rin kerrostuman, jonka olemassaolosta ei
ole ennen paljon tiedetty. Runokielen ke- hitykselle esitelty periodi on ollut ilmeisen tärkeä vaihe. Vapautuminen sidonnaisista mitoista heijastaa kulttuurielämän henkis- tä avartumisprosessia laajemmaltikin.
Viikarin synkroninen tutkimusote on pi- tävä: muutosten logiikka käy vastaansano- mattomasti ilmi.
Ääneen kirjoitettu on väitöskirja, joka vaikuttaa suomalaisessa runouden tutki- muksessa vielä kauan. Viikarin kehittele- mä metrinen kehys on korvaamaton apu tuleville rytmiikan tutkijoille, ja kirjalli- suushistoriallisesti Viikarin teksti on pai- navaa kuin kivijalan betoni.
PAsı LANkıNEN
Ota kielestä kiinni - jos koulutiedoillasi yllät
Kielestä kiinni. Tietolípas 113. Toim.
SEIJA AALTO, Auu l-IAKULINEN, KLAus LAALo, PENTTI Lı-:ıNoja ANNELı LıEko.
Jyväskylä 1989. 336 s.
Helsingin yliopiston suomen kielen lai- toksessa on pitkään podettu ajantasaisen ja monipuolisen pääsykoekirjan pulaa.
Teoksen tulisi antaa relevantti kuva alan opinnoista ja tieteellisestä ajattelutavasta sekä paikata koulun jättämiä tietoauk- koja. Kirjan tulisi siis mm. johdattaa pyrkiläät pois sellaisesta melko yleisestä luulosta, että suomen kielen yliopisto-
opiskelukin on enimmäkseen ainekirjoi- tusta, luovaa ilmaisua ja kirjallisuuden tulkintaa tai että suomen kielen tutki- muksen ainoa tai tärkein päämäärä on oikeakielisyys. Lisäksi kirjan tulisi tarjo- ta perustietoja niille, joiden kielioppinä- kemys rajoittuu lähinnä koulun vierai- den kielten opetuksesta saatuihin käsit- teisiin. Eikä olisi pahitteeksi, jos kirja houkuttelisi pyrkijöiksi runsaasti uteliai- ta - tehtävä, joka tänä rahanteon ja uranluonnin aikana ei ole helpoimpia.
Kirjallisuutta
Tällaiset vaatimukset täyttävän kirjan kirjoittaminen alusta loppuun itse on ol- lut ilmeisesti käytännön syistä mahdo- tonta, ja siksi Seija Aalto, Auli Hakuli- nen, Klaus Laalo, Pentti Leino ja Anneli Lieko ovat päätyneet toimittamaan ar- tikkelikokoelman Kielestä kiinni, joka esipuheen mukaan tarkastelee ››suomen kieltä eri näkökulmista» ja jonka artik- kelit ovat ››riittävän yleistajuisia››. Ar- tikkelikokoelma on sikälikin puolustet- tavissa, että koska se esittelee usean kir- joittajan näkemyksiä, se paremmin kuin monografia valaisee eri näkökulmia ja tieteen keskusteluluonnetta.
Vanhimmillaan artikkelit ovat 1970- luvun lopulta ja uusimmillaan vuodelta 1989 - siis ainakin ajallisesti tuoretta tietoa alaltamme. Viehättävä poikkeus on Lauri Hakulisen ››Koulujemme kieli- historianopetuksen etymologisesta puo- lesta››, joka on vuoden 1927 Virittäjästä ja avaa siis näköalan tutkimusperinteen varhempiin aikoihin ja samalla vuosisa- tamme alkupuolen kirjoitustyyliin. Virit- täjän lisäksi kokoelman artikkeleista useat on alkuaan julkaistu ÄOL:n vuo- sikirjassa; muita lähteitä ovat mm. Kie- likello ja Tietolípas-sarja sekä erilaiset maallikoille kirjoitetut tietoteokset (esim. Oma maa, Mitä Missä Milloin).
Huolimatta artikkelien heterogeenises- tä taustasta toimittajat ovat järjestäneet niistä kiitettävän kauniin kokonaisuu- den, jonka yhdistäväksi teemaksi paljas- tuu kielen muuttuminen. He ovat valin- neet neljä näkökulmaa: suomen kielen menneisyys, kielen rakenne ja käyttö, yleiskieli ja aluepuhekielet sekä sanaston ja nimistön muutosalttius. Näkökulmat nimetään Auli Hakulisen ja Pentti Lei- non valaisevassa johdantoluvussa muttei jostain syystä sisällysluettelon väliotsik- koina, vaikka väliotsikot auttaisivatkin lukijaa hahmottamaan esipuheen toi- voman ››kokonaiskuvan siitä, millaista suomen kielen tieteellinen tutkimus on››.
Pääsykokeisiin valmistautuvan kannat- taa lukea johdanto uudestaan vielä kir- jan loppuun päästyäänkin, sillä johdanto esilukee pätevåsti jokaisesta artikkelista
113
Kirjallisuutta
olennaisen. Lisäksi se asettaa suomen kielen tutkimuksen viisaasti historian ja tutkimussuuntausten kehyksiin.
Kielen - ja suomen - muuttumisen historiallista taustaa valaisevat Kaisa Häkkisen ››Kielihistorian tavoitteista ja metodeista››, Mikko Korhosen ››Lehvät lännessä, juuret idässä››, Terho Itkosen
››Kantasuomesta suomeen» ja Seppo Su- hosen ››Viron kielí››. Jakso on koherentti kokonaisuus, jossa Korhonen, Itkonen
ja Suhonen antavat esimerkkejä siitä, millaisiin tuloksiin Häkkisen esittelemien kielihistorian menetelmien soveltaminen voi johtaa.
Kielen rakennetta ja käyttöä kuvaava jakso käsittelee kohdettaan pääasiassa synkronisesti, rakenteiden ja funktioiden järjestelmänä. Pentti Leinon ››Kielen ra- kenne›› esittelee ensin mm. fonologiaa, morfologiaa ja syntaksia, minkä jälkeen Mauno Koski tuo mukaan semanttisen aspektin artikkelissaan ››Mitä se merkit- see?››. Kun Koski keskittyy sana- ja lau- sesemantiikkaan, Auli Hakulisen ››Kie- lenkäytön lajit›› laajentaa näkökulman pragmatiikkaan ja tulee samalla pohti- neeksi Häkkisen virittämiä kysymyksiä siitä, miksi ja miten kieli on joskus syn- tynyt. Jakson lopuksi Matti Leiwon
››Tekstianalyysin soveltamisesta kauno- kirjallisiin teksteihin» motivoi erityisesti Kosken ja Hakulisen esittelemiä näkö- kulmia käytännön kannalta: mitä näillä tiedoilla voi tehdä koulun äidinkielen- opetuksessa?
Suomen yleiskieltä ja aluepuhekieliä esitellään niitäkin neljän artikkelin avul- la. Osmo Ikolan ››Suomen kirjakieli››
kertoo ensin lyhyesti kirjakielemme his- torian, minkä jälkeen Paula Sajavaaran
››Kielenhuollon asemasta» valottaa mm.
sitä, että nykyäänkin kielenhuoltajia on eri koulukuntia ja että edelleen kirjakiel- tä joudutaan usein kehittämään valinto- jen kautta. Ikolan ja Sajavaaran artikke- leista siis välittyy käsitys, että kirjakieli ei koskaan ole ››valmis››; tämä tieto on suureksi hyödyksi niille monille fennisti- kokelaille, jotka koulun jäljiltä osaavat tarkastella kieltä vain ››oikean›› ja ››vää- 114
rän›› näkökulmasta. Varmemmaksi va- kuudeksi siitä, että kirjakieli on vain yk- si kielen murre, tulevat vielä Heikki Paunosen ››Muuttuvat puhesuomen muodot» ja Aila Mielikäisen ››Nyky- suomen murtuvat murrerajat››, jotka ku- vaavat puhesuomen ajallista, paikallista, sosiaalista ja tilanteista variaatiota. Va- riaatio on hyödyllinen käsite kokelaalle, joka yrittää ymmärtää, miksi kieli on muuttunut ja miksi kieltä voidaan tulki- ta tilanteen ja käyttäjän mukaan eri ta- voin. Näin kokoelman kolmas jakso ni- voo kokoelman ensimmäisen ja toisen jakson yhteen: diakronialle ja synkro-
nialle annetaan leikkauspiste.
Viimeinen kokoelman jakso käsittelee sanaston ja nimistön muutosalttiutta.
Lauri Hakulisen ››Koulujemme kielihis- torianopetuksen etymologisesta puoles- ta» selvittää suuren määrän suomen sa- nojen etymologioita, minkä jälkeen Jaakko Sivulan ››Sanat väistyvät››, Tuo- mo Tuomen ››Viime vuosikymmenten uudissanoja››, Matti Vilppulan ››Metsä suomalaisessa kulttuurissa» ja Klaus Laalon ››Nykysuomen kaksitavuisten nominien nuorin ikäkerrostuma: puhe- kielen uudennokset›› antavat kuvaa siitä, miksi ja miten sanasto muuttuu. Viimei- senä artikkelina on Eero Kiviniemen
››Sari ja Sanna: selvitys kahden suositun etunimen leviämisestä››, joka kytkee ni- mistön muuttumisen niin kielen ajalli- seen kuin alueelliseen ja sosiaaliseenkin vaihteluun sekä valottaa nimistöntutki- muksen metodeja.
Sanastoa siis esitellään peräti perus- teellisesti: paitsi omana jaksonaan myös runsaana esimerkkiaineistona kokoel- man muissa jaksoissa. Sanaston tunte- musta tärkeämpää fennistikokelaalle kuitenkin olisi kielen rakenteen tunte- mus - jäähän kielioppi nykykoulun äi- dinkielenopetuksessa muiden haasteiden tieltä syrjään. Ei myöskään ole olemassa kyllin yleistajuista ja ajantasaista kieli- oppia, jonka voisi sellaisenaan luettaa pääsykoetta varten.
Kokoelman ainoa varsinainen kielen rakenteen kuvaus on Pentti Leinon ar-
tikkeli ››Kielen rakenne››, ja sekin on pääsykokeisiin lukevalle liian abstrakti.
Leino on osoittanut artikkelinsa alkuaan äidinkielen opettajille, mihin tarkoituk- seen se onkin vallan hieno yleisesitys.
Mutta on selvää, että se, mikä menee
perille valmiille opettajille, ei aina mene perille niille, jotka vasta yrittävät alalle.
Kielen rakenne olisi ansainnut aivan oman osastonsa, joka olisi mainiosti voinut noudattaa Leinon artikkelin sel- keää jäsennystä: yksi artikkeli fonologias- ta, yksi morfologiasta, yksi syntaksista, yksi siitä, miten nämä tasot kytkeytyvät toisiinsa.
Kielestä kiinni -kokoelman avulla yli- opistoon yrittävän ymmärrys jää monin paikoin kielestä kiinni: vaikka esipuhe väittää kirjoituksista karsitun erikois- termejä ja jäljelle jätettyjä termejä selite- tyn, liian moni artikkeli operoi käsitteil- lä, joihin opiskelija tulee tutustumaan vasta ensimmäisenä opiskeluvuonna tai vielä myöhemmin. Useassa artikkelissa vilahtelevat johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet sekä näiden keskinäiset rajat opiskelija vielä käsittääkin - jos ei muu- ten niin käsikirjojen avulla. Mutta onko realistista rasittaa häntä klusiileilla, vo- kaalien suppeudella ja väljyydellä, lop- puheitoilla, kvalitatiivisella ja kvantita- tiivisella astevaihtelulla, morfofonologi- sella vaihtelulla, sukukielten, murteiden ja murrepiirteiden nimilistoilla ynnä muulla? Sinänsä mainiota, että pyrki- läältä vaaditaan teoreettista mielenkiin- toa ja abstraktin ymmärtämistä. Mutta jos teoreettisilla käsítteillä operoidaan määrittelemättä tai ylimalkaisten ja sat- tumanvaraisten selitysten varassa, tuo mielenkiinto turhautetaan ja käsitteet jäävät vaille sisältöä.
Jos toimittajat olisivat enemmän välit- täneet pyrkiläiden lähtötasosta, he olisi- vat toimittaneet kokoelmaa paljon enemmän. Minimi olisi ollut termihake- misto, vähintäänkin hyödyllistä termi- hakemistoon liitetyt lyhyet selitykset, an- teliainta näiden lisäksi alaviitteet, joilla olisi voinut osoittaa artikkelien välisiä yhteyksiä. Kun esimerkiksi Pentti Leino
Kirjallisuutta
esittelee s. 83 ohimennen languen ja pa- rolen sekä kompetenssin ja performans- sin käsitteet, alaviite olisi voinut verrata niitä Kosken dikotomiaan abstraktista kielijärjestelmästä ja ››varsinaisista›› kie- listä kuten suomi ja ruotsi (s. 124) sekä Auli Hakulisen pohdintoihin ››sisäisestä kieliopista›› (s. 130). Jos teosta aiotaan pitkään käyttää pääsykoekirjana, hake- misto ja viitteet kannattaisi ilman muuta toimittaa toiseen painokseen. Entä in- nostuisivatko toimittajat ottamaan mal- lia maailmalla nykyään yleistyvästä käy- tännöstä, että tieteellisten oppikirjojen jaksoihin liitetään ymmärryksen testaa- jiksi pieniä harjoitustehtäviä? Tehtävät osoittaisivat kokelaalle olennaisen artik- keleista paljon konkreettisemmin kuin esipuheen hurskas toive, että pääsyko- keisiin valmistautuvalle on tärkeämpää kokonaiskuva kuin ››artikkeleihin sisäl- tyvä yksityiskohtainen tieto››.
Toinen toimittajien laiminlyönti on kokoelman artikkelien alkuperän mai- nitseminen: lähdeviitteet on kyllä mer- kitty kyseisten artikkelien jälkeen mutta valitettavan niukasti. Ensinnäkin on käytetty lyhenteítä, joita ei selitetä edes teoksen loppuun sijoitetussa sinänsä ta- sokkaassa lähdeluettelossa. Vaikka suo- men kielen ammattilaisille ovatkin
ÄOLzt ja AFinLAt jokapäiväistä leipää,
ne alalle vasta aikoville tuskin ilmaisevat mitään. Toiseksi artikkelien lähteistä ei missään mainita, ovatko ne itsenäisiä teoksia, kokoelmia vai vaikkapa aika- kausjulkaisuja, ei liioin sitä, löytyisivät- kö ne kirjastosta kirjoittajan vai mahdol- lisesti jonkun toimittajan nimellä. Esi- merkiksi lähdeviite ››Sanalla sanoen» ei paljasta, että kyseessä on Maija Länsi- mäen toimittama pakinakokoelma, eikä
››The roots of the Finnish language - Finnish features May 1984», että kirjoi- tus on peräisin jonkin ministeriön toi- mittamasta kausijulkaisusta - sitkeä soittelunikaan ei selvittänyt, minkä mi- nisteriön. Lähdeviitteiden eksaktius ei ole turha vaatimus, jos kokelaille halu- taan opettaa, että lähdeviitteet eivät ole välttämätön paha vaan tiedeyhteisön
115
Kirjallisuutta
hyväksi havaitsema käytäntö, jossa luki- jalle tarjotaan mahdollisuus kontrolloida tietojen alkuperää ja vertailla lukemaan- sa.Kun nuori on pyrkimässä yliopistoon, hänen käsityksensä tieteestä ja tiedon suhteellisuudesta saattaa vielä olla ole- maton. Koulu on monesti tarjonnut tie- toa valmiina faktoina tai pirstalemaisina luetteloina. Siksi on tärkeää, että jo pää- sykoekirja alkaa muuttaa opiskelijan kä- sityksiä dynaamisemmiksi ja esittelee tiedon pikemminkin prosesseina kuin lopullisina tuloksina. Kielestä kiinni si- sältää joitain artikkeleita, joissa tietoa
tarjoillaan turhan pelkkinä tosiasioina, mutta myös artikkeleita, jotka perustele- vat, esittävät päättelyketjuja, kokeilevat selitysvaihtoehtoja (esimerkiksi Vilppu- lan ››Metsä suomalaisessa ku1ttuurissa››).
Vaikka Kielestä kiinni toisaalta lankeaa- kin termeillä rasittamiseen ja liian yksi- tyiskohtaiseen faktojen pyörittelyyn, se on oikealla tiellä siinä, että se lähestyy kieltä niin monesta näkökulmasta. Se näyttää, miten samoja tuloksia voidaan hyödyntää eri tutkimuksissa ja että to- tuus kielestä ei ole kenenkään hallussa.
ToıNıRAHTU
