Onko minussa jotain, mitä pitäisi korjata?
Etnografia uushenkisestä vallasta ja karismasta
Satu Niskanen Pro gradu-tutkielma Sosiologia
Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta
Itä-Suomen yliopisto Huhtikuu 2021
Tiivistelmä
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Laitos Yhteiskuntatieteiden laitos
Tekijä
Satu Niskanen
Työn nimi
Onko minussa jotain, mitä pitäisi korjata? Etnografia uushenkisestä vallasta ja karismasta
Työn ohjaaja Sirpa Lappalainen Pääaine
Sosiologia Työn laji
Pro gradu-tutkielma
Aika
30.4.2021 Sivumäärä68
Tiivistelmä
Tutkimus tarkastelee valtasuhteita uushenkisyydessä. Teoreettisena taustana on Michel Foucault´n valtatutkimus, ja käsitteinä kurivalta, biovalta, normalisointi ja hallinnallisuus. Tutkimus sivuaa myös Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskuntien käsitettä, jolla hän kehitti eteenpäin Foucault´n näke- myksiä. Lisäksi tarkastellaan uushenkistä karismaa Max Weberin profeetta-maagikko-pappi-jaotte- lun ja muun karismatutkimuksen pohjalta, ja pohditaan uushenkisyyden kaupallisuutta sekä kaupal- lisuuden ja karisman välistä suhdetta. Kyseessä on havainnoivin ja osallistuvin menetelmin toteu- tettu etnografinen tutkimus.
Suurin osa tutkimusaineistosta on kerätty vuosina 2017–2018 uushenkisiä palveluita tarjoavilla messuilla. Aineiston havainnointipäiväkirja koostuu messujen ohjelmaan osallistumisesta sekä koh- taamisista uushenkisten yrittäjien kanssa. Nämä ovat tilanteita, joissa tutkija käy heidän kanssaan keskusteluja ja mahdollisesti myös vastaanottaa tarjottuja palveluja. Aineisto sisältää muistiinpanoja 15 sivua, ja tämän lisäksi messuilla tarjottuja markkinointimateriaaleja. Tämän lisäksi aineisto sisäl- tää myös aikakauslehdistä, kirjallisuudesta ja internetistä koottua materiaalia.
Analyysin lähestymistapana on writing as a method, jossa aineistonkeruu, aineisto, teoria ja muu tutkimuskirjallisuus ovat kulkeneet rinta rinnan inspiroiden toisiaan. Näin kirjoittaen tutkimukseen on noussut kaksi pääteemaa: normalisointi sekä karisman ja kaupallisuuden ilmenemismuodot ja niiden välinen suhde.
Uushenkisyys pyrkii normalisoivilla menetelmillä analysoimaan ja ohjaamaan ihmisiä kohti ideaa- lia. Se pyrkii tuottamaan ihmisille hyvinvointia, ja sen ideaaleja ovat positiivisuus, terveys ja hyvä energia. Se on vahvasti osa kaupallista järjestelmää, ja se koostuu erilaisista itsetekniikoista, joilla tähdätään tämänpuoleiseen sijoittuvaan autuuteen. Tekniikoita on itse asiassa lukematon määrä, ja harjoittajan on valittava näistä ne itselleen sopivat, jotka edistävät hänen henkistä kasvuaan ja hy- vinvointiaan. Tekniikoita tarjoavat ja opettavat yrittäjät, joiden valinnassa näiden karisma toimii
puoleensavetävänä tekijänä. Uushenkinen auktoriteetti ja johtajuus ovat karismaattisia, ja Weberin mallista siinä korostuvat profeetallisuuden elementit.
Asiasanat
Uususkonnollisuus, uushenkisyys, valta, normalisointi, karisma, uusliberalismi, kapitalismi, kaupal- lisuus
Säilytyspaikka
Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
Abstract
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty
Faculty of Social Sciences and Business Studies Unit Dept. of Social Sciences
Author
Satu Niskanen
Name of the Thesis
Is there something in me that needs to be fixed? Ethnography of power and charisma in New Age Spirituality
Supervisor’s name
Sirpa Lappalainen
Major
Sociology
Description
Master’s thesis
Date
30.4.2021
Pages
68
Abstract
This master’s thesis explores power relations in New Age Spirituality. My theoretical background is Michel Foucault’s theory of power, using the concepts of disciplinary power, biopower, normaliza- tion and governmentality. The work also touches on the concept of control societies by Gilles Deleuze, with which he developed the thinking of Foucault. Moreover, I investigate charisma in New Age Spirituality utilizing Max Weber’s categories of prophet, magician and priest and other charisma research, as well as commercialism and the relations between commercialism and cha- risma in New Age Spirituality. This is an ethnographic study conducted using observational and participatory methods.
Most of the research material has been collected during the years 2017–2018 in new age spiritual fairs/exhibitions. The research diary consists of participating in the fair program and meetings with the entrepreneurs. These are situations where I have had conversations with them and possibly also received the services they provide. The research material contains 15 pages of research diary and marketing materials offered during the fair, and material collected from magazines, literature and internet.
The approach of the analysis is/uses writing as a method, where collecting and analyzing research material, reading theory and other research literature have inspired each other. When writing, two main themes have arisen: normalization and the forms and relations of commercialism and cha- risma. Using normalization, New Age Spirituality aims to analyze and lead people towards the ideal. Its objective is to provide people with well-being; its ideals consist of positivity, health and good energies. It is strongly part of neoliberalism and involves techniques of self that aim for bliss aboveground. There are countless techniques, from which a person must choose the ones that im- prove the progress of her spiritual growth and well-being. The techniques are provided by entrepre- neurs, and when choosing one, their charisma becomes the attracting factor. New age spiritual
authority and leadership are also charismatic, and from Weber’s division, new age spirituality em- phasizes the elements of prophecy.
Key words
New Religious Movement, New Age Spirituality, power, normalization, charisma, neoliberalism, capitalism, commercialism
Storage
University of Eastern Finland, library
Other infromation
Sisältö
1 Johdanto ... 1
2 Mitä uushenkisyys on? ... 5
2.1 Uushenkisyyden erityispiirteitä... 5
2.2 Uususkonnollisuus ja epävirallinen eletty uskonto ... 8
2.3 Subjektiivinen käänne, individualismi ja autenttisuus ... 9
2.4 Uushenkisyyden ja uskonnon suhde ... 11
2.5 Uushenkisyys kaupallisena ilmiönä ... 13
3 Teoreettinen tausta ... 15
3.1 Tuottava ja ohjaileva valta ... 15
3.2 Kurivalta... 17
3.3 Biovalta ja biopolitiikka ... 18
3.4 Normi, normaali ja normalisointi ... 19
3.5 Hallinnallisuus ja kontrolli ... 20
3.6 Itsetekniikat ... 21
3.7 Uushenkisyys ja uusliberalismi ... 23
3.8 Karisma ... 24
4 Etnografina uushenkisellä kentällä ... 27
4.1 Tutkimuskysymykset ja tutkimusaineisto ... 32
4.2 Analyysi ... 35
4.3 Eettiset kysymykset... 36
5 Onko minussa jotain, mitä pitäisi korjata? ... 38
5.1 Pois negatiivisesta kohti positiivista ... 42
5.2 Itsetekniikat – minä itse oman elämäni hyvinvointivastaavana ... 48
6 Johtopäätökset ... 59
7 Pohdinta ... 62
Lähteet ... 63
1
1 Johdanto
Tutkin työssäni valtasuhteita uushenkisessä toiminnassa tarkastelemalla sen ideaaleja ja sitä, miten näitä tavoitellaan. Pohdin myös kaupallisuuden vaikutuksia sekä uushenkisen karisman olemusta.
Olen kerännyt valtaosan aineistostani liikkumalla uushenkisiä palveluita esittelevissä ja tarjoavissa messutapahtumissa vuosina 2017-2018. Olen kohdannut siellä uushenkisiä yrittäjiä, käynyt heidän kanssaan keskusteluja ja vastaanottanut palveluja.
Uushenkisyys on nykyään varsin valtavirtaistunut ilmiö, joka sisältää elementtejä lukuisista uskon- nollista suuntauksista ja ilmenee monenlaisena henkiseen kasvuun ja kokonaisvaltaiseen hyvinvoin- tiin tähtäävänä liikehdintänä. Uushenkisyyden keskiössä on hengellinen etsintä ja harjoitus, mutta se sisältää paljon kaupallisia elementtejä, muun muassa koska monet toimijat ansaitsevat henkisillä palveluilla myös elantonsa ja toimivat yleensä yrittäjinä.
Uushenkisyys koskettaa nykyään monen ihmisen elämää, tietoisesti tai tiedostamatta. Sen piiriin kuuluvat siis muun muassa jooga, mindfullness, erilaiset vaihtoehtohoidot ja elämäntaitovalmen- nukset. Ilmiö on toisaalta sirpaleinen, hyvin erityyppisistä ja osin jopa vastakkaisista osasista koos- tuva, ja toisaalta siinä kuitenkin toistuvat yhä uudelleen samanlaiset elementit, kuten tietynlaiset ta- vat puhua ja asettaa tavoitteita, määritellä toivottua ja ei-toivottua. Keho ja ruumiillisuus ovat voi- makkaasti läsnä, joten ilmiön pariin ei välttämättä johdatakaan henkinen etsintä, vaan vaikkapa tarve saada apua johonkin fyysiseen vaivaan (Karjalainen 2016, 273).
Valtasuhteet ovat läsnä kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Valta rajoittaa, ohjaa ja tuot- taa. Uskonnollisella vallalla on omat ominaispiirteensä, näin myös uushenkisellä vallalla. Uushenki- syyden suosio perustelee myös siitä tehtävää valtatutkimusta.
Uushenkisyys painottaa myös itsensä tuntemista, mutta se on nostanut sen rinnalle myös itsestä huolehtimisen merkityksen. Sen itse asiassa voi ajatella koostuvan erilaisista itsetekniikoista, joilla tähdätään tämänpuoleiseen sijoittuvaan autuuteen. Tekniikoita on itse asiassa lukematon määrä, ja harjoittajan on valittava näistä ne itselleen sopivat, jotka edistävät hänen henkistä kasvuaan ja hy- vinvointiaan. Tekniikoita tarjoavat ja opettavat palveluntarjoajat, joiden valinnassa näiden karisma toimii puoleensa vetävänä tekijänä.
2
Kimmoke tutkimuksen tekemiseen on tullut omista kokemuksistani ilmiön parissa. Tutkimukseni kumpuaa omasta tiedontarpeestani ja halustani ymmärtää tiettyjä uushenkisyyden piirteitä.
Oma historiani uushenkisyyden parissa on pitkä. Olen ollut kiinnostunut sen piiriin kuuluvista us- konnollisista suuntauksista ja menetelmistä liki 20 vuoden ajan. Ensimmäiset kokemukset olivat luontaishoidoista, esimerkiksi akupunktiosta ja vyöhyketerapiasta, joissa aloin käydä asiakkaana vuosituhannen vaihteen tienoilla saadakseni apua terveysongelmiin. Hoitokokemukset olivat suu- rimmaksi osaksi hyvin miellyttäviä ja sain myös kaipaamaani apua.
Nämä positiiviset kokemukset sekä 90-luvulla kamppailulajiharrastuksesta tullut tarttumapinta mm.
kiinalaiseen lääketieteeseen innostivat perehtymään asioihin yhä laajemmin, ja aloin lukea kirjalli- suutta sekä käydä harrastuskursseja, kuten esim. hierontaa ja terveysliikunta chi kung´ia. Vuositu- hannen alkupuolella koin silloisen työelämäni stressaavana ja kuluttavana ja aloin kaivata siihen muutosta. Silloisen vyöhyketerapeuttini rohkaisemana hain hierojakoulutukseen ja pääsin sinne. Jo näiden opintojen aikana aloin opiskella myös vaihtoehtohoitoja tarkoituksena perustaa yritys ja al- kaa tarjota hoitoja asiakkaille. Yritystoiminnan aloitettuani näin tapahtuikin, ja valmistuin sittem- min mm. shiatsu- ja akupainallusterapeutiksi. Oman yritykseni perustin vuonna 2004 ja sen jälkeen olen työskennellyt siinä yksityisyrittäjänä välillä kokoaikaisesti ja välillä osa-aikaisesti riippuen esi- merkiksi yhteiskuntatieteiden opintojen vaiheista.
Erityisesti yrittäjävuosieni aikana olen tavannut valtavan määrän uushenkisyyden parissa liikkuvia ihmisiä. Olen myös käynyt kymmenissä erilaisissa hoidoissa, harrastanut erilaisia joogasuuntauksia ja käynyt monenlaisia kursseja. Olen esimerkiksi rakentanut shamaanirummun ja puhdistuttanut energiakenttiäni. Olen myös ostanut varmaan valtavan määrän erilaisia luontaistuotteita, kirjoja, ko- ruja, suitsukkeita, amuletteja ja vaatteita. Tuttava- ja lähipiiriini on kuulunut ja kuuluu edelleenkin paljon uushenkisyydestä kiinnostuneita ja sitä eri tavoin harjoittavia ihmisiä, joiden kanssa olen käynyt keskusteluja, osallistunut erilaisiin uushenkisiin aktiviteetteihin ja kokenut hyvin monenlai- sia asioita. Olen saanut ihania kokemuksia, hyviä kokemuksia, kohtuullisen hyviä kokemuksia sekä myös arveluttavia ja ikäviä kokemuksia.
Noin kymmenen vuotta sitten minulle alkoi tulla silloin vielä tiedostamaton tarve kyseenalaistaa tätä ilmiötä, josta oli tullut olennainen osa elämänpiiriäni. Koin itseeni kohdistuneen vuosien var- rella vaatimuksia, joita en täysin ymmärtänyt ja joita minun oli hankala täyttää. Aloin miettiä, mistä kumpusi jatkuva epätäydellisyyden tunne, sekä tarve yrittää tavoittaa yhä kauemmas pakenevaa
3
hyvinvoivan ja henkisen ihmisen ideaalia. Olin ilmiön parissa viettämieni vuosien aikana tavannut lukemattomia erilaisia palveluita tarjoavia ihmisiä, jotka olivat tuottaneet minulle sekä kaipaamaani parempaa oloa että myös vaikeasti määriteltäviä riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita.
Joissain kohtaamisissa oli mukana myös väkivallan elementtejä. Näiden pohdintojen myötä minulle tuli tarve alkaa selvittää, mikä mahdollistaa tällaisen dynamiikan. Muistelin myös erästä shiatsu- asiakastani, joka jo vuosia sitten totesi minulle, että ”sinulla on paljon valtaa”. Mistä tässä kaikessa voisi olla kysymys?
Perehdyin tähän aiheeseen jo kandidaatintyössäni. Tutkin uushenkisyyden rakentumista sen puheta- pojen kautta, ja aineistonani olivat henkisyydestä kiinnostuneiden ihmisten käymät keskustelut in- ternetin keskustelupalstalla. Tarkastelemani pitkässä keskusteluketjussa aloittaja kertoi kiinnostu- neensa henkisestä kasvusta ja pyysi muilta kokemuksia ja apua henkisellä tiellä etenemisestä. Kes- kustelijat jakaantuivat erilaisiin kategorioihin, toiset painottaen kokemustaan ja auktoriteettiaan ja toiset erilaisia tapoja kyseenalaistaa näitä välillä jyrkkiäkin ideaaleja. Kategoriat erosivat toisistaan sen mukaan, millaista henkisyyttä he tavoittelivat ja miten he suhtautuivat tietoon, siitä neuvottele- miseen ja sen hallintaan. Kaikki kategoriat tavoittelivat sekä oikeaksi kokemaansa oivallusta henki- syydestä että asiantuntijan asemaa muihin. Jo tätä työtä kirjoittaessani pohdin erityisesti vallan ky- symyksiä uushenkisyydessä, mutta se tuntui vielä käsitteenä liian suureksi sisällyttää kandidaatin- työhön.
Työni on etnografinen tutkimus. Määrittelen aluksi uushenkisyyttä ilmiönä sekä sen yhteiskunnal- lista taustaa. Sen juuret ovat individualistisessa ja subjektiivisessa käänteessä, ja hahmottelen sitä myös eletyn uskonnon käsitteen kautta. Pohdin myös henkisyyden ja uskonnon välistä suhdetta.
Teoreettisesti tutkimus pohjautuu Michel Foucault´n pohdintoihin vallasta. Foucalt näkee modernin vallan vuorovaikutuksena ja toimintasuhteena, jonka tarkoituksena on ohjaaminen, tuottaminen ja suojeleminen. Keskeisinä työssäni on erityisesti biovallan käsite, sekä normalisoiva hallinta. Näiden kanssa limittyvät Foucault´n ajattelua jatkaneen Gilles Deleuzen näkemykset kontrolliyhteiskun- nasta.
Graduni valtakäsitys pohjautuu Michel Foucaultin näkemyksiin siitä, että valtaa on kaikkialla ih- misten välisessä kanssakäymisessä. Usein, kun kerron jollekulle tutkivani valtaa uushenkisyydessä, kuulen ihmettelyä, että miten niin hyväntahtoisessa ilmiössä voi olla vallankäyttöä. Keskustelu- kumppani vaikuttaa usein alkavan saman tien ajatella vain väärinkäytöksiä, hengellistä väkivaltaa ja
4
esimerkiksi kulttimaista toimintaa. Sinänsä tämä onkin linjassa sen kanssa, että myös oma kiinnos- tukseni aihetta kohtaan sai kimmokkeen nimenomaan vallankäytön negatiivisista ilmentymistä.
Foucault´n mukaan valta ei ole niinkään ja pelkästään repressiivistä, eli estävää, alistavaa ja sorta- vaa, vaan myös tuottavaa. Se on modernin yhteiskunnan toimintasuhde ja tapa, jolla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Valtasuhteissa kaikki osapuolet ovat sekä toimijoita että kohteita, ja vallasta myös neuvotellaan koko ajan. Väkivallasta on kyse silloin, kun mahdollisuus tähän neuvot- teluun estetään, ja toki nämäkin tilanteet näyttäytyvät uushenkisyydessä. Tutkin myös uushenkisen auktoriteetin rakentumista, ja väitän, että karisma on usein tässä tärkeä tekijä.
Uushenkisyyteen kuuluu irtisanoutuminen uskonnollisuudesta, ollaan ”henkisiä mutta ei uskonnolli- sia”. Tämä liittyy siihen, että halutaan tehdä ero vanhojen, perinteisten uskontojen ja uuden henki- syyden harjoittamisen välille ja koetaan oman harjoituksen edustavan seuraavaa askelmaa uskonto- jen kehityksessä. Harjoittaja on vapaa valitsemaan oman hengellisyytensä rakennuspalikat eri us- konnollisista traditioista kuunnellen omia tarpeitaan. Uushenkisyys ei kuitenkaan ole vapaa uskon- nollista piirteistä, siihen kuuluvat muun muassa uskonnolle ominaiset tavat puhua, käyttäytymis- säännöt ja käsitykset pyhästä ja epäpyhästä.
Työni on etnografinen tutkimus. Olen kerännyt tutkimusaineistoni suurimmaksi osaksi neljässä messutapahtumassa vuosien 2017-2018 aikana. Nämä tapahtumat olivat Voi Pyhä Jyssäys ja Uu- men Joensuussa sekä Minä Olen ja Joogafestival Helsingissä. Liikuin messuilla messukävijän ja tut- kijan ominaisuudessa mennen mukaan tilanteisiin, joissa uushenkiset tahot ottivat minuun kontaktia ja tarjosivat erilaisia palveluita. Aineistoni koostuu näistä kohtaamisista, sekä yleisemmin messuja koskevasta havainnointiaineistosta. Olen myös käyttänyt messuilla jaettuja markkinointimateriaa- leja, ja lisäksi uushenkisyydestä kertovia aikakauslehtiartikkeleita ja muissa yhteyksissä, kuten sosi- aalisessa mediassa, vastaan tulleita mainoksia.
5
2 Mitä uushenkisyys on?
Seuraavaksi kuvailen uushenkisyyttä ilmiönä. Tarkastelen sen syntyyn ja kehitykseen vaikuttaneita yhteiskunnallisiä ilmiöitä sekä sen erityispiirteitä.
2.1 Uushenkisyyden erityispiirteitä
Uushenkisyydestä voidaan käyttää erilaisia nimityksiä riippuen käyttötarkoituksesta ja määritel- mästä. Uushenkisyyden harjoittajat käyttävät itse yleensä nimitystä henkisyys. Voidaan puhua
”henkisyyden harjoittamisesta” ja ”henkisen tien kulkemisesta”. Heelas ja Woodhead (2005) käyt- tävät käsitteitä ”spiritualities of life” ja ”New Age spiritualities of life”. Lynch (2007) puhuu prog- ressiivisesta henkisyydestä.
Uushenkisyyden synonyyminä käytetään myös nimitystä new age. New age nousi suosituksi 1980- luvulla, ja sillä on taustaa sekä 1800-luvun länsimaisessa esoteerisessa ja metafyysisessä vaihtoeh- touskonnollisuudessa että 1960-ja 70-lukujen uusissa uskonnoissa. Se sisältää suuren määrän erilai- sia asioita ja yhteisöjä, ja sen tarkka määritteleminen on hankalaa. Se yhdistää elementtejä idän us- konnollisista perinteistä sekä erilaisista varhaiskantaisista kulttuureista. Mukana on myös vaikut- teita humanistisesta psykologiasta ja sen vaikutuspiiristä nousseista populaareista terapialiikkeistä (Ketola 2008, Hunt 2003, 131-132, Uskonnot Suomessa-hanke.) Michael York (2004) erottaa siitä kolme eri suuntausta. Esoteerisessa tai okkulttisessa suunnassa korostuu yliluonnollisen kokemus.
Siihen kuuluu usein apokalyptinen näkemys siitä, että ihmiskunta on siirtymässä uuteen aikakau- teen. Sen piirteitä ovat esimerkiksi enkeliusko, henkioppaat ja kanavoidut viestit. Toinen on henki- nen suuntaus, joka edellisen vastakohtana painottaa ihmisen omia kykyjä ja pyrkimyksiä, kun tavoi- tellaan hyvinvointia ja henkistä kasvua. Tavoitteena on ihmiskunnan kollektiivinen tietoisuuden nousu, ja ominaisia ovat lukuisat holistiset menetelmät, kuten meditaatio, jooga, erilaiset psykofyy- siset terapiat ja kehon manipulaatiohoidot. Kolmannen suuntauksen painotuksena ovat ulkoiset sosi- aaliset, ekologiset ja humanitaariset tavoitteet (York 2004, 311.)
York (2004) listaa new agen sisälta myös joitain yhteisiä nimittäjiä. Näitä ovat usko aiempiin elä- miin ja siihen, että on mahdollista harjoittaa kommunikaatiota tietoisuuden aineettomien muotojen kanssa. Ihmisen elämän nähdään olevan hänen omassa hallinnassaan, ja tähän kuuluu myös kyky
6
parantaa itse itsensä. Henkisen totuuden etsintä on tärkeää, ja siihen johdattaa ihmisen oma pyhyys, ei ulkopuolelta tuleva apu (York 2004, 311.)
Tairan (2008) mukaan new agen harjoittajia yhdistää yhteisiä uskomuksia enemmän heidän vastus- tuksen kohteensa, joita ovat tieteellinen rationalismi ja institutionaalinen kristinusko. Niiden näh- dään muun muassa auktoriteetti-ja valtarakenteina, jotka väheksyvät yksilöllistä kokemusta (Taira 2008, 216.) Toisaalta tieteestä myös otetaan elementtejä. Nykyinen hyvinvointiuskonnollisuus käyt- tää yhteiskunnallisen tutkimuksen teemaa voimaantuminen (empowerment). Käyttöön on otettu myös lääketieteellistä terminologiaa ja ajattelua. Tätä kutsutaan medikalisoitumiseksi. Voidaan pu- hua terveestä ja epäterveestä uskonnollisuudesta, ja korostaa parantavia elementtejä, kuten esimer- kiksi ravinnon merkitystä. Myös yhteiskunnassa laajemminkin näkyvä psykiatrisen ja psykologisen tiedon popularisointi näkyy henkisissä liikkeissä esimerkiksi henkisen kasvun terapialiikkeinä ja self-help-käytäntöinä (Rikkinen 2018, 245 & Rimke 2012, 193-195.)
Yorkin (2004) mukaan traditioon sitoudutaan eri tavoin. ”Todellisten” new age-ihmisten lisäksi mu- kana on ”asiakkaita”, jotka etsivät elämyksiä, henkisyyttä ja itseään. Kohdatessaan elämässään jon- kun ongelman he hakeutuvat esimerkiksi joogatunneille tai erilaisille kursseille saadakseen apua. He ovat siis satunnaisia kuluttajia (York 2004, 311-315.) Hunt (2003) taas määrittelee ilmiön jo lähtö- kohtaisesti erittäin kaupallistetuksi ja tuotetuksi, sisältäen suuren kirjon palveluita, hoitomuotoja, kursseja ja tuotteita (Hunt 2003, 131-132).
Voidaan sanoa, että new age etsii idän uskonnoista välineitä länsimaisen ihmisen uskonnonharjoituk- sen ja henkisen kehityksen tueksi (Uskonnot Suomessa-hanke). Heelasin (1996) mukaan kaikilla us- konnoilla on yhteinen ydin, ja samaan totuuteen on mahdollista päästä erilaisia polkuja pitkin. Uus- henkisyyden erilaisia suuntauksia ja perinteitä yhdistää kuitenkin sen oma lingua franca eli ”yleis- kieli”, jossa samat asiat ja ilmaisut toistuvat yhä uudelleen (Heelas 1996, 18-28.)
New agen käsite auttaa edelleen pyrkimyksessä tavoittaa uushenkisyyden olemusta, mutta Ketolan (2006) mukaan uushenkisyys tulisi kuitenkin myös nähdä sitä laajempana henkisyyden ja uskonnol- lisen ajattelun muotona. Lynch (2007) kuvaa new agen käytäntöjä ja uskomuksia hajanaisiksi ja muo- dottomiksi, kun taas aikamme progressiivinen henkisyys on massaliikkeen sijaan tarkemmin määri- telty ja täsmällisempi. Sen syntymäkonteksti on läntisen uskonnollisuuden ja henkisyyden elämän- piiri, ja se liittyy läheisesti moderniin käsitykseen mystiikasta. Tätä kautta on mahdollista tavoittaa
7
yhteys ylimaalliseen, ja se tunnustaa tiettyjen henkisten ja rituaalisten menetelmien arvon pyrittäessä kohtaamiseen tämän ylimaallisen kanssa (Lynch 2007, 7-8.)
Uushenkisyyteen lasketaan kuuluviksi myös vaihtoehtoiset ja täydentävät hoidot, joita kuvataan tut- kimuksessa nimityksellä CAM (Complementary and Alternative Medicine). Se sisältää laajan kirjon terveyden edistämiseen tarkoitettuja menetelmiä, hoitoja ja tuotteita, joita virallinen, yhteiskunnan ylläpitämä terveysjärjestelmä ei yleensä tarjoa. Niiden käyttö on kuitenkin yleistä (Kemppainen, Kemppainen, Reippainen, Salmenniemi & Vuolanto 2017, 448-455.)
CAM-hoidot sisältävät monimuotoisen ja heterogeenisen joukon vallitsevan terveydenhoitojärjestel- män ulkopuolella kehittyneitä hoitomuotoja. Järjestelmä pyrkii myös luokittelemaan erilaiset mene- telmät, mutta koska hoitoja on niin kirjava joukko, luokitus ei ole täysin kattava ja se myös vaihtelee maittain ja kulttuuripiireittäin. Suomessa tutkitut CAM-hoidot voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryh- mään: ulkoisesti tai sisäisesti käytettävät valmisteet, kuten luontaistuotteet ja ravintolisät, hoitotavat, joilla pyritään vaikuttamaan ihmiseen sekä kehon että mielen avulla eli kehomielihoidot, kuten jooga, meditaatio, vyöhyketerapia, osteopatia, sekä kokonaiset hoitojärjestelmät kuten kiinalainen ja antro- posofinen lääkintä ja ayurveda (Vuolanto, Sorsa, Aarva & Helin 2018, 244.)
Tarkastellessaan kulttien toimintaa vuonna 1977 artikkelissaan ”Clarifying the Cult” ennakoi sosio- logi Colin Campbell myös myöhempää new agen ja uushenkisyyden tutkimusta. Hän korosti kultti- maisessa uskonnonharjoituksessa välittömän ja sisäisen uskonnollisen kokemuksen eli mystiikan merkitystä (Campbell 1977, 382.) Mystinen uskonnollisuus korostaa yksilön kokemusta ja pyrkii sanoutumaan irti monista perinteisistä sosiaalisista muodostelmista. Sen toiminnalla on kuitenkin omat sosiologiset seuraamuksensa ja se muodostaa omanlaisiaan sosiaalisia kollektiiveja. Kollektii- via on käytetty sosiologisessa tutkimuksessa kuvaamaan ihmisiä, joiden väliltä suureksi osaksi puuttuu sosiaalinen vuorovaikutus, mutta he kuitenkin jakavat tietyt sosiaaliset normit. Kollektiivin jäsenten välillä vallitsee yhteisten arvojen luoma solidaarisuus sekä moraalinen velvollisuus noudat- taa tiettyjä rooliodotuksia. Yleensä vain vähemmistön välillä saattaa olla suoraa kanssakäymistä, enemmistö taas kiinnittyy epäsuoran kommunikaation, kuten kirjojen ja lehtien kautta. Kaikilla jä- senillä on kuitenkin yhteinen tietoisuus kuulumisesta `näkymättömään kirkkoon`. Vaikka kollektii- veissa siis perinteinen sosiaalinen muodostelmallisuus ja suora kommunikaatio usein puuttuvat, on niille olennaista se, että ne toimivat myös ajoittain ryhmänmuodostuksen alustana. Näiden ”mystis- ten kollektiivien” jäsenet saattavat tahoillaan kuulua myös perinteisempiin uskonnollisiin järjestel- miin, kun taas kollektiivit eivät ole sidoksissa muodollisiin järjestöihin (Campbell 1977, 358).
8
2.2 Uususkonnollisuus ja epävirallinen eletty uskonto
Uususkonnolliset liikkeet muodostuivat ilmiöksi Yhdysvaltojen 1960-luvun murroksissa. Hippiliike etsi uutta tietoisuutta ja rakensi vaihtoehtoista yhteiskuntaa vastustamalla perinteistä uskonnolli- suutta sekä edustamalla uudenlaista uskonnollista etsintää (Junnononaho 1996, 41.) Suomeen näitä vaikutteita alkoi saapua myös jo 1960-luvulta alkaen ensin ufokulttuurin ja mm. joogan, erilaisten meditaatiomenetelmien ja tiibetiläisen buddhismin eli itämaisen henkisyyden muodossa. Suurem- man yleisön tietoisuuteen tämä silloin new ageksi nimetty ilmiö alkoi nousta 1980-luvulla (Ketola
& Sohlberg 2015, 130-132.)
Uususkonnot kokevat edustavansa seuraavaa kehitysvaihetta suhteessa aiempaan uskonnollisuu- teen, ja vaihtoehtoisten opillisten lähteiden käyttäminen on keskeisessä asemassa. Sen omat lähteet nähdään ainutlaatuisina, tai sitten sen ajatellaan tulkitsevan opillisia lähteitään perinteisiä uskontoja edistyneemmin. Omasta opetuksesta voidaan puhua salaisena tietona tai muinaisena opetuksena, tai uskonnollisen totuuden nähdään löytyvät itseriittoisesti ihmisen itsensä sisältä. Pelastustie on erilai- nen kuin vanhoissa uskonnoissa: se on yleensä lyhyempi ja helpompi, ja pelastus tapahtuu tuonpuo- leisen sijasta tässä ajassa (Wilson 1995, 13-15.)
Uususkonnollinen johtajuus on tyypillisesti karismaattista. Jos liikkeelle muodostuu ammatillinen johtajuus, on se yleensä piirteiltään enemmän maallista kuin papillista. Kyse onkin usein maallikko- liikkeistä. Jäsenyys on vanhojen uskontojen kokonaisvaltaiseen sitoutumiseen verrattuna enemmän asiakas- tai yleisötyyppistä, ja harjoittamisessa korostuu hedonistisuus. Uskonnollista harjoitusta ei määritä enää Jumalan tahdon toteuttaminen, vaan oman elämän merkitykselliseksi tekeminen (Wil- son 1995, 243.)
Terhi Utriainen (2016) pohtii virallisten instituutioiden ulkopuolista uskontoa epävirallisena elet- tynä uskontona. Se ottaa uskonnonsosiologisen tutkimuksen piiriin kaikenlaisen toiminnan, johon harjoittajan itsensä mielestä sisältyy ajatus henkisestä, uskonnollisesta tai pyhästä. Se näkee sen moninaisuuden, miten uskonto voi sekoittua muuhun elämään, ja häivyttää rajaa uskonnon ja ei-us- konnon välillä. Siinä myös korostuvat yksilön sosiaalinen ja kokemuksellinen todellisuus sekä us- konnon merkitys hänelle itselleen. Eletty uskonto tuo myös ruumiillisuuden ja materiaalisuuden oleelliseksi ja erottamattomaksi osaksi uskonnonharjoitusta (Utriainen 2018, 114-117.)
9
Epävirallisella uskonnolla tavoitellaan usein konkreettista maailmansisäistä hyvää, kuten onnea, ter- veyttä, vaurautta ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Tämän tavoittelussa yhdistyvät sekä maailman- sisäiset että yliluonnolliset ja ei-empiiriset keinot. Erilaisilla rituaaleilla pyritään saavuttamaan kon- takti monenlaisiin henkiin ja näkymättömiin voimiin ja vaikuttamaan niiden toimintaan. Tällaisen harjoittamisen muotoja voivat olla esimerkiksi astrologia sekä erilaiset parantamisen muodot ja hy- vinvointikäytännöt. Tämän rituaalisen toiminnan myötä on mahdollista saada tärkeitä kokemuksia ja saada aikaan jotain tuntuvaa ja tärkeää (Utriainen 2018, 117-118.)
Catherine Bell (1992) kuvaa ritualisoitumisen teoriallaan sitä, kuinka rituaalien toistamisella pyri- tään luomaan hallintaa asioihin, jotka ovat vaikeasti hallittavia, sekä tuottamaan sosiaalista järjes- tystä ja valtasuhteita sosiaalisissa suhteissa. Utriaisen (2018) mukaan epävirallinen uskonto vapaut- taa yksilöt luomaan itselleen sopivan muotoista uskoa ja rituaaleja, ja tätä kautta myös määrittele- mään uudelleen suhdettaan sekä itseensä että toisiin ihmisiin ja koko maailmaan. Tämän jälkeenkin he ovat kuitenkin edelleen osa yhteiskuntaa, sen sosiaalisia rakenteita ja valtasuhteita, eli se ei kui- tenkaan välttämättä takaa vapautta ja edistyksellisyyttä (Utriainen 2018, 118.)
2.3 Subjektiivinen käänne, individualismi ja autenttisuus
Uskonnossa ollaan siirtymässä järjestelmällistä ja systeemistä elämänkatsomusta painottavasta orientaatiosta kohti henkistä etsintää, jossa ihmiset joutuvat tasapainottelemaan erilaisten moni- säikeisten ja epäselvien henkisyyden merkitysten välillä. Henkisyydestä onkin tullut monimutkaista etsintää, jossa jokaisella katsotaan olevan oma polkunsa. (Karjalainen 2018, 265; viitattu Wuthnow 1998, 1-18.)
Uushenkisyyden voidaan sanoa syntyneen aikaamme laajemminkin kuvaavasta subjektiivisuuden käänteestä. Kyseessä on kulttuurin muutos, jossa yksilön oma kokemus, tunteet ja ajatukset nouse- vat keskeiseen asemaan ja hänestä tulee itse oman elämänsä auktoriteetti. Tämä muutos on voimis- tunut 1960-luvulta alkaen. Tämä tarkoittaa, että ympäröivän yhteiskunnan yksilöä kohtaan osoitta- mien odotusten merkitys vähenee, ja näin esimerkiksi ympäröivä yhteisö tai työelämä eivät enää määrittele samalla tavalla yksilön elämän tärkeysjärjestyksiä ja velvollisuuksia. Itsetuntemuksen merkitys korostuu, koska yksilö valitsee itse hänelle itselleen elämän merkityksen kannalta tärkeät asiat seuraamalla tunteitaan ja tarpeitaan (Heelas yms. 2005, 2-5.)
Individualismin, globalisaation ja kapitalismin jälkiä yksilöiden elämässä tutkineet Elliot & Lemert (2006) kertovat, että Alexis de Tocqueville käytti 1900-luvun alkupuolella individualismin käsitettä
10
kuvaamaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa leviävää sosiaalisen eristäytymisen kehitystä. Indivi- dualistista oppia perusteltiin ajatuksella, että jokainen on itse vastuussa omista ongelmistaan, ja va- paa elämään omilla ehdoillaan. Britannian pääministeri Margaret Thatcher summasi individualis- min eetoksen seuraavasti: ”Ei ole yhteiskuntaa, on vain yksilöitä ja perheitä”. Individualismin hen- gessä yksilöiden tuli jatkuvasti pyrkiä yhä suurempaan tehokkuuteen, nopeuteen, neuvokkuuteen ja itseoivallukseen. (Elliott & Lemert 2006, 3-4.)
Individualismi ilmenee sekä arvona että yhteiskunnallisena prosessina ja rakennepiirteenä. Yksilön vapaus ja itseohjautuvuus korostetuvat, ja hänen nähdään olevan yhä riippumattomampi perintei- sistä instituutioista. Yksilö valitsee itse arvonsa ja elämäntapansa ja toteuttaa itseään vapaana ulkoi- sista auktoriteeteista, ja huomio keskittyy näin yhä enemmän häneen itseensä. (Mikkola 2003, 21.) Uskonnonharjoittaja taas on vapaa tekemään yksilöllisiä ratkaisuja kuunnellen kulloisiakin tarpei- taan (Karjalainen 2018, 270).
Charles Taylorin (1991) mukaan subjektiivinen käänne tarkoittaa uskonnon suhteen uutta ymmär- rystä siitä, että yksilön nähdään omaavan syviä sisäisiä ulottuvuuksia. Hänen ei enää tarvitse tavoi- tella kosketusta ulkoiseen hyvyyden lähteeseen, kuten esimerkiksi Jumalaan, saavuttaakseen perus- edellytyksen olemassaololleen, vaan hänen on mahdollista tavoittaa tämä hyvyyden lähde sisältään (Taylor 1991, 56.)
Jo Durkheim näki individualismin osana yhteiskuntien modernisoitumista, ja sen seurauksien hei- jastuvan myös yhteisön kollektiiviseen tajuntaan:
Kun kaikkien muiden uskomusten luonne on yhä vähemmän uskonnollinen, yksilöstä tulee yhä enemmän eräänlaisen uskonnon kohde. Jatkamme yksilön persoonallisen arvon palvontaa … Joskin uskomus on yhteinen, koska se on yhdyskunnan jakama, sen kohteena on kuitenkin yksilö (Durkheim 1990, 165.)
Myös autenttisuuden käsite on tässä yhteydessä tärkeä. Uushenkisyyden harjoittajat, joita inspiroi- vat dogmia, moraalikokoelmia ja uskomuksia enemmän henkiset harjoitukset ja käytännöt, tavoitte- levat sitä, mitä he sisimmässään ovat. He erottavat toisistaan yhteiskunnan ja kulttuurin alaisen yk- silön sekä sen, mitä on ihmisluonnon syvyyksissä. Autenttista on se, mitä sisimmästä nousee ja mitä ovat omat tunteet ja kokemukset, kun taas uskonnollisten instituutioiden ohjaama toiminta voi näyt- täytyä ulkokohtaisena ja näin epäautenttisena. Se, mikä on itselle tärkeää ja henkilökohtaista, ohjaa toimintaa. Omaa suuntaa ei ole pakko keksiä itse, mutta sen täytyy kuitenkin olla oma, itse valittu.
11
Taylor (1995) puhuukin ”itsen toteuttamisen individualismista” (Heelas 1995, 28; Taylor 1995, 103-110, 119.)
Autenttisuuden kulttuuri asettaa ihmiselle aiempaa suuremman vastuun itsestään. Perinne ja aukto- riteetit, jotka olisivat ennen ohjanneet häntä päätöksissä, eivät enää ole käytettävissä. Hänen on itse ratkaistava ja selvitettävä monet asiat, joihin vaikuttivat aikaisemmin ulkoiset realiteetit ja auktori- teettien käskyt (Taylor 1995, 109-110.) Yksilö on myös vastuussa oman identiteettinsä muodosta- misesta, ja hänen elämäänsä ohjaavat auktoriteettien sijaan inhimilliset päätökset. Hänen on myös kannettava epävarmuus omista valinnoistaan, ja etsittävä elämäänsä uusia varmuuksia (Mikkola 2003, 22-23.) Riskinä on myös asiantuntijuuden romahtaminen, jolloin jokaisesta ihmisestä voi tulla asiantuntija, koska asiantuntijuuteen ei enää automaattisesti kuulu tieteellinen auktoriteetti (Beck 1986, 128-129).
Heelasin mukaan uushenkisyys tai new age on uskonnollisuuden sisäistynyt muoto. Sen auktori- teetti nousee perinteen sijaan yksilön omasta kokemuksesta. Se korostaa autonomiaa ja vapautta, ja näiden myötä myös yksilön omaa vastuuta itsestään (Heelas 1996, 28-29.)
2.4 Uushenkisyyden ja uskonnon suhde
The New Age shows what ”religion” looks like when it is organized in terms of what is taken to be the authority of the Self. (Heelas 1996, 221)
Uskonto on aina aikansa kuva. Se ei ole koskaan oikeasti irrallaan sitä ympäröivästä yhteiskunnasta, vaan se päinvastoin heijastaa aikaansa, sen ilmiöitä ja asenteita, ja seurailee esim. talouden liikkeitä.
Uskonnollisen liikkeen sisällä saattaa vallita ajatus, että kyseessä on vaihtoehto elettävälle ajalle, mutta asia on yleensä juuri päinvastoin. Uskonto on aina selitettävissä ajalla, jossa se elää.
Kirkon tutkimuskeskuksen (2020) mukaan kristityiksi, luterilaisiksi tai uskonnollisiksi ihmisiksi identifioituvien määrä on kahden viimeisen vuosikymmenen aikana Suomessa laskenut. Kristityksi itsensä määrittelee 60 % suomalaisista, uskoviksi tästä määrästä taas identifioituu 43 %. Vuonna 2019 henkiseksi ihmiseksi itsensä määritteli 40 % kaikista suomalaisista, ja kristityistäkin henkisiä ihmisiä oli 44 %. Hengellisiä/henkisiä etsijöitä suomalaisista on viidennes eli 22 %.
12
Uushenkiseen ilmiöön kuuluu usein itsen määrittely henkiseksi, ei uskonnolliseksi (esim. Heelas ym. 2005). Uskonnollisuus ymmärretään tällöin institutionaalisena ja ulkokohtaisena, kun taas hen- kisyys voidaan kokea aidompana ja sisäisempänä harjoittamisen tapana. Henkisyyteen myös kuuluu yleensä tapa valita ja yhdistellä omaan vakaumukseen elementtejä eri uskonnoista. Henkisyys voi tarkoittaa myös kriittisyyttä uskontoinstituutioiden hierarkioita, normatiivista oppia ja konservatiivi- sia arvoja kohtaan (Utriainen 2018, 120.)
Uskontososiologiassa ei ole vakiintunut tiettyä tapaa määritellä uskonnollisuuden ja henkisyyden suhdetta, joten jokaisen on itse päätettävä, miten käsitteitä käyttää (Karjalainen 2018, 267). Eileen Barker (2008) esittää viisi eri tapaa hahmottaa tätä suhdetta: 1) henkisyys ja uskonnollisuus ovat synonyymejä keskenään, 2) henkisyys on uskonnollisuuden alakategoria tai 3) uskonnollisuus on henkisyyden alakategoria, 4) uskonnollisuus ja henkisyys ovat täysin toisistaan erillisiä, tai 5) ne ovat osittain päällekkäisiä käsitteitä ja jakavat joitain piirteitä keskenään (Barker 2008, 187-190.) Sekularisaatioparadigman mukaan yhteiskunnan muutokset aiheuttavat uskonnollisten instituutioi- den merkityksen vähenemisen ja niin sanotun maallistumiskehityksen modernissa ajassa. Tämä tar- koittaa yhteiskunnan ja kulttuurin erkaantumista uskonnollisista instituutioista, ja yksilötasolla us- konnon merkityksen vähenemistä yksilön elämässä, ”uskonnollisen kysynnän” heikkenemistä. Pa- radigmaa on kuitenkin kritisoitu monin tavoin. Länsimaissa uskonnollisen toiminnan nähdään siir- tyneen yleisen ja institutionaalisen puolelta nimenomaan yksityisen puolelle, ja uskonnon harjoitta- misen ja sosiaalisen muodot muokkautuvat ajan ja muun yhteiskunnan mukana (Kallunki 2018. 46- 50.) Teemu Tairan (2006) mukaan nykykulttuuriin kuuluu uskonnon notkistuminen, jolloin uskon- non käsite muuttuu liukkaammaksi ja vaikeammin hahmotettavaksi, ja sen merkitys ihmisille muut- tuu. Hän kuvaa uskontoa varsin mielivaltaiseksi ja rajoiltaan epämääräiseksi työkaluksi, ja uskon- non ja henkisyyden jakolinja kertoo pikemminkin tästä uskonnon notkistumiskehityksestä. Uskon- non paikantamiseen ei ole olemassa mitään tieteellisesti välttämätöntä kriteeriä, ja tutkimuksellisesti onkin riittävää, että tutkittavassa ilmiössä on jollain tavalla tunnistettavissa uskonnon prototyyppisiä piirteitä. Hänen mielestään tätä ilmiökenttää tulisikin lähestyä uskonnollisen luokittelun ja niihin kytkeytyvien valtasuhteiden näkökulmasta (Taira 2006, 24-25.)
Oma näkemykseni pohjautuu notkean sekä eletyn uskonnon määritelmiin. Henkisyys eroaa joiltain lähtökohdiltaan ja käytännöiltään vakiintuneista uskonnoista, mutta se ei ole vapaa uskontotyyppi- sistä piirteistä. Näitä ovat esimerkiksi näkemykset pyhästä ja epäpyhästä, arvojärjestykset, puheen ja harjoittamisen tavat, sekä tietenkin vallan muodot ja valtasuhteet. Davie (2007) luonnehtii, että
13
esimerkiksi erilaiset ideologiat sisältävät uskonnollisuuden elementin, koska ne määrittelevät joitain asioita pyhiksi (Davie 2007, 20). Tähän liittyy myös Wallenius-Korkalon (2018) näkemys siitä, että uskonnolliset liikkeet ovat kulttuureja, joilla on omat rooli-, normi- ja tapasääntönsä. Siksi niitä voi- daan lähestyä kuten muitakin kulttuurisia merkitysjärjestelmiä (Wallenius-Korkalo 2018, 23-24.) Davie (2007) puolestaan erottaa toisistaan modernin ja postmodernin uskonnollisen uskonnollisuu- den. Moderniin uskonnollisuuteen kuuluivat institutionalisoituneet kirkot sekä sekularisaatioprosessi.
Sen jako uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välillä oli selkeä. Postmoderni kehitys alkoi fragmentoida uskonnollista narratiivia sekä antoi pyhälle ja pyhyyden käsittämiselle uusia, vaihtelevia muotoja. Se myös liitti uskonnollisuuteen uusia elementtejä, kuten vaihtoehtoisen lääketieteen ja ekologisuuden.
Postmoderni myös muutti uskonnollisen sitoutumisen muotoa ja ehtoja. Aikaisemmin uskonto oli velvoittava asia, joka oli ikään kuin määrätty ja peritty. Nyt uskonnollisuus alettiin liittää persoonal- lisiin taipumuksiin. Kirkon tai muun uskonnollisen organisaation toimintaan osallistuminen kumpusi ihmisen omasta tahdosta ja hän toimi niin täyttääkseen sillä jotain tiettyä tarvettaan. Sitoutumisen kesto oli vaihteleva, ja se riippui siitä, palveliko uskonto ihmistä hänen haluamallaan tavalla. Mikään ei velvoittanut häntä osallistumaan tietyn mittaista aikaa, ja koko osallistuminen ylipäätään muuttui vapaaehtoiseksi. Modernin käsite velvollisuus (obligation) onkin muuttunut postmodernissa käsit- teeksi kulutus (consumption) (Davie 2007, 89-90, 96.)
2.5 Uushenkisyys kaupallisena ilmiönä
Vuonna 2008 Teemu Taira luonnehti Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisussa, että tuolloin henkisen kasvun ryhmistä ja keskuksista useat toimivat yhdistysmuotoisina, mikä oli ollut pitkään vallitse- vana käytäntönä. Nähtävissä oli kuitenkin kasvava kehitys, jossa palveluja alettiin tarjota liikeyri- tysmuodoissa. Erilaisia hyvinvointia tukevia koulutus- ja hoitopalveluja tarjoavia yrityksiä hän lis- taa jo 1990-luvulta alkaen (Taira 2008, 223-225.)
Jo vuonna 1996 Paul Heelas kirjoitti, että new age on syvästi sidoksissa kapitalismin kanssa. Vuonna 2018 Mira Karjalainen kirjoittaa uushenkisyyden yhteydessä hyvinvointimarkkinoista ja kulutuskult- tuurista. Kulutuskulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että ihminen samaistuu voimakkaasti kuluttamiinsa tuotteisiin ja palveluihin, ja että kulutus tuo hänelle henkilökohtaista onnea (Karjalainen 2018, 275- 276). Karjalainen listaa kulutuskulttuuriin sopiviksi tuoteryhmiksi esimerkiksi hyvinvointipalvelut- ja harjoitteet, henkisen kasvun tuotteet, kuten esimerkiksi meditaatiotyöpajat. Hän mainitsee myös
14
tuotemerkkihenkisyyden, joka liittyy kansainvälisten tuotteistettujen henkisen kasvun ja harjoituksen yrityksissä, kuten mindfulness-koulutuksina ja joogakouluina (Karjalainen 2018, 276).
Uushenkisyyteen kuuluva kaupallisuus nähdään kulttuurin subjektiivisen käänteen tuloksena. Henki- syyden tai uskonnollisuuden kuluttaja valitsee tarjolla olevasta valikoimasta itselleen sopivimmat henkisyyden muodot (Karjalainen 2018, 273-275). Uushenkisyys onkin tutkimuksessa nähty usein uusliberalistisena ilmiönä (esim. Rimke & Brock 2019, Rimke 2020). Uusliberalismi voidaan määri- tellä pyrkimyksenä purkaa markkinoiden valtiollista sääntelyä ja vähentää julkisen vallan puuttumista yhteiskuntaan. Vähämäen (2009) mukaan Michel Foucault puolestaan näki uusliberalismin tarkoitta- van uudenlaista sääntelyä ja ohjausta, jossa julkinen valta muuttaa muotoaan ja alkaa toimia alueilla, joita se ei aikaisemmin ole hallinnut (Vähämäki 2009, 195). Voidaan puhua myös ekonomisoinnista.
Se tarkoittaa kehityskulkua, jossa ihmiselämä tulee yhä enemmän erilaisten kulttuurien, instituutioi- den ja hallintamentaliteettien kautta rahatalouden ja laskelmoinnin piiriin (Caliskan & Callon 2009, 370.)
Teemu Tairan (2008) mukaan ei ole tarkoituksenmukaista nähdä uushenkisyyttä poliittisesti korrek- tisti pelkästään proggressiivisena tai anti-kapitalistisena, tai sitten tuomita sitä vain pelkäksi kulu- tuskulttuurin tai uusliberalismin ilmenemismuodoksi. Tähdellisempää olisi tutkia uushenkisyyden ja kapitalismin vuorovaikutusta (Taira 2008, 239). Tämä katsantokanta on tärkeä myös omassa tut- kimuksessani.
15
3 Teoreettinen tausta
Työni teoreettisena taustana ovat Michel Foucaul´n käsitykset vallasta ja hallinnasta. Hänen val- tanäkemyksensä ei koostu yhtenäisestä teoriasta, vaan pikemminkin valtaa koskevista pohdinnoista, jotka myös elivät ja määrittyivät ajan myötä. Omassa analyysissäni keskeisiä ovat hänen näkemyk- sensä kuri-ja biovallasta, sekä normalisaation ja hallinnan käsitteet. Sivuan myös kontrollin käsi- tettä, jota Gilles Deleuze kehitti hänen ajattelunsa pohjalta. Käsitellessäni uushenkisyyden kaupalli- suutta käytän myös karisman käsitettä, ja pohdin ilmiötä suhteessa Max Weberin profeetta-maa- gikko-pappi-jaotteluun.
3.1 Tuottava ja ohjaileva valta
”How?” not in the sense of ”How does it manifest itself” but ”How is it exercised?” and ”What happens when individuals exert (as we say) power over others?” (Foucault 1994, 337)
Vallan kysymys nousi Foucault´n työn keskiöön 1970-luvun alussa. Hänen näkemyksensä eroaa sekä liberaalin perinteen tavasta, joka näkee vallan lakeja säätäville ja tulkitseville instituutioille kuuluvana yksinoikeutena, että marxilaisesti ajateltuna hallitsevan luokan, ideologisen rakenteen ja valtakoneiston käsitteiden kautta. Hän torjuu myös riittämättömänä sen ajatuksen, että pelkkä kielto olisi yleispätevä vallankäytön mekanismi. Jo varhaisissa tutkimuksissaan psykopatologian ja lääke- tieteen historian parissa hän dokumentoi tiettyjen väestönosien hallitsemiseen käytettyjen tekniikoi- den ja instituutioiden syntyä kytkeytyneenä näihin ajattelun järjestelmiin (Tiisala, Filosofia.fi, 2014.) Siirryttiin perinteisestä sulkevan ja pakottavan vallan näkemyksestä kohti itsen hallitsemisen ja alistamisen tekniikoita (Vähämäki 2009, 177).
Perinteinen näkemys näkee vallan kiinnittyneenä rakenteisiin ja asemaan. Se voidaan omistaa, ostaa anastaa, periä ja myös menettää. Se, jolla on valtaa, on toimija, ja muut ovat vallan kohteita. Fou- cault (1988) taas näkee vallan modernin yhteiskunnan toimintasuhteena, joka määrittää sitä tapaa, jolla ihmiset ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Valta on läsnä kaikkialla, missä ihmiset ovat kanssakäymisessä keskenään. Valtasuhteessa kaikki osapuolet ovat sekä toimijoita että kohteita, ja vallan mukana on aina myös vastarinta. Valta ja vastarinta puolestaan ovat peliä, ja kamppailujen ja ristiriitojen kautta nämä jatkuvasti muuttuvat, vahvistavat ja kääntävät voimasuhteita vastakkaisik- seen (Foucault 1988, 69-72.)
16
Foucault´n mukaan valta on toimintaa, jota harjoitetaan voimien hallitsemiseksi. Tarkoitus ei ole niinkään alistaa ja riistää, vaan tuottaa ja suojella. Toinen osapuoli pyrkii näin ohjaamaan toisen voimia saavuttaakseen tiettyjä päämääriä, ja nämä tilanteet uudistuvat ja muuttuvat jatkuvasti. Val- taa on mahdollista käyttää vain vapaisiin subjekteihin. Väkivalta taas ottaa kohteelta pois mahdolli- suuden toimia toisin, kuin vallanharjoittaja tahtoo (Foucault 1982, 221.) Valta ei siis tarkoita staat- tista järjestystä vaan dynaamista voimakenttää, ja se on luonteeltaan strategista (Helén 1995, 276- 277). Elämä irrallaan valtasuhteista ei ole mahdollista, koska se edellyttäisi joko täydellistä eristäy- tymistä tai sitten toimimista suhteissa, joissa ei voi valita, kuinka reagoi toisten toimintaan (Tiisala, Filosofia.fi 2014).
Valtasuhteet nähdään siis strategisina peleinä, joissa ihmiset pyrkivät toistensa toimintaan vaikutta- malla saamaan aikaan tietynlaista toimintaa. Foucault keskittyy pitkäkestoisiin strategisiin käytän- töihin eli valtasuhteiden institutionalisoituihin muotoihin. Niillä pyritään tuottamaan tietynlaista toi- mintaa muokkaamalla ihmisten tapoja toimia. Vakiintuessaan nämä käytännöt muuttuvat hallin- naksi (governement) ja tulevat suhteellisen riippumattomiksi puitteissaan toimivien yksilöiden pää- määristä. Valtasuhteelle onkin olennaista, miten se itsessään toimii ja tuottaa toimintaa, eivätkä niinkään toimijat ja heidän yksilölliset pyrkimyksensä (Tiisala, Filosofia.fi 2014.)
Keskiajalla valta oli hallitsijan eli suvereenin valtaa. Suvereeni valta päätti elämästä ja kuolemasta, ja sen ilmentymiä olivat esimerkiksi kidutukset ja julkiset teloitukset. Nämä symboloivat vallan eh- dottomuutta ja rajattomuutta. Suvereeni valta olikin pakottavasti, negatiivisesti ja ylhäältä alaspäin yksilön ruumiiseen ja elämään kohdistuvaa (Foucault 1998, 96-98.)
1600-luvulla alkoi kehittyä nykyisen modernin vallan muoto, jota Foucault kutsuu biopolitiikaksi.
Silloin alettiin tiedostaa ihmisruumis vallan kohteena: sitä oli mahdollista manipuloida, kouluttaa, tehdä kuuliaiseksi sekä näin muuttaa, täydentää ja käyttää (Foucault 2000, 186-187.) Ranskan van- kilainstituutio loi puitteet kriminologisille tutkimuksille ja luokitteluille pyrkimällä pelkkiin rikok- siin ja rangaistuksiin keskittymisen sijasta muokkaamaan rikoksen tekijöitä kurinpidollisilla ja kou- livilla käytännöillä. Määriteltiin ”vaaralliset yksilöt”, joiden muodostamaa riskiä ja uhkaa vastaan muun yhteiskunnan on suojauduttava. 1800-luvun jälkipuolen psykiatria taas pyrki erottelemaan tie- teellisesti toisistaan terveen ja epäterveen seksuaalisuuden: epänormaaleiksi määriteltiin esimerkiksi homoseksuaalisen kaltaiset ”pervertit”, jotka olivat harhautuneet pyrkimyksestä suvunjatkamiseen.
Väestön biopolitiikan päämääränä oli kasvattaa väestön elinvoimaisuutta, joten väestön degeneroi- mista edustavaan toimintaan tuli puuttua (Tiisala, Filosofia.fi 2014.)
17
Myös uushenkiset vallan strategiat keskittyvät alistamisen sijaan ohjaamiseen ja suojeluun. Ne ko- rostavat yksilöllisyyttä sekä yksilön vapautta ja ohjaavat tätä erilaisin menetelmin kohti toivottua karsien pois ei-toivotuiksi määriteltyjä ominaisuuksia ja käyttäytymisen tapoja.
3.2 Kurivalta
Biovallan ensimmäinen ilmenemismuoto oli kurinpidollinen valta. Sen tarkoituksena oli kesyttää ihmisruumis ja ottaa se mahdollisimman suureen hyötykäyttöön. Tämän anatomis-poliittisen ruu- miin voimia, hyödyllisyyttä sekä muovattavuutta tuli lisätä ja kasvattaa ja yhdistää se kurinpidolli- sin menetelmin tehokkaisiin ja taloudellisiin kontrollijärjestelmiin (Foucault 1998, 99.) Kurivalta tuottaa ”kuuliaisia ja hyödyllisiä ruumiita” (Foucault 1980, 158).
Totteleminen tapahtui oman ruumiin kontrollin lisääntymisen kautta. Kurinpitoon koulittiin harjoi- tuksella, jossa ruumis pakotettiin toistoa sisältäviin tehtäviin. Kun käyttäytyminen suunnattiin näin kohti päämäärää, oli harjoitettavasta yksilöstä näin mahdollista koska vain esittää arvio suhteessa päämäärään, muihin yksilöihin ja harjoituksen toteuttamistapaan. Tämä mahdollisti laadun ja kas- vun. Tämän harjoituksen alkuperä oli uskonnollisessa harjoituksessa, jossa tämänpuoleisessa tapah- tuvalla toiminnalla turvattiin autuus tuonpuoleisessa, kun taas tässä pyrittiin ikuiseen alistussuhtee- seen maan päällä. Menetelmiä olivat esimerkiksi yksinkertaisten rutiinien luominen ja toistaminen, tuottavuuden ja tehokkuuden mittaaminen ja tarkkailu sekä yksilöiden luokittelu ja heidän toimin- tansa rajoittaminen esimerkiksi kontrolloimalla tilaa ja ajankäyttöä. Erityisesti kurinpidollisia mene- telmiä edustivat vankilat, sairaalat ja koulut (Foucault 2000, 186-190.) Ruumiinmuokkauksen ja tarkkailun kautta yksilöistä muovautui kurinalaisia, itse itsensä yhteiskuntajärjestykseen sovittavia ja omat kykynsä ja voimansa hyödyllisiksi valjastavia järjestelmän osia. Kurivallan valtakoneisto oli kasvoton: oleellista oli järjestelmällinen ja jatkuva valta, joka käytäntöjensä kautta loi yksilöihin itsekurin, jonka kautta he itse valvoivat itseään (Helén 2016, 75.)
Kurin jatkuvuudesta huolehtivat valvontatekniikat ja -instituutiot, ja kurinalaistetut ihmiset tiedosti- vat olevansa jatkuvasti tarkkailun alla. Valvonta tunnisti kuria ja järjestystä rikkovat, normaalista poikkeavat yksilöt, ja korjasivat heidät sopivilla keinoilla normaaleiksi, kuuliaisiksi ja hyödyllisiksi (Helén 2016, 76.) Tunnetuin kurivallan rakennelma on Panopticon-laite, jota voidaan pitää symbo- lina kaikelle kurinpidolle. Se on vankila, jossa sellit on sijoitettu siten, että keskellä rakennusta päi- vystävän vartijan on mahdollista nähdä koska vain vankisellien sisään. Koska vanki ei näe vartijaa,
18
hän ei voi tietää, koska häntä tarkkaillaan, ja näin hän sisäistää normalisoivan kurin ja alkaa itse valvoa omaa käytöstään (Foucault 2000, 273-275.)
3.3 Biovalta ja biopolitiikka
Varsinaiseksi biopolitiikan, tarkemmin väestön biopolitiikan, aikakaudeksi Foucault nimittää 1700- luvulta alkanutta ajanjaksoa. Vanha suvereeni kuoleman mahti oli nyt korvattu elämän laskel- moidulla johtamisella ja ruumiin hallinnoinnilla, ja väestön elämää, kuten lisääntymistä, syntymää, kuolemaa, pitkäikäisyyttä ja terveydentilaa voitiin hallinnoida erilaisilla väliintuloilla ja sääntely- menetelmillä. Tiedon ja vallan menetelmillä pyrittiin ottamaan vastuuta elämän prosesseista sekä muokkaamaan ja kontrolloimaan niitä. Kuoleman uhka oli etääntynyt myös elämään ja eloonjäämi- seen liittyvän tietämyksen lisääntymisen myötä, ja tilalle tuli mahdollisuus tietynasteiseen elämän hallitsemiseen. Hallinta laajeni yksilöistä ja yhteisöstä elämään ja sen olemassaoloon sekä lajin säi- lyttämiseen, ihmiskuntaan vaikuttaviin ilmiöihin ja niiden hallitsemiseen (Foucault 1998, 98-101.) Modernissa yhteiskunnassa yksilön ruumista hallitaan hienovaraisesti, käyttäen luokitteluja, sään- töjä, hyväksyntää ja hylkäämistä. Tietoa yksilöiden kontrolloimiseen hankitaan esimerkiksi tieteelli- sellä tutkimuksella ja psykologisilla analyyseilla. Biovalta ymmärtää, moralisoi, määrittää, kategori- soi ja tuottaa kuuliaisia ruumiita. Se ottaa haltuun koko ihmiselämän sekä elämänprosessit ja pyrkii arvioimaan ja hallitsemaan niitä ohjaamalla ja ojentamalla. Lakien sijasta valta toimii sopeuttavien normien kautta. Kurikäytännöillä pyritään normalisoimaan yksilöitä puuttuen heidän toimintansa yksityiskohtiin, ja pakkoa ja alistamista käytettäessä tavoitteena on jokin positiivinen, ei vain pelkkä vallankäyttö (Foucault 1998, 99-100; Foucault 2000, 193-213.) Myös uushenkisyyteen liitty- vien kurikäytäntöjen tarkoituksena on ohjata yksilöä hänelle hyödyllisten käytäntöjen pariin.
Biopolitiikan kautta ihmiselämä on otettu tehokkaaseen ja pikkutarkkaan hallintaan. Biopolitiikan tarkoitus ei siis ole voimien riistäminen, tukahduttaminen ja alistaminen vaan niiden vahvistaminen, lisääminen ja ohjaaminen. Kurikäytännöillä pyritään normalisoimaan yksilöitä, biopolitiikka taas perustuu koko väestön säätelymenetelmille (Dreyfus & Rabinow 1982, 133-142.)
Hallinnan ja ihmisten käytöksen ohjaaminen ei siis tee ihmisistä passiivisia kohteita. Hallinta edel- lyttää sitä, että sen kohteet ovat aktiivisia ja vapaita. Foucault kutsuu tiettyjä vallankäytön
19
moderneja ilmentymiä normalisoivaksi hallinnaksi. Normalisoiva yhteiskunta on syntynyt seurauk- sena elämään keskitetystä valvontateknologiasta (Foucault 1998, 96-103.)
3.4 Normi, normaali ja normalisointi
Foucault´n ajattelussa normi on mitta, joka osoittaa objektiivista tietoa eli asioiden kuvausta ja il- maisee arvoa ja standardia. Sen mukaiset asiat on yhdenmukaistettu eli standardoitu. Tähän liittyy tieteellinen normaalin käsite (Helén 2016, 93.)
Normaalista tuli keskeinen käsite ihmisiä tutkivien tieteiden kehityksen myötä. Se muotoutui ensin- näkin modernin lääketieteen parissa sairauden vastinpariksi, jolloin terveydestä tuli normaalin syno- nyymi. Toiseksi se liittyy tilastotieteen normaalijakauman ideaan, jossa ihmiselämän nähtiin järjes- tyvän keskiarvon mukaan esimerkiksi väestötieteen ja myöhemmin psykologisen tutkimuksen valta- virran parissa. Normaali tulee näkyville, kun sitä verrataan epänormaaliin, ja se on olemukseltaan häilyvä ja monimerkityksinen. Se on myös joustava, ja tarjoaa näin tarkoituksenmukaisen muodon sellaiselle ihmisiä koskevalle tiedolle, jota tarvitaan elämän edistämiseen ja hallintaan eri yhteyk- sissä (Helén 2016, 93-99.)
Normaaliksi tekemisen toimenpiteitä kutsutaan normalisoinniksi. Normalisoinnin lajeja ovat tiedon- hankinta, harjaannuttaminen ja itseymmärryttäminen. Ensimmäisessä tapauksessa tarkkailun, tes- tauksen, tutkinnan ja muun tiedonhankinnan keinoin pyritään esimerkiksi terveydenhuollossa var- mistamaan toivottu terveyskehitys ja karsimaan pois poikkeavuudet. Harjaannuttamisen tekniikoita ovat esimerkiksi kuntoutus- ja elämänhallintaohjelmat, joilla korjataan ei-toivotut toiminnot ja arvi- oidaan yksilön edistymistä. Itseymmärryttäminen puolestaan tarkoittaa esimerkiksi ohjaavaan neu- vontaan tai kansalaiskasvatukseen liittyviä käytäntöjä, joilla ihmisille esitetään tosiasiatietoa heitä henkilökohtaisesti puhuttelevalla tavalla. Pyrkimyksenä on saada heidät suhteuttamaan oma elä- mänsä, eli esimerkiksi vitaaliset ominaisuudet, halut, tunteet ja tottumukset sekä ihmissuhteensa tä- hän tietoon. Itseymmärryttäminen voi koskea mitä tahansa elämänaluetta, ja siihen liittyy usein usu- tus elämänmuutokseen sekä informaation antaminen tämän mahdollistavista keinoista ja teknii- koista (Helén 2016, 102-104.)
Hankitun tiedon kautta rakennetaan diskursseja, jotka oikeuttavat valtaa. Diskurssi on järjestelmä, joka luo merkityksiä ja määrittää ne säännöt, joiden mukaan asioista puhutaan ja sen, miten totuus määritellään (Tontti 1998, 1-10.)
20
Tiedon tuottamisella ja hallinnalla rakennetaan kontrollin kohteena olevan yksilön identiteettiä nor- maalista poikkeavana ja tietynlaisia toimenpiteitä tarvitsevana. Verrattaessa aiemmin vaikuttanee- seen juridis-poliittiseen valtakäsitykseen, joka toimi akselilla lainmukainen tai laiton, uusi val- takäsitys operoi käsitteillä normaali tai epänormaali, terve tai sairas. (Tontti 1998, 1-10.) Normali- saation kautta yksilölle muodostuu subjetiviteetti, joka tarkoittaa hänen tietoisuuttaan ominaisuuk- sistaan, eli tiedostettua identiteettiään (Leskisenoja 2017, 19).
3.5 Hallinnallisuus ja kontrolli
Foucault siirtyi 1970-luvun aikana kuriyhteiskuntien ja perinteisen vallan analyysistä kohti subjek- tiivisuuden analytiikkaa, joka tarkoitti itsen alistamisen, itsen hallinnan tai itsen luomisen proses- sien tutkimista. Ihmisen hallitseminen yksilönä nousi siis keskeiseksi (Vähämäki 2009, 178.) Vallankäyttö muuttuu hallinnaksi, kun vallan ei enää nähdä tulevan ulkopuolelta. Pitkäjänteiset ja vakiintuneet valtasuhteet eivät enää riipu siitä, keitä osapuolet ovat. Valta ei toimi jossain tietyssä tilassa, vaan se on globaalia. Hallinta luo eräänlaisia ympäristöllisiä raameja ja ehtoja, ja yksilö suh- teuttaa ja muokkaa toimintaansa reagoimalla niihin. Näin yksilö ei välttämättä edes miellä tulleensa hallituksi (Virtanen 2016, 213; Vähämäki 2009, 177.) Foucault kehitti hallinnallisuus-käsitteen val- lantutkimuksen tarpeisiin hallitsemisen strategisen kentän muuttuessa, kun instituutiokeskeisyy- destä siirryttiin kohti monimutkaisempia vallan teknologioita. Hallinnallisuudella hän tarkoitti mui- hin ihmisiin kohdistettujen hallintatekniikoiden ja itsetekniikoiden kohtaamista (Foucault 2014, 310, Koivusalo 2010, 217.)
Kurivallan instituutiot ovat alkaneet yhteiskuntien muuttuessa kriisiytyä ja sen myötä limittyä kont- rolliyhteiskunnan kanssa. Perinteisten instituutioiden sijaan valta ottaa haltuun yksilöt leviten kaa- sumaisesti kaikille elämänalueille, ihmisten aivoihin ja ruumiiseen. Kontrollivallan mekanismit ei- vät kuitenkaan korvaa kurimekanismeja, vaan asettuvat ikään kuin niiden päälle ja ulottavat vallan yhä syvemmälle. Kurivallan apparaatteja oli mahdollista myös jossain määrin väistää ja paeta, mutta kontrolli nielaisee ne sisäänsä sekä vahvistaen niitä että alkaen valvoa ihmisiä alueilla, jotka olivat ennen tästä erillään. Valta ottaa haltuun myös sosiaalisen kentän, ja ihmisyksilö alkaa itse valvoa itseään ohjaten ja kannustaen itseään yrittäjämäisesti ja loputtomasti eteenpäin (Deleuze 2005; Hardt & Negri 2005, 39; Lazzarato 2006, 67.) Koivusalo (2012) kuvaakin, että aikamme hal- lisemisen strategioita määrittävät pyrkimys tuottaa yksilölle vapautta sekä kasvattaa tätä vapautta valvovia ja ohjaavia kontrollikoneistoja (Koivusalo 2012, 195).
21
Uushenkisyys ottaa ihmisen haltuun kokonaan, henkisenä, fyysisenä ja psyykkisenä olentona. Se tarkkailee ja havainnoi häntä sekä yksityiskohtien että kokonaisuuden kautta ja pyrkii normalisoin- tiin. Se myös saa hänet havainnoimaan ja tarkkailemaan itse itseään. Tämän yhteydessä on olen- naista mainita vielä Foucault´n paimenvallan käsite. Tämä juutalais-kristillisestä perinteestä vaikut- teensa saanut vallan muoto pyrkii paimentamaa ihmisyksilöä, hänen arkeaan ja tekojaan, johdattaen häntä kohti pelastusta. Ennen paimenvalta johdatti ihmistä kohti ikuista elämää ja pelastusta seuraa- vassa maailmassa, kun taas nyt pelastus tarkoittaa terveyttä, hyvinvointia ja turvallisuutta tässä to- dellisuudessa (Virtanen 2006, 71-77.)
3.6 Itsetekniikat
Vähämäki (2009) ottaa valta-analyysin keskustaan yksilön ja yksilöllistymisen, koska valta toimii yksilössä. Yksilöllistyminen ei kuitenkaan ole spontaani, luonnollinen projekti, vaan sen tuottavat tietynlaiset valtatekniikat (Vähämäki 2009, 178.)
Foucault´n (1998) mukaan yksilö rakentaa itsestään moraalisubjektia erilaisilla minäkäytännöillä.
Hän kohdistaa itseensä toimintaa, jonka tavoitteena on itsen tunteminen, hallitseminen, muokkaami- nen ja kehittäminen (Foucault 1998, 134-135.) Minätekniikoissa olennaista on yksilön omatoimi- suus. Niiden avulla hänen on mahdollista muokata omaa kehoaan, ajatteluaan, käytöstään ja sielu- aan. Näin yksilö rakentaa itseään, tai hän rakentuu erilaisten käytäntöjen edesauttamana (Foucault 1997, 177.)
Itsetekniikoilla luodaan tietoa omasta itsestä, pyrkimyksenä ymmärtää, ketä olemme. Foucault jakaa pohdinnassaan tekniikat neljään ryhmään. Näistä ensimmäinen sisältää tuotantotekniikat, joita käy- tetään erilaisten objektien tuottamiseen ja muovaamiseen. Toinen sisältää merkkijärjestelmäteknii- kat, joiden avulla käytämme merkkejä, merkityksiä ja symboleja sekä annamme merkityksiä. Kol- mantena olevat valtatekniikat määrittävät yksilöiden käytöksen, alistavat heitä tiettyihin päämääriin tai hallinnan alaisuuteen ja objektivoivat subjektin. Neljäntenä tulevat itsetekniikat, ”joilla yksilöt voivat yksinään tai muiden avustuksella tehdä tietyn määrän toimenpiteitä keholleen ja sielulleen, ajatuksilleen, käyttäytymiselleen ja olemisen tavalleen – muuttaa itseään saavuttaakseen tietynlai- sen onnen, puhtauden, viisauden, täydellisyyden tai kuolemattomuuden tilan.” (Foucault 2014, 300.)
22
Nämä tekniikat toimivat harvoin erikseen, sen sijaan ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keske- nään. Niiden kautta omaksutaan tiettyjä valmiuksia sekä myös asenteita, joten niihin kuuluvat kul- lekin tyypille ominaiset tavat opettaa ja muuntaa yksilöitä. (2014, 300.)
Itsetekniikoiden alkuperä on antiikin filosofiassa ja kristinuskon hengellisessä ajattelussa ja luosta- riperiaatteissa myöhäisantiikin ajalla. Kreikkalaisissa ja roomalaisissa teksteissä puhutaan ”itsestään huolehtimisesta” ja ”itsensä tuntemisesta” yhteiskunnan perusperiaatteina sekä elämäntaidon perus- teina. Ensimmäisenä on painotettu itsestään huolehtimista, ja itsensä tunteminen on sisältynyt sii- hen. Eräässä varhaisista teksteistään Platon kuvaa, että itsestään huolehtiminen on itsensä tunte- mista, ja että itsensä tuntemisesta tulee itsestä huolehtimiseen pyrkimisen päämäärä. Kristillinen as- ketismi on puolestaan pitänyt olennaisena nimenomaan itsensä tuntemisen hyvettä (2014, 301-303.) Antiikin itsestä huolehtimisen kulttuuri näyttäytyi omaan itseen vetäytymisenä ja pohdintana. It- sestä tehtiin muistiinpanoja, joihin oli sitten myöhemmin mahdollista palata, ja ystäville laadittiin kirjoitelmia ja kirjeitä heidän auttamisekseen. Itsestä kirjoittaminen muotoutui erääksi länsimaiden vanhimmista traditioista – itsestä tuli kirjoittamisen teema, tai objekti. Introspektio muuttui aina vain yksityiskohtaisemmaksi, ja näin avautui kokonaan uusi kokemuskenttä käsittäen elämän eri vivahteita ja sieluntiloja, kirjoittamisen syventäessä ja voimistaessa itsen kokemusta. Teoriassa pai- notus oli sielun vaalimisessa, mutta käytännössä myös ruumiin voinnin vaaliminen saattoi nousta tärkeäksi. Esimerkiksi Marcus Aurelius kirjoituksissaan kertoo itsestään, kurkkukivuistaan ja syö- misistään (2014, 304-310.)
Itsestä huolehtiminen oli universaali ja koko elämän mittainen velvoite. Sen sijaan, että olisi valmis- tauduttu esimerkiksi kuoleman jälkeiseen elämään, tarkoituksena oli totaaliseen suoritukseen – elä- mään - valmistautuminen. Itsensä vaalimisen käytänteet oli hallittava, ja niiden sekä itsetuntemuk- sen välillä oli suhde. Omaan terveyteen kohdistuva lääketieteellinen huoli oli jatkuvaa, ja näin ihmi- sestä oli tultava oman itsensä lääkäri. Stoalainen filosofia määritteli kolme itsetekniikkaa: ystäville kirjoitetut kirjeet ja se, mitä ne paljastavat itsestä, itsen ja omantunnon tutkiskelu, jonka ohessa arvi- oidaan sitä, mitä on tehnyt ja olisi pitänyt tehdä, sekä askeesin (2014, 312-315.)
Platonin mukaan yksilön oli löydettävä totuus itsestään, stoalaisten mukaan taas totuus ei ole yksi- lössä vaan opettajien opeissa, ja oppilaan sisäistettyä oppimansa se muuttuu käyttäytymissään- nöiksi. Kristilliseen askeesin kuuluva itsen ja todellisuuden kieltäminen ei kuulu stoalaiseen askee- siin, vaan se tarkoittaa itsen pohdintaa ja itsehillintää, johon päästään saavuttamalla ja hyväksy- mällä totuus. Askeesin muodostaa joukko käytänteitä, joiden kautta yksilö saavuttaa tämän
23
maailman todellisuuden ja totuuden sekä muodostaa pysyviä toimintaperiaatteita. Subjektiivisuus voimistuu, eli totuus subjektivoituu. Käytännössä askeesi tarkoitti ensiksi eräänlaista meditaatiota, jossa kuvitellaan erilaisia tapahtumia ja kokeillaan niihin reagointia, tarkoituksena sopeutua esimer- kiksi eteen tuleviin vaikeuksiin. Toiseksi harjaannutaan todellisiin tilanteisiin seksuaalisen pidätty- vyyden, fyysisen kieltäymyksen ja muiden puhdistumisriittien kautta (2014, 316-320.)
Kristinusko teki yksityisestä harjoittamisesta julkista. Foucault ottaa esimerkiksi katumisen kristin- uskon itseen kohdistuvana tekniikkana. On saavutettava kuoleman jälkeinen pelastus, ja tätä varten on noudatettava tiettyjä ehtoja ja käyttäytymissääntöjä. On tunnettava oma itsensä paikallistaakseen syntinsä, kaduttava niitä ja etsittävä totuutta ja sielun puhtautta. Itsen paljastamisen tekniikka exo- mologesis paljastaa syntisen olemuksen ja pyyhkii pois synnin (2014, 321-323.)
Länsimaisen yhteiskunnan kehittyessä ohje ”tunne itsesi” on syrjäyttänyt ohjeen ”pidä huolta itses- täsi”. Moraalisten periaatteiden voimakas muutos on tuonut mukanaan ajatuksen siitä, että omasta itsestä huolehtiminen on jotenkin moraalitonta, ja kristillisten periaatteiden mukaan pelastuksen edellytyksenä on itsensä kieltäminen. Itsensä tunteminen (ajattelevan subjektin) merkitys on myös- kin lisääntynyt tietoteorian perustana teoreettisessa filosofiassa. (2014, 304.)
Uushenkisyys painottaa myös itsensä tuntemista, mutta se on nostanut sen rinnalle myös itsestä huolehtimisen merkityksen. Uushenkisyys korostaa yksilön omatoimisuutta, jonka avulla hän hank- kii itsestään tietoa sekä muokkaa ja rakentaa itseään uushenkisen ideaalin mukaan. Itsen tunteminen ja itsestä huolehtiminen auttavat yksilöä tavoittelemaan hyvinvointia ja tämänpuoleista autuutta.
3.7 Uushenkisyys ja uusliberalismi
Foucaul´n mukaan biovalta on ollut olennainen osatekijä kapitalismin kehittymisessä. Ihmisruumiin ottaminen haltuun on mahdollistanut sen sijoittamisen kontrolloituna tuotantokoneistoon, ja väes- töilmiöiden hallinnan myötä ne on saatettu mukaan taloudellisiin prosesseihin. Nämä molemmat tekijät on saatava kasvun ja vahvistumisen tielle ja turvattava niiden käyttökelpoisuus ja tottelevai- suus, sekä sopivilla valtamenetelmillä optimoitava voimia, valmiuksia ja yleensä elämää ilman, että niistä tulee liian vaikeita hallita. Biopolitiikka ja biovalta ovatkin saaneet alkunsa Foucault´n yrityk- sistä määritellä liberalismia (Foucault 1998, 100; Vähämäki 2009, 181.)
Vähämäen (2009) mukaan Foucault puhuu kansalaisyhteiskunnasta, jonka tasolla liberalismi har- joittaa ohjaustekniikoita. Kansalaisyhteiskunta ei ole todellisuus, johon valtio suoraan suuntaa inter- ventioita ja alistaa sitä, eikä se myöskään ole autonominen suhteessa siihen. Se on tietynlainen
24
käyttöliittymä ja risteys siinä kohtaa, jossa kohtaavat valtasuhteet ja se, mikä niitä pakenee. Libera- lismi on ohjauksen ja hallinnan taitoa tässä risteyskohdassa, ja siinä syntyy myös biopolitiikka (Vä- hämäki 2009, 188.)
Myös uushenkisyyden markkinat eli uushenkisyys kaupallisen ulottuvuutensa kautta on osa markki- najärjestelmää. Vähämäen (2009) mukaan markkinat toimivat testinä sille, mikä on hyvää ja yhteis- kunnassa merkityksellistä. Näillä markkinoilla ihmiset toimivat yrittäjinä taistellen pelastuksestaan ja pyrkien erottautumaan toisistaan. Uusi liberalismi pyrkii muokkaamaan ja ohjaamaan ihmisiä markkinoilla toimimista varten sekä kontrolloimaan heidän yhteyksiään ja ohjaamaan moneutta.
Vallan kohteena ovat elämä ja ymmärrys, ja tarkoitus on vaikuttaa elämään, käyttäytymiseen ja mielipiteisiin (Vähämäki 2009, 188-189.) Uushenkisyyden parissa elävien ihmisten uskonnollisuus elää siis myös näiden lainalaisuuksien kautta.
3.8 Karisma
Karismaattisuus liitetään usein uskonnollisiin liikkeisiin, ja karismaattinen johtajuus on myös yksi johtajuuden lajeista. Karismaattinen johtaja toimii ikään kuin ”lämpimänä keulakuvana” tarjoten yhteisiä arvoja, joihin organisaation jäsenet voivat samaistua. Hän ei ole sääntöjä totteleva byro- kraatti, vaan hän laatii säännöt, joihin seuraajat sitoutuvat tunteen pohjalta. Seuraajat pyrkivät jäljit- telemään johtajaansa ja näin kuvastavat johtajansa näkemystä siitä, mitä lopulliset päämäärät ovat.
Tällainen tunnepohjainen sitoutuminen ei tarjoa toiminnalle yhtä vakaata pohjaa kuin byrokraatti- nen organisaatio (Takala 2013, 23-24.)
Max Weber (1968) kuvaa karismaattisen hengellisen auktoriteetin esiintyvän kahdessa eri muo- dossa. Se voi olla sisäsyntyistä ja ikään kuin perittyä. Se on lahja, jota ei ole mahdollista saavuttaa tietoisilla pyrkimyksillä. Karisman toinen versio taas nimenomaan saavutetaan tietoisilla pyrkimyk- sillä. Tähän tosin liittyy oletus, että karisman saavuttaneessa henkilössä on jo alun perin ollut jon- kunlainen valmius tähän, se on ollut hänessä ikään kuin piilevänä, ja esimerkiksi askeesi tai muu initiaatio on herättänyt sen hänessä ”toimivaksi”. Karisma on tiettyä pyhyyttä, sankarillisuutta, ve- tovoimaa tai jotain muuta erityistä ominaisuutta, eikä karismaattinen johtaja tarvitse valtansa poh- jaksi muita instituutioita. Karisma voi ilmetä ekstaattisena kokemuksena, ja tämän kokemuksen omaaminen erottaa maallikon ja auktoriteetin: maallikko voi tavoittaa ekstaasin satunnaisesti, jol- loin tämä ilmenee eräänlaisena päihtymystilana. Karismaattisella henkilöllä ekstaasi on tietoista ja liittyy hänen tehtävänsä harjoittamiseen (Weber 1968, 253-258.)
