksistä.
Tekstit ovat lyhyitä, helposti lä- hestyttäviä ja yleistajuisia. Ne an- tavat lukijalle nopean kuvan siitä, minkälaisista eri suunnista käsitel- tävää kysymystä voidaan lähestyä.
Hyvä esimerkki on liikuntaa käsit-
televä essee, jossa Niiniluoto lähtee liikkeelle Herakleitoksen ja Aristo- teleen liikettä koskevista näkemyk- sistä ja siirtyy sitten tarkastelemaan sanojen ”liike”, ”liikunta” ja ”urhei- lu” etymologiaa ja urheilun idean vahvistumista 1800-luvulta läh- tien. Seuraavaksi esitellään keskei- siä tilastoja suomalaisten liikkumi- sesta ja sen viimeaikaisesta vähen- tymisestä sekä eri näkemyksiä lii- kuntaan liittyvistä arvoista, kunnes lopussa Niiniluoto esittää omia nä- kemyksiään siitä, mihin liikunta- politiikassa pitäisi tulevaisuudessa panostaa. Kaikki tämä seitsemäs- sä sivussa!
Muissakin esseissä Niiniluoto liikkuu luontevasti antiikin kreik- kalaisten näkemyksistä viimeaikai- seen yhteiskunnalliseen keskuste- luun ja tilastoihin käsiteltävästä ai- heesta. Hän myös piirtää historial- lisia kaaria, joissa jäljitetään tiettyä teemaa koskevan ajattelun kehi- tys läpi länsimaisen kulttuurihis- torian. Esimerkiksi onnellisuut- ta yhteiskunnallisena päämääränä tarkasteleva essee lähtee liikkeel- le Aristoteleesta ja käsittelee mat- kan varrella niin protestanttisen uskonpuhdistuksen kuin Anders Chydeniuksen sekä Adam Smit- hin markkinatalouden ideologi- an unohtamatta pohjoismaista hy- vinvointimallia ja viimeaikaista ta- louspoliittista keskustelua.
Välillä esimerkkejä haetaan Fritz Langin Metropoliksen kaltai- sista klassikkoelokuvista tai Hel- singin yliopistossa vuonna 1868 julkaistusta Wilhem Bolin väitös- kirjasta, välillä siteerataan tavallis- ten suomalaisten pienoiselämäker- toja tai Edith Södergranin runoja.
Kaiken kaikkiaan Niiniluoto, joka on puhtaan filosofisen työn ohella toiminut Helsingin yliopiston reh-
torina ja kanslerina sekä osallistu- nut erilaisiin kansallisen tason tie- de- ja muihin hankkeisiin, osoittaa kirjoituksissaan laajaa sivistystä sa- nan klassisessa merkityksessä.
Akateeminen lukija voi välillä kaivata syvällisempää kaivautumis- ta tutkittaviin aiheisiin. Esimerkik- si Popperin kolmen maailman aja- tusta on toki käsitelty seikkaperäi- sesti Niiniluodon aiem massa tuo- tannossa, mutta tässä teoksessa siihen vain viitataan viidessä eri es- seessä, ilman että missään kunnolla pureuduttaisiin siihen, mitä se tar- koittaa. Usein esitetyt näkemykset myös perustellaan vain muutamal- la lauseella, jolloin on mahdoton- ta tuoda esiin kaikkia relevantte- ja taustaoletuksia, jotta lukija voi- si kunnolla arvioida esitettyä argu- menttia.
Esimerkiksi tahdon vapaut- ta käsitellessään Niiniluoto läh- tee liikkeelle siitä, että ”ihminen ei voi asettua maailman kausaalisten vuorovaikutusketjujen ulkopuolel- le”. Silti kieli ja ajattelu mahdollis- tavat itsensä ja tilanteen tiedosta- misen sekä omien reaktioiden sää- telemisen, jonka seurauksena ih- minen voi tehdä ”aitoja valintoja”.
Mielestäni nämä väitteet ovat ris- tiriidassa keskenään ja olisin kai- vannut asialle parempaa peruste- lua kuin Niiniluodon muutaman lauseen mittaisessa argumentis- sa on mahdollista antaa. Samaten hänen näkemystään, jossa tieteen edistys selitetään totuudenkaltai- sempien teorioiden synnyttämise- nä, on mahdotonta ymmärtää, kun sitä ei tarkemmin avata.
Välillä myös näkyy, että Niini- luoto ei ole täysin perehtynyt kä- siteltävien aiheiden viimeaikai- seen keskusteluun. Esimerkiksi evoluutioteorias sa ollaan nykyään
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 1 6 55 jo kaukana sosiaalidarwinismista
ja Niiniluodon mainitseman suku- laisvalinnan rinnalla ihmisten hy- väntahtoisuutta toisiaan kohtaan on menestyksekkäästi selitetty niin vastavuoroisuuden kuin geenien ja kulttuurin yhteisevoluution kaut- ta. Nämä ovat kuitenkin pieniä huomioita siihen nähden kuinka asiantuntevasti Niiniluoto esitte- lee erittäin laajaa joukkoa erilaisia ajatussuuntauk sia ja teorioita.
Tekstien sävy on kauttaaltaan esittelevä, ei kantaaottava. Niini- luoto tarkastelee kiihkottomasti eri näkemyksiä käsiteltävästä aiheesta, ilman että voimakkaasti argumen- toisi mitään niitä vastaan tai min- kään puolesta. Hän kyllä mainit- see usein, miten on itse taipuvainen ajattelemaan. Hänen omaa näke- mystään ei kuitenkaan erityisem- min puolusteta, esitellään vain yhte- nä näkemyksenä muiden joukossa.
Maltillisesta tyylistä huolimat- ta kirjasta käy ilmi, missä Niini- luodon omat sympatiat lepäävät.
Hän on tieteellisen maailmanku- van kannattaja ja edustaa ihmistä tarkastellessaan anti-reduktionis- tista materialismia, jossa ihmises- sä ei ole mitään yliluontaista, mutta ihmisen korkeammat kyvyt ja kult- tuuri eivät myöskään ole palautetta- vissa fysiikan ja biologian lainalai- suuksiin.
Naturalismin hengessä Niini- luoto ei näe mitään tieteellistä pe- rustetta ”uskontojen toiveajattelulle kuolemanjälkeisestä elämästä.” Mo- raali on hänelle ”ihmisten yhteistä elämää säätelemään luotu sopimus”, jonka ylläpitämisestä vastuu on ih- misellä itsellään. Silti, maltillisena relativismissaankin, Niiniluoto us- koo, että on olemassa parempia ja huonompia moraalijärjestelmiä ja niitä voidaan arvioida sen pohjal-
ta, miten ne palvelevat ihmisten yh- teistä etua.
Yhteiskunnan tasolla Niini- luoto kannattaa Pohjoismaista mallia, jossa markkinatalouteen liittyvä kilpailu ja vapauden tur- vaaminen yhdistetään verotuksen ja julkisten palvelujen kautta kan- salaisten oikeuksien turvaamiseen ja tasapuolisten mahdollisuuksien tarjoamiseen. Tällainen yhteiskun- ta näyttäisi parhaiten mahdollista- van inhimillisen hyvän elämän ja toteuttavan John Rawlsin perään- kuuluttamaa oikeudenmukaisuu- den ja reiluuden periaatetta, jo- ka ”pyrkii yhdistämään vapauden ja huono-osaisten aseman järjes- telmällisen parantamisen”. Samal- la Niiniluoto arvioi, että nykyinen työelämän murros voi johtaa tilan- teeseen, jossa täysipäiväistä työ- tä ei riitä kaikille. Tämä on vaka- va haaste hyvinvointivaltiomallil- le, joka on nojannut protestantti- seen työetiikkaan, jossa vaaditaan olemaan aktiivinen.
Niiniluoto haluaa pelastaa toi- meliaisuuden ja itsensä kehittämi- sen arvot, mutta irrottaa ne palkka- työstä: ”Työn veroiseksi tulisi lukea kaikki sellainen nykyisin vaille ra- hallista palkkaakin jäävä toiminta, jossa ihminen kehittää itseään, ku- ten opiskelu, tai auttaa lähimmäi- siään, kuten hoivatyö.” Työn jaka- minen ja jonkinlainen perustu- lo voisivat taata mahdollisimman monelle aikaansaamisen tuoman tunnustuksen ja itsearvostuksen sekä luoda sitä kautta pohjan oi- keudenmukaiselle yhteiskunnalle myös tulevaisuudessa.
Yksilötasolla ihmisen hyvä elä- mä ei Niiniluodon mielestä palau- du pelkäksi onnellisuudeksi. Hän myös vierastaa klassista suomalais- ta mentaliteettia, jossa onni on ai-
na jossakin muualla – satumaa aa- van meren tuolla puolen. Onnen kedolla uinumisen sijasta hyvä elä- mä koostuu tavoitteellisesta omien kykyjen kehittämisestä, itsensä to- teuttamisesta ja työn tekemisestä yhteisen hyvän eteen. Ihminen on
”elämänkaartaan toteuttava sosiaa- linen olento”, joka voi vastata haas- teisiin toimeliaisuudellaan ja yh- teiskunnan asettamien rajoitteiden puitteissa toteuttaa omaa elämän- projektiaan.
Lopulta Niiniluoto ottaa kan- taa myös ihmisenä olemisen klas- sikkokysymykseen elämän tarkoi- tuksesta. Hän ei pidä uskonnol- lisista vastauksista, jotka ”ikään kuin ulkoistavat elämän tarkoi- tuksen jollekin oletetulle yliluon- nolliselle mahdille”. Ihmiselämän tarkoituksen voi Niiniluodon mu- kaan asettaa vain ihminen itse. Sik- si jokaisen on lopulta itse ratkais- tava, mistä mahdollisuuksista hän haluaa ammentaa oman elämänsä tarkoituksen. Niiniluoto itse löy- tää tarkoituksen, jossa on kaiku- ja niin aristoteelisesta itsensä ke- hittämisestä, kantilaisesta velvolli- suusetiikasta kuin protestanttisesta työetiikastakin: ”Elämän tarkoitus ei ole olla onnellinen vaan toteuttaa itseään , tehdä työtä ja toimia mui- den hyväksi.”
Kirjoittaja on hyvän elämän tutkija, joka toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa ja valmentajana Filosofian Akatemia Oy:ssa.
