AUTONOMINEN KIELITIEDE IA Ul-IANALAISTEN KIELTEN
TODELLISUUS
TAPANI SALMINEN
VÅITÖKSENALKAJAISESITELMÄ HELsı NG ı NYLı oPı sTossA
15. TOUKOKUUTA 1997
Joitakin aikoja sitten ei ollut harvinaista tavata tieteenharjoittajia, joiden mielestä kielitieteilijän työn kohteena on nimen- omaisesti kieli, yksi ja jakamaton, ihmis- kunnalle yhteinenja mahdollisesti synnyn- näinen ilmiö. Ihmiset, jotka tutkivatjotakin tiettyä kieltä tai kieliryhmää, eivät tämän määritelmän mukaan olleet kielitieteilijöi- tä, vaan pääasiallisen kiinnostuksensa mu- kaan esimerkiksi sinologeja, slavisteja tai vaikkapa samojedologeja. Koska kieltä oli tässäkin katsannossa välttämätöntä tutkia jonkin konkreettisen kielen tarjoaman ai- neiston pohjalta, ylivoimaisesti suosituim- maksi argumentoinnin lähteeksi tuli kieli- tieteen valtakieli englanti, joten englannin kielen tutkija saattoi käydä tosi kielitietei- lijästä siinä missä muiden kielten tutkijat eivät. Tästä ahtaasta näkemyksestä on vii- me vuosina pyritty ja suureksi osaksi myös päästy eroon, ja vallalle on tullut ajattelu- tapa, jonka mukaan autonomisen kielitie- teen kehitys voi perustua vain mahdollisim-
man monipuolisen, tässä tapauksessa siis
monikielisen aineiston saatavuuteen. Kie-
VIRITTÄJÄ 3/1997
litieteen kenttään kuuluvat siksi yhtä suu- rella oikeudella niin ahdasalaiset kielispe- sialistit kuin laajoihin yleistyksiin pyrkivät kieliteoreetikot ja -typologit, parhaassa ta- pauksessa niin, että en' näkökulmien välil-
le syntyy hedelmällinen vuorovaikutus.
Sellainen kielen perimmäisiin biologisiin, neurologisiinja psykologisiin ominaisuuk- siin kohdistuva tutkimus, jonka kannalta kielten väliset erot eivät ole kovin merkit- seviä, kuuluu sinänsä yhtä haastaavaan tie- teenhaaraan psykolingvistiikkaan ja sen lähialoihin pikemmin kuin autonomiseen kielitieteeseen.
Autonominen kielitiede ei ehkä ole kä- sitteenä ongelmaton, mutta kiistatonta lie- nee, että kunkin kielen rakenteen, sen kie-
liopin ja sanaston kokonaisuuden hahmot- taminen on perustana niin psykolingvisti- sille kuin sosiolingvistisille ja kielihistori- allisille päätelmille. Autonomisen kielitie- teen keinoin ei kyetä muodostamaan täydel- listä kuvaa kielestä eikä se ole tarkoitus- kaan: kieli on paitsi ihmismielen ehkä mo- nimutkaisin edustuma myösja ennen muuta sosiaalinen ilmiö, jonka keskeinen asema perustuu ihmisten välisen vuorovaikutuk- sen tarpeeseen, joten olennainen osa kielen- tutkimuksesta kuuluu sosiolingvistiikan
alaan. Autonominen kielitiede on myös olennaisesti synkronista, vaikka historialli- nen ja vertaileva kielitiede on sekä tutki- mushistoriallisesti että mahdollisesti myös ontologisesti ensisijaista siihen verrattuna.
On ilmeistä, että kielitieteelle on pelkäs- tään hyötyä maailman kielten lukuisuudesta ja moninaisuudesta. On myös hyvin tunnet- tua, että maailmassa puhuttavien kielten määrä on hupenemassaja että kielten häviä- minen on tällä vuosisadalla saavuttanut ennen kokemattomat mitat. Sadat kielet ovat joko hiljattain kuolleet tai ovat aivan lähivuosina kuolemassa sukupuuttoon.
Useimpien kielten uhanalaisuuden tausta on varsin hyvin selvillä, vaikka monet tut- kijat ovatkin vasta viime vuosina havahtu- neet huomaamaan kokonaistilanteen vaka- vuuden. Siitä huolimatta, että maailman kaikkien kielten mahdollisimman perus- teellinen tuntemus nyt tunnustetaan periaat- teessa tavoittelemisen arvoiseksi, kielentut- kimuksen käytäntö ei edelleenkään vastaa tätä tavoitetta. Voitaneen melko luotettavasti väittää, että maailman kaikista kielitieteili- jöistä 99 prosenttia tutkii yhtä prosenttia maailman kielistä, mikä siis tarkoittaa run- sasta viittäkymmentä maailman valtakiel- tä. Koska maailmassa on laajan määritel- män mukaisesti varsin suuri joukko kieli- tieteilijöitä, riittää monille muillekin kielille joitakin tutkijoita, mutta kaikista kielitietee- seen suunnatuista voimavaroista uhanalais- ten kielten tutkimukseen liikenee vain vä- häinen osa.
Uhanalaiset kielet ovat yleensä pienten, perifeeristen ja valtakulttuurista eroavien yhteisöjen, ennen muuta niin sanottujen alkuperäiskansojen kieliä. Näissä yhteisöis- sä kielen tulevaisuus on suoraan riippuvai- nen sitä puhuvan kansan, sen kulttuurin ja elinkeinojen kohtalosta. Vaatimus siitä, että kieliä pitäisi suojella, on sinänsä mieletön, sillä uhanalaisen kielen säilyminen on mah- dollista vain sellaisissa oloissa, joissa koko
kulttuuri kykenee selviytymään valtakult- tuurin sulauttamispaineesta. Kieltä ei toisin sanoen tule pitää erillisenä suojelukohtee- na, vaan tavoitteena on oltava rinnalla elä- vä täysivaltainen, samanarvoinen, itsenäi- nen ja erilainen alkuperäiskulttuuri, siis ei mikään eksoottinen lisäke tai kuriositeetti valtakulttuuria rikastuttamassa.
Alkuperäiskansoillaja niiden kielillä on tässä katsannossa paitsi luovuttamaton it- seisarvo myös ainutlaatuinen erikoisasema kulttuurin ja luonnon suhteen kannalta. Niin sanottu länsimainen sivistys on synnyttänyt massakulutusyhteiskunnan, jonka jäsenet ovat ilmeisen peruuttamattomasti vieraan- tuneet luonnonympäristöstäja luonnonelin- keinoista, sillä seurauksella, että tämän yhteiskuntamuodon levitessä maapallon kaukaisimpiinkin kolkkiin samalla leviävät yleismaailmallisiksi asenteiksi alkuperäis- luonnon halveksunta ja ympäristön silmi- tön tuhoaminen hetkellisten ja usein ylellis- ten aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi.
Kun länsimaisen kulttuurin kieroontuneen luontosuhteen lisäksi otetaan huomioon, että ihmisten ja kansojen välisiä suhteita tässä kulttuurissa luonnehtivat muukalais- pelko ja erilaisuuden vihaaminen ja että maailman väkiluku edelleenkin kasvaa rä- jähdysmäisesti, ei tarvitse olla edes kovin pessimistinen tai kyyninen nähdäkseen maapallon tulevaisuuden äärimmäisen synkkänä.
Alkuperäiskulttuurit eivät ole maan- päällisiä paratiiseja, vaan niissä on sekä sosiaaliset jännitteensä että ekologiset on- gelmansa. Kysymys onkin vaihtoehtois- ten yhteiskuntamallien olemassaolosta ti- lanteessa, jossa tuhoisin kaikista kulttuuri- muodoista on kaikkialla saavuttamassa eh- dottoman ylivallan. Kukin alkuperäiskult- tuuri on kokonaisuus, joka ei toimi ilman sitä kannattavan yhteisön alkuperäistä kiel- tä. Kielensä menettänyt yhteisö saattaajoi-
denkin rodullisten tai aineellisen kulttuurin
l>
piirteiden ansiosta pysyäjonkin aikaa näen- näisesti erilaisena kuin ympäröivä valta- väestö, mutta tosiasiassa se on muuttunut sosiaaliseksi alaluokaksi, joka toimii täysin valtaväestön ehdoilla. Toisaalta hyvin ky- seenalainen on sellaisen kielen itseisarvo, joka ehkä on saavuttanut vankan virallisen aseman modernin yhteiskunnan moninais- ten toimintojen välineenä, mutta jonka tu- kena ei enää ole perinteistä kieliyhteisöä eikä alkuperäistä kulttuuria. Etsimättä tulee mieleen parhaillaan puhumani kieli, jonka ominta olomuotoa tulevaisuudessa lienevät monilukuisten direktiivien käännökset.
Tällainen hitaan näivettymisen riski on kuitenkin aivan eritasoinen ongelma verrat- tuna pienten alkuperäiskansojen kielten ti- lanteeseen, jossa on kysymys sekä kansan että kielen välittömästä olemassaolosta.
Sen pohdinta, kuinka välttämätöntä kie- litieteelle on mahdollisimman suuren kie- lijoukon säilyminen elävinä käyttökielinä, voidaan kääntää toisin päin: mitä hyötyä kielitieteestä, ja nimenomaan autonomises- ta kielitieteestä, voi tai pitäisi olla uhanalai- sille kielille? Autonominen kielitiede miel- letään usein käytännölle vieraaksi, teoreet- tisesti suuntautuneeksi ja vähän muuta kuin puhtaasti tieteellistä mielenkiintoa herättä- väksi alaksi. Vaikka tässä näkemyksessä olisi paljon tottakin. on mahdollista, että kielitiede pystyy myös tuottamaan konk- reettisia tuloksia, parhaasta päästä kieliop- pienja sanakirjojen muodossa. Usein saat- taa käydä niin, että mainitut tuotokset eivät tule suoraan kielen puhujien ensisijaiseen käyttöön, mutta niillä on kuitenkin olennai- nen merkitys siinä, että sekä kieliyhteisö että ympäröivä valtaväestö tiedostaa parem- min yhteisön ja sen kielen aseman ja arvon.
Kieli- ja kansatieteellinen tutkimustyö voi kaikkiaan antaajoillekin yhteisönjäsenille erityisiä taitoja,joiden avulla he voivat toi- mia sekä valtakulttuurin parissa että oman yhteisön sisällä siten, että valtakulttuurista
voidaan ammentaa se asiantuntemus, joka on välttämätöntä alkuperäiskulttuurin elin- ehtojen turvaamiseksi.
Toisaalta on kysyttävä, voiko kielitie- teestä olla nimenomaista haittaa kieliyhtei- söille. Tiede sinänsä on länsimaisen kult- tuurin luomusja sitä käytetään kovin usein tarkoituksiin,jotka palvelevat huonosti al- kuperäiskansojen ja niiden elinympäristön etuja. Voitaneen kuitenkin päätellä, että autonominen kielitiede on sikäli eettisesti korkeatasoinen tieteenala, että sen harjoit- taja ei hevin voi syyllistyä alkuperäiskult- tuurien vahingoittamiseen. Autonomisen kielitieteen rajat ovat kuitenkin häälyviä eikä esimerkkejä kyseenalaisista kielitie- teellisistä hankkeista ole vaikea löytää.
Entisessä Neuvostoliitossa pidettiin kielitie- teen keskeisimpänä tehtävänä kirjakielen luomista käytännöllisesti katsoen kaikille maan lukuisista kielistä. Tämä hanke toteu- tettiin keskusjohtoisesti hyvin lyhyessä ajassa ilman, että olisi juurikaan otettu huo- mioon alkuperäiskielten todellisuutta. On ilmeistä, että kirjakieli näin käsitettynä on valtakulttuurin ominaisuus, joka ei usein- kaan sovellu kieliyhteisölle, jonka kirjalli- suus elää suullisessa ja siitä huolimatta tai sen vuoksi usein hyvin runsaassaja moni- vivahteisessa muodossa. Autonomisen kie- litieteen pitäisi, silloin kun sitä ruvetaan soveltamaan, säilyttää autonomisuutensa myös siinä mielessä, että kielen kulttuuri- konteksti otetaan kaikessa huomioon eikä anneta muiden kuin tieteellisten perusteiden ja tavoitteiden vaikuttaa soveltamishankkei- den suunnitteluun.
Tarkastettavana oleva työ käsittelee yhtä
tundranenetsin kieliopin osa-aluetta, taivu-
tusoppia, mutta se pyrkii osaltaan vahvis- tamaan tundranenetsin kielen pitkää tutki- musperinnettä siten, että vastaisuudessa olisi ehkä helpompaa luoda tarpeellisia käytännön apuneuvoja kuten kielioppejaja sanakirjoja nimenomaan nenetsien itsensä
tarpeiksi. Suurin ansio työn sekä käynnis- tämisestä että loppuun saattamisesta kuuluu nenetseille itselleen, sillä ilman monien nenetsien hellittämätöntä tukea tutkimus olisi ollut laihaa ja hedelmätöntä. Heidän tärkeimpänä kannustimenaan lienee ollut halu ja tarve saattaa oman, massakulttuurin näkökulmasta perifeerisen kulttuurinsa uhanalainen asema ihmisten yleiseen tietoi- suuteen. Tundranenetsien tilanne eroaa ai- nakin toistaiseksi varsin myönteisesti mui- den pohjoisten alkuperäiskansojen tilan- teesta. Lähes kaikki pienet kansat ovat ny- kyään täysin kaksikielisiä sikäli kuin oma kieli ylipäänsä on enää nuoremman polven käytössä; tundranenetsien joukossa on sen sijaan vielä suhteellisen paljon yksinomaan nenetsiä aktiivisesti käyttäviä ihmisiä.
Useimpia uhanalaisia kieliä puhutaan val- taväestön alistamissa kieliyhteisöissä ja puhujat pitävät niitä vähäpätöisinäja arvot- tomina menneisyyden jäänteinä; tundra- nenetsit taas arvostavat äidinkieltään ja kir- jallisuuttaan ansaitusti erittäin korkealle.
Monissa vähemmistökieliä käyttävissä yh- teisöissä valtaväestön kieli on levinnyt kai- kille elämän aloille ja sukupolvi sukupol- velta se on yhä tavallisempi myös kotien
kielenä; nenetsien asuttamalla tundralla on vielä laajoja seutuja, joissa oma kieli toimii aina kodan ja poronhoidon kielenä. Valitet- tavasti tätä vahvaaja itsenäistä yhteisöä on paraikaa kohtaamassa suunnaton tuho, sil- lä onnettomuudekseen tundranenetsit asut- tavat seutuja, joiden maaperään kätkeytyy laajoja öljy-ja maakaasuesiintymiä. Ei lie- ne yllättävää, että Venäjän liittovaltion vaa- kakupissa pienten alkuperäiskansojen oi- keudet ja elinehdot painavat kovin vähän, kun toisena punnuksena ovat mittavat va- luuttatulot. Periaatteessa valtiovalta saattaa tunnustaa alkuperäisväestön maanomistus- oikeudet, mutta käytännössä näitä oikeuk- sia on helppo kiertää mahtavien kaasu- ja öljy-yhtiöiden ja lahjottavan hallintokoneis- ton yhteistoimin. On kuitenkin tärkeää muistaa, että niinjättiläisyhtiöt kuin kasvot- tomat koneistotkin koostuvat konkreettisis- ta toiminnan subjekteista, ihmisyksilöistä, joiden päätöksiin ja toimiin voidaan vaikut- taa. Sen vuoksi ei ole syytä vajota apatiaan, vaan pyrkiä kaikin tavoin edistämään sel- laisia päämääriä, jotka saattavat olla avuk- si uhanalaisten kielten eloonjäämiskamp- pailussal
TAPANI SALMINEN Tundra Nenets ínflection. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 227. Helsinki 1997.
Suomalais-ugrilaínen laitos, PL 25 (Franzeninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: tasalmin@cc.helsinki.fi
