Pauliina Pöyry
”KAIKKI TIETÄVÄT PERHEEN MERKITYKSEN”
Oikeus perhe-elämään -normin merkityksen rakentuminen eduskunnan täysistuntokeskusteluiden diskursseissa
Johtamisen ja talouden tiedekunta Pro gradu -tutkielma Huhtikuu 2020
TIIVISTELMÄ
Pauliina Pöyry: ”Kaikki tietävät perheen merkityksen”: Oikeus perhe-elämään -normin merkityksen rakentuminen eduskunnan täysistuntokeskusteluiden diskursseissa
Pro gradu -tutkielma, 80 s.
Tampereen yliopisto
Politiikan tutkimuksen tutkinto-ohjelma, kansainvälisen politiikan opintosuunta Huhtikuu 2020
Pro gradu -tutkielmassani tutkin sitä, miten ihmisoikeusnormien merkitys rakentuu valtioiden sisäpoliittisissa käytännöissä. Keskityn Suomessa vuonna 2016 käytyihin eduskunnan täysistuntokeskusteluihin pakolaisten perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä. Näitä kiristyksiä ehdotettiin vuoden 2015 poikkeuksellisen pakolaistilanteen seurauksena. Pyrin saamaan vastauksen seuraavaan kysymykseen: miten oikeus perhe- elämään -ihmisoikeusnormin merkitys rakentuu perheenyhdistämisen edellytysten kiristämistä käsittelevissä eduskunnan täysistuntokeskusteluissa?
Tutkielmani laajempana teoreettisena viitekehyksenä toimii kriittinen konstruktivismi, jossa korostetaan sitä, miten kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta. Kielellä on merkittävä rooli myös normien rakentumisessa.
Normit ovat kollektiivisia odotuksia sopivasta käyttäytymisestä, ja ne vaikuttavat valtioiden legitimiteetin rakentumiseen. Normit eivät kuitenkaan ole pysyviä ja muuttumattomia, vaan toimijat uudelleentulkitsevat niiden merkitystä erilaisissa konteksteissa. Ihmisoikeudet ovat perustavanlaatuisia normeja, jotka luodaan kansainvälisellä tasolla, mutta niiden toimeenpano tapahtuu kansallisella tasolla. Oikeutta perhe-elämään pidetään yhtenä keskeisimmistä ihmisoikeusnormeista.
Aineiston muodostavat kolme eduskunnan täysistuntopöytäkirjaa vuodelta 2016, joissa käsitellään hallituksen esitystä HE 43/2016 vp perheenyhdistämisen edellytysten kiristämiseksi. Metodinani toimii kriittinen diskurssianalyysi. Analysoimissani keskusteluissa sekä hallituksen esityksen kannattajat että sen vastustajat perustelevat omia kantojaan käyttämällä ja uusintamalla erilaisia diskursseja. Kielenkäyttö rakentaa sosiaalista todellisuutta, ja myös se, miten pakolaisten perheenyhdistämisestä puhutaan eduskunnassa, vaikuttaa siihen, miten pakolaisten oikeus perhe-elämään toteutuu.
Tunnistin aineistostani neljä eri diskurssia. Kansainvälinen yhteisö -diskurssissa korostetaan Suomen asemaa osana kansainvälistä yhteisöä sekä Suomen kansainvälisiä velvoitteita ja mainetta
ihmisoikeustoimijana. Suomen arvot -diskurssissa perheenyhdistämiseen ehdotettuja kiristyksiä pidetään moraaliin, arvoihin ja ihmisoikeuksiin liittyvänä kysymyksenä. Perhediskurssissa korostetaan perheen merkitystä, perhettä ihmisoikeutena sekä lasten oikeuksia. Välttämättömyysdiskurssissa korostetaan kiristysten välttämättömyyttä vetoamalla tilanteen poikkeuksellisuuteen ja olosuhteiden haastavuuteen.
Analyysini tulos on, että oikeus perhe-elämään -normi rakentuu eri tavoin eri diskursseissa. Kiristysten vastustajat puolustavat oikeutta perhe-elämään ainakin kolmesta eri syystä. Ensinnäkin oikeutta perhe- elämään pidetään itseisarvona. Toiseksi oikeutta perhe-elämään puolustetaan myös siksi, että
perheenyhdistämisen edellytysten kiristämistä pidetään häpeällisenä ja haitallisena Suomen maineelle ihmisoikeustoimijana. Kolmanneksi ehdotettuja kiristyksiä pidetään Suomen arvojen vastaisena. Kiristysten kannattajat taas haastavat normia painottamalla kiristysten välttämättömyyttä ja vetoamalla esimerkiksi Suomen etuun, olosuhteiden haastavuuteen ja Suomen taloudelliseen kantokykyyn.
Asiasanat: normit, ihmisoikeudet, diskurssi, kriittinen diskurssianalyysi, perheenyhdistäminen, pakolaisuus, oikeus perhe-elämään, eduskunta
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -ohjelmalla.
Sisällysluettelo
1. JOHDANTO...1
2. PERHEENYHDISTÄMINEN...5
2.1. Aiempi tutkimus perheenyhdistämisestä...5
2.2. EU:n direktiivi perheenyhdistämisestä...6
2.3. Perheenyhdistäminen Suomessa...8
2.4. Tilanteen muutos Suomessa...11
3. KRIITTINEN KONSTRUKTIVISMI JA IHMISOIKEUSNORMIT...13
3.1. Konstruktivismi ja kriittinen konstruktivismi...13
3.2. Normit...15
3.3. Ihmisoikeudet...18
3.4. Ihmisoikeudet ja perheenyhdistäminen...22
4. KRIITTINEN DISKURSSIANALYYSI JA TUTKIMUSASETELMA...24
4.1. Diskurssianalyysi...24
4.2. Kriittinen diskurssianalyysi...26
4.3. Kriittinen diskurssianalyysi ja poliittinen puhe...31
4.4. Tutkimusasetelma ja tutkimuskysymys...33
5. AINEISTO JA ANALYYSIN KULKU...35
5.1. Aineistona eduskunnan täysistuntokeskustelut...35
5.2. Analyysin kulku...36
6. DISKURSSIT TÄYSISTUNTOKESKUSTELUISSA...39
6.1. Kansainvälinen yhteisö -diskurssi...39
6.2. Suomen arvot -diskurssi...43
6.3. Perhediskurssi...47
6.4. Välttämättömyysdiskurssi...52
7. ANALYYSI...58
7.1. Perhe tärkeänä yhteiskunnan osana...58
7.2. Monitulkintainen vastuullisuus...60
7.3. Häpeä ja Suomen asema kansainvälisessä yhteisössä...63
7.4. Normin kyseenalaistaminen ...65
8. YHTEENVETO...67
8.1. Diskurssien vaikutus normeihin ...67
8.2. Normit muutoksessa...70
8.3. Kriittinen katsaus tutkimukseen...72
9. LÄHDELUETTELO...74
1. JOHDANTO
Vuonna 2015 ylitettiin YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n arvion mukaan maailmanlaajuisesti 60 miljoonan pakolaisen rajapyykki (Suomen Pakolaisapu, ei päivämäärää a). Pakolaisuuden myötä perheenjäsenet menettävät usein yhteyden toisiinsa (Khan 2011, 77). Oikeus perhe-elämään on mukana useissa ihmisoikeussopimuksissa, ja sitä pidetään yhtenä keskeisimmistä ihmisoikeuksista (Halme-Tuomisaari 2016, 179). Perheenyhdistäminen on käytännössä edellytys sille, että
pakolaisten oikeus perhe-elämään toteutuu (Khan 2011, 81). Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkin pakolaisten perheenyhdistämistä Suomessa oikeus perhe-elämään -ihmisoikeusnormin
rakentumisen näkökulmasta. Tutkielmani kohdistuu eduskunnassa vuonna 2016 käytyihin täysistuntokeskusteluhin perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä. Olen kiinnostunut tutkimaan sitä, miten eduskunnan täysistunnoissa käydyt keskustelut vaikuttavat ihmisoikeuksien toteutumiseen Suomessa. Valtioiden sisäpolitiikka vaikuttaa merkittävästi siihen, miten
ihmisoikeudet toteutuvat käytännössä (Dunne & Hanson 2009, 67).
Tutkimuskysymykseni on seuraava: Miten oikeus perhe-elämään -ihmisoikeusnormin merkitys rakentuu perheenyhdistämisen edellytysten kiristämistä käsittelevissä eduskunnan
täysistuntokeskusteluissa? Aineistoni muodostuu kolmesta eduskunnan täysistuntopöytäkirjasta, joissa käsitellään hallituksen esitystä HE 43/2016 vp perheenyhdistämisen edellytysten
kiristämiseksi. Diskurssianalyysissäni keskityn Van Dijkiä (2000, 57) mukaillen seuraaviin
kolmeen kategoriaan: aiheet, argumentaatio ja implisiittisyys. Teoriaosuudessa käsittelen kriittisen konstruktivismin näkökulmasta normeja ja erityisesti ihmisoikeusnormeja. Kriittisessä
konstruktivismissa korostetaan sitä, miten esimerkiksi normit rakentuvat sosiaalisessa
vuorovaikutuksessa kielen avulla (Björkdahl 2007, 170–171). Tutkielmassani painotan sitä, miten oikeus perhe-elämään -ihmisoikeusnormi rakentuu täysistuntokeskusteluissa perheenyhdistämisen kriteerien kiristämisestä. Keskityn tutkimaan aineistoani ihmisoikeusnormien, ja erityisesti oikeus perhe-elämään -normin näkökulmasta. Se, miten ihmisoikeusnormit toteutuvat käytännössä, ei ole itsestään selvää, sillä niiden toteutumiseen vaikuttaa valtioiden sisäpolitiikka. Kun eduskunnassa puhutaan esimerkiksi perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä, puheella on käytännön tason vaikutuksia siihen, miten pakolaisena Suomeen tulevien ihmisten oikeus perheeseen toteutuu tulevaisuudessa (ks. esim. Pellander 2016, 67). Siksi ihmisoikeusnormien kuten oikeus perhe- elämään -normin rakentumista eduskunnassa käytävissä keskusteluissa on tärkeää tutkia.
Vuonna 2015 Eurooppaan pyrki yli miljoona turvapaikanhakijaa, joista suuri osa saapui Välimeren kautta. Yksi merkittävä syy turvapaikanhakijoiden määrän huomattavaan kasvuun Euroopassa oli Syyrian sisällissota. (Suomen Pakolaisapu, ei päivämäärää a.) Turvapaikanhakijoiden määrän nousu näkyi myös Suomessa. Vuonna 2015 Suomeen saapui 32 476 turvapaikanhakijaa. (Turvapaikan- hakijat ja pakolaiset – Sisäministeriö.) Vuonna 2015 saapuneista turvapaikanhakijoista suurin osa, eli 20 485 henkilöä oli irakilaisia. Afganistanista saapui Suomeen 5 214 turvapaikanhakijaa, Somaliasta 1 981 ja Syyriasta 877. (Maahanmuuttovirasto 22.1.2016.) Tämä oli huomattava nousu verrattuna 2000-luvun aiempiin vuosiin, jolloin turvapaikanhakijoiden määrä on vaihdellut arviolta 1500 ja 6000 välillä. (Turvapaikanhakijat ja pakolaiset – Sisäministeriö.) Vuonna 2016 hakemuksia oli 5657, eli huomattavasti vähemmän (Tilastot – Maahanmuuttovirasto). Turvapaikanhakijoiden määrän merkittävä kasvu näkyi Suomessa monin tavoin. Esimerkiksi uusia vastaanottokeskuksia perustettiin vuonna 2015 184 kappaletta (Maahanmuuttovirasto 2015). Vuoden 2015
pakolaistilanne oli siis hyvin poikkeuksellinen.
Pakolaisuus on ollut viime vuosina ajankohtainen teema, mutta se on silti jäänyt aiemmin vähälle huomiolle kansainvälisen politiikan tutkimuksessa (Betts & Loescher 2011, 3). Pakolaisuuden ja muuttoliikkeiden tutkimus kansainvälisen politiikan tieteenalalla on ollut melko irrallista, eikä pakolaisuuden tutkimuksen ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen välillä ole ollut
järjestelmällistä yhteistyötä kansainvälisen politiikan käsitteiden tuomiseksi pakolaisuuden tutkimukseen (Betts 2009, 15). Pakolaisuutta kansainvälisen politiikan näkökulmasta käsittelevä tutkimuskirjallisuus on keskittynyt lähinnä pakolaisten suhteeseen konflikteihin ja turvallisuuteen.
Tähän liittyen on tutkittu esimerkiksi pakolaisuutta inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta.
Turvallisuuden lisäksi tutkimus on keskittynyt myös globaalin pakolaisregiimin nousuun ja sen suhteeseen valtioiden järjestelmään. Usein tällainen tutkimus on kuitenkin ollut lähinnä
historiallista ja kuvailevaa. Lisäksi tutkimusta on ollut esimerkiksi kansainvälisessä järjestelmässä olevan epätasa-arvoisuuden vaikutuksesta pakolaisuuden perimmäisiin syihin. (Betts 2009, 15–16.) Pakolaisuuden ja muuttoliikkeen tutkimuksella olisi paljon annettavaa kansainvälisen politiikan tutkimukselle, sillä se liittyy moniin kansainvälisen politiikan tieteenalalla käsiteltyihin teemoihin (Betts & Loescher 2011, 3). Pakolaisuus tuo esimerkiksi konkreettisesti esiin monenlaisia
ihmisoikeusloukkauksia sekä ihmisoikeuksien haavoittuvaisuuden (Betts & Loescher 2011, 1;
Bhabha 2004, 141).
Pakolaisuus on itsessään kuitenkin liian laaja aihe pro gradu -tutkielmaksi, joten valitsin
tarkemmaksi aiheekseni pakolaisten perheenyhdistämisen. Tästä eteenpäin viittaan pakolaisten perheenyhdistämiseen yksinkertaisemmin termillä perheenyhdistäminen. Tutkielmassani minua kiinnostaa tutkia perheenyhdistämistä erityisesti ihmisoikeuksien näkökulmasta. Bettsin (2009, 11) mukaan kansainvälisen politiikan ja pakolaisuuden välinen suhde on havaittavissa kolmella eri tasolla: pakolaisuuden syissä, sen seurauksissa sekä siinä, miten pakolaisuuden mukanaan tuomiin haasteisiin vastataan. Koska tämän tutkielman aiheena on perheenyhdistäminen, se sijoittuu näistä Bettsin mainitsemista tasoista viimeiselle. Toisin sanoen tutkielmani ei kohdistu niinkään
pakolaisuuden syiden tai seurauksien tutkimukseen, vaan sen herättämiin vastauksiin ja reaktioihin.
Tähän liittyy esimerkiksi se, millaisia valintoja valtiot tekevät kansalaistensa ja ei-kansalaisten oikeuksien välillä (Betts 2009, 14).
Tutkielmassani tutkin perheenyhdistämistä ihmisoikeusnormien näkökulmasta. Oikeus perhe- elämään on merkittävä ihmisoikeus, ja perhettä pidetään yhteiskunnan perusyksikkönä (Roos &
Zaun 2014, 57). Halme-Tuomisaaren (2016, 179) mukaan oikeutta perhe-elämään pidetään nykyään yhtenä keskeisimmistä ihmisoikeuksista maailmanlaajuisesti, ja oikeus perhe-elämään on eri
muodoissa mukana useissa kansainvälisissä ja kansallisissa oikeuslähteissä. YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja monet valtiot pitävät perheenyhdistämistä pakolaisten tehokkaan suojelun kulmakivenä.
Tästä huolimatta useat maat asettavat perheenyhdistämiselle poliittisia ja hallinnollisia rajoitteita.
Yhä tiukempien maahanmuuttosäännösten myötä myös perheenyhdistämisestä onkin tullut yhä vaikeampaa. (Khan 2011, 78.)
Suomessa Juha Sipilän hallitus kiristi vuonna 2016 perheenyhdistämisen edellytyksiä. Tällöin vaatimus riittävästä toimeentulosta ulotettiin koskemaan myös kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavan henkilön perheenyhdistämistä (Sisäministeriö 29.6.2016). Monet kansalaisjärjestöt ja muut tahot ovat kuitenkin kritisoineet näitä kiristyksiä toteamalla, että ne vaarantavat monien
kansainvälistä suojelua saavien perheenyhdistämisoikeuden ja huomauttamalla, että suunnitellut kiristykset vaikeuttavat myös YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen noudattamista (ks. esim.
Punainen Risti 19.2.2016, Amnesty 1.2.2016).
Tutkielmani etenee seuraavasti: aluksi esittelen lyhyesti Suomessa tehtyä aiempaa tutkimusta perheenyhdistämisestä ja avaan tarkemmin sitä, mitä perheenyhdistäminen on sekä sitä, millaisia kiristyksiä siihen on vuonna 2016 Suomessa hallituksen esityksessä HE 43/2016 ehdotettu
tehtäväksi. Teorialuvun aloitan esittelemällä tutkielmani laajempaa teoreettista viitekehystä eli kriittistä konstruktivismia. Kriittisestä konstruktivismista etenen käsittelemään ensin normeja yleisesti, ja tämän jälkeen erityisesti ihmisoikeusnormeja. Käsittelen lisäksi ihmisoikeuksien ja perheenyhdistämisen välistä yhteyttä. Metodiluvussa esittelen tutkielmani metodin, kriittisen diskurssianalyysin. Tässä luvussa esittelen myös tutkimusasetelmani ja tutkimuskysymykseni.
Aineistoluvussa avaan tarkemmin käyttämääni aineistoa sekä analyysini kulkua. Sitä seuraavassa luvussa esittelen identifioimani diskurssit. Varsinaisessa analyysiluvussani pyrin sitomaan yhteen diskursseista esiin nousseita teemoja sekä tutkielmani teoriaa. Lopuksi tuon yhteen tutkielmani johtopäätöksiä yhteenvetoluvussa.
2. PERHEENYHDISTÄMINEN
Tässä luvussa käsittelen lyhyesti aiempaa tutkimusta perheenyhdistämisestä Suomessa. Keskityn ensin siihen, millaista tutkimusta perheenyhdistämisestä on tehty Suomessa, tuon esiin joitain tutkimuksia tästä aiheesta ja erittelen niiden suhdetta omaan tutkielmaani. Tässä luvussa taustoitan myös tutkielmaani tarkemmin perheenyhdistämisen osalta. Käsittelen ensin EU:n
perheenyhdistämisdirektiiviä, sillä se vaikuttaa merkittävästi myös suomalaisen lainsäädännön taustalla. Tämän jälkeen kerron tarkemmin perheenyhdistämisestä Suomessa ja lopuksi avaan tarkemmin muutoksia, joita hallituksen esityksellä HE 43/2016 ehdotettiin tehtäviksi
perheenyhdistämisen edellytyksiin.
2.1. Aiempi tutkimus perheenyhdistämisestä
Saara Pellander (2016) on tutkinut perheenyhdistämistä poliittisen historian alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Gatekeepers of the Family: Regulating Family Migration to Finland. Tutkimus keskittyy siihen, millaisia normatiivisia taustaoletuksia perheenyhdistämisestä on julkisessa diskurssissa, käytännöissä sekä niiden toimeenpanossa (Pellander 2016, 13). Tutkimuksen keskiössä ovat moraaliset ymmärrykset perheestä ja se, miten nämä ovat kietoutuneita haluun säädellä maahanmuuttoa (emt., 13). Pellander lähestyy perheenyhdistämistä siitä näkökulmasta, että aiheesta käydyt julkiset keskustelut ovat sosiaalisesti muodostuvia puhetekoja, jotka muokkaavat käsityksiämme perheiden siirtolaisuudesta ja sitä kautta vaikuttavat myös käytännön politiikkaan (emt., 67). Pellanderin mukaan siirtolaisperheitä koskevat päätökset ja debatit perustuvat
rodullistettuihin sisään- ja ulossulkemisen hierarkioihin. Pellanderin näkökulma aiheeseensa on intersektionaalinen, eli erilaiset risteävät erot, kuten sukupuolen, rodun ja luokan huomioon ottava.
Tutkimus on ensimmäinen laajan mittakaavan tutkimus perheenyhdistämisen sääntelystä Suomessa.
(Emt., 13.)
Myös Outi Fingerroos, Anna-Maria Tapaninen ja Marja Tiilikainen (2016) käsittelevät
perheenyhdistämistä teoksessaan Perheenyhdistäminen: kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? Teoksessa keskitytään perheenyhdistämiseen pääosin niissä tilanteissa, jotka liittyvät kansainväliseen suojeluun. He käsittelevät teoksessaan perheenyhdistämiseen liittyviä jännitteitä Suomessa 2000-luvun alussa eri tieteenalojen näkökulmasta. Teoksessa pohditaan esimerkiksi sitä,
kenellä on oikeus perheeseen sekä sitä, miten pyrkimys toisaalta puolustaa ja toisaalta rajoittaa tätä oikeutta on hallinnut päätöksentekoa ja julkista keskustelua. (Fingerroos ym. 2016, 7–8.)
Suomessa perheenyhdistämistä on tutkittu myös joissakin pro gradu -tutkielmissa. Emmi Kauhanen (2013) tutkii yhteiskuntapolitiikan alaan kuuluvassa tutkielmassaan Yhdistämällä erotetut:
Keskustelu perheenyhdistämisestä Helsingin Sanomissa vuosina 2009–2011 perheenyhdistämisestä käytyä julkista keskustelua. Kauhasen tutkielmassa keskiössä on perheen käsite. (Kauhanen 2013, 4). Tutkielma sijoittuu teoreettiselta viitekehykseltään kriittisen perhetutkimuksen piiriin (Kauhanen 2013, 22). Martta Myllylän (2017) sosiologian alaan kuuluvassa pro gradu -tutkielmassa
Epäilyksen alla: Ylirajaisissa parisuhteissa olevien pariskuntien kokemuksia perheenyhdistämisestä tutkitaan puolestaan avioliittoon perustuvan perheenyhdistämisen prosessia Suomen kontekstissa hallinnan kohteena olevien ihmisten näkökulmassa. Teoreettisesti tutkielma paikantuu perhe- ja parisuhteiden tutkimuksen, kriittisen siirtolaisuuden tutkimuksen sekä jälkikoloniaalisen
tutkimuksen pariin. (Myllylä 2017, 13–14.)
Kaiken kaikkiaan perheenyhdistäminen on ollut melko vähän tutkittu aihe Suomessa (Fingerroos ym. 2016, 7). Tutkimus on ollut vähäistä Suomessa myös kansainvälisen politiikan alalla lukuun ottamatta yllä mainitsemaani Fingerroosin ym. (2016) teosta, jossa perheenyhdistämistä käsitellään myös ihmisoikeuksien näkökulmasta. Yllä mainitsemani tutkimukset käsittelevät aihetta hieman toisenlaisesta perspektiivistä, kuten perheen käsitteen tai hallinnan prosessien näkökulmasta.
Tutkielmassani käsittelen perheenyhdistämistä puolestaan ihmisoikeusnormien näkökulmasta, ja näin pyrin kytkemään perheenyhdistämisen kansainvälisen politiikan tieteenalaan. Näistä
esittelemistäni tutkimuksista nojaan Pellanderin ja Fingerroosin ym. teoksiin kertoessani tarkemmin siitä, mitä perheenyhdistäminen on sekä avatessani perheenyhdistämisen ja ihmisoikeuksien välistä yhteyttä myöhemmin tutkielmani teorialuvussa.
2.2. EU:n direktiivi perheenyhdistämisestä
Vaikka tutkielmani tarkoituksena ei ole niinkään perehtyä perheenyhdistämiseen Euroopan unionin tasolla, esittelen silti EU:n direktiivin oikeudesta perheenyhdistämiseen 2003/86/EY (tästä
eteenpäin perheenyhdistämisdirektiivi) lyhyesti, sillä se vaikuttaa myös suomalaiseen lainsäädäntöön perheenyhdistämisestä. Tämän lisäksi käyn läpi myös perheenyhdistämis-
direktiivistä käytyä keskustelua EU:n tasolla.
Staver (2013, 71) erottelee erilaisia Euroopassa mahdollisia perheenyhdistämisen skenaarioita, joista jokaisessa sovelletaan erilaisia sääntöjä. Näitä sääntöjä ovat esimerkiksi kansalliset säännöt, jotka koskevat valtioiden omien kansalaisten perheenyhdistämistä tapauksissa, joissa heidän perheensä on niin sanottuja kolmannen maan kansalaisia, EU:n vapaata liikkuvuutta koskevat säännöt, jotka koskevat esimerkiksi työvoiman liikkuvuutta sekä EU:n perheenyhdistämisdirektiivi.
(Staver 2013, 71–73.) EU:n perheenyhdistämisdirektiivissä 2003/86/EY kolmannen maan kansalainen määritellään henkilöksi, joka ”ei ole Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 17 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu unionin kansalainen”. Tutkielmani kannalta näistä olennaisin on juuri EU:n perheenyhdistämis-direktiivi.
EU:n perheenyhdistämisdirektiivi 2003/86/EY1 sääntelee siis kolmansien maiden kansalaisten perheenyhdistämistä (Staver 2013, 72). Direktiivin ensimmäisen artiklan mukaan direktiivin tavoitteena on vahvistaa ne edellytykset, joiden tulee täyttyä, jotta kolmansien maiden kansalaisilla olisi oikeus perheenyhdistämiseen. Perheenyhdistäminen määritellään direktiivin toisessa artiklassa seuraavasti:
jäsenvaltiossa laillisesti oleskelevan kolmannen maan kansalaisen perheenjäsenten
maahantulo ja oleskelu jäsenvaltiossa perheyhteyden säilyttämistä varten riippumatta siitä, ovatko perhesuhteet muodostuneet jo ennen perheenkokoajan maahantuloa vai vasta sen jälkeen (2003/86/EY).
Direktiivissä annetaan jäsenvaltioiden päättää, laittaako perheenyhdistämishakemuksen vireille EU- maassa asuva perheenkokoaja vai kolmannessa maassa asuva perheenjäsen. Direktiivin artiklassa 7 puolestaan luetellaan edellytyksiä, joita jäsenvaltioiden on mahdollista vaatia perheenkokoajalta.
Tällaisia edellytyksiä ovat muun muassa asunto, sairausvakuutus sekä vakaat ja säännölliset tulot.
Näistä useimmin käytetty ehto on vaatimus tietyn tulorajan ylittämisestä (Staver 2013, 73). Muita perusteita perheenyhdistämisen eväämiselle ovat muun muassa yleinen turvallisuus tai perhesuhteen päättyminen (2003/86/EY).
Perheenyhdistämisdirektiiviä pidettiin tärkeänä ensiaskeleena kohti EU:n yhteisen
maahanmuuttopolitiikan luomista (Morris 2014, 649). Se sai kuitenkin osakseen paljon kritiikkiä.
1 Tarkemmin perheenyhdistämisdirektiivin rakentumisesta EU:ssa katso esim. Morris 2014
Direktiivi sai kritiikkiä muun muassa siitä, ettei se tuonut tarpeeksi esiin perheenyhdistämisen ja onnistuneen kotoutumisen välistä suhdetta. Myös useat kansalaisjärjestöt olivat pettyneitä direktiiviin. (Morris 2014, 650.) Lisäksi direktiivi on ongelmallinen myös siirtolaisnaisten näkökulmasta, sillä perheeseen liittyvät huolet ovat keskeisiä naisten siirtolaisuuskokemuksissa (emt., 642).
Perinteisesti perheenyhdistäminen ja kotoutuminen on nähty EU:ssa erillisinä osa-alueina, mutta viime vuosina on ollut enemmän pyrkimystä tuoda esiin yhteys näiden kahden osa-alueen välillä (Morris 2014, 644). Yhteys perheen ja onnistuneen kotoutumisen välillä on tunnustettu niin akateemisessa kuin kansalaisjärjestöjenkin keskustelussa, mutta se on noussut vasta myöhemmin esiin siirtolaisuuskeskustelussa EU:n piirissä (emt., 643). Myös YK:n pakolaisjärjestö UNHCR tunnustaa perheen merkityksen onnistuneen kotoumisen kannalta (UNHCR 2013, 70). Eroon joutuminen perheestä voi heikentää yksilön toimintakykyä, mikä voi hankaloittaa esimerkiksi työnhakua, uuden kielen oppimista ja uudelleenkouluttautumista (UNHCR 2013, 127).
2.3. Perheenyhdistäminen Suomessa
Perheenyhdistäminen on merkittävä muuttoliikkeen muoto. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa perheiden siirtolaisuudesta on tullut merkittävin pysyvän muuton lähde Länsi-Eurooppaan sitten 1970-luvulla päättyneiden vierastyöläisohjelmien (Staver 2013, 79). Myös Suomessa suuri osa maahanmuutosta on ollut perinteisesti perhesiteeseen perustuvaa (HE 43/2016). Esimerkiksi vuonna 2015 Maahanmuuttovirasto myönsi ensimmäisen oleskeluluvan 20 709 ihmiselle. Eniten
oleskelulupia, 6 036 kappaletta, myönnettiin perhesiteen perusteella. (Migri 22.1.2016.)
UNHCR ja monet valtiot pitävät perheenyhdistämistä pakolaisten tehokkaan suojelun kulmakivenä.
Oikeus perheen yhtenäisyyteen sisältyy universaaleihin ja alueellisiin ihmisoikeusinstrumentteihin sekä kansainväliseen humanitaariseen lakiin. Nämä vaikuttavat myös pakolaislainsäädäntöön.
(Emt., 78.) Staverin (2013, 69) mukaan oikeus perhe-elämään on laajasti tunnustettu, mutta oikeus perheenyhdistämiseen on kiistanalaisempaa, sillä perheenyhdistämisessä ovat vastakkain toisaalta yksilöiden intressi elää yhdessä perheidensä kanssa ja toisaalta valtioiden oikeus kontrolloida rajojaan.
Pakolaisille perheen yhtenäisyys käytännössä edellyttää perheenyhdistämistä (Khan 2011, 81).
Kuitenkin monet maat asettavat perheenyhdistämiselle rajoitteita, jotka pidentävät perheiden erossaoloaikaa. Yhä tiukempien maahanmuuttosäännösten myötä myös perheenyhdistämisestä on tullut entistä vaikeampaa. (Emt., 78.) Vaikka kansainvälisessä lainsäädännössä ei ole mitään yleistä oikeutta perheenyhdistämiseen (Staver 2013, 78), on kuitenkin joitain kansainvälisiä velvoitteita, joita täytyy seurata, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen artikla 8 oikeudesta perhe- ja yksityiselämään (Staver 2013, 72). Oikeus perhe-elämään löytyy kaikista keskeisistä
ihmisoikeusinstrumenteista, mutta oikeus perheenyhdistämiseen mainitaan vain kahdessa eri sopimuksessa, lapsen oikeuksien sopimuksessa sekä kansainvälisessä yleissopimuksessa siirtotyöläisten ja heidän perheidensä oikeuksista. Ihmisoikeusaktivistit korostavatkin
perheenyhdistämisen rajoittamisen tai kieltämisen olevan ihmisoikeusvelvoitteiden vastaista, sillä perheenyhdistäminen voi usein olla sen edellytyksenä, että oikeus perhe-elämään toteutuu. (Staver 2013, 78.)
Perheenyhdistämisellä tarkoitetaan ”prosessia, jossa Suomessa asuva henkilö hakee oleskelulupaa yhdelle tai useammalle perheenjäsenelleen” (Fingerroos 2016, 66). Perheenyhdistäminen alkaa sillä, että Suomessa asuva perheenkokoaja ja tämän ulkomailla asuvat perheenjäsenet hakevat
perheenyhdistämistä. Perheenkokoajalla tarkoitetaan perheenjäsentä, joka asuu Suomessa, ja jonka kanssa on tarkoitus viettää tulevaisuudessa perhe-elämää. Perheenkokoaja voi olla esimerkiksi henkilö, joka on Suomeen saavuttuaan ilmoittautunut turvapaikanhakijaksi ja saanut oleskeluluvan.
Perheenkokoajat voivat hakea perheenyhdistämistä lapsilleen tai puolisolleen, mutta
perheenkokoaja voi olla myös alaikäinen lapsi. (Emt., 66.) Perheenkokoaja, eli Suomessa jo oleva henkilö on voinut saapua Suomeen myös opiskelijana tai työntekijänä. Lisäksi perheenkokoaja voi olla myös Suomen kansalainen tai henkilö, joka on saanut kansalaisuuden kansalaisuuslain
(359/2003) nojalla. (HE 43/2016.)
Tässä tutkielmassa keskityn tilanteisiin, jossa perheenyhdistäminen koskee kansainvälistä suojelua saaneita, enkä esimerkiksi tilanteisiin, joissa perheenkokoaja on Suomen kansalainen.
Kansainvälistä suojelua on kahta tyyppiä. Ensinnäkin turvapaikanhakijalle voidaan myöntää pakolaisasema eli turvapaikka, mikäli ”ulkomaalaislaissa määritellyt vainon perusteet täyttyvät”.
Jos nämä edellytykset eivät täyty, hakijalle voidaan myöntää toissijaista suojelua, mikäli on riskinä, että hän olisi vaarassa kotimaassaan. (Palander ym. 11.3.2019.) Kansainvälisen suojelun piiriin kuuluvat myös henkilöt, jotka ovat saaneet pakolaisaseman maailmalla ja jotka otetaan Suomeen osana Suomen pakolaiskiintiötä (Suomen Pakolaisapu, ei päivämäärää b). Perheenyhdistämiseen
ovat ulkomaalaislain mukaan lähtökohtaisesti oikeutettuja kaikki oleskeluluvan saaneet.
Käytännössä kuitenkin se, millaisen oleskeluluvan turvapaikanhakija saa, vaikuttaa hänen
perheenyhdistämisen mahdollisuuksiinsa. (Palander ym. 11.3.2019). Turvapaikanhakijalle voidaan myöntää oleskelulupa myös yksilöllisen inhimillisen syyn perusteella, mutta tällöin oikeus
perheenyhdistämiseen on rajoitetumpi (Suomen Pakolaisapu, ei päivämäärää b).
Perheenyhdistäminen on pitkä prosessi, joka usein alkaa Punaisen Ristin henkilötiedustelulla, mikäli yhteys perheenjäseniin on menetetty esimerkiksi konfliktin vuoksi (Pakolaisneuvonta ry, 25.2.2011). Perheenyhdistämisen saralla Punainen Risti sekä Punainen Puolikuu ovatkin
merkittävässä roolissa (Khan 2011, 82). Oleskelulupaa perhesiteen perusteella ei hae Suomessa asuva perheenjäsen, vaan hakemuksen voi panna vireille ainoastaan ulkomailla asuva hakija käymällä lähimmässä Suomen suurlähetystössä. Käytännössä konfliktialueilla tämä edellyttää toiseen maahan matkustamista, mikä voi olla erittäin vaikeaa. Myös tarvittavien asiakirjojen hankkiminen asettaa prosessille omat haasteensa. (Suomen Pakolaisapu 30.3.2016.)
Hakemuksen jättämisen yhteydessä kaikista yli kuusivuotiaista hakijoista otetaan valokuva, biometriset tunnisteet sekä allekirjoitus. Hakuprosessi on kallis ja myös hyvin byrokraattinen:
liitteet on esimerkiksi todistettava oikeiksi ja käännettävä suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi, ja asiakirjat on laillistettava. Lisäksi hakijalla on oltava laillinen oikeus oleskella siinä maassa, jossa hakemus jätetään. (Fingerroos 2016, 66–68.) Mikäli hakijat eivät pysty esittämään tarvittavia dokumentteja, haastatellaan perheenkokoaja ja perheenjäsenet. Tällaisilla perhesidehaastatteluilla pyritään selvittämään perhesiteiden todellisuus lähtömaassa ja se, ovatko hakijoiden väliset
perhesiteet todettavissa. Tarvittaessa perheenjäsenet voivat osallistua myös DNA-tutkimukseen tai oikeuslääketieteelliseen tutkimukseen. (Fingerroos 2016, 70.)
Perheenyhdistämistä hakevan henkilön on aina esitettävä riittävä selvitys perhesuhteistaan.
Perhesiteen perusteella myönnettävän oleskeluluvan perusteena on lähtökohtaisesti se, että henkilö vastaa ulkomaalaislain perheenjäsenen määritelmää. Tämä määritelmä perustuu niin sanottuun ydinperheen käsitteeseen. Ulkomaalaislain 37§:n mukaan perheenjäseneksi katsotaan siis
”Suomessa asuvan henkilön aviopuoliso ja ala-ikäinen, naimaton lapsi, jonka huoltaja on Suomessa asuva henkilö. Myös aviopuolison alaikäinen lapsi katsotaan perheenjäseneksi”. (HE 43/2016)
2.4. Tilanteen muutos Suomessa
Staverin (2013, 79) mukaan erityisesti Pohjois-Euroopassa on nähtävillä suuntauksena perheenyhdistämisen rajoittaminen ja sen edellytysten kiristäminen. Suomessa hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi ulkomaalaislain muuttamisesta (HE 43/2016) ehdotetaan perheenyhdistämisen edellytysten kiristämistä. Hallituksen turvapaikkapoliittisessa toimenpideohjelmassa mainitaan, että osana turvapaikkaa koskevien käytäntöjen
yhdenmukaistamista tiukennetaan ”perheenyhdistämisen kriteerejä EU:n perheenyhdistämis- direktiivin nojalla täysimääräisesti, edellytyksenä ainakin toimeentuloedellytys ja riippumattomuus sosiaalituista” (Valtioneuvosto 8.12.2015). Sipilän hallitukseen kuuluivat vuonna 2016 keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Oppositiossa puolestaan olivat SDP, vihreät, vasemmistoliitto, RKP ja kristillisdemokraatit.
Suomessa on käyty keskustelua siitä, ovatko perheenyhdistämisen edellytykset olleet Suomessa muita Pohjoismaita löyhemmät ja houkuttelevatko ne siksi perheperäistä maahanmuuttoa.
Sisäministeriön raportti vuodelta 2010 tuli kuitenkin siihen tulokseen, että perheenyhdistämisen vaatimukset eivät ole Suomessa muita maita houkuttelevammat. (Pellander 2016, 28.) Tästä huolimatta perheenyhdistämisen edellytyksiä on kiristetty useaan otteeseen. Perheenyhdistämisen edellytyksiä on tiukenettu jo ennen vuonna 2016 voimaan tulleita muutoksia. Vuonna 2010
voimaan tuli esimerkiksi kiristys, jonka mukaan alaikäisen Suomessa asuvan tulee yhä olla alle 18- vuotias, kun päätös perheenyhdistämisestä tulee, kun taas aiemmin riitti, että henkilö oli alaikäinen laittaessaan hakemuksen vireille. Tämä on merkittävä muutos, kun otetaan huomioon, että
hakemuksen käsittelyssä voi mennä vuosia. (Pellander 2016, 27.) Samana vuonna voimaan tuli myös muutos, jonka jälkeen hakuprosessia ei voi aloittaa Suomessa asuva perheenkokoaja, vaan ulkomailla asuvan perheenjäsenen tulee jättää hakemus lähimpään mahdolliseen lähetystöön (Fingerroos ym. 2016, 10).
Hallituksen esityksessä laiksi ulkomaalaislain muuttamisesta tavoitteena oli perheenyhdistämisen edellytysen kiristäminen. Tiukentamista perusteltiin maahanmuuton kustannusten vähentämisellä.
Esityksen mukaan tavoitteena oli ”edistää kansainvälistä suojelua saavien henkilöiden itsensä ja sitä kautta myös perheenjäsenten kotoutumista lisäämällä perheenkokoajan omaa vastuuta perheensä toimeentulosta”. (HE 43/2016.) Tätä kuitenkin voidaan pitää jossain määrin ristiriitaisena, kun otetaan huomioon, että perheenyhdistämistä pidetään niin akateemisessa keskustelussa kuin kansalaisjärjestöjen ja YK:n taholtakin yhtenä merkittävimmistä tekijöistä kotoutumisen onnistumiselle. Tavoitteiksi kerrotaan myös perheenyhdistämisen edellytysten harmonisointi
muiden Pohjoismaiden ja EU-maiden vaatimusten kanssa, ja näin ollen sen varmistaminen, ettei oikeus perheenyhdistämiseen toimisi tekijänä, joka lisää maahanmuuttohalukkuutta (HE 43/2016).
Hallituksen esityksen keskeisenä ehdotuksena on se, että toimeentuloedellytyksen soveltaminen laajennettaisiin koskemaan myös kansainvälistä suojelua saaneiden perheenjäseniä. Edellytys turvatusta toimeentulosta koskisi myös
turvapaikan saaneiden ja kiintiöpakolaisten perheenjäseniä silloin, kun perheenyhdistämistä koskevaa hakemusta ei ole jätetty kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun perheenkokoaja on saanut tiedoksi päätöksen hänelle annetusta turvapaikasta tai tiedoksi päätöksen hänen hyväksymisestään Suomeen pakolaiskiintiössä. (HE 43/2016.)
Ennen vuonna 2016 voimaan tulleita muutoksia turvattua toimeentuloa ei edellytetty, mikäli kyseessä oli kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavan niin sanottu vanha perhe, eli perhe oli muodostettu ennen perheenkokoajan Suomeen tuloa. Toimeentuloedellytysten täyttymisen arvioiminen on aina tapauskohtaista, mutta Maahanmuuttoviraston sisäisissä ohjeissa
toimeentuloedellytyksien arvioimiseksi on kuitenkin annettu suuntaa-antavia euromääriä. Yhden aikuisen turvatuksi toimeentuloksi katsotaan 12 000 euroa vuodessa eli 1 000 euroa kuukaudessa.
Tapauksessa, jossa perheessä on kaksi aikuista sekä kaksi alaikäistä lasta, turvattu toimeentulo edellyttää noin 2 600 euron nettotuloja kuukaudessa. Toimeentuloedellytys koskee myös tilanteita, joissa perheenkokoaja on alaikäinen, mutta tarvittaessa toimeentuloedellytyksestä voidaan poiketa, mikäli lapsen etu sitä vaatii. (HE 43/2016.)
Perheenyhdistämisen kriteereihin ehdotetut kiristykset herättivät kuitenkin kritiikkiä, ja jo aiemmin tehtyjä kiristyksiä on arvosteltu. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti, Pakolaisneuvonta ja Suomen Pakolaisapu ovat kritisoineet sitä, että perheenyhdistäminen on vaikeutunut Suomessa
huomattavasti. Syynä tilanteen vaikeutumiseen on pidetty erityisesti sitä, ettei perheenkokoaja voi jättää enää hakemusta Suomesta käsin. Tämän seurauksena perheet joutuvat tekemään usein edustustoihin pitkän ja vaarallisen matkan. (Fingerroos 2016, 82–83.) Amnesty on puolestaan huomauttanut kansainvälistä suojelua saaneiden työllistyvän usein matalapalkka-aloille, jolloin toimeentuloedellytys perheenyhdistämiseksi on käytännössä mahdoton saavuttaa (Amnesty 1.2.2016).
3. KRIITTINEN KONSTRUKTIVISMI JA IHMISOIKEUSNORMIT
Tässä luvussa esittelen tutkielmani laajemman teoreettisen viitekehyksen eli kriittisen konstruktivismin. Esittelen ensin konstruktivismia yleisemmin, minkä jälkeen siirryn
tarkastelemaan kriittistä konstruktivismia. Tämän jälkeen käsittelen normeja ja avaan sitä, miten ymmärrän normit tutkielmani kontekstissa. Sen jälkeen siirryn käsittelemään ihmisoikeuksia, ja esittelen niiden roolia kansainvälisen politiikan tieteenalalla sekä tuon esiin niiden yhteyden
pakolaisuuteen. Nostan myös esiin joitain kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja erityisesti niissä esiintyviä perheeseen ja perheenyhdistämiseen liittyviä ihmisoikeusnormeja.
3.1. Konstruktivismi ja kriittinen konstruktivismi
Konstruktivismissa keskiössä on pyrkimys tuoda sosiaalinen kansainvälisen politiikan tieteenalan keskiöön (Wiener 2003, 257). Konstruktivismissa painotetaan ideoiden ja vuorovaikutuksen merkitystä poliittisiin päätöksiin (Risse & Sikkink 1999, 7). Konstruktivismissa on tutkittu
esimerkiksi sitä, miten kansainväliset ihmisoikeusnormit sulautuvat sisäpolitiikkaan sekä sitä, miten ne tätä kautta muokkaavat vuorostaan kansainvälistä politiikkaa (Betts 2009, 32–33).
Konstruktivisteja yhdistääkin se, että he painottavat sitä, miten intersubjektiiviset arvot kuten ihmisoikeudet muokkaavat eri toimijoita sekä niiden toimintaa (Reus-Smit 2002, 499). Dunne ja Hanson (2009, 62) erittelevät kansainvälisen politiikan tieteenalan eri suuntausten suhdetta ihmisoikeuksiin. Heidän mukaansa konstruktivismi ei ole itsessään teoria ihmisoikeuksista, mutta se tarjoaa tavan ajatella suhdetta normien ja intressien välillä. Konstruktivistien mukaan
suvereenien valtioiden ja ihmisoikeuksiin liittyvien moraalisten periaatteiden välillä ei valttämättä ole jännitettä. (Emt., 62). Konstruktivistit ovat kiinnostuneita siitä, millainen suhde on valtion sisäisten poliittisten käytäntöjen ja kansainvälisten, valtioiden käyttäytymistä säätelevien
standardien välillä (Dunne & Hanson 2009, 67). Näistä syistä näen konstruktivismin mielekkääksi viitekehykseksi omalle tutkielmalleni. Täysistuntokeskusteluissa perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä korostuu vuorovaikutuksen merkitys poliittisiin päätöksiin sekä kansainvälisten ihmisoikeusnormien sulautuminen sisäpolitiikkaan.
Sosiaalisen konstruktivismin lähestymistavassa ollaan kiinnostuneita erityisesti normien, intressien ja lopputulemien välisestä suhteesta. Ymmärrys siitä, mitä normit ovat, poikkeaa kuitenkin
huomattavasti siitä, miten ne rationalismissa ymmärretään. Konstruktivistisessa lähestymistavassa nähdään, että identiteettien sosiaalisen rakentumisen kautta normit muokkaavat sitä, millaisiksi intressit muodostuvat. (Ks. esim. Price & Tannenwald 1996, 125). Toimijat mukautuvat normeihin vahvistaakseen sosiaalisia identiteettejä, ja normit puolestaan rakentuvat juuri näissä identiteetin vahvistamisen prosesseissa. Normien synty ja niiden uudelleentuottaminen sekä niiden tärkeys toimijoille ovat siis riippuvaisia toimijoiden identiteettien sosiaalisesta rakentumisesta. (Price &
Tannenwald 1996, 125.) Konstruktivismin avulla on mahdollista tarkastella valtioiden muuttuvia identiteettejä ja intressejä sekä korostaa normien ja ideoiden roolia maailmanpolitiikassa (ks. Esim.
Betts 2009, 32). Kuten Betts (2009, 33) toteaa, konstruktivistinen lähestymistapa antaa mahdollisuuden tarkastella pakolaisuutta ilmöinä, johon normit vaikuttavat.
Björkdahl (2007, 170–171) erottaa toisistaan perinteisen sosiaalisen konstruktivismin ja kriittisen sosiaalisen konstruktivismin. Perinteinen konstruktivismi on lähempänä rationalismia kuin
refleksivismiä. Perinteinen konstruktivismi ylläpitää jaottelua ajatusten ja materiaalisen maailman välillä, ja sillä on myös joitain perinteisiä positivistisia lähestymistapoja muistuttavia piirteitä, kuten pyrkimys testata hypoteeseja ja etsiä syy-seuraussuhteita. (Björkdahl 2007, 170–171.) Perinteiseen konstruktivismiin nojaava normien tutkimus on kuitenkin saanut myös kritiikkiä osakseen.
Esimerkiksi Hofferberth ja Weber (2015, 80) kritisoivat neopositivistisen tutkimusagendan soveltamista normien tutkimukseen. Ajatus siitä, että normit pitäisi nähdä muuttumattomina tekijöinä empiirisessä analyysissä on johtanut siihen, että tutkijat määrittelevät normit
muuttomattomiksi standardeiksi. Tämä on puolestaan ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että normien merkitys muodostuu aina vuorovaikutuksessa. (Emt., 80.)
Kriittinen konstruktivismi puolestaan on refleksivististä. Tämä johtuu etenkin siitä, että suuntaus liittyy vahvasti kielelliseen käänteeseen yhteiskuntatieteissä. Tässä konstruktivismin suuntauksessa nähdään, että kieli muodostaa maailmaa ja että kieli on yksi toiminnan muoto. Siinä missä
perinteisessä konstruktivismissa keskitytään siihen, miten valtiot käyttäytyvät suhteessa kansainvälisiin normeihin, kriittisessä konstruktivismissa pyritään kielen avulla kiinnittämään huomio siihen, miten tällaiset normit ja kollektiiviset ideat rakentuvat. (Björkdahl 2007, 170–171.) Tässä lähestymistavassa normien ja sääntöjen nähdään rakentuvan erityisesti erilaisten puhetekojen ja diskurssien kautta. Toisin sanoen kieli nähdään sosiaalisena toimintana. (Wiener 2003, 64.)
Kielellisen lähestymistavan valitseminen ottaa huomioon sen, miten normit rakentuvat aina vuorovaikutuksessa. Käyttämällä tulkinnallista metodologiaa on mahdollista tutkia sitä, miten eri normeja hyödynnetään ja näin ollen saada näkyväksi normien taustalla olevia piileviä
merkitysjärjestelmiä. Yhteiskuntatieteissä ei siis tulisi pyrkiä selittämään sitä, onko jokin normi ollut toimiva vaan sitä, miten kyseistä normia pyritään edistämään erilaisissa
merkityskamppailuissa. (Hofferberth & Weber 2015, 90–91.) Myös keskustelu
perheenyhdistämisen kriteerien kiristämisestä on tällainen merkityskamppailu, jossa tiettyjä normeja pyritään edistämään. Tutkielmassani tukeudun juurikin kriittiseen konstruktivismiin, sillä olen kiinnostunut siitä, miten oikeus perhe-elämään -ihmisoikeusnormi rakentuu
täysistuntokeskusteluissa perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä. Kielellä on siis tärkeä rooli tutkielmassani, ja tästä syystä näen kriittisen konstruktivismin soveltuvan perinteistä
konstruktivismia paremmin tutkielmani teoreettiseksi viitekehykseksi.
3.2. Normit
Normit voidaan määritellä kollektiivisiksi odotuksiksi sopivasta käyttäytymisestä. (Risse & Sikkink 1999, 7; Florini 1996, 364). Se, mikä määritellään sopivaksi käyttäytymiseksi rakentuu suhteessa yhteisöön tai yhteiskuntaan (Finnemore & Sikkink 1998, 891–892). Normit joko määrittelevät ja rakentavat identiteettiä, määräävät käyttäytymistä tai toimivat molemmilla edellä mainituilla
tavoilla (Katzenstein 1996, 5). Normien voidaan myös ajatella ilmaisevan arvoja, jotka luovat uusia oikeuksia ja vastuita. Ne ovat jaetun tiedon muodostamia sosiaalisia rakenteita. (Björkdahl 2002, 20.) Hofferberth ja Weber (2015, 85–86) puolestaan ehdottavat, että normit tulisi ymmärtää
eräänlaisina suuntaviivoina. Normeihin tukeutuminen voi auttaa toimijoita ymmärtämään paremmin tuntemattomia, epäselviä tilanteita, joita ne joutuvat jatkuvasti kohtaamaan. Normit toimivat siis eräänlaisina opasteina, sillä niissä syvät ja usein tiedostamattomat uskomukset ja tavat tulkita maailmaa saavat tutun ja tietoisen muodon. (Hofferberth & Weber 2015, 85–86.) Normit toimivat eräänlaisina suuntaviivoina siitä, miten ”pitäisi” toimia. Ne tuovat esiin erilaisia sosiaalisia
odotuksia, joihin toimijat voivat asemoida itsensä, suhteuttaa ne kulloinkin käsillä olevaan
tilanteeseen ja joita toimijat voivat tulkita ja arvioida suhteessa toisiin normeihin. Normit ovat siis merkittävä osa sitä kulttuurista varantoa, johon toimijat tukeutuvat oikeuttaessaan toimintaansa. On kuitenkin tärkeää huomioida, että normit eivät tarjoa virheettömiä ohjeita, joita toimijat seuraisivat kyseenalaistamatta ja tulkitsematta niitä omasta näkökulmastaan. (Hofferberth & Weber 2015, 88.) Myös tutkielmani aineistossa eli eduskunnan täysistuntokeskusteluissa näkyy, miten
kansanedustajat pyrkivät tulkitsemalla ja haastamalla normeja omasta näkökulmastaan
oikeuttamaan omaa toimintaansa esimerkiksi vetoamalla Suomea sitoviin ihmisoikeusvelvoitteisiin.
Normeihin mukaudutaan muun muassa siksi, että halutaan vaikuttaa siihen, millainen kuva itsestä annetaan muille toimijoille. Normit vaikuttavat valtioiden identiteettiin ja sitä kautta niiden legitimiteetin rakentumiseen, (Flowers 2016, 106.) Jotta valtiot tunnustetaan kansainvälisen yhteisön jäseniksi niiden täytyy hyväksyä normit, eli toisin sanoen niiden täytyy hyväksyä
kollektiivinen käsitys siitä, millainen käyttäytyminen on hyväksyttävää (Risse 1999, 529). Se, että jokin normi on olemassa ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että sitä myös noudatettaisiin.
Kaikki uudet normit joutuvat kilpailemaan jo olemassaolevien normien kanssa. Kyseessä on siis poliittinen prosessi, joka on riippuvainen kansainvälisten tai kansallisten poliittisten koalitioiden suhteellisesta vallasta. (Jepperson, Wendt & Katzenstein 1996, 56.)
Normien syntyä selittää esimerkiksi Finnemoren ja Sikkinkin (1998, 894–905) malli normien elinkaaresta kansainvälisessä politiikassa. Ensimmäisessä vaiheessa uutta normia ajavat tahot nostavat esiin sen, millainen toiminta olisi toivottavaa tiettyjen ongelmien ratkaisemiseksi. Lisäksi ne yrittävät suostutella tarpeeksi monta valtiota noudattamaan uutta normia. Toisessa vaiheessa yhä useammat valtiot alkavat noudattaa tätä normia. Yhtenä syynä tähän voi olla pyrkimys vahvistaa valtion kansainvälistä legitimiteettiä. Kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa normi sisäistetään ja sitä aletaan pitää itsestäänselvyytenä. (Finnemore & Sikkink 1998, 894–905.) Tämä malli on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä mm. siitä, ettei siinä oteta tarpeeksi huomioon sitä, että toimijoilla on erilaisia tulkintoja normeista ja että toimijat haastavat ja uudelleentulkitsevat niiden sisältöä. (Hofferberth & Weber 2015, 82–83.) Vaiheesta toiseen eteneminen ei siis välttämättä ole suoraviivaista.
Wienerin (2003, 265) mukaan konstruktivismissa on vallalla käsitys, että normit olisivat
muuttumattomia tekijöitä kansainvälisessä politiikassa. Jos normit ymmärretään tällä tavoin, on vaarana, ettei nähdä normien synnyn olevan monimutkainen ja mahdollisesti myös ristiriitainen prosessi (emt., 265). Hofferberth ja Weber (2015, 86–87) korostavat sitä, että normien merkitys rakentuu intersubjektiivisesti prosesseissa, joissa toimijat itse ovat aktiivisesti mukana. Normit eivät siis ole pysyviä tai toimijoista riippumattomia, eivätkä ne ohjaa toimijoita tietynlaiseen
käyttäytymiseen. Sen sijaan ne toimivat eräänlaisina opasteina tai suuntaviivoina, joihin toimijat turvaavat ja vetoavat oikeuttaakseen toimintaansa. (Hofferbeth & Weber 2015, 86–87.)
Konstruktivistisesta näkökulmasta normit eivät pelkästään sääntele käyttäytymistä, vaan ne myös muodostavat toimijoiden identiteettejä ja intressejä. Konstruktivismissa nähdään, että toimijat ja rakenteet ovat vuorovaikutuksessa keskenään. (Checkel 1998, 327.) Normit ovat tärkeitä, kun määritellään kollektiivisia identiteettejä ja intressejä. Normit määrittävät intressejä, mutta on tärkeää huomioida, että myös intressit vaikuttavat normeihin ja esimerkiksi siihen, miten valtiot toimivat ihmisoikeuksien suhteen käytännössä. (Risse & Sikkink 1999, 9–10.) Tämä on nähtävissä myös analysoimissani perheenyhdistämisen kriteerien kiristämisestä käydyissä täysistuntokeskusteluissa Suomessa. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisoikeusnormista joustamista perustellaan resurssipulaan vetoamalla tai toisaalta sitä, että korostetaan ihmisoikeuksien kunnioittamisen olevan hyväksi Suomen maineelle ja täten myös Suomen intressien mukaista.
On tärkeää huomioida se, että lähes kaikissa tilanteissa toimijoilla on lukuisia erilaisia ja usein keskenään ristiriidassa olevia normeja, joista valita, mitä hyödyntää kulloinkin käsillä olevassa tilanteessa. Lisäksi toimijat myös uudelleentulkitsevat normien merkitystä, kun he vetoavat niihin tietyssä kontekstissa. Normit vahvistuvat, kun niihin viitataan ja yhdessä erilaiset tulkinnat
vaikuttavat myös siihen, millaiseksi normien sisältö ymmärretään. Koska normeihin viitataan ja niitä hyödynnetään aktiivisesti erilaisissa tilanteissa ja konteksteissa, ne ovat jatkuvassa
muutoksessa eikä niillä ole yhtä tiettyä tulkintaa, joka olisi erilaisista tulkinnoista ja viittauksista riippumaton. (Hofferberth & Weber 2015, 85–86.) Kontekstin merkitys on tärkeä esimerkiksi silloin, kun keskustellaan perheenyhdistämisen kriteerien kiristämisestä vuoden 2015
pakolaistilanteen valossa. Silloin perheenyhdistämiseen liittyviä ihmisoikeusnormeja tulkitaan suhteessa tähän tilanteeseen. Koska eri toimijat käsitteelistävät normeja eri tavoin eri tilanteissa, on siis ymmärrettävää, että niiden muutos ajan kanssa on melko yleistä (Hofferberth & Weber 2015, 86–87). Nämä muutokset ovat kuitenkin niin hitaita ja asteittaisia, että ne jäävät usein huomaamatta.
Usein ne tulevatkin ilmi vasta tilanteissa, jotka ovat selkeästi tavanomaisesta poikkeavia. Tällöin ne saatetaan helposti nähdä dramaattisina ja äkkinäisinä muutoksina, vaikka todellisuudessa ne ovat olleet muutoksessa jo pidemmän aikaa. (Emt., 86–87.)
Lisäksi toimijat tekevät päätöksiä ja oikeuttavat niitä monimutkaisissa ja epävarmoissa sosiaalisissa konteksteissa. Myös suhde tietyn normin ja tietynlaisen toiminnan välillä on monimutkaista. Usein toimijat vetoavatkin samanaikaisesti useisiin normeihin. Lisäksi toimijoiden normatiiviset
sitoumukset voivat vaihdella eri aikoina. Se, miten sitoutuneita toimijat ovat tiettyihin normeihin joutuu aina koetukselle uusissa konteksteissa, joita toimijoiden pitää tulkita. (Hofferberth & Weber 2015, 88–89.) Tällaisena uutena kontekstina voidaan pitää myös Suomeen vuonna 2015 tullutta
poikkeuksellisen suurta turvapaikanhakijoiden määrää. Vaikka tietty tulkinta jostakin normista olisikin hyväksytty tiettynä aikana, on kuitenkin todennäköistä, että sitä uudelleentulkitaan uusien tilanteiden ja uusien ongelmien muodostamassa kontekstissa toimijoiden ollessa epävarmoja siitä, miten toimia uudessa kontekstissa [Oevermann 2002, 12f; Oevermann 2008, 23ff, ks. Hofferberth
& Weber 2015, 88–89]. Myös vuoden 2015 pakolaistilanne on ollut tällainen uusi konteksti, jossa ihmisoikeusnormeja kuten oikeus perhe-elämään -normia on uudelleentulkittu, sillä tilanteen epävarmuus on herättänyt erilaisia näkemyksiä siitä, miten tilanteessa tulisi toimia. Toimijoiden pitää siis jatkuvasti tehdä päätöksiä epävarmoissa tilanteissa ja oikeuttaa päätöksiään sekä itselleen että muille (Hofferberth & Weber 2015, 88–89).
3.3. Ihmisoikeudet
Perustavanlaatuiset normit, kuten ihmisoikeudet, auttavat pitämään yhteisön yhdessä (Jackson 2005, 16–17). Ihmisoikeudet kuuluvat yhdenvertaisesti kaikille ihmisille: samojen oikeuksien tulisi
kuulua kaikille ihmisille. Ihmisoikeudet ovat myös luovuttamattomia, sillä ihmisyyttä tai
ihmisoikeuksia ei voi ottaa yksilöltä pois. (Donnelly 2013, 10.) Ihmisoikeudet täyttävät Donnellyn (2013, 17) mukaan ennen kaikkea seuraavat kaksi vaatimusta: ensinnäkin ihmisoikeudet
velvoittavat valtiot tarjoamaan sellaiset vähimmäistason palvelut, suojamekanismit sekä
mahdollisuudet, joita arvokas elämä nykykäsityksen mukaan edellyttää. Toiseksi ihmisoikeudet ovat tiettyjä käytäntöjä, joilla edellä mainitut palvelut, suojamekanismit ja mahdollisuudet toteutuvat. (Donnelly 2013, 17.)
Donnelly painottaa sitä, että ihmisoikeuksia ei tulisi nähdä pelkkinä abstrakteina arvoina. Sen sijaan ne ovat sosiaalisia käytäntöjä, joilla nuo ihmisoikeuksiin liitetyt abstraktit arvot tehdään todeksi.
(Donnelly 2013, 10–11.) Se, miten ihmisoikeudet määritellään, muuttuu myös sen mukaan, kuka käsitteen kullakin hetkellä määrittelee (Halme-Tuomisaari 2016, 181). Mikäli ihmisoikeuksia pidetään sosiaalisesti rakentuneina, tiettyyn historialliseen kontekstiin sidonnaisina, silloin ne ovat myös poliittisia. Ihmisoikeuksia käytetään tiettyjen päämäärien tavoittelemiseen, ja ne liittyvät niin resursseihin kuin valtaankin liittyviin kysymyksiin. Ihmisoikeuksiin liittyy myös erilaisia
näkemyksiä siitä, miten yhteiskuntaa tulisi hallita. Ihmisoikeudet eivät siis ole pelkkiä moraaliin perustuvia ideaaleja, mutta eivät myöskään vain lakiin kirjattuja oikeuksia. (Nash 2016, 1295.) Ihmisoikeudet määrittelevät sitä, millainen on ”sivistynyt” valtio kansainvälisen yhteisön jäsenenä.
Se, miten valtiot ovat sisäistäneet ja toimeenpanneet ihmisoikeusnormit sisäisissä käytännöissään
vaihtelee kuitenkin huomattavasti. (Risse 1999, 530.) Risse ja Sikkink (1999, 8) toteavat ihmisoikeusnormien sekä määrittävän hyvän käyttäytymisen sääntöjä että auttavan liberaaleja valtioita määrittelemään identiteettiään. Belden Fieldsin (2003, 1) mukaan ihmisoikeudet ovat demokratian ja vapaiden markkinoiden kaltaisessa asemassa aikamme normatiivisessa kielessä.
Ihmisoikeuksia pidetäänkin usein tärkeimpänä normatiivisena kiintopisteenä. (Belden Fields 2003, 1.) Esimerkiksi ihmisoikeudet ovat nykyään keskeisessä osassa suomalaisessa oikeusjärjestelmässä.
Tästä johtuen Suomea pidetään kansainvälisesti ihmisoikeuksien mallimaana. (Halme-Tuomisaari 2016, 183.)
Aivan kuten yksilötkin, myös valtiot asemoivat itsensä suhteessa toisiin valtioihin omaksumalla tiettyjä diskursseja. Nämä diskurssit toimivat myös valtion yhteinäisyyttä ohjaavina periaatteina.
(Epstein 2010, 341.) Donnellyn (2013, 55) mukaan ihmisoikeuksista on tullut hallitseva poliittinen diskurssi. Toisin sanoen ihmisoikeuksia pidetään laajalti määräävinä valtioiden keskuudessa.
Poliittista legitimiteettiä ilmaistaankin enenevässä määrin suhteessa ihmisoikeuksiin niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. (Emt., 55.) Myös tutkimassani aineistossa perheen-
yhdistämisen kriteerien kiristyksiä vastustetaan esimerkiksi ihmisoikeuksiin vetoamalla. Useimmat valtiot ovatkin laajalti ihmisoikeusnormien ja niihin liittyvien arvojen läpäisemiä: sekä hallituksissa että oppositioissakin vedotaan ihmisoikeuksiin enemmän kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten (Donnelly 2013, 56). Finnemoren ja Sikkinkin (1998, 904) mukaan jotkin normit sisäistetään niin vahvasti, että niitä pidetään lähes itsestäänselvinä eikä niiden noudattamista kyseenalaisteta.
Eri ihmisoikeussopimukset sekä ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus edustavat
kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja, jotka asettavat standardin valtioilta odotetulle käytökselle (Donnelly 1993, 10). Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta pidetään yleisesti dokumenttina, johon kansainvälinen ihmisoikeuslainsäädäntö perustuu. Siinä määritellään se, mitä
ihmisoikeuksilla tarkoitetaan niin kansainvälisellä kuin kansallisellakin tasolla. (Donnelly 2013, 26.) Ihmisoikeuksien julistus toimii kuitenkin ennen kaikkea moraalisena, ei laillisena velvoitteena.
Jotta ihmisoikeuksien julistuksen artiklat olisivat laillisesti velvoittavia, niiden tulee olla sisällytetty esimerkiksi kansallisella tai kansainvälisellä tasolla ihmisoikeussopimuksiin. (Halme-Tuomisaari 2016, 180.)
Tällaisia ihmisoikeussopimuksia ovat esimerkiksi vuoden 1966 Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) ja Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (TSS-sopimus) (Donnelly 2013,
26). Ihmisoikeudet myös luovat velvoitteita valtiolle ja niitä harjoitetaan suhteessa suvereeneihin kansallisvaltioihin. Käytännössä ajatus tietystä oikeudesta tarkoittaa sitä, että valtiolla on valta ja velvollisuus toimeenpanna ja suojella tätä oikeutta omalla alueellaan. Edellä mainitut
ihmisoikeussopimukset siis luovat velvoitteita pelkästään valtioille. (Donnelly 2013, 32.) Myös pakolaisten oikeusasemaa koskeva yleissopimus eli Geneven pakolaissopimus voidaan nähdä osana ihmisoikeuslainsäädäntöä. Yleisestä ihmisoikeuslainsäädännöstä johdetut velvoitteet vahvistavat pakolaisten suojeluun liittyviä instrumentteja, ja näin hyödyttävät pakolaisten suojelua.
(Gammeltoft-Hansen 2011, 25–26.) Pakolaisten asemaa koskevan yleissopimuksen nojalla pakolaisille myönnetään tiettyjä oikeuksia riippuen siitä, millainen on heidän suhteensa heidät vastaanottaneeseen maahan. Näin muodostuu eräänlainen ihmisoikeuksien hierarkia. (Kneebone 2016, 154.)
Kansainväliset regiimit ovat normeihin ja päätöksentekoon liittyvien prosessien järjestelmiä, joiden sitovuuden valtiot ja muut kansainväliset toimijat ovat hyväksyneet jollain tietyllä aihealueella.
Regiimiin liittyvät normit voivat toimia niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.
Ihmisoikeuksiin liittyen puhutaan kansainvälisestä ihmisoikeusregiimistä. Ihmisoikeuksien
yleismaailmallinen julistus sekä edellä mainitut kansainväliset ihmisoikeussopimukset (KP-sopimus ja TSS-sopimus) säätävät kyseisen regiimin normit, sääntöjärjestelmän sekä toimeenpanoon liittyvät menettelytavat, jotka rakentuvat YK:n ympärille. (Donnelly 2013, 161–162.)
Donnellyn (2007, 283) mukaan ihmisoikeusregiimi perustuu siihen, että kansallisella tasolla voimaansaatetaan kansainvälisesti tunnustetut ihmisoikeudet. Ihmisoikeusnormit luodaan kansainvälisellä tasolla, mutta niiden valvominen ja voimaansaattaminen tapahtuu kansallisella tasolla. Suvereenit valtiot siis toteuttavat ihmisoikeuksia niiden parhaaksi katsomalla tavalla. (Emt., 283.) Ihmisoikeudet, ennen kaikkea niiden yleismaailmalliseen julistukseen perustuvassa mallissa, ovat pohjimmiltaan kansallinen, eivät kansainvälinen kysymys (Donnelly 2013, 171). Langlois (2009, 23) muistuttaa ihmisoikeusregiimin toimeenpanon olevan poliittista, mikä on yksi syy sille, miksi ihmisoikeudet tulisi nähdä ennen kaikkea poliittisina. Se, miten ihmisoikeuksia esimerkiksi Suomessa toteutetaan, on siis ennen kaikkea poliittisen päätöksenteon seurausta, ja siksi on tärkeää tutkia ihmisoikeuksiin liittyvän lainsäädännön poliittista päätöksentekoa.
Vaikka ihmisoikeudet ovatkin laajalti institutionalisoituja, ne toimeenpannaan kuitenkin lähes aina kansallisella tasolla (Donnelly 2013, 32). Ihmisoikeuksia onkin tärkeää tarkastella myös valtioiden sisäpolitiikan näkökulmasta. Monet valtioiden sisäiset tekijät – niin poliittiset, taloudelliset kuin
sosiaalisetkin – ovat erottamattomasti yhteydessä ihmisoikeuksien toteutumiseen käytännössä.
(Cardenas 2009, 76.) Dunnen ja Hansonin (2009, 67) mukaan kansainvälisen politiikan tieteenalan kirjallisuudessa on kuitenkin taipumus keskittyä ihmisoikeuksiin melko kapeassa mielessä vain niin, että näkökulmana on se, miten niitä voidaan edistää ulkopolitiikassa. Olisi kuitenkin oleellista muistaa valtioiden sisäpolitiikan merkitys ihmisoikeuksien toteutumisessa ja edistämisessä (emt., 67). Tästäkin syystä olen kiinnostunut tutkimaan sitä, millainen vaikutus sisäpoliittisella
keskustelulla on ihmisoikeuksien toteutumiseen käytännössä juuri Suomessa.
Ihmisoikeuksien institutionalisointi on siis pohjimmiltaan valtioiden vastuulla, sillä ei ole olemassa tehokkaita globaaleja mekanismeja, joilla varmistettaisiin ihmisoikeuksien toteutuminen
(Wolfsteller 2017, 230). Periaatteessa valtiot ovatkin ainoita toimijoita, joilla on tarvittavat resurssit sen takaamiseksi, että ihmisoikeudet toteutuvat tehokkaasti (Donnelly 2003, 34). Käytännössä tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että ihmisoikeuksien toteutuminen on sidoksissa sellaiseen poliittiseen yhteisöön kuulumiseen, joka turvaa jäsentensä oikeudet (Wolfsteller 2017, 230–231). Toisaalta, kuten esimerkiksi Gregg (2012, 223) toteaa, juuri valtiot ovat usein esteenä ihmisoikeuksien toteutumiselle, sillä ne luovat monia sellaisia ongelmia, joihin ihmisoikeudet pyrkivät vastaamaan.
Lisäksi ihmisoikeuksien toteutuminen edellyttää kuulumista sellaiseen poliittiseen yhteisöön kuten valtioon, joka turvaa jäsentensä ihmisoikeuksien toteutumisen (emt., 219). Valtioilla onkin
kahtalainen rooli suhteessa ihmisoikeuksiin. Toisaalta niiden voidaan sanoa olevan pääasiallinen uhka ihmisoikeuksien toteutumiselle, mutta ne ovat myös pääasiallinen instituutio niiden
toteuttamiseksi käytännössä (Donnelly 2013, 33.) Toisin sanoen ihmisoikeuksiin liittyy merkittävä ristiriita. Ajatus siitä, että ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ihmisille valtioiden rajoista riippumatta, on jossain määrin ristiriidassa sen kanssa, että maailma on järjestäytynyt kansallisen suvereniteetin periaatteen mukaan. (Hoffmann 2011, 14.) Koska ihmisoikeudet ovat sulautuneet valtarakenteisiin, ne eivät välttämättä edistä kaikkien ihmisoikeuksia yhtä lailla (Stammers 2009, 104).
Myös Cardenas (2009, 80) painottaa ulossulkevien ideologioiden roolia siinä, miten käytännössä jotkin ihmisryhmät jätetään ihmisoikeuksien suojan ulkopuolelle. Ulossulkevat ideologiat
määrittelevät esimerkiksi sen, millä ehdoilla nähdään sopivaksi tiettyjen ihmisryhmien syrjiminen.
Siinä, missä kansainvälinen lainsäädäntö edellyttää, että ihmisoikeuksia sovelletaan kaikkiin ihmisiin universaalisti, nationalistiset ideologiat ja identiteetit kuitenkin usein sulkevat käytännössä ihmisryhmiä ihmisoikeuksien soveltamisen ulkopuolelle. (Cardenas 2009, 80.) Tämä näkyy
keskustelussa perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä esimerkiksi siinä, miten jotkin puolueet asettavat vastakkain maahanmuuttajat ja Suomen kansalaiset ja painottavat sitä, miten
ensisijaisesti tulisi ajatella Suomen kansalaisten etua. Tämä näkyi analysoimissani täysistunto- keskusteluissa erityisesti perussuomalaisten puheenvuoroissa: esimerkiksi Mika Niikko (ps) toteaa puheenvuorossaan, että ensijaisesti tulisi hoitaa ”omat kotimaan asiamme kuntoon” (1. käsittely, 21.34).
3.4. Ihmisoikeudet ja perheenyhdistäminen
Oikeus perhe-elämään, mikä edeltää perheenyhdistämistä, mainitaan useissa eri ihmisoikeus- instrumenteissa (Staver 2013, 78). Perhe-elämän suojelua peräänkuulutetaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka artiklan 16(3) mukaan ”[p]erhe on yhteiskunnan luonnollinen ja perustava ydinosa ja sillä on oikeus yhteiskunnan ja valtion suojaan”.
Tämä tuo ihmisoikeusjulistuksen hyväksyneille valtioille velvollisuuden suojella perheen yhtenäisyyttä. (Roos & Zaun 2014, 57.) Samankaltaiset oikeudet taataan myös kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa (Staver 2013, 78). Lisäksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan ”[j]okaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe- elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta” (FINLEX 63/1999).
Perheenyhdistäminen itsessään mainitaan vain kahdessa eri ihmisoikeusinstrumentissa, joista toinen on lapsen oikeuksien sopimus ja toinen on kansainvälinen yleissopimus siirtotyöläisten ja heidän perheenjäsentensä oikeuksista (Staver 2013, 78). Ihmisoikeuksissa oikeus perhe-elämään
ymmärretään perinteisesti oikeudeksi perustaa perhe. Lisäksi oletetaan, että perhettä suojellaan mielivaltaiselta tai laittomalta sekaantumiselta. Olennaista on myös se, että valtiolla on velvollisuus auttaa ja suojella perhettä. Lapsen oikeuksien sopimus rakentuu näiden perheoikeuksien päälle.
Sopimuksessa esimerkiksi edellytetään, että valtiot suojelevat perheitä mielivaltaiselta erottamiselta ja lisäksi helpottavat perheenyhdistämistä. (Williams & Invernizzi 2011, 48.) Khanin (2011, 83) mukaan valtion harkinnalle jää tässä vain vähän tilaa. Halme-Tuomisaari (2016, 191) puolestaan pohtii sitä, onko perheenyhdistäminen ihmisoikeus vai ei. Hänen mukaansa tämä riippuu siitä, pidetäänkö ihmisoikeuksia absoluuttisina, jaettuina ideaaleina vai dynaamisina ja muotoaan muuttavina (emt., 191). Tämän tutkielman lähtökohta on se, että ihmisoikeudet ovat dynaamisia ja muuttuvia. Tällöin se, mikä ymmärretään ihmisoikeudeksi kullakin hetkellä riippuu siitä, millainen käsitys ihmisoikeuksien sisällöstä sillä hetkellä vallitsee (Halme-Tuomisaari 2016, 191).
Suomessa kansalaisjärjestöt ovat esittäneet huolensa siitä, miten haavoittuvainen asema lapsilla on globaalissa siirtolaisuudessa (Fingerroos 2016, 83). Myös esimerkiksi suomalaiset ihmisoikeus-
juristit ovat kritisoineet ulkomaalaishallintoa perheenyhdistämistä koskeviin päätöksiin liittyen siitä, ettei niissä aina kunnioiteta lapsen edun ensisijaisuutta eikä ihmisoikeuksien mukaista tulkintaa lapsen oikeudesta perhe-elämään (Fingerroos 2016, 84). Khan (2011, 83) toteaa asiantuntijoiden olevan lähes yksimielisiä siitä, että tällä hetkellä kansainväliseen lainsäädäntöön sisältyy oikeus perheenyhdistämiseen. Esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimuksen 10. artiklassa edellytetään, että perheenyhdistämishakemukset käsitellään ”myönteisesti, humaanisti ja kiireellisesti” (Unicef, ei päivämäärää).
Benhabibin (2004, 2) mukaan transnationaali muuttoliike tuo esiin ristiriidan ihmisoikeus-
periaatteiden ja valtion suvereniteetin välillä. Kansainväliset ihmisoikeusnormit nousevat esiin yhä useammin, kun kiistellään esimerkiksi pakolaisuuteen liittyvistä kysymyksistä (emt., 12).
Ihmisoikeudet ovatkin keskeisessä asemassa, kun kiistellään esimerkiksi perheenyhdistämiseen liittyvistä kysymyksistä. Roosin ja Zaunin (2014, 58–59) mukaan kansallisten toimijoiden suhtautuminen siirtolaisten perheenyhdistämiseen on moniselitteinen. Oikeutta perhe-elämään ei varsinaisesti kiistetä, mutta siitä, millä ehdoin perheenyhdistämisen tulisi tapahtua, ei ole
yksimielisyyttä (emt., 58–59). Osa toimijoista tunnustaa esimerkiksi sen, että normit rajoittavat valtioiden mahdollisuuksia säännellä perheiden siirtolaisuutta ja painottavat kansainvälisen lainsäädännön merkitystä. Toisaalta taas jotkin toimijat pitävät perhesiirtolaisuutt taakkana yhteiskunnan järjestelmille. (Emt., 59.) Keskinen ym. (2009, 14) huomauttavat, että
maahanmuuttajista ja pakolaisista ja heidän ihmisoikeuksistaan keskusteltaessa nousee usein esiin taloudellinen näkökulma. Tälloin korostetaan usein hyötyajattelua, ja nähdään pakolaiset ja maahanmuuttajat lähinnä kustannuksena. Maahanmuuton kustannuksien painottaminen kertookin siitä, että taloudellinen retoriikka on saanut yhä enemmän jalansijaa julkisessa keskustelussa.
Tällaisessa ajattelussa ”kaikkea mitataan rahalla ja taloudelliset arvot ylittävät muut yhteiskunnalliset arvot”. (Keskinen ym. 2009, 15.)
4. KRIITTINEN DISKURSSIANALYYSI JA TUTKIMUSASETELMA
Tässä luvussa esittelen tutkielmani metodin eli kriittisen diskurssianalyysin. Käsittelen ensin diskurssianalyysiä yleisesti, minkä jälkeen siirryn tarkastelemaan erityisesti kriittistä
diskurssianalyysia tutkimusmenetelmänä ja avaan sitä, miten aion hyödyntää sitä juuri omassa tutkielmassani. Tutkielmassani tukeudun erityisesti Van Dijkin kriittiseen diskurssianalyysiin.
Tämän jälkeen esittelen poliittista puhetta tekstityyppinä ja avaan sitä, miten kriittinen
diskurssianalyysi sopii juuri poliittisen puheen tutkimiseen. Lopuksi esittelen tutkimusasetelmani sekä tutkimuskysymykseni.
4.1. Diskurssianalyysi
Diskurssianalyysi ei ole selkeärajainen tutkimusmenetelmä vaan teoreettinen viitekehys, joka sallii erilaisia tarkastelun painotuksia ja jota voi soveltaa menetelmällisesti (Jokinen ym. 2016, 25).
Tähän viitekehykseen kuuluu oletus siitä, että kielenkäytöllä on sosiaalista todellisuutta rakentava luonne sekä oletus siitä, että on olemassa useita rinnakkaisia ja keskenään kilpailevia
merkityssysteemejä. Lisäksi merkityksellisen toiminnan oletaan olevan kontekstisidonnaista, toimijoiden oletetaan olevan kiinnittyneitä merkityssysteemeihin ja kielenkäytön oletetaan olevan luonteeltaan seurauksia tuottavaa. Käsillä oleva tutkimusasetelma ja -ongelma vaikuttaa siihen, miten näitä eri lähtökohtia kussakin tutkimuksessa painotetaan. (Jokinen ym. 2016, 25.) Tässä tutkielmassa korostan erityisesti kielenkäytön sosiaalista todellisuutta rakentavaa ja seurauksia tuottavaa luonnetta.
Diskurssianalyyttistä lähestymistapaa ohjaavat tietyt keskeiset oletukset kielen, toimijuuden ja identiteetin välisestä suhteesta. Kieli on vaikuttavaa ja puhuminen on myös toimintaa.
Yhteiskunnalliset toimijat ovatkin ennen kaikkea puhuvia toimijoita. Puhuminen on keskeinen osa heidän toimijuuttaan ja sitä, miten he asemoivat itsensä maailmassa. Lisäksi jo ennestään olemassa- olevat diskurssit vaikuttavat toimijoiden käyttäytymiseen. (Epstein 2010, 343.) Koska kieli on vaikuttavaa ja puhuminen on toimintaa, on mielekästä tutkia eduskunnassa käytyjä
täysistuntokeskusteluja perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä juuri diskurssianalyysin avulla.
