T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2
81 Yhteistyötä lasten hyväksi
Aura Korppi-Tommola Marko Paavilainen:
Ristiaallokosta lapsen oikeuksiin.
Lastensuojelun yhteistoiminnan historia. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2012.
Lastensuojelun Keskusliitto perus- tettiin vuonna 1937 kokoamaan yhteen ristiriitainen lastensuoje- lukenttä. Tuolloin oli tullut voi- maan maamme ensimmäinen las- tensuojelulaki, mikä edisti pitkään hankkeilla ollutta voimien yhdis- tämistä. Maassa toimi useita voi- makkaita lastensuojelujärjestöjä, kuten Mannerheimin Lastensuoje- luliitto ja Pelastakaa Lapset -järjes- tö (tuolloin nimellä Koteja Kodit- tomille Lapsille).
Vaikka lastensuojelujärjestöt olivat muodollisesti poliittises- ti sitoutumattomia järjestöjä, nii- den takana ja johdossa oli eri puo- lueisiin enemmän tai vähemmän sitoutuneita henkilöitä. Manner- heim-liitossa toimivat kokoomuk- sen sosiaalireformistit ja osa Maa- laisliittoa lähellä olevia piirejä. Est- her Ståhlbergin perustama Kote- ja kodittomille lapsille -järjestö oli lähellä Edistyspuoluetta, Ensi- ja turvakotien liiton taustalla taas oli työ väenliikkeen väkeä Miina Sil- lanpään johdolla. Nykyään Las- tensuojelun Keskusliittoon kuuluu lähes sata järjestöä.
Toinen syy yhteistoimintaan oli se, että kansalaisjärjestöjen kan- sainväliset liitot hyväksyvät jäse- nikseen jokaisesta maasta vain yh- den riippumattoman valtakunnal- lisen vapaaehtoisjärjestön. Suoma- laisilla oli tuolloin kova halu päästä kansainvälisille areenoille ja osaksi
länsimaiden yhteisöä.
Uuteen Keskusliittoon otettiin jäseniksi myös kuntia, jotka asetti- vat erillisen lastensuojelulautakun- nan huolimatta siitä, ettei laki sitä vaatinut. Lähinnä eräät suuret kau- pungit tulivat aluksi mukaan. Myö- hemmin kuntajäsenten määrä on vakiintunut muutamaan kymme- neen. Myös valtiovalta osallistui työskentelyyn lähettämällä edusta- jansa Keskusliiton hallintoelimiin.
Tämä muualla tuntematon ja kan- sainvälisissä järjestöissä ihmetelty järjestely oli tyypillinen Suomelle.
Se kuvastaa suomalaista demok- ratiaa, jossa vallanpitäjät eivät vie- rasta vapaaehtoistoimintaa eivätkä järjestöt pelkää julkisen vallan yli- valtaa. Järjestöt täydentävät julkisia palveluita. Lastensuojelun Keskus- liitto on hyväksytty mukaan, koska valtio ei ole rahoittanut sitä.
Kuten Keskusliiton rooliin hy- vin sopii, liitto teetti 50-vuotisjuh- laansa vuonna 1987 Suomen las- tensuojelun kokonaishistorian.1 Sen jäsenjärjestöistä on kirjoitettu lukuisia historiikkeja ja historia
teoksia. Siten teema on mones
ta näkökulmasta kaluttu. Marko Paavilainen on kuitenkin onnistu
nut löytämään uusia näkökulmia ja uutta mielenkiintoista kerrotta
vaa. Hän on keskittynyt Keskus
liiton hallinnon ajoin vaikeisiinkin ratkaisuihin ja niiden taustojen va
lottamiseen, liiton omaan vaikut
tamistyöhön ja sen kansainvälisiin suhteisiin. Teoksen tekee uskotta
vaksi se, että jäsenjärjestöjen eri
puraisuus ja yhteistyöhaluttomuus tuodaan esiin siloittelematta. Paa
vilaisella on kriittinen ote myös 1 Pulma, Panu – Oiva Turpeinen,
Suomen lastensuojelun historia.
Lastensuojelun Keskusliitto 1987.
kommentoidessaan Keskusliiton vaikutusmahdollisuuksia.
Jäsenrakenne – vahvuus ja heikkous
Lastensuojelun Keskusliiton jäsen- kunnan heterogeenisyys aiheutti alusta lähtien ongelmia vaikutta- mistoimintaan. Kuntien ja valtion mukanaolo antoi sille asiantunte- musta ja suorat kanavat päättäjiin.
Toisaalta se tylsistytti kansalaisjär- jestöissä hiottuja kritiikkihampai- ta. Keskusliitto ei voinut kovin sa- noin arvostella jäsenkuntiensa las- tensuojelua. Kansalaisjärjestöjä- sentensä kanssa se ei taas voinut kilpailla sisällöllisellä toiminnalla.
Tässä puristuksessa Keskusliiton tehtäväksi jäi yleisluotoinen valis- tustyö, erillisten tutkimus- ja selvi- tysprojektien hallinta sekä kansain- välinen yhteistyö. Kansainvälises- säkin lastensuojelussa oli ristirii- toja ja vaikeuksia sovittaa toiminta niin, ettei se olisi päällekkäistä tai kilpailisi Unicefin kanssa.
Keskusliitto toimi erityisesti sen ensimmäisen toiminnanjohta
jan Ahti Hailuodon ansiosta aktii
visesti Genevessä Kansainvälisen Lastenavun Unionissa (Save The Children Fund International Uni- on). Sen avulla Keskusliitto pyr
ki pysymään länsimaiden leirissä.
Unionin toiminta ja vaikutusvalta väheni myöhemmin ja se purettiin 1980luvulla. Vuonna 1988 perus
tettiin Suomessa Haikon kartanos
sa International Forum for Child Welfare, joka on Unionia globaa
limpi sekä voimakkaampi ideoiden ja toimintatapojen esittely ja ke
hittelyfoorumi.
Suomi on ollut kansainvälises
sä lastensuojelun tietotaitokysy
myksissä enemmän antajan kuin vastaanottajan roolissa. Uuden
82
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2käänteen asia sai, kun yhteydet Vi
roon ja Venäjän Karjalaan avautui
vat Neuvostoliiton hajoamisen jäl
keen.
Asiantuntijoille suunnattu Lap- sen maailma lehti on ollut Keskus
liiton menestyksekäs vaikuttamis
keino. Lisäksi Keskusliiton toimis
tolinnassa Helsingin Armfeltintiel
lä on yleisölle avoin kirjasto, jota opiskelijat, tutkijat ja alan ammat
tilaiset käyttävät ahkerasti.
Linnanmäki rahoituksen kulmakivi Keskusliiton jäsenmaksu on ollut muodollinen, eikä sillä ole pystyt- ty rahoittamaan liiton toimintaa.
Aluksi järjestöjen yhteisen Las- ten Päivän ohjelmista saatiin tulo- ja. Tästä syksyisin vietetystä tivoli- ym. esityksistä koostuvasta tapah- tumasta kehkeytyi vuonna 1957 Lasten Päivän Säätiö, joka ylläpitää Linnanmäen huvipuistoa. Se on ol- lut rahoituksen kulmakivi.
Säätiön taustajärjestöksi otet- tiin sotien jälkeen pitkin hampain kansandemokraatteja lähellä ole- va Parasta lapsille -järjestö. Se kat- sottiin välttämättömäksi säätiön verovapauden ja toimiluvan kan- nalta. Sen toiminnan laatua valta- kunnallisena lastensuojelujärjestö- nä epäiltiin, aluksi ehkä aiheesta- kin. Ajan mittaan Parasta lapsille on osoittautunut kelpo järjestöksi.
Projektit on rahoitettu Raha- automaattiyhdistyksen avustuksil- la. Kes kus liiton seminaarit ja koulu- tustilaisuudet puolestaan on kustan- nettu osallistumismaksuilla. Tervet- tä taloutta ei edes 1990-luvun lama kriisiyttänyt.
Lastensuojelun Keskusliiton puheenjohtajat eivät ole olleet las- tensuojelun asiantuntijoita, vaan politiikan osaajia. Pitkäaikaisista puheenjohtajista vain ensimmäi-
nen, Viljo Rantasalo, oli lastenlää- kärinä alan miehiä. Heikki Kosken ja Seppo Lindblomin pitkien kau- sien jälkeen tehtävään valittiin toh- tori Pentti Arajärvi. Puheenjohta- jat ovat avanneet ovia valtakunnan päättäjiin päin ja antaneet uskotta- vuutta lastensuojelutyölle. Järjestö- jen edustajat ovat vastanneet alan asiantuntemuksesta.
Maailman tapahtumien heijastusta Monet käänteet ovat saaneet se- lityksen maailmantapahtumista tai Suomen erityisproblematiikas- ta, kuten edellä mainittu Linnan- mäen Lasten päivän säätiön tarina osoittaa. Kansainvälisen yhteis- työn kääntyminen kehitysyhteis- työn suuntaan 1950-luvulta lähtien oli käänne, joka koski hyvin laajas- ti vapaata kansalaistoimintaa eikä vain lastensuojelua. Tätä Paavilai- nen ei näytä huomanneen.
Lastensuojelun Keskusliitto ei lähtenyt kehitysyhteistyöhön mu- kaan lukuun ottamatta muutamaa erillistä hanketta, kuten lyhyttä Un- karin kansannousun uhrien autta- mista. Keskusliitto ei halunnut ryh- tyä rahankeräykseen samoilla apa- jilla jäsenjärjestöjen kanssa. Tekijä huomauttaa aivan oikein, että jäsen- järjestöt tekevät onnistunutta kehi- tysyhteistyötä omilla tahoillaan.
Poliittisen ilmapiirin radika- lisoituessa 1960- ja 1970-luvul- la Keskusliitto ei lähtenyt kadul- le marssimaan lasten puolesta, ku- ten monet sen jäsenjärjestöt. Kyt- kös kuntiin ja valtiovaltaan oli niin suuri, ettei mielenosoituksia pidet- ty asiallisena tapana. Tämä laski hieman Keskusliiton profiilia.
Jäsenjärjestöjen ja Keskusliiton erilainen kokemus tällä saralla nä- kyi myös, kun vuotta 1979 vietet- tiin YK:n kansainvälisenä Lasten
vuotena. Keskusliitosta katsoen vuoden tulos oli vaisu. Monissa jä- senjärjestöissä, kuten Mannerhei- min Lastensuojeluliitossa, se puo- lestaan oli menestys ja innoitti jär- jestökenttää erityisesti kehitysyh- teistyöhön.
Kansalaistoiminnan roolin odotettiin 1980-luvun nousukau- della kapenevan asiantuntijatehtä- viin ja vaikutustyöhön. Syvä lama 1990-luvulla muutti suunnan niin, että sosiaalialan järjestöjen palve- lut tulivat entistä kiinteämmäksi osaksi julkisia hyvinvointipalvelu- ja. Tämä vahvisti taas Lastensuo- jelun Keskusliitonkin merkitystä, kun samaan aikaan avautui mah- dollisuus uusiin ulkosuhteisiin Vi- roon ja Venäjän Karjalaan.
Vaikuttavuuden arviointi
Paavilainen on ehkä turhan varo- vainen arvioidessaan Lastensuoje- lun keskusliiton toiminnan vaikut- tavuutta. Samat asiat ovat usein esil- lä monella suunnalla ennen kuin ne konkretisoituvat toiminnaksi tai lainsäädännöksi. On vaikea esi- merkiksi sanoa, oliko vuoden 1979 lasten oikeuksien esiin nostamisel- la vaikutusta uuteen lastensuojelu- lakiin vuonna 1982. Ehkä lainsää- däntötyö sai vauhtia lasten oikeuk- sien ollessa julkisen keskustelun kohteena. Uusi laki korosti lasten oikeuksia ja – mitä Paavilainen ei tuo esiin – lasten kuulemista hei- tä koskevissa asioissa. 1980-luvun alku oli selvä käännekohta lasten oikeuksien huomioonottamises- sa. Lainsäädännössä velvoitettiin päättäjiä aina tekemään päätökset lapsen etu huomioon ottaen.
Monet Lastensuojelun Keskus- liiton tekemät selvitykset ja tutki- mukset ovat olleet päättäjien taus- ta-aineistona, mutta myös jäsenjär-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 2
83
jestöjen oman vaikuttamistoimin-nan tukena. Tuhannet päättäjät ja sosiaalialan työntekijät lukevat Lasten maailma -lehteä. Keskus- liitto on myös hallinnoinut vuodes- ta 1987 lähtien Itsenäisyyden juh- lavuoden rahasto ITLA:a sekä oh- jannut tutkimustyötä ja rahoittanut useita pitkäkestoisia suurhankkei- ta. Sekin on vaikuttamista.
Onnistunut tutkimus
Paavilainen tuntee lastensuojelun historiaa koskevan tutkimuskirjal- lisuuden. Keskusliiton arkiston li- säksi hän on kolunnut varsinkin suurten jäsenjärjestöjen arkistoja ja viranomaisarkistoja. Tämän li- säksi hän löytänyt ja osannut käyt- tää yksityisarkistoja. Näin hän on pystynyt valottamaan monia kysy- myksiä, jotka kiinnostavat lasten- suojelukenttää. Tekstistä näkee, et- tä kirjoittaja on tutkijakoulutuksen saanut historioitsija.
Ammattimainen ote näkyy myös siinä, että Paavilainen osaa sitoa lastensuojelualan ongelma- kohtia valtakunnan politiikkaan ja maailman tapahtumiin. Lukija ko- kee monta ahaa-elämystä lukies- saan näistä kytköksistä.
Kirjoittaja on professori ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan toiminnan- johtaja.
Vuoden 1812 tapahtumat mikrohistorian
näkökulmasta
Jussi Nuorteva
Nils Erik Villstrand, Furstar och folk i Åbo 1812. SLS – Atlantis 2012.
Autonomisen Suomen suuriruh- tinaskunnan syntyä vuonna 1809 on pidetty käänteentekevänä val- tiollisena muutoksena Suomen histo riassa. Jälkikäteen katsoen tä- mä pitää varmasti paikkansa, mut- ta suuri ruhtinaskunnan ottaessa ke- väällä 1809 ensimmäisiä askeliaan
”kansakuntana” Suomen tulevai- suus näytti perin epäselvältä ja epä- varmalta. Harva jaksoi uskoa, että Napoleonin ja Aleksanteri I:n Tilsi- tissä vuonna 1807 solmima sopimus – jonka seurausta Suomenkin uusi asema oli – olisi kovin pysyvä. Jotkut nuoren suuriruhtinaskunnan johta- jista uskoivat valoisampaan tulevai- suuteen Venäjän yhteydessä, moni- en muiden katseet kääntyivät edel- leen Ruotsin suuntaan.
Hävitty sota aiheutti Ruotsissa dramaattisia muutoksia. Epäon- nistumisesta syytettiin ennen muu- ta heikkona pidettyä kuningas Kus- taa IV Aadolfia. Eräänlaista histo- rian ironiaa on, että pari viikkoa 13.
maaliskuuta tapahtuneen vangitse- misensa jälkeen kotiarestissa ollut kuningas luopui muodollisesti val- lasta samana päivänä, 29. maalis- kuuta 1809, jolloin Aleksanteri I antoi Porvoon valtiopäivillä hallit- sijanvakuutuksensa Suomen suu- riruhtinaana. Kuninkaan vangitse- mista oli johtanut Suomen sodan menestyksekkäimpiin upseereihin kuulunut suomalaissyntyinen va- paaherra Carl Johan Adlercreutz,
Siikajoen, Revonlahden, Lapuan ja Alavuden taisteluiden sankari.
Kustaa IV Aadolfin menetet- tyä valtansa hänen tilalleen hallit- sijaksi nousi Kustaa III:n veli, ku- ninkaana Kaarle XIII. Hän oli vel- jenpoikansa alaikäisyyden aikana jo 1790-luvulla toiminut valtion- hoitajana. Kaarlella ei kuitenkaan ollut rintaperillisiä. Kaiken lisäksi 60-vuotias hallitsija halvaantui py- syvästi syksyllä 1809, joten Ruot- sin vallanperimys oli syytä järjestää kiireellisesti vankemmalle pohjal- le. Tilanne avasi erinomaiset mah- dollisuudet innovatiiviselle poliit- tiselle ajattelulle.
Kulissien takaisen poliittisen valmistelun jälkeen Ruotsin kruu- nunprinssiksi nostettiin elokuus- sa 1810 yllättäen Ponte Corvon ruhtinas, Napoleonin marsalkka Jean Baptiste Bernadotte. Järjeste- lyyn oli hankittu Napoleonin hy- väksyntä. Bernadotte kääntyi lu- terilaisuuteen, otti nimekseen Karl Johan ja matkusti pohjoiseen val- takuntaansa. Ruotsiin saavuttuaan hänestä tuli käytännössä maan hal- litsija, sairaalloisella Kaarle XIII:lla ei enää ollut todellista merkitystä politiikassa.
Ruotsissa riemuittiin kokeneen sotilaan saamista valtakunnan joh- toon. Moni luotti, että Bernadotte kykenisi otollisen tilaisuuden tul- len palauttamaan Suomen Ruot- sin yhteyteen. Näin ajatteli vuonna 1810 moni suomalainenkin, vaik- ka maan poliittinen eliitti tukikin vahvasti uutta venäläisystävällis- tä linjaa.
Etenkin suomalaisen upseeris- ton keskuudessa oltiin tyytymät- tömiä tilanteeseen Venäjän yhtey- dessä. Moni sodan aikana Ruotsiin siirtynyt suomalainen upseeri vii- pyi edelleen entisessä emämaassa.
