T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 1 63 lisen ajattelun, jota on siivittänyt
valistusajan usko järjen voimaan.
Nämä historian virrat ovat osoit- tautuneet tehokkaiksi keinoiksi.
Niiden voimalla on mahdollista muuttaa maailma aiempaa parem- maksi paikaksi. Näkökulman tuek- si Vuorinen nostaa sen, että kehit- tyneissä länsimaissa äitiyskuollei- suus on miltei tyystin hävinnyt se- kä imeväiskuolleisuuden ja muun lasten kuolleisuuden määrät ovat vain murto-osia siitä, mitä ne oli- vat vielä 1900-luvun alussa.
Kirjoittaja on professori.
Ensimmäinen askel politiikan sanakirjan suuntaan
Vilho Harle
Matti Wiberg : Politiikan sanakirja – inhorealistin versio. Toimittanut Kalevi Koukkunen. Siltala 2011.
Professori Matti Wiberg tunnetaan poikkeuksellisen terävänä kannan- ottajana, joka erottuu edukseen val- tio-oppineiden harmaasta massas- ta. Lukija avaakin sanakirjan varsin suurin odotuksin, eikä vähiten sen vuoksi, että alaotsikko lupaa kui- van sanakirjan sijasta ”inhorealis- tin versiota”.
Lukijan ei tarvitse pettyä, vaik- ka odotettua rentoutta tai inho- realismia teos ei sisälläkään. Vain muutama pila hauskuttaa, esimer- kiksi päivystävän dosentin määrit- tely ”yleensä heikohkoksi tieteili- jäksi”. Sanakirja on syytä ottaa to- sissaan, sutkauksia varten on toisia areenoita. Siitähän on kuitenkin lähdettävä, että professori Wiber-
gin – suomalaisen valtio-opin Au- rajoen – kynästä lähtevä sanakirja on täyttä asiaa.
Kun sanakirjasta on puhe, kysy- myksessä on tietenkin luettelo sa- noja ja termejä, joita sanakirja selit- tää ja taustoittaa. Kysymyksessä on hakuteos, joka on tarkoitettu säily- tettäväksi hyllyssä ja käytettäväksi vain tarvittaessa. Tuskin teosta ku- kaan ihan huvikseen ryhtyy luke- maan. Kuntoilukin hoituu samalla, koska kirja (645 sivua) painaa mel- kein yhtä paljon kuin kuuluisa här- kä aikoinaan.
Valtaosa teoksen sanoista on va- littu hyvin ja harkiten sekä myös esitelty informatiivisesti. Sellaises- ta käy esimerkiksi vaikkapa hakusa- na ”välikysymys”. Käy ilmi, että hal- litus on kaatunut välikysymyksessä osoitettuun eduskunnan epäluotta- mukseen vain neljä kertaa. Viimek- si vuonna 1958 (von Fieandt).
Vaikka teos on yleisesti onnis- tunut, minun on esitettävä muuta- ma kriittinen huomautus rakenta- vassa mielessä. Kiinnitän huomio- ta sellaisiin asioihin, jotka voisi ot- taa huomioon seuraavaa painosta kehitettäessä.
Päällimmäisin huomio on se, et- tä sanakirjassa on liikaa sanoja. Sä- lää, jolla ei ole suurempaa tai pysy- vämpää arvoa. Esimerkiksi Silvio Berlusconi ja Alexander Stubb saa- vat sanakirjassa melkoisen joukon hakusanoja, jotka kertovat enem- män henkilökultista tai epäjuma- lanpalvonnasta kuin antavat tär- keää tietoa. Kirjassa on suuri mää- rä muitakin turhia sanoja, kovin monet termit ja vaalilauseet ovat historian roskakorin pohjimmais- ta ainesta, jota kukaan ei erityisem- min kaipaa.
Näyttää siltä, että sanaston va- linnassa ei ole ollut kovin selvää
karttaa. Sanakirja pyrkii kattamaan kaikki ajat ja miltei kaikki maan- tieteelliset alueet (lähinnä kuiten- kin vain teollisen ja läntisen maail- man). On vaikea sanoa, mikä on ol- lut sanojen valinnan perustana.
Toisena ongelmana on se, että kaikista sanoista tai edes tärkeis- tä ja kiinnostavista sanoista ei ole juuri mitään taustoitusta tai kun- non selitystä. Sanojen etymologia ja historiallis-poliittinen konteks- ti olisi ollut tärkeää informaatio- ta, itse sanathan kuitenkin muu- ten tunnetaan. Esimerkiksi ”Aasia”
määritellään: ”Aasia alkaa Malmös- tä. Tanskan ulkoministeri Uffe El- leman-Jensen”. Hyvä, mutta mi- täänsanomaton heitto. Esimerkik- si professori Pekka Korhonen on selventänyt Aasian käsitettä kiin- nostavasti muutamassa helpos- ti saatavilla olevassa kirjoitukses- saan. Ilman asiayhteyttä moni sa- na jää täydeksi hepreaksi, ellei lu- kija itse satu muistamaan, mistä oli kysymys. Nuorten lukijoiden muis- tivarannossa tuommoista valmista taustatietoa ei välttämättä ole.
Olisikohan kannattanut viljel- lä laajemmin kunnon selostusta, jollaista kuitenkin on muutamassa paikassa oivallisesti käytetty? Jos sälää olisi vähennetty tai vähen- nettäisiin, jäljelle jääviin sanoihin voisi uhrata vaikka kymmenen ri- viä – menemättä laajoihin sanas- toartikkeleihin. Korostan sitä, et- tä teoksessa on onnistuneista sa- nastoesittelyistä muutamia, mutta liian harvoja esimerkkejä vaikkapa tuon mainitun ”välikysymys” ter- min tapaan.
Wiberg kuuluttaa esipuhees- saan palautetta ja puuttuvia terme- jä. Koska olen luvatun kirjapalkin- non saanut arvostelijana jo etukä- teen, voin heittää esiin muutaman
64 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 1
esimerkin aiheuttamatta kustan- tajalle lisärasitetta Wibergin var- sin kevyesti heittämän lupauksen maksajana.
En malta olla aloittamatta teok- sen alaotsikosta. Mikä on inhorea- listi? Sanakirja vaikenee tästä, eikä selitä myöskään termiä versio (jon- ka tosin jopa päivystävä dosentti- kin ymmärtää). Missä asiassa Wi- berg (tai Koukkunen tai kustanta- ja Siltanen) on inhorealisti? En näe inhorealismia tässä sanakirjassa – Wibergissä ehkä näkisin, jos hänet olisi teokseen kuvattu tai selitetty
”wibergöinti” sanastossa. Vihjeeksi voisin yleisemmällä tasolla vihjais- ta, että Keijo Korhonen on tainnut tehdä tunnetuksi tämän termin.
On makuasia, mitä muita ter- mejä lukija teoksessa kaipaisi. Itse odotin, että ainakin kaikkein ylei- sin kansainvälisen politiikan nyky- termi – ”kansainvälinen yhteisö” – olisi sanakirjassa. Nythän kansain- välinen yhteisö on ryhtynyt toimiin Libyassa ihmisoikeuksien (?) tur- vaamiseksi.
Alaotsikon inhorealisti saattaisi ihmetellä, mikä tuo kansainvälinen yhteisö oikein on? Tähän mennes- sä sotia on käyty jumalan nimissä.
Onkohan kansainvälinen yhteisö tuon jumalan jonkinlainen sekula- risoitunut versio?
Jumalalle ja kansainväliselle yh- teisölle, kuten yleiselle mielipiteel- lekin, on yhteistä se, että kukaan ei ole niitä koskaan tavannut. El- lei joku muista, yleinen mielipide oli semmoinen olio, jonka väitet- tiin estävän maailmansodan – vie- lä päivää ennen kuin sota alkoi.
Kansainvälinen yhteisö on sikäli kiinnostava olio, että varsinkin toi- mittajat tietävät aina tarkasti sen, mitä kansainvälinen yhteisö jossain asiassa tekee tai ajattelee. Jos Poh-
jois-Korea posauttaa kokeilumieles- sä ydinpommin, Yleisradio kertoo viidentoista minuutin päästä pääuu- tislähetyksessä, että kansainvä linen yhteisö tuomitsee ydinkokeen. Tie- dossa ei ole, mihin numeroon toi- mittaja on soittanut. Olisipa profes- sori Wiberg kertonut meille kaikille tuon salatun puhelinnumeron!
Jos kansainvälinen yhteisö tar- koittaisi YK:ta, kuten monen mie- lestä tarkoittaa, mistä silloin pu- hutaan? Kun Libya on YK:n täy- sivaltainen jäsen, osallistuuko se sotilaalliseen operaatioon itseään vastaan? Vai eikö Libya kuulu kan- sainväliseen yhteisöön? Tai ovatko vain sen kapinalliset ihmisiä?
Kansanmurha on sanakirjas- sa selostettu varsin hyvin (s. 205).
Mutta kun puhutaan Gaddafin toimeenpanemasta tai ainakin suunnittelemasta kansanmurhas- ta (esim. professori Raimo Väy- rynen YLE:n TV-uutisissa), mis- tä silloin oikein puhutaan? Syyllis- tyikö halukkaiden liittoutuma Ira- kissa kansanmurhaan vuonna 2003 ja sen jälkeisinä vuosina – tai en- simmäisessä Persianlahden sodas- sa vuonna 1991?
Politiikan sanakirjan koosta- minen lienee tehtävänä mahdoton kenelle tahansa. Ei voi väittää, et- tä Wiberg olisi tehtävässään epäon- nistunut yhtään enempää kuin ku- ka tahansa muu olisi voinut epäon- nistua. Wiberg on tuottanut teok- sen, jota on syytä kehittää jatkossa toimivampaan ja systemaattisem- paan suuntaan.
Paperiversion sijasta tai sen rin- nalla olisi hyvä olla nettiversio, jo- ta voisi pitää ajan tasalla ja täyden- tää hyvinkin nopeasti. Toivoakse- ni projekti kehittyy siihen suuntaan mahdollisimman pian. Olisi hyvä, jos Wiberg jatkaisi projektiaan ot-
tamalla ohjaus- ja toteutusvastuun tästä kehittämisprojektista, koska ihan Wikipedian tyyppistä avointa alustaa hankkeesta tuskin on vii- sasta kehittää.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulun kansainväli- sen politiikan professori.
1800-luku – historian vuosisata
H.K. Riikonen
Matti Klinge: Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys.
Historiankirjoitus ja
historiakulttuuri keisariaikana.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010.
Maalaus, joka esittää oopperakulis- sia ja oopperan loppukohtausta, ei liene kovin usein käytetty aihe his- toriateoksen kannessa. Matti Klin- gen teoksen Suomalainen ja eu- rooppalainen menneisyys kannessa se puolustaa paikkaansa. Loppu- kohtaus kuuluu historiallisaihei- seen oopperaan, Fredrik Paciuk- sen Kaarle-kuninkaan metsästyk- seen. Omalta osaltaan Paciuksen ooppera ilmentää 1800-luvun kiin- nostusta historiaan, mikä on Klin- gen kirjan aiheena.
Aihetta on nimenomaan auto- nomian ajan historiantutkimuk- sen historian kannalta kartoitettu eri yhteyksissä. Oppihistoriallisten yleisesitysten lisäksi on monografi- oita ja elämäkertoja historian alal- la toimineista kansallisista merkki- henkilöistä, kuten Z. Topeliuksesta, Y. Yrjö-Koskisesta ja J. R. Daniel- son-Kalmarista sekä näiden ohel-
