Ullamaija Kivikuru (toim.): Laman julkisivut

(1)

Tiedotustutkimus 2003:2

Lama niin kuin media sen näki

Ullamaija Kivikuru (toim.):

lAMAN JULKISIVUT Media, kansa ja eliitit 1990-luvun talouskriisissä.

Helsinki: Paimenia-kustannus 2002. 320 s.

Luonnontieteistä tuttu työryhmä- työskentely näyttää toimivan myös yhteiskuntatieteellisessä mediatut- kimuksessa. Sen osoittaa yhdek- sän "lamanaisen" Minna Aslaman, Anu Kantolan, Ullamaija Kivikurun, Maija Kosken, Laura Raittilan, Tuija Parikan, Katja Pehrmanin, lnka Sa- lovaara-Moringin sekä Sannan Val- tosen yhteisponnistus, artikkeliko- koelma

Laman julkisivut.

Professori Kivikurun toimittama teos esittelee Suomen Akatemian laajan (noin 25 miljoonaa mark- kaa) lamaohjelman mediaa ja julkisuutta käsittelevän osaprojektin tuloksia. Kirja koostuu vahvaan empiriaan pohjautuvien opinnäy- tetöiden tiivistelmistä sekä lama- aikaa ja mediamaiseman muutok- sia taustoittavista yhteenvetoartik- keleista.

Kirjan rakenne ja erilaisten tekstien rytmitys on mainio. Artik- kelit on myös kirjoitettu ja editoitu hyvin. Vain kahta kaipasin: lama- ajan journalistien näkökulmaa ja edes yhtä miestutkijaa (on huoles- tuttavaa, jos miehet kelpaavat enää vain referoitaviksi lähteiksi).

Kirjan parasta ja käyttökelpoi- sinta antia ovat usean kirjoittajan tekemät analyysit. Niissä tiivistyvät oivaltavasti lama-ajan vaikutukset niin suomalaiseen mediamaise- maan kuin suomalaiseen yhteis- kuntaan laajemminkin. Esimerkiksi Minna Aslaman ja Ullamaija Kivi- kurun runsaan 20 sivun analyysin kaltaisia esityksiä toivoisi näkevän- sä yhteiskuntatieteellisessä tutki- muksessa enemmänkin. Toisaalta on ymmärrettävää, että nykyaikai- sen artikkelitehtailun tulospaineis- sa syvällinen ajattelu ja analysointi uhkaavat jäädä harvinaisiksi her- kuiksi. Määrää on aina helpompi mitata kuin laatua.

Lamatutkijoita yhdistänyt kes- keinen kysymys kuuluu: miten ta- louskriisistä keskusteltiin julkisuu-

dessa? Tekijät määrittelevät julki- suuden poliittisia päättäjiä ja kan- salaisia välittäväksi rakenteeksi.

Suuria yllätyksiä tutkijat eivät ole löytäneet ja sen he myöntävät itsekin (s. 14). Yhtenä keskeisenä tuloksena he päättelevät, että

"niin sanottu valtavirtamedia ra- portoi lamasta virallisista diskurs- seista ja suhtautui lamaan konser- vatiivisesti, ikään kuin jälkijunas- sa". Tutkijoiden mielestä sekä Yleisradion tv-uutiset että

Helsin- gin Sanomat

ymmärsivät työttö- myyden uutiseksi vasta, kun talouskriisi oli jo arkipäivää vuonna 1991. Tätä jälkijättöisyyttä ei kir- jassa kuitenkaan todisteta, pikem- minkin päinvastoin. Esimerkiksi työttömyysaiheisien artikkelien määrää kuvaavasta taulukosta (s.

17) käy ilmi, että sekä YLE:n että

Helsingin Sanomien

uutisoinnissa teema lisääntyi jyrkästi jo vuoden 1990 puolivälistä alkaen.

Kiistaton ei ole myöskään tutkijoiden väite, jonka mukaan työttö- myysuutisoinnin huippu olisi ajoit- tunut vuoteen 1993. Saman tau- lukon mukaan sekä Yleisradiossa että

Helsingin Sanomissa

työttö- myysaiheisien juttujen ja ohjelmien määrät olivat nimittäin suu- rimmillaan vuonna 1996. Tutkijoi- den selitys työttömyysuutisoinnin väliaikaiseen laskuun (1994-1995) osuu varmasti oikeaan: EU-uutisointi syrjäytti parin vuoden ajaksi muita aiheita. Esimerkiksi Yleisra- diossa Euroopan unioni -aiheisten ohjelmien ja juttujen määrä kak- sinkertaistui vuodesta 1993 vuoteen 1994.

Tutkimusjakson suosituimmat teemat Yleisradion tv-uutisten pääuutislähetyksissä olivat talous ja politiikka, jotka kattoivat yh- teensä yli 40 prosenttia uutisai- heista. Selvimmin tutkimusaikana lisääntyi rikosuutisointi. Lama-aiheisten uutisten lähteinä korostui- vat hallituksen edustajat, virka- miehet, poliitikot ja liike-elämän edustajat. Niin sanotut rivikansa- laiset saivat pääroolin noin seitse- mässä prosentissa jutuista ja esimerkiksi työtön pääsi vain harvoin päätoimijaksi Yleisradion pääuuti- siin.

Maakuntalehdissä talouskriisi näyttäytyi eri tavoin. lnka Salovaa- ra-Moringin mukaan kuva lamasta

ja sen kokemuksesta oli erilainen alueesta riippuen. Taustalla olivat erilaiset maakunnalliset identitee- tit ja myös se, että laman vaikutukset, muun muassa työltä- myysasteet ja myöhemmin vienti- johtoinen elpyminen, vaihtelivat eri puolilla maata. Lama oli kaikilla alueilla syvimmillään 1992. Uusi- maa oli ainoana alueena yltänyt laman jälkeen talouden huippu- vuoden (1989) tasolle.

Sanomalehtien

(likka, Lapin Kansa, Etelä-Suomen Sanomat

ja

Karjalainen)

päätoimittajat kertoi- vat haastatteluissa, että alueellisen lehdistön luoma positiivinen henki on tärkeä alueelliselle yrityselämä I- Ie. Yrityselämä saattoi reagoida voimakkaasti, jos uutisointi oli sä- vyltään negatiivista. Päätoimitta- jien mukaan positiivinen talousuu- tisointi lisää positiivisia odotusar- voja. Jos päätoimittajien positiivinen henki -oppia on tosissaan alettu soveltaa käytäntöön, voi- daan ehkä pian kysyä, onko maa- kuntalehdissä enää lainkaan mah- dollista tehdä perinteistä, kriittistä talousjournalismia.

Myös Anu Kantolan artikkeli poliittisen eliitin ja talouskriisin jul- kisuuden suhteista panee mietti- mään mediajulkisuuden mahdolli- sia liian suuria katvealueita. Yhte- nä laman keskeisenä syynä on pi- detty sitä, ettei pääomamarkkinoi- den vapauttamisesta käyty tar- peeksi laajaa julkista keskustelua.

Kantolan arvion mukaan rahapoli- tiikan alueella julkinen ja kulissien takainen puhemaailma erosivat toisistaan ennen lamaa ja laman aikana ehkä eniten. Keskeiset päättäjät pelkäsivät, että julkinen keskustelu "pilaisi" järkevän ta- louspolitiikan eivätkä siksi tuoneet tietojaan ja näkemyksiään julki- suuteen.

Talouskriisi johti poliittisen ja ta- loudellisen eliitin kurinalaiseen jul- kisuusstrategiaan. Kantolan mie- lestä tällainen strategia saattaa ai- heuttaa monentyyppisiä ongel- mia, esimerkiksi huhupuheet li- sääntyvät ja relevantin tiedon läh- teillä olevien asema vahvistuu. Ta- louskriisin yhteydessä mediajulki- suuteen pitäytyneet kansalaiset, kuten pienyrittäjät, eivät osanneet riittävästi arvioida esimerkiksi va- luuttalainoihin liittyviä riskejä.

Kantola varoo yleistämästä talouskriisin julkisuutta koskemaan kaikkea talouspoliittista ja laajem- paa poliittista keskustelua, mutta toteaa kuitenkin: "saattaa olla, et- tä laman kokemukset jäävät poliittisen kulttuurin muistiin ja vaikut- tavat laman jälkeenkin julkisuu- dessa käytävän keskustelun luon- teeseen ja laajuuteen" (s. 281).

Vaikenemisen kulttuurilla on Suo- messa historiallista jatkumoa.

Kantola lainaa Esko Salmisen itse- sensuuritutkimuksen tietoja ja toteaa, että suomalainen lehdistö mukautui valtionjohdon idänpoli- tiikkaan erityisesti Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen.

Valtaeliitin vaikeneminen ja journalismin itsesensuuritraditio ulottuu kuitenkin huomattavasti pidemmälle historiaan eikä lama- aikakaan ollut mikään päätepiste.

Esimerkiksi Euroopan unionin jäse- nyydestä äänestettäessä poliittis- taloudellinen eliitti sai taas tahton- sa läpi ja mediajulkisuus vaikeni turvallisuuspoliittisista näkökoh- dista.

TURO USKALI

Tiedettä tekemään!

Merja Kinnunen & Olli löytty (toim.):

TIETEELLINEN KIRJOITTAMINEN Tampere: Vastapaino 2002. 204 s.

Niin paljon kuin erilaisia tekstejä onkin opittu purkamaan, analysoi- maan ja imitoimaan, ovat tieteelli- set tekstit jääneet usein oudon koskemattomiksi. Ylevien periaat- teiden ja laitoskohtaisien oppai- den väliin on jäänyt (k)ammottava aukko, jota Vastapainon uutuus täyttää ansiokkaasti. Merja Kinnu- sen ja Olli Löytyn toimittama Tie-

teellinen kirjoittaminen

käsittelee tiedettä niin teksteinä, kirjoittamisen käytäntöinä, kustannusalan tuotteina kuin mielihyvää tuotta- vana toimintanakin. Teos yhdistää miellyttävällä tavalla teoriaa ja analyysiä konkretiaan ja käytän- nön neuvoihin. Se on antoisampi kuin monet aiemmat tieteellistä

kirjoittamista käsittelevät teokset, joiden painottuminen pilkun pai- kan tarkkailuun on ollut omiaan tukahduttamaan orastavia ja vä- hän vankempiakin tieteellisiä py- rintöjä.

Tieteellisen kirjoittamisen

painopiste on sen sijaan tieteen käytäntöjen sosiaalisuudessa ja kirjoittamisen kommunikatiivisuu- dessa. Se tekee näkyväksi konven- tioita, jotka usein tunnistetaan, mutta joita ei turhan usein kirjoi- teta näkyviksi.

Minna-Riitta Luukka erittelee artikkelissaan tieteellisen tekstin hyviä ja huonoja puolia. Vaikka apparaatti raskaalta tuntuukin, tarjoaa tiede toisaalta selkeitä kirjoittamisen jäsennysmalleja - ter- vetulleita etenkin humanisteille ja yhteiskuntatieteilijöille, joille tämä- kin kirja on ensisijaisesti suunnat- tu. Luukka tarttuu moneen kiin- nostavaan kysymykseen. Ohjaako objektiivisuuden ihanne väistä- mättä passiivilauseiden pariin? Mi- ten olla tieteellisesti kohtelias? Milloin "minää" on tekstissä lii- kaa, milloin liian vähän? Tieteelli- seksi tekstiä ei ainakaan tee ryp- pyotsaisuus, persoonattomuus, passiivisuus, koukeroisuus tai pit- kävirkkeisyys, summaa Luukka, mutta ei toisaalta itsekään irrotte- le ihmeemmin.

Tieteellinen sosiaalisuus on konkreettisimmin käsiteltävänä Arja Jokisen ja Kirsi Juhilan artik- kelissa, joka käsittelee yhdessä kirjoittamista. Se avaa monia uusia näköaloja yksinäisen akateemisen ahdistuksen ylittämiseksi, mutta ei jätä huomiotta myöskään kollek- tiivisen toiminnan riskejä. Yrjö Haila opastaa englanniksi kirjoitta- miseen selkokielisesti.

Freewriting-

idea on tosin hyödyllinen millä kielellä tahansa: tärkeätä on puh- distaa päänsä uusia ajatuksia estä- västä kuonasta. Ensi vaiheen pulp- puilun jälkeen tarvitaan tolkullista sisällöllistä jakoa aloitukseen, kä- sittelyyn ja !opetukseen. Tästä eteenpäin voikin turvautua Merja Kinnusen artikkeliohjeisiin, joille luultavasti on paljon käyttöä aina- kin jatko-opiskelijoiden koulutuk- sessa.

On miellyttävää, että

Tieteelli- nen kirjoittaminen

ei yritä tunkea kaikkia sukupuoleen liittyviä as- pekteja yhteen

Naiset ja xx

-tyyli-

sesti otsikoiluun artikkeliin, kuten on (ollut) tapana. Liisa Tainio analysoi tieteen tekstien sukupuolittu- neisuutta ja evästää sukupuolten hierarkisointien välttämiseen. Tai- nio kiinnittää huomionsa mm. sii- hen, miten

peniskateus

ja

protes- tanttinen etiikka

eivät näytä kai- paavan lähdeviitteitä, mutta

toi- nen sukupuoli

ja

heteroseksuaali- nen matriisi

ikään kuin tarvitsevat beauvoirinsa ja butlerinsa toistu- vasti. Jaana Vuori kirjoittaa puo- lestaan sukupuolineutraaliuteen pyrkivän kirjoittamisen ansoista - mitä tapahtuu, kun naisten ja miesten sijaan puhutaankin yksi- löistä, persoonista, henkilöistä ja ihmisistä? Vuoren pohdinta on kiinnostavaa ajatellen yhtäältä jyrkkiin sukupuoliasetelmiin ja toisaalta samuuden ihanteeseen no- jaavaa tasa-arvokulttuuriamme. Tarjolla on myös käytännön ohjeita herkkään sukupuolieron esittä- miseen.

Näkökulmat tiedekirjoittami- seen ovat siis moninaiset. Markku lhonen kirjoittaa vähälle huomille jääneestä genrestä, tiedekirjakritii- kistä. Tainion artikkelin lukeneena ihmettelen, miksi esimerkit huonosta tiedekritiikistä haetaan niinkin kaukaa kuin 1930-luvun keskusteluista tai 1990-luvun fe- minististen tutkimuksen sisäisistä keskusteluista - eikö lähempää löytynyt? Markku Ihosen laatimien kritiikkiohjeiden mukaisesti mai- nitsen kaikki kokoelman kirjoitta- jat. Pertti Alasuutari kirjoittaa tutkimuksen ja Olli Löytty käsikirjoi- tuksen muokkaamisesta kirjaksi ja Jaakko Heinimäki tieteen popula- risoinnista. Jukka Törrösen artik- kelissa tiedetekstit alistetaan nar- ratologisen katseen alle. Matti Hy- värinen pohtii kirjoittamista toi- mintana ja Esa Väliverronen pro- sessina. Mikko Lehtonen kirjoittaa mielihyvästä omassa erillisessä lu- vussaan.

Tiede on (myös) tunnejuttu mitä ilmeisin kateus valtasi mielen, kun mietin, miksi tällaista ei ole kirjoitettu aiemmin' Ehkä eräätkin opinnäytteet olisivat valmistuneet aikapäiviä sitten, jos kirjoittami- seen olisi saanut näin tolkullisia ohjeita.

SANNA KIVIMÄKI

Tiedotustutkimus 2003:2 91

(2)