”Missä on maantieteilijöiden kyky nähdä ilmastonmuutos kokonaisvaltaisemmin?” – Haastattelussa Ilkka Ratinen
Ilmastonmuutoksesta käyty julkinen keskustelu sai entistä kiihtyneemmän sävyn, kun Hallitustenvä- linen ilmastonmuutospaneeli IPPC (The Intergo- vernmental Panel on Climate Change) julkaisi 8.
lokakuuta 2018 raportin, jonka mukaan maapallon keskilämpötilan nousun tulisi pysähtyä 1,5 astee- seen edellisenä tavoitteena pidetyn kahden asteen sijaan (<www.ipcc.ch/sr15>). Raportti peräänkuu- lutti vahvaa, globaalilla tasolla tapahtuvaa reagoin- tia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ja painotti erityisesti aktiivisuutta kestävään kehityksen ja köyhyyden poistamiseen liittyvissä toimenpiteissä.
Raportin viesti oli selkeä: ilmastopolitiikan on oltava huomattavasti kunnianhimoisempaa, jotta 1,5 asteen tavoite saavutettaisiin. Koska tällaista tavoitetta ei ole mahdollista saavuttaa esimerkik- si kotitalouksien kulutustottumuksia muuttamalla,
ovat katseet kääntyneet poliittiseen päätöksente- koon. Kiivaaksikin äitynyt näkemystenvaihto on nostanut esille myös tiedon merkityksen. Tieteelli- sen tutkimuksen tuloksien huomioon ottaminen ja hyödyntäminen ovat avainasemassa, kun kansalli- sen ja kansainvälisen ilmastopolitiikan linjauksista päätetään.
Suomessa on vuodesta 2016 asti toiminut valtio- neuvoston nimittämä ilmastopaneeli, joka edistää tieteen ja politiikan välistä vuoropuhelua ilmas- tokysymyksissä. Paneelin tehtävänä on antaa tut- kimukseen perustuvia suosituksia hallituksen il- mastopoliittiseen päätöksentekoon sekä vahvistaa ilmastonmuutokseen liittyvän tutkimuksen moni- tieteisyyttä.
Maantieteen alaa paneelissa edustaa filosofian ja kasvatustieteiden tohtori, dosentti Ilkka Ratinen, joka toimii Lapin yliopistossa luonto- ja kulttuu- riympäristökasvatuksen apulaisprofessorina, ja kehittää kestävyys- ja luontokasvatuspainotteista opettajankoulutusta. Koulutustaustansa ansiosta Ratisen tehtävänä on tuoda paneelin keskustelui- hin etenkin ilmastokasvatuksen näkökulmaa. Tällä hetkellä hänen vastuullaan on Suomen ilmastopa- neelin ilmastokasvatushanke, jossa on päättyvänä vuonna keskitytty alakoulussa tapahtuvaan ilmas- tokasvatukseen. Ensi vuonna hanke jalkautetaan yläkouluihin ja samalla hankkeen yhteydessä kerä- tään tutkimusaineistoa.
Olet osallistunut ilmastopaneelin toimintaan yh- den kauden ajan. Kertoisitko hieman kansallisen paneelin organisaatiosta ja toiminnasta. Millä pe- rusteella paneelissa edustettuina olevat tieteenalat ja jäsenet on valittu?
Suomen ilmastopaneelin tehtävä on asetettu ilmas- tolain (609/2015) mukaisesti. Ilmastopaneeli on tieteellinen ja riippumaton asiantuntijaelin, joka tu- kee ilmastopolitiikan suunnittelua ja sitä koskevaa päätöksentekoa. Paneelissa on mukana 14 ilmasto- politiikan kannalta keskeisten tieteenalojen asian- tuntijaa. Koska paneelin tuottamaan tietoa käyte- tään päätöksenteon tukena ja päätökset perustuvat useimmiten laskelmiin, korostuu ilmastopaneelin asiantuntijoissa laskennallinen osaaminen. Ilmas- tonmuutos on kuitenkin tavattoman moniulotteinen Kuva: Anna Muotka
asia. Siksi paneelissa on mukana myös yhteiskun- ta-, kasvatus- ja oikeustieteen edustajia. Jäsenet on valittu akateemisten meriittien perusteella yliopis- tojen esittäminä.
Viittasit siihen, että paneelille asetetut tavoitteet näkyvät sen kokoonpanossa. Luonnon- ja taloustie- teiden rooli tuntuukin olevan paneelissa merkittä- vä. Paneelin puheenjohtajana toimii ympäristöeko- nomian professori Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta, ja muita edustettuja aloja ovat esimer- kiksi metsäteknologia, energiatalous, liikennetut- kimus, ympäristötekniikka, kansainvälinen oikeus, ilmakehätieteet sekä kulutustutkimus. Kasvatustie- teilijänä edustat toisenlaista, ehkä hieman pehme- ämpääkin, traditiota moniin kanssapanelisteihin verrattuna. Kuinka hyvin eri tieteenalojen välinen vuoropuhelu on mielestäsi toiminut, ja miten eri näkökulmat ovat tulleet esille keskusteluissa ja jul- kilausumissa?
Ilmastopaneelin kokouksissa käydään todella aktii- vista keskustelua ja kaikkien osapuolten näkemyk- siä kuunnellaan tarkalla korvalla. Paneeli esittää lausuntoja ilmastosuunnitelmien luonnoksista, an- taa suosituksia hallituksen ilmastopoliittiseen pää- töksentekoon ja vahvistaa monitieteellistä otetta ilmastotieteissä. Kaikki panelistit osallistuvat lau- suntojen muotoiluun, ja hankkeiden vastuuihmiset vuorottelevat hankkeiden teemojen mukaisesti.
Ilmastopaneelin selvitykset ja kannanotot tehdään tieteellisin perustein paneelin valitsemilla tavoilla, ja monitieteellinen lähestymistapa on osoittautu- nut toimivaksi ratkaisuksi. Haittapuolena on, että kaikki panelistit tekevät työtä muun toimen ohes- sa. Niinpä selvitysten perinpohjainen analysointi ja kommentointi ei ole aina mahdollista. Tämän vuok- si paneelissa on johtoryhmä, joka seuloo paneelille annettuja toimeksiantoja ja jakaa tehtäviä.
IPCC:n lokakuinen raportti on herättänyt runsaasti keskustelua, odotetustikin. Käytännössä raportissa todettiin, että ilmastonmuutoksen vaikutusten hil- litsemiseksi tehtävien toimenpiteiden tulee läpäistä koko yhteiskunta ja länsimainen elämäntapa, vie- läpä nopeasti. Tällainen sanoma on kirvoittanut monenlaisia reaktioita lohduttomuudesta madon- lukujen kieltämiseen ja ilmastolupauksista entistä järeämpien poliittisten toimenpiteiden peräänkuu- luttamiseen. Olet varmasti seurannut tätä keskus- telua kiinnostuneena. Onko siinä ollut yllättäviä piirteitä ja ovatko esimerkiksi poliittiset ulostulot tuntuneet riittäviltä?
IPCC raportti oli järisyttävä, sillä se toi konkreet- tisesti esille, että 1,5 asteen keskilämpötilan nou-
su olisi monella tapaa huomattavasti turvallisempi kuin Pariisin ilmastosopimuksen (2015) yleisesti mainittu maksimissaan kahden asteen nousu. Itse- asiassa Pariisin ilmastosopimuksessakin puhutaan 1,5 asteesta, mutta sopimusta laadittaessa jo kah- denkin asteen tavoitetta pidettiin kunnianhimoise- na.Julkistamisen jälkeinen keskustelu on ollut runsasta ja näyttää siltä, että nyt useiden maiden hallitukset ovat tosissaan. Suomessa pääministeri Juha Sipilä halusi ilmastopaneelin mukaan kaikki- en puolueiden yhteistyönä toteutettavaan Suomen ilmastopoliittisen ohjelman kiristämiseen. Ilmas- topaneeli järjesti marraskuussa myös seminaarin aiheesta ”Suomen ilmastopolitiikalle lisää kun- nianhimoa 1,5 asteen tavoitteeseen”. Seminaarin videotallenteet ovat katsottavissa ilmastopaneelin kotisivuilla (<www.ilmastopaneeli.fi>).
Henkilökohtaisesti koen, että ilmastokeskuste- lu on ollut viime aikoina aktiivisinta sinä liki 30 vuoden aikana, kun olen ilmastonmuutosta seuran- nut. Nyt tuntuu siltä, että kiistellään siitä, kuinka tavoitteisiin voitaisiin päästä, ja tässä keskustelussa Suomessa korostuvat metsien hiilinielut sekä uu- det, mutta idealtaan vanhat termit, kuten hiilipörs- si. On selvää, että hiilidioksidia on välttämätöntä poistaa ilmakehästä, mutta tärkeintä on vähentää kaikkien kasvihuonekaasujen pääsemistä ilmake- hään. Tämän vuoksi pitäisi puhua enemmän kulu- tuksesta syntyvistä päästöistä ja pohtia globaaleja mekanismeja, joiden avulla maapallolta voidaan poistaa köyhyyttä ilman että ilmaston tulevaisuus vaarantuu liiaksi.
Hiilidioksidin poistaminen yhteyttämisen avul- la on kaikkein helpoin tapa poistaa hiilidioksidia ilmakehästä, mutta siinäkin tulee miettiä toteutus- tapoja. Esimerkiksi puhuttaessa vaikkapa Saharan metsittämisestä pitää muistaa miettiä, miten veden ja ravinteiden saanti varmistetaan. Toinen tapa on poistaa hiilidioksidi suoraan palokaasuista piippu- jen päästä ja varastoida paineistettu hiilidioksidi vanhoihin öljynporausreikiin. Toiminta voitai- siin rahoittaa päästökompensaatiolla. Hiilidioksi- din ”imurointi” on suoraan ilmasta hölmöläisten hommaa, sillä termodynaamiikan lakien mukaises- ti ilmakehään joutuvan hiilidioksidin epäjärjestys eli entropia kasvaa. Poistaminen vaatisi siis paljon energiaa ja synnyttäisi siten enemmän päästöjä kuin sen avulla voitaisiin poistaa.
Luonnontieteelliset faktat eivät ole aina riittäväs- ti esillä myöskään nestemäiseen biopolttoaineeseen viittaavissa keskustelussa. Biopolttoainetta on pe- rusteltua tehdä jätteistä, teollisuuden sivuvirroista ja muun muassa kaatopaikkakaasuista, mutta met- sien ainespuuta sinne ei kannata laittaa edes sillä
verukkeella, että metsää harvennetaan tukinkasva- tukselle.
Edelliset ovat esimerkkejä siitä, että kaipaan huo- mattavasti enemmän tiedeperusteista ilmastokas- vatusta keskusteluihin. Olen taipunut ajattelemaan, että ihmisluonne huomioon ottaen on liki mahdo- tonta hoitaa ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen muuten kuin markkinavetoisesti.
Sen vuoksi hiilidioksidipäästöillä tulisi olla hinta, johon suhteuttaen syntyviä päästöjä tarkasteltaisiin.
Päästökauppa on yksi tällainen mekanismi, mutta nyt päästetyn hiilidioksiditonnin hinta on riittävänä pidetyn 20–30 euron sijaan liian alhainen.
Raportin perusviesti oli odotettu, mutta monet lu- kijat taisivat säikähtää siinä esitettyjä lukuja ja toimenpiteiltä vaadittua nopeutta. Oliko raportin tuloksissa jotain sellaista, mikä yllätti raportin laa- tijat?
Suurin yllätys oli lienee se, kuinka dramaattiset erot 1,5 ja kahden asteen vaikutuksissa on. Tuo puoli astetta vaikuttaa todella merkittävästi luonnon ja ihmisen toimintaan. Suomessa erot korostuvat, sil- lä olemme pohjoisessa, jossa vaikutukset ovat jopa kaksin- tai kolminkertaiset keskimääräiseen verrat- tuna. Esimerkiksi pohjoisella Jäämerellä jäättömät kesät olisivat kahden asteen maailmassa kymmen- kertaisesti yleisemmät kuin 1,5 asteen maailmassa.
Tutkijat ovat kantaneet ilmastonmuutoksesta huolta jo usean vuosikymmenen ajan. Tulokset ovat kui- tenkin olleet laihoja. Välillä tuntuu, että ilmastopo- litiikassa on otettu jopa takapakkia, niin kansalli- sesti kuin globaalistikin. Nytkin vaikuttaa siltä, että tiedon lisääntyminen ei korreloi ainakaan suoraan ilmastotoimien voimakkuuden kanssa. Onko mie- lestäsi mahdollista saavuttaa sellainen kriittinen tiedollinen raja, jonka jälkeen ihmisten käyttäyty- minen ja politiikat lopulta muuttuvat?
Tähän en osaa vastata. Tuskin kukaan. Historiaan ja tutkimustietoon peilaten voisi todeta, että tieto ei näytä vaikuttavan käytökseen. Toivon olevani tässä väärässä. Nyt on vallalla jopa sellainen trendi, että globaalien ongelmien yleistyessä nationalismi sekä äärioikeat ja äärivasemmat mielipiteet korostuvat, vaikka ratkaisuja tulisi hakea ennen muuta yhdessä.
Pariisin ilmastosopimus on kuitenkin merkittävä edistysaskel ja itse haluan uskoa – nimenomaan us- koa, sillä tiede sanoo vielä muuta – että ihmiskunta on nyt niin merkittävien jopa olemassaoloa koske- vien kysymysten äärellä, että tieto johtaa järkevään toimintaan. Kaikessa korostuu kuitenkin se, että asioita tulisi käsitellä globaalisti.
Kansainvälisen ilmastopolitiikan ohella, ja siihen linkittyen, tarvitaan epäilemättä johdonmukaista kansallista ilmastopolitiikkaa. Kansalliset linjauk- set herättävät kuitenkin kysymyksiä esimerkiksi glo- baalista oikeudenmukaisuudesta: Onko länsimailla suurempi vastuu nykyisestä ilmastokehityksestä kuin kehittyvillä mailla? Maailmanlaajuiset kysy- mykset saattavat myös sekoittaa mittakaavantajua.
Suomen teot ja linjaukset voivat tuntua monen mie- lestä merkityksettömiltä esimerkiksi Yhdysvaltain tai Kiinan rinnalla. Kuinka kunnianhimoisena sinä pidät Suomen ilmastopolitiikkaa tällä hetkellä, ja millaisena näet Suomen kansainvälisen roolin?
Ilmastopaneeli on korostanut, että Suomi on koko- aan suurempi ilmastotoimija. Tämä antaa Suomel- le suuret mahdollisuudet tuoda osaamistaan esille muun muassa metsäkysymyksissä sekä uuden tek- nologian ja digitalisaation hyödyntämisessä ilmas- tonmuutoksen hillinnässä.
Omasta mielestäni Suomi voisi olla ketterä toimi- ja, joka näyttää esimerkkiä muille. Tämän vuoksi on tärkeää, että ilmastopolitiikka nojaa tieteelli- seen tietoon ja tarkkoihin laskelmiin. Esimerkiksi nyt metsien hiilinieluarvio perustuu vain yhdel- lä mallilla laskettuihin laskelmiin, jolloin mallin lähtökohdat vaikuttavat myös tuloksiin. Toisella mallilla voi tulla eri tulos. Mediassa tämä Luon- nonvarakeskuksen laatima laskelma (Maatalous- ja LULUCF-sektorien päästö- ja nielukehitys vuoteen 2050) tulkittiin vielä virheellisesti siten, että nielut ovat kaksinkertaistuneet. Eivät ole!
Ilmastopaneelissa Suomen kunnianhimoa tarkas- teltiin kolmen eri oikeudenmukaisuusperiaatteen mukaisesti. Tasa-arvon periaatteessa jäljellä oleva globaali hiilibudjetti jaetaan tasan kaikkien maapal- lon asukkaiden kesken. Maksukyvyn periaatteessa jokainen maa saa globaalista per capita -hiilibudje- tista osuuden, jossa päästövähennyskyvyn mittari- na toimii maan bruttokansantuote henkeä kohden.
Eli suurempi bruttokansantuote johtaa pienempään osuuteen per capita -hiilibudjetista. Historiallisen vastuun periaatteessa jokainen valtio saa saman määrän per capita -päästöjä, kun mukaan lasketaan menneet ja tulevat päästöt valitulla ajanjaksolla ja sen mukaisella globaalilla hiilibudjetilla.
Lisäksi laskelmissa otettiin huomioon maankäyt- tösektorin (LULUCF:n) erikokoiset nettonieluarvi- ot. Ilmastopaneeli esimerkiksi laski, suhteutettuna maksukykyperiaatteen mukaisesti maapallon glo- baaliin hiilibudjettiin, Suomen vuoden 2050 päästö- vähennykseksi 130 prosenttia vuoden 1990 tasoon verrattuna. Lineaarinen vähennys on vuosittain 2,4 megatonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Tässä las- kelmassa käytettiin 13 megatonnin maankäyttösek- torin nettonielua, joka on alempi kuin nykyinen 20
megatonnin nettonielu, jolloin päästövähennyspro- sentti olisi 110. Kaiken kaikkiaan päästövähennys on kriteereistä riippuen 70–90 prosenttia vuoteen 2035 mennessä. Tuolloin maksukykyperiaatteen mukainen on pienin ja tasajaon ja historiallisen vastuun periaatteen mukaisesti lasketut vähennys- prosentit melko lähellä toisiaan.
Luvut ovat hyödyllisiä työkaluja politiikalle, mutta samalla ne ja niiden kertoma voivat jäädä etäisiksi.
Osaatko siis konkretisoida niitä kertomalla tiivis- tetysti, mitkä ovat tärkeimmät konkreettiset toimet, joiden avulla Suomen ilmastotoimet olisi mahdol- lista saada vastaamaan 1,5 asteen tavoitetta? Entä millä lailla niiden pitäisi mielestäsi jakautua poli- tiikan, yritysten ja yksittäisten kansalaisten välillä?
Laskelmat osoittavat, että globaalisti oikeuden- mukainen päästövähennystavoite 1,5 asteen maa- ilmassa tarkoittaa Suomen osalta fossiilisten ja polttoperäisten päästöjen nollaamista vuoden 2040 tienoilla. Lisäksi hiilinieluja tulee kasvattaa ja maaperäpäästöjä vähentää merkittävästi. Esi- merkiksi nettonielun tulee olla huomattavasti suu- rempi kuin 13 megatonnia. Vuositasolla 1,5 asteen maailmassa Suomen tulisi vähentää päästöjä noin yhdellä megatonnilla enemmän kuin kahden as- teen maailmassa. Tämä tarkoittaa, että päästöjen tulisi vähentyä lineaarisesti noin 2,4 megatonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuosittain.
Kaikilla on vastuu vähentää päästöjä. Yksittäi- sillä kuluttajillakin. Se, miten vastuu jaetaan, on eettinen kysymys, eikä sitä keskustelua ole juuri- kaan vielä käyty. Esimerkiksi energia- ja ilmasto- köyhyydestä tulisi keskustella huomattavasti enem- män, sillä ilmastorajoitteet eivät suhteellisesti vai- kuta varakkaisiin ihmisiin niin negatiivisesti kuin vähävaraisiin. Ilmastonpaneelin osallistamishanke toi esille, että tätä keskustelua tarvitaan.
Toimien toteuttaminen on vaikeaa, mutta tek- nisesti mahdollista. Otan muutaman esimerkin.
Taakanjakosektorilla suurimmat päästövähen- nykset voidaan tehdä liikenteessä ja maatalou- dessa. Liikenteessä vuoden 2016 noin 12,6 me- gatonnin päästöjen tulisi olla vuonna 2040 noin 2,4 megatonnia hiilidioksidiekvivalenttia. Tämä merkittävä vähennys perustuu sähköistymiseen ja kulkutavan muutoksiin. Maataloudessa vastaavalla ajalla tulisi päästöjen pudota 6,5 megatonnista 4,1 megatonniin hiilidioksidiekvivalenttia. Tämä tarkoittaa sekä viljelytapojen muutoksia että punai- sen lihan käytön vähentämistä. Myös energiateolli- suuden 17 megatonnin vähennykset vuodesta 2016 vuoteen 2040 ovat todella merkittäviä.
Näillä esimerkeillä voisi todeta, että kaikki päästövähennykset vaikuttavat huomattavasti suo-
malaisten arkeen, niin yrittäjien kuin tavallisten kansalaistenkin. Lisäksi politikkojen tulisi osata tehdä ilmastokestävää politiikkaa.
Kun muutokset ovat näin dramaattisia, korostuvat jaettavan tiedon ohella varmasti monet uudet rat- kaisu- ja yhteistyömallit sekä keskusteluyhteydet.
Millaisia uusia keinoja ilmastonmuutokseen liitty- vän tiedon, taidon ja toimijoiden yhteentuomiseksi on suunniteltu?
Ilmastopaneelilla on useita hankkeita, joiden avulla tuotetaan synteesinomaista tietoa päätöksenteon tu- eksi. Kuluttamishankkeessa selvitetään kuluttami- seen liittyviä ilmastotoimia, ilmastokasvatushank- keessa puolestaan sitä, kuinka kouluissa tulisi ottaa huomioon ratkaisukeskeiset hillintä- ja sopeutta- mistoimet. Jo päättyneessä osallistamishankkeessa pohdittiin ilmastotoimien sosiaalista hyväksyttä- vyyttä ja toimien terveys- ja hyvinvointivaikutuk- sia.
Entä miten ”ilmastokansalaisuuden” ajatus liittyy näihin suunnitelmiin ja paneelin toimintaan? Sinun näkökulmastasi ilmastokasvatuksen rooli on var- masti olennainen osa ilmastoon vaikuttavan käyt- täytymisen muokkaamista.
Ilmastopaneelin toiminta pyrkii pohjimmiltaan lisäämään ihmisten osallisuuden tunnetta ja osal- listamismotivaatiota. Erityisesti osallistamishank- keessa tuli esille, että ilmastokansalaisuus syntyy silloin kun ihmiset kokevat voivansa vuorovaikut- taa ilmastotoimisen ratkaisuissa muiden kanssa, ovat innostuneita ja saavat aidon osallisuuden ko- kemuksen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmisiä ei voi sivuuttaa ilmastotoimia suunnitelta- essa tai niiden toimeenpanossa. Esimerkiksi vuo- rovaikutuksellisuuteen voi vaikuttaa seuraavasti:
jos luvataan kuulla kansalaisia, he odottavat, että heidän sanomallaan on vaikutusta.
Lainaan professori Marja Järvelää, joka totesi osuvasti, että ”uudenlainen, osallisuutta edistävä ilmastokansalaisuus edellyttää sitä, että kehitämme vuorovaikutteisia kanavia, joissa tieteellisellä tie- dolla ja kestävillä hyvinvointitavoitteilla on keskei- nen asema”. Jatkossa meidän tulee kuitenkin lisätä kansalaisten osallistumismotivaatiota, jota pyritään edistämään myös ilmastokasvatushankkeen toise- na vuonna. Jos ajattelemme maapallon muurahais- pesäksi ja ihmiset muurahaisiksi, tietää jokainen yksilö, mitä tekee, jotta yhteiskunta pysyy elinvoi- maisena. Ihmisen systeemit ovat tietysti hirvittävän monimutkaisia, mutta kyllä luonnon toiminnasta voisi ammentaa paljon oppia. Esimerkiksi luonto ei tunne jätettä. Ihmisten systeemitkin tulisi suunni-
tella samalla tavalla, ja muun muassa koululaisille ei saisi puhua jätteestä vaan raaka-aineesta. Käsit- teen vaihtaminen olisi ensimmäinen askel kohti kiertotaloutta.
Kun ihminen tuntee ja kokee, eli saa merkityksel- lisyyden kokemuksia hän alkaa toimia. Itse koen, että merkityksellinen ja ratkaisukeskeinen toiminta on avainasemassa, kun halutaan toivon säilyttävää ilmastotoimintaa.
Maantieteilijänä monet ilmastonmuutokseen liitty- vät teemat ja keskustelut tuntuvat tutuilta, ja aihee- seen liittyvä monimittakaavaisuus saa joskus ajat- telemaan, että maantiede voisi olla yksi ilmaston- muutostutkimuksen avainaloista. Ainakaan vielä ilmastonmuutoksesta ei ole kuitenkaan tullut maan- tieteellistä osaamista kokoavaa kattokäsitettä, ja yhteiskunnallista keskustelua ilmastonmuutoksesta käyvät pääasiassa muiden alojen edustajat. Onko sinulla erityisiä terveisiä maantieteen ja aluetie- teen alan tutkijoille: millaista tutkimusta, organi- soitumista tai viestintää tarvittaisiin tällä hetkellä?
Ilmastonmuutoksessa on kosolti tutkittavaa maan- ja aluetieteilijöille. Nyt näyttää siltä, että maantie- teilijät lokeroituvat tarkastelemaan ilmastonmuu- tosta joko luonnontieteen näkökulmasta tai yhteis- kuntatieteellisesti kokeilevaan ilmastoyhteistyön
osalta. Missä on maantieteilijöiden kyky nähdä ilmastonmuutos kokonaisvaltaisemmin? Alalta puuttuvat ehkä myös oikeanlaiset foorumit tutki- mustiedon esille tuomiseen. Maantiedettä ja yhteis- kunnallista ympäristötutkimusta esittelevä Versus- verkkolehti (<www.versuslehti.fi>) on tervetullut foorumi, mutta sielläkin on haun perusteella varsin vähän ilmastonmuutosta koskevaa uutisointia. Itse olen koettanut edistää ilmastonmuutosta koskevaa uutisointia Twitter-tililläni <@RatinenIlkka>.
Ilmastonmuutos on tietysti maantieteenkin kan- nalta haastava teema, ja kestävyystieteet ovat osit- tain tulleet maantieteen tontille maailmalla sekä Suomessa. Kannustankin maantieteilijöitä tarkas- telemaan kestävän kehityksen näkökulmia alueel- lisesti erityisesti toiseuden näkökulmasta. Myös ilmastopäästöjen kompensointiselvityksiin maan- tieteilijöillä olisi vaikkapa paikkatieto-osaamisen osalta paljon annettavaa. Se lienee selvää, että yksin pipertämällä maantieteilijäkään ei saa tehtyä mer- kittävää ilmastonmuutokseen liittyvää tutkimusta.
EVI-CARITA RIIKONEN &
HANNU LINKOLA Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto & Kulttuurintuotannon ja maiseman-
tutkimuksen koulutusohjelma, Turun yliopisto
