Suvun "mustat lampaat" ja väkivallan uhrit
ensiksi haluan pyytää lu- kijoiltani anteeksi juttuani, joka on kaikkea muuta kuin jou
luinen. (mieluummin K.65) Joulu
han on vuoden hienoin juhla, valon ja rauhan juhla, ja silloin pitäisi kir
joittaa, ja myös lukea hienoja joului
sia juttuja. Ne saavat ihmiset rau
hoittumaan, unohtamaan kaiken ar
kisen aherruksen ja palauttavat mie
liin ihania lapsuuden jouluja. Kui
tenkin, - maailman mediat kertovat myös jouluna sodista, väkivallasta ja kuolemasta. Näin on ollut kautta historian, ja ikävä kyllä, luultavasti väkivalta kaikissa muodoissaan tu
lee jatkumaan, niin kauan kuin ih
m iskunta tätä palloa hallitsee.
Olen tutkinut sukujani parikym
mentä vuotta ja päässyt joissakin su
kuhaaroissa aina 1500-luvulle saak
ka. Näitä vuosisatoja "selatessa" on vastaan tullut hyvin usein väkival
taa sen monissa muodoissa. Niistä löytyy merkintöjä kirkonkirjoissa, joissa papit pitivät yllä myös "rikos
rekisteriä", salavuoteista, lammas- varkaista, sapatin rikkojista, viinan- myyjistä. Myös vakavista henkiri
koksista löytyy merkintöjä; kuollut häätappelussa puukoniskuun. Kun sukututkija löytää omasta suvustaan rikokseen syyllistyneen henkilön, voi hän jättää asiaa koskevat tiedot pois, mutta voi myös ottaa ne mu
kaan henkilötekstiin. Jos tällainen asia tulee yllättäen esiin, voi tutkijan m ieleen tulla vähän ahdistava aja
tus: "Oho, tällaistakos tämä sukuni onkin, hevosvarkaita ja muita rikkei
tä." Merkintä sukulaisesta kirkon
kirjassa; sakkotuom io lammasvar- kaudesta, - ei ole niin suuri asia, että sen vuoksi pitäisi tutkimus lopettaa.
Historiaa, tapahtunutta ei mielestäni voi muuttaa, eikä unohtaa.
Isoon-Antin jengi
Ensim m äisen kerran tutkimukseni alussa törmäsin mummuni isänäi- din serkkuun, joka oli Isoo-Antti, Antti Isotalo, syntynyt 1831. Hän oli
Isontalon Antti, vas. ja Antti Rannan
järvi kovissa kahleissa menossa linnaan v. 1870
alahärm äläinen talonisäntä, joka kaimansa Antti Rannanjärven kans
sa johti puukkojunkkariporukkaa kym m enkunta vuotta, vuodesta 1856. Antti oli kyvykäs liikemies, in
tohimoinen hevosmies, karismaatti
nen persoona, joka keräsi markki- noillakin ympärilleen isot ihmisjou
kot. Hän oli kuitenkin luonteeltaan levoton, hurja, peloton tappelija. Vii- napäissään molemmat Antit ja hei
dän joukkonsa saapuivat monasti häätaloon kuokkimaan. Hevosilla pihaan ajanut joukko aloitti tappe
lun, jossa puukkoa käytettiin ja; "pir
tin perältä porraspäähän, rumihia kannettihin", kerrotaan laulussakin.
Jotenkin tulee mieleen nykyiset MP- jengit, jotka isoilla Harrikoillaan ka
rauttavat paikasta toiseen, milloin keikalle tai kostoretkelle. Lännen malliin näissä kostoretkissä on käy
tetty am pum a-aseita ja henki on mennyt monelta jengiläiseltä sääntö
jen rikkomisesta tai vasikoinnista.
Puukkojunkkarien m ellastelut voidaan osaltaan laskea levottoman nuoruuden tiliin. Ei ollut mitään jär
kevää harrastusta, ja silloin nuoruu
den voima ja tarve tehdä jotakin, josta puhuttaisiin, ts. julkisuuden kipeys, johtivat näihin väkivaltaisiin tekoihin. Samanlaista puukon kans
sa rellestämistä ja tappelua esiintyi 1800-luvulla kaikkialla Suomessa.
H ärm änm ailla porukan johtajat, molemmat Antit olivat vuonna 1856 vasta 25 vuotiaita, - toki täysikäisiä, mutta seikkailunhalua riitti enem
män kuin tervettä harkintaa. Pullo
oli mukana ja puukko herkässä. Kä- räjille Isoo-Antti joutui jo v. 1855 pa
hoinpitelystä, viinanm yynnistä ja sapatin rikkom isesta. Seuraavina vuosina Antti syyllistyi vielä usei
siin rikkeisiin, joista tuli sakkoja ja raippoja, kunnes 1869 tuli kova tuo
mio aiem m asta puukotustaposta.
Todisteet tähän tappoon olivat risti
riitaisia, mutta kihlakunnanoikeus määräsi Antille kuolemantuomion, josta hän haki armahdusta. Valitus hyväksyttiin ja muutettiin 12:ta vuo
deksi pakkotyöhön Hämeenlinnan kuritushuoneessa. Antti kiisti tapon koko lopun ikänsä.
Vapautumisensa jälkeen Antti eli loppuelämänsä siivosti, hoitaen ta
loaan. Hänen pojanpoikansa Antti Juhonpoika Isotalo tunnettiin jääkä- riluutnanttina ja kolmen sodan vete
raanina.
Rannanjärvi koki eräissä elotal- koissa kohtalonsa kesällä 1882. An
tilla oli jotakin hampaankolossa kor
tesjärveläistä Prännin Erkkiä koh
taan, ja niinpä hän päätti maksaa tälle kalavelkojaan. Antti paiskasi Erkin paikalla olleeseen savikuop- paan, jossa oli vettä. Aina kun Erkki yritti ylös vedestä, työnsi Rannan
järvi hänet takaisin monttuun. Kun Erkki lopulta pääsi ylös, juoksi hän poispäin kävelevän Rannanjärven perään ja löi puukon tämän selkään.
Verta vuoti ja Antti lähti hevosellaan kotiin hoitelemaan haavojaan, mut
ta putosi välillä kyydistä, ja kuoli ojan varteen verenvuotoon. Häjyjen porukat talttuivat vähitellen 1800- luvun loppupuolella, kun Kauha
van "rum a vallesm anni" A adolf Hägglund tarttui häirikköjen toi
mintaan toden teolla, ja niin Isoo- Antti ja Rannanjärvi saatiin "pois pelistä." Oma osansa oli myös Poh
janmaalla voimakkaasti kasvaneella herätysliikkeellä, körttiläisyydellä.
Häihin valkoisella hevosella
Mummoni veli meni Vakkuriin häi
hin valkoisella hevosella ratsain ke-
48
säliä 1888. Matka Huhtamäestä Vak
kuriin oli sen verran pitkä, että oli aihetta matkata se hevosen selässä.
Paikalla olleet häjyt pitivät tätä jon
kunlaisena "rehvasteluna", ja ehkä osansa oli myös kateudella. Yksi heistä iski puukon Johanneksen kyl
keen heti kun tämä oli laskeutunut hevosen selästä. Johannes kuoli ve
renvuotoon juuri kun sisar Sanna ehti paikalle. Toinen sukulaiseni sai häätappelussa kirveen iskun pää
hänsä. Ihme kyllä, hän toipui vaka
vasta vammasta, mutta sai kantaa kirveen terän arpea päässään loppu
elämänsä. Nämä molemmat miehet sattuivat olemaan väärässä paikas
sa, väärään aikaan.
Seuraavista tapauksista kerron vain etunimillä, vaikkakin vanhat oikeu
den pöytäkirjat ovat vapaasti luetta
vissa, m ikäli tapahtum at ovat yli 100 vuotta vanhoja. Vöyrillä olivat eräs Jakob ja Anders riitaantuneet tien käytöstä, jolloin Jakob löi puu
kolla riitakumppaniaan niin pahas
ti, että tämä kuoli siihen paikkaan.
Oikeus tuom itsi Jakobin taposta m estattavaksi. Valitusten jälkeen tuomio m uutettiin raipparangais- tukseksi, ja hänet karkoitettiin lop- puelämäkseen Siperiaan. Osa heistä jäi Venäjälle asumaan ja perusti sin
ne perheenkin. Jossakin Uralin taka
na on kuulemma Matinkylä nimi
nen paikka, joka lienee tällaisen kar
k otetu n perustama asutus. Pitkiin linnatuomioihin anoivat monet tuo
m itut karkoitusta Siperiaan, ja yleensä ne hyväksyttiin. Siellä tuo
m itut joutuivat useim m iten, joko rautatehtaisiin, tai metsätöihin.
Pirin miesten kovat kohtalot
Äitini oli Iisak Hernesmaa, Suokon, myöh. Piri, jälkeläinen 5. polvessa.
Iisakki oli syntynyt 1759 ja 1788 hän tuli Pirin talon isännäksi. Kovia ai
koja koitti Suomelle seuraavan vuo
sisadan alkupuolella, kun Venäjä valloitti Suomen 1808-1809. Venäjän kasakkapartioita liikkui maaseudul
la jatkuvasti varsinkin talojen riesa
na. He vaativat ruokaa itselleen ja hevosilleen, eivätkä harvinaisia ol
leet talon emännän tai tyttärien vä
kivaltaiset ryöstötkään. Tammikuun 7. päivänä 1809 kasakat tulivat Pirin
talon pihaan, ja vaativat isäntää an
tamaan heille 2 hevosta. Iisakki us
kalsi vastustaa m ääräystä, jolloin kasakoitten päällikkö suivaantui. Ii
sakki sidottiin kahden hevosen vä
liin, ja juoksutettiin siinä 30 kilomet
rin m atka U uteenkaarlepyyhyn.
Siellä hänet heitettiin kylmään peru
nakellariin, jossa hän kuoli karmean matkan rasitukseen ja kylmyyteen.
Toinen Pirin isäntä oli Pentti Ty- niuksenpoika Piri, synt. n. 1550. Hän oli myös äitini kaukainen esi-isä, 10 sukupolven takaa. Pentit, Piri ja Pouttu olivat jo ennen nuijasotaa ta
lonpoikien huomattavimpia poliitti
sia johtajia. Vuonna 1596 hän oli mu
kana Lapuan edustajana Tukholmas
sa Kaarle Herttuan puheilla, valitta
massa linnaleiristä, joka oli laajentu
nut sotilaitten mielivaltaisiksi pakko- otoiksi ja talonpoikien ryöstelyksi.
Kaarle oli kuitenkin suhtautunut asiaan aika välinpitämättömästi, ja kehottanut vain talonpoikia pitä
mään puoliaan. "Onhan teillä aidan seipäitä ja nuijia", ker
rotaan Kaarlen sano
neen. Tilanne kärjistyi ja johti lopulta nuijaso
taan Ilmajoen Jaakko Il
kan johdolla. Huonos- tihan siinä käytiin.
Vuoden 1596 lopulla N okian taistelu ssa Klaus Flemingin ratsu- joukot pieksivät talon
pojat m aan rakoon.
Jaakko Ilkka, Pentti Piri, Aabraham Pernu, Yrjö Kontsas, Mauno Viinikka ja Olli Nieme
lä pidätettiin ja kuljetet
tiin Kyrön kirkolle, jos
sa pikaoikeudenkäyn- nin jälkeen heidät mes
tattiin Kontsaan saares
sa, 30.01.1597.
Kansan suussa on jälkipolville siirtynyt tuosta tuomion toteut
tamisesta aika karmea kuvaus. Ensin hakat
tiin poikki kädet ja ja
lat, sitten pää.
Tuhannet tarinat kolmen sotamme uh
reista ja heidän kohta
loistaan on kirjoitettu kirjoiksi, kuvattu do
kumentteja ja tehty elo- —
kuvia. Niitä kauhistellaan, katsellaan tämän päivän sotia tv:ssä suorissa lä
hetyksissä. Terroristien iskuja, kou- lusurmia, rajariitoja maitten välillä, sotia vähenevistä raaka-aineista, öl
jystä, vedestä, ja ennen kaikkea val
lasta. Olemmeko perineet väkival
lankäytön geenin jo sieltä kaukaa vuosituhansien takaa omilta esi-isil- tämme. Jahka lääketiede löytää tuon geenin, ja onnistuu poistamaan sen perimästämme, silloin ihmiskunnas
ta kehittyy vähitellen lempeä, rauhaa rakastava porukka, ja siihen päätty
vät sodat ja väkivalta. Juuri sellaisia
han me jo me olemme, - ainakin jou
luaattona.
Kaikesta huolimatta, Oikein Rauhaisaa Joulua Teille lukijani!
Anssi Perämäki Lähteet: Eero Kojonen: Härmän his
toria, Martti Piri: Pirin suvun vaihei
ta. Omat sukututkimukseni v. 1990- 2 0 1 1.
