295
virittäjä 2/2014
kirjAllisuuttA
Uutta tietoa opinnäytteen kirjoittamiseen liittyvistä vuorovaikutustilanteista
Kimmo Svinhufvud: Opinnäytteen kirjoit- taminen vuorovaikutuksena. Keskustelun- analyyttinen tutkimus graduseminaarien ja gradunohjaustapaamisten vuorovaiku- tuksesta. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos 2013. isbn 978-952-10-9313-5.
Kimmo Svinhufvudin väitöskirjassa Opin
näytteen kirjoittaminen vuorovaikutuksena tarkastellaan gradun tekemiseen liittyviä vuorovaikutustilanteita keskustelunanalyy- sin keinoin. Siinä kuvataan kyseisten vuo- rovaikutustilanteiden rakentumista ja poh- ditaan graduprosessin pedagogista kehit- tämistä tutkimustulosten perusteella. Väi- töskirja on artikkelimuotoinen. Se koos- tuu neljästä artikkelista ja yhteenvedosta.
Artikkeleista kolme on Svinhufvudin yk- sin kirjoittamia, ja yksi niistä on kirjoitettu yhdessä Sanna Vehviläisen kanssa.
Aineisto ja menetelmä
Tutkimuksen aineisto koostuu kahden- laisesta videonauhoitetusta materiaa- lista. Aineistossa on 12 graduseminaari- istuntoa neljästä eri oppiaineesta ja 22 kahdenvälistä gradunohjaustapaamista useista eri oppiaineista. Aineisto on riit- tävä, jopa runsas, ja se on kuvattu työssä yksityiskohtaisesti.
Tutkimuksen menetelmänä on keskus- telunanalyysi, jonka perusteiden kuvaa- miseen käytetään yhteenvedossa melko paljon tilaa. Esimerkiksi sekventiaalista
analyysia ja osallistujien orientaatioiden tarkastelemista selitetään varsin seikkape- räisesti ja havainnollistetaan esimerkeillä.
Tämä on varmasti hyödyllistä sellaiselle lukijalle, joka ei tunne keskustelunanalyy- sia, mutta vaikuttaa hieman oppikirjamai- selta. Yhteenveto sisältää kuitenkin myös menetelmän kriittistä tarkastelua: sivuilla 31–32 Svinhufvud pohtii erityisesti institu- tionaalisen vuorovaikutuksen tutkimuk- sen metodisia implikaatioita.
Artikkelit
Väitöskirjan neljästä artikkelista kolme on julkaistu varsin arvostetuilla fooru- meilla. Tämä on huomionarvoista siitä näkökulmasta, että artikkelien julkai- suprosessia voi ylipäätäänkin pitää yh- tenä artikkeliväitöskirjan pullonkaulana.
Erityisen haasteellista on julkaiseminen korkeatasoisissa lehdissä, joissa proses- sit ovat tunnetusti pitkiä ja hylkäyspro- sentit suuria. Vehviläisen kanssa kirjoi- tettu artikkeli (Svinhufvud & Vehviläinen 2013) on julkaistu Text & Talk -lehdessä, jota voi pitää kansainvälisenä huippujul- kaisuna. Artikkeleista kaksi on julkaistu korkeatasoisissa kotimaisissa lehdissä:
toinen Kasvatuksessa (Svinhufvud 2008), toinen Virittäjässä (Svinhufvud 2011).
Neljäs artikkeli (Svinhufvud 2013) oli väi- töskirjan julkaisu vaiheessa arviointipro- sessissa.
Artikkelissa ”Palaute ongelmanratkai- suna: Opponentin tekstipalaute graduse- minaarissa” (Svinhufvud 2008) on tarkas-
296 virittäjä 2/2014
telun kohteena graduseminaarin keskei- sin toiminto, opponentin gradutekstistä antama palaute. Erityisesti siinä keskity- tään niin sanottuun ongelma–ratkaisu- tyyppiseen palautteeseen. Artikkelissa on erinomainen katsaus sekä kasvatus- tieteelliseen että keskustelunanalyyttiseen tutkimukseen aiheesta. Siinä osoitetaan, että kummassakin perinteessä palautetta on tarkasteltu yksipuolisesti. Kasvatus- tieteissä esitetyt näkemykset perustuvat melko heikosti empiiriseen tutkimukseen.
Keskustelunanalyyttinen tutkimus on taas ollut siinä mielessä yksipuolista, että pa- lautetta on tarkasteltu pääosin neuvomi- sen näkökulmasta. Svinhufvud tuo tä- hän keskusteluun selkeän uuden näkö- kulman: hänen mukaansa palautetta kan- nattaa tarkastella ongelman ja ratkaisun näkö kulmasta. Hän osoittaa havainnollis- ten esimerkkien avulla, miten palaute ra- kennetaan ongelman ja ratkaisun varaan ja miten osallistujat itse orientoituvat on- gelmaan ja ratkaisuun palautteen ensisi- jaisena muotona. Artikkeli on väitöskir- jan parasta antia.
Artikkelissa ”Varovasti edeten ja taas perääntyen: Opponentin palautevuoron rakentuminen” (Svinhufvud 2011) tarkas- tellaan myös opponentin tekstipalautetta graduseminaarissa, mutta siinä syvenny- tään palautevuoron muotoiluun. Näin ol- len se täydentää hyvin ongelma–ratkaisu- palautetta käsittelevää artikkelia (Svin- hufvud 2008). Artikkelissa palautevuoro jaetaan kolmeen osaan: palautteeseen orientoitumiseen, varsinaiseen palauttee- seen ja perääntymiseen. Artikkelissa osoi- tetaan, miten kaikkiin palautteen osiin liittyy varauksellisuutta, ja analysoidaan varauksellisuuden muotoja eri osissa. Ha- vainnot kytketään muuhun varaukselli- suutta koskevaan tutkimukseen ja liite- tään opponentin haastavaan tilanteeseen:
yhtäältä tämän institutionaalisena tehtä- vänä on antaa (kriittistä) palautetta, toi- saalta opiskelijatoverin kritisoiminen on jossain määrin ongelmallista.
Artikkeli on empiirisesti vakuuttava.
Tutkimuksen kontekstualisoinnin osalta se ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin ar- tikkeli ”Palaute ongelmanratkaisuna: Op- ponentin tekstipalaute graduseminaa- rissa” (Svinhufvud 2008). Alussa kyllä esi- tellään aikaisempaa tutkimusta seminaa- rin historiasta ja seminaaridiskurssista, mutta esittely jää hieman listamaiseksi, eikä Svinhufvudin tutkimuksen uusi anti suhteessa aiempaan tutkimukseen tästä syystä oikein avaudu.
Artikkelissa ”Participation in the master’s thesis seminar: Exploring the lack of discussion” (Svinhufvud 2013) analysoidaan graduseminaarin vuoro- vaikutusta yleisemmästä näkökulmasta.
Tarkastelun kohteena on osallistumi- nen – ja erityisesti sen puute – graduse- minaarissa. Tutkimusongelma on raken- nettu erinomaisesti. Lähtökohta on käy- tännöllinen: hyvän seminaarin katsotaan yleensä edellyttävän aktiivista osallistu- mista, mutta näin ei kuitenkaan usein ole.
Aktiivisuuden puute on tutkimusten mu- kaan seminaarin keskeinen ongelma. Joh- dannossa käydään läpi myös aikaisempaa tutkimusta ongelman syistä. Aikaisem- paan tutkimukseen nähden Svinhufvudin artikkelissa on uudenlainen näkökulma:
siinä ongelmaa tarkastellaan seminaa- rin vuorottelujärjestyksen ja osallistujien ins titutionaalisten roolien näkökulmasta.
Artikkelissa osoitetaan, että seminaari ra- kentuu pääosin opponentin ja gradunte- kijän väliseksi vuorovaikutustilanteeksi, jossa opponentin tehtävänä on palautteen antaminen ja graduntekijän tehtävänä sen vastaanottaminen. Ohjaaja taas näyt- tää olevan sellaisessa roolissa, että hän voi tuottaa monenlaisia vuoroja, mutta mui- den osallistujien osallistuminen osoittau- tuu ongelmalliseksi. Svinhufvud pohtii oivaltavasti sellaista mahdollisuutta, että muille(kin) osallistujille annettaisiin ni- mettyjä vuorovaikutuksellisia rooleja, jol- loin heille avautuisi parempia osallistumi- sen paikkoja.
297
virittäjä 2/2014
Artikkelissa ”Papers, documents, and the opening of an academic supervision encounter” (Svinhufvud & Vehviläinen 2013) on aineistona ohjaajan ja gradun- tekijän välisiä ohjauskeskusteluita. Eri- tyisen huomion kohteena on paperido- kumenttien rooli ohjauskeskustelujen avaus jaksoissa. Artikkelin johdanto sisäl- tää erinomaisen katsauksen aikaisempaan tutkimukseen tekstuaalisista artefakteista vuorovaikutuksessa. Artikkelissa osoite- taan, miten dokumenttiin orientoidutaan ohjauskeskustelussa ja pohditaan ana- lyysin perusteella ansiokkaasti ohjausta- paamisten implisiittistä pedagogiikkaa ja sen perustumista kirjalliseen dokument- tiin. Kirjoittajien keskeinen huomio on, että ohjaustapaamisten toiminta perus- tuu sellaiseen oletukseen, että yhtäältä työ on edennyt edeltävän tapaamisen jälkeen, ja toisaalta tuo eteneminen näkyy käsillä olevassa dokumentissa.
Tutkimuksen yhtenäisyys ja kontribuutio
Yksi artikkeliväitöskirjan haaste on yh- tenäisen teeman ja tavoitteiden raken- taminen artikkeleiden välille. Fennistii- kassa artikkeliväitöskirjoja on tehty vielä melko vähän, joten käytänteet ovat tässä suhteessa vasta muotoutumassa. Svinhuf- vud on yhteenvedossaan tiivistänyt väi- töskirjansa tavoitteet kahteen kysymyk- seen: miten gradun tekemiseen liittyvät vuorovaikutustilanteet rakentuvat ja mi- ten seminaaria ja gradunohjaamistapaa- mista voi pedagogisesti kehittää (s. 10)?
Nämä tavoitteet ovat kuitenkin melko yleisiä. Osin tämä heijastelee sitä, että ar- tikkeleiden tavoitteissa on jonkin verran hajanaisuutta. Artikkeleista kolme (Svin- hufvud 2008, 2011, 2013) liittyvät selvem- min toisiinsa. Artikkelissa ”Participation in the master’s thesis: Exploring the lack of discussion” tarkastellaan seminaari- vuorovaikutuksen perusrakennetta ja ar- tikkeleissa ”Palaute ongelmanratkaisuna:
Opponentin tekstipalaute graduseminaa- rissa” ja ”Varovasti edeten ja taas perään- tyen: Opponentin palautevuoron raken- tuminen” sen keskeisintä toimintoa, teks- tipalautetta. Artikkelissa ”Papers, docu- ments, and the opening of an academic supervision encounter” (Svinhufvud &
Vehviläinen 2013) sekä institutionaalinen konteksti että ilmiö ovat erilaisia kuin muissa artikkeleissa. Väitöskirja olisi yh- tenäisempi, jos siinä olisi keskitytty vain seminaarityöskentelyyn tai jos myös kah- denvälisten gradun ohjaamistapaamisten osalta olisi tutkittu tekstipalautetta. On- han tekstipalaute, kuten Svinhufvud itse- kin toteaa, gradunohjaustapaamisissakin keskeinen toiminto. Vaikka kaikki artik- kelit sopivat toki väljästi muotoiltujen ta- voitteiden alle, ohjaus keskusteluja käsit- televä artikkeli (Svinhufvud & Vehviläi- nen 2013) jää hieman irralliseksi.
Artikkelien hajanaisuus heijastuu myös siihen, miten Svinhufvud esittää työnsä annin suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Hän esittelee tutkimuk- sen tieteellistä taustaa yhteenvedon lu- vussa ”Tutkimuksen konteksti”. Taustaksi esitetään yliopistopedagoginen tutkimus sekä kirjoittamisen ja vuorovaikutuksen tutkimus. Näiden alojen leikkauskohtaan väitöskirja hyvin osuukin. Esitellessään tutkimuksen antia Svinhufvud ei kui- tenkaan käsittele väitöskirjaa kokonai- suutena vaan esittelee lähinnä sitä, mitä uutta erilliset artikkelit tuovat tutkimus- kentälle.
Toisaalta, kuten edellä totesin, erilli- sissä artikkeleissa (erityisesti Svinhufvud 2008, 2013; Svinhufvud & Vehviläinen 2013) on erinomaiset kirjallisuuskatsauk- set, jotka artikkelin aiheen ja julkaisu- foorumin luonteen mukaan käsittelevät vuorovaikutuksen tutkimusta, yliopisto- pedagogiikkaa ja kirjoittamisen tutki- musta. Artikkelien tutkimustuloksilla on selkeä kontribuutio niissä esiteltyyn aikai- sempaan kirjallisuuteen. Näin ollen käy selväksi, että Svinhufvud tuntee moni-
298 virittäjä 2/2014
puolisesti ja syvällisesti teemaan liittyvän aikaisemman kirjallisuuden.
Lopuksi
Kimmo Svinhufvudin väitöskirja tuottaa huolelliseen analyysiin perustuvaa tietoa gradun kirjoittamiseen ja ohjaamiseen liittyvistä vuorovaikutustilanteista. Nämä tulokset ovat valaisevia monesta näkö- kulmasta. Väitöskirjaa voi suositella (ins- titutionaalisen) vuorovaikutuksen tutki- joille, kirjoittamisen prosessista kiinnos- tuneille, yliopistopedagogiikan tutkijoille tai kenelle tahansa, joka on kiinnostunut yliopistollisesta gradunohjauksesta. Svin- hufvudin väitöskirjan lukeminen olikin kiehtovaa paitsi tieteellisessä myös hen- kilökohtaisessa mielessä, koska olen ollut graduprosessissa sekä ohjattavana että oh- jaavana.
Esa Lehtinen etunimi.sukunimi@uva.fi
Lähteet
Svinhufvud, Kimmo 2008: Palaute ongel- manratkaisuna. Opponentin tekstipalau- te. – Kasvatus 39 s. 439–455.
—— 2011: Varovasti edeten ja taas perääntyen.
Opponentin palautevuoron rakentumi- nen. – Virittäjä 115 s. 156–192.
—— 2013: Participation in the master’s thesis seminar. Exploring the lack of discussi- on. – Kimmo Svinhufvud: Opinnäytteen kirjoittaminen vuorovaikutuksena. Kes
kustelunanalyyttinen tutkimus graduse
minaarien ja gradunohjaustapaamisten vuorovaikutuksesta. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ug- rilaisten kielten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos.
Svinhufvud, Kimmo – Vehviläinen, Sanna 2013: Papers, documents, and the opening of an academic supervision encounter. – Text & Talk 33 s. 139–166.
Pirjo Mikkonen: ”Otti oikean sukunimen.”
Vuosina 1850–1921 otettujen sukunimien taustat. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos 2013. 451 s. isbn 978-952-10-9344-9.
Suomalaista nimistöä on tutkittu tieteel- lisesti 1800-luvun loppupuolelta lähtien.
Sukunimet ovat alusta alkaen olleet ono- mastiikan tutkimuksen kohteena siitä huolimatta, että autonomian ajalla monet suomalaiset olivat vielä vailla varsinaista sukunimeä.
Sukunimien omaksumiseen vaikutti ratkaisevasti sukunimilaki, joka tuli voi-
maan vuonna 1921. Viimeistään silloin piti jokaisella suomalaisella olla oma su- kunimi. Yhteiskunnallinen keskustelu ja kiistely sukunimien tarpeellisuudesta ja kielestä oli käynnistynyt jo aiemmin, kun yhteiskunnassa oli alettu kaivata kansa- laisten tunnistamista helpottavaa nimi- systeemiä ja kansallisuusaate innoitti suo- simaan suomalaista sekä etu- että sukuni- mien valinnassa. Näin ollen sukunimis- tön murrosta koskeva tutkimus on perus- teltua aloittaa 1800-luvun puolelta.
Pirjo Mikkosen väitöskirja on osittain yleisökyselyyn, osittain arkistoaineistoon perustuva tutkimus vuosina 1850–1921 käyttöön otettujen suomalaisten sukuni-
