Haja-ajatuksia arviointineuvoston raportista

Haja-ajatuksia arviointineuvoston raportista

Timo Viherkenttä

OTT Timo Viherkenttä (timo.viherkentta@ver.fi) on Valtion Eläkerahaston toimitusjohtaja. Hän toimi valtiovarainminis- teriössä alivaltiosihteerinä tammikuusta toukokuuhun 2015. Esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia.

T

alouspolitiikan arviointineuvoston puheen- johtaja Roope Uusitalo sanoi neuvoston vuotta 2015 koskeneen raportin julkistustilaisuudessa, että neuvoston tavoitteena ei ole saada aikaan keskustelua neuvoston raportista vaan hallituk- sen talouspolitiikasta. Tässä kirjoituksessa kä- sitellään molempia.

Neuvoston perustaminenhan pohditutti meillä joitakin vuosia, mutta nyt kahden ensim- mäisen vuotuisen raportin valossa voidaan epä- röimättä sanoa, että ratkaisu oli oikea. Neuvos- to on antanut merkittävän panoksen suomalai- seen talouspoliittiseen ja erityisesti finanssipo- liittiseen keskusteluun. Vaikka aihepiiristä riittää yhteiskunnassa näkemyksiä, analyyttinen ja tieteelliseen tutkimukseen nojaava keskuste- lu on ollut suhteellisen niukkaa, mikä liittyy myös makrotaloudellisen tutkimuksemme suh- teelliseen vähyyteen.

Meillehän on syntynyt perä perää kaksikin finanssipolitiikan vahtikoiraa, kun Valtiontalo- uden tarkastusvirastolle oli jo vuoden 2012 lopussa annetussa ns. fipo-laissa (869/2012)

säädetty tehtäväksi muun muassa julkisen ta- louden rakenteellista rahoitusasemaa koskevi- en säännösten noudattamisen valvonta ja viras- to on muutenkin vahvistanut rooliaan näissä asioissa. Hyvin mahtuu pieneenkin maahan kaksi tällaista riippumatonta arvioitsijaa.

Alla otetaan esille valittuja neuvoston 26.1.2016 julkaisemassa vuotta 2015 koskevas- sa raportissa (jäljempänä ”raportti”) käsiteltyjä kysymyksiä (Talouspolitiikan arviointineuvosto 2016). Raportti on mielestäni yleisesti ottaen erinomainen. Paitsi että neuvoston näkemysten ylivoimainen pääosa on hyvin perusteltuja, ra- portti on kirjoitettu selkeästi ja myös tavalla, joka palvelee niin ammattilaisia kuin asiasta muuten kiinnostuneita. Voisi sanoa, että harvi- naisen selvällä suomella kirjoitettu raportti, joskin kieli on englanti.

1. Raportin kokonaisuudesta

Raportissa erityisesti käsiteltyjä aihealueita ovat hallituksen finanssipolitiikan yleinen viritys,

kustannuskilpailukyvyn vahvistamispyrkimyk- set, finanssipolitiikan säännöt, finanssipolitii- kan vaikutukset lyhyellä ja pitkällä tähtäyksellä sekä verotuksen vaikutukset työmarkkinoihin.

Kokonaisuus on näin ollen laaja-alainen ja kat- taa nyt korostetusti pinnalla olevat kysymykset.

Kun neuvosto antaa raportin joka vuosi, on perusteltua myös se, että joinakin vuosina pa- neudutaan perusteellisemmin joihinkin teemoi- hin, jotka sitten jäävät toisina vuosina vähem- mälle. Nyt raportissa on jossain määrin innos- tuttu eräistä yksittäiskysymyksistä, joiden mer- kitys talouspolitiikan kokonaisuudessa on suhteellisen vaatimaton. Tällainen on esimer- kiksi laajahko analyysi siitä, ovatko ansiotulo- jen ylimmät marginaaliveromme jo Lafferin käyrän lakipisteen tuolla puolen (neuvoston mukaan eivät ole).

2. Finanssipolitiikan säännöistä, tavoitteista ja virityksestä

Erilaisissa mahdollisissa tulevaisuuksissa toimi- vien finanssipolitiikan sääntöjen määrittäminen on monella tapaa vaikeaa, ja sääntöjen viisaa- seen muotoiluun on kohdistunut runsaasti ana- lyysiä niin tutkimuskirjallisuudessa kuin kan- sainvälisissä järjestöissä kuten IMF:ssä ja OECD:ssä. Kaikilla tavoin optimaalisia sääntö- jä ei ole, ja päätöksentekijöiden on valittava epätäydellisten vaihtoehtojen joukosta. Suo- men tapauksessa asiaan vaikuttaa myös Euroo- pan unionin lainsäädäntö, joka sisältää osin varsin tiukat reunaehdot finanssipoliittisten sääntöjen kokonaisuuden rakentamiselle. Reu- naehdot ovat tiukentuneet olennaisesti muuta- man vuoden takaisten jäsenvaltioiden finanssi- politiikan seurantaa ja valvontaa kiristäneiden säädöspakettien myötä. Osa säännöistämme onkin suoraan EU-säännöksistä, osa niiden ko-

timaiseen täytäntöönpanoon liittyviä ja osa hal- lituksen vapaata talouspoliittista harkintaa.

Arviointineuvoston raportti sisältää huolel- lisen läpikäynnin tämänhetkisten finanssipoli- tiikan sääntöjemme kokonaisuudesta. Neuvos- to arvioi sääntökokonaisuutta osin kriittisesti niin sen rakenteen kuin sisällönkin osalta. Ra- kennetta arvostellaan erityisesti sääntökokonai- suuden epäjohdonmukaisuudesta. Sisällön osalta painavin kritiikki kohdistuu siihen, että keskipitkän aikavälin tavoitteilla ei katsota ole- van riittävää yhteyttä pitkän aikavälin tavoittee- seen, so. kestävyysvajeen hallintaan.

Epäjohdonmukaisuuskritiikki kohdistuu erityisesti siihen, että julkiselle taloudelle ja sen kolmelle eri osa-alueelle – valtiontaloudelle, kuntataloudelle ja sosiaaliturvarahastoille – on asetettu nimelliset (suhdannekorjaamattomat) keskipitkän aikavälin rahoitusasematavoitteet, jotka poikkeavat keskipitkän aikavälin raken- teellisesta rahoitusasematavoitteesta (MTO).

Jos lähdetään oletuksesta, jonka mukaan tuo- tantokuilu on päätevuonna 2019 poistunut, voidaan ajatella, että rakenteellisen ja suhdan- nekorjaamattoman tavoitteen tulisi olla samat.

Neuvosto arvostelee sitä, että toinen tavoitteis- to on nimellinen ja toinen rakenteellinen ja sitä, että ne asettuvat eri tasoille vuonna 2019.

Kritiikille on perusteita, mutta siihen liitty- en voidaan esittää pari näkökohtaa. Ensinnäkin EU-säännöksiin pohjaava asetus julkisen talou- den suunnitelmasta (12/2014) näyttää lähtevän sektorikohtaisten nimellisen rahoitusaseman tavoitteiden määrittämisestä rakenteellisen kes- kipitkän aikavälin tavoitteen määrittämisen li- säksi. Asetuksessa todetaan myös nimenomai- sesti, että nämä nimelliset tavoitteet on asetet- tava siten, että ne johtavat vähintään keskipit- kän aikavälin tavoitteen saavuttamiseen. Ra- kenteellinen keskipitkän aikavälin tavoite, joka

on asetettu EU-säännösten sallimalle minimi- tasolle, voidaankin nähdä EU-vaateiden edel- lyttämänä vähimmäistavoitteena, jonka lisäksi voidaan asettaa kunnianhimoisempiakin tavoit- teita. Ei ole välttämättä epäloogista asettaa näi- tä (tiukempia) tavoitteita nimelliselle rahoitus- asemalle, minkä asetuskin nimenomaisesti tunnistaa. Sellaisten tavoitteiden järkevyyttä voidaan toki aina arvioida, kun otetaan huomi- oon sekä tavoitteiston selkeys että myötäsykli- sen finanssipolitiikan peikko.

Nimellisten ja rakenteellisten tasapainota- voitteiden hyödyt ja haitat muodostavat ikui- suuskysymyksen, joka on kansainvälisestikin ollut laajan väittelyn kohteena. Tässä punnin- nassa yksi avaintekijä on rakenteellisen tasapai- non laskentaan liittyvien monien vaikeuksien arviointi suhteessa nimellisten tavoitteiden suhdannepoliittiseen ongelmallisuuteen.¹ Neu- vosto asettuu varsin vankasti rakenteellisen tavoitteenasettelun kannalle. Hallitusten fi- nanssipolitiikan valmistelijoiden ja päätöksen- tekijöiden on perusteltua ottaa tämä näkemys tulevaisuudessa varteen yhtenä painavana kan- nanottona - tosien monien muiden joukossa.

Rakenteellisen rahoitusaseman nostamista en- tistä hallitsevammaksi tavoitteeksi voivat osal- taan jarruttaa EU:n komission käyttämän me- netelmän ongelmat, jotka saattavat korostua Suomen tapauksessa.

Toinen keskeinen neuvoston esille ottama substanssikysymys on, että hallituksen finans- sipolitiikassa keskipitkän ja pitkän tähtäyksen tavoitteilla ei ole suoraa yhteyttä. Tämä kysy- mys on tietysti enemmän kuin olennainen. Eri- tyisesti maailmassa, jossa on runsaasti saatavis- sa jotakuinkin ilmaista lainaa, olennainen asia julkisessa taloudessa on pitkän tähtäyksen kes-

1 Laskennasta ks. tuoreena tarkasteluna Kuusi (2015).

tävyys. Onkin perusteltu näkemys, että keski- pitkän aikavälin tavoitteet tulisi johtaa pitkän aikavälin kestävyyden vaatimuksista. Nythän hallituksen määrittelemät keskipitkän aikavälin tavoitteet näyttävät jäävän melko kauas kestä- vyyslaskelmien mukaisesta ylijäämävaatimuk- sesta.

Tähän liittyy joitakin kysymyksiä, jotka ovat periaatteellisesti alemmanasteisia, mutta eivät merkityksettömiä. Ensinnäkin EU-velvoitteet edellyttävät tiettyjä vuositason ja keskipitkän aikavälin tavoitteenasetteluja ja myös näiden tavoitteiden toteuttamista. Tämähän ei sinänsä puolla pitkän aikavälin vaatimusten siirtämistä syrjään, mutta käytännössä fokus siirtyy her- kästi lyhemmän aikavälin vaatimuksiin, joista ollaan jatkuvasti tilillä Brysselissä. Lyhyt/keski- pitkä ja pitkä aikaväli eivät toki ole irrallisia siinäkään mielessä, että uskottavat kestävyyttä palvelevat reformit voidaan EU-tasollakin ottaa huomioon myös lyhempien periodien arvioin- nissa.

Pitkän aikavälin kestävyyden ja keskipitkän aikavälin tavoitteiden keskinäiseen suhteeseen saattaa nyt vaikuttaa sekin, että kun EU-vaati- musten edellyttämässä alijäämän supistamises- sa näyttää olevan täysi työ, kestävyyslaskelmien ehkä tarjoilema ylijäämätavoite voi tuntua mel- ko utuiselta. Aivan virheellisenä ei voitane myöskään pitää ajatuskulkua, jonka mukaan keskipitkän aikavälin tarkahkoihin laskelmiin voidaan sisällyttää vain toimenpiteet, joista on konkreettiset päätökset ja vaikutusarviot, mut- ta kestävyysarvioissa voidaan ottaa tulevat re- formit huomioon jossain määrin löyhemmin vaatimuksin.

Yksi tekijä, joka vaikeuttaa lyhemmän aika- välin tavoitteiden ehdotonta johtamista suo- raan kestävyysvajelaskelmista, on pitkän aika- välin laskelmien suurehko epävarmuus. Kan-

sainvälisten ja kotoisten laskijoiden esittämien eri arvioiden välillä on tunnetusti selviä eroja.

Hallituksen on tietysti luontevaa ottaa lähtö- kohdaksi valtiovarainministeriön luvut, mutta huomattavat erot eri arvioiden välillä vaikeut- tavat kestävyysvajelukujen kanonisoimista fi- nanssipolitiikan täysin vastaansanomattomaksi peruspilariksi. Kestävyyden turvaavaa ylijää- mää on näistä ongelmista huolimatta perusteita pitää tavoitteena, josta poikkeamisen kynnyk- sen tulee olla korkea ja sille tulisi esittää selvät perusteet.

Nyt ajankohtaisesti tähän liittyy erityiskysy- myksenä se, että kestävyysvajeen umpeen ku- romiseen tähtäävässä hallituksen ohjelmassa on suuressa roolissa rakenteelliset uudistukset, joiden julkistaloudellisiin vaikutuksiin liittyy mittavia epävarmuustekijöitä. Esimerkiksi kun- tien tehtävien ja velvoitteiden karsiminen mil- jardilla eurolla on odotetusti osoittautunut vaikeaksi, mutta erityisesti vaikutusten epävar- muus koskee sote- ja aluehallintouudistusta.

Hallituksen ohjelmassa lasketaan peräti kol- men miljardin euron säästövaikutus sotelle ja tuottavuustoimille. Tavoite on todella kunnian- himoinen senkin vuoksi, että uudistukseen on sisältymässä myös menoja tuntuvasti kasvatta- via elementtejä.

Ilman sote-uudistuksen varaan laskettuja säästöjä kestävyysvajetavoitteista ollaan jäämäs- sä huomattavan kauas. On selvää, ettei neuvos- tolla ole ollut pienintäkään mahdollisuutta ar- vioida tämän uudistuksen, jonka sisällöstäkin on tiedossa vasta joitakin elementtejä, julkista- loudellisia vaikutuksia. Kun uudistuksen va- raan on laskettu julkisen talouden vahvistumi- nen 1,5 prosentilla bkt:stä, tämä epävarmuus tekee hyvin vaikeaksi julkistalouden kokonais- sopeutuksen riittävyyden arvioinnin.

Raportin pohdinnoista ja suosituksista tär- keimpiin kuuluu juuri hallituksen sopeuttamis- ohjelman volyymin, rakenteen ja ajoituksen arviointi. Neuvosto suhtautuu ohjelman mitta- luokkaan suhteellisen ymmärtäväisesti, vaikka- kin raportissa todetaankin, etteivät konkreetti- sesti tiedossa olevat toimet läheskään riitä kes- tävyysvajeen kuromiseen umpeen. Ajoituksen osalta raportissa tuodaan selkeästi esille eri suuntiin vaikuttavien näkökohtien punnintaan liittyvät seikat ja pidetään hallituksen asteittain kiristävää linjaa perusteltuna.²

3. Julkisen talouden eri sektoreista Suomen finanssipoliittisessa tavoitteenasette- lussa on erityispiirteenä se, että kaikilla kolmel- la pilarilla – valtiolla, kunnilla ja sosiaaliturva- rahastoilla – on kokonaisuudelle hyvin suuri merkitys ja myös paljolti omat päätöksenteki- jänsä. Tällainen asetelma ei voi olla vaikeutta- matta julkisen talouden kokonaisuuden hallin- taa. Raportissa olisi voitu antaa krediittiä viime hallituksen aikana suunnitellulle ja tämän hal- lituksen täysimääräisesti käyttöön ottamalle uudelle julkisen talouden suunnitelmalle, joka on merkittävä askel kokonaishallinnan kehittä- misessä.³

Raportissa korostetaan painokkaasti, että vaikka julkisen talouden kokonaisrahoitusase- ma näyttäisi olevan kohtalainen, tämä ei osoita julkisen talouden olevan kestävällä tolalla, mi- käli valtiontaloudessa ja kuntataloudessa on alijäämä ja sitä tasapainottava ylijäämä on työ-

2 Sopeutuksen määrää ja riittävyyttä on analysoitu yksityis- kohtaisemmin neuvoston raportin taustaselvityksessä Kerä- nen ja Kuusi (2016).

3 Ks. tästä myös neuvoston edellisen raportin arviointi Pek- karinen (2015).

eläkerahastoissa. Tämän mukaisesti muun mu- assa valtiovarainministeriön maaliskuussa 2015 julkaistussa talouspolitiikkapaperissa kiinnitet- tiin nimenomainen huomio valtiontalouden ja kuntasektorin yhteenlaskettuun 10 miljardin euron alijäämään. Tämä näkökulma näyttää olevan myös hallitusohjelman taustalla.

Eri sektorien asemaan liittyy kaksi ulottu- vuutta: yhtäältä institutionaaliset kysymykset ja toisaalta taloudellinen kestävyysproblematiik- ka. Näitä ei ole mielestäni riittävän kirkkaasti eritelty raportin tarkasteluissa.

Institutionaalinen ja taloudellinen ulottu- vuus ovat eri asemassa lyhyellä/keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä. Lyhyehköllä aikavälillä kun- kin sektorin asema on pitkälti institutionaali- sista syistä merkittävä kysymys, joskin erityises- ti valtion ja kuntien välistä tulonjakoa sääde- tään jokseenkin joka vuosi tuntuvastikin val- tion budjettipäätöksin. Joidenkin sektorien mahdolliset ylijäämät eivät kuitenkaan ole ly- hyellä aikavälillä aina vaivattomasti käytettävis- sä toisten sektorien alijäämien helpottamiseen.

Julkisen talouden bruttovelka onkin kasvanut meillä viime vuosina vauhdilla samaan aikaan, kun työeläkesektorin varat ovat kasvaneet tun- tuvasti. Tämähän on tosin sinänsä rahallisesti kannattavaa, jos eläkevarojen tuotto ylittää jul- kisen velan kustannukset, kuten pääsääntöises- ti on laita.⁴

Pitkällä aikavälillä institutionaalisen asetel- man merkitys vähenee. Vaikka yksityisen sek- torin eläkevarat ovat yksityisten työeläkelaitos-

4 Pelkästään itseni edustaman Valtion Eläkerahaston sijoi- tustuotot ovat tällä vuosituhannella ylittäneet sijoitusomai- suuden määrää vastaavan valtionvelan kustannukset noin neljällä miljardilla eurolla. Vakaus- ja kasvusopimukseen sisältyvä julkista bruttovelkaa koskeva kriteeri kuitenkin rajoittaa julkisen velkaantumisen ja sijoitusvarallisuuden kasvattamisen kombinointia.

ten varoja eikä niitä voi noin vain napata val- tiolle, pitemmällä tähtäyksellä valtiovallalla on monia keinoja säädellä tulojen ja varojen jakau- tumista eläkelaitosten ja valtion/kuntien kes- ken. Jos työeläkejärjestelmä on ylisolventti, ahdingossa olevat valtio ja kunnat tuskin tyyty- vät ikuisesti katsomaan sitä kateellisina. Jos taas työeläkejärjestelmän rahat eivät riitä, valtio ei voine jäädä seuraamaan tätä katsomosta.

Näin ollen pitkän tähtäyksen tarkastelussa työeläkejärjestelmä on perusteltua lukea täysi- painoisesti osaksi julkista taloutta institutio- naalisten tekijöiden estämättä. Se, onko eläke- järjestelmä varoineen, vastuineen, tuloineen ja menoineen julkiselle taloudelle rasite vai hel- potus, onkin taloudellinen kysymys. Raportin liitteenä olevan selvityksen mukaan työeläke- järjestelmä on kokonaisuutena pitkällä tähtä- yksellä lievästi ylijäämäinen (Kotamäki, Vaitti- nen ja Vanne 2016). Pieni ylijäämä on kuiten- kin suhteutettava vuoteen 2100 ulottuvan pe- riodin suunnattomiin epävarmuustekijöihin.

Pitkälti juuri työeläkejärjestelmään liittyen raportissa noteerataan, että Suomen julkisen talouden nettovarallisuus on maailman suurim- pia. Näin on, mutta näissä laskelmissa ei eläke- vastuuta oteta huomioon lainkaan. Tässä yhte- ydessä raportissa esitetään myös vähän omitui- nen tarkastelu, josta saa sen käsityksen, että nettovarallisuus on julkiselle taloudelle pikem- minkin taakka, koska positiivisen nettovaralli- suuden pitäminen vakaana suhteessa brutto- kansantuotteeseen vaatii vuotuista ylijäämää, kun taas velkainen tyhjätasku pitää tilanteen vakaana pienellä alijäämälläkin. Varallisuudelle kertyy kuitenkin sentään yleensä tuottoa, joka parantaa tasapainoa (tämä tosin ohimennen mainitaan), ja tuskinpa sekään, että nettovarat pikku hiljaa hupenisivat, merkitsisi tällaisen

maan olevan huonommassa asemassa kuin val- miiksi köyhä.

4. Veropolitiikasta

Finanssipolitiikan sääntöihin laajasti ymmär- rettynä sisältyy myös hallitusohjelmassa oleva sitoumus siitä, että veroaste ei hallituskaudella nouse huolimatta varsin suurista julkisen talou- den sopeutustarpeista. Neuvosto suhtautuu tähän sitoumukseen kriittisesti. Neuvoston mielestä ei ole perusteita sille, että yksi finans- sipolitiikan keskeisistä työkaluista on kategori- sesti suljettu hallituksen ohjelmassa pois kalu- pakista.

Valtiovarainministeri Alexander Stubb to- tesi neuvoston raportin luovutustilaisuudessa, että veroastetta koskeva linjaus on poliittinen päätös. Voitaneenkin sanoa, että sitä varten vaaleja käydään, että on poliittisten päätöksen- tekijöiden asia päättää juuri tällaisista asioista.

Neuvosto esittää kuitenkin taloudellisen tutkimuksen nojalla ja myös omien arviointinsa pohjalta useita perusteluja sille, että tällainen sitoumus ei ole finanssipolitiikan kokonaisuu- den kannalta perusteltu. Esille tuodaan muun muassa koko bruttoveroastetarkastelun yleinen puutteellisuus. Kansainvälisessä vertailussahan Suomen veroaste on tunnetusti korkea. Neu- vosto tuo esiin, että tähän vaikuttaa muun mu- assa tulonsiirtojen veronalaisuuteen liittyvät erot. Lisäksi olisi voitu viitata työeläkemaksu- jen sisältymiseen Suomessa veroasteeseen poik- keuksellisen suuressa määrin.

Neuvosto toteaa myös, että hallitus on ma- talasuhdanteessa toteuttamassa finanssipoliit- tiselta kerroinvaikutukseltaan veronkorotuksia suurempia säästötoimia, sekä kiinnittää huomi- ota tulonjakonäkökohtiin. Lienee aika vaikea väittää, että harmittominkin veroastetta lähtö-

tason yläpuolelle nostava toimi olisi talouske- hityksen kannalta huonompi kuin taloudelle haitallisin menosäästö. Voidaan viitata – kuten neuvosto tekee - vaikkapa tutkimus-, kehitys-, koulutus- ja päivähoitosäästöihin. Kun lisäksi osa suunnitelluista säästöistä on vielä täsmen- tymättömiä ja osasta on luovuttu, verotoimien sulkeminen pois sopeutusvaihtoehtojen jou- kosta voi entisestään lisätä sopeutuksen vaike- usastekerrointa.

Raportissa käsitellään varsin perustellulla tavalla eri veromuotoja niiden talouskasvuun kohdistuvien vaikutusten kannalta.⁵ Hallituk- sen linja, johon sisältyy työtulovähennyksen korotus ja eräiden haittaverojen nosto, saa neu- vostolta myös kehuja. Neuvosto olisi kuitenkin kaivannut vahvempaa rakennemuutosta muun muassa kiinteistöverojen suuntaan sekä työtu- lovähennyksen voimakkaampaa kohdistamista tuloasteikon alapäähän. Neuvosto myös kan- nattaisi varsin ponnekkaasti ja hyvin perustein arvonlisäverokantojen yhtenäistämistä.

Kriittisen arvioinnin kohteeksi olisi voitu nostaa vielä muitakin verorakennetta koskevia ratkaisuja, jotka eivät näytä perustuvan halli- tuksen keskeisiksi ilmoittamiin pyrkimyksiin talouskasvun ja työllisyyden edistämisestä.

Suoraan näiden tavoitteiden tai myöskään vaik- kapa tulonjakosyiden näkökulmasta ei esimer- kiksi aukene, minkä vuoksi työtulovähennyk- sen kasvattamisen jälkeen suurin veronkeven- nys kohdistetaan autoveroon.

Verotusta koskevista hallitusohjelman si- toumuksista kokonaisveroastetta koskevaa lu- paustakin vaativammaksi saattaa osoittautua

”kenenkään palkkaverotus ei kiristy”. Ei liene

5 Edellisessä raportissaan neuvosto käsitteli laajemmin ylei- sesti hyvän verojärjestelmän ominaisuuksia (Talouspolitii- kan arviointineuvosto (2015).

uskaliasta veikata, että tämän lupauksen tulkin- nasta käydään vielä keskustelua.

Neuvosto käsittelee laajahkosti verotuksen vaikutusta työn tarjontaan ja ottaa lyhyesti esil- le myös eräiden tulonsiirtojen, aiheellisesti eri- tyisesti kotihoidon tuen, vaikutuksia. Neuvos- ton näkemys voitaneen tiivistää niin, että työn verotuksella on työn tarjontaa vääristäviä vai- kutuksia, mutta veropoliittisin toimin on vai- kea saada aikaan merkittäviä parannuksia. Vai- kutusta työhön osallistumiseen ylipäänsä (eks- tensiivinen marginaali) pidetään merkittäväm- pänä kuin vaikutusta työnteon määrään (inten- siivinen marginaali). Raporttiin liittyy myös aihetta koskeva taustaraportti (Matikka, Harju ja Kosonen 2016).

Jossain määrin laajemmin käydään erityis- kysymyksenä läpi – osin ylimpien marginaali- verojen problematiikkaan liittyen – tulonmuun- tomahdollisuuksien merkitystä Suomen järjes- telmässä. Tämänkin tarkastelun tukena on mainittu taustaraportti.

Neuvoston tulonmuuntotarkastelussa ko- rostuu ansiotulojen (marginaali)veron ja pää- omatuloveron suurehko tasoero. Tällä on oma merkityksensä, mutta se on vain pienehkö osa kokonaisuutta. Yleistä pääomatulojen verokan- taa suurempi merkitys on käytännössä osa- keyhtiöiden verotusta sekä yhtiöiden omistaji- en saamien osinkojen ja myyntivoittojen vero- tusta koskevilla säännöksillä. Meillähän on useita aloja, joilla ihmisten muuttuminen osa- keyhtiöiksi on muodostunut laajaksi, mitä ei voida pitää yllättävänä, kun otetaan huomioon

osakeyhtiömuodossa harjoitettavan toiminnan verotus ansiotuloverotukseen verrattuna. Hal- litusohjelmassa mainittu yhtiöiden varausmah- dollisuuksien mahdollinen lisääminen voi to- teutuessaan entisestään laajentaa ihmisten kon- vertoitumista osakeyhtiöiksi. Työelämän sään- telyn ja käytäntöjen kehittämiselle ei voida antaa korkeaa arvosanaa, jos keskeisenä ratkai- suna joustavuustarpeisiin on työsuhteiden muuttuminen osakeyhtiöiden välisiksi transak- tioiksi. □

Kirjallisuus

Keränen, H. ja Kuusi, T. (2016), “The EU’s Fiscal Targets and Their Economic Impact in Finland”, ETLA Working Papers No. 33.

Kotamäki, M., Vaittinen, R. ja Vanne, R., (2016),

”Työeläkelaitokset julkisessa taloudessa”, Ta- lousneuvoston arviointineuvoston raportin liite 7.1.2016.

Kuusi, T. (2015), ”Rakenteellisen rahoitusaseman mittaamisen vaihtoehtoja”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 111: 476 – 493.

Matikka, T., Harju, J. ja Kosonen, T., Tuloverotuk- sen vaikutus työn tarjontaan, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 5/2016.

Pekkarinen, J., ”Uuden perinteen avaus: Näkökoh- tia talouspolitiikan arviointineuvoston raportis- ta”, Kansantaloudellinen aikakauskirja 111: 204 – 210.

Talouspolitiikan arviointineuvosto (2015), Talouspo- litiikan arviointineuvoston raportti 2014, Helsinki.

Talouspolitiikan arviointineuvosto (2016), Econom- ic Policy Council Report 2015, Helsinki.