Aatteen tiede ja tieteen aate
Timo Salminen: Aatteen tiede. Suomalais- Ugrilainen Seura 1883–2008. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2008.
253 s. isbn 978-952-222-013-4.
Kirjoittajansa Timo Salmisen mukaan Aatteen tiede on tilauksesta kirjoitettu Suomalais-Ugrilaisen Seuran 125-vuotis- historia, jonka painopiste on ajassa en- nen 1960-lukua. Kirjoittajalla on seuran ulkopuolinen kulttuurin- ja historiantut- kijan näkökulma. Teos tutkii seuran aat- teellista perustaa ja tavoitteita ja niiden muutoksia, siis tieteen ideologisia ja po- liittisia kytkentöjä.
Teoksen asetelmassa aate on tiedettä motivoiva ja elähdyttävä voima, ja se tar- koittaa muun muassa kansallisuusaatetta, suomenmielisyyttä, kulttuurista ja poliit- tista riippumattomuutta ja kansallisval- tion tavoittelemista. Ensimmäisessä lu- vussa Salminen esittelee kansallisuuden ja nationalismin ideologista pohjaa ja suh- detta muun muassa Herderiin. Salminen luonnehtii aatteellisuutta yleisluontoisesti, mutta jättää sitten sen tavallaan kellumaan ajan saatossa ja yhteisön dynamiikassa ja tarkastelee dokumenttien valossa, mil- laista kansallisuusaate seurassa kulloinkin on ollut ja miten sen perusteella on toi- mittu. Aatteellisuuden vaihteluihin ovat vaikuttaneet eri aikoina henkilöt sekä po- liittinen ja tieteellinen tilanne. Tämä on näkynyt esimerkiksi keskusteluina siitä, miten kansainvälinen tai kansallinen seu- ran tulisi olla tai kuuluiko esimerkiksi ar- keologia tai altaistiikka seuran alaan.
Teos ei kerro vain seuran aineetto- masta puolesta, vaan myös tieteen arki näkyy selostuksissa keruumatkoista, sa-
nakirjojen teosta, ainaisesta varojen niuk- kuudesta, pätkätöistä ja kirjeenvaihdosta viranomaisten kanssa. Arjen rasitusten luonne, syyt ja niiden voittaminen ovat keskeinen osa aatteellisuuden toteutu- mista. Toiminta on ollut poliittisten suh- danteiden määräämää jatkuvaa pon- nistelua sukukansojen luokse pääsemi- seksi ja niiden kielellisten ja kulttuuris- ten va pauk sien vaalimiseksi. Toimijoiden joukko on ollut laaja, tuttujen fennougris- ten lisäksi eri tavoin vaikuttaneita polii- tikkoja ja kulttuuripersoonia olivat muun muassa Mannerheim, Pälsi ja Kekkonen.
Salminen tarkastelee myös muita tie- teeseen vaikuttavia ja aatteellisuutta ah- distavia tekijöitä, kuten valtion budjetti- valtaa, tiedepolitiikkaa ja yhä enenevää kontrollia. Koska teos kertoo aatteen tie- teestä, sivumpaan on jäänyt itse ”puh- das” tai autonominen tiede. Tekijä luet- telee seuran julkaisuja ja kertoo aines- kokoelmien karttumisesta, mutta sanoo vain vähän esimerkiksi kielentutkimuk- sen kiistoista ja luonteen tai painopistei- den muutoksista, eikä alan käsitteellistä tai metodologista historiaa ole tarkasteltu juuri lainkaan.
Komea 1800-luku ja itsenäisyyden alkukymmenet
Salminen aloittaa alusta, seuran ideolo- gisesta, hallinnollisesta ja taloudellista taustasta. Seuraa perusteltiin Castrénin perinteen jatkamisella ja matkojen ra- hoittamisella. Ajatukset olivat korkeita ja harmonisia, kun ”nationalismin ja kos- mopolitismin lisäksi [perustamis]ko- kouk sessa sovitettiin yhteen romantikko-
jen ja evolutionistien toiveet ja tavoitteet”
(s. 13).
Sulatettavaa olikin paljon: herderi- läinen Porthanin ja Franzénin aloittama kulttuurinationalismi (kansojen luonne ilmeni kielessä ja kirjallisuudessa), Snell- manin hegeliläinen ja liberalistinen suo- malaisuusaate, Lönnrotin ja Europaeuk- sen suomalainen identiteetti, Länsi-Suo- men itää jyrkempi fennomania, Ahlqvis- tin eurooppalaisuus ja Yrjö-Koskisen ”se- paratistisia hankkeita” varova Venäjälle lojaali näkemys. Seuran perustamisella oli siis laaja pohja suomenmielisissä kulttuu- ripiireissä, mitä osoitti myös rahoittajien runsas määrä. Otto Donner oli keskeinen aloitteentekijä, ja hänen suurta panostaan Salminen arvostaa mainiten hänet pitkin matkaa sosiaalisesti kyvykkääksi, aatteel- liseksi ja tieteellisesti painokkaaksi.
Alun jälkeen alkoi seuran sankariaika:
Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakaus- kirja (SuSA) perustettiin, yhteistyösuh- teita luotiin muun muassa Kazaniin, Un- kariin ja pohjoismaihin, stipendejä alet- tiin jakaa. Salminen kertoo aatteen olleen joskus myös alentuvainen ja suomikes- keinen: venäläisiä halveksitaan ja suoma- laisuutta nähdään sukukansoissa. Salmi- nen näyttää myös kiintoisia erimielisyyk- siä muun muassa Wiklundin, Setälän ja Genetzin väleissä varsinkin suhteessa ruotsalais- ja venäläisvastaisuuteen.
Seuran toiminta oli laajimmillaan po- liittisesti vilkkaana aikana 1894–1918.
Donner vei seuraa kohti yleiskielitieteel- lisiä kysymyksiä, länsieurooppalaisia yh- teyksiä ja kielellisesti laajempaa alaa Aa- siassa. Fonetiikkaa harrastivat Pipping ja Äimä; Setälä toi nuorgrammaattisuutta, käynnisti sanakirjaprojekteja ja oli hyvin monella taholla aloitteellinen, esimerkiksi suomalais-ugrilaisten väestötietojen haa- limisessa Venäjältä ja Castrénin patsasa-
siassa. Vuosisadan lopulla tehtiin suuria matkoja Keski-Aasiaan. Kunnianhimoi- sia osanottajia oli paljon, ja niinpä seurasi erimielisyyksiä rahasta ja kysymyksiä tut- kimusmoraalista ja itsenäisyydestä. Tämä on kirjassa kiinnostavasti esillä.
Routavuosina tutkijoiden poliittisuus näkyi, sekä myös erot kannoissa, esimer- kiksi jako perustuslaillisiin ja myöntyväi- siin. On kiinnostavaa nähdä, että joskus kieli ja sen tutkijat ovat olleet kansakun- nan kohtalon tekijöitä.
Ensimmäisen maailmansodan lopussa aatteellisuus näkyi verhoamattomana valkoisuutena kuten suursuomiajatuk- sina, monarkismina ja saksalaisten mai- hinnousujoukkojen komentajan palkit- semisena. Kansalaissota oli suuri järky- tys, mutta paluu rauhan töihin kävi kum- mallisen nopeasti. Tällaisesta murrosajan aatteellisesta hämmennyksestä olisi mie- lellään lukenut enemmänkin. Perusteelli- suudessaan Salminen väläyttää myös eri- koisia tapauksia: seuran piirissä mitattiin kalloja ulkomailla oletetun suomalaisten mongolisuuden torjumiseksi.
Maailmansotien väliselle ajalle Sal- minen antaa otsikon Heimoseura. Seura oli valkoinen muutamin perusvivahtein, oli kansallisuus- ja heimoaatetta, puris- mia ja ”muinaisuushakuisuutta”. Vire oli suomenmielinen ja talonpoikainen. Kau- punkien kapinoivalla roskaväellä ei ollut sijaa, ja ruotsiakin syrjittiin (mikä osin oli joidenkin setälävastaisuutta). Salmi- nen mainitsee nimeltä eri lailla valkoisia seuralaisia, mikä on harvinaisuudessaan mielenkiintoista. 1930-luvusta hän an- taa seuralle puhtaat paperit: ”[t]oisaalta seura ei silloinkaan antautunut heimo- ideologien tai äärioikeiston vietäväksi eikä lähtenyt itse ajamaan varsinaista hei- mopolitiikkaa” (s. 107) ja katsoo epäilyt- tävien fennistien toimineen naapuriseu-
roissa, kuten Ugrien kerhossa ja neuvos- tovastaisessa Prometheus-kerhossa.
Sodan ajan monia käänteitä ja han- kaluuksia kuten myös ideologisia muu- toksia Salminen esittelee tiiviisti. Talvi- sodan hengen jälkeen toiminta norma- lisoitui, mutta välirauhan aikana seura aktivoitui Neuvostoliiton suuntaan, jol- loin muun muassa Lauri Posti ja SDP:n (myöh. SKDL) kansanedustaja Sylvi-Kyl- likki Kilpi (Sinervo) olivat perustamassa kulttuuriyhdistystä Suomi-Neuvostoliitto Seuran kilpailijaksi.
Jatkosodan aikana otettiin ulkojäse- niä Saksasta, natsejakin. Jotkut seuran jä- senet olivat saksalaismielisiä, mutta Sal- minen katsoo aika harvan olleen Akatee- misen Karjala-Seuran (AKS) edustaman suursuomalaisuuden kannalla, vaan siitä oli erkaannuttu jo Mäntsälän kapinan ai- kana 1932, ja yleensä seuran toiminta oli Salmisen mukaan maltillista. Seuran jä- seniä oli sodan ajan ideologisissa töissä muun muassa Itä-Karjalassa ja sotasen- suurin ja propagandatyön palveluksessa, ja aineistoa kerättiin vangeilta ja valla- tuilta alueilta.
Salmisen kuvauksesta saa aineksia miettiä, sopisiko ideologinen ajopuuteo- ria kansallisiin tieteisiin, sillä aate tuntui kulkevan jonkin verran sotamenestyksen ja ideologisten suhdanteiden mukaan.
Toisaalta tutkijat asennoituivat sotaan käytännöllisesti yrittäen vain pelastaa ja tutkia kaikkea, mihin käsiksi pääsivät.
Sodan jälkeen uusi realismi
Ajan 1945–1963 otsikkona on Tieteelli- sen profiilin vakiintumiskausi. Kuten Sal- minen referoi, seuran sihteeri Posti to- tesi rauhan tultua, että ”uusissa oloissa ei ollut mahdollista harrastaa samanlaista kansallisen kulttuurin ja tieteen käsit-
teen sisällön aatteellista pohdiskelua kuin maailmansotien välissä oli tehty. Niinpä
’kansallinen tiede’ kivettyikin vähitellen fraasiksi, jota käytettiin puhuttaessa suo- malaisesta ja suomalais-ugrilaisesta kie- len-, kulttuurin- ja historiantutkimuk- sesta mutta jonka merkitystä ja aatteel- lista taustaa oikeastaan kukaan ei enää ainakaan aktiivisesti muistanut” (s. 157).
Tieteellisyydessä olikin pitäydyttävä, sillä valvontakomissio uhkasi seuraa lak- kautuksella johtuen muun muassa hei- moaatteellisuudesta ja liian likeisistä suh- teista Neuvostoliitosta paenneisiin fen- nougristitutkijoihin. Vasemmistolla oli nyt valtaa, muttei kansallista perinnettä tai yhteyksiä seuraan eikä tieteenalaan, eikä se edelleenkään päässyt piireihin tai siitä ei ollut siihen. Tieteellinen vakiintu- minen tarkoittanee diakronisen uralistii- kan vahvaa asemaa, vaikka Itä-Aasian tut- kimus ja altaistiikka pysyivätkin mukana.
Aatteeton seura ei suinkaan ollut. Sal- minen näkee ensi sijassa Paavo Ravilan seuran aatteellisuuden kantajaksi ja muo- toilijaksi. Salmisen mukaan yliopiston rehtori ja seuran esimies (1955–1968) Ra- vila hahmotteli (1954) ”länsimaisen kult- tuurin peruspilareiksi antiikin perinnön, kristinuskon ja kansallisuusaatteen” ja hyökkäsi voimakkaasti ”kommunistista, johdonmukaisen sentralisaation periaat- teelle rakentuvaa imperialismia” vastaan.
Edelleen Ravila katsoi, että ”kaikki todel- linen kulttuuri on kansallista ja kansalli- suusaate on ainoa voima, joka voi pelas- taa pienet kansat” (s. 161). Tällaisesta läh- tökohdasta ja ”usein varsin konservatii- visesti” hän hahmotteli myös SUS:n toi- minnan. ”Ravila oli yksi harvoja, jotka todella yrittivät pohtia, mitä kansallisen kulttuurin ja tieteen käsite merkitsee ja missä määrin sillä on yhä aatteellista si- sältöä.” (Mp.) Silti jää epäselväksi, mitä
Ravila pohti. Hänen vakaumuksestaan Salminen sanoo: ”voimakas vakaumus juuri läntisen suuntauksen ja vapaamieli- syyden välttämättömyydestä Suomelle ja sen tieteelle” (s. 163).
Käytännöllis-poliittinen toiminta län- teen olikin vilkasta. Kansainvälisiä vaihto- suhteita ja suhteita emigroituneisiin fen- nougristeihin elvytettiin, valittiin uusia ulkojäseniä, vähitellen alettiin matkustaa Yhdysvaltoihinkin ja unkarilaisia tuettiin kansannousun aikana. Itäänkin toiminta oli yritteliästä. Suhdanteiden mukaan koe tettiin toimia suomalais-neuvostoliit- tolaisissa yhteistoimintaelimissä, vaihto- suhteita sukukansojen tutkijoihin ja kir- jastoihin vaalittiin vaihtelevasti. Suurena tavoitteena oli päästä sukukansojen pa- riin, mikä edistyi vaivalloisesti. Seura tar- josi esitelmämahdollisuuksia ja julkaisu- kanavan monelle Itä-Euroopan tutkijalle.
Tasapainoiltaessa ulkovirolaisten ja neuvostoviron välissä seuran toiminta oli joskus jopa valtakunnan ulkopolitiikkaa:
kun Kekkonen 1964 kävi Tallinnassa ja Tartossa, suhteet Neuvosto-Viroon vah- vistuivat ja ”virallisesti” heikentyivät ul- kovirolaisiin, mutta seuran ja sen jäsen- ten suhteet säilyivät. Lennart Meri valit- tiin ulkojäseneksi; hän ei ollut tutkija, ja valinnan todellinen syy olikin poliittinen.
Puheenjohtaja Ravila toimi Akate- mias sa ja yliopistossa rehtorina ja kansle- rina. Hän oli Setälän kaltainen autoritaa- rinen ja tehokas realisti ja otti kantaa yh- teiskuntaan. Salminen kuvaa seuran aktii- viset toimijat aatteellisesti ja poliittisesti suhteellisen yksituumaisiksi ja päämää- rätietoisiksi pragmaatikoiksi aatteen tie- dettä tekemään. Tämä herättää kiinnos- tavia jatkokysymyksiä, sillä toimijat oli- vat taustaltaan erilaisia ja jotkut kiistelivät keskenään: seurassa aktiivinen entinen AKS-lainen Vilkuna oli tuohon aikaan
melko myöntyväinen, ja Postilla ja Ravi- lalla oli aivan erilaiset suhteet Kekkoseen.
Valtion epäkansalliset aatteet Ajan 1965–1990 Salminen on erottanut omaksi luvukseen Vapaa vai valtion oh- jaama seura. Hän näkee valtion otteen tieteeseen kovana: valtiovalta pyrki oh- jailemaan seuroja, tieteelliset nimityk- set politisoituivat ja Kekkosen varjokin hieman häilyi seuran yllä. Tätä vastusti- vat muun muassa Ravila ja Rapola sekä Tuomo Tuomi, jotka olivat myös orga- nisoimassa kansallisille tieteille yhteistä Kansallisten kielten ja kulttuurien tutki- muksen keskusliittoa, jonka nimessä ”eri- tyisesti sana kansallinen herätti väittelyä.
Se osoittaa, että kaikkien tieteenalojen piirissä käsite ei ollut pelkkä tyhjä sana vaan sille todella annettiin jokin merki- tys” (s. 180). Tässä olisi sopinut sanoa, mikä tuo merkitys kullekin oli.
Edelleen Salmisen mukaan ”Suo- malaisen humanistisen tieteen pohjim- maiseksi velvollisuudeksi SUS hahmot- teli eräänlaisen maanpuolustustehtävän”
(s. 181), sillä [SUS:n Valtion humanisti- selle toimikunnalle antaman lausunnon mukaan (Salminen mp.)] ”Suomen kieli ja kulttuuri ovat voimakkaiden kieli- ja kulttuurivaikutteiden alaisena. Massa- kulttuurin leviämistä voidaan torjua en- tistä määrätietoisemmin kehittämällä sel- laista aitokansallista kulttuuripääomaa, jota esimerkiksi Kaustisen kansanmusiik- kijuhlat ja Helsingissä Seurasaaressa kan- santaiteen ja kansanomaisen juhlaperin- teen esittäminen edustavat”.
Näin seuran piirissä reagoitiin urba- nisoituvaan ja modernisoituvaan maa- ilmaan. Rahoittajiin kuitenkin vedot- tiin entiseen tapaan, sillä ”Vaikka sotaa edeltävän ajan arvot oli 1970-luvun Suo-
messa kyseenalaistettu, voimakas kansal- liseen tehtävään vetoaminen 1930-luvun hengessä oli edelleen se naru josta oli ve- dettävä, jos mieli saada rahahanasta edes muutaman pisaran”. (S. 181–182.)
Nähdäkseni Salminen näkee seuran aatteen entisenlaiseksi ja katsoo, että val- tiovallan eri tahot haastoivat sen ulko- puolelta, toisesta aatemaailmasta. Tuota ulkopuolista aatemaailmaa Salminen ei täsmennä, mutta ajan elänyt lukija tietää silloin olleen Salmisen hahmottelemalle seuran aatemaailmalle vastakkaista aat- teellisuutta, muun muassa kulttuuriradi- kalismia (underground, teatterin uudistu- minen, laululiike yms.), opiskelijoiden lii- kehdintää, seksin ja keskioluen vapautu- mista, kannanottoja Vietnamin sotaan ja suhtautumista Tsekkoslovakian miehityk- seen. Teoksen aiheena on tieteen aatteel- lisuus, joten tuonkin ajan aatteita ja aat- teellisia rintamalinjoja olisi pitänyt avata enemmän, kun tilanne kuitenkin latau- tuneena esitetään ja tuo aika aatteellisesti myrskyisäksi tiedetään. Kysymys oli pal- jon laajemmasta kulttuurisesta murrok- sesta, kuin Salminen antaa ymmärtää.
Ulkopoliittisesti seuran linja ja olo- suhteet olivat ennallaan. Salmisen mu- kaan (s. 189–191) ”SUS:n suuri tieteelli- nen ja kasvavassa määrin poliittinen on- gelma oli edelleen Neuvostoliitto”, jonka yhteistyöhalukkuus oli vain sanahelinää.
Aatteellisuus oli edelleen tasapainoilua, diplomatiaa ja epäsuoraa tukea suoma- lais-ugrilaisille kielille ja niiden puhujille.
Kansainvälinen kielentutkimus kehit- tyi ja laajeni viime vuosisadan loppupuo- lella nopeasti. Siitä seurasi monenlaista tyytymättömyyttä myös kotimaiseen kie- lentutkimukseen. Muuttuva kielitiede ah- disti seuraa, ja seuran diakronisuus koet- tiin tieteellisesti konservatiiviseksi. Tä- män Salminen toteaa hyvin lyhyesti (s.
187). Hän sijoittaa tuon tyytymättömyy- den 1990-luvulle (s. 203–204), liian myö- häiseksi. 1960–1980-lukujen kielitieteelli- set kiistelyt nähdäkseni heijastelivat laa- jemminkin kielentutkimuksen aatteita ja sosiaalisia rakenteita, esimerkiksi sosio- lingvistiikan etsiessä suuntaansa.
Luku Muuttunut maailma kertoo seu- ran vaiheista Neuvostoliiton jälkeen avau- tuneessa tilanteessa. Silloin sukukanso- jen pariin pääsi, ja niiden kulttuureilla oli tilaa hengittää. Salmisen mukaan seura kuitenkin oli passiivinen, mikä näkyi muutamien nuorehkojen tutkijoiden tyy- tymättömyytenä. Arjen hankaluudet koti- maassa olivat tutuntyyppisiä: talouslama, tulosohjaus, Tieteellisen seurain valtuus- kunnan (TSV) organisoimispyrkimyk- set sekä kiistat seuran alasta, esimerkiksi kuuluiko Itä-Aasian tutkimus mukaan.
Arvio
Salmisen teos on huolella tehty ja taitol- taan ja kuvitukseltaan kaunis. Lähteitä on käytetty vakuuttavasti, ja lopussa liit- teinä on vakuudeksi tilastotietoja muun muas sa kunniajäsenistä, ulkojäsenistä ja pidetyistä esitelmistä. Esitys on sujuvaa ja kieli luontevaa. Vain siellä täällä jotkin kappaleet ovat sisällöltään hieman seka- laisia ja jotkin asiat tulevat esitetyiksi hie- man oudossa yhteydessä.
Kirjan jako lukuihin ja niiden nimeä- minen – samalla ajan sisällöllinen perio- disointi – ei ainakaan aivan suoraan näytä kaikin puolin perustellulta. Miksi esimer- kiksi ajan 1945–1963 otsikkona on Tieteel- lisen profiilin vakiintumiskausi, kun teos ei osoita tuon ajan tieteestä mitään eri- tyistä vakiintuneisuutta? Seuraava kausi on Vapaa vai valtion ohjaama seura. Ku- ten edellä totesin, olisi ollut syytä sanoa, mistä kaikesta lopulta oli kysymys, jos
valtion ohjauksen vastustaminen oli ajan keskeisintä aatteellisuutta.
Salmisen teoksessa kansallisuuden eri aikojen kasvot näkyvät erinomaisesti. Ko- konaiskuvaa olisi voinut koota enemmän- kin, sillä monesti hän vihjaa tai edellyttää, että tieteellä on melko tiedostettu Aate.
Lopussa hän sanoo (s. 206): ”Suomalais- ugrilaisuus oli 1800-luvun tiedemiehille aate, osa omaksi koetun kansallisuuden rakentamista. Vaikka suomalaisuutta ny- kyisessä, tiedostetussa mielessä ei ollut vielä olemassa, tutkijat kokivat etsivänsä jotain todella olemassa olevaa ja ollutta”.
Alkuaikojen aate siis oli vahva ja elähdyttävä, mutta nykyistä tiedosta- mattomampi tai analysoimattomampi.
Vaikka kirjan painopiste on ajassa ennen 1960-lukua, silti olisi kaaren voinut piir- tää loppuun asti ja miettiä, mikä tuo aate nykyisessä tiedostetummassakin mielessä on ja miten se seuraa kantaa. Teoksesta näkyy, että yleensä aate on ollut kansal- linen, historiallinen ja kohottava idealis-
tinen kansallisuus- tai heimoaate, joka on poliittisesti funktionaalisessa vuoro- puhelussa reaalimaailman kanssa. Yksi aikojen saatossa kelluvan aatteen yhtei- nen nimittäjä on Salmiselle kansallinen, kielellinen ja kulttuurinen riippumatto- muus, ja nähdäkseni ilmenee, että se on lähinnä tarkoittanut riippumattomuutta Venäjästä tai Neuvostoliitosta. Näin ollen aate on ollut geopolitiikan ehdoilla toteu- tuvaa ja hyvin usein jonkinlaisen venä- läiskonstituentin sisältävää.
Hyvin tehty teos on suuri harppaus tieteenalan historiallisessa ja aatteellisessa itseymmärryksessä. Olikin jo aika kirjoit- taa tuo kirja, sillä fennougristien ja var- sinkin fennistien yhteiskuntasuhteista on kirjoitettu varsin vähän. Teoksen luettua tuntuu, että ehkäpä nykyajankin tutki- muksella on aatteita, joita voisi tehdä nä- kyväksi.
Tapani Kelomäki etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Kuvia Suomen suvun menneisyydestä
Satu Tanner: Salaperäinen Suomen suku.
Tutkimuslaitos Suomen suvun historiikki.
Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuslai- tos 2007. Verkkojulkaisu. http://kaino.
kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk3/.
isbn: 978-52-5446-31-9.
Salaperäinen Suomen suku on historiikki tutkimuslaitos Suomen suvun alkuvai- heista, varsinkin sen värikkäästä perus- tamisesta. Laitos oli E. N. Setälän hanke,
suurisuuntainen ulkomaisten esikuvien mukainen kansallinen tutkimuslaitos, jonka toiminta alkoi 1930 ja joka yhdis- tettiin Kotimaisten kielten tutkimuskes- kukseen 1976. Laitoksessa oli määrä ke- rätä, tallentaa ja tutkia aineistoa uralilai- sista kielistä ja monenlaisesta kansanpe- rinteestä.
Historiikin kirjoittaja Satu Tanner on Tutkimuslaitos Suomen suvun ja Koti- maisten kielten tutkimuslaitoksen vete-
