T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 81 tiolle ei annettu lainkaan tieteellis-
tä nimeä, vaan sitä kutsutaan yksin- kertaisesti vain denisovanihmisek- si. Populaatiolle ei siis annettu sen paremmin lajin kuin rodunkaan taksonomista statusta.
Pääbo on demokraattinen ryh- mänjohtaja. Hän keskustelee kai- kista suunnitelmistaan ryhmän jä- senten kanssa, ja päätökset syntyvät tavallisesti tutkimusryhmän palave- reissa. Pääbo ymmärtää myös tie- demiehen sosiaalisen vastuun. Hän oli huolissaan siitä, että jotkut voi- sivat käyttää projektin tuloksia yh- teiskunnallisesti epätoivottavalla ta- valla. Tällainen huoli koskee kaikkia tutkimustuloksia, jotka käsittelevät ihmisen evoluutiohistoriaa ja ge- neettistä muuntelua. Tutkijan on ky- syttävä itseltään, saattavatko hänen löydöksensä ruokkia yhteiskunnas- sa vallitsevia ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi rasismia. Pääbo antaa ohjeen, jonka mukaan tutkijoiden pitää tietenkin kertoa totuus, mut- ta se on tehtävä väärinkäytön vaa- ran minimoivalla tavalla.
Kirja on alun perin ilmestynyt englanninkielisenä vuonna 2014.
Kustantaja ansaitsee kiitokset siitä, että tämä tärkeä teos on näin no- peasti saatu suomeksi. Suomentaja on onnistunut mallikkaasti, missä häntä on varmaankin auttanut se, että ammattigeneetikko, dosentti Päivi Onkamo on tarkistanut suo- menkieliset termit. Teoksesta on hyötyä monien alojen tutkijoille, biologeille, arkeologeille ja paleon- tologeille, ja se kiinnostaa varmasti myös suurta lukevaa yleisöä – on- han kyseessä yksi eniten viime ai- koina julkisuutta saanut ihmisen esihistoriaa koskeva työ.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perin- nöllisyystieteen emeritusprofessori.
Tutkimuksen pullonkauloja
Merja Leppälahti Umpikujasta oivallukseen.
Refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa. Toim. Sanna Aaltonen ja Riitta Högbacka.
Tampere University Press 2015.
Mitä tehdä, kun tutkimus tuntuu menevän pieleen? Mikä avuksi, kun aineisto ei ole riittävää tai oi- keanlaista, teoria tai menetelmät osoittautuvat toimimattomiksi, ra- hoitusta ei myönnetä?
Tutkimukset kirjoitetaan usein sellaiseen muotoon, joissa kaik- ki valinnat näyttävät huolellises- ti harkituilta ja ennalta suunnitel- luilta. Todellisuudessahan tutki- mukset eivät läheskään aina etene näin, vaan usein vastaan tulee tilan- teita, joissa asioita täytyy pysähtyä pohtimaan ja joskus jopa suunnit- telemaan uudelleen.
Sanna Aaltosen ja Riitta Hög- backan toimittama Umpikujas- ta oivallukseen käsittelee monen- laisia tutkimuksen tekemisen on- gelmatilanteita. Teos sisältää kym- menen artikkelia, jotka on jaoteltu kolmeen osioon: ”Tutkimuskatse tutkijaan”, ”Tutkimuksen välinei- siin ja aineistoihin kohdistuva ref- leksiivisyys” sekä ”Refleksiivisyys suhteessa tieteen tekemisen kon- teksteihin”. Kirjoittajat ovat useista eri tutkimusorganisaatioista ja he kirjoittavat sosiologian, sosiaali- työn, antropologian, historiatietei- den, kasvatustieteiden, ympäristö- tieteiden, työelämän tutkimuksen, muotoilun tutkimuksen ja digitaa- lisen kulttuurin tutkimuksen näkö- kulmista. Kokoelma on siis varsin monialainen ja monitieteinen.
Artikkelikokoelman keskeinen teema on refleksiivisyys, jonka kir- joittavat erottavat reflektiivisyydes- tä. Refleksiivisyys koskee ajattelun perusteita ja tapahtuu samanaikai- sesti aineiston tuottamisen ja ana- lysoinnin kanssa, toisin kuin tutki- muksen tai sen jonkin osa-alueen reflektointi jälkeenpäin. Kirjoitta- jien mukaan (s. 13) refleksiivisyys on ”tutkimuksellisen ajattelum- me ja käytäntöjemme arvioimista, jonka päämääränä on tuottaa kon- tekstitietoista, elämismaailmal- le herkistynyttä ja eettisesti kestä- vämpää tutkimusta”.
Tutkija haastavassa kenttätyössä Teoksen ensimmäinen osio, ”Tut- kimuskatse tutkijaan”, sisältää kol- me artikkelia, joissa tutkija kerää aineistoaan varsin haastavissa ti- lanteissa.
Johanna Lindh kuvailee artik- kelissaan ”Antropologin refleksii- visyys tutkijan oppimisena” kent- tätyökokemuksiaan poikkiuskon- nollisessa kristillisessä kentässä.
Hän suoritti osallistuvaa havain- nointia monenlaisissa kristillisissä yhteisöissä. Kenttätyössä hän jou- tui välillä tasapainottelemaan si- sä- ja ulkoryhmäläisyyden välissä.
Osallistuvassa havainnoissa tutkija jakaa tutkittaviensa elämän ja hä- nen olisi vaikeaa, ellei mahdotonta, sulkea pois omia tunteitaan kenttä- työn ajaksi. Lindh onkin sitä miel- tä, että tunteita ja niihin perustu- via tulkintoja pitäisi käsitellä tutki- musprosessin aikana ja kuvata tut- kimusraportissa. Artikkelissaan Lindh peilaa omaa kenttätyötään erityisesti Charlotte Aull Daviesin teoksessa Reflexive Ethnography (2008) esittämiin ajatuksiin.
Kirsi Nousiaisen artikkelin
”Narratiivinen haastattelu perfor-
82 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6
manssina tuetun asumisen yksi- kössä” alaotsikkona on ”Kun päih- deongelma ja mielen sairaus ovat osallisina näyttämöllä”. Nousiai- nen kuvaa tutkimuksensa aineis- tonkeruun haasteita, jotka hän ja- kaa käytännöllisiksi, kerronnalli- siksi, eettisiksi ja emotionaalisiksi.
Käytännön ongelmana oli so- vituista ajoista kiinnipitäminen.
Rankkoja elämänkokemuksia saattoi olla vaikea sanallistaa, niitä oli myös raskasta kertoa ja kuun- nella. Tuetun asumisen yksikössä asukkailla oli lupa käyttää päihtei- tä omassa asunnossaan, eli haasta- teltava saattoi olla päihtynyt haas- tattelijan saapuessa, mikä aiheut- ti usein myös eettisen pohdinnan tarpeen. Kirjoittaja kuvaa tilantei- ta, joissa haastattelu etenee kaoot- tisen tuntuisesti sinne tänne, mutta haastateltava haluaa jatkaa eikä so- pia uutta aikaa. Nousiainen näkee haastattelutilanteet performans- seina, joissa sekä ruumiillisuus et- tä tunteet ovat vahvasti mukana.
Hän toteaa kuitenkin, että myös epäkonventionaalinen, ”epäonnis- tunut”, haastatteluaineisto voi olla rikas ja kiinnostava.
Tutkijan pitäisi ainakin jossain määrin saavuttaa tutkittavien luot- tamus aineistonkeruun onnistu- miseksi. Lotta Kokkonen ja Miik- ka Pyykkönen esittelevät artikke- lissaan ”Tutkija, tukija vai ystävä?
Neuvotteluja vallasta ja luottamuk- sesta maahanmuuttajien haastatte- lututkimuksessa” ongelmia, joi- ta tutkijan ja tutkittavan välille voi syntyä. Molemmat reflektoi- vat omia väitöstutkimuksiaan. Ro- manttisessa käsityksessä aineisto on sitä parempaa, mitä lähemmäs tutkittavaa tutkija pääsee. Tällöin tutkija−tutkittava-suhde voi hel- posti muuttua kaveruus- tai ystä-
vyyssuhteeksi, jolloin on vaara, et- tä käsitys rooleista menee sekaisin.
Kumpaakin tutkijaa ohjasi työs- sään myös auttamisen ja voimaan- nuttamisen halu. Tutkijat huoma- sivat käyttävänsä paljon aikaa yk- sittäisen haastateltavan kuunte- lemiseen ja auttamiseen, mutta huomasivat sitten, etteivät voi ryh- tyä kaik kien kaveriksi. Toisaal- ta myös haastatelluilla saattoi olla epärealistisia odotuksia tutkimus- tilanteen suhteen, he esimerkik- si pyysivät tutkimustilanteessa ja paljon myöhemminkin apua mo- nenlaisissa asioissa, myös sellaisis- sa, joihin tutkija ei voinut vaikut- taa. Kirjoittajat toteavat, ettei hei- dän esittämiinsä asioihin juuri an- neta nuorelle tutkijalle opastusta etukäteen.
Kun aineisto ja menetelmät eivät kohtaa
Teoksen toinen osio on nimeltään
”Tutkimuksen välineisiin ja aineis- toihin kohdistuva refleksiivisyys”.
Osion neljä artikkelia tarttuvat ky- symyksiin tutkimusaineiston käy- töstä ja tutkimusmenetelmistä.
Tiina Sotkasiiran artikkeli on ni- meltään ”Kun aineisto ei riitä. Moni- menetelmäisyys metodologisena ja käsitteellisenä oppimisena”. Sotka- siira toteaa, että vaikka tutkimusoh- jeissa usein puhutaan yllätyksistä ja uusista oivalluksista, yleensä tutkija ei odota tutkimuksensa muuttavan kesken kaiken jyrkästi suuntaansa.
Hän kuvaa omaa väitöskirjatutki- mustaan, jossa aineistoon perehty- misen jälkeen alkoi tuntua, ettei ai- neisto pysty vastaamaan alkuperäis- tä tähdellisemmiltä tuntuviin uusiin kysymyksiin. Sotkasiiran tutkimus- kysymykset liittyivät Pohjois-Kau- kasiasta kotoisin olevien islaminus- koisten nuorten etniseen identiteet-
tiin Venäjällä. Alkuasetelmassa hän uskoi tekevänsä tutkimuksen nuor- ten kanssa tekemiensä haastattelu- jen pohjalta. Kirjoittaja joutui kui- tenkin valitsemaan, pysyykö hän alkuperäisessä suunnitelmassa ja sivuuttaa mielestään olennaisia ky- symyksiä vai käyttääkö hän aikaa li- säaineiston hankkimiseen.
Design-esineitten elämäker- rat ja niiden käyttäjien haastattelut muodostivat Heidi Paavilaisen tut- kimusaineiston hänen väitöstutki- muksessaan, jonka vaiheita hän kuvaa artikkelissaan ”Käyttäjätie- don tulkintaa empaattisesti”. Tut- kimusasetelmaan kuului käyttäjä- keskeisyys ja aineistokin tuki tätä, mutta tulkintakehikko ei ollut lop- puun saakka mietitty. Paavilainen toteaa, että tutkimukselle oli onne- kasta, että suurin osa aineistosta ei sopinut ennakkokäsityksiin. Tämä johti hänet oivaltamaan, ettei ana- lyysia monimutkaistanut ristirii- taisuus ollutkaan tutkijan ongelma vaan tutkimustulos.
Ulla-Maija Salo käsittelee tut- kijan menetelmällisiä valintoja ar- tikkelissaan ”Simsalabim, sisällön- analyysi ja koodaamisen haasteet”.
Salo toteaa, että erityisesti opinnäy- tetöissä käytetään laadullisia ana- lyysimenetelmiä usein melko me- kaanisesti ja oletetaan niiden kan- tavan tutkimusta enemmän kuin todellisuudessa tapahtuu. Kirjoit- taja keskittyy kriittisessä tekstis- sään erityisesti sisällönanalyysin käyttöön. Hän toteaa, että ettei laa- dullisen aineiston analyysi ole me- kaanista laariin kaatamista, tee- moittelua ja itsestäänselvyyksien toistamista, vaan se vaatii refleksii- vistä pohtimista analyysin ja tul- kinnan eri vaiheissa.
Jenni Helenius, Sanna-Mari Sa- lonen-Hakomäki, Hanna Vilkka,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 6 83 Anita Saaranen-Kauppinen ja Jari
Eskola tarkastelevat artikkelissaan
”Teorian ja empirian vuoropuhelu tutkimuksessa: reflektioita ja rat- kaisuja” tutkijan tekemiä rajauk- sia ja ratkaisuja. He toteavat, että jos tutkijan teorialähteet on kerät- ty pohtimatta niiden soveltuvuut- ta kokonaisuuteen, operationali- sointi voi johtaa umpikujaan. Sa- moin käy, jos tutkija ei osaa raja- ta aihettaan, vaan haluaa mukaan kaiken rikkaasta aineistostaan löy- tyvän. Erityisesti opinnäytetyötä tekevä voi juuttua kirjoittamistyö- hön, kun tutkimus ei tunnu asettu- van ajateltuun malliin. Ratkaisuk- si kirjoittajat esittävät vuoropuhe- lun, jota tapahtuu seminaareissa, ohjaustilanteessa, kirjoitusryhmis- sä ja tutkimusta arvioitaessa. Kir- joittajan jakaessa tekstejään hänes- tä tulee tietoisempi kirjoittajana ja hänellä on mahdollisuus kehittyä prosessin aikana.
Yhteiskunnan ja instituutioiden vaikutus
Kolmas osio on nimeltään ”Reflek- siivisyys suhteessa tieteen tekemi- sen konteksteihin”. Tämä osio kä- sittää kolme artikkelia, joista kah- dessa ensimmäisessä käsitellään tutkimustiedon viemistä käytän- töön, kolmannessa pohditaan ra- hoitushakujen tutkimusta ohjaa- vaa vaikutusta.
Katri Otonkorpi-Lehtoranta ja Hanna Ylöstalo kirjoittavat artik- kelissaan ”Kokemuksia kokemuk- sista. Tutkimustiedon palauttami- nen kentälle” kokemuksen ja tie- don suhteesta. Kirjoittajat antavat omien tutkimustensa tilanteista esimerkkejä, joissa tutkittavien ko- kemus on ristiriidassa tutkimus- tulosten kanssa. Otonkorpi-Leh- torannan ja Ylöstalon esittelemät
tutkimukset ovat työpaikkojen ta- sa-arvoon tähtääviä toimintatutki- muksia eli aihe itsessään on tunteita herättävä. Kirjoittavat toteavat, et- tä esimerkiksi oman henkilökoh- taisen epätasa-arvokokemuksen puuttuessa tehdään helposti johto- päätös tasa-arvon toteutumisesta ja vastustetaan tutkijoiden esittämää kuvaa oman työpaikan tilanteesta.
Artikkeli tuntuu erityisen ajankoh- taiselta, kun nykyään varsinkin so- siaalisessa mediassa yhden henki- lön kokemus voi painaa enemmän kuin tieteellisin menetelmin tehty tutkimus.
Tutkimustiedon yhteiskunnal- linen vaikuttavuus on Simo Sarkin ja Jari Niemelän aiheena artikke- lissa ”Toistuvuuden taika: reflek- siivinen tiedontuotanto tutkijan ja tiede-politiikkakytkösten näkö- kulmista”. Kirjoittajien tutkimus- tavoitteena oli kehittää tiede−poli- tiikkakytkösten vaikuttavuutta se- littävä normatiivinen kriteeris- tö. Tässä tärkeänä työvälineenä oli toisto, siksi tutkimusta käsiteltiin ja arvioitiin monissa työpajoissa, kommentointikierroksilla ja haas- tat teluissa. Nämä rakensivat uut- ta edellisten tulosten päälle ja vahvistivat tulosten merkityk selli- syyttä.
Yksi tutkimuksen tekemisen perusasioista on tutkimusrahoi- tuksen hankkiminen. Jaakko Suo- minen pohdiskelee rahoituksen hakemista ja saamista artikkelis- saan ”Hankehakujen ja rahoituk- sen tutkimusta ohjaava vaikutus.
Omaan arkistoon perustuva ret- rospektiivinen toimija-analyysi”.
Suominen toteaa, että hankkeiden valmistelu ja hakemusten laatimi- nen johtivat vuoropuheluun muun tutkimuksen kanssa ja yhteistyö- verkostojen muodostumiseen sil-
loinkin, kun rahoitusta ei saatu. Li- säksi rahoitushaut ovat eräänlaista kanavien auki pitämistä. Yksittäi- selle tutkijalle taas hakemusproses- sit voivat muodostua kokemuksel- lisiksi oppimisprojekteiksi.
Sovellettavaa moniin tilanteisiin Johdannossa luvataan tarjota tie- teenalojen välisiä raja-aitoja ylit- täen välineitä tutkimuksenteon ja tutkimusprosessin ymmärtämi- seen ja ongelmien ratkaisuun. Täs- sä onnistutaan oikeastaan aika hy- vin. Monissa teksteissä käsitellään sellaisia tutkimuksen pullonkau- loja, jotka eivät yleensä tule esille etukäteen. Artikkeleissa kuvatut ti- lanteet esitetään useimmiten varsin konkreettisesti omien tutkimusesi- merkkien kautta.
Kokoelma on monialainen ja -tieteinen ja eri artikkelien tapaus- tilanteet eroavat toisistaan. Silti ne eivät jää erikoisiksi yksittäistapa- uksiksi, vaan niistä löytyy sovellet- tavaa monenlaisiin tutkimustilan- teisiin. Pidän suurinta osaa kirjan artikkeleista erityisen suositeltavi- na opinnäytteitten tekijöille ja oh- jaajille.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailja.
