Suomen murteiden ja yleiskielen syntaksin ja koheesiokeinojen vertailua
OSMO lKOLA, ULLA PALOMAKI, ANNA
KAISA Ko1rro Suomen murteiden lause
oppia ja tekstikielioppia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 5 I I, Mantta 1989. 568 s.
Kielenkayton ja kontekstin suhteisiin kohdistuva tutkimus on tullut kahden viime vuosikymmenen aikana yha kes
keisemmaksi lingvistiikan alaksi - auto
nomisen kielitieteen rinnalle. Suomessa
kin on tehty useita tutkimuksia seka lauserajan ylittavan syntaksin etta laa
jemmin kontekstiin, vuorovaikutukseen ja tekstin tuottamiseen ja ymmartami
seen keskittyvien diskurssipragmatiikan, keskusteluntutkimuksen ja psykolingvis
tisen tekstintutkimuksen aloilta. Samalla puhutun ja kirjoitetun, suunnitellun ja suunnittelemattoman kielenkayton erot ja ominaispiirteet ovat tulleet kiinnos-
tuksen kohteeksi mm. sellaisten lingvis- tien kuin Chafe, Givón, Labov, Linell ja Ochs ansiosta. Suomen murteiden ja yleiskielen tai puhutun ja kirjoitetun suomen tekstuaalisia ja syntaktisia eroja ja yhtäläisyyksiä koskeva perusluonteí- nen selvitys olisi tervetullut lisä tähän jo verraten laajaan tutkimustraditioon.
Osmo Ikola, Ulla Palomäki ja Anna- Kaisa Koitto ovatkin tehneet näitä asioi- ta käsittelevän suurteoksen aineistonaan Lauseopin arkiston (LA:n) kokoelmat.
Ongelmallista on kuitenkin se, että hei- dän teostaan on hankala suhteuttaa olemassa olevan tutkimuksen muodos- tamaan kehikkoon.
Kirjan lähdeluettelon perusteella sekä tekstin että syntaksin tutkimuksesta hahmottuu kovin kapea kuva. 568-sivui- sen teoksen lähteissä on vuoden 1980 jälkeen tehtyä suomalaista kielentutki- musta edustamassa kirjan tekijöiden ja joidenkin muiden turkulaisten tutkijoi- den töiden lisäksi vain kaksi monogra- fiaa ja kolme artikkelia sekä yksi kielen- käytön käsikirja. Kokonaan huomiotta on jäänyt puhutun kielen ja murteiden tutkimuksen osalta esimerkiksi Kaija Kuirin ja Valma Yli-Vakkurin tuotanto sekä Matti Suojasen työryhmän raportti Turun puhekielen syntaksista. Keskeis- ten suomen syntaksin tutkijoiden Auli Hakulisen ja Terho Itkosen tutkimukset eivät juurikaan ole päässeet hyödyttä- mään tätä teosta. Tuorein ulkomainen julkaisu on Hallidayn ja I-Iasanin Cohe- sion in English vuodelta 1976. Käsillä olevan teoksen lähdeluettelon suppeus ja valikoivuus kummastuttaa vielä enem- män, jos sitä vertaa Anneli Pajusen ja Ulla Palomäen pääasiassa LA:n aineisto- jen pohjalta laatimiin tutkimuksiin Ti- lastotietoja suomen kielestä l ja 2 (1984, 1985). Niiden lähteissä on edustava ja ajantasainen joukko syntaksin ja tekstin- tutkimuksen alan koti- ja ulkomaista kirjallisuutta.
Aineisto keskipisteessä
LAıa perustettaessa sen päämääräksi asetettiin suomen kansankielen deskrip- tiivisen lauseopin aikaansaaminen: käsil- lä oleva työ pyrkii osaltaan toteutta- maan tätä tavoitetta. Saatesanoissaan Osmo Ikola korostaa työn aineistokes- keisyyttä. Tarkoituksena on antaa ku- vaus käsiteltyjen ilmiöiden konkreettises- ta edustuksesta suomen murteissa - ei selvitellä niitä teoreettisesti yleisen ling- vistiikan tai kielifilosofian näkökulmasta.
Esipuheen mukaan tutkimuksen ta- voitteena on yleiskielen ja murrepuheen vertailu, joka juuri syntaksin ja tekstikie- liopin alalla tuottaa mielenkiintoisimmat ja hyödyllisimmät tulokset. Sivuuttaes- saan parin viime vuosikymmenen ling- vistisen keskustelun tekijät ovat samalla ohittaneet eräiden olennaisten periaate- kysymysten pohdinnan. Niinpä pitkälle lukijan pääteltäväksi jää mm. se, missä määrin kuvatut ilmiöt edustavat juuri yleis- ja aluekielten välisiä eroja, milloin taas on kyse pikemminkin kirjoitetun ja puhutun kielen rakenne-erosta tai pel- kästään yksilökohtaisesta vaihtelusta.
LAzn murreaineiston valinnassa ensi- sijainen kriteeri on ollut se, että ››näyte on selvästi artikuloitua aitoa murretta ja että se mahdollisimman hyvin edustaa asianomaisen pitäjän vanhaa murrekan- taa››. Fennistiikan tallennustradition mukaisesti haastateltavat ovat olleet lä- hinnä l800-luvun puolella syntynyttä kouluttamatonta talonpoikaisväestöä.
Aineisto koostuu 132 pitäjän murrenäyt- teestä. Pitäjät kattavat tasaisesti kaikki suomen murrealueet: kultakin alueelta on otettu mukaan suunnilleen joka nel- jäs pitäjä, Lounais-Suomesta joka kol- mas. Sanamääränä (885 635 sanetta) tai lauseiden määränä (166 262 lausetta) mi- taten aineisto on verraten laaja.
Toisaalta kysymys on ainoastaan tun- nin mittaisista äänitteistä pitäjää kohti:
tutkitaan 132 (monissa tapauksissa vain 90) suomalaisen haastattelua. Tulosten alueellinen edustavuus nojaa näin ollen vahvaan uskoon ideaalisen, homogeeni-
sen puheyhteisön olemassaolosta. Pää- telmiä joudutaan usein tekemään muu- tamien kymmenien, joskus jopa pelkäs- tään muutaman esimerkin varassa. Il- miön asema murteissa joudutaan silloin tarkistamaan esimerkiksi systemaattisesti kootusta Muoto-opin arkiston kokoel- masta; yhdessä nämä kaksi arkistoa muodostavatkin erinomaisen lähteen suomen morfosyntaksin keskeisten on- gelmien tutkimukselle. Jokin satunnai- sen tuntuinen esiintymä LA:n aineistossa - vaikkapa nesessiivisen pitää-verbin persoonataivutus (ks. s. 234-235) - osoittautuu laajemman aineiston valossa säännöllisen ja suhteellisen laajankin le- vikin oireeksi (vrt. Laitinen 1989). Mutta myös päinvastoin voi käydä. Joissakin tapauksissa murrealueen koko esimerkis- tö saattaa olla peräisin yhdeltä ainoalta puhujalta ja edustaa pikemminkin idio- lektaalista kuin dialektaalista vaihtelua.
Arkiston yleiskielinen osa koostuu lä- hes täysin kirjoitetun kielen näytteistä:
hallinnon, sanoma- ja aikakauslehtien, tieto- ja kaunokirjallisuuden sekä radion ja television uutis- ja esitelmäkielestä.
Yleiskíelisen puheen rajaus vertailuai- neistoksi olisi esipuheen mukaan ollut mahdoton tehtävä. Tutkimuksen ongel- manasettelun valossa sen aineistokeskei- syys osoittautuu siis vertailuaineistona käytetyn kirjakielen aineiston keskeisyy- deksi.
Sen lisäksi, että mukaan näin tulee monia puheessa lähes tuntemattomia ra- kenteita, ratkaisulla on monia periaat- teellisia seurauksia. Kirjoitetun kielen perspektiivi implikoi tiettyjä tulkintoja, valintoja ja asenteita. Tästä näkökul- masta moni olennainen puheen elementti on turha, tyhjä tai redundantti. Kun analyysin lähtökohtana on sekä varsin tarkkaan suunniteltavissa oleva että myös pitkälle normitettu kielimuoto, ei myöskään ole yllättävää, että 0,7 pro- senttia murrelauseista on tulkittu lingvis- tisessä mielessä epäonnistuneiksi (s. 34).
Jokainen aineiston murteenpuhujista tuottaa siis keskimäärin 9 epäonnistu- nutta lausetta tunnin aikana. Näytteitä
tästä kiinnostavasta ilmiöstä ei esitetä, mutta ns. takeltelun lisäksi ainakin kel- vollisen finiittiverbin puuttumisen ja nominaalilausekkeiden toiston mainitaan merkitsevän lauseen epäonnistuneisuut- ta. Vastakkainenkin näkemys on mah- dollinen: toistoa voidaan pitää puhutun kielen syntaksia olennaisesti muovaava- na tekijänä.
Kirjoitetun yleiskielen näkökulmasta jokaisessa lauseessa on esimerkiksi vain yksi finiittipredikaatti. Puheessa niitä on tosin havaittu olevan helposti useampia- kin (ks. Hakulinen 1987), mutta Iko- lan, Koiton ja Palomäen mukaan (s. 27) kyse on silloin yleensä täytelisäkkeen kaltaisesta merkityksettömästä toistosta.
Ilmiön sivuuttaminen merkitsee mm. si- tä, että kokonaan käsittelemättä jää myös savolais-pohjalaisen koloratiivisen konstruktion (mennä jolkutti tai jolkutti mennä) lounainen vastine, meni jolkutti (ks. s. 340), joka olisi ehkä kiehtova linkki puhutussa kielessä havaitun ra- kenteen ja yleensä liian vähällä sivuute- tun koloratiivikonstruktion välillä.
Yleiskielen rooli sellaisena vertailuai- neistona, jonka olemukseen historialli- sesti ja edelleenkin kuuluu julkinen normitus, jää tutkimuksessa erittelemät- tä. Onko tarkoituksena tutkia kirjakie- leen luotujen normien onnistuneisuutta aluemurteiden valossa vai kenties sitä, miten hyvin ne on saatu aluemurteisiin juurtumaan? Jälkimmäinen vaikutelma on koomisen lähellä nesessiivirakentei- den analyysiä lukiessa. Tekijöiden mu- kaan murrepuheen nesessiiviset raken- teet eivät ››täysin sopeudu yleiskieleen perustuviin kieliopeissa esiintyviin nor- meihin››, vaikka ››vastaavat sääntöjä kui- tenkin melko hyvin››. Subjektin sijan- merkinnässä nimittäin ››n. 90 % lauseista noudattaa yleiskielen mal1ia››!
Taulukot ja tilastointi
Kirjoittajien tähtäimessä tuntuu olleen saada murteiden syntaksista ja tekstuaa- lisista kytkennöistä tilastotietoja, joita on näppärä verrata yleiskielestä saatui-
hin tutkimustuloksiin. Niinpä kirjassa on runsaasti erilaisia taulukoita.
Taulukot on enimmäkseen siististi teh- ty. Usein on kuitenkin verrattu abso- luuttisia lukuja eri suuruisista aineistois- ta. Esimerkiksi sopii sivun 398 taulukko 76, jossa on verrattu alkaa- ja ruveta-ver- bejä sen suhteen, miten useasti ne esiin- tyvät 3. infinitiivin illatiivin kanssa mil- läkin murrealueella. Taulukko on mo- nessa suhteessa harhaanjohtava, jopa hyödytön. Ensinnäkin eri murrealueiden otoskoot vaihtelevat niin suuresti (12 000-28 814), että on väärin laittaa vain absoluuttiset luvut näkyviin. Toi- seksi taulukon yhteydessä - sen kum- memmin kuin missään muuallakaan kir- jassa - ei anneta mitään tietoja alkaa- ja ruveta-verbien esiintymisestä ylipää- tään eri alueilla; sanotaan vain, että lounaismurteissa alkaa esiintyy kolmasti 3. infinitiivin illatiivin kanssa, kun taas ruveta on samassa konneksiossa 215 ker- taa, mutta ei kerrota, että alkaa on kai- ken kaikkiaankin harvinainen alueella.
Nesessiivirakenteiden ei-eksistentiaali- sen nominatiivisubjektin prosentuaaliset osuudet eri murrealueilla käyvät ilmi taulukosta 42 (s. 230-231). Nominatii- vin osuus on kuitenkin laskettu koko nesessiivirakenteiden aineistosta, ei ai- noastaan ilmisubjektitapauksista. Ellip- tisten ja geneeristen nollasubjektien määrät vaihtelevat eri alueilla (taulukko 48): mukana on sijanmerkinnän kannal- ta liikaa muuttujia. Puutteellinen syntak- tinen analyysi tuottaa harhaanjohtavia taulukoita.
Toisinaan taulukoissa on yritetty esit- tää numeroin sellaista, mikä ei ole las- kettavissa. Esimerkiksi sivulla 341 tau- lukossa 62 esitetään toisen infinitiivin instruktiivimuotojen jakaantuminen ra- kenteen predikaattiosiin ja leksikaalis- tumiin murreryhmittäin. Raja leksikaa- listumien ja produktiivisten muodostu- mien välillä tuskin on yksiselitteisesti ratkaistavissa - eivätkä kirjoittajatkaan anna selkeää leksikaalistuneen muodon määritelmää.
Muita huonosti Iaskettavaksi antautu-
via ilmiöitä ovat virkkeiden lausemäärät ja lauseiden hierarkiatasot (kuinka mo- nes alistus on päälauseesta laskien). Kir- joittajat itsekin mainitsevat, että virk- keiden rajojen määrittäminen ja alistus- suhteiden hierarkian määrittäminen on usein hyvin tulkinnanvaraista (s. 4, 20-24). Virkkeiden jaksotuksessa on pidetty ensisijaisena perusteena kieliopil- lista rakennetta; sen lisäksi on otettu huomioon tauotus, intonaatio sekä sisäl- lölliset seikat (s. 3-4). Tunnettua on, että kieliopillinen rakenne on virketasol- la sangen löyhästi koossapitävä voima.
Päätöksilleen siitä, mitkä lauseet kuulu- vat samaan virkkeeseen, kirjoittajat ovat mitä ilmeisimmin saaneet tukea perintei- sistä alistavien ja rinnastavien konjunk- tioiden luetteloista. Kirjoittajat selvittä- vät (s. 106): ››Tarkastelunäkökulma on lähtenyt yleiskielisestä käytöstä siinä mielessä, että rinnastuskonjunktioiden joukossa on käsitelty suomen kieliopeis- sa tavan mukaan rinnasteiseksi aina luokitellut konjunktiot.›› Useiden perin- teisesti alisteiseksi katsottujen konjunk- tioiden kohdalla on kuitenkin todettu, että niillä voi olla myös rinnastavaa käyttöä. Ilmeisesti tätä ei ole laskuissa otettu huomioon. Taulukoita tehtäessä ylimpänä ohjenuorana on ollut se, mikä on suomen (perinteisissä) kieliopeissa katsottu alistukseksi, mikä rinnastukseksi.
Virkkeiden sisäisen hierarkian ja lau- seiden pituuden vertaaminen murteittain on ollut ilmeisen suuritöinen osa tutki- mushanketta. Se ei kuitenkaan ole käy- tetyn LA:n aineiston (yksi puhuja kus- takin pitäjästä) perusteella kovinkaan vakuuttava tapa lähestyä puhutun ja kir- joitetun kielen ja toisaalta eri murteiden tekstuaalisia käytänteitä. Sekä hierark- kisten alistuskytkösten määrä että lau- seiden pituus ovat tekstilajeittaisia ja idiosynkraattisia ilmiöitä, joiden toteu- tumisen vaihtelulle ei voi hakea murre- maantieteellisiä selityksiä.
Tekstin kielioppiako?
Teoksen nimeen sisältyvä maininta teks-
tikieliopista johtaa lukijaa harhaan. Kun tekstilingvistiikka tuli 1970-luvulla muo- tiin ja kielitieteilijöiden laajemman kiin- nostuksen kohteeksi, alettiin kehitellä
tekstejä generoivaa tekstikielioppia Chomskyn 1957 ja 1965 syntaksin mal- lien innoittamina. Tuolloin tekstilingvis- tiikka hahmotettiin enimmäkseen lause- rajan ylittävien syntaktisten ilmiöiden ja kielellisten koheesiomekanismien kar- toittamiseksi ja toisaalta - generatiivi- sen kieliopin hengessä - tekstin hyvä- muotoisuusehtojen pohtimiseksi. Jäl- kimmäinen hanke on osoittautunut myöhemmin tuloksettomaksi, mm. teks- tilajien konventioiden (kielellisten ja kie- lenulkoisten) erilaisuuden takia. Kirjoit- tajat eivät juuri pohdikaan sitä, mikä tekee tekstistä tekstin; he eivät ole kir- joittaneet tekstikielioppia, vaikka puhu- vatkin ohimennen ››hyvinmuodostunees- ta kielestä» (s. 44). Kieliopin kaltaista sääntöihin perustuvaa kuvausta suomen murteiden tekstuaalisille ilmiöille kirja ei anna eikä sitä kukaan nykyään enää odotakaan. Aineiston käsittely tosin noudattelee parin vuosikymmenen takai- sen tekstilingvistiikan linjoja: tarkastelun kohteenahan ovat syntaksin ohella nimenomaan kielelliset koheesiokeinot.
Teoksen tekstuaalisia ilmiöitä koske- vassa I pääjaksossa käsitellään mm.
virkkeiden sisäisiä hierarkiasuhteita, virkkeiden ja lauseiden pituuksia sekä suomen kielen koheesiokeinoja, siis niitä kielen keinoja, joilla puhutussa ja kirjoi- tetussa suomessa ilmaistaan lauseiden keskinäisiä suhteita. Koheesion tarkaste- lu keskittyy konjunktioiden ja konnek- torien käytön esittelyyn. Muista kytken- täkeinoista esimerkiksi komparaatiota käsitellään vain adjektiivien ja adverbien morfologisesti koodattujen komparatiivi- ja superlatiivimuotojen koheesiotehtä- vien kannalta (s. 214-227).
Sivu- ja päälauseen järjestystä käsitel- lessään kirjoittajat pohtivat mm. luon- nollisen järjestyksen noudattamisen (ikonisuuden) ja sen rikkomisen sekä tekstin lineaarisen järjestymisen yhteyk- siä. Luonnollisen järjestyksen periaat-
teesta selittyykin se heidän tuloksensa, että kirjoitetussa kielessä sivulause esiin- tyy päälauseen edellä huomattavasti useammin kuin puhutussa kielessä (s.
40-43). Outoa on kuitenkin se, ettei näitä pohdintoja ole kytketty 1980-luvul- la laajalti levinneisiin ajatuksiin syntak- sin (ja yleensä kieliopin) ››luonnollisuu- desta» (esim. Haiman 1985).
Murteiden ja kirjoitetun kielen kon- junktioiden käytön erot tulevat teokses- sa selvästi esiin. Konjunktioiden ylei- syyttä ja työnjakoa kirjoitetussa ja pu- hutussa kielessä koskevat havainnot ovat kiinnostavia, samoin satunnaiset maininnat konjunktioiden historiasta, mm. vanhan kirjasuomen ja ruotsin kie- len kehityksen suhteista. Konjunktioiden maantieteellistä levikkiä selvittävät kar- tat ovat hyviä ja havainnollisia. Kirjoit- tajat esittelevät puhutun ja kirjoitetun kielen suosikkikonjunktiot (murteissa kun, kirjoitetussa kielessä ja). Murteissa konjunktioiden käyttö näyttää kasaan- tuvan, keskittyvän, kun taas kirjoitetus- sa kielessä eri konjunktioita käytetään tasaisemmin. Tekijät eivät kuitenkaan pohdi, mistä tämä johtuu. Kaija Kuirin (1984, 1986) havainnoista olisi tässä yh- teydessä ollut varmasti apua. Puhutun kielen alistuskonjunktioita tarkastellut Kuiri on osoittanut, että puhutun ja kir- joitetun suomen kielen konjunktioiden käytön erot ovat merkki kirjoitetun kie- len konjunktioiden työnjaon vierasperäi- syydestä (vrt. Kuiri 1986).
lkola, Koitto ja Palomäki katsovat murteita kirjoitetun kielen normitetusta kehyksestä, ja ilmeisesti tästä syystä he keskittyvät tarkastelemaan kielen ideatio- naalista puolta, referentiaalista merkitys- tä. Konjunktioiden monifunktioisuus tu- lee esiin aineiston ja esimerkkien perus- teellisessa analyysissä mutta sitä ei eri- tyisesti korosteta. Vuorovaikutuksen su- jumisen ja tekstuaalisten seikkojen mo- tivoima konjunktioiden käyttö pyrkii jäämään selitystä vaille, poikkeukseksi, silloinkin kun on kyse puheessa tavalli- sesta ilmiöstä. Vaikka kirjassa tarkastel- laankin koheesiokeinoja silloin tällöin
myös vuorovaikutuksen osana, jää tämä puhutun kielen konjunktioiden ja kon- nektorien keskeisin käyttö analyysissä toissijaiseksi. Kielen ideationaalisen puo- len korostumisesta viestii puhe ››tyhjistä››
tai ››turhista›› ja- tai että-sanoista. Eri- koista interpersonaalisesti ja tekstuaali- sesti motivoitujen ja- ja että-kytkösten käsittelyssä on se, että tekijöiden analyy- si ››turhiksi›› ja ››tyhjiksi›› kutsumistaan kielenaineksista kuitenkin paljastaa mo- nia kiintoisia seikkoja konjunktioiden osuudesta vuorovaikutuksen sujumisessa ja tekstin rakentumisessa. (Ks. esim. s.
63-64, 87-88.) Aineisto johdattaa tut- kijoita tuoreisiin havaintoihin mutta va- littu kirjoitetun kielen näkökulma tun- tuu estävän selittävien yleistysten teke- mistä.
Konjunktioiden lisäksi kirjassa käsitel- lään laajasti konnektoreita. Konnektorin käsite jää määrittelemättä, eikä esimer- kiksi virkkeenalkuisten konjunktioiden ja konnektorien suhdetta pohdita. Kir- jassa todetaan kyllä konjunktioiden ja konnektorien erilaisuus sanaluokkana.
Konjunktioita on selvärajainen joukko, konnektoreiden joukko on suurempi ja avoimempi. (S. 110.) Luokittelun kritee- reitä ei ole kuitenkaan esitelty vaan konnektorien käsittely alkaa suoraan adversatiivisten ja konsessiivisten kon- nektorien käytön selvittelystä ja jatkuu konnektorityypistä toiseen luettelomai- sesti kahdeksankymmenen sivun verran.
Konnektorien käsittelyssä on ongel- mallista rajanveto adverbeihin. Esimer- kiksi erilaisten aikasuhteita selventävien konnektorien tarkka luokitus ei ole ko- vin vakuuttavaa. Monet konnektoreina esitellyt kielenainekset voisi pikemmin- kin luokitella ajan adverbeiksi, joiden analyysi kuuluu lausesemantiikan eikä tekstinosien välisen koheesion tarkaste- lun alaan. Samanlaisia ajatuksia herät- tävät myös monet lokaalisiksi luokitellut konnektorit.
Luonnollisin konnektoreiden luokka on tähdentävät konnektorit, joita käyte- tään nimenomaan kytkemiensä lauseiden tekstuaalisen suhteen osoittamiseksi. Te-
kijöiden käyttöön ottama tähdentävän liitoksen käsite on järkevä yhteisnimitys Enkvistin esimerkki- ja spesifioiville lii- toksille. (s. 184- 185).
Pyrkimys jäännöksettömään ja sym- metriseen konnektorisysteemiin näyttää ohjanneen aineiston analyysiä. Jos kon- nektoreja luonnehditaan avoimeksi, vail- la selkeitä tuntomerkkejä olevaksi luo- kaksi, miksi jokaista ajateltavissa olevaa temporaalista tai lokaalista suhdetta pi- täisi ilmaista konnektorin avulla? Onko esimerkiksi todella olemassa sellainen tekstuaalinen kytkös, joka perustuisi sii- hen, että toinen lause ilmaisee tapahtu- man, joka tapahtui edellisen ilmoitta- man tapahtuman ››lopuksi›› (s. 155- 157)? Eikö ole kysymys kytkettyjen lau- seiden semantiikasta?
Mitä on syntaksi?
Kirjan otsikossa esiintyy perifennistinen partitiivi, jonka käytöllä kirjoittajat eh- kä haluavat pelastautua täydellisyyden illuusiolta: luvassa on joidenkin lause- opin ja tekstilingvistiikan kysymysten pohdintaa, ei tyhjentävää käsittelyä.
Vaikka täydellistä kuvausta ei odottaisi- kaan, kirjan syntaksin osuuden disposi- tio antaa häkellyttävän kapean kuvan ongelmakentästä. Syntaktiselta kannalta käsitellään vain erilaisia infinitiivejä ja niihin liittyviä upoterakenteita. Tämän- kaltaiset rakenteet kattavat vain pienen osan sitä kysymysten kirjoa, joka viriää tutkittaessa syntaktisesti murteita ja mi- tä tahansa puhuttua aineistoa. Sitä paitsi tekijät itsekin myöntävät (s. 39), että ne ovat tunnusomaisia (kirjoitetulle) yleis- kielelle; puhutussa kielessä ne ovat pi- kemminkin marginaalisia.
Käsittelemättä jäävät sellaiset keskei- set syntaksin kysymykset kuin esimer- kiksi kongruenssi, sanajärjestys ja lause- kerakenne. Miksi? Tekijät eivät missään perustele kirjansa rakennetta. Rajauksen outous saa selityksensä, kun vilkaisee hankkeen johtajan tuotantoa: dispositio noudattaa pitkälti lkolan Lauseenvasti- keopin sisällystä. Kyse on nimenomaan
tekijöiden kiinnostuksen suuntautunei- suudesta; esimerkiksi lausekkeita, niiden rakennetta, sen kompleksisuutta tai yk- sinkertaisuutta ei suinkaan ole mahdo- ton arkiston aineiston pohjalta tutkia, sen ovat todistaneet Pajunen ja Palomä- ki (1984 ja 1985).
On toki oikein, että tutkijat tutkivat sitä, mistä enimmin ovat innostuneita.
Kirjassa käydään läpi kaikki nimen- omaan lkolan aikanaan käsittelemät lauseenvastiketyypit. Mukana on mm.
seikkaperäinen selvitys fatumrakenteista (on tullakseen), jollaisia arkiston aineis- tossa esiintyy kolme - kaikki siteerattu raportissa! Lukija käy miettimään, onko arkiston aineisto sopiva näin harvaan esiintyvien rakenteiden tutkimiselle. Jus- si Kallio on pohtinut aineiston edusta- vuutta esitellessään LA:a Virittäjässä (l987: 318) tähän tapaan: ››On mahdo- ton arvioida, mikä määrä kieliopillisesti käsiteltyä aineistoa tämäntapaisen arkis- ton perustaksi sopisi tai riittäisi. Selvää lienee, että taajaan esiintyvien ilmiöiden selvittelyyn juuri ja juuri riittää tuollai- nen parinsadantuhannen lauseen ko- koelma, jollainen lauseopin arkisto ny- kyisellään on.››
Ikola, Koitto ja Palomäki ovat teh- neet oikean valinnan siinä, etteivät he ole pyrkineet kattavaan kuvaukseen murteiden lauseopista - sellainen olisi
varmaan sangen uuvuttavaa luettavaa.
Keskittymällä pelkästään upoterakentei- den kuvaukseen he kuitenkin tulevat an- taneeksi kapean kuvan arkiston käyttö- mahdollisuuksista: keskeisempien ja taa- jempaan esiintyvien kysymysten käsitte- lyyn aineisto olisi sopinut huomattavasti paremmin ja raportista olisi ollut hyötyä useammille tutkijoille. Upoterakenteiden käsittelynkin yhteydessä nousee useita herkullisia syntaksin kysymyksiä esiin, mutta tekijät sivuuttavat monet näistä kommenteitta. Esimerkiksi käsiteltäessä relatiivilauseita käy ilmi, että konjunk- tiot kun ja ikä voivat myös esiintyä rela- tiivipronominin asemesta (s. 212). Tämä on syntaktisesti sangen kiintoisaa, sillä ne eivät taivu. Raportista ei kuitenkaan
selviä, missä syntaktisissa asemissa näi- den konjunktioiden käyttö on mahdol- lista. Ovatko ne käypiä vain subjektin, objektin ja predikatiivin asemassa vai käyvätkö ne myös adverbiaalin asemaan korvaamaan paikallissijaista relatiivi- pronominia? Tämäntapaisten kysymys- ten pohdinta tuntuisi kuuluvan murtei- den lauseoppiin jos mikä. Pistokoe Muoto-opin arkiston kokoelmista osoit- taa, että ainakin kun-konjunktion ad- verbiaalinen käyttö on myös mahdollis- ta, joskaan ei kovin yleistä. LA:sta voisi saada asiasta joitain taajuustietoja.
Termejä ja teorioita
Tekijät käyttävät vapaasti erilaisia syn- taksin termejä ja yhdistelevät näin mitä moninaisimpia teoreettisia lähestymis- tapoja. Määritelmiä ei useinkaan anneta (esim. etärakenne, syvärakenne) eikä pohdita sitä, millaisia teoreettisia seu- raamuksia erilaisten käsitteiden käytöstä on (esim. matriisilause) ja ovatko nämä käsitteet keskenään yhteensopivia.
Esimerkiksi kirjoittajien epämääräises- tä termien käytöstä sopii etärakenteen käsite. Mikä teoreettinen status etära- kenteella on? Lukija voi rakentaa kuvan käsitteen sisällöstä seuraavien lainausten perusteella: ››Muodoissa ei esiinny ker- taakaan passiivin tunnusta, vaikka tul- kintamme mukaan etärakenteessa 65 ta- pauksessa olisi passiivinen predikaatti.››
(S. 331.) ››Pintarakenteen perusteella etä- rakenteen predikaatin pääluokkaa ei ai- na voi määritellä yksiselitteisesti» (S.
332.) Näin käsitettynä etärakenne tuskin voi olla syntaktinen käsite. Onko se siis Semanttinen? Jos on, miten siitä pääs- tään syntaktisiin rakenteisiin? Etäraken- teeseen voi postuloida aineksia, joita ei varsinaisessa lauseenvastikkeessa ole, kuten seuraavasta käy ilmi: ››Fortuitiivi- sen lauseenvastikkeen predikaattiosa on aina passiivimuotoinen. Kuitenkin etä- rakenteessa lause voi olla aktiivinen, ja pinnassa voi upotetulla lauseella olla subjektiosa.›› (S. 457.) Tulee mieleen sel- lainenkin mahdollisuus, että etärakenne
onkin vain tutkijan päässä oleva hahmo- telma, lauseen ››ajatus››, jolloin käsite ei olisikaan teoreettinen, vaan pikemmin- kin kvasiteoreettinen.
Hämäännystä lisää se, että etäraken- teen rinnalla käytetään myös termejä sy- värakenne ja upotettu lause. Näiden keskinäiset suhteet ovat epäselvät. Sivul- la 501 puhutaan yllättäen syvärakentees- ta: ››lnfiniittimuoto, jolla on pintaraken- teessa verbin ominaisuuksia, on palau- tettavissa syvärakenteen lauseeseen.››
Miksi ei etärakenteen lauseeseen? Sivulla 511 taas pohditaan appositioadverbiaale- ja seuraavaan tapaan: ››Upotetun lau- seen predikaattina on olla-verbi, jolla ei ole pinnassa edustajaa (- -).›› Upote- tulla lauseella kai useimmiten tarkoite- taan toiseen lauseeseen sisällytettyä alis- teista lausetta. Tässä käsite tuntuu ole- van suunnilleen samassa käytössä kuin etärakenne muualla kirjassa.
Syntaksin ja semantiikan suhdetta ei kirjassa juuri pohdita. Kuten edellä esi- tetyistä sitaateista huomataan, esimer- kiksi aktiivi- ja passiivimuodot voivat vaihdella etä- ja pintarakenteissa aivan vapaasti ilman että se tuottaa kirjan te- kijöille mitään ongelmaa. Edes se, että sivulla 334 olevassa temporaalisia lau- seenvastikkeita koskevassa esimerkissä on rinnastettu 2. inf. aktiivi- ja passiivi- muodot keskenään (Lausuntoja lainates- sa ja tulkittaessa on päässyt pahasti unohtumaan, että - -.››, ei herätä teki- jöitä pohtimaan aktiivin ja passiivin syn- taktista jakaumaa ja merkitystehtäviä.) Sivulla 278 todetaan, että ››(- -) eksis- tentiaalilauseeseen ja geneeriseen lausee- seen liittyvät rajoitukset tulevat ››sy- vemmäItä›› verbin merkityksestä syntak- siin.›› (Lainausmerkit alkuperäisessä tekstissä.) Jos lainausmerkkien välistä kuorii jonkinlaisen kannanoton esiin, semantiikka on siis syvemmällä kuin syntaksi. Onko se peräti syvärakentees- sa? Mikäli etärakenteet ja syvärakenteet ovat semanttisia, pitäisi ottaa kantaa siihen, miten ne vastaavat aktuaalisia syntaktisia rakenteita. Ikolalla, Koitolla ja Palomäellä tuntuu assosiatiivisia ky-
kyjä riittävän tämän linkin muodostami- seen, mutta heidän pitäisi tulla tyhmää lukijaa vastaan ja antaa jotain konkreet- tisia ohjeita, jopa sääntöjä.
Käsitteiden epämääräisyys voi johtua siitäkin, että teoksella on kolme kirjoit- tajaa. Modaalisuus on ehkä kirjan epäyhtenäisin ja laajimmalle hajonnut Semanttinen käsite. Kirjan alkuosassa se merkitsee lähinnä puhujan asenteiden ilmaisua. Se sulkee sisäänsä esimerkiksi vertailun ja selitykset (komparatiivisen niin kuin ja eksplanatiivisen kun-kon- junktion; s. 95). Se kattaa myös konnek- toreina esiteltyjen ilmausten loogiset tai pragmaattiset implikaatiot. Puhujan ne- gatiivisia, affektiivisia ja jopa liioittelevia asenteita ››liitetään tekstiin» edes, jopa, vieläpä ja puhumattakaan -konnektorien avulla (s. 141-142). Modaalisuus tulki- taan näissä tapauksissa konnektiivisen elementin tekstinulkoiseksi, puhetilanteen tasoiseksi funktioksi (s. 95-96).
Modaalisuutta käytetään terminä toi- sesta pääluvusta lähtien monissa muis- sakin merkityksissä kuin puhetilanteisten asenteiden yhteisenä nimittäjänä. Sivulla 237 mainitaan modaalisten raken- teiden ja nesessiivirakenteiden saman- kaltaisuus. Sivulta 274 lähtien puhu- taankin modaaliverbeistä, sekä Si- ron että Penttilän käyttämässä syntakti- sessa merkityksessä. Niitä ovat ainakin 1. infinitiivin kanssa inñnitiivirakenteita muodostavat propositionaalisen asenteen verbit (kuten aikoa, tahtoa ja haluta) se- kä mahdollisuutta ilmaisevat verbit (voi- da, saattaa jne.) (s. 274-295). Lisäksi puhutaan modaalisista muutos- verbeistä (s. 371: lakata, heittää, her- jetä jne.). Toisaalta on tietenkin olemas- sa myös modaalisia, siis tapaa ilmai- sevia lauseenvastikkeita (s. 335:
kuullen, hypäten) ja merkityksel- tään modaalinen rakenne (teke- mällä, s. 425). Modaalisuus mainitaan li- säksi Tarvaisen (1977) tapaan oli otta- massa -verbisyntagman puhtaasti kie- liopillisena funktiona (s. 366);
samoin tunnetaan Flintin (1980) tutki- mat mahdollisuuden, kyvyn ja riittävyy-
den modaaliset piirteet, jotka saattavat kytkeytyä esim. päästä ja mah- tua -verbeihin (s. 403-406).
Lisäksi tulee esiin lkolan Lauseenvas- tikeopin mukainen tulkinta verbin mo- daalisesta käyttäytymisestä. Esi- merkiksi joutua, joutaa, sattua tai tuntua -verbien modaalisuus merkitsee etära- kenteen lausesubjektisuutta; pintalauseen syntaktinen tulkinta riippuu siitä, katso- taanko matriisilauseen subjekti aktiivi- seksi toimijaksi vai vain ulkopuolisten voimien kohteeksi.
Termin käyttö on kirjallisuudessa yleensäkin selvästi paisunut yli järkevien rajojen. Kirjoittajien olisi ehkä kannat- tanut sopia yhtenäisestä käytöstä. Nyt Koitto tosin ottaa omassa osuudessaan suomalaistutkijoiden erilaiset modaali- suuskäsitykset lyhyesti esille, mutta vas- ta kirjan loppupuolella (s. 389) 3. infini- tiivin illatiivin yhteydessä. Hänkin on laskenut aseensa: ››Mainitsemme modaa- lisuudesta ja sen perusteista kunkin ver- bin kohdalla, jos joku tutkijoista on pi- tänyt kyseistä verbiä modaalisena››.
Modaalisemantiikan tuntemus olisi suuresti selkiyttänyt tilannetta. Ilman si- tä syntyy niinkin omituinen päätelmä, että kielteisenä nesessiiviverbin (ei pidä) merkitys muuttuu modaaliseksi (s. 252)!
Suomalaisessakin kirjallisuudessa on jo 1970-luvulta asti vakiintunut tapa puhua välttämättömyyden ja mahdollisuuden välisestä asteikosta ja toisaalta modaali- ilmausten deonttisesta, dynaamisesta ja episteemisestä tulkinnasta. (Ks. esim.
Hakulinen 1973.) Näiden käsitteiden avulla olisi yksinkertaisimmin selvitty monitulkintaisuudesta.
Kirjaa hallitsee teoriapakoisuus: kir- joittajat välttävät ottamasta selkeää kan- taa ja, milloin he eivät kannanotolta väl- ty, kanta saatetaan jättää perustelemat- ta. Esimerkiksi s. 227 he väittävät: ››Pel- kän intuitionkin perusteella nesessiiviset upotteet ovat yleensä yksiselitteisesti ero- tettavissa.›› Nesessiivisiä upotteita kos- kevasta intuitiosta ei mielestämme voi puhua - kysehän on pitkälti teoreetti- sesti määritellystä termistä. Termejä
käytellään sitaateissa tai lisäten ns. ter- min eteen (esim. s. 253 ns. modaaliset verbit). lkolan, Koiton ja Palomäen käyttämien käsitteiden ja niiden taustal- la olevien teorioiden väliset yhteydet jäävät epäselviksi; tarjolla on vain ko- koelma yksittäisiä kieliopin fragmentteja.
Puhujan vai tutkijan asenteet?
Konnektorien funktio näyttää hämmäs- tyttävän usein olevan juuri murreaineis- tossa ››modaalinen›› eli puhetilanteinen, yleiskielisessä aineistossa taas puhtaasti tekstinsisäinen eli kohesiivinen. Esimer- kiksi saati (s. 66-68) on yleiskielessä ainoastaan negatiivisesti additii- vinen konjunktio ilman lisämerkityk- siä; tämän todistaa Nykysuomen sana- kirja. Murteissa se sen sijaan on aina puhetilanteeseen viittaavassa funktiossa ja ilmaisee modaalisten adverbien ta- paan puhujan asenteita. Selvittämättä jää, millä tavoin NS:n merkitys - 'jstak puhumattakaan' - voi olla viittaamatta puhetilanteeseen. Kielellisiä muotoja tarkastellaan lkolan, Koiton ja Palo- mäen tutkimuksessa mielellään yleiskie- len tai murreväritteisen tyylin, asentei- den ja motiivien ilmauksina. Tarkastelu liikkuu kuitenkin mielipidetasolla; esi- merkiksi usein käytettyä ››kerrontatyy- lin›› sisältöä ei lukijalle mitenkään selvi- tetä. Myös leksikolla on tyylilliset arvo- varauksensa. Nesessiiviverbejä vertail- taessa (s. 249) todetaan kaikkien yleis- kielen verbien olevan ››affektiivisuudel- taan neutraaleja››, mutta monien murre- verbien ››värikkäitä››. On vaikea ymmär- tää, millä tavoin ja mitkä verbeistä huolii, passaa, kelpaa, trenkää, kuuluu, parantuu, käy, maksaa, suittaa, elättää, hankkii, kestää, luonnistaa ja ränttää ovat värikkäitä tai affektiivisia yleiskie- len verbeihin (pitää, tulee, tarvitsee, täy- tyy, kannattaa, sopii, auttaa jne.) verrat- tuna.
Värikkyyden kriteerit löytyvät ehkä ns. koloratiivisen konstruktion - nimel- täänkin siis fennistiikassa perinteisesti värikkääksi leimatun rakenteen - ku-
