Biotalouden tavoitteet maakuntien aluekehityksessä: Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala

Biotalouden tavoitteet maakuntien aluekehityksessä Keski-Suomi & Pohjois-Karjala

Oona Valkonen 258722 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia ja maantieteiden laitos Yhteiskuntamaantieteen pro gradu -tutkielma Ohjaajat: Jarmo Kortelainen & Ilkka Pyy Lokakuu 2019

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Historia ja maantieteiden laitos Yhteiskuntamaantieteen pääaine

Tekijän nimi: Oona Valkonen Opiskelijanumero: 258722

Opinnäytetyön nimi: Biotalouden tavoitteet maakutien aluekehityksessä: Keski-Suomi & Pohjois- Karjala

Sivumäärä: 80 Aika: Lokakuu 2019

Työn laatu: Pro gradu -tutkielma

Avainsanat: aluekehitys, biotalous, maakuntakaava, maakuntaohjelma

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan biotalouden tavoitteita maakuntien aluekehityksessä. Tutkimus on vertaileva tapaustutkimus, jossa vertaillaan Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntia. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat 1) Mitä biotaloudella tavoitellaan maakuntien aluekehityksessä? sekä 2) Millaisia eroja Keski-Suomen ja Pohjois- Karjalan välillä on biotalouden tavoitteissa ja sisällöissä maakuntien alueiden käytössä?

Tutkimuksessa tarkastellaan, kuinka Euroopan Unionin asettamaa biotalouspolitiikkaa toteutetaan maakuntien tasolla. Tutkielma etenee Euroopan Unionin biotalouden tarkastelusta Suomen tasolle ja lopulta maakuntien biotalouden tarkasteluun. Tutkielma on luonteeltaan kirjallisuuskatsaus, jonka aineistona toimivat maakuntien laatimat sekundaariaineistot:

maakuntakaavat, kaavaselostukset sekä maakuntaohjelmat.

Tutkielman analyysimenetelmänä käytetään laadullista sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin luokittelun perustana käytettiin Euroopan Unionin biotalousstrategian tavoitteita, joihin maakuntien aineistosta kerätyt biotalouden ilmiasut luokiteltiin. Nämä luokat ovat 1) elintarvikkeiden ja ravitsemuksen turvallisuuden varmistaminen, 2) luonnonvarojen kestävä hallita, 3) uusiutumattomien ja kestämättömien resurssien riippuvuuden vähentäminen, 4) ilmastonmuutoksen lieventäminen ja siihen sopeutuminen sekä 5) Euroopan kilpailukyvyn vahvistaminen ja työpaikkojen luominen. Lopuksi tulokset tyypiteltiin kahteen luokkaan:

taloudelliset sekä ympäristölliset tavoitteet.

Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan väliltä löytyi eroja biotalouden tavoitteiden ja merkitysten suhteen, vaikka kummatkin ovat biotalouden vahvoja maakuntia. Maakuntakaavojen merkintöjen perusteella Keski-Suomen uusi, koko maakuntaa koskeva biotalouden suunnittelumääräys korostaa biotalouden merkitystä alueelle. Pohjois-Karjalassa biotalous liitetään erityisesti metsäbiotalouteen. Molemmat maakunnat tavoittelevat metsien kestävää käyttöä, maatalouden turvaamista, energiatehokkuutta ja uusiutuvan energian osuuden lisäämistä sekä työpaikkojen lisäämistä ja aluetalouden kasvattamista osana biotaloutta. Myös biotalouden innovaatioiden ja älykkään erikoistumisen tavoittelu korostui maakunnissa. Erot keskittyivät lähinnä siihen, millaisia yksityiskohtaisempia asioita kaavaselostuksissa oli otettu huomioon.

1. Johdanto ... 1

1.1. Tutkimusongelma ja -kysymykset ... 3

2. Biotalous ja aluekehitys ... 5

2.1. Biotalous kansainvälisessä kehyksessä ... 6

2.2. Biotalous Suomessa ... 11

2.3. Biotalouden haasteet ... 19

3. Maakunnat alueiden kehittäjinä ja suunnittelijoina ... 22

4. Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala tutkimusalueina ... 27

5. Aineisto ... 29

5.1. Keski-Suomen aineisto ... 30

5.2. Pohjois-Karjalan aineisto ... 32

6. Menetelmät ... 35

6.1. Laadullinen sisällönanalyysi ... 35

6.2. Vertaileva tutkimus ... 37

7. Biotalous Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakunnissa ... 39

7.1. Keski-Suomi ja biotalous ... 40

7.2. Pohjois-Karjala ja biotalous ... 42

7.3. Biotalous Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmissa ... 44

7.4.1 Biotalouden tavoitteet Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmissa ... 48

7.4. Biotalous Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntakaavoissa ... 53

7.4.1 Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntakaavojen biotalouden tavoitteet ... 56

8. Tulosten tulkintaa ... 60

9. Johtopäätökset ... 69

Lähteet: ... 73

1. Johdanto

Tämän pro gradu -tutkielman aihe on biotalous maakuntien aluekehityksessä ja alueiden käytön suunnittelussa. Tutkielma on yhteiskuntamaantieteellinen tutkimus, joka laajemmasta näkökulmasta katsottuna sijoittuu aluekehityksen teeman alle. Tutkielman aihe kehittyi korkeakouluharjoitteluni pohjalta, jonka suoritin kesällä 2018 Keski-Suomen liitossa alueiden käytön yksikössä. Tuolloin kirjoitin Keski-Suomen uuden maakuntakaavan ilmastovaikutuksista biotalouden ja uusiutuvan energian näkökulmasta. Harjoittelussani käsittelemät aiheet osoittautuivat ajankohtaisuutensa ja moniuloitteisuutensa vuoksi mielenkiintoisiksi, joten graduaiheen jalostaminen kyseisestä tehtävästä tuntui luontevalta.

Lyhyesti tiivistettynä biotalous on taloutta, jossa käytetään uusiutuvia luonnonvaroja ravinnon, energian, tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen (https://www.biotalous.fi/suomi- kehittaa/biotalous-lyhyesti/). Tulevaisuudessa kaikki talous tulee olemaan biotaloutta, kun fossiiliset resurssit ovat ehtyneet. Tämän vuoksi siirtyminen täysivaltaiseen biotalouteen on parhaillaan käynnissä. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2011, 12.) Samaan aikaan maapallon väestö kasvaa ja tarve luonnonvaroista, kuten vedestä ja ravinnosta, lisääntyy. Globaali kilpailu johtaa väistämättä tilanteeseen, missä vähenevien resurssien käytön on oltava mahdollisimman tehokasta. Kestävä talous, johon biotalous sisältyy, pyrkii toimimaan luonnon asettamien rajoitusten mukaisesti. Sen tavoitteena on fossiilisten polttoaineiden riippuvuuden vähentäminen ja lopulta lopettaminen, missä biotalous on avaintekijä. Biotalous ei kuitenkaan ole ristiriidatonta; vaikka biotalouden diskurssi luo mielikuvan vihreästä taloudesta, ei sen vaikutukset ympäristölle ole pelkästään positiivisia. Biotalouteen liittyy mahdollisuuksien lisäksi myös riskejä, joiden huomioiminen on tärkeää alueellisesti ja globaalisti. (Suomen biotalousstrategia 2014, 5.)

Aluekehityksen ja biotalouden välisen suhteen tarkastelu nousi työn kiinnostuksen kohteeksi.

Tavoitteena on luoda katsaus siihen, millaisilla biotalouden keinoilla pyritään parantamaan alueellista kehitystä maakuntatasolla. Valtakunnallisten alueiden kehittämisen tavoitteiden mukaisesti maakuntien on huomioitava kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin takaava osaaminen, kestävään kehitykseen perustuva taloudellinen kasvu, elinkeinotoiminnan kehitys ja työllisyyden parantaminen osana maakuntaohjelmien luomista (Jauhiainen & Niemenmaa

2006, 171). Biotalous voidaan liittää näihin pyrkimyksiin monin tavoin, mutta tarkoituksena on selvittää sitä, millaisien biotalouden tavoitteiden kautta aluekehitystä pyritään parantamaan ja mitkä niistä saavat eniten painoarvoa. Alueiden kannalta on kiinnostavaa tarkastella, kuinka biotaloutta hyödynnetään ja millaisia vaikutuksia biotalouden valinnoilla alueille katsotaan olevan. Biotalouden erilaiset intressit voivat korostua eri tavoin eri alueilla. Tätä näkökulmaa lähestytään tässä työssä.

Työn empiirinen osuus pohjautuu sen tarkasteluun, kuinka Euroopan Unionin asettamaa biotalouspolitiikkaa toteutetaan alueellisella tasolla Suomessa. Euroopan Unioni on laatinut oman biotalousstrategiansa, johon on määritelty biotaloudelle asetetut tavoitteet aluekehityksen kontekstissa. Näitä tavoitteita peilataan siihen, miten biotalous tulee ilmi tutkimuksessa vertailtavien maakuntien aluekehityksen asiakirjoissa. Toisin sanoen tutkimuksen yhdeksi näkökulmaksi nousee se, miten Euroopan Unionin tasolla säädeltyä politiikkaa toteutetaan paikallisesti. Sisällönanalyysissa biotalouden tavoitteet maakunnissa luokitellaan EU:n asettamiin viiteen eri biotalouden tavoitteeseen.

Työn tutkimusote on vertaileva tapaustutkimus, jonka vertailuasetelmaan on valittu kaksi vahvaa biotalouden maakuntaa: Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala. Tutkimuksellisessa osassa tarkastellaan, millainen merkitys biotaloudella on vertailtavien maakuntien aluekehityksessä ja mitä biotaloudella niissä tavoitellaan. Maakuntien valinta perustuu etenkin kyseisten maakuntien vahvaan metsäsektoriin ja sen merkitykseen maakunnille. Metsillä on merkittävä rooli molempien maakuntien aluerakenteessa, mikä tarjoaa erinomaiset lähtökohdat biotaloudelle, jolloin niiden merkitys myös alueiden käytön suunnittelussa korostuu.

Tutkimuksen aineistona käytetään maakuntien alueiden suunnittelun asiakirjoja:

maakuntaohjelmia sekä maakuntakaavoja, sekä näiden ohella maakuntasuunnitelmia.

Analyysissa vertaillaan Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntia, tarkastellen niiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä tutkimuskysymysten näkökulmasta. Aineiston käsittelyssä käytetään laadullista sisällönanalyysia. Analyysimenetelmien avulla pyritään luokittelemaan biotalouden tavoitteita maakuntien aluekehityksessä ja alueiden käytössä. Vertailevan

tapaustutkimuksen avulla tutkitaan vertailtavia maakuntia etsien niiden väliltä eroja ja yhtäläisyyksiä.

1.1. Tutkimusongelma ja -kysymykset

Työn tutkimusongelma on biotalouden tavoitteet maakuntien aluekehityksessä.

Tutkimusongelmaa tarkastellaan Euroopan Unionin asettamien biotalousstrategian tavoitteiden pohjalta. Euroopan Unionin asettamat biotalouden tavoitteet ohjaavat tutkimuskysymyksiin vastaamista. Tutkielman yhtenä tarkoituksena on avata biotalouden konseptia etenkin suomalaisessa kontekstissa, sekä lisätä ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä. Työn teoriatausta pyrkii avaamaan biotalouden näkymiä EU-tasolta Suomen maakuntatasolle aluekehityksellisestä näkökulmasta. Näiden lähtökohtien pohjalta työn tutkimuskysymykset ovat seuraavat:

1) Mitä biotaloudella tavoitellaan maakuntien aluekehityksessä?

2) Millaisia eroja Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan välillä on biotalouden tavoitteissa ja sisällöissä maakuntien alueiden käytössä?

Ensimmäisen kysymyksen avulla pyritään selvittämään biotalouden roolia maakuntien alueiden suunnittelussa. Kysymykseen etsitään vastausta käyttäen aineistona maakuntien alueiden suunnittelun asiakirjoja; maakuntaohjelmia sekä maakuntakaavoja. Myös maakuntasuunnitelmia käytetään aineiston ohessa, mutta päähuomio keskittyy edellä mainittuihin asiakirjoihin. Ensimmäistä kysymystä pohjustaa teoriaosuus, johon tutkimuksessa vertailtavien maakuntien tarkastelua peilataan. Tutkimuksellisessa osassa tarkempi katsaus tehdään Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan maakuntiin. Kysymys pohjautuu ennen kaikkea biotalouden monipuolisuuteen ja sen tarjoamiin moniin mahdollisuuksiin osana alueiden käyttöä ja kehittämistä. Tarkoituksena on tarkastella biotalouden tavoitteita, joissa myös biotalouden haasteet ja ristiriitaisuus nousevat esiin.

Toista tutkimuskysymystä käsitellään vertailevan tutkimusotteen avulla; biotalouden eroja ja yhtäläisyyksiä pyritään selvittämään Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan välillä sisällönanalyysin keinoin. Sisällönanalyysin luokittelu perustuu Euroopan Unionin biotalousstrategian tavoitteisiin, missä peilataan EU:n biotalouspolitiikan toteutumista Suomessa paikallisella tasolla. Toinen kysymys toimii jatkumona ensimmäiselle kysymykselle.

Biotalouden eroja ja yhtäläisyyksiä osana maakuntien aluekehitystä etsitään maakuntien lainvoimaisista alueiden käytön asiakirjoista.

Seuraavaksi tutkielmassa siirrytään käsiteltävien teemojen ja teoriataustan esittelyyn. Työ etenee biotalouden tarkastelusta EU-tasolta Suomen kansalliselle tasolle ja lopuksi alueelliseen maakuntatason tarkasteluun. Työn teoreettinen osuus luo katsauksen biotalouden käsitteeseen, lyhyesti sen historiaan sekä biotalouden nykytilaan. Seuraavissa luvuissa pyritään avaamaan biotalouden moniulotteista käsitettä ja biotalouden tavoitteita muun muassa EU:n ja Suomen biotalousstrategioiden pohjalta. Lisäksi esitellään Suomen aluesuunnittelua sekä aluekehitystä maakuntatasolla ja niihin liittyviä vaatimuksia. Tämän jälkeen perehdytään syvemmin Keski- Suomen ja Pohjois-Karjalan aluesuunnitteluun maakuntien asiakirjojen pohjalta. Viidennessä luvussa esitellään tutkielmassa käytetyt aineistot sekä analyysimenetelmät. Kuudennessa luvussa tarkastellaan aineistosta saatuja tuloksia, mitä seuraa johtopäätösluku. Lopuksi pohditaan tutkimusta kokonaisuutena sekä siitä saatuja johtopäätöksiä mahdollista jatkotutkimusta ajatellen.

2. Biotalous ja aluekehitys

Tämän luvun tarkoituksena on tuoda biotalouden käsitettä lukijalle lähemmäksi ja avata biotalouden moniulotteista käsitettä etenkin aluekehityksen kontekstissa. Koska biotaloudella voidaan tarkoittaa eri asioita, sillä voidaan myös tavoitella monia asioita, mikä asettaa sen paikoin ristiriitaiseen asemaan. Jotkin biotalouden tavoitteista voivat osoittautua dominoivaksi jättäen muut näkökulmat varjoonsa. Myös näitä ristiriitaisuuksia pyritään tuomaan tässä luvussa esille. Biotalouden merkitystä aluekehitykselle tarkastellaan tässä luvussa eri tasojen biotalousstrategioiden sekä tieteellisten julkaisujen pohjalta, joita seuraavaksi esitellään tarkemmin. Luvussa 2.1 Euroopan Unionin biotalousstrategia nostetaan erityisemmin huomioon, sillä se ohjaa myöhemmin työn empiiristä osaa. Näiden lisäksi luodaan katsaus aihetta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen aluekehityksestä ja biotaloudesta.

Kirjallisuuskatsauksen perusteella luodaan tutkielman konteksti, johon työn empiirinen osuus myöhemmin nojaa.

Biotalouden tarkastelu osana aluekehitystä etenee tässä luvussa hierarkkisesti suuremmalta alueelliselta tasolta kohti pienempiä; EU-tasolta Suomen valtakunnalliselle tasolle ja lopuksi maakuntien tasolle. Tämän tarkoituksena on ymmärtää paremmin biotalouden lähtökohtia sekä käsitteen laajuutta. Biotalouden tarkastelu on rajattu lähinnä EU-tasolle, sillä laajempi globaali taustoitus ei olisi tässä pro gradu -tutkielmassa olennaista. Lisäksi juuri Euroopan Unionin tason biotalouden tarkastelu on työn kannalta tärkeää, sillä tutkimuksen näkökulmana on EU:n biotalouspolitiikan toteutuminen paikallisella tasolla Suomessa, mikä nousee esille työn empiirisessä osassa.

Luvussa keskitytään erityisesti biotalouden nousemiseen yleisemmäksi käsitteeksi, sekä tämän myötä osaksi alueellista kehitystä ja sen suunnittelua. Tämä tulee ilmi erilaisten biotalouden asiakirjojen, strategioiden sekä tieteellisten julkaisujen yhteydessä, jotka ovat nostaneet biotalouden myös osaksi julkista keskustelua. Teoreettisen katsauksen tavoite on kytkeä tutkimusongelma sekä -kysymykset osaksi aihealuetta sekä auttaa ymmärtämään ilmiötä kontekstissaan paremmin. Työn lopussa palataan tähän lukuun, jolloin tutkielman tuloksia tarkastellaan teoreettisen viitekehyksen valossa.

2.1. Biotalous kansainvälisessä kehyksessä

Biotalous ei ole toistaiseksi täysin vakiintunut käsitteenä kansainvälisessä keskustelussa, sillä se on vielä verrattain uusi; käsitteen käyttäminen alkoi yleistyä vasta 2000-luvun puolivälissä.

Biotaloudesta ja siihen liittyvistä sektoreista on toki puhuttu aikaisemminkin. Tämä tapahtui kuitenkin hieman eri merkityksin eikä täsmällisesti juuri biotalouden käsitteenä. Esimerkiksi Euroopan komission vuoden 1993 Valkoisessa kirjassa korostetaan bioteknologian merkitystä innovaatioiden ja kasvun lisäämiselle. Lisäksi vuonna 2002 Euroopan komissio totesi, että biotieteet ja bioteknologia ovat lupaavimpia teknologioiden aloja, tukien samalla vuoden 2000 Lissabonin strategian tavoitteiden saavuttamista, jotka koskevat tietoon perustuvan talouden, kilpailukyvyn ja talouskasvun turvaamista. (McCormick & Kautto 2013, 2591.) Silti kyseisissä esimerkeissä ei puhuta vielä itse biotaloudesta, vaan enemmänkin biotalouden kattokäsitteen alle sijoittuvista kokonaisuuksista. Biotalouden käsitteen yleistyttyä 2000-luvun puolivälissä sen käyttö on ollut kasvavaa (kuvio 1.) niin poliittisessa päätöksenteossa kuin tieteellisissä julkaisuissa (Staffas et al. 2013, 2756).

Kuva 1. Biotalouteen liittyvien lainausten määrä Scopus-tietokannassa vuosina 1990-2012.

Lainauksissa biotalous mainitaan otsikossa, tiivistelmässä tai avainsanoissa muodossa bio- based economy, biobased economy, bioeconomy tai bio-economy. (Staffas et al. 2013, 2756.)

Biotalouden yleistyminen voi osaltaan selittyä sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ratkaista esille nousseita yhteiskunnallisia haasteita. Euroopassa, kuten myös koko maapallolla, on monia kompleksisia ongelmia, joiden ratkaiseminen on välttämätöntä tulevaisuuden kannalta. Useat näistä haasteista liittyvät ilmastonmuutokseen, ympäristöön ja sen resursseihin sekä rakenteellisiin muutoksiin. Tarkemmin näitä ovat muun muassa ruokaturva, energian turvaaminen, teollisuuden rakennemuutos, terveydenhuolto sekä ilmastonmuutos. Biotalous nähdään ratkaisuna, tai ainakin merkittävänä vaikuttajana, moniin edellä mainittuihin haasteisiin. (Bugge et al. 2016, 1.) Lisäksi siirtyminen fossiilitaloudesta biopohjaiseen talouteen on väistämätöntä, sillä fossiiliset resurssit ehtyvät koko ajan. Muutos kestävämpään suuntaan on elintärkeää myös ilmastonmuutoksen ehkäisemisen ja sopeutumisen kannalta. Vallitseva tilanne luo vahvat edellytykset biotaloudelle ja sen kehittämiselle, sillä biotaloudella katsotaan olevan paljon potentiaalia ongelmien ratkaisussa. Tästä syystä biotalouden laajaa-alaiseen hyödyntämiseen on alettu keskittyä entistä enemmän. (Bugge et al. 2016: 1, McCormick &

Kautto 2013, 2591.)

Euroopassa biotalous nousi laajasti pinnalle vuonna 2012, kun Euroopan Unioni julkaisi biotalousstrategiansa ja siihen liittyvän toimintasuunnitelmansa. Biotalousstrategia on jaettu kahteen dokumenttiin, joista toinen keskittyy strategiseen puoleen ja toinen yksityiskohtaisempaan toimeenpanosuunnitelmaan. EU:n biotalousstrategia pohjautuu vuonna 2008 julkaistun EU 2020 -strategian ilmastollisiin tavoitteisiin, sekä vuoden 2010 EU 2020 - strategian sisältävään älykkään, kestävän ja osallistavan kasvun strategiaan. (Staffas et al. 2013, 2758.) Strategian tavoitteet tähtäävät resurssitehokkuuteen sekä siirtymiseen fossiilipohjaisesta taloudesta uusiutuvaan energiaan pohjautuvaan talouteen. Lisäksi tavoitteena on edesauttaa biotalouden poliittisen toimintaympäristön luomista sekä tukea biotalouden tutkimus- ja innovaatiotoimintaa (De Besi & McCormick 2015, 10462).

Euroopan biotalousstrategian mukaan biotalous käsittää maatalouden, metsätalouden, kalatalouden, elintarviketuotannon, sellu- ja paperituotannon sekä kemian, biotekniikan ja energia-alan. Nykyisin Euroopan Unioni määrittelee biopohjaisen talouden koskemaan maan ja meren resursseja, biodiversiteettiä sekä biologisia materiaaleja yhdistäen nämä biotuotteiden tuotantoon ja kulutuksen perustaksi. Biotalous kattaa uusiutuvien luonnonvarojen tuotannon, niiden muuttamisen elintarvikkeiksi, rehuksi, bioenergiaksi sekä biopohjaisiksi tuotteiksi.

Voidaan siis sanoa biotalouden käsittävän monia erilaisia sektoreita. EU:n biotalous perustuu kolmeen pilariin, joiden avulla strategian tavoitteisiin pyritään: 1) investoinnit tutkimukseen, innovaatioihin ja osaamiseen, 2) politiikan vuorovaikutuksen ja sidosryhmien sitoutumisen vahvistaminen, sekä 3) biotalouden kilpailukyvyn parantaminen. (Staffas et al. 2013, 2758.) Euroopan komissio esittää biotalouden älykkään ja vihreän kasvun avaintekijäksi. Tämä perustuu biotalouden laajoihin markkinoihin sekä työpaikkoihin monilla sektoreilla, kuten maa- ja metsätaloudessa sekä energian ja ruoantuotannossa. (McCormick & Kautto 2013, 2591.)

Euroopan Unionin päivitetyn (2018, 5) biotalousstrategian mukaan biotaloudella edistetään kestävyyttä, uusien työpaikkojen luomista etenkin syrjäisille alueille ja rannikkoalueille sekä hiilineutraalin tulevaisuuden luomista Pariisin ilmastosopimuksen mukaisesti. Lisäksi kestävä biotalous tukee modernisaatiota ja EU:n teollisen perustan vahvistamista, kiertotaloutta ja alan uusien innovaatioiden syntymistä. Biotaloudella on myös suuri merkitys ekosysteemien suojelussa sekä maaperän huonontumisen ehkäisyssä. Tähän liittyen biopohjaisilla tuotteilla pyritään korvaamaan muun muassa muovia, minkä avulla voidaan vähentää muovin määrää vesistöissä ja luonnossa. Biotalouden tavoitteiden saavuttamiseksi vaaditaan panostusta alan investointiin, innovoitiin sekä yhteistyöhön eri sektoreiden ja toimijoiden välillä. Tutkimus- ja innovointityö ovat tässä avainasemassa. Vain tällä tavoin voidaan saavuttaa strategisia ja järjestelmällisiä muutoksia. (Euroopan komissio 2018, 6–7.)

Päivitetyn biotalousstrategian mukaisesti alkuperäisen, vuoden 2012 biotalousstrategian, viisi tavoitetta ovat edelleen voimassa. Ne ovat 1) elintarvikkeiden ja ravitsemuksen turvallisuuden varmistaminen, 2) luonnonvarojen kestävä hallinta, 3) uusiutumattomien ja kestämättömien resurssien riippuvuuden vähentäminen, 4) ilmastonmuutoksen lieventäminen ja siihen sopeutuminen sekä 5) Euroopan kilpailukyvyn vahvistaminen ja työpaikkojen luominen.

(Euroopan komissio 2018, 8–10.) Strategian päätavoitteeksi on asetettu innovatiivisemman, resurssitehokkaan ja kilpailukykyisen yhteiskunnan saavuttaminen, minkä ohella sen tulisi sovittaa yhteen ruoantuotannon turvaaminen ja kestävä luonnonvarojen käyttö sekä samalla varmistaa ympäristön suojelu (Euroopan komissio 2017, 26). Nämä EU:n biotalousstrategian mukaiset tavoitteet toimivat myöhemmin sisällönanalyysin luokitteluna, minkä valossa tutkimuksessa verrattavien maakuntien biotaloutta tarkastellaan.

Euroopan Unionin laatima biotalousstrategia herätti myös monet jäsenmaat luomaan vastaavia asiakirjoja omille valtioilleen. Nykyisin yhä useampi EU:n jäsenmaa on laatinut oman biotalousstrategiansa tai vastaavan biotalouden dokumentin maan lähtökohdat huomioon ottaen. Strategiat eroavat luonnollisesti hieman toisistaan, johtuen maiden resursseista ja ominaisuuksista sekä myös maantieteellisestä sijainnista ja sen vaikutuksista. Lisäksi biotalouden käsite ei ole yhtenäinen maiden kesken, mikä vaikuttaa myös strategioiden sisältöihin ja biotalouden merkityksiin. Lähtökohtaisesti kaikkien strategioiden tavoitteena on kuitenkin siirtyä vähitellen fossiilisiin resursseihin perustuvasta talousjärjestelmästä kohti uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävää taloutta EU:n biotalousstrategian mukaisesti. Monet strategiat tavoittelevat myös talouden parantamista ja uusien työpaikkojen luomista, mikä on isossa roolissa myös EU:n strategiassa. Kestävyys ei ole biotalouden prioriteetti EU:n jäsenmaiden strategioissa verraten taloudellisiin näkökulmiin, mutta siihen kiinnitetään kasvavissa määrin myös poliittista huomiota. Vaikka monet globaalit kestävyyden tavoitteet tunnistetaan strategioissa, huomioidaan myös se, että biotalous ei itsessään ole aina kestävää ja se sisältää myös haasteita. (Pülzl et al. 2017, 36.)

Kestävän biomassan tuotannon ja käytön varmistaminen on keskeinen tekijä Euroopan biotalouden kehityksessä (De Besi & McCormack 2015, 10474). Useat EU jäsenmaiden biotalousstrategiat tunnistavat ilmastonmuutoksen aiheuttamat haasteet, ja tavoittelevat ilmastonmuutoksen hillintää biotalouden avulla, kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Siitä huolimatta taloudellista puolta painotetaan selvästi enemmän. Huomioitavaa on myös, että biodiversiteetin näkökulmaa sekä biotalouden sosiaalisia vaikutuksia on arvioitu epämääräisesti ja ympäripyöreästi. (Pülzl et al. 2017, 41.)

De Besi ja McCormack (2015, 10466) ovat tehneet vertailevan analyysin eri Euroopan maiden biotalousstrategioista. Sen perusteella eri Euroopan maiden biotalousstrategioiden viideksi painopisteeksi saatiin seuraavat: tutkimus ja innovointi, biomassa ja maankäyttö, talous ja rahoitus, hallinto sekä yhteiskunnallinen muutos. Vaikka alat onkin eroteltu toisistaan, ne linkittyvät vahvasti toisiinsa, osa jopa päällekkäisesti. Tämä kertoo biotalouden monialaisuudesta ja sen haasteellisesta lokeroinnista. Etenkin tutkimuksen ja teollisuuden kytkös on olennaista biotalouden kehityksessä ja innovoinnissa, missä yhteistyön ja kommunikaation merkitys eri toimijoiden välillä korostuu. Toisaalta eri maiden vertailussa on

otettava huomioon kunkin alueen ominaispiirteet ja niiden vaikutus biotaloudelle ja sen kehitykselle. Joillakin alueilla tietyt painopisteet korostuvat toisia enemmän. (De Besi &

McCormack 2015, 10473.) Esimerkiksi Suomi, Ruotsi, Latvia ja Viro ovat suuntautuneet metsäperusteiseen biotalouteen, kun taas Italiassa ja Portugalissa biopohjaisten tekstiilien valmistus korostuu (Euroopan komissio 2018, 30).

Myös De Besi ja McCormack korostavat (2015) yhteistyön merkitystä holistisen eurooppalaisen biotalouden luomisessa. Tämä tarkoittaa yhteistyötä niin hallinnollisten tasojen välillä, kuin biotalouden eri sektorien välillä. Alueiden välisellä yhteistyöllä on merkittävä rooli biotalouteen liittyvän tiedon ja teknologian kehittämisessä. Lisäksi on tärkeää luoda puitteet biotalouden markkinoiden kehittämiselle, mitä korostetaan etenkin Suomen biotalousstrategiassa. EU:n ja kansallisten hallitusten merkitys biotalouden rahoittamisessa sekä yhtenäisen toimintakehyksen luomisessa on olennainen. (De Besi ja McCormack 2015, 10473.)

Bugge et al. (2016) tekemässä kirjallisuuskatsauksessa sen sijaan tutkitaan biotalouden esiintymistä akateemisessa kirjallisuudessa. Katsauksen akateeminen kirjallisuus ulottuu Euroopan ulkopuolelle sisältäen muun muassa Yhdysvallat, Kanadan, Kiinan ja Australian. Sen tavoitteena on tutkia eroja käsitteen ymmärtämisessä tieteellisessä keskustelussa eri alojen välillä. Biotalouden esiintymisen perusteella biotalous jaoteltiin kolmeen visioon: 1) bioteknologia, 2) bioresurssit 3) bioekologia. Myöskään näitä visioita ei tule käsittää täysin toisistaan erillisinä, vaan ne ovat lähinnä biotalouden ideaalityyppejä. Jaottelun tarkoituksena on tunnistaa biotalouden erilaisia tulkintoja.

Ensimmäinen visio, bioteknologia, korostaa bioteknologian tutkimuksen ja biotekniikan soveltamisen ja kaupallistamisen merkitystä eri aloilla. Sen tavoitteena on ensisijaisesti taloudellinen kasvu sekä työpaikkojen luominen. Bioresurssien visio keskittyy bioraaka- aineiden tutkimukseen, kehitykseen ja esittelyyn eri sektoreilla kuten, maa- ja metsätaloudessa sekä bioenergian tuotannossa sekä myös uusien arvoketjujen perustamisessa. Visio korostaa etenkin biopohjaisten resurssien parantamista ja muuntamista. Myös tämän vision tavoitteena on taloudellinen kasvu, mutta sen lisäksi tavoitellaan myös kestävyyttä. Kolmas visio,

bioekologia, korostaa ekologisten prosessien merkitystä. Ekologisten prosessien avulla pyritään optimoimaan energian ja ravinnon käyttöä, edistämään luonnon monimuotoisuutta sekä estämään maaperän huonontumista. Tavoitteisiin pyritään muun muassa alueellisesti keskittyvien kiertosysteemien ja -prosessien avulla. Vision tavoite poikkeaa hieman kahdesta edellisestä, sillä sen avulla pyritään edistämään ennen kaikkea kestävyyttä, sekä biodiversiteetin säilymistä, ekosysteemien suojelemista ja maaperän köyhtymisen ehkäisemistä. (Bugge et al. 2016, 9–10.)

Biotalouden strategioiden luominen ja kehittäminen on tärkeää, jotta voidaan saavuttaa siirtymä kohti kestävämpää taloutta. Strategioiden luominen lisää biotalouden näkyvyyttä ja liittää sen näin osaksi poliittisen päätöksenteon kenttää niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla.

Lisäksi puheen yleistyminen, etenkin tieteellisessä kontekstissa, vahvistaa biotalouden käsitettä ja auttaa luomaan siitä yhtenäisemmän. Tämä helpottaa jatkossa ilmiön ymmärtämistä niin poliittisessa päätöksen teossa ja tutkimuksessa kuin tavallisten kansalaisten keskuudessa. (De Besi ja McCormack 2015, 10473–10474.) Biotalouden kansainvälinen kehys ulottuu myös Suomeen, erityisesti Euroopan Unionin kautta. Seuraavissa luvuissa käsitellään biotalouden roolia Suomessa.

2.2. Biotalous Suomessa

Suomella on erinomaiset edellytykset biotaloudelle ja sen kehitykselle vahvan metsäsektorin vuoksi; maan pinta-alasta 78 % on metsätalousmaata, valtaosin mäntyä ja kuusta. Metsävarat kasvavat koko ajan, esimerkiksi vuonna 2008 poistuma oli 70 prosenttia vuotuisesta kasvusta.

(Työ- ja elinkeinoministeriö 2011, 53.) Metsien lisäksi Suomessa on paljon soita ja peltomaata sekä runsaat vesibiomassat (10 % maapinta-alasta), jotka kaikki toimivat biotalouden perustana. (Työ- ja elinkeinoministeriö 2011, 55). Näiden rooli ei ole kuitenkaan yhtä merkittävä kuin metsien ja niistä saatavan biomassan, joihin Suomen biotalous vahvasti nojautuu. Esimerkiksi Suomen bioenergian tuotannosta 97,5 % on peräisin puusta sekä puupohjaisista materiaaleista, jotka ovat peräisin sellun ja paperin tuotannosta, esimerkiksi mustalipeä. Jäljelle jäävä 2,5 % on peräsin kiinteistä talteen otetuista polttoaineista,

biokaasusta, energiakasveista ja orgaanisista nestemäsistä polttoaineista. (Hildén & Mäkelä 2015, 89.)

Suomi julkaisi oman biotalousstrategiansa pari vuotta EU:n julkaiseman strategian jälkeen, vuonna 2014. Suomen biotalousstrategian (2014) mukaan biotaloudella tarkoitetaan taloutta, jossa käytetään uusiutuvia luonnonvaroja ravinnon, energian, tuotteiden ja palveluiden tuottamiseen. Nykyisessä biotaloudessa yhdistyvät niin alkutuotanto, jalostus kuin lopputuotteiden markkinointi. Suomen biotalouden perustana toimii biopohjaisten luonnonvarojen käyttö, materiaalien mahdollisimman tehokas kierrätys sekä puhtaan teknologian käyttö. Materiaalien kierrätyksessä jätteitä ja sivuvirtoja pyritään hyödyntämään biotalouden raaka-aineina vähentäen samalla ympäristön kuormitusta. Suomessa biotalouden kannalta tärkeimmät uusiutuvat luonnonvarat ovat metsien, maaperän, peltojen, vesistöjen ja meren biomassa, sekä makea vesi. (Suomen biotalousstrategia 2014, 5–6.)

Suomessa biotaloudella nähdään olevan suuri rooli hiilineutraaliin tulevaisuuteen pyrkiessä.

Maa- ja metsätalousministeriön julkaisun (Varho et al. 2018) mukaan biotalous tarjoaa kolmenlaisia ratkaisuja kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi 1)kestävän metsä- ja maatalouden avulla voidaan ylläpitää sekä kasvattaa hiilinieluja ja -varastoja, 2) pitkäikäiset puupohjaiset tuotteet toimivat hiilen varastoijina, esimerkiksi huonekalut ja rakennukset, ja 3) biotalouden tuotteilla voidaan korvata fossiilispohjaisia ja ei-kierrätettäviä tuotteita, kuten energiaa, tekstiilejä ja pakkauksia. Ympäristövaikutusten kannalta on kuitenkin merkittävää varmistaa, että biopohjaisten tuotteiden kasvihuonekaasupäästöt ovat pienet niiden koko tuotannon ja elinkaaren ajan.

Suomen biotalousstrategian (2014, 3) mukaisesti uusiutuvien energialähteiden, erityisesti bioenergian, käytössä Suomi on maailman kärkimaita; uusiutuvan energian osuus on neljännes koko energian käytöstä. Puupohjaiset tuotteet ja materiaalit muodostavat tästä suurimman osan.

Lisäksi Suomi on asettanut korkeat taloudelliset tavoitteet biotaloudelle. Suomen tavoitteena on kasvattaa biotalouden tuotantoa 100 miljardiin euroon sekä luoda 100 000 uutta työpaikkaa vuoteen 2025 mennessä. Pidemmän aikavälin tavoitteena on hiilineutraalin yhteiskunnan

saavuttaminen. Keskeisenä tavoitteen saavuttamisessa on energiatehokkuus ja uusiutuvien energialähteiden käyttäminen.

Suomi oli ensimmäisiä Euroopan Unionin valtioita, jotka loivat oman biotalousstrategiansa (Pülzl et al. 2017, 38). Suomen biotalousstrategia on laadittu työ- ja elinkeinoministeriön asettamassa hankkeessa vuonna 2014. Se on 32 sivua pitkä asiakirja, jossa kerrotaan biotalouden strategiset tavoitteet ja sisällöt Suomessa. Lisäksi strategiassa kerrotaan strategisten päämäärien toimenpiteet ja tärkeimmät vastuutoimijat. Biotalousstrategian mukaan biotalous nähdään merkittävänä mahdollisuutena Suomelle tulevaisuudessa, jossa kilpailu ravinnosta, energiasta ja vedestä tulee olemaan yhä kiihtyvämpää. Kilpailu luonnon resursseista aiheuttaa niiden niukkenemista sekä ympäristön kuormitusta. Luonnonvarojen hupenemisen ohella ilmastonmuutos, koko ajan kasvava globaali väestönkasvu sekä luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen vievät kehitystä väistämättä kohti kestävämpien ratkaisujen kehittämistä, missä biotaloudella katsotaan olevan merkittävä rooli. (Suomen biotalousstrategia 2014, 5.)

Suomen biotalousstrategian neljä keskeistä päämäärää ovat 1) kilpailukykyinen biotalouden toimintaympäristö, 2) uutta liiketoimintaa biotaloudesta, 3) vahva osaamisperusta biotaloudelle, sekä 4) biomassojen käytettävyys ja kestävyys (Suomen biotalousstrategia 2014, 3). Tavoitteet mukailevat edellä mainittujen EU:n sekä muiden EU-jäsenmaiden biotalousstrategioiden tavoitteita, painottuen kuitenkin hieman enemmän taloudellisiin näkökulmiin. Biotalousstrategian tavoitteiden mukaisesti Suomi pyrkii kohti vähähiilistä, resurssitehokasta ja älykkäästi toimivaa yhteiskuntaa. Strategian tehtävänä on sovittaa yhteen biotalouden kehittämisen toimenpiteet, jotka tähtäävät biotalouteen perustuvaan talouden kasvuun, työllisyyden parantamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen. (Suomen biotalousstrategia 2014, 11.) Suomen biotalousstrategian taloudellisen puolen painottaminen ilmenee esimerkiksi tavoitteena luoda uusia työpaikkoja, kehittää yritystoimintaa sekä lisätä kilpailukykyä.

Kasvumahdollisuuksien ratkaisuna nähdään Suomessa metsä-, kemian- ja energiateollisuuden uudet tuotteet ja materiaalit, sekä näitä tukevat teknologiat ja palvelut (Suomen biotalousstrategia 2014, 12). Kokonaisuudessaan Suomen biotalousstrategia pyrkii biotalouteen perustuvan talouden kasvun ja työllisyyden parantamiseen sekä hyvinvoinnin lisäämiseen (Suomen biotalousstrategia 2014, 11).

Verraten muihin EU-jäsenmaiden strategioihin, Suomen biotalousstrategia korostaa lisäksi metsäteollisuutta ja sen kilpailukyvyn turvaamista, joka on asetettu strategian päätavoitteeksi (Pülzl et al. 2017, 41). Kuten todettu, Suomen biotalous perustuu valtaosin maan metsävaroihin, joiden kasvu on ylittänyt poistuman jo vuosikymmenien ajan. Yli puolet Suomen nykyisestä biotaloudesta perustuu metsiin ja puun merkitys Suomelle on elinehto. (Suomen biotalousstrategia 2014, 8.) Vaikka metsävarojen tilanne ei vaikuta tämän perusteella huolestuttavalta, on metsien hallinta ja hoitaminen ensisijaisessa asemassa, jotta tilanne pysyisi myös jatkossa hyvänä. Biotalousstrategian (2014, 14) mukaan metsien monimuotiosuus ja luontoarvojen säilyminen on turvattava. Tähän pyritään muun muassa ympäristö- ja metsälainsäädännön avulla. Tästä huolimatta metsävarojen lisäkäytölle nähdään kuitenkin hyvät mahdollisuudet Suomessa. Suomen biotalousstrategiassa korostetaan metsien ohella biotalouden innovatiivisuutta ja sen luomista. Kasvaville markkinoille sekä vanhojen kestämättömien menetelmien ja tuotteiden tilalle on keksittävä uudenlaisia kestävämpiä vaihtoehtoja. Näin biopohjaisten tuotteiden jalostusaste nousee, mikä merkitsee myös tuotteiden korkeampaa markkina-arvoa.

Suomen biotalousstrategian mukaisen taloudellisen kehityksen kasvun tavoittelulla on erittäin suuri merkitys Suomen kansantaloudelle. Vaikka ympäristölliset asiat otetaan myös huomioon ja vähähiilisen yhteiskunnan tavoittelua painotetaan, jäävät nämä näkökulmat hieman taloudellisten tavoitteiden jalkoihin. Onhan biotalous nimensä mukaisesti taloutta, jolla pyritään ensisijaisesti luomaan uutta taloudellista kasvua sekä uusia työpaikkoja. Suomen malli mukailee siis tässä yhteydessä muiden Euroopan biotalousstrategioiden mallia. Taloudellisen kasvun luomiseen pyritään korkean arvon lisän tuotteilla ja palveluilla sekä biotalouden liiketoiminnan kasvulla. Strategiassa mainittu johtoajatus on luoda Suomeen kilpailukykyisiä ja kestäviä biotalouden ratkaisuja maailmanlaajuisiin ongelmiin samalla luoden uutta liiketoimintaa ja hyvinvointia. (Biotalousstrategia 2014, 3.) Jo tällä hetkellä biotalous on yksi suurimmista työllistävistä aloista Suomessa. Biotaloutta kuvataan myös talouden kehityksen uudeksi aalloksi, joka seuraa fossiilitalouden aikakautta (Biotalousstrategia 2014, 5).

Biotalous on yksi Sipilän hallituksen 2025-tavoitteista, mikä kertoo aiheen kansallisesta merkittävyydestä sekä ajankohtaisuudesta. Hallituksen tavoitteena on biotalouteen liittyen

”nostaa Suomen talous kestävän kasvun ja paranevan työllisyyden uralle” (Valtioneuvoston

kanslia 2018, 7). Hallitus pyrkii tavoitteisiinsa viiden painopistealueen avulla, joita konkretisoidaan 26 kärkihankkeella. Biotalous ja puhtaat ratkaisut on yksi näistä viidestä painopistealueesta. Biotalous ja puhtaat ratkaisut tavoittelee Suomen asemaa cleantechin ja kiertotalouden edelläkävijänä, mikä sisältää kestävien ratkaisujen kehittämisen ja käyttöönoton.

Näillä pyritään vaihtotaseen parantamiseen, omavaraisuuden lisäämiseen, uusien työpaikkojen luomiseen sekä tavoittamaan asetut ilmastotavoitteet ja Itämeren ekologisen tilan. Tämä painopistealue sisältää viisi kärkihanketta: 1) hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti, 2) puu liikkeelle ja uusia tuotteita metsästä, 3) kiertotalouden läpimurto ja puhtaat ratkaisut käyttöön, 4) suomalainen ruoantuotanto kannattavaksi, kauppatase ja sininen biotalous nousuun, sekä 5) luontopolitiikkaa luottamuksella ja reiluin keinoin.

(Valtioneuvoston kanslia 2018, 33.)

Ensimmäisen kärkihankkeen, hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti, avulla tavoitellaan uusiutuvan energian osuuden kestävää kasvua.

Tavoitteena on pyrkiä 50 %:n osuuteen energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä.

Tähän tavoitteeseen pyritään bioenergian ja päästöttömien uusiutuvien energialähteiden tarjonnan lisäämisellä. Puu liikkeelle ja uusia tuotteita metsästä -hankkeen myötä tavoitellaan puun käytön lisäämistä ja monipuolistamista samalla kasvattaen sen jalostusarvoa. Näin Suomessa pyritään luomaan uusia kilpailukykyisiä sekä kestäviä biotalouden innovaatioita, joilla ratkaistaan ongelmia niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisesti. Tärkeää on myös luoda ja lisätä uudenlaista liiketoimintaa, vientiä ja työpaikkoja biotalouden alalla. (Valtioneuvoston kanslia 2018, 34–35.)

Kolmas kärkihanke, kiertotalouden läpimurto ja puhtaat ratkaisut käyttöön, keskittyy kiertotalouteen ja puhtaisiin ratkaisuihin sekä niiden tarjoamien mahdollisuuksien kasvattamiseen. Kiertotalouden avulla pyritään vähentämään vesistöihin huuhtoutuvien ravinteiden ja humuksen määrää ja näin edistämään Itämeren parempaa ekologista tilaa. Myös tämän kärkihankkeen tavoitteena on uusien työpaikkojen ja liiketoiminnan lisääminen, sekä yhteistyö kansallisten ja kansainvälisten toimijoiden välillä.

Neljäs kärkihanke, suomalainen ruoantuotanto kannattavaksi, kauppatase ja sininen biotalous nousuun, tähtää Suomen maatalouden kannattavuuden turvaamiseen ja vahvistamiseen.

Erityisesti keskitytään puhtaiden elintarvikkeiden, kala- ja vesivarantojen käyttöön ja viennin edistämiseen. Luontopolitiikkaa luottamuksella ja reiluin keinoin kärkihanke pyrkii turvaamaan luonnonsuojelun tason. Lisäksi tavoitellaan avointa yhteistyötä ja osallistavaa päätöksen tekoa ja niiden myötä luonnonsuojelutoimien hyväksyttävyyttä paikallisesti.

Virkistys- ja luontomatkailua lisätään niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

(Valtioneuvoston kanslia 2018, 36–38.)

Kärkihankkeita on tuettu taloudellisesti hieman eri painotuksin. Eniten on panostettu hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti sekä suomalainen ruoantuotanto kannattavaksi kauppatase ja sininen biotalous nousuun -hankkeisiin, kumpaankin 100 miljoonaa euroa. Kiertotalouden läpimurto ja puhtaat ratkaisut käyttöön - hankkeeseen on varattu 63 miljoonaa euroa, Puu liikkeelle ja uusia tuotteita metsästä - hankkeeseen 50 miljoonaa, ja Luontopolitiikkaa luottamuksella ja reiluin keinoin -hankkeeseen vähiten, 10 miljoonaa euroa. (Valtioneuvoston kanslia 2018, 33.) Hankkeiden sisältöjen ja taloudellisen tuen antamisen perusteella voidaan katsoa, että biotalouden alalla tavoitellaan erityisesti uusia työpaikkoja ja liiketoimintaa. Tärkeää on myös taata Suomen omavaraisuus niin energian kuin elintarvikkeiden tuotannossa.

Aluekehityksellä tarkoitetaan alueelle sijoittuvan taloudellisen toiminnan ja tuottavuuden kasvua sekä aineellisten ja henkisten voimavarojen tehokkaampaa hyödyntämistä. Tällä tavoitellaan myönteistä kehitystä alueella asuvalle väestölle. Laajemmassa mittakaavassa aluekehitys on alueella tapahtuvia yhteiskunnallisia, taloudellisia, kulttuurisia ja poliittisia muutoksia. (Häkli 2015, 166.) Alueellista kehitystä koskevaa työtä tehdään niin valtion, maakuntien kuin kuntienkin tasolla. Suomen ensimmäiset alueellista kehitystä koskevat lait tulivat voimaan vuonna 1966, mistä siirryttiin laaja-alaisempaan alueiden kehittämiseen vuonna 1975. Liittyminen Euroopan Unioniin toi uudenlaisia haasteita ja näkökulmia Suomen aluekehitykseen, joka oli aiemmin painottanut alueellista tasapainoa niin elinkeino- kuin yhdyskuntarakenteessa sekä koko maan kattavaa hyvän elinympäristön turvaamista. Nyt korostettiin alueiden väestön ja talouden osaamisperustan hyödyntämistä sekä alueiden omaehtoista kehittämistä. Lisäksi Euroopan Unioniin liittyminen johti suomalaisen

aluekehittämisen ohjelmaperustaisuuteen Euroopan unionin aluepoliittisten toimintamallien mukaisesti, mikä tarkoittaa muun muassa maakuntien maakuntaohjelmien laatimista. Vuonna 2014 astui voimaan nykyistä aluekehitystä ohjaava lainsäädäntö, jonka mukaisesti alueiden kehittämisen vastuu on valtiolla ja kunnilla. (Häkli 2015, 166—167.)

Maakuntien alueiden kehittämistyötä ohjaavat valtioneuvoston päättämät valtakunnalliset alueiden kehittämisen painopisteet. (Häkli 2015, 167.) Tutkielmaa tehdessä olevalla hallituskaudella 2016–2019 ne ovat 1) uudistumisella kasvua, 2) elinvoimaa alueverkostoista ja 3) hyvinvointia kumppanuuksilla (Työ- ja elinkeinoministeriö 2016, 5). Aluepolitiikan tavoitteet kytkeytyvät viiteen hallitusohjelman painopistealueeseen, jotka ovat 1) työllisyys ja kilpailukyky, 2) osaaminen ja koulutus, 3) hyvinvointi ja terveys, 4) biotalous ja puhtaat ratkaisut sekä 5) digitalisaatio, kokeilut ja normit (Työ- ja elinkeinoministeriö 2016, 7).

Biotalous on noussut aluekehityksen kannalta merkittäväksi erityisesti maaseudun kehittämisessä, sillä maaseudulla on paljon potentiaalia juuri biotalouden alalla. Viime vuosien aikana Suomen maaseutupolitiikassa on noussut esille maaseudun hyödyntämisen tarve biopolttoaineiden raaka-aineen tuotannossa, mikä juontaa juurensa EU:n tavoitteisiin nostaa biopolttoaineiden kulutusta energiankulutuksessa. (Jauhiainen 2006, 188.) Maaseutuun ja sen kysymyksiin alettiin kiinnittää erityistä huomiota 1980-luvulla, jolloin maaseutupolitiikka vakiintui osaksi valtiohallintoa. Maaseutupolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat maaseudun elinkeinotoimien mahdollisuuksien, yrittäjyyden ja asumisen tukeminen. Taustalla vaikutti vahvasti metsäteollisuuden rakennemuutos, joka aiheutti merkittäviä seurauksia maaseudun elinvoimaisuudelle. 1990-luvulla maaseutupoliittisissa kokonaisohjelmissa toimintalinjoiksi määriteltiin maaseudun elinkeinojen uusiminen, palvelurakenteen toimivuuden varmistaminen, maaseudun asuinympäristön laadun ja yhdyskuntarakenteen kehittäminen sekä uusiutuvien luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen. (Jauhiainen 2006, 186.)

Kaikkiin kyseisiin toimintalinjoihin voidaan vaikuttaa nykyisen biotalouden avulla.

Biotalouden avulla voidaan kehittää rakennemuutoksesta kärsineitä syrjäseutuja, sillä niillä sijaitsee biotaloudelle välttämättömiä resursseja. Maaseudun monipuolisten raaka-aineiden avulla voidaan lisätä esimerkiksi alueellista energiaomavaraisuutta. Hajautetun biotalouden

avulla voidaan luoda uusia liiketoimintamahdollisuuksia maaseudulle, mikä lisää alueiden elinvoimaisuutta ja rikastaa toimeentulon mahdollisuuksia. Sen lisäksi että hajautettu biotalous parantaa maaseudun mahdollisuuksia, se lisää myös energia- ja resurssitehokkuutta, sillä tuotetut raaka-aineet hyödynnetään usein lähellä tuotantopaikkaa. (Suomen biotalousstrategia 2014, 18.) Lisäksi hajautetulla biotaloudella, joka sisältää pieniä ja keskisuuria tuotantoyksikköjä, katsotaan olevan alueellisesti parempia sosioekonomisia etuja verrattuna suuriin ja keskitettyihin tuotantoyksikköihin (Lehtonen & Okkonen 2012, 246).

Maaseutualueet voivat hyötyä taloudellisesti hajautetusta biotaloudesta, sillä keskitettyjen tuotantoyksikköjen syrjäisestä sijainnista aiheutuvat kustannukset korvataan hajautetun biotalouden tilan hyödyillä (Johnson & Altman 2014, 343). Vaikutukset riippuvat kuitenkin suuresti alueella jo vallitsevista sosiaalisista ja institutionaalisista olosuhteista ja siitä kuinka kehittynyt ja uusiutumiskykyinen alue on kyseessä (Lehtonen & Okkonen 2012, 247).

Hajautetulla biotaloudella ei siis voida suoraan poistaa syrjäseutujen taloudellisia haasteita, vaan pienentää syrjäisestä sijainnista aiheutuvia taloudellisia seuraamuksia. Toisin sanoen maaseutualueet voivat saada biotalouden myötä uudenlaisia hyötyjä, verrattuna fossiilisiin polttoaineisiin perustuvaan talouteen. (Johnson & Altman 2014, 343.)

Biotalouden alueelliset sosio-ekonomiset vaikutukset korostuvat etenkin harvaan asutuilla alueilla. Työllisyyden ja tulojen lisääminen sekä toimitusvarmuuden parantaminen ovat esimerkkejä tästä. Erityisesti bioenergian tuotannolla on potentiaalia työpaikkojen luomisessa, minkä lisäksi puunkorjuu, kuljetus ja prosessointi vaativat työvoimaa. (Lehtonen & Okkonen 2012, 246.) Työllistävät vaikutukset ovat tärkeitä maaseutualueille, jotka kärsivät väestön vanhenemisesta sekä muuttoliikkeestä kaupunkeihin (Lehtonen & Okkonen 2012, 246).

Maaseudun näkökulmasta investoinnit biotalouteen ovat tärkeää, sillä investointien avulla voidaan parantaa tehokkuutta niin resursseissa, infrastruktuurissa kuin työvoimassakin, minkä lisäksi niiden avulla voidaan turvata ihmisten säilyminen maaseudulla. Investointien avulla resurssien parempi ja tehokkaampi hyödyntäminen voi hidastaa maaseutualueiden taantumista tarjoamalla työpaikkoja sekä tämän myötä parantaisi väestörakennetta ja palvelutarjontaa.

(Lehtonen & Okkonen 2012, 24.)

2.3. Biotalouden haasteet

Vaikka biotalouteen liitetään monia hyötyjä, aiheuttaa se myös ongelmia, kuten luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä. Ihmisen toiminta on suurin nykyinen lajeja uhkaava tekijä.

Muutokset lajien elinympäristössä, niiden häviäminen, heikkeneminen ja pirstoutuminen, uhkaavat lajeja ja voivat aiheuttaa jopa niiden katoamisen. Suomessa lajien häviämisen suurin uhka on maa- ja metsätalouden muutokset. Metsätaloudessa suurimpia vaikuttavia tekijöitä ovat lahopuun häviäminen, metsien uudistamis- ja hoitotoimet, puulajisuhteiden muutokset ja vanhojen metsien häviäminen. (Virkkala 2011, 120–122.) Lahopuun häviäminen on merkittävää, sillä monet lajit hyönteisitä lintuihin ovat riippuvaisia siitä. Lahopuun osuus vähenee, kun talousmetsissä lahopuuta ei hakkuiden takia pääse juuri syntymään. (Korhonen et al. 2016, 9.)

Metsillä on suuri rooli kasvihuonekaasupäästöjen nieluina ja varastoina. Metsät toimivat hiilinieluina, mikäli metsiin sitoutuu enemmän hiiltä kuin sieltä poistuu. Tällöin metsien hiilivarasto kasvaa. Hiiltä on sitoutunut puustoon, pintakasvillisuuteen ja maaperään, joista puuston osuus on Suomessa selkeästi suurin. Metsien kasvua ovat Suomessa kiihdyttäneet nykyinen metsänhoito, muutokset puuston määrässä ja metsien rakenteessa sekä toisaalta ilmaston lämpeneminen. Puuston kasvun kiihtyminen kasvattaa metsän hiilivarastoa, toisin kuin hakkuut ja puunkorjuu, jotka pienentävät varastoa. (Soimakallio 2017, 93.)

Biotalouden perustuessa metsiin ja niistä saatavaan biomassaan, liittyvät suurimmat biotalouden asettamat uhkat puunkäytön kasvun myötä lisääntyvään metsien käyttöön ja sen seurauksiin. Biotalouden suurin haaste ympäristön sekä täten myös ilmastonmuutoksen kannalta on hiilinielujen väheneminen. Ilmiö aiheutuu biomassan kasvavasta tarpeesta.

Biotalous perustuu uusiutuvan energian ja uusiutuvan raaka-aineen käyttöön ja on fossiilisiin polttoaineisiin verrattuna vähähiilisempi ja ympäristöystävällisempi talouden muoto energian tuottamiseen. Silti biotalouskin vaatii raaka-aineensa, minkä myötä sen vaatima puun hankinta lisää merkittävästi metsien hakkuita. Vaikka biomassa on uusiutuva resurssi, ei sekään pysty täysin korvaamaan ei-uusiutuvien resurssien nykyistä käyttöä. Biomassan käyttö aiheuttaa riskejä myös ekosysteemipalveluiden sekä luonnon monimuotoisuuden säilymiselle. Siksi onkin erityisen tärkeää, että biotalous toimii kestävällä pohjalla koko tuotannon kaarensa ajan.

Biotaloudessa tulisi tavoitella ennen kaikkea materiaalivirtojen vähentämistä ja pyrkiä biokiertotalouteen. (Varho ym. 2018, 22, 27–29.) Ensisijaiseksi pitäisi asettaa kulutuksen vähentäminen ja vasta tämän jälkeen kierrätykseen, uusiokäyttöön ja energiantuotantoon siirtyminen.

Vaikka puubiomassa on uusiutuvaa ja sillä voidaan korvata monia fossiilisia raaka-aineita, ei metsien tuottokyky ole silti itsestäänselvyys (Savolainen 2015, 79). Metsien käytössä tulee huomioida metsien suhteellisen hidas uusiutuvuus, erityisesti Suomen olosuhteissa. Uusien metsien syntymiseen kuluu useita vuosikymmeniä aikaa, kunnes ne saadaan hakkuiden jälkeen jälleen kasvamaan ja sitomaan hiiltä. Vanhat metsät ovat merkittäviä hiilivarastoja, sillä niihin on sitoutunut eniten hiiltä. Lisäksi hiiltä sitoutuu jatkuvasti lisää puun eläviin kudoksiin ja hitaasti hajoavaan orgaaniseen ainekseen, mikä lisää olemassa olevien metsien hiilivarastoa.

Sen sijaan kasvavassa iässä olevat metsät toimivat tehokkaimpina hiilinieluina. (Schulze et al.2012, 613.) Vanhojen metsien merkitys luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemeille on myös erittäin tärkeä. Vanhojen metsien ja puiden väheneminen on yksi merkittävä syy metsälajien uhanalaistumiselle. Metsätalous on vähentänyt myös tärkeää lahopuun määrää.

Suomessa on noin 4 000 lajia, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta. Lahopuun väheneminen edesauttaa näiden lajien uhanalaistumista ja kiihdyttää luonnon monimuotoisuuden heikkenemistä. (Korhonen et al. 2016, 9–10.)

Jotta hakkuut palvelisivat positiivisia ilmastotavoitteita, tulisi saadulla puulla pystyä korvaamaan tehokkaammin energiaintensiivistä tuotantoa sekä päästöjä tuottavia pitkäkestoisia tuotteita. Puun käytöstä saadaan suurimmat ilmastohyödyt, mikäli puulla voidaan korvata ensisijaisesti energiaintensiivisiä, polttokelvottomia materiaaleja, kuten betonia ja terästä.

Vasta tämän jälkeen on oleellista korvata fossiilisia polttoaineita. (Sievänen ym. 2016, 126.) Puun käytön priorisoinnissa tulisikin tavoitella seuraavaa järjestystä: puupohjaiset tuotteet, niiden käyttöiän jatkaminen, uudelleenkäyttö, kierrätys, bioenergia ja vasta viimeisenä vaihtoehtona hävittäminen (Varho ym. 2018, 15). Pelkästään fossiilisten polttoaineiden korvaamisella puun ilmastohyödyt jäävät vähäisemmiksi. Vaikka puunkäytön lisääminen energiantuotannossa vähentää fossiilisista polttoaineista aiheutuvia päästöjä, eivät hiilidioksidipäästöt välttämättä vähene useisiin vuosikymmeniin. Siksi on etsittävä keinoja tuottaa puuraaka-ainetta biotalouden tarpeisiin niin, että metsien hiilinielu pienenee

mahdollisimman vähän ja että pitkäikäisten puutuotteiden hiilivarasto kasvaisi mahdollisimman paljon. (Sievänen ym. 2016, 127.)

Biotaloudessa bioenergian hankinta aiheuttaa päästöjä muun muassa biomassan korjuussa, kuljetuksessa, varastoinnista ja jalostuksessa tarvittavista fossiilisesta energiasta, synteettisistä lannoitteista ja kemikaaleista sekä biomassan varastoinnissa hajoamisen seurauksena. Tämä johtuu korjuussa, kuljetuksessa ja jalostuksessa toimenpiteiden vaatimista energiapanoksista, jotka saadaan joko biomassan omasta energiasisällöstä tai ulkopuolisesta, usein fossiilisesta, energiasta. Suurimmat energiapanokset tarvitaan biomassan jalostamiseen ja muuntamiseen loppuenergiaksi, mikä saattaa aiheuttaa merkittäviäkin energiahäviöitä. Esimerkiksi pellettien ja synteettisen biokaasun valmistuksessa kuluu vajaa 20 prosenttia ja liikenteen bionesteiden valmistuksessa noin 50 prosenttia biomassan omasta energiasisällöstä. Lisäksi biomassan korjuu ja kerääminen pienentävät hiilinielua myös maaperään sitoutuneen orgaanisen hiilen varastosta. (Soimakallio 2017, 100, 113.)

3. Maakunnat alueiden kehittäjinä ja suunnittelijoina

Maakunnat sijoittuvat hallinnollisina organisaatioina valtion ja kuntien väliin. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan maakunnan liittoja on Suomessa 18, itsehallinnollinen Ahvenanmaa mukaan lukien 19. Maakuntien asema on kasvanut ja vahvistunut Suomessa 1990-luvulta lähtien sekä Euroopan Unioniin liittymisen myötä. Ennen maakuntia vastaavia alueellisen hallinnon yksiköitä olivat läänit ja seutukaavaliitot. Maakunnan liitto koostuu alueensa kunnista ja toimii näin kuntaliittona. Maakunnan tehtävänä on suunnitella, kaavoittaa ja toteuttaa alueensa kehitystä ja maankäyttöä. (Jauhiainen 2006, 205.) Aiemmin seutukaavaliittojen tehtävänä oli laatia seutukaavoja, jotka on nykyisin korvattu maakuntakaavoilla. Seutukaavojen tehtävänä oli ohjata mekaanisesti maankäytön kehitystä keskittyen laajempiin alueisiin. Seutukaavat tulivat pakollisiksi vuonna 1968 ja 1980 -luvulla seutukaavoituksen ohelle tuli seutusuunnittelu. Nämä suunnittelun muodot olivat kuitenkin lähinnä passiivista, minkä vuoksi vuonna 1999 seutukaavat korvautuivat maakuntakaavoilla.

(Jauhiainen 2006, 207–208.)

Maakunnan liittojen tehtävät on esitetty aluekehittämislaissa, jonka mukaan maakunnan liitto vastaa maakunnan yleisestä kehittämisestä. Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan maakuntaliiton tehtäviin kuuluu maakunnan aluekehittämisen strateginen suunnittelu yhteistyössä muiden aluekehitykseen osallistuvien tahojen kuten kuntien ja yliopistojen kanssa.

Maakunnan lakisääteisiin tehtäviin kuuluvat maakuntien alueiden kehittäminen ja maakuntakaavoitus. (https://tem.fi/maakuntien-suunnittelu) Suunnittelun ja kehittämisen lisäksi maakuntien tehtävänä on edistää kuntien sekä maakuntien välistä yhteistyötä.

Kokonaisvaltaisen ja osallistavan toiminnan saavuttamiseksi on tärkeää toimia yhteistyössä kaikkien alueiden kehittämisen toimijoiden kanssa. (Jauhiainen 2006, 211.)

Osallistava toiminta käsittää organisaatioiden ja järjestöjen lisäksi myös kansalaiset, jotka halutaan yhä paremmin mukaan päätöksentekoon osallistavan toiminnan kautta. Osallistavuus vie kohti monipuolisempaa ja demokraattisempaa suunnittelua (Jauhiainen 2006, 256).

Alueiden käytön suunnittelu on tärkeää, sillä sen myötä vaikutetaan yhteiskunnan toimivuuteen, ihmisten arjen sujuvuuteen ja rakennetun ympäristön laatuun (Ympäristöhallinto 2017, 1). Alueidenkäyttö on myös koko ajan jatkuvassa dynaamisessa tilassa; muutoksia ja

kehitystä yhteiskunnassa tapahtuu koko ajan. Aluesuunnittelulla pyritään ennakoimaan tapahtuvia muutoksia sekä vastaamaan niihin. (Ympäristöhallinto 2017, 1.) Maankäyttö- ja rakennuslaissa (1999/132) on määritelty maakunnan suunnittelun periaatteet, johon sisältyvät kolme asiakirjaa: maakuntasuunnitelma, maakuntaohjelma, sekä maakuntakaava. Jokaisen maakunnan on laadittava kyseiset lainmukaiset alueiden käytön asiakirjat.

Maakuntasuunnitelma on pitkän aikavälin suunnitelma, joka laaditaan 20–30 vuoden päähän (https://tem.fi/maakuntien-suunnittelu). Siinä osoitetaan maakunnan tavoiteltu kehitys, joka mukailee valtakunnallisia tavoitteita. Maakuntasuunnitelma pohjautuu maakunnan sen hetkiseen tilanteeseen sekä arvioon tulevaisuuden tilanteesta ja muutoksista.

Maakuntasuunnitelma toimii maakuntavaltuuston apuvälineenä maakunnan ohjaamisessa ja johtamisessa. Maakuntasuunnitelma toteutetaan maakuntaohjelman ja maakuntakaavan avulla.

(Jauhiainen 2006, 211.)

Maakuntasuunnitelmien voidaan katsoa rakentuvan kolmesta osasta, vaikka eri maakuntien suunnitelmien välillä onkin eroa pituudessa ja asioiden esittämistarkkuudessa. Ensiksi suunnitelmassa kuvataan maakunnan lähtötiedot, jotka sisältävät alueen vahvuudet, erityispiirteet sekä toimintaympäristön muutokset, jotka vaikuttavat maakunnan kehitykseen.

Seuraavaksi esitetään maakunnan eritasoiset tavoitteet ja visiot. Kolmanneksi kerrotaan maakunnan strategia eli kehittämislinjaukset. Nämä voidaan eritellä vielä toimintalinjoihin ja toimenpidekokonaisuuksiin. Lopuksi esitetään vielä suunnitelman laadintaan liittyvät tiedot sekä kuvaus suunnitelman seurannan ja arvioinnin järjestämisestä. (Wallin & Roininen 2005, 10.)

Maakuntaohjelma on kehittämisohjelma, joka perustuu maakuntasuunnitelmassa osoitettuihin tavoitteisiin ja strategioihin. Sillä pyritään sovittamaan yhteen alueellista kehittämistyötä ja - tavoitteita. Maakuntaohjelma sisältää kehittämisen tavoitteet, jotka perustuvat maakunnan mahdollisuuksiin ja tarpeisiin sekä kulttuuriin ja muihin erityispiirteisiin. Lisäksi se sisältää kuvauksen maakunnan keskeisistä hankkeista kehittämisen kannalta sekä muista olennaisista toimenpiteistä, laadittavat yhteistyösopimukset, tarvittaessa määritellyn alueen kuntien yhteistyöalueet sekä suunnitelman ohjelman rahoituksesta. (Jauhiainen 2006, 214.)

Maakuntaohjelma laaditaan kunnallisvaalikausittain neljäksi vuodeksi. Nykyiset maakuntaohjelmat kattavat kauden 2018–2021. Maakunnan liitot järjestelevät ohjelman laatimisen ja lopulta ohjelman hyväkyy maakuntavaltuusto. (Työ- ja elinkeinoministeriö.)

Maakuntaohjelmaan liittyy erillinen toimeenpanosuunnitelma. Se sisältää toimenpiteet, jotka toteuttavat maakuntaohjelmaa, sekä hankekokonaisuudet ja toimenpiteiden rahoituksen suunnitelman. Toimeenpanosuunnitelmassa on kuvattu myös kansallisen ja Euroopan unionin rahoituksen kohdennetut painopisteet. Lisäksi toimeenpanosuunnitelmasta löytyy maakunnan toimet rakennemuutoksen ennakoimiseksi ja siihen varautumiseksi, maakuntien yhteistoiminta- alueita koskevat ja muut maakuntien yhteiset toimenpiteet sekä keskushallinnolle tehtävät aloitteet. Maakuntaliitto johtaa toimeenpanosuunnitelman valmistelua, yhteistyössä ELY- keskusten, kuntien, valtion viranomaisten ja muihin ohjelman toteuttamiseen osallistuvien tahojen kanssa. Toimeenpanosuunnitelman hyväksyy lopulta maakunnan yhteistyöryhmä.

(Työ- ja elinkeinoministeriö.)

Maakuntaohjelmassa määritellyt kehittämistoimet voivat edellyttää alueidenkäytön suunnittelua, missä konkreettisena välineenä toimii karttamuotoinen maakuntakaava.

Maakuntakaava on maakuntaliiton laatima yleispiirteinen suunnitelma alueiden käytöstä maakunnan tavoitetilan saavuttamiseksi. Maakuntakaava laaditaan pitkälle aikavälille, noin 10- 20 vuodeksi kerrallaan. Maakunnan alueiden käytön ohella se ohjaa myös kuntien kaavoitusta ja muuta alueiden käyttöä koskevaa suunnittelua. Maakuntakaavan tehtävä on ratkaista alueiden käytön ongelmat ja kysymykset sekä osoittaa maakunnan kehittämisen kannalta tarpeelliset alueet. (tem.fi)

Maakuntakaava on karttamuotoinen esitys maakunnan alue- ja yhdyskuntarakenteesta. Kaavan tiedot ja sisällys on esitetty kartalla eri kaavamerkinnöillä ja -määräyksillä.

Maakuntakaavamerkintätyyppejä ovat alueiden käytön kehittämisperiaatteet, osa-alueiden erityisominaisuudet, aluevaraukset sekä viiva- ja kohdemerkinnät. (Ympäristöministeriö 2000,18). Lisäksi maakuntakaavaan sisältyy kaavaselostus, missä kaavan sisältö on esitetty kirjallisessa muodossa. Kaavaselostuksessa kerrotaan kaavan tavoitteet, arvioidaan kaavan

aiheuttamia vaikutuksia sekä esitetään muut tarpeelliset tiedot kaavan tulkinnasta.

(Ympäristöministeriö, maakuntakaava.)

Maakuntakaavoitus perustuu maankäyttö- ja rakennuslakiin (MRL), joka määrittelee maakuntakaavan sisältövaatimukset. Lisäksi valtioneuvoston päättämät valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet (VAT) ohjaavat suunnittelua. (ym.fi.) Maankäyttö- ja rakennuslain (1999/132) tavoitesäännöksen mukaan lain keskeisiin tavoitteisiin kuuluu alueiden käytön ja rakentamisen suunnittelu hyvän elinympäristön edellytysten mukaisesti. Tämä sisältää ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistämisen.

Lisäksi MRL:n tavoitteisiin kuuluu osallistumismahdollisuuksien ja avoimen vuorovaikutuksen turvaaminen jokaiselle käsiteltävien asioiden valmistelussa.

Ympäristöhallinnon (2017) asettamien valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukaisesti alueiden käytöllä pyritään vaikuttamaan tulevaisuuden haasteisiin neljän keskeisen teeman mukaisesti: siirtyminen vähähiiliseen yhteiskuntaan, luonnon monimuotoisuuden ja kulttuuriympäristön kestävän käytön edistäminen, elinkeinojen uudistumisen mahdollistaminen sekä kaupungistumisen tarjoamat mahdollisuudet ja haasteiden luominen.

Valtakunnallisesti näihin liittyvät tavoitteet on jaettu viiteen pääryhmään, jotka ovat: 1) toimivat yhdyskunnat ja kestävä liikkuminen, 2) tehokas liikennejärjestelmä, 3) terveellinen ja turvallinen ympäristö, 4) elinvoimainen luonto- ja kulttuuriympäristö sekä luonnonvarat, sekä 5)uusiutumiskykyinen energiahuolto (Ympäristöhallinto 2017, 5–8).

Maakuntakaavaa laadittaessa on maankäyttö ja rakennuslain 1999/132 28 §:n mukaan kaavassa kiinnitettävä huomiota seuraaviin sisältövaatimuksiin: 1) maakunnan tarkoituksenmukainen alue- ja yhdyskuntarakenne, 2) alueiden käytön ekologinen kestävyys, 3) ympäristön ja talouden kannalta kestävät liikenteen ja teknisen huollon järjestelyt, 4) vesi- ja maa- ainesvarojen kestävä käyttö, 5) maakunnan elinkeinoelämän toimintaedellytykset, 6) maiseman, luonnon arvojen ja kulttuuriperinnön vaaliminen, sekä 7) virkistykseen soveltuvien alueiden riittävyys. Mahdolliset maakunnan erityistarpeet on otettava kaavassa huomioon ja lisäksi se on sovitettava yhteen naapurimaakuntien kaavojen kanssa.

Maakuntakaava on oikeudellisesti velvoittava pitkän aikavälin suunnitelma, jonka laatiminen on pitkäkestoinen prosessi. Maakunnan liitto huolehtii maakuntakaavan tarpeellisesta laatimisesta ja kehittämisestä sekä kaavan ajantasaisuudesta (Maankäyttö- ja rakennuslaki 1999/132 27 §). Maakuntakaavoja voidaan laatia myös vaiheittain keskittyen johonkin tiettyyn osa-alueeseen tai hankkeeseen. Näin kaavoitusprosessia voidaan nopeuttaa ja joustavoittaa.

(Ympäristöministeriö 2002, 18.)

4. Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala tutkimusalueina

Tutkimuksessa käsiteltävät maakunnat, Keski-Suomi ja Pohjois-Karjala, valittiin vertailtaviksi kohteiksi, sillä molemmat ovat biotalouden näkökulmasta vahvoja maakuntia. Tämä liittyy maakuntien metsävaroihin: molempien maakuntien elinvoimaisuus ja aluetalous perustuvat merkittävästi metsiin, mitkä toimivat myös biotalouden lähtökohtina. Suomen maakunnista Keski-Suomessa ja Pohjois-Karjalassa biotalous on otettu verrattain hyvin huomioon maakuntien lainvoimaisissa alueiden käytön asiakirjoissa. Lisäksi maakunnilta löytyy myös muita biotalouteen liittyviä julkaisuja ja raportteja, jolloin biotaloudesta saadaan kattavampi kuva osana alueiden kehitystä. Alueet ovat myös rakenteeltaan samankaltaisia; molempia maakuntia hallitsee vahva maakuntakeskus, jota ympäröi maaseutualueet ja pienemmät kunnat.

Keski-Suomi on Suomen viidenneksi suurin maakunta, joka sijaitsee nimensä mukaisesti maan keskiosassa. Maakunta koostuu 23 kunnasta. Keski-Suomen merkittävin kaupunki sekä maakuntakeskus on Jyväskylä, jonka ympärille maakunnan väestö ja talous ovat pääasiassa keskittyneet. Jyväskylässä asuu 65 % Keski-Suomen väestöstä. Maakunnan väestömäärä vuonna 2016 oli 276 196, kattaen koko valtion väestöstä 5 %. (Keski-Suomen liitto 2014, 6.) Keski-Suomi on muuttovoiton aluetta etenkin maahanmuuton vuoksi, sillä maakunnan sisäinen muuttovoitto on vähentynyt. Väestö on vanhenevaa erityisesti maakuntakeskuksen ulkopuolella. (Keski-Suomen liitto 2014, 32.)

Keski-Suomen vahvuutena nähdään sen vahva koulutus ja osaaminen, ja tutkimus ja kehitystoiminta maakunnassa on merkittävää. Heikkoutenaan Keski-Suomi kärsii työttömyydestä, jota on lisänneet huomattavasti rakennemuutoksesta aiheutuneet seuraukset ja työpaikkojen katoamiset. Sen sijaan teollisuusala on maakunnassa vahvaa kattaen 5,3 % koko Suomen teollisuustyöpaikoista. Tämä selittyy etenkin puu- ja paperiteollisuuden sekä koneiden ja laitteiden valmistuksen myötä. Metsätalouden merkitys alkutuotannon ja sen työpaikkojen kannalta on suuri. Suurimmat teollisuusalueet löytyvät Äänekoskelta ja Jämsästä.

Kuntatalouden heikkeneminen ja väestön vanheneminen ovat maakunnan suurimmat haasteet tulevaisuudessa. (Keski-Suomen liitto 2014, 32.) Nämä ominaisuudet selittävät osaltaan biotalouden otollisia lähtökohtia alueella. Etenkin metsäteollisuus, ja sen suurena keskittymänä Äänekosken biotuotetehdas, vahvistavat biotalouden merkitystä maakunnalle.

Toinen tutkimuskohde on Pohjois-Karjala. Maakunta sijaitsee Itä-Suomessa Venäjän rajalla, mikä asettaa sen maantieteellisesti erilaiseen asemaan Keski-Suomeen verraten. Pohjois- Karjalaa kuvataan myös idän ja lännen kohtaamispaikaksi, sillä itärajalta löytyy Suomen kolmanneksi vilkkain rajanylityspaikka, Niirala. Pohjois-Karjalaan sisältyy 13 kuntaa, joista viisi on kaupunkeja. Kuten Keski-Suomessa myös Pohjois-Karjalassa maakunnan väestö ja kasvu keskittyvät maakuntakeskukseen ja merkittävimpään kaupunkiin, Joensuuhun. Maakunta on tunnettu myös Suomen tunnetuimmasta kansallismaisemasta, Kolista. (VisitKarelia.)

Pohjois-Karjala on väestömäärältään Keski-Suomea pienempi, sillä maakunnassa asui vuonna 2018 noin 162 000 asukasta, mikä on yli sata tuhatta asukasta vähemmän kuin Keski-Suomessa.

Pohjois-Karjalan luonnollinen väestönkasvu on heikkoa mutta muuttoliike korjaa väestön rakennetta. Siitä huolimatta väestönmuutos on pysynyt tappiollisena viime vuosien aikana.

(Pohjois-Karjalan liitto, tilastot.) Pohjois-Karjalan tulevaisuuden kasvualat painottuvat metsiin ja niiden hyödyntämiseen; metsäbiotalous, uudet teknologiat ja materiaalit ovat nousussa.

Metsien lisäksi maakunnan vahvoja toimialoja ovat metalli-, kaivannais- ja elintarviketeollisuus. (VisitKarelia.) Tulevaisuuden kasvualojen voidaan katsoa painottuvan vahvasti juuri biotalouteen, jolle on maakunnassa hyvät edellytykset vahvan metsäsektorin vuoksi.