Populaarimusiikin tutkimuksen metodipotpuri näkymä

54

Populaarimusiikin tutkimuksen metodipotpuri

Meri Kytö

Marko Aho ja Antti-Ville Kärjä (toim.): Populaarimusiikin tutkimus. Vastapaino, Tampere 2007.

Populaarimusiikin tutkimus on alasta kiinnostuneelle opiskelijalu- kijalle suunnattu kirjoituskokoel- ma, joka on koottu suomalaisten populaarimusiikkia tutkivien kir- joituksista. Alaa on sen olemassa- olon ajan vaivannut angloamerik- kalainen fokus, mikä ilmenee pait- si englanninkielisenä tutkimus- kirjallisuutena myös tutkimuksen kohteina, jotka ovat usein englan- ninkielisen (populaari)kulttuurin piiristä. Tätä fokusta toimitta- jat pyrkivät artikkelikokoelmas- sa aiheellisesti laajentamaan. He pitävät myös kansallisten popu- laarimusiikkien tutkimusta yhte- nä kielellisen demokratian edistä- miskeinona kansainvälisillä tutki- jafoorumeilla.

Populaarimusiikin tutkimuk- sen metodologiaa ja luonnetta esi- tellään kirjassa perusteellisesti. Toi- mittajat ovat keränneet musiikilli- sen tiedon ”kontekstuaalista meta- diskurssia” (s. 23) hengästymiseen saakka. Artikkelit ja päälukujen esipuhemaiset johdannot kattavat laajan kentän populaarimusiikin tutkimukseen soveltuvia apparaat- teja. Populaarimusiikki ei ole pel- kästään musiikillinen ilmiö, kuten kirjan toimittaja Antti-Ville Kärjä toteaa. Sitä se ei tunnu olevan tutki- joillekaan. Johdannossa ja artikke- lien sivuilla määritellään populaa-

rimusiikin käsitettä erinäisin ja toi- siaan risteävin sekä täydentävin ta- voin. Koska populaarimusiikki on

”sitä mitä ihmiset sanovat sen ole- van” (s. 11), perusteellinen johdan- to lisää kirjan soveltuvuutta oppi- materiaaliksi.

Toimittajien lisäksi kirjoittajia ovat Johannes Brusila, Juha Kor- venpää, Pekka Suutari, Esa Lilja, Atte Oksanen, Janne Mäkelä ja Ta- ru Leppänen. Kirjoittajien tausta on etnomusikologiassa tai musiik- kitieteessä, lukuun ottamatta Mä- kelää, jonka ala on kulttuurihis- toria, ja Oksasta, joka on sosiaali- psykologi. Edellä mainittujen alo- jen lisäksi on populaarimusiikin tutkimus Suomessa levinnyt kieli- tieteiden ja mediatutkimuksen pa- riin. Tämä kuvaa hyvin sitä moni- tieteisyyden kenttää, jolla popu- laarimusiikin tutkija Suomessa ja maailmalla toimii.

Artikkelit on jaettu kolmeen päälukuun: tuotanto, tekstit ja vas- taanotto. Jäsennystä perustellaan olemassa olevan tutkimuksen pai- notuksilla sekä historiallisilla syillä.

Ensi alkuun kulmikkaalta näyttä- vä jako osoittautuu monipuolisek- si ja palvelee hyvin aiheen käsitte- lyä. Tuotantoa käsitellään musiik- kiteollisuuden ja -teknologian sekä ruohonjuuritason näkökulmasta.

Teksteinä käsitellään musiikin ra- kenteita, lyriikkaa ja audiovisuaa- lisia kuvia. Vastaanottoa tarkastel- laan faniuden, kehon nautintojen ja identiteettien kautta. Mainitaanpa eräässä artikkelissa esittävän popu- laarisäveltaiteen tutkimuskin (per- formance studies, käännös Marko Ahon), mutta vain nimeltä.

Populaarimusiikin tutkimus näyttää tästä jäsentelystä tarkas- teltuna varsin kulutuskeskeiseltä.

Kun painotetaan tuotantoraken-

teita, tulee kuuntelijasta väistämät- tä kuluttaja, jonka kokemusta tar- kastellaan lähinnä tuotekehittelyn näkökulmasta. Kirjan artikkeleissa tuodaan esille ja pohditaan laajalti populaarimusiikin arvoasetelmia, johon sosiologi ja filosofi Theodor Adornon huolella siteeratut ajatuk- set tuotteistamisesta ja kuluttami- sesta sopivat varsin hyvin. Myös teknologian ja autenttisuuden ai- heita käsitellään populaarimusii- kin tutkimuksen pohjalla virtaavi- na teemoina.

Populaarimusiikin vahvaa trans- fonista luonnetta (äänen sähköistä tallennettavuutta, muokattavuutta, välittämistä ja toistoa) käsitellään varsin kursorisesti vaikka äänen- toistollisuus on yksi populaarimu- siikin tunnusmerkeistä. Musiikin kuuntelu on hyvin erilaista riippu- en siitä, missä tilassa tai olosuhteissa musiikkia nautitaan tai ollaan naut- timatta. Transfonia ilmiönä vaikut- taa tuotantotapoihin ja -mahdolli- suuksiin sekä siten korostaa popu- laarimusiikin tuotteenomaisuutta.

Eniten transfoniaa sivutaan mu- siikkiteknologia-artikkelissa, jos- sa muistutetaan äänittäjien ja mik- saajien muusikkoutta lähenevästä työnkuvasta.

Tämä on tosin vain tuotannol- linen osa. Lisäksi transfonialla on suuri merkitys tuotteen satunnai- selle tai aktiiviselle kuluttajakuun- telijalle. Kuten Kärjä artikkelissaan

”Tuotannon teknologiaa” toteaa, voi populaarimusiikin lähtökohtana pi- tää teollisesti tuotettua ja levitettyä musiikkia. Miksipä ei myös levytet- tyä musiikkia? Aiheen problemati- sointi musiikin kuuntelijan kannal- ta olisi valottanut joitain monista populaarimusiikin implisiittisyyk- sistä, joita Brusila artikkelissaan

”Musiikkiteollisuus” ansiokkaasti

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 5 / 2 0 0 8

55

on myös populaarimusiikkeja, jot- ka eivät ole joukkoviestinten välit- tämiä ja massoittain tuotettuja tai kulutettuja.

Kirjassa perehdytään myös kes- kusteluun populaarimusiikin ar- vosta. Toimittajat katsovat, että populaarimusiikki jää edelleen vä- hempiarvoiseksi, kun arvioidaan eri musiikinlajien kulttuurisia tai esteettisiä merkityksiä. Marginali- sointi on varjostanut myös tutki- musta, mutta 2000-luvulla popu- laarimusiikkia tutkitaan Suomes- sa jo kaikilla musiikkialan yliopis- tolaitoksilla. Nyt maahan on saatu populaarimusiikin oppituolikin.

Toisaalta marginaalilla on vasta- kulttuurisuuden puoleensavetävää vaikutusta, ”emansipatorista int- ressiä” (s. 130). On luontevaa tut- kia sellaista musiikkia, jonka tutki- ja voi kokea ”hegemoniaa vastusta- vana” tai ”autenttisena”.

Kirjassa tuodaan esiin oppira- kenteiden arvotuksia ja kiistakapu- loita. Tekstejä on kiinnostavaa lu- kea kommentaareina muuhun kir- jan sisältöön. Taru Leppänen nostaa artikkelissaan ”Populaarimusii- kin yleisöjen identiteettejä kartoit- tamassa” esiin populaarimusiikin arkipäiväisyyden. Leppänen käsit- telee kuulijuutta ja muistuttaa, että harvempi itse soittaa populaarimu- siikkia. Useimmat harrastavat sitä todellakin kuuntelemalla. Esa Lil- ja osallistuu keskusteluun musiik- kianalyysin puolustajana. Asen- teet ovat muuttuneet tässäkin asi- assa. Liljan mukaan ”viime vuosina on joka tapauksessa julkaistu mo- nografioita ja artikkelikokoelmia, joissa analyysin puolustaminen ei vie palstatilaa itse analyysilta”.

Myös muissa aiheissa kirjan ar- tikkelit keskustelevat keskenään ja

täydentävät toisiaan. Pystybasson soittajat ovat Juha Korvenpään ja Antti-Ville Kärjän mukaan pää- osin miehiä, mikä johtuu soitti- men koosta ja ergonomisista sei- koista. Kontrabasistina tekee mieli huomauttaa, että soitto ei ole suo- raan verrannollinen muihin voi- maa ja kokoa vaativiin, kuten vaik- kapa palomiehen, tehtäviin. Nais- ten soittimena pidetty harppu on sekin verrattain kookas instru- mentti. Kyse on myös siitä, kuinka tyttöjen ja naisten musisointiin on suhtauduttu ja suhtaudutaan. Kat- sotaanko heidän soveltuvan enem- män laulamiseen vai ulkoisen soit- tovälineen hallintaan? Asiaa poh- diskelee artikkelissaan Taru Leppä- nen laajentaen samalla aktiivisten populaarimusiikin kuuntelijoiden ikähaarukkaa, usein oletetusta nuorisosta pikkulapsiin.

Artikkelit on kirjoitettu pää- osin ilman tarpeetonta jargonia.

Asiat esitetään selkeästi, joten kir- jaan on helppo tarttua ilman tie- tämystä Teos ton toimintaperiaat- teista, Frankfurtin koulukunnan edustajien keskeisimmistä kritii- kinkohteista tai distinktioteoriasta.

Kokonaisuudessaan kirja luo var- sin kattavan katsauksen populaari- musiikin tutkimussuuntauksiin ja tutkimuksenteon tapoihin. Teemo- jen ja näkökulmien runsaus tuottaa laajuudessaan kieltämättä pienois- ta yltäkylläisyyden tunnetta. Tähän viittaavat Esa Lilja artikkelissaan ja Marko Aho jälkisanoissaan, kun he ehdottavat monitieteistä työnjakoa ja entistä laajempaa vuoropuhelua eri tutkimusalojen edustajien kes- ken. Sen sijaan, että ”populaarimu- siikintutkija” pyrkisi todentamaan kohteestaan kaikkea maan ja tai- vaan välillä, päällekkäisyyttä voi vältellä ja tarjota eri alojen tutki-

joille tilaa tuoda kentälle omat nä- kökulmansa.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja statusjäsen Musiikin ja näyt- tämötaiteen valtakunnallisessa tutkijakoulussa.