Äitiyden ideaalit ja selonteot aktiivista perhevaihetta elävien naisten elämänkerroissa

Äitiyden ideaalit ja selonteot aktiivista perhevaihetta elävien naisten elämäkerroissa

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta

Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine

Pro gradu -tutkielma Niina Savikurki 233390 Helmikuu 2015

Tiedekunta

Filosofinen tiedekunta

Osasto

Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät

Niina Savikurki Työn nimi

Äitiyden ideaalit ja selonteot aktiivista perhevaihetta elävien naisten elämäkerroissa

Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä

Psykologia Pro gradu -tutkielma x 2.2.2015 38 + liitteet

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää kulttuurisesti normitettua äitiyden ideaalia äiti- lapsisuhteita kuvaavassa kerronnassa. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään äitien tulkinnoissa rakentuvaa hyvän äidin mallitarinaa. Tutkimuksessa oltiin myös kiinnostuneita siitä, millaisia selontekoja naiset käyttivät poiketessaan tästä kulttuurisesta mallitarinasta. Lisäksi tavoitteena oli tutkia äitien toimijuutta suhteessa mallitarinan mukaiseen toimintaan ja siitä poikkeamiseen. Aineisto perustui vuonna 2013 psykologian laitoksella suoritetun opintojakson elämäkertahaastatteluihin. Aineiston muodosti kymmenen naisen haastattelut, ja tutkimuskohteeksi otettiin erityisesti haastattelujen vanhemmuusosiot. Äidit olivat noin 40-vuotiata ja elivät aktiivista perhevaihetta. Haastatteluissa käytiin läpi koko yksilön elämänkulku, jolloin äitiys peilautui vasten muita elämänalueita.

Aineistoa analysoitiin narratiivisessa viitekehyksessä, ja kertomusten analysointiin käytettiin Labovin ja Waletzkyn mallia. Analyysissä hahmoteltiin kertomusten lisäksi äitien käyttämiä selontekoja ja tulkintoja.

Hyvän äidin mallitarina rakentui naisten puheessa erityisesti suhteessa yleistettyihin toisiin. Mallitarina rakentui kahden pääperiaatteen varaan, jotka olivat äidin läsnäolo ja kasvattajapositio. Kun hyvän äidin mallitarinasta poikettiin, joutuivat naiset turvautumaan selontekoihin. Äitien käyttämät selonteon muodot voitiin aineistossa jakaa oikeuttaviin ja puolustaviin selontekoihin. Lisäksi erityisinä selonteon muotoina olivat vertaileminen, uhrautuva kerronta sekä auktorisoitu selittäminen. Erityisesti selontekoihin joutuivat turvautumaan yksinhuoltajaäidit sekä avunhakijat. Selonteoilla oma toiminta näyttäytyi hyväksyttävänä tai tilanneolosuhteissa oikeana. Selontekojen avulla naiset pääsivät jälleen hyvän äidin positioon poikettuaan hyvän äidin mallitarinasta. Selontekoja käytettiin tukemaan naisten autonomisuutta ja toimijuutta.

Tutkimus toi esiin naisten omat kokemukset ja tulkinnat äitiydestä. Tulkinnoissa äidit rakensivat kuvaa itsestään hyvinä äiteinä. Kuva rakentui mallitarinan mukaisella toiminnalla ja toimijuuden säilyttävillä selonteoilla. Naisten kerronnassa äitiys määrittyi työstämisen, poleemisuuden ja tasapainoilun kautta.

Tutkimus kertoo äitiyden normatiivisesta ja muuttuneesta luonteesta. Vaikka naisten asema yhteiskunnassa ja äitiyden raamit ovat muuttuneet, äitiyden ideaalin velvoittavuus pysyy.

Avainsanat: äitiys, äiti-lapsisuhde, hyvän äidin mallitarina, selonteot, narratiivisuus

Faculty

Philosophical Faculty

School

School of Educational Sciences and Psychology Author

Niina Savikurki Title

The ideals and accounts of motherhood in the life stories of women who live an active family life Main subject Level Date Number of pages

Psychology Master’s thesis x 2.2.2015 38 + appendixes

Essay in minor studies

Bachelor studies Essay in special level studies

Abstract

This master’s thesis examines ideality of motherhood in relation to public norms that constitute good motherhood especially in mother-child relationships. The aim was to find a dominant narrative, called good mother –narrative, and to search mothers’ accounts on situations where this narrative was not filled.

The aim was also to study mothers’ agency in the narrative of good mother and agency in deviant acts.

The data for this study was derived from a course where psychology students interviewed men and women in their 40s. Interviews were carried out in 2013. Ten women were interviewed and the interviews of those women were constructed as data for this study. In those interviews the life stories of each person were explored and this study focuses primarily on the parenthood section.

The data contained narratives, accounts and mothers’ reflections. Narratives were analysed by Labov’s and Waletzky’s model of oral narratives. The good mother –narrative was constructed in relation to generalized others. This master narrative includes two major principles, which were mother’s presence and mother’s position as a parent. Mothers needed to account for their actions in situations where they deviated from the dominant narrative. Mothers’ accounts could be classified by content as excuses and justifications. Moreover, mothers’ ways to account consisted also of sacrificing accounting, authorized accounting and comparison. Mothers accounted their action in situations where their acts did not fit in the narrative of good mother, especially in narratives of lone motherhood and help seeking –narratives.

By accounting women comprehended their actions good or acceptable in those circumstances.

Accounting seemed to support women’s agency and feel of autonomy.

This study focuses on the mothers’ own personal experiences and their own voices. In narrations mothers presented themselves as good mothers by accounting and positioning. Women’s narration of motherhood was constructed by working, polemicizing and balancing. Although social position of women has changed and fathers are more included in parenting, the ideality and normative of motherhood remains.

Keywords: motherhood, mother-child –relationship, good mother – narrative, accounts, narrative inquiry

1 Johdanto ... 1

2 Tutkimuksen teoreettiset ja metodologiset lähtökohdat ... 2

2.1 Äitiys perhetutkimuksen kohteena ... 2

2.2 Konstruktionistinen perhetutkimus ... 5

2.2.1 Narratiivinen psykologia ... 6

2.2.2 Narratiivisen psykologian käsitteitä ... 8

3 Tutkimuskysymykset ... 11

4 Tutkimuksen toteutus ... 12

4.1 Aineisto ... 12

4.2 Menetelmät ja analyysi ... 14

5 Tulokset ... 17

5.1 Hyvän äidin mallitarina ... 17

5.1.1 Äidin läsnäolo ... 18

5.1.2 Äiti kasvattajana ... 20

5.2 Selonteot ... 22

5.2.1 Selonteot ydinperheideologian kehyksessä ... 25

5.2.2 Auktorisoitu selittäminen ... 27

6 Johtopäätökset ... 29

6.1 Tulosten yhteenveto ... 29

6.2 Tutkimuksen arviointi ... 32

Lähteet ... 35

Liitteet ... 39

1 J

Äitiyden idealisoiminen näkyy vahvana kulttuurissamme. Vaikka tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa kiinnostus on 2000-luvulla kohdistunut enemmän isiin kuin äiteihin, myös äidin roolissa on tapahtunut kiinnostavia muutoksia (Vuori, 2003). Äitiys on muuttunut sekä vanhempien välisen työnjaon että perhemuotojen moninaistumisen seurauksena. Äitiys on aiempaa psykologisempaa ja sosiaalisempaa, ja kuilu äidin ja naisen välillä on syventynyt (Vuori, 2001; Nätkin, 1997). Yhteiskunnallisten etuuksien ansiosta äidit pystyvät hoitamaan lapsiaan kotona. Toisaalta naisten ja miesten tasavertainen asema ja kehittynyt päiväkotijärjestelmä vetävät naisia työmaailmaan. (Vuori, 2003.) Vaikka suomalaiset äidit käyvät kokopäivätyössä, he vastaavat kodista ja perheen arjesta ensisijaisesti ennen isiä (Vuori, 2001). Jaetun vanhemmuuden ideaalista huolimatta, äiti nähdään yhä isää tärkeämpänä hoivaajana ja kasvattajana (Katvala, 2001; Perälä-Littunen, 2004).

Äitiyteen liittyy kulttuurissamme paljon ideologista ja moraalista latausta. Ideaalinen ja myyttinen kuva uhrautuvasta, kärsivällisestä ja lapsiaan aukottomasti rakastavasta äidistä perustuu varsin staattiseen käsitykseen naiseudesta. Äitiys ei ole kuitenkaan pelkästään palkitsevaa, vaan se tuo mukanaan myös ristiriitoja ja ahdistusta. (Nätkin, 1991; Niemelä, 1991.) Käsillä olevassa psykologian pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan äitiyttä naisten arjen ja omien kokemusten pohjalta. Äitiys mielletään tutkielmassa sosiaaliseksi konstruktioksi; äitiyden hahmottuminen ja muovautuminen kulttuurisesti perustuu paitsi tämän päivän oloihin ja odotuksiin niin myös historialliseen ymmärrykseen äitiydestä.

Äitiyden muuttuneen ja alati muuttuvan luonteen tutkiminen on tärkeää paitsi kulttuurin normien ja arvojen kannalta, myös vanhempien oman toiminnan ymmärtämiseksi ja tukemiseksi.

Tämä tutkielma sai alkunsa kiinnostuksestani äitiyden normatiiviseen luonteeseen ja äitinä olemisen kokemuksiin. Työni teoreettisina lähtökohtina ovat olleet narratiivisuus ja konstruktionistinen perhetutkimus. Tutkimuksen aineiston muodostavat aktiivista perhevaihetta elävien naisten elämäkertahaastattelut. Äitiyden laajuuden vuoksi olen keskittänyt tutkimuskysymykset nimenomaan äiti-lapsisuhteisiin. Tutkimuksen käsitteistö ja sovellettavat teoriat ovat muotoutuneet ja tarkentuneet analyysin myötä. Tutkielman keskiöön nousivat naisten tulkitsemat äitiyden ideaalit, kulttuuriset mallitarinat sekä selonteot, joita äitiyden ideaalista poikkeaminen tuotti.

2 T

2.1 Äitiys perhetutkimuksen kohteena

Äidin on nähty muodostuvan perheen keskeisimmäksi hahmoksi asiantuntijoiden keskusteluissa ja ammattilaisten käytännöissä (Vuori, 2001). Samalla kun vanhemmuutta ja lapsuutta koskeva asiantuntijuus on levittäytynyt ihmisten arkielämään, on kasvava kiinnostus kohdistunut vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen ja sen emotionaalisuuteen (Vuori, 2001; Berg, 2008). Tyypillisesti tällä vanhemman ja lapsen kaksikolla tarkoitetaan äidin ja lapsen suhdetta. Yhteiskunnallisesti äidin ja isän rooleissa on tapahtunut tasa-arvoistumista.

Äiti on perinteisesti vastannut kodin ja lasten hoidosta samalla kun mies on elättänyt perheen.

Muutos näkyi 1960-luvulla, kun myös äidit siirtyivät yhä enenevässä määrin työelämään.

Seuraava merkittävä muutos tapahtui 1980-luvulla, jota on kutsuttu myös isän vuosikymmeneksi. Tällöin alettiin ajaa sukupuolten välistä tasa-arvoa myös kodin seinien sisäpuolella. Näkemykset äidin ja isän erillisistä tehtävistä ovat korvautuneet 2000-luvulle tultaessa jaetun vanhemmuuden ideaalilla: tavoitteena on lapsen hoivan jakaminen äidin ja isän kesken. (Vuori, 2001.) Näkemyksessä naiset jakavat vanhemmuutta tasa-arvoisesti puolisonsa kanssa (Murtorinne-Lahtinen, 2013). Kuitenkin käytännöissä äiti nähdään isää parempana kasvattajana, ja äitiys näyttäytyy mittapuuna, jonka kautta isää arvioidaan (Alasuutari, 2003).

Vaikka vanhempien välinen roolijako on tasapuolistunut, myös äidin oman roolin sisällä on tapahtunut muutoksia. Naiset synnyttävät aiempaa vähemmän lapsia, ja synnytysikä on noussut ensisynnyttäjän keski-iän ollessa 28,5 vuotta (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2014). Äidin tehtävä on muuttunut kodin ja lasten huolehtimisesta tiiviin psykososiaalisen suhteen luomiseksi lapseen (Vuori, 2001). Äiti oli aiemmin paljon paikalla, mutta vähän psykologisesti läsnä (Katvala, 2001). Nykypäivän äitiys määrittyy pitkälti relationaaliseksi eli sen nähdään syntyvän ihmissuhteiden kautta (Sevon, 2009). Äitiys on muuttunut myös kokopäiväisemmäksi ja kokonaisvaltaisemmaksi verrattuna aiempien sukupolvien naisiin (Vuori, 2003). Toisaalta on esitetty myös tulkintoja äitiyden muuttumisesta suorituskeskeisempään suuntaan. Äitiys nähdään suorituksena, jossa voidaan päteä ja jota voidaan vertailla (Sevón, 2009).

Muutosta on tapahtunut myös perhemuodoissa. 1990-luvulta alkaen avioerojen määrä on lisääntynyt merkittävästi (Tilastokeskus, 2014). Vaikka avioero näyttäytyy nykypäivän

länsimaisessa yhteiskunnassa paljon aiempaa hyväksyttävämpänä, yhteiskunnassa elää yhä yleinen uskomus avioeron haitallisuudesta lapsille. Avioeron läpikäyvät vanhemmat voidaan nähdä moraalisesti kyseenalaisina, sillä he asettavat lapsensa tietoisesti riskiasemaan. (May, 2008.) Yksinhuoltajaäidit kokevatkin arvostelua, ennakkoluuloja ja epäilyksiä kyvyistään kasvattaa lapsiaan (May, 2001). Länsimainen näkemys perheestä rakentuu yhä vahvasti isän, äidin ja lasten muodostaman kolmion varaan. Ydinperhe näyttäytyy ideaalisena perhemuotona, ja avioeron jälkeinen perhe muodostaa ei-perheen, vaikka vanhemmuuden sidos ei erossa katkeaisikaan (Castrén, 2009). Erilaisia perheitä ja perhemuotoja verrataan ja määritellään aina ydinperheideologian kautta (Kuronen, 2014). Ydinperheellä on myös yhteiskunnallisen instituution asema (Murtorinne-Lahtinen, 2013).

Tyypillisesti hyvää äitiyttä lähestytään lapsen ihannekehityksen näkökulmasta: miten äidin kuuluu toimia lapsen kanssa. Tämä näkökulma ei ota huomioon äidin tunteita tai ajatuksia vaan keskittyy lapsen parhaaseen ja korostaa äitiyden ideaalista luonnetta. (Sevón, 2009.) Kulttuurinmukaisen ”oikeanlaisena” pidetyn äitiyden toteuttaminen ei kuitenkaan ole naisille helppoa, ja äidit voivat kokea syyllisyyttä siitä, etteivät ole sellaisia äitejä kuin heidän pitäisi olla (Kelhä, 2009; Sevón, 2009). Äidit joutuvat kamppailemaan oikean mallin kahlitsevuudessa, mikäli he eivät täytä idealisoidun äitiyden vaatimuksia (Nätkin, 1991).

Äitiyttä on paitsi idealisoitu niin myös moralisoitu. Äitiyden moraalinen luonne perustuu äitiyden normittamiseen ja arjen valintojen moralisointiin. Vastuu lapsesta tarkoittaa naisille moraalista asennetta sitoutua lapsen hyvinvoinnin turvaajaksi. (Sevón, 2009.) Pääsy hyvän ja moraalisen äidin asemaan tukee naisen esiintymistä moraalisena toimijana (May, 2008).

Hyvään äitiyteen ei ole löydettävissä ohjeita ja sääntöjä (Kelhä, 2009). Kuitenkin on hahmotettavissa myös äitiyteen olennaisesti liittyviä piirteitä, ja länsimaissa naiset tunnistavatkin niin sanotun hyvän äidin mallitarinan ja sen piirteet (Hays, 1996). Perälä- Littunen (2004) tutki kolmessa eri sukupolvessa kulttuurisesti tuotettua kuvaa hyvistä äideistä ja isistä. Hyvän äidin tunnusomaisimpana piirteenä pidettiin rakkautta. Muita tärkeitä ominaisuuksia äidissä olivat kuunteleminen ja kurin pitäminen. Lisäksi hyvään äitiyteen liitettiin neuvojen antaminen, ymmärtäminen ja kärsivällisyys, ajanvietto, tukeminen, esimerkkinä toimiminen, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus. (Perälä-Littunen, 2004.)

Perälä-Littunen (2004) huomasi, että tutkimukseen osallistunut nuorin sukupolvi sekä myös äidit itse välittivät uudenlaista äitikuvaa verrattuna vanhempiin sukupolviin ja isiin. Uudessa äitikuvassa korostuivat kuuntelun, avoimuuden, rajojen asettamisen ja yhteisen ajan tärkeys.

Tutkimuksen perusteella kuva äitiydestä olisi muuttumassa kohti keskustelevampaa näkemystä. (Perälä-Littunen, 2004.) Myös Korhonen (1994) havaitsi tutkimuksessaan, että suhde lapsiin oli muuttumassa keskustelevammaksi. Korhosen (2002) mukaan vanhempien ja lasten väliseen vuorovaikutukseen onkin tullut uudenlaista vastavuoroisuutta; hyvä vanhempi kuuntelee lastaan ja neuvottelee hänen kanssaan. Muutos kohti vastavuoroisuutta selittyy vanhojen hierarkkisten valtasuhteiden purkautumisella lasten ja vanhempien väliltä.

Meneillään on muutos tottelevaisuus- ja kuuliaisuuskulttuurista kohti puhe- ja neuvottelukulttuuria. (Korhonen, 2002.) Myös nykyajan käsitys sensitiivisestä vanhemmuudesta kannustaa avoimeen kommunikaatioon ja kontaktissa oloon lapsen kanssa silloinkin, kun lapsella on kaikki hyvin (Rusanen, 2011).

Katvala (2001) tutki haastatteluaineistossa äitiyteen liittyviä uskomusjärjestelmiä kolmessa eri sukupolvessa. Aineistosta hahmottunut kuva hyvästä äidistä rakentui kolmen uskomuksen varaan. Uskomus voimakkaasta äidistä liitti äidin kotiin ja perheeseen. Toisen uskomuksen mukaan äiti oli täydellinen: hän oli hoivaava, kuunteleva, rakastava ja uhrautuva. Kolmas uskomus hyvästä äitiydestä korosti äidin pystyvyyttä kasvattajana ja kurinpitäjänä. Katvalan mukaan nämä kolme uskomusta (voimakkuus, täydellisyys ja pystyvyys) tiivistävät kulttuurimme vallitsevia ajattelutapoja äitiydestä. (Katvala, 2001.) Yhtäältä äitiys, hoiva ja vastuu lapsesta tuottavat naisille nautintoa. Kääntöpuolena kuitenkin on äitiyden kuluttavuus ja haavoittuvuuden mahdollisuus: yksinolo, väsymys ja pärjäämättömyys. Haavoittuvuus rakentuu suhteessa uskomuksiin hyvästä, kompetentista ja hoivaavasta äidistä. (Sevón, 2009.) Nykyään äitiys ja naiseus erotetaan toisistaan, ja äitiyttä tarkastellaan yhtenä elämänvaiheena naisen elämässä (Nätkin, 2003). Berg (2008) hahmottaa äitiyttä ja naiseutta erilaisten dikotomioiden ja ulottuvuuksien kautta. Äitiys näyttäytyi hänen tutkimuksessaan pitkälti ambivalenttisena. Bergin mukaan äitiyden kulttuurinen toteuttaminen ”oikein” on neljän ulottuvuuden välistä tasapainottelua: omistautuminen - itsensä toteuttaminen, emotionaalinen ja hoivaava äiti - rationaalinen ja aktiivinen nainen, kulttuuriset odotukset - omilla ehdoilla toimiminen ja itsenäinen - äitiyttä jakava. Bergin tutkimuksessa muodostunut kuva äidistä oli varsin ideaalinen: yhtäältä äiti oli omistautuva, emotionaalinen, hoivaava ja pärjäävä.

Toisaalta Bergin tutkimuksessa rakentui modernin naiskansalaisen mallitarina, jossa nainen toteutti itseään, toimi rationaalisesti ja oli aktiivinen. (Berg, 2008.) Hays (1996) toteaa, että mikäli nainen haluaa olla hyvä äiti, hänen tulee suhtautua äitiyteen intensiivisesti. Tällöin naisen täytyy hyväksyä äitiyden totaalisuus. Näyttäisikin siltä, että sekä äitiyden

ideaalisuuden että modernin naisen mallitarinan sisäistäminen on sikäli mahdotonta, että ne muodostavat paljolti toistensa vastakohdat.

Katvalan (2001) tutkimuksessa eri sukupolvet näkivät hyvän äidin pitkälti samanlaisena, mikä kertoo uskomusjärjestelmän hitaasta muuttumisesta. Kuten Nätkinkin (1991) toteaa, on kuva hyvästä äidistä varsin staattinen. Tämän vuoksi nykyäiti joutuu puolustelemaan ja selittelemään tekemisiään muuttuvassa yhteiskunnassa (Katvala, 2001). Vaikka yhteiskunta muuttuu, tutkimuksissa muodostuva kuva hyvästä äidistä ei näytä muuttuvan samaa tahtia.

Nyky-yhteiskunnan voidaan nähdä mahdollistavan naisille paljon sellaista, mitä aiempien sukupolvien naiset eivät olisi osanneet kuvitella. Kuitenkaan hyvän äidin ideaali ei vaikuta muuttuneen, mikä osaltaan aiheuttaa vaatimuksia ja odotuksia naisille. Näyttäisikin siltä, että kuilu kulttuurimme äitikuvan ja naiskansalaisen välillä on suuri.

2.2 Konstruktionistinen perhetutkimus

Konstruktionistinen perhetutkimus näkee perheen jatkuvasti muotoutuvana ja erilaistuvana sosiaalisena yksikkönä (Forsberg, 2014). Konstruktionistisen perhetutkimuksen ajatukset perustuvat Gubriumin ja Holsteinin kehittämään konstruktionistiseen suuntaukseen, joka puolestaan pohjautuu sosiaaliseen konstruktionismiin (Forsberg, 2014; Gubrium & Holstein, 1990). Sosiaalinen konstruktionismi muodostaa laajan tieteidenvälisen suuntauksen, jota yhdistää näkemys todellisuudesta sosiaalisesti rakentuvana. Lähestymistavassa korostetaan kielen ja kulttuurin merkitystä. Kielenkäyttö nähdään toimintana, joka tuottaa tulkintoja todellisuudesta, määrittelee yksilöiden asemaa sosiaalisessa maailmassa ja toimii ajattelun välineenä. (Kuusela, 2000.) Näkemys sosiaalisesta todellisuudesta on hyvin dynaaminen ja merkitysvälitteinen. (Forsberg, 2014).

Konstruktionistisen perhetutkimuksen mukaan perhettä ei voida määritellä ennakkoon, vaan se saa merkityksensä puheessa ja rakentuu prosesseissa. Perhe nähdään työstämisen ja rakentamisen kohteena. Tämä tarkoittaa sitä, että etukäteen on mahdotonta olettaa tiettyä konkreettista olemusta perheestä tai paikantaa sitä tiettyyn fyysiseen tilaan. Sen sijaan perhe nähdään käytännöissä rakentuvana ja merkityksensä saavana sosiaalisena todellisuutena.

Käytännöissä ilmenevä sosiaalinen toiminta ja kielenkäyttö luovat ja merkityksellistävät perheen. Lähestymistapa keskittyy yhtäältä arjen moninaisuuden havaitsemiseen ja toisaalta purkamaan vahvaa hierarkkista tutkija-tutkittava suhdetta. Tutkijan tehtävänä on tavoittaa

perheen toimijoiden tapoja merkityksellistää perhettä, ja teoretisoida perhetodellisuutta, sen arkea, tavallisuutta ja moniäänisyyttä. (Forsberg, 2014.)

2.2.1 Narratiivinen psykologia

Narratiivisuus on osa sosiaalisen konstruktionismin viitekehystä, jossa kertomuksen käsitettä käytetään ymmärryksen välineenä, tiedon välittäjänä ja rakentajana (Hänninen, 2002;

Heikkinen, 2010). Narratiivisuudella voidaan viitata aineiston luonteeseen, tiedonkäsitykseen, aineiston analyysitapaan ja työvälineeseen (Heikkinen, 2010). Omassa tutkielmassani narratiivisuus on läpi työn kulkeva punainen lanka, jonka varaan käsitys todellisuuden luonteesta sekä aineisto ja sen analyysi rakentuvat.

Narratiivisessa tutkimuksessa ajatellaan yksilön antavan ja luovan merkityksiä kertomusten muodossa. (Heikkinen, 2010). Kertomukset ovat tarinallisia, mutta Hännisen (2002) mukaan myös elämä ja kokemukset ovat ymmärrettävissä tarinallisina, joskin näiden tarinallisuus on erilaista. Hänninen on itse pyrkinyt selventämään tarinallisuuden erilaista ilmenemistä käsitteellisellä erottelulla. Hän erottelee käsitteellisesti toisistaan muun muassa tarinat, kertomukset ja sisäisen tarinan. (Hänninen, 2002.) Omassa tutkielmassani käytän ainoastaan tarinallisuuden ja kertomuksen käsitteitä. Tarinallisuudella viittaan Hännisen (2002) ymmärrykseen ihmisen elämästä kehkeytyvinä kertomuksina.

Kertomukset voidaan nähdä keskeisinä tarinallisuuden muotoina (Hänninen, 2002).

Kertomusten avulla pystytään palaamaan menneeseen, muokkaamaan ja järjestelemään kokemuksia (Chase, 2005). Tämän lisäksi kertomukset paljastavat kertojan moraalisen asennoitumisen kertomuksen tapahtumia kohtaan (Linde, 2001). Kertomusten avulla pystytään ymmärtämään omaa ja muiden käyttäytymistä sekä järjestelemään tapahtumia ja asioita merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Kertomuksilla myös osoitetaan se, mikä on kertojan mielestä kertomisen arvoista. Kertomuksilla on aina myös päämääränsä: niillä voidaan esimerkiksi selittää, puolustaa tai kyseenalaistaa. Narratiivisessa tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on paitsi se, mitä henkilö kertoo, myös se miten hän kertoo. Kertojan oma positio ja sosiaalinen asema vaikuttavat kerronnan tapaan. (Chase, 2005.)

Kertomukset ovat aina riippuvaisia tilanteesta ja kuulijasta; ne on luotu tietyssä kontekstissa.

Kertomukset ovatkin joustavia ja muuntuvia, ja ne muotoutuvat kuulijan kanssa interaktiossa.

(Chase, 2005; Linde, 1993.) Kertomukset voivat olla sekä rajoittavia että mahdollistavia

riippuen olosuhteista ja sosiaalisista tekijöistä. (Chase, 2005.) Siinä missä jotkut kertomukset ovat vaiettuja ja kiistanalaisia, toiset ovat hyväksyttyjä ja ääneen puhuttuja (Squire, Andrews

& Tamboukou, 2008). Ihmisen tapahtumille antamat merkitykset ja näistä rakentuvat kertomukset muodostavat hänen elämäkertansa. Elämäkerran kautta ihminen merkityksellistää ja määrittelee itseään ja elämänsä tapahtumia. Ihminen tarvitsee koherentin ja hyväksyttävän elämäkerran tunteakseen olevansa hyvä, sosiaalisesti kunnollinen ja vakaa.

(Linde, 1993.) Elämäkerran koherentti sisältö tukee myös ihmisen psykologista hyvinvointia (McAdams, 2006).

Hännisen (2002) mukaan narratiivisessa psykologiassa tarkastelun kohteena ovat pikemminkin tarinallinen ajattelu ja ihmisen omat tulkinnat elämälleen kuin kerronnallisuus.

Narratiivisen psykologian sisältä voidaan erottaa erilaisia suuntauksia, muun muassa narratiivinen kehityspsykologia ja minäpsykologia. Tässä tutkielmassa keskityn narratiiviseen minäpsykologiaan. Lähestymistavan mukaan minuutta ei nähdä stabiilina vaan sosiaalisena ja kulttuurisena, prosesseissa muuttuvana ja rakentuvana. Kiinnostus kohdistuu siihen, miten ihminen käyttää erilaisia kulttuurillisia tarinallisia malleja oman minuutensa ja elämänsä tulkitsemisessa. (Hänninen, 2002.) Narratiivista minäpsykologiaa on luonut ja kehittänyt erityisesti McAdams.

McAdams (2010) löytää kuusi periaatetta minuuden ymmärtämiseen narratiivisesti.

Ensinnäkin ihmiset tulkitsevat omaa elämäänsä kehittyvinä kertomuksina, joissa kyetään jälleenrakentamaan menneisyyden tapahtumat ja kuvittelemaan tulevaa (McAdams, 2005).

Toiseksi kerronnan avulla ihmiset kykenevät jäsentelemään kokemuksiaan ja tulkintojaan ja tekemään kausaalipäätelmiä. Kertomuksissa yhdistetään roolit, tavoitteet, kokemukset ja tapahtumat järkeväksi kokonaisuudeksi, minkä pohjalta henkilön oma käyttäytyminen tulee ymmärrettävämmäksi. Kertomukset ovat myös keino ymmärtää kausaalisia muutoksia:

kuinka henkilöstä on tullut se, joka hän tänään on. Kolmannen periaatteen mukaan kerronta tapahtuu aina sosiaalisissa suhteissa, ja siihen pätee sosiaaliset normit ja odotukset.

Neljänneksi kertomukset muokkautuvat elämän kuluessa ja saavat uusia merkityksiä.

Viidennen periaatteen mukaan kertomukset heijastelevat aina kulttuuria, jossa ne on muodostettu ja kerrottu. Viimeisenä periaatteena on ajatus toisista kertomuksista psykologisesti ja moraalisesti parempina kuin toiset kertomukset. (McAdams, 2010.)

2.2.2 Narratiivisen psykologian käsitteitä

Tarkastelen tutkielmassani hyvän äidin mallitarinaa. Kulttuurisella mallitarinalla tarkoitetaan jaettua ymmärrystä tarinan rakenteesta. Mallitarina tarjoaa tarinallisen mallin kulttuurisesti oikein toimimiselle eri tilanteissa. Mallitarinat kertovat kulttuurisista ideaaleista, arvoista ja normeista. (Hänninen, 2002.) Ne kertovat myös moraalisesta järjestyksestä ja muokkaavat yksilöiden toimintaa tämän järjestyksen mukaiseksi (Tannen, 2008). Lisäksi mallitarinat normalisoivat ja rutinoivat tapahtumien kulkua (Bamberg, 2004). Mallitarinat voivat auttaa ymmärtämään omaa tilannetta paremmin ja avata uusia näkökulmia. Toisaalta ne voivat olla myös rajoittavia ja tukahduttavia. (Hänninen, 2002). Erityisesti yksilön kannalta tarkasteltuna mallitarinat voivat olla velvoittavia, pakottavia ja normittavia pakottaen yksilön tiettyyn muottiin (Suoninen, 1997).

Vallalla olevan äitiyden mallitarinan voidaan ajatella muuttuneen kohti postmodernin vanhemmuuden tarinaa, jossa korostuvat vanhempien välinen tasa-arvo ja perhemallien moninaisuus (ks. Murtorinne-Lahtinen, 2011; Kekäle, 2007). Tässä tutkielmassa lähden tarkastelemaan postmodernissa vanhemmuustarinassa rakentuvaa hyvän äidin mallitarinaa.

Pohdin myös jonkin verran hyvän äidin mallitarinan rakentumista vasten nimeämäni modernin naisen mallitarinaa, jossa naiset ovat työelämässä ja yhteiskunnassa tasavertaisessa asemassa miesten kanssa.

George Mead on korostanut minäteoriassaan minän syntyprosessin sosiaalista puolta: minä nousee sosiaalisen kokemuksen ja toiminnan prosessissa. Mead korostaakin vuorovaikutusta minän kehityksessä. (Kuusela, 2001.) Mead on erottanut minästä kaksi puolta: subjektiminän ja objektiminän. Subjektiminä eli ”I” on minuuden aktiivinen osa. Se on tapa, jolla yksilö suhtautuu muiden asenteisiin ja odotuksiin. Objektiminä eli ”me” taas syntyy toisten asenteista ja odotuksista, jotka yksilö on jo sisäistänyt. ”Me” on minuuden jo toteutunut puoli, jota ”I” voi tarkastella ja arvioida. Tällainen asetelma mahdollistuu esimerkiksi haastattelussa.

(Cronk, 1973.)

Mead puhuu myös yleistetystä toisesta, joka ei ole osa minää vaan pikemminkin tapa, jolla ihmiset ovat yhteydessä sosiaalisiin instituutioihin. Yleistetty toinen kuvaa vallitsevia asenteita. (Cronk, 1973.) Yhteiskunnalliset instituutiot, yhteisöt ja ryhmät elävät yksilön tietoisuudessa yleistettynä toisena. Nämä sosiaaliset instituutiot eivät ole vain materiaalisia vaan myös diskursiivisia. (Kuusela, 2000.) Instituutioiden ajattelu- ja toimintatavat ohjaavat

sosiaalisesti yksilön toimintaa (Kuusela, 2001). Subjektiminällä onkin tapana käydä dialogia suhteessa yleistettyyn toiseen: millaisia odotuksia ihmiset ovat heihin kohdistaneet tai millainen on hyvä elämä. Yleistetty toinen ilmentää vallalla olevaa moraalijärjestystä ja sisältää normatiivisia odotuksia. (Cronk, 1973.) Suoninen (1997) kirjoittaa diskurssianalyyttisessä viitekehyksessä, että olisi hyvä puhua pikemminkin yleistetyistä toisista. Äänet suhteessa yleistettyihin toisiin voivat olla monimuotoisia ja dilemmaattisiakin.

Tällöin kertojalla voi olla monia keskenään ristiriitaisiakin ääniä. (Suoninen, 1997.)

Moraalinen järjestys kertoo, miten eri tilanteissa tulee toimia ja käyttäytyä oikein. Se on sisäänrakennettu rutiineihin, mutta tulee näkyväksi, kun näistä rutiineista poiketaan. (Juhila, 2012.) Moraalisen järjestyksen käsite tulee varsin lähelle mallitarinan käsitettä, joskin mallitarina määrittyy nimenomaan kertomusten ja narratiivisuuden kautta. Kulttuurissa vallitsevien mallitarinoiden voidaan nähdä ilmentävän moraalista järjestystä.

Moraalijärjestystä ilmentää myös yleistetyt toiset odotusten ja institutionaalisten ajattelutapojen välittäjinä.

Jos moraalista järjestystä rikotaan, joutuu rikkoja turvautumaan selontekoon. Selonteot tuovat esiin käyttäytymisen moraaliset ulottuvuudet, oikeudet ja velvollisuudet. Selontekoja tarvitaan, kun toiminta ei vastaa odotuksia eli ei ole oikeassa suhteessa moraaliseen järjestykseen. (Juhila, 2012.) Tällöin syntyy kuilu toiminnan ja moraalisen järjestyksen välille (Scott & Lyman, 1968). Ihmisillä on tapana perustella toimintaansa, jos se näyttäytyy epätavallisena, outona tai jollain tapaa tuomittavana. Selontekojen tarkoituksena on saada toiminta näyttämään vähemmän oudolta. (Potter & Wetherell, 1987.) Selontekoja käyttämällä pyritään pienentämään oman toiminnan ja muiden odotusten välistä ristiriitaa. Selontekoja käytetäänkin sosiaalisissa tilanteissa, jotta oma teko näyttäisi sosiaalisesti suotavammalta.

(Scott & Lyman, 1968.) Selontekoja tutkimalla pystytään selvittämään moraalin ja normaaliuden luonnetta sekä ymmärtämään toiminnan syitä (Austin, 1956; Juhila, 2012).

Scott ja Lyman (1968) erottavat kolmenlaiset selonteot toisistaan. Puolustavia selontekoja käytetään poistamaan vastuuta oudosta tai tuomitusta käyttäytymisestä. (Scott & Lyman, 1968.) Tällöin selityksenä voi olla tarkoituksen kiistäminen (esimerkiksi onnettomuuteen vetoaminen tai tapahtumien odottamattomat seuraamukset), tahdonalaisuuden kiistäminen (fyysiset ja psykologiset syyt), toimijuuden kiistäminen (esimerkiksi toiminta muiden mukana tai oman toimijuuden kadottaminen) tai vetoaminen lieventäviin asianhaaroihin (Scott &

Lyman, 1968; Semin & Manstead, 1983). Oikeuttavalla selonteolla outo tai tuomittava käytös

myönnetään mutta esitetään moraalisesti perustelluksi (Scott & Lyman, 1968). Tällöin selitykset liittyvät esimerkiksi negatiivisen vaikutuksen eli harmin vähyyteen, sosiaaliseen vertailuun (muutkin tekevät samaa), oman itsensä hyvinvointiin ja kasvuun tai moraaliseen hyväksyttävyyteen (Semin & Manstead, 1983). Syyttävässä selonteossa toimija myöntää vastuunsa ja syyllisyytensä (Scott & Lyman, 1968).

Selonteot voivat ilmetä kerronnassa itsenäisinä yksikköinä tai kertomusten osina. Hänninen (2002) käyttää tarinallisen selittämisen käsitettä, jonka hän näkee ihmiselämän jäsentämisen ja perustelemisen muotona. Menneiden tapahtumien tulkinnassa yksilö pyrkii muodostamaan kokemuksistaan kertomuksen, jonka valossa hänen tekonsa näyttäytyvät hyväksyttävämpinä ja syy-seuraussuhteet tulevat ymmärrettäviksi. Tarinallisella selittämisellä on tärkeä psykologinen merkitys kertojalle sen lievittäessä kertojan tunnetilaa. (Hänninen, 2002.) Shotterin (1984) mukaan selontekojen avulla ihminen pystyy säilyttämään autonomisuutensa, mikä puolestaan tukee hänen hyvinvointiaan. Selontekojen päämääränä on siis paitsi saada teko näyttämään suotuisalta ja sopivalta, myös tukea yksilön hyvinvointia. (Shotter, 1984.) Selontekojen kaltaisia asioita on tarkastellut myös esimerkiksi Weiner (1986) attribuutioteorioissa. Attribuutioteorioissa huomio kiinnitetään kuitenkin vain syy- seuraussuhteeseen, mikä voidaan nähdä rajoittavana etenkin oman tutkimusasetelmani kannalta. Käsillä olevassa tutkielmassa tarkastelua tehdään selontekojen kautta.

Toimijuus ja positiot ovat narratiivisessa ajattelussa olennaisia käsitteitä ja niiden kautta päästään kiinni mallitarinoihin. Toimijuuden ja positioinnin kautta kertomuksissa ja puheessa määritellään ja sijoitetaan ihmisiä erilaisiin asemiin. Positiot rakentuvat kertomuksissa toimija-asemiksi, ja niiden kautta päästään tutkimaan kertomuksen henkilöiden toimijuutta.

Toimijuus viittaa yksilön kykyyn toimia sosiaalisessa maailmassa. (Davies & Harré, 2008.) Eri positiot, ja niistä käsin toimiminen, heijastavat positioiden välisiä valtasuhteita. Positiot rakentuvat prosesseissa ja ovat dynaamisia ja relationaalisia eli toisiinsa suhteessa olevia asemia. (Bamberg, 1997.) Toimijuus ja positiot voivat vaihdella puheen mukaan tilanteesta ja hetkestä toiseen. Toimijuus muodostuu erilaiseksi eri positioissa ja saman kertomuksenkin sisällä. (Davies & Harré, 2008.) Omassa tutkimuksessani näen äitien toimijuuden tilannesidonnaisena, eri konteksteissa muodostuvana. Äitien kerrottu toimijuus näyttäytyy kerroksellisena ja rakentuu sekä haastattelu- että kokemushetkellä.

3 T

Tässä pro gradu -tutkielmassa kiinnostuksen kohteena ovat äitiyteen liitetyt käsitykset ja naisten äitiydelle antamat merkitykset. Pyrkimyksenä on tarkastella äitiyden ideaaleja ja siihen liitettyjä tulkintoja ja merkityksenantoja erityisesti silloin, kun äitiyden ideaalista poiketaan. Aiheen laajuuden vuoksi tutkimustehtävä rajautui äiti-lapsisuhteen ympärille ja tutkimuskysymyksiksi valikoituivat siten seuraavat kysymykset:

 Millaista hyvän äidin mallitarinaa naiset rakentavat?

o Millaisena äiti-lapsisuhde näyttäytyy?

 Millaisia selontekoja naiset käyttävät tilanteissa, joissa hyvän äidin mallitarinan ei katsota toteutuvan?

 Kuinka hyvän äidin mallitarina ja selonteot rakentavat äitien toimijuutta?

Pyrin vastaamaan ensimmäiseen tutkimuskysymykseen erittelemällä äitien tulkintoja ja kerrontaa hyvästä äidistä. Näissä tulkinnoissa rakentuu hyvän äidin mallitarina, joka määrittyy positioinnin ja moraalisen järjestyksen kautta. Moraalinen järjestys tulee ilmi esimerkiksi suhteessa yleistettyihin toisiin. Heijastan naisten käsityksiä hyvän äidin mallitarinasta aiempiin äitiystutkimuksiin. Mallitarinaa tutkimalla pääsee kiinni myös äitien hahmottamiin äiti-lapsisuhteisiin ja niiden luonteeseen. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkastelen äitien käyttämiä selontekoja Scottin ja Lymanin (1968) oikeuttavien, puolustavien ja syyttävien selontekojen kautta. Selonteot tulevat näkyviksi silloin, kun hyvän äidin mallitarinasta poiketaan. Viimeinen tutkimuskysymys koskee toimijuuden rakentumista mallitarinan mukaisessa toiminnassa ja siitä poikettaessa. Tarkastelen naisten toimijuutta ja positiointia kertomuksissa ja tulkinnoissa.

4 T

4.1 Aineisto

Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto koostuu noin 40-vuotiaiden naisten elämäkertahaastatteluista. Haastatteluissa olen keskittynyt erityisesti vanhemmuusosioiden äitiyspuheeseen. Naisia haastateltiin Elämänkulun- ja uratutkimuksen praktikum - opintojaksoa varten. Psykologian opiskelijat ovat suorittaneet haastattelut vuonna 2013 ja saadessani ne käsiini, olivat ne jo valmiiksi litteroitu. Haastatteluissa on käytetty hieman toisistaan eroavia litterointimerkintöjä (esimerkiksi tauon merkit), mutta en kokenut niiden vaikuttaneen omaan analyysini. Kaikilta haastateltavilta sekä haastattelun tehneiltä psykologian opiskelijoilta on saatu lupa haastatteluaineiston jatkokäyttöön. Haastateltavien nimet ja muut tunnistetiedot on muutettu.

Haastattelukysymykset perustuivat elämäkerrallisen teemahaastattelun runkoon, joka puolestaan pohjautui löyhästi Perhon ja Korhosen omaelämäkerrallisen teemahaastattelun malliin. Haastattelut alkoivat elämänkenttä-tehtävällä, jossa haastateltavaa pyydettiin kokoamaan paperille elämän tärkeitä osa-alueita. Tämän jälkeen haastattelu jatkui ikävaiheittaisilla ja keskeisillä elämänsisältöihin liittyvillä kysymyksillä. Nämä teemat liittyivät eri elämänalueisiin, kuten lapsuudenperheeseen, koulutukseen, työhön, parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Lähtökohtana olivat yleiset kysymykset, esimerkiksi

”Kertoisitko nykyisestä perheestäsi?”. Teemat ja kysymykset liikkuivat laajemmista spesifimpeihin ja fokusoituivat kokemuksellisuuteen. Jokainen aihekokonaisuus päättyi reflektioon ja yhteenvetoon, esimerkiksi ”Mikä on perhe-elämän merkitys sinulle nykyisessä elämänvaiheessa?”.

Opintojaksolla haastateltiin kymmentä naista vuonna 2013. Näiden kymmenen haastattelun valitseminen aineistokseni oli luontevaa, koska aloitin kyseisenä vuonna pro gradu-tutkielman työstämisen. Haastattelujen pituus vaihteli 44 sivun ja 79 sivun välillä. Yhteensä sivuja oli hieman yli 600. Vanhemmuuteen liittyvää kerrontaa oli haastatteluissa vaihtelevasti: alle kymmenestä sivusta reilu kahteenkymmeneen sivuun. Aineistoa äitiyspuheesta kertyi reilut 150 sivua. Seuraavan sivun (s.13) taulukossa 1 on esitelty haastatteluun osallistuneet naiset.

Taulukko 1: Elämäkertahaastatteluun osallistuneet naiset Pseudonyymi Siviilisääty Lasten määrä ja

ikä

Koulutusaste

Minna eronnut 2 lasta; kouluikäinen

ja alle kouluikäinen

Korkea-aste (alin korkea-aste)

Maija eronnut 2 lasta: aikuistuva ja

omillaan asuva

Keski-aste

Laura eronnut 1 kouluikäinen lapsi Keski-aste

Piia naimisissa 2 kouluikäistä lasta Korkea-aste (alin korkea-aste)

Kati naimisissa 1 kouluikäinen lapsi Keski-aste

Paula naimisissa 3 lasta: 2

murrosikäistä ja kouluikäinen

Korkea-aste (alin korkea-aste)

Mervi naimisissa 2 aikuistuvaa lasta Keski-aste

Anne naimisissa 2 alle kouluikäistä

lasta

Keski-aste

Sirkka leski 2 murrosikäistä lasta Korkea-aste (ylempi korkea-aste)

Hanna ero käynnissä 3 lasta:

murrosikäinen, kouluikäinen ja alle kouluikäinen

Korkea-aste (alempi korkea-aste)

Taulukossa käytetty koulutusaste on määritelty tilastokeskuksen käyttämän jaon mukaisesti (ks.

http://www.stat.fi/tk/tt/luokitukset/popup/koulaste.html). Lasten ikien luokituksessa on käytetty seuraavaa luokitusta: alle kouluikäiset: 0-6-vuotiaat, kouluikäiset: 7-12-vuotiaat, murrosikäiset: 13-17-vuotiaat ja aikuistuvat: yli 18-vuotiaat kotona asuvat lapset.

Naisista viisi oli naimisissa, kolme eronneita, yksi juuri eroprosessin keskellä ja yksi leskeytynyt. Lapsia naisilla oli yhdestä kolmeen, ja tyypillisimmin lapsia oli kaksi. Lasten iät vaihtelivat alle kouluikäisistä jo aikuistuneisiin lapsiin. Haasteeksi muodostui lasten eri- ikäisyys. Naisten lapsista alle kouluikäisiä oli neljä, kouluikäisiä seitsemän, murrosikäisiä viisi ja aikuistuvia kolme sekä yksi jo pois muuttanut. Suurin osa naisten lapsista oli siis kouluikäisiä eli 7-12 -vuotiaita. Pyrin lähestymään äiti-lapsisuhteen keskeisintä ydintä lasten eri-ikäisyydestä huolimatta. Aineiston naisia yhdistävänä tekijänä oli perhevaiheen aktiivisuus: jokainen nainen asui samassa taloudessa vähintään yhden lapsensa kanssa.

Aineistoni naiset edustivat niin sanottua lama-sukupolvea, jolle yhteistä oli 1990-luvun lama.

Sukupolvi syntyi kaupunkeihin hyvinvointivaltioon. (Alestalo, 2007.) Naisten voidaan ajatella edustavan keski-ikäistä väestöä. Naisilla keski-ikä merkitsee tyypillisesti perhe-elämän ohella lisääntynyttä itseluottamusta ja itsenäisyyttä. Keski-iässä myös naisten oma vapaa-aika

lisääntyy, kun lapset ovat jo hieman kasvaneet eivätkä enää tarvitse yhtä paljon huolehtimista ja apua. (Perho & Korhonen, 1993.) Tässä aineistossa naisten keski-ikäisyys mahdollistaa sekä eteen- että taaksepäin katsomisen. Lama-aika ja keski-ikäisyys eivät nouse tutkielmassani tämän suurempaan asemaan, vaan kyse on kontekstista, josta naiset puhuvat.

4.2 Menetelmät ja analyysi

Analyysin kohteena olivat mallitarinoissa kiteytyneet moraaliset jäsennykset ja interaktio yleistetyn toisen kanssa. Aluksi teemoittelin aineistoa hyvin väljästi ja kartoitin, mistä naiset ylipäätään puhuivat sekä millaista kerrontatapaa he käyttivät. Äitiyspuheen kerronnallisuuden aste vaihteli. Linde (1993) erottaa toisistaan kolme keskeisintä puheyksikköä: kertomukset, kronikat ja selitykset. Kronikat eroavat kertomuksista sillä, että tapahtumia arvioiva osa puuttuu ja tapahtumista kerrotaan ikään kuin listana. Selitysten Linde kuvaa alkavan väitteellä, jota loppukerronnalla yritetään tukea ja perustella. Linden käyttämä jako jättää kuitenkin paljon ulkopuolelle. (Linde, 1993.) Aineistostani oli löydettävissä myös muunlaista puhetta, esimerkiksi tapakertomuksia ja impressionistista kuvausta. Tapakertomukset kuvaavat toistuvaa ja rutiininomaista toimintaa, jolla ei ole huipentumiskohtaa. Ne kuvaavat yleisellä tasolla, mitä on tapana tehdä. Impressionistiset kuvaukset puolestaan tuovat ilmi tiettyyn hetkeen liitetyt vahvat tunnekokemukset. Tällaista kerronnantapaa käytetään usein kuvaamaan onnellisuutta. Impressionistiset kuvaukset ovat kertomuksia olemisesta eikä niinkään tekemisestä. (Miettinen, 2006.) Lisäksi Linden luokittelu jättää ulkopuolelle esimerkiksi reflektiiviset lauseet. Aineistostani oli löydettävissä kaikkia edellä mainittuja puheyksiköitä, mikä kertoo äitiyspuheen laajuudesta ja vaihtelevuudesta.

Lähdin erottelemaan äiti-lapsisuhdetta kuvaavia kertomuksia aineistosta. Äiti-lapsisuhdetta kuvaavat kertomukset olen määritellyt kertomuksiksi, joissa äidit peilaavat ja kuvaavat suhdetta lapseensa. Nimesin kertomukset ja valitsin ne mikroanalyyttiseen lähilukuun. Äiti- lapsisuhteita kuvaavien kertomusten lisäksi äitipuheesta oli löydettävissä kertomuksia myös esimerkiksi työelämää koskien tai parisuhteen kietoutumisesta äitiyteen. Nämä teemat jäivät kuitenkin analyysini ulkopuolelle. Käytin kertomusten analysoimiseen Labovin ja Waletzkyn mallia Miettisen (2006) väitöskirjassaan käyttämää tekniikkaa hyödyntäen. Lingvistit Labov ja Waletzky (1967) näkevät kertomusten koostuvan pienistä toistuvista elementeistä.

Kertomus näyttäytyy sarjana kronologisen kytkennän omaavia lauseita, ja kertomusta voidaan ymmärtää analysoimalla näitä toisiinsa suhteessa olevia lauseita. Labovin ja Waletzkyn nimeämät kertomuksen osat ovat abstrakti, orientaatio, komplikaatio, resoluutio, evaluaatio ja

kooda. Abstrakti nähdään tiivistyksenä koko kertomuksesta. (Labov & Waletzky, 1967;

Miettinen, 2006.) Se voi sisältää myös koko kertomuksen arvion (Linde, 1993).

Orientaatiossa kertoja esittelee henkilöt, tapahtumapaikan ja –ajan sekä tilanteen (Labov &

Waletzky, 1967). Orientaatio voi esiintyä kertomuksessa omana osanaan tai sisältyä kertoviin lauseisiin (Linde, 1993). Pattersonin (2008) mukaan orientaatiossa on kyse asetelmasta, johon tapahtumat sijoittuvat.

Labovin ja Waletzkyn (1967) mukaan komplikaatio on kertomuksen kulmakivi: kertomuksen toiminta- ja tapahtumaosa. Labovin ja Waletzkyn mukaan komplikaatio kuvaa tavoitteellista toimintaa. Jäsennän komplikaation käsitettä hieman alkuperäisestä poikkeavalla tavalla. Näen Miettisen (2006) tavoin komplikaation jonkin kiinnostavan tai kertomisen arvoisen tapahtuman kuvaukseksi, jonka ei ole välttämätöntä rakentua tavoitteellisen toiminnan varaan.

Kertomuksiksi määrittelemistäni aineisto-osioista ei välttämättä olekaan löydettävissä konkreettista toimintaa. Toinen tapahtumista kertova lausetyyppi on resoluutio. Resoluutiossa kertoja esittää kertomuksensa päätöksen. Tapahtumia kuvaavien lauseiden lisäksi kertomuksista on eroteltavissa vielä evaluaatio ja kooda. Evaluaatio tekee yksittäisistä tapahtumista kertomuksen. Evaluaatiossa tiivistyy kertomuksen ydin ja sen kerrottavuuden peruste. Evaluaatio voidaan siis nähdä kerronnan oikeuttajana. Evaluaatiossa kertoja arvioi tapahtumien kulkua ja paljastaa asenteensa kertomusta ja sen tapahtumia kohtaan sekä suhteuttaa kertomuksen osia toisiinsa. Kertomuksen arviointia voidaan tehdä esimerkiksi vahvistamalla tai korostamalla sanallisesti jotakin tapahtumaa, vertaamalla, rinnastamalla ja selittämällä. Kooda on kertomuksen lopetus ja kertojan väline palauttaa kertomuksen aikaperspektiivi nykyhetkeen. (Labov & Waletzky, 1967; Miettinen, 2006.)

Labovin ja Waletzkyn kertomuksen käsitteen määrittely on saanut osakseen kritiikkiä (Miettinen, 2006). Mallissa kertomuksen käsite on todella tiukka, jolloin mallin soveltaminen erilaisiin aineistoihin ei ole aina mahdollista. Lisäksi monet kertovat lauseet jäävät analyysin ulkopuolelle, jos ne eivät noudata tarkkaa ajallista kytköstä. (Patterson, 2008.) Olen määritellyt omassa tutkimuksessani kertomuksen käsitteen aiemmin (ks. s.6), enkä täysin yhdy labovilaiseen kertomuksen määrittelyyn. Näenkin aineistoni kertomukset paljon laajempina ja vivahteikkaampina kokonaisuuksina kuin alkuperäisessä Labovin ja Waletzkyn mallissa. Mallissa myös tapahtumia kuvaavien lauseiden erottaminen muusta puheesta voidaan nähdä rajoittavana: tällöin esimerkiksi konteksti hukataan. Mallissa huomio kiinnitetään tapahtumiin ja niiden kerrontaan, jolloin muu puhe jää analyysin ulkopuolelle.

Esimerkiksi toistuvia tapahtumia kuvaavat tapakertomukset ja henkilön kokemukset jäävät analyysin ulkopuolelle. Kaikista asioista ei ole myöskään mahdollista esittää tapahtumia kuvaavia narratiiveja. (Patterson, 2008.) Malli keskittyy turhan tiukasti menneisiin tapahtumiin, eikä se keskity tarpeeksi esimerkiksi sisäiseen maailmaan (Patterson, 2008;

Miettinen, 2006). Malli kuitenkin mahdollistaa kertomusten syväluotaavan lukemisen (Patterson, 2008). Näenkin, että mallin käyttö teki helpommin näkyväksi esimerkiksi yleistettyjen toisten läsnäolon havaitsemisen kerronnassa ja selontekojen identifioinnin.

Käytin mallia pikemminkin myötäillen ja mukaillen kuin täysin tiukasti sitä noudattaen.

Suoranaisia Labovin ja Waletzkyn mallin mukaisia kertomuksia en löytänyt kuin viidestä haastattelusta. Kertomuksissa olin kiinnostunut erityisesti äitiyden mallitarinoista, joita lähdin pohtimaan moraalisen järjestyksen ja Meadin yleistettyjen toisten avulla. Kertomusten lisäksi tarkastelin myös Linden (1993) toista puheyksikköä eli selityksiä. Koska aineisto oli luonteeltaan selittelevää, päädyin tutkimaan ja erottelemaan äitien käyttämiä selontekoja.

Näiden avulla pyrin tarkastelemaan äitiyden normatiivista luonnetta ja ideaalisesta äidistä rakentuvaa kuvaa. Selonteot ilmenivät usein kertomuksissa, mutta niitä käytettiin myös yksinään ilman kertomusta. Alkuperäisen ajatukseni mukaan olisin keskittynyt yksinomaan naisten tuottamiin kertomuksiin ja selontekoihin, mutta kertomusten vähyydestä johtuen otin analyysiin mukaan myös muunlaista puhetta. Poimin lähempään tarkasteluun myös yksittäisiä kerronnallisia lauseita, jotka eivät sopineet Labovin ja Waletzkyn malliin. Kerronnallisilla lauseilla kuitenkin näytettiin rakentavan hyvän äidin mallitarinaa, ja niissä näkyi ideaalisen äitiyden normatiivisuus. Lisäksi tarkastelin äitien reflektiivisiä tulkintoja ja merkityksenantoja äiti-lapsisuhteesta. Tässä puheessa äidit tulkitsivat ja kuvailivat suhdettaan lapseensa sekä usein suhteuttivat omaa vanhemmuuttaan omien äitiensä toimintaan. Tällaisesta puheesta löytyi naisten suhteutuksia äitiyden ideaaleihin ja siten hyvän äidin mallitarinaan.

5 T

Tulososio rakentuu kahden pääotsakkeen varaan, jotka ovat hyvän äidin mallitarina ja selonteot. Tulososio alkaa kuitenkin yleisellä tulosten kuvauksella. Olen käyttänyt jonkin verran esimerkkinäytteitä tulosten kuvaamisessa lukijoille. Lyhyet näytteet on sijoitettu tekstin sisään mutta pidemmät näytteet, nimetyt kertomukset, on sijoitettu liitteisiin (ks. liite 1) lukemisen helpottamiseksi.

Naisten kerronta sijoittui keskelle aktiivista perhevaihetta. Aktiivinen perhevaihe näkyi naisilla kertomuksina ja tulkintoina äidistä arjen keskellä. Naisten kerronnassa rakentuva kuva äidistä oli toiminnallinen: äiti esimerkiksi kyyditsi lapsia harrastuksiin, oli yhteydessä ammattilaisiin, vietti vapaa-aikaansa lasten kanssa ja laittoi ruokaa. Vaikka aineistossani olevilla naisilla oli hyvin eri-ikäisiä lapsia, kertomuksia ja merkityksenantoja yhdisti näkemys perhe-elämän ja perhearjen ajankohtaisuudesta. Lapsen ikä vaikutti kuitenkin siihen, mitkä asiat kerronnassa korostuivat. Esimerkiksi Annen lapset olivat vielä alle kouluikäisiä, jolloin hänen kerronnassaan oli paljon viitteitä lasten hoitamisesta ja oman ajan kaipuusta. Toisaalta Annen kertomuksessa oli yhtä lailla merkkejä myös kuuntelun ja avoimen, luottamuksellisen suhteen merkityksestä. Naisten tulkinnoissa korostuivat pitkälti yhtäläiset asiat, vaikka tekemisen ja toiminnan kohde vaihtui lapsen iän ja kehitystason mukaan.

Aineistossa naisten kerronta oli hyvin poleemista. Hyvästä äitiydestä näytettiin käyvän dialogia yleistettyjen toisten kanssa. Aineistossa poleemisuus liittyi myös osaltaan modernin naisen mallitarinan ja hyvän äidin mallitarinan ristiriitaisuuteen. Tässä tutkimuksessa en kuitenkaan ole laajemmin keskittynyt modernin naisen mallitarinaan. Aloitan tulosten käsittelyn esittelemällä naisten konstruoiman hyvän äidin mallitarinan, joka rakentui äidin läsnäolon ja kasvattajaposition varaan. Tämän jälkeen tarkastelen äitien mallitarinasta tuottamia poikkeamia ja tästä syntyneitä selontekoja.

5.1 Hyvän äidin mallitarina

Hyvän äidin mallitarinassa kuvataan ydinperheen äitiä, joka on läsnä lastensa arjessa henkisesti ja fyysisesti. Hyvä äiti positioitiin mallitarinassa keskustelijaksi ja kuuntelijaksi, joka pitää yllä kuria mutta rakastaa lapsiaan aukottomasti. Äitien tulkinnoissa oma toimijuus näkyi vahvana, ja kasvattajana vastuu koski myös oman lapsen toimijuuden tukemista. Naiset määrittelivät hyvää äitiyttä suhteessa virheelliseksi tulkittuun äitiyteen. Hyvää ideaalista

äitiyttä rakennettiinkin paljon sen varaan, mitä äiti ei ole tai ei tee. Naiset tulkitsivat virheellisyyden ilmenevän esimerkiksi omien äitiensä tai perheen ulkopuolisen vanhemman toiminnassa. Omaan toimintaan ei liitetty virheellisyyttä.

5.1.1 Äidin läsnäolo

Hyvälle äidille ominaiseksi nähtiin läsnäolo. Naiset korostivat äidin läsnäoloa ja pitivät poissaolevaa äitiä virheellisenä. Äideille näyttäytyi tärkeänä olla fyysisesti läsnä lasten elämässä. Läsnäolo määrittyi erityisesti ydinperheen kautta. Avioerotilanteessa lasten muutto isän luo ja näin ollen jossain määrin omasta kokopäiväisestä äitiydestä luopuminen näyttäytyi raskaana ja hyväksymättömänä. Kertomuksessa 1 (Kertomus tyhjän pesän pelosta eron jälkeen, ks. liite 1) kahden lapsen yksinhuoltajaäiti Maija ei tunnu tietävän itsekään, miksi lasten muuttaminen eron myötä isän luokse ei ollut vaihtoehto. Maija tuo ilmi kertomuksen resoluutiossa ja evaluaatiossa: Eksä ois ottanu, mutta mie sanoin että mie en hyväksy sitä..

mie en vaan jotenki voinu, että vaikka ne on isän tyttöjä molemmat, niin periaatteessa mie en vaan sitä että.. halunnu että. Kertomuksessa Maija rakentaa kuvaa itsestään toimijana, joka haluaa ja valitsee lasten kanssa elämisen. Hän ei anna lasten valita toisin. Maijan tulkinnassa nainen, joka ei asu lastensa kanssa, voitaisiin nähdä kulttuurissamme huonon ja virheellisen äidin positiossa. Äidin kuuluu olla fyysisesti läsnä lastensa elämässä.

Naiset tulkitsevat äidiltä vaadittavan muutakin kuin vain fyysistä läsnäoloa. Naimisissa oleva kahden lapsen äiti Piia tulkitsee kertomuksen 2 (Kertomus ideaalisesta äiti-tytärsuhteesta) kolmannessa evaluaatiossa omasta äidistään: Et se on ollu se huoltaminen vaa ja se vähä niinku sellanen mekaaninen ja toki et on puhasta paitaa päällä ja on kaikki hyvin ja tulee ruuat. Meist on hirveen hyvin huolehittu mutta liittyykö se sit siihen että meil ei oo ollu mitään syvällisii keskusteluja (…)¹. Kertomuksen edetessä Piia rakentaa hyvän äidin mallitarinaa positioiden vastakkainasettelun kautta, esimerkiksi mekaaninen äiti, ideaalinen äiti. Mekaaninen äiti näyttäytyy Piian kertomuksessa puutteellisena äitinä, joka hoitaa puhtaat vaatteet lastensa ylle, mutta jonka kanssa on vaikeaa luoda läheistä suhdetta. Läsnäolon tärkeys liittyi kertomuksessa siihen, että lapsista pidetään huolta muullakin tavalla kuin fyysisesti. Piia kuvastaa kertomuksessaan jääneensä kaipaamaan psyykkistä läsnäoloa.

1 (…) merkitsee, että ote on katkaistu tai sen sisältöä on poistettu.

Äiti saattaa olla paikalla mutta ei psyykkisesti läsnä. Kahden lapsen yksinhuoltaja Minna kuvaa: Mun äiti oli tavallaan, niiku sillo ku mä asuin sen kaa yksin, nii mä olin olin tosi paljon oman (…) onneni nojassa. (…) ja äiti ei koskaan leikkiny mun kanssa tai tehny mitään asioita mun kanssa, tai niiku opettanu mulle mitään. Minna tulkitsee, että äidin tehtävänä on huolehtia lapsesta ja rakentaa suhdetta lapseen yhdessä toimimisen kautta. Minnan kerronnassa rakentuu vertailu hänen tulkitsemansa virheellisen äidin ja hyvän äidin välillä.

Hyvä äiti on aktiivinen ja valitsee lapsen kanssa toimimisen, kun taas virheellinen äiti ei ole läsnä.

Äiti ei saisi kuitenkaan olla liikaa läsnä ja takertuva. Yksinhuoltajaäiti Lauran tulkinnan mukaan hänen oma äitinsä oli liian huolehtiva ja sidoksissa lapseensa: No äiti oli ylihuolehtiva. (…) se oli tosi kiinnipitävä.. (…) et mul on kuitenkin sitten työ ja oma opiskelukin et en mie niinku koko ajan oo sen lapsen kanssa kotona. Laura positioikin tässä tulkinnassa itsensä moderniksi naiseksi, jolla on myös aikaa itselleen ja työlle. Äidin ei tarvitse olla koko ajan kotona, vaan hän saa olla myös modernin naisen positiossa ja rakentaa toimijuutta kodin ulkopuolella.

Äiti-lapsisuhteen emotionaalinen lämpimyys ja avoimuus liittyivät kerronnassa hyvään äitiyteen. Avoimuus ja läheisyys korostuivat kaikissa haastatteluissa. Leskeksi jäänyt Sirkka toteaa lastensa pystyvän puhumaan kaikesta hänelle: ei oo sellasta asiaa mistä ei vois äitille puhuu. Naisten tulkinnoissa avoimuus määrittää hyvää äiti-lapsisuhdetta. Kolmen lapsen äiti ja pian yksinhuoltajaksi jäävä Hanna toteaa: No kyllä mul on lapset siinä mielessä ehkä oon jotain onnistunu että lapset puhuu niinkun paljon asioista. Hanna tulkitseekin olevansa onnistunut äitiydessään, sillä on kyennyt luomaan avoimet välit lapsiinsa.

Avoimuus liittyy äitien tulkinnoissa vahvasti luottamukseen. Anne muotoilee: Että kyl mun mielestä niinku kuitenki lapset, lapset kyllä turvautuu ja luottaa ja se on mun mielestä semmonen suhde mitä pitää ollaki ja että olen tyytyväinen siihen. Naisten tulkinnoissa avoimuus ja luottamus kuuluvat molemmat vahvasti hyvään äiti-lapsisuhteeseen. Tällaiseen suhteeseen kuuluu myös äidin positiointi kuuntelijaksi. Piia tulkitsee aineistossa: (…) ite toivois nyt et osais olla myös kuulijana lapselle oikeesti (…). Lisäksi äiti positioidaan äiti- lapsisuhteessa tukijaksi. Kahden lapsen äiti Mervi toteaa: Että ossais olla niinku oikkeella tavalla tukena lapsilleen.

Hyvä suhde lapseen ja äidin läsnäolo mahdollistavat naisten kertomuksissa perheenjäsenten yhteisen ajanvieton. Ajanviettoa kuvattiin tyypillisesti impressionistisen kuvauksen ja tapakerronnan kautta. Niillä kuvattiin perheen onnellisuutta, läheisyyttä ja normaalia, ei- ongelmallista arkea. Tällaisiin kertomuksiin sisältyy paljon positiivisia tunteita ja kuvausten emotionaalinen sävy oli yleensä hyvin lämmin ja välittävä. Seuraavassa tapakertomuksessa Piia kuvaa perheen yhteisiä iltoja:

Tyypillisin, no tyypillisin on ehkä sellanen että, se on lasten feivoritti että käyää koko perheenä uimas esimerkiks no nyt tehtii just nyt viime perjantaina ku loma alko (…). Ja sitte sitte pitää hakee tota pizzat pizzeriasta mukaan kotiin. (…) ja sit syyää meil ja tuol olkkarissaki saa sit syyä et otetaa se isot pahvilaatikot missä ne tulee ja niist syyää.

5.1.2 Äiti kasvattajana

Se ei oo mikkään heleppo juttu, että tuota, kyllä sitä nyt on taas ruvennu miettimmään, ettei ne lapset ihan ite kasvata itteensä, että kyllä niitä vaan pittää yrittää jotenki opastaa että minä kyllä luulisin että tuota kyllä meiän perheessä yritettään kuitenki olla semmosia että rajoja vähä asetettas sitte vaikka sitä palautetta kyllä tulee sitä tulee siltä kymmenvuotiseltakin että miten te ootte niin hölömöjä mutta se vaan pittää tosissaan ...

niinku yrittää näköjään niinku kovettaa ittensä että antaapa tulla vaan että se on niinku meiän tehtävä olla hölömöjä (…). Että että oon minä niinku sitä yrittäny vähä enempi sitä miettiä tosissaan ku nämä lapset alakaa olla siinä vaiheessa että mitä kaikkee se nyt meiltä vaatii.

Otteessa tiivistyy kolmen lapsen äidin Paulan reflektointi äidin kasvattajaposition haasteellisuudesta. Naiset positioivat äidin kasvattajaksi, ja auktoritatiivinen kasvatustyyli näyttäytyi äideille tulkinnoissa ensisijaisena. Esimerkiksi Piia kuvaa: (…) motto, taas on kliseinen mut et rajat ja rakkautta (…). Äidit tulkitsevat rajat ja periaatteet tärkeiksi. Kurin kääntöpuolena auktoritatiivisessa vanhemmuudessa rakentuu rakkaus. Aineiston perusteella näyttää siltä, että äidin mahdollista ankaruutta tai kurinpitämistä lievennetään yleistetyille toisille. Esimerkiksi Piia luo kontrastia ankaruuteen kuvaamalla kertomuksen 2 (Kertomus ideaalisesta äiti-tytärsuhteesta) toisessa komplikaatiossa: (…) totta kai sit ihan halitaakii ja rutistetaa toisii. Äidit haluavat toteuttaa kulttuurisesti hyvän vanhemmuuden ihannetta, eli asettaa lapsille selvät rajat mutta toisaalta (…) halailla ja nunnuttaa ja suukotella (…) silleen että jakaa sitä läheisyyttä (…). Rakkauden osoittaminen näyttäytyy naisten puheessa tärkeänä osana vanhemmuutta, ja kerronnan perusteella rakkauspuhe on myös osoitus hyvästä vanhemmuudesta suhteessa yleistettyihin toisiin. Hanna kertoo: Mä rankutan niille koko ajan

että minä rakastan niitä (…). Rakkaus ei välity ikään kuin luonnostaan tai sellaisenaan toiminnassa, vaan se on toistuvasti ilmaistava myös sanallisesti.

Kerronnassa myös vastustettiin kahta mallitarinaa: sallivaa vanhemmuutta ja kaverivanhemmuutta. Laura kertoo omista vanhemmistaan ja heidän antamastaan kasvatuksesta reflektoinnissaan: Siis tosi vapaan kasvatuksen. (…) et ei meillä ois ollu niinku… semmosta kuria. Laura tulkitsee kerronnan jatkuessa, että kuri on tärkeä osa kasvatusta, ja kyseenalaistaa liian sallivuuden kasvatuksessa. Myös kaverivanhemmuus tulkitaan virheelliseksi. Esimerkiksi Piia kuvaa kertomuksen 2 (Kertomus ideaalisesta äiti- tytärsuhteesta) evaluaatiossa suhteessa yleistettyihin toisiin: (…) siin pitää olla se et äiti ja tytär et ne tulee toimee mut ei ne oo yst- semmosia tiiätkö et bestfrend. Minna kertoo oman äitinsä toimimisesta pikemminkin kaverina kuin vanhempana: Sit äiti oli jotenkin semmonen et se niinku yritti olla tavallaan jotenkin kaveri mun kanssa, sitten ku mä tulin vähän vanhemmaks. Ja sit mä koin silloin et mä en jotenkin saanu, jotenkin sellast turvallisuutta niiku. Minna tulkitsee äidin rooliin kuuluvan vastuullisuuden ja lapsen turvallisuuden takaamisen. Äiti ei saakaan olla lapselleen kaveri, sillä tällöin äiti menettää jalustansa ja auktoriteettinsa. Äidin auktoriteettiasema näyttääkin luovan naisten tulkinnoissa ennen kaikkea turvaa lapselle.

Lasten kasvattaminen on naisten tulkinnoissa tavoitteellista. Esimerkiksi Anne toteaa: Haluan kasvattaa niistä hyväkäytöksisiä ja fiksuja nuoria neitejä. Positio kasvattajana tulkitaan myös vastuulliseksi. Minna tulkitsee olevansa semmonen äiti joka antaa lasten ite kokeilla ja ite oppii ja. Hän kuitenkin tulkitsee suhteessa yleistettyihin toisiin: Ei, se ei siis tarkota sitä et mä jättäisin ne tänne oman onnen nojaan(…). Äiti on Minnan tulkinnassa siis sekä tavoitteellinen kasvattaja että vastuullinen toimija; hän ei jätä huolehtimatta lapsistaan. Vastuullinen toimijuus rakentuu myös Maijan tulkinnassa kertomuksessa 3 (Perhe suojelee kaikelta pahalta). Maija tulkitsee vastuullisen ja työssäkäyvän perheen suojelevan lasta huonoilta asioilta. Tämän tulkinnan Maija tekee kertoessaan toisessa komplikaatiossa tyttärensä ongelmallisesta poikaystävästä: (…) poika, joka ei oo koskaan ollu perheessä. Sillä on semmonen isä joka ei tehny koskaan töitä.. ja äitinsä anto soittaa vaan kun hälle kävi (…).

Maija tulkitsee äidin roolin kasvattajana vastuulliseksi, ja kunnollisen kasvatuksen kaiken perustaksi. Vertailemalla omaa toimintaansa tulkitsemaansa "virheelliseen äitiyteen" Maija rakentaa kuvaa itsestään hyvänä äitinä ja vahvana toimijana. Äidin positio kasvattajana

määritetään myös onnistumisen kautta. Sirkka tulkitsee: No varmaan siinä ettei meillä oo ollu riitoja, ettei ovia oo paiskoteltu tai muuta että.. ollaan niinku hirveen hyvin suoriuduttu.

Äidin positioon kasvattajana kuuluu myös äidin positiointi ohjaajaksi. Laura kertoo olevansa (…) vahva äiti ja sitten aika ohjaavakin että. Lauran tulkinnassa rakentuu kuva äidistä vahvana ja pystyvänä toimijana. Ohjaaminen on lapsilähtöistä ja sillä pyritään tukemaan lapsen kehittyvää toimijuutta. Mervi toteaa, kuinka tärkeää on olla ohjaamassa niitä (lapsia), heidän haluamaan suuntaan, ei mitä minä haluaisin. Kasvattajuuteen liittyykin lapsen oman toimijuuden kunnioittaminen ja tukeminen. Tukemista voidaan tehdä myös kannustamisen kautta. Laura kertoo, että lasta on hyvä kehua ja sanoa, että oot tota hieno ja hyvä poika ja sulla on paljon taitoja. Tällä Laura haluaa vahvistaa oman poikansa toimijuutta ja toisaalta tuoda esiin omaa positioitaan hyvänä äitinä.

Kasvattajana äiti positioidaan myös roolimalliksi. Paula tulkitsee: ne (lapset) niinku tällasesta tavallisesta elämästä on saanu kohtuullisen hyvän mallin. Lisäksi oikeudenmukaisuus ja kärsivällisyys paikantuvat äidin positioon. Kouluikäisen lapsen äiti Kati kertoo: Kyllä ne nykysin paremmin hermot kestää ja tuota. On semmoinen kärsivällisyys tullu siihen. Anne puolestaan reflektoi omaa äitiyttään: Kyllä nyt varmaan aika semmonen johdonmukanen, oikeudenmukanen äiti oon. Toisaalta äidin toimijuus myönnetään myös kehittyväksi. Kati kertoo: Se on semmoinen missä on tullu kasvettuu sen lapsen mukana. Kaiken kaikkiaan äidin positio kasvattajana rakentuu äidin oman aktiivisen ja vahvan toimijuuden varaan. Äidin kasvattajapositiota kuvaavalla kerronnalla naiset ilmentävät vahvaa toimijuutta kerrontahetkellä: he itse aktiivisesti määrittelevät äidin positiota.

5.2 Selonteot

Hyvän äidin mallitarinan tiivistyttyä läsnäolon ja kasvattajaposition varaan erittelen seuraavaksi naisten esille tuomia poikkeamisia tästä mallitarinasta. Aloitan tämän alaluvun erittelemällä äitien haastattelussa tuottamia selontekoja ensin suhteessa hyvän äidin mallitarinaan yleisesti, minkä jälkeen tarkastelen selontekoja suhteessa ydinperheideologiaan.

Lopuksi esittelen vielä auktorisoitua selittämistä erityisenä selonteon muotona. Naisten tulkinnoissa näyttäisi rakentuvan näkemys omasta toiminnasta oikeana, vaikka se ei olisikaan täysin linjassa hyvän äidin mallitarinan kanssa. Jokainen aineistoni nainen positioituikin hyväksi äidiksi mallitarinan rikkoutumisesta huolimatta. Omaa positiota hyvänä äitinä haettiin selontekojen avulla.