1<1 RJALLISUUTTA
SUOMALAISTATIETEEN DISKURSSIA
Minna-Riitta Luukka Puhuttua ja kirjoitettua tiedettä. Funktionaalinen ja yhteisöllinen näkö- kulma tieteen kielen interpersonaalisiin piirteisiin. Jyväskylä Studies in Communication 4.Jyväs- kylän yliopistojyväskylä l995. I58 s. ISBN 95 I -34-0635-0. Ueokseen liittyy lisäksi 5 artikke- lia: Varmuuden kahdet kasvot tieteellisessä tekstissä (Vir. 4/ I 992 s. 36 l 379), Minä, sinä, hän f tieteellisten tekstien ihmissuhteet (Vir. I/ I 994 s. 2543), Persoona pragmatiikan puntarissa (Vin 2ll994 s. 227-239), Näkökulmia puheen ja kirjoituksen vertailuun (FINLANCE. A Finn- ish Journal ofApplied Linguistics XI I992 s. I30- I 47) ja (Minna-Riitta Luukka & Raija Mark- kanenz) /mpersonalization as a form of hedging (R. Markkanen & I-l. Schröder (toim), l-Ied- ging and discourse. Approaches to the analysis of a pragmatic phenomenonWaIter de Gruyter, Berlinj]
ieli on vuorovaikutusta, sosiaalista K toimintaa, se on funktionaalistaja yh- teisöllistä. Tiedeyhteisön diskurssit heijas- televat tieteen pelisääntöjä, ja yhteisön jä- senyyttä tavoittelevien on opittava yhteisön puhetavat, sillä yhteisö on suljettu ja sen käytänteet ovat olennaisesti kielenkäytön varassa. Tutkimalla tiedeyhteisön kielen- käytön tapoja saamme selville asioita itse yhteisöstä. Yhteisöllinen suuntautuminen puolestaan edellyttää kielentutkijalta funk- tionaalista lähestymistapaa kieleen.
Tämäntapaisista lähtökohdista Minna- Riitta Luukan väitöskirja Puhuttuaja kirjoi- tettua tiedettä tekee odotetun ja taıpeellisen aluevaltauksen tutkiessaan suomen kielen käyttöä tieteellisessä diskurssissa. Vaikka tieteen kieli on ollut intensiivisen tutkimuk- sen kohteena jo pitempään, on suomea tie- teen kielenä tutkittu varsin vähän. Tieteen diskurssien tutkimuksessa näyttää vallitse- van sama englannin ylivalta kuin tieteen julkaisukielessäkin. Luukan aikaisemmat- kin tutkimukset (esim. 1992) muodostavat tästä virkistävän poikkeuksen.
Luukka pyrkii uusille urille myös valit- semalla vuorovaikutuksellisen ja yhteisöl-
@
lisen näkökulman kieleen. Tieteen kieltä ei tarkastella passiivien, nominalisaatioiden tai erikoistermien kokoelmana, vaan tie- deyhteisön puhetapojen, konventioiden ja kohteliaisuusnormien heijastajana. Tutki- mus liittyy pragmaattisenja funktionaalisen kielentutkimuksen perinteeseen ja ottaa myös vaikutteita yhteiskunta- ja käyttäyty- mistieteiden puolella tehdystä diskurssin- tutkimuksesta.
Luukka yhdistelee taustateorioita laajal- ta alueelta niin lingvistiikasta kuin sosiaa-
litutkimuksestakin, päällimmäisinä lähtei-
nä sosiaalisesti orientoituneet diskurssin tutkimuksen suuntaukset. Hän hyödyntää useita mallejaja teorioita, joissa on pyritty tavoittamaan kielen käyttö osana sosiaalis- ta todellisuutta ja syntetisoi näistä oman lähestymistapansa. Luukka yhdistää sosiaa- liselle konstruktionismille ominaisen yhtei- sökeskeisyyden interaktionismin dynaami- suuteen, kuten nykyiset genreteoreetikot (esim. Berkenkotterja Huckin 1995, Kam- berelis 1995) tyypillisesti tekevät: yhteisöl- lä katsotaan olevan omat diskurssikäytän- teensä, jotka ovat tilanteisesti varioivia, monitulkintaisiaja muuttuvia. Keskeisenä
I>
vıRıTTAıA 4/1997
lähtökohtana Luukalla näyttää olevan myös etnografinen tutkimussuunta, jossa koros- tuvat sekä funktionaalinen lähestymistapa kieleen että yhteisön jäsenten näkökulma, konteksti ja kulttuuri. Tärkeitä taustoja ovat myös Bahtinin dialogismi ja hallidaylainen funktionalismi,joka korostuu sekä yleisessä orientaatiossa että varsinkin kielellisissä analyyseissa.
Sosiaalisen kontekstin, dialogisuuden ja intertekstuaalisuuden painottaminen on ol- lut voimakkaassa nousussa 1990-luvun dis- kurssianalyysissä muutenkin. Viime aikoi- na näitä aspekteja ovat korostaneet mm.
kriittinen diskurssianalyysi, joka Suomes- sakin on nopeasti kerännyt ympärilleen in- nostuneita tutkijoita (esim. Kalliokoski 1996, Karvonen 1995), ja tieteellisiin dis- kursseihin syventynyt genreanalyysi, jon- ka piirissä sosiokognitiivinen suuntaus on voimistunut erityisesti Yhdysvalloissa (esim. Berkenkotterja Huckin 1995). Näille suuntauksille on ominaista pyrkimys yhdis- kielitieteellisen ja yhteiskuntatieteelli- sen diskurssianalyysin piirteitä, mikä on viety kenties pisimmälle kriittisen diskurs- sianalyysin piirissä. Tällä alueella Luukka- kin haluaa liikkua. Vakiintuneiden tieteen- alojen rajojen ylittäminen on aina hankalaa, mutta palkintona voi sitten taas olla ristey- tyselinvoimaa, joka säteilee energiaa eri suuntiin ja piirtää vanhojen tieteenalojen rajoja uudelleen.
Taustojensa moninaisuudesta huolimat- ta Luukka pelkistää niistä oman linjansa, joka näyttäytyy lukijalle varsin selkeänäja johdonmukaisena. Välillä pelkistys näyttää
myös varjopuolensa.
Luukka näyttää olevan mieltynyt jyrk- kiin dikotomioihin: kielentutkimus onjoko
››formalistista›› tai ››funktionalistista››, kie- li on joko muotoja ja rakenteita tai funktio- taja vaikutusta, genre on joko kognitiivinen hahmotussysteemi tai yhteisön pelisäännös- tö, konteksti joko kielenulkoinen vaikutta-
ja tai kielen sisäänrakennettu ominaisuus, tieteellisen viestinnän opetusjoko tekstikes- keistä tai yhteisökeskeistäjne. Jaottelut tun- tuvat välistä tarpeettoman kategorisilta ei- vätkä aina tarkoituksenmukaisilta tutki- muksen etenemisen kannalta. Tulee mie- leen, että pedagogisessa kontekstissa ne voisivat toimia paremmin.
Kielentutkimuksen kenttää ravistellaan asettumalla voimakkaasti vuorovaikutuk- sellisen, dialogisen ja funktionaalisen kie- linäkemyksen kannalle formalistista, auto- nomista kielikäsitystä vastaan. Rintamalin- jat vedetään tiukasti, ja Luukka valitsee puolensa empimättä. Hieman yllättävältä tuntuu siksi, että Luukka kuitenkin sanoo, ettei hän pyri välttämään funktionaalisen näkökulman olevan formalistista parempi, vaan että kummallakin on epäilemättä omat tehtävänsä. Tällainen takaportin auki jättä- minen tuntuu tarpeettomalta, sillä formalis- tiselle kielikäsitykselle ei kuitenkaan osoi- teta yhtään järkevää tehtävää. Vuorovaiku- tuksellisen ja sosiaalisen kielikäsityksen puolustaminen ei itsessään vaadi kumarte- lua muiden lähestymistapojen suuntaan _ sen valinta tulee perustelluksi sekä kielen sosiaalista luonnetta osoittavan argumen- toinnin että kiinnostavia tuloksia tuottavien analyysien kautta.
Rintamalinjojen selkeyttäminen aiheut- taa myös tarpeetonta yksinkertaistamista ja niputtamista. Formalismin käsite ulotetaan yhtäältä lähes kaikkeen sellaiseen kielentut- kimukseen, joka on kiinnostunut kielen muodoista, ja toisaalta sellaiseen, joka te- keejyrkästi rationalistisiaja kielen autono- misuuteen liittyviä oletuksia. Kuitenkin esim. empiristisen kielentutkimuksen mo- net lähtöoletukset ovat rationalismille vas- takkaisina ehkä lähempänä tässä esitettyä funktionalismia kuin formalismia. Esimer- kiksi tekstilingvistiikassa ei ajatus ole ollut keskeisesti formaalien piirteiden löytämi- nen teksteistä analogisena lauserakenteel-
le. Vaikka tällaista ››ylöspäin projisointia»
lauseesta tekstiin jonkin verran onkin teh- ty, on tekstintutkimusta kuitenkin ennen kaikkea motivoinut ajatus, että kieli toteu- tuu teksteissä ja että irtoaminen lauseen kahleista merkitsee pääsyä kielen tutkimuk- seen sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy. Tekstien asettaminen sosiaaliseen kehykseen on kyllä aina ollutjonkinlainen ongelma - on mieluusti nähty, että tekstit liittyvät käyttötilanteeseen, mutta tekstin ja tilanteen todellinen yhdistäminen on usein jäänyt siihen, että sosiaalinen konteksti on vain malliin kuuluva kehys. Luukan pyrki- mys radikaalisti nostaa yhteisö keskiöön on tässä mielessä tervetullut.
Hiukan erikoiselta tuntuu perinteinen- sanan käyttö jokseenkin synonyymisenä formalistiselle kielikäsitykselle. Tämäjoh- taa esim. siihen, että Douglas Biberin tut- kimukset luokitellaan perinteisiksi, mikä ei tunnu oikein osuvalta. Biber (1988) sovel- si tilastollisia monimuuttujamenetelmiä suureen korpusaineistoon selvittääkseen genrejen kielellisiä indikaattoreita, mikä oli aivan uutta kymmenkunta vuotta sitten eikä vieläkään kovin yleistä. Vaikka Biberiä voi aiheellisesti kritisoida autonomisen ja for- maalin kielikäsityksen viljelemisestäja kie- len sosiaalisen olemuksen vähättelemises- tä, tuskin silti perinteisyydestä. Toisaalta taas brittiläisellä funktionalismilla, joka tässä kategorioinnissa asettuu perinteisen vastakohdaksi, on hyvinkin pitkät juuret J.
R. Firthiin ja Malinowskiinkin saakka, ja ne ovat syvällä sosiaalisessaja kulttuurisessa kielikäsityksessä.
Vuorovaikutuksellisen näkökulman pa- ras tae on joka tapauksessa se, että sillä saadaan mielenkiintoisia tuloksia. Kun teo-
reettiset perusteet on esitetty, tekee mieli nähdä, miten asetelma toimii kielen ku-
vauksessa niin, että havaitsemme uusia yh- teyksiä, löydämme selityksiä ja ratkaisem- me perinteisesti hankaliksi osoittautuneita
ongelmia. Luukka onkin tarttunut kiinnos- tavasti joihinkin suomen kielen kuvauksen hankaliin ilmiöihinja valaissut niitä uudesta kulmasta.
Kysymyksessä on artikkeliväitöskirja, joka onnistuu muodostamaan melko eheän kokonaisuuden. Artikkeleita yhdistävä, läh- tökohtia ja taustoja selvittelevä osa on laa- jahko ( 120 sivua), ja artikkelien aihepiiri on onnistuttu pitämään jokseenkin yhtenäise- nä: keskeisiä teemoja ovat yhteisöllisyyden lisäksi varmuusasteiden ja persoonan il- maukset sekä puhutun ja kirjoitetun kielen erot. Tutkimusten empiirinen aineisto on myös sama - Luukan jo lisensiaatintyö- tään varten keräämä materiaali soveltavan kielitieteen konferenssiesitelmistä.
Puhtaimmin kielentutkimuksellista an- tia ovat varmuusasteiden, persoonan ilmai- sutapojen ja suomen passiivin analyysit.
Analyyseissa osoitetaan onnistuneesti funk- tionaalisen lähestymistavan etuja: vuorovai- kutuksellisesti tärkeitä ilmiöitä kuten var- muusasteiden ilmaiseminen pystytään kä- sittelemään yhtenä kokonaisuutena, vaikka siihen kuuluu elementtejä,joita strukturaa- lisesti jäsennellyissä kieliopeissa luokitel- laan toisistaan eroon. Esim. puhuja voi lie- ventää väitteensä varmuusastetta episteemi- sen adverbin (X on ehkä Y), verbin moduk- sen (X líenee Y), modaalisen apuverbin (X saattaa olla Y) tai mentaaliverbin (luulen, että X on Y) avulla tai sitten useammalla
tavalla yhtaikaa (luulen että X saattaa ehkä olla Y). Hyvä havainto on myös se, että vuorovaikutuksellinen funktionaalinen nä- kökulma antaa tilaisuuden yhdistää var- muusasteiden lieventämisen ja epäsuorat persoonailmaukset yleisemmän hedging- tai pehmentelystrategian lajeiksi. Kaikkiaan Luukka ammentaa erityisesti funktionaali- sissa analyyseissaan paljon Hallidayn (1994) systeemis-funktionaalisesta lingvis- tiikasta.
Vuorovaikutuksellinen ote henkilöviit-
l>
@
tauksissa asettaa kyseenalaiseksi totunnai- senjaon definiittisiinja indefiniittisiin viit- tauksiin _ viittaus on definiittinen, jos se puhetilanteessa on definiittinen vaikka kon- tekstistaan irrotetussa ilmauksessa saattai- sikin vaikuttaa indefiniittiseltä. Esim. jos sanotaan täällä sitä vaan juodaan kahvia, on tilanteesta selvää, kehen tai keihin vii-
tataan. Luukka tarjoaakin definiittisyyden käsitteen täsmennykseksi jaottelua suoraan ja epäsuoraan henkilöviittaukseen. Äskei- nen kahviesimerkki olisi siten definiittinen, vaikkakin epäsuora.
Persoonan samoin kuin varmuusastei- den ilmaísimia Luukka kuvaa selkeästi vuo- kaaviolla. Tämä on systeemilingvistiikas- ta tuttu ilmaisutapa, jossa puhujan vaihto- ehdot esitetään valintanoodeina. Esimerkik- si jos lähdemme liikkeelle propositiosta ('X on Y`), johon asennoitumistaan kirjoittaja tai puhuja haluaa ilmentää, hänen ensim- mäinen valintansa koskee vastuun ottamista sanottavan sisällöstä. Jos puhuja ottaa itse vastuun, hän voi tehdä sen fokusoimalla ilmaisunsa henkilöön tai asiaan. Mikäli hän valitsee henkilöfokuksen, hänellä on vaih- toehtoina suora ja epäsuora tapa viitata it- seensäja molemmissa vielä valinta varman ja epävarman asenteen välillä. Mikäli hen- kilöfokus on suoraja asenne varma, tulok- sena on Tiedän, että X on Y. Jos taas henki- löfokus on suora mutta asenne epävarma, päädytään ilmaisuun Tiedän että X saattaa olla Y. Epäsuoran henkilöviittauksen yhtey- dessä varmuuden valitseminenjohtaa ilmai- suun Tästä voi päätellä että X on Y, epävar- muuden taas ilmaukseen Tästä voi (ehkä) päätellä, että X saattaa olla Y.
Henkilöviittausten kuvaa laajentaa Rai- ja Markkasen kanssa kirjoitettu yhteisartik- keli, jossa tarkastellaan suomen ja englan- nin epäsuoria henkilöviittauksia (iınperso- nalization) yhtenä hedging-strategiana.
Artikkeli on tapaustutkimus, jossa käsitel- lään vain kahden kirjoittajan tekstejä, mut-
ta molemmilta on sekä puhutut että kirjoi- tetut versiot ja suomalaiselta sekä englan- nin- että suomenkieliset tekstit. Englannin- kielisen ja suomenkielisen tieteellisen dis- kurssin normien eroista ei aineiston vähäi- syyden vuoksi voi paljoa sanoa, mutta kie- lellisten keinojen samankaltaisuus henkilö- viittausten välttämisessä käy hyvin ilmi:
keskeisessä asemassa ovat molemmissa kielissä pronominit, nominalisaatiotja pas- siivi. Erojakin tietenkin on, ehkä selvimpä- nä suomen geneerisen verbinmuodon käyt- tö (taulukosta voi lukea), jolla ei ole suoraa vastinetta englannissa; englannin resurssi- listassa taas on one-pronomini, jolle ei sa- man kategorian vastinetta ole suomessa.
Näiden ilmausten käyttöalueissa on kuiten- kin paljon yhteistä, mm. se, että molemmil- la voidaan viitata epäsuorasti puhujaan tai kirjoittajaan itseensä tai sitten epämääräi- sempään geneeriseen persoonaan. Jos tar- kastelee englannin ja suomen välisiä kään- nöksiä, niiden voikin havaita usein toimi- van toistensa käännösvastineina.
Luukka korostaa moneen otteeseen sitä, miten vuorovaikutuksellinen näkökulma edustaa todellista kielenkäyttöä, kieltä sel- laisena kuin se on eikä idealisoituna systee- minä. Siksi välillä jää miettimään joitakin menetelmällisiä ratkaisuja: esimerkiksi tekstin tuottamis- ja vastaanottoprosessien osuutta ei juuri problematisoida empiirisis- sä analyyseissa, vaan tutkija toteaa tarkas- telleensa tekstejä wastaanottajan näkökul- masta››. Tämä on tietenkin aivan tavallinen ratkaisu kielen ja tekstin tutkimuksessa, mutta koska tässä lähestymistavassa nimen- omaan painotetaan monitulkintaisuutta ja merkityksen syntyä sosiaalisessa prosessis- sa neuvottelun kautta, olisi odottanut tämän ilmenevän tutkimusotteessakin tai ainakin tällaisen metodisen problematiikan joutu- van perusteellisemman pohdinnan kohteek- si. Nyt analyytikko asettuu perinteiseen ta- paan itse ideaaliksi tekstin tulkitsijaksi. Kun
@
lähtökohtana ovat ilmaukset, joista tutkijan aineistoa tarkastellessa ››syntyy vaikutelma varmuusasteen lieventymisestä››, olemme joka tapauksessa tekemisissä analyytikon kielellisen intuition kanssa, emme itsc asias- sa sen ››todellisemman››, vuorovaikutukseen osallistujien tekemän merkityksen tulkinnan kanssa. Luukka käyttää kyllä hyväkseen myös esitelmänpitäjien ja kirjoittajien haas- tatteluja, mutta ei kielellisen analyysin apu- na vaan valaisemassa yleisemmin sitä, mi- ten he hahmottavat esitelmien pitämiseen ja julkaisemiseen liittyvän toiminnan.
Sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkaste- lukulma tiedeyhteisöön on virkistävä. Yh- teisöllinen näkemys tieteen tekemisestä nojaa nykyaikaiseen tieteensosiologiseen tutkimukseen, joka 1980-luvulla tuotti vai- kuttavia analyyseja tieteenharjoittajien pu- hetavoista, keskityttyään sitä ennen asiassa status-, politiikka- ja valtapeleihin.
Siinä yhteisön puhetavoilla on keskeinen osuus yhteisön toimintatapojen analyysis- sa. Sosiologien tapa tarkastella kieltä ja puhetapoja on kuitenkin aivan toinen kuin kielitieteilijän, ja siksi vuorovaikutukseen suuntautuneen kielitieteilijän työlle on paikka tiedeyhteisön diskurssien analyysis- sa.
Vuorovaikutuksen näkökulma tuo esiin tiedeyhteisön sisäisen kilpailunja niitä stra- tegisia ja taktisia keinoja, joilla yhteisön kielipelejä pelataan omaksi eduksi _ vaik- kapa omaa persoonaa sopivasti häivyttäen vaatimattomuuden merkiksi tai sen reipas- ta esiintuontia saavutusten markkinoinnik- si.
Kun tiedeyhteisön viestintää ja sen kei- noja tarkastellaan yhteisöllisessä konteks- tissaan, syntyy tieteellisestä viestinnästä moniulotteisempi kuva kuinjos kielenkäy- tön keinoja ei yhdistettäisi viestintätilantee- seen. Esimerkiksi puhutut tekstit ovat, ku- ten arvata saattaa, henkilökohtaisempia ja kantaaottavampia kuin vastaavat kirjoitetut
tekstit, minkä voi palauttaa tieteellisen esi- telmänpidon ja artikkelin erilaiseen vuoro- vaikutusfunktioon. Toisaalta molemmissa noudatetaan tieteellisen kriittisyyden peri- aatetta ja samanaikaisesti pyritään sekä omien että toisten tutkijoiden kasvojen säi- lyttämiseen, mikä mm. johtaa varmuusas- teen lieventelyyn omia päätelmiä esitettä- essä ja epämääräisiin henkilöviittauksiin toisten ajatuksia kritisoidessa. Luukka osoittaa, miten henkilöviittausten keinot toteuttavat yhteisön pelisääntöjä ja heijas- televat sekä tiedeyhteisön ihanteita että ar- kea. Tiedeyhteisön ihanteita tarkastellaan ikään kuin yhteisön taustaideologiana, jon- ka vastavoima puolestaan on yhteisön arki kilpailuineen, valtahierarkioineen ja mai- neen tavoitteluineen.
Yhteisöllisen näkökulman anti kielen analyysille käy hyvin ilmi, kun tiedeyhtei- sön diskurssikäytänteet (esim. ››Älä koros- ta itseäsi ja esitä päätelmäsi varovaisesti››) liitetään yhtäältä yhteisön eettisiin pelisään- töihin (››Esitä uutta tietoa, tuo tulokset sel- keästi esiin››) ja toisaalta niihin kielen kei- noihin, joilla näitä vaatimuksia voi toteut- taa (epäsuorat minä-viittaukset ja varmuus- asteen lievennykset). Kielen keinot asettu- vat näin sosiaaliseen kontekstiinsaja vuo- rovaikutuksen välineiksi, minkä Luukka tiivistää selkeään tapaansa yhteen kuvioon (s. 126), jossa samalla ilmenee erinomaises- ti kielen keinojen monifunktioisuus: mm.
epäsuorilla minä-viittauksilla ja varmuus- asteen lieventimillä on monta tehtävää tie- deyhteisön diskurssikäytänteissä.
Yhteisöllisen näkökulman yhdistämi- nen lingvistiseen diskurssintutkimukseen on tuottanut monelle siihen pyrkineelle hankaluuksia, joista yksi tuntuu olevan se, miten osoittaa kielen vaikutus yhteisöön, siis se, miten kieli muokkaa yhteisönsä käytänteitä. Toiseen suuntaan vaikutus näyttää olevan ilmeisempi ja helpommin osoitettavissa. Kriittinen diskurssianalyysi
D
@
on kenties sinnikkäimmin koettanut osoit- taa, miten diskurssit muokkaavat maail- mankuvaamme, mutta saanut juuri siinä yhteydessä osakseen kaikkein jyrkintä tor- juntaa. Luukan tutkimuksessa tiedeyhteisön eettisetja vuorovaikutukselliset pelisäännöt kyllä yhdistetään taitavasti varmuusasteiden ja henkilöviittausten käyttöön, mutta ni- menomaan siten, että pelisäännöt ovat se- littäjän ja kielen keinot selitettävän asemas- sa. Näiden ilmausten aktiivinen käyttöjä- tetään yksilön strategisten valintojen varaan _ valintojen avulla noudatetaan pelisään- töjä tai mahdollisesti ollaan noudattamatta.
Vaikutus yhteisöön hämäräksi.
Yhteisön pelisääntöjen noudattamatta jättäminen on optio, joka aikaisemman tut- kimuksen mukaan on varattu lähinnä jo asemansa vakiinnuttaneille, arvostetuille yhteisön jäsenille, ja tämän tuloksen Luuk- kakin tuntuu hyväksyvän. Jos näin on, muutoksen mahdollisuuskin jäisi silloin nimenomaan korkeassa asemassa olevien yksilöiden harteille. Näillä taas, ainakin bourdieulaisen tulkinnan mukaan (esim.
Bourdieu 1988), on kaikkein vähiten intres- siä muuttaa vallitsevia käytänteitä. Miksi siis tieteelliset puhetavat muuttuvat?
Etnografisen tutkimusotteensa mukai- sesti Luukka on hankkinut aineistoa sekä tutkittavien tekstien tuottajilta itseltään että tiedeyhteisön viestintä- ja toimintaihanteis- ta tarkastelemalla tutkimuksenteosta laadit- tuja oppaita. Nämä metodiset ratkaisut sy- ventävät kuvaa tieteellisestä diskurssiyhtei- söstä, ja aineistoista poimitut esimerkit ovat paitsi valaisevia myös hauskoja. Se, miten diskurssien tuottajat hahmottavat omaa yhteisöään ja omaa toimintansa siinä, syn- nyttää kuvan toisenlaisesta maailmasta kuin oppaat _ tutkijoiden itse kuvailemat mo- tiivit, intentiot ja pyrkimykset rakentavat yksilöllisempää ja satunnaisempaa maail- maa kuin oppaiden rationaalinen ja selkeä, hyvinkin persoonaton kuva. Tämän aineis-
ton ja lähinnä sosiologisen tieteentutkimuk- sen varassa Luukka luo nopein vedoin luon- noksen tiedeyhteisöstä, jota ohjaavat toi- saalta vanhat tieteen ihanteet ja toisaalta arkisempi ja raadollisempi kilpailu mai- neesta, kunniasta ja asemasta yhteisössä.
Luukkajossain määrin homogenisoi tie- deyhteisöä, mikä ei ole epätavallista sosio- logisessakaan tutkimuksessa; tiedeyhteisön pelisäännöt esitellään kuin kysymyksessä oleva yhteisö olisi monoliittinen. Yhteisö on siis ikään kuin yksi (››tiedeyhteisöllä on pe1isääntönsä››), mutta siinä sallitaan yksi- löllistä varianssia. Tässä Luukka poikkeaa kriittisestä diskurssianalyysistä, jossa ky- seenalaistetaan yhteiset hyväksyttävyys- normit (Fairclough 1995) ja korostetaan sitä, että yhteisön ja diskurssien nomıitovat kiistan ja kamppailun kohteita, joista käy- dään jatkuvaa valtataistelua yhteisön sisäl- lä. Valtataisteluun osallistuvat erilaiset ryh- mittymät siinä missä yksilötkin, ja sitä voi pitää normeihin kohdistuvana sosiaalisen neuvottelun muotona.
Tekstiä tulee väistämättä lukeneeksi sen kehikon läpi, jonka kirjoittaja tarjoaa. Kun puhe on akateemisesta diskurssista ja teks- ti on itse akateemista diskurssia, tulee ar- vioineeksi kirjoittajaa esiin nostettujen pe- lisääntöjen noudattajana. Luukka esimer- kiksi kertoo, että monet tutkijat käyttävät il- mausta ››ks. esimerkiksi XX 1980 ja YY 1987» ja näin jättävät ››takaoven auki: Olen kyllä nähnyt muitakin aiheeseen liittyviä tutkimuksia, mutta nämä mainitsemani tun- tuvat relevanteilta.›› Tämä takaporttistrate- gia on yksi, jota hän itsekin suosii. Sen si- jaan minä-viittauksissa hän reippaasti käyt- tää suoria pikemmin kuin epäsuoria viit- tauksia itseensäja näin asettuu ainakin Kor- hosen ja Kuschin (1989) tutkimuksen valos- sa kokeneiden kirjoittajien kaartiin, pois tyypillisestä suomalaisesta ylen vaatimatto- masta minän häivyttäjien joukosta.
Kaikkiaan Luukka tuntuu noudattavan
suosittelemiansa viisaita strategioita varsin huolellisesti: jotain uutta, paljon lainattua, riittävästi varovaisuutta, sopivasti lahjoja muille tutkijoille, reipasta minä-muotoa, muttei liian tungettelevaa meitittelyä. Tu- loksena on sujuvaaja luettavaa tekstiä, tuo- reita näkökulmia kielen ja yhteisön suhtei- siin. Lukijan mielenkiinto pysyy vireillä.
Minna-Riitta Luukka on siten itse oiva esi- merkki selkeäsanaisesta tutkijasta. llmaisu on napakkaa ja pääasiat käyvät selviksi il- man, että lukijan täytyy turvautua arvailuun.
Tutkimuksen pääpaino on taustaoletus- ten ja lähtökohtien erittelyssä. Empiirisis- sä analyyseissa ote on tuore ja herättää kiin- nostavia kysymyksiä, mutta jollain tavoin luonnosmainen. Lukijalle jää tunne, että tarkasteltaviin ilmiöihin ei ole vielä paneu- duttu niin syvälle, että mielenkiintoisen ja hyvin perustellun lähestymistavan potenti- aalia olisi loppuun asti osoitettu ja hyödyn- netty. Kaikkea ei tietysti saa mahtumaan yhteen tutkimukseen, joten ehkäpä voimme odottaa aihepiirin syventämistä seuraavis- sa tutkimushankkeissa.
Luukan teos tarjoaa sen ilon, minkä tut- kimusta raportoivasta tekstistä aina toivoo saavansa: näyttää tutun maailman uudesta ja silti tunnistettavasta näkökulmasta. Jääm-
me odottamaan 1isää.I
ANNA MAURANEN Joensuun yliopisto,
Kansainvälisen viestinnän laitos, PL 48, 57101 Savonlinna
LÄHTEET
BERkENKorrER, CARoL - Huckı N,ToM 1995:
Genre knowledge in disciplinary communication. Lawrence Erlbaum, Hillsdale, N. J.
BıBER, DouoLAs 1988: Variation across speech and writing. Cambridge Uni- versity Press.
BoURDıEU,Pıı-:RRE1988: Homo Academicus.
Polity Press, Cambridge.
FAıRCLouGH. NoRMAN 1995: Critical dis- course analysis. Longman, London.
HALLı DAY,M. A. K. 1994: An introduction to functional grammar. 2nd edition Edward Arnold, London.
KALLı oKosKı,JYRKı (toim.) 1996: Teksti ja ideologia. Kieli ja valtajulkisessa kie- lenkäytössä. Kieli 9. Helsingin yli- opiston suomen kielen laitos.
KAMBERELıs,GEoRGE 1995: Genre as insti- tutionally informed social practice.- Journal of Contemporary Legal Is- sues 6:115 s. 115-171.
KARvoNEN, PıRJo1995: Oppikirjateksti toi- mintana. SKST 632. SKS, Helsinki.
KoRHoNEN. Rıı rrA- KUscH, MARTı N1989:
The rhetorical function of the first person in philosophical text _ the influence of intellectual style, para- digm, and language. - M. Kusch & H.
Schröder (toim.), Text, interpretation, argumentation s. 61-77. Helmut Bus- ke Verlag, Hamburg.
LUUKKA, MiNNA-Rıı TrA1992: Akateemista metadiskurssia. Korkeakoulujen kie- likeskuksenjulkaisuja 46. Jyväskylän yliopisto.
