Idamiina Kuusisto
OPETUSSUUNNITELMAN ARVOT EVANKELISLUTERILAISEN USKONNONOPETUKSEN OPPIMATERIAALEISSA
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteen Pro gradu -tutkielma Maaliskuu 2020
Opetussuunnitelman arvot evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen oppimateriaaleissa (Idamiina Kuusisto)
Pro Gradu -tutkielma, 62 sivua Maaliskuu 2020
___________________________________________________________________
Suomalainen perusopetus pohjautuu opetussuunnitelman määrittelemään arvopohjaan. Tämä arvopohja pitää sisällään monia suomalaisen yhteiskunnan mukaisia arvoja liittyen hyvään elämään, oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin, kulttuuriseen perinteeseen ja monimuotoisuuteen sekä kestävään kehitykseen.
Evankelisluterilainen uskonnonopetus, samoin kuin muutkin oppiaineet, rakentuvat tämän opetussuunnitelman arvopohjan ympärille. Näin ollen myös uskonnonopetus on arvokasvatusta.
Evankelisluterilainen uskonnonopetus perustuu opetussuunnitelman määrittelemiin tavoitteisiin ja sisältöalueisiin. Nämä tavoitteet ja sisältöalueet pitävät sisällään opetussuunnitelman mukaisia arvoja, mikä velvoittaa ainetta opettavan opettajan myös käsittelemään arvoja opetuksessaan. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millä tavoin opetussuunnitelman mukaiset arvot tulevat esille evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen oppimateriaaleissa. Tarkoituksena on selvittää, miten kattavasti opettaja voi nojauttaa opetustansa oppimateriaaleihin ja missä määrin aiheisiin täytyy luoda omia materiaaleja.
Tutkimukseni teoreettisessa viitekehyksessä määrittelen arvon käsitteen ja perehdyn sekä opetussuunnitelman arvopohjaan että suomalaisen katsomusopetuksen arvoihin ja tavoitteisiin. Lisäksi kuvaan oppikirjan ja didaktiikan suhdetta, oppikirjan roolia nykyajan opetuksessa sekä suomalaista uskonnon didaktiikkaa.
Tutkimukseni aineistona toimi Sydän-sarjan oppikirjat sekä digitaaliset oppimateriaalit.
Analysoin aineiston laadullisella sisällönanalyysillä ja käytin tulosten esilletuomisessa apuna kvantifiointia. Tutkimustuloksista kävi ilmi, että opetussuunnitelman mukaiset arvot tulevat oppimateriaaleissa esille hyvin vaihtelevasti. Eniten aineistossa nousi esille oikeudenmukaisen elämän arvoja ja vähiten hyvän elämän arvoja. Lisäksi oppikirjojen välillä oli hyvin suurta vaihtelua. Eniten opetussuunnitelman mukaisia arvoja piti sisällään Sydän 6 ja vähiten digitaaliset opetusmateriaalit. Myös oppimateriaalien sisältöalueiden ja arvojen välillä oli yhteys. Eniten arvoja sisälsivät suhteessa kappaleet, jotka käsittelivät etiikkaa ja ihmisoikeuksia. Vähiten arvoja pitivät sisällään kappaleet, jotka käsittelivät uskontoja.
Tutkimukseni voi auttaa lukijaa ymmärtämään, miten laajasta aiheesta arvoissa on kyse ja miten pitkälti ne ohjaavat suomalaista peruskoulua ja uskonnonopetusta.
Lisäksi lukija ymmärtää paremmin, millä tavoin oppikirjat rakentuvat arvojen ympärille ja toimivat näin ollen sekä opetuksen että arvokasvatuksen tukena.
Avainsanat: laadullinen sisällönanalyysi, opetussuunnitelman arvot, oppimateriaalit
1 JOHDANTO
2 ARVOT JA KATSOMUSOPETUS 2.1 Arvon määritelmä
2.2 Opetussuunnitelman arvopohja
2.3 Katsomusopetuksen tavoitteet ja arvot opetussuunnitelmassa 3 USKONNON OPPIKIRJA TUTKIMUSKOHTEENA
3.1 Oppikirja ja didaktiikka
3.2 Oppikirjan rooli nykyajan opetuksessa
3.3 Suomalainen uskonnon didaktiikka peruskoulun aikana 4 TUTKIMUS
4.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto
4.2 Tutkimusmenetelmät ja aineiston käsittely 5 ANALYYSI
5.1 Opetussuunnitelman mukaiset arvot oppikirjoissa 5.2 Sydän -oppikirjojen sisältämät arvot
5.2.1 Sydän 1 5.2.2 Sydän 2 5.2.3 Sydän 3 5.2.4 Sydän 4 5.2.5 Sydän 5 5.2.6 Sydän 6
5.3 Digitaalisten materiaalien sisältämät arvot 5.4 Yhteydet arvojen ja sisältöjen välillä 6 POHDINTA
6.1 Tutkimustulosten yhteenveto
6.2 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys 6.3 Johtopäätökset
7 LÄHTEET
1 JOHDANTO
Suomalaisen peruskoulun uskonnonopetus on uuden vuosituhannen alussa kohdannut paljon kritiikkiä ja ennakkoluuloja. Yhteiskunnallisen muutoksen myötä myös uskonnon rooli ihmisten arjessa ja elämässä on muuttunut ja näin ollen myös peruskoulun uskonnonopetus on joutunut uudistumaan. Moni vertaa kuitenkin edelleen uskonnonopetusta omien kouluvuosiensa aikaiseen uskonnonopetukseen, missä tunnustuksellisuus on ollut vahvasti läsnä. Huolimatta uudistuksista ja uusien opetussuunnitelmien tuomista muutoksista, evankelisluterilainen uskonnonopetus joutuu edelleen kamppailemaan asemastaan. Tahdoin itse lähestyä uskonnonopetusta aiheena mahdollisimman tuoreesta näkökulmasta, jotta nykypäivän uskonnonopetuksen todellinen luonne ja rooli tulisivat mahdollisimman selvästi esille. Tästä syystä valitsin analyysin pohjaksi Otavan Sydän oppikirjasarjan, joka on julkaistu vuosina 2015-2019 ja noudattaa näin ollen nykyisen perusopetuksen opetussuunnitelman (2014) mukaisia tavoitteita.
Tutkimukseni ilmiönä toimii opetussuunnitelman arvopohja. Arvo käsitteenä on hyvin laaja ja monisyinen. Sitä on käsitelty eri tieteenalojen tutkimuksissa kautta aikojen, joskin usein jostain tietystä näkökulmasta. Opetussuunnitelman arvopohja sen sijaan ei ole saanut vielä kovinkaan suurta jalansijaa tieteen kentällä. Suomalaista opetussuunnitelmaa on käsitelty hyvin monesta eri näkökulmasta tieteenalojen piirissä, mutta arvokysymykset ovat selkeästi jääneet vähemmälle. Tästä syystä halusin rajata käsittelemäni arvot nimenomaan suomalaisen opetussuunnitelman mukaisiin arvoihin. Koen, että arvot tutkittavana ilmiönä osoittavat sen, miten paljon evankelisluterilainen uskonnonopetus on muuttunut viimeisinä vuosikymmeninä ja kuinka toisenlainen rooli uskonnopetuksella on nykyajan perusopetuksessa. Lisäksi koen, että opetussuunnitelman arvopohja muodostaa pohjan koko suomalaiselle perusopetukselle ja sen tulisi näin ollen saada paljon enemmän tunnustusta.
Uskonnon oppikirjatutkimuksia on tehty runsaasti eri oppikirjasarjoista. Näkökulmat oppikirjatutkimuksissa ovat olleet tyypillisesti historiaa, sukupuolta, etiikkaa, uskonnon didaktiikkaa, monikulttuurisuutta tai tapakasvatusta koskevia. Monesti nämä tutkimukset ovat käsitelleet myös arvoja, sillä aihe kiteytyy niin tiukasti monen muun ilmiön ympärille.
Ainoastaan arvoja käsitteleviä oppikirjatutkimuksia on tehty kuitenkin merkittävän vähän.
Tutkimukselleni oli siis selkeä tilaus kasvatustieteen kentällä.
Lähestyin aihettani seuraavien tutkimuskysymysten valossa:
1. Miten opetussuunnitelman mukaiset arvot ilmenevät oppikirjoissa?
2. Miten opetussuunnitelman mukaiset arvot painottuvat oppikirjoissa?
3. Missä yhteyksissä opetussuunnitelman mukaiset arvot nousivat esille?
Tutkimus alkaa teoriaosuudesta, missä käsittelen erilaisia arvon määritelmiä, opetussuunnitelman arvopohjaa sekä suomalaisen katsomusopetuksen arvoja ja tavoitteita.
Kolmannessa pääluvussa käsittelen oppikirjaa tutkimuskohteena. Analysoin oppikirjan ja didaktiikan suhdetta, oppikirjan roolia nykyajan opetuksessa sekä suomalaista uskonnon didaktiikkaa. Neljännessä pääluvussa esittelen tutkimusmenetelmät, -kysymykset sekä aineiston. Tämän jälkeen siirryn analyysin pariin, missä käyn yksityiskohtaisesti läpi saamiani tuloksia oppikirjoittain. Kuudennessa pääluvussa olen toteuttanut tutkimustulosten yhteenvedon sekä pohdin tutkimukseni eettisyyttä ja luotettavuutta. Lopuksi kokoan tutkimukseni tärkeimmät vaiheet ja huomiot yhteen johtopäätöksissä.
2 ARVOT JA KATSOMUSOPETUS
2.1 Arvon määritelmä
Sosiaalipsykologisen määritelmän mukaan arvot ovat ihmisen toiminnan abstrakteja, toivottavia päämääriä, jotka ohjaavat hänen valintojaan ja havaitsemistaan. Tavanomaisia, yleismaailmallisesti tunnettuja arvoja ovat muun muassa vapaus, tasa-arvo ja maailmanrauha. Arvot perustelevat toimintaamme ohjaavia normeja. Normit taas puolestaan ilmaisevat, millaisia asioita yksilön mielestä tulisi tavoitella ja miten ihmisten tulisi käyttäytyä toisiaan kohtaan. (Helkama 2015.) Filosofinen arvojen määritelmä puolestaan korostaa arvojen objektiivista roolia ihmisten toiminnassa. Arvot ovat tässä katsannossa jotain ajatonta ja muuttumatonta, ihmisistä täysin riippumatonta. (Purjo 2014.)
Yksilö voi toimia normiensa mukaan joko itseisarvojen tai välinearvojen pohjalta (kuvio 1).
Itseisarvot ovat yksilön perimmäisiä, sisäisiä arvoja, joita tämä tavoittelee arvon itsensä vuoksi. Tyypillinen itseisarvo on esimerkiksi onnellisuus tai hyvä elämä. Välinearvo taas on itseisarvon tavoittelun väline. Onnellisuuden saavuttamiseksi yksilö voi luoda itselleen välinearvoksi esimerkiksi rahan, mikäli ajattelee tämän tuovan hänelle onnellisuutta.
(Tieteen termipankki 2019.) Kuviossa 1 on esitelty arvojen ja normien rakentuminen. Kaiken pohjana toimii ihmisen oma arvopohja eli moraalisen toiminnan ohjenuora. Arvopohja pitää sisällään itseisarvoja, jotka puolestaan ohjaavat kohti välinearvoja. Normit puolestaan muokkaantuvat sen mukaan, millainen arvopohja ihmisellä on ja millaisia arvoja tämä elämässään tavoittelee.
KUVIO 1. Arvojen ja normien rakentuminen.
Etiikka on käsitteellis-teoreettinen aihealue. Etiikkaa harjoitetaan kun pohditaan ja analysoidaan hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän käsitteitä. Etiikka tutkii siis moraalia (kuvio 2). Moraalilla taas viitataan käytännölliseen toimintaan esimerkiksi ihmisten tapoihin ja käyttäytymiseen. Jokainen ihminen määrittelee itse oman moraalisen viitekehyksensä ja punnitsee toimintaansa aina oman moraalinsa mukaan. Moraali pitää sisällään yksilön arvot sekä normit. (Kallio 2005, 15.) Kuviossa 2 on esitelty etiikan osa-alueet. Etiikka koostuu moraalista, arvoista ja normeista. Moraali puolestaan koostuu arvoista ja normeista. Arvot tulevat esille siinä, millaisia normeja ihminen itselleen asettaa.
KUVIO 2. Etiikan osa-alueet.
Arvon luonteen voi ymmärtää myös monelta kantilta riippuen yksilön omasta vakaumuksesta. Arvokäsitys voi olla Jumala-perustainen, mikäli yksilö on vakaumukseltaan kristillinen. Tällöin arvojen perimmäisenä lähteenä ja asettajana nähdään Jumala. Ihminen toimii tällöin Jumalan asettaman moraaliopin mukaan eikä voi tällöin itse määritellä sitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Toinen lähestymistapa arvoihin on metafyysinen. Tämän lähestymistavan mukaan arvot koetaan ilmentyvän universaaleina ominaisuuksina. Ihminen toimii siis aina moraalisissa tilanteissa ikään kuin jonkin objektiivisen intuition mukaan.
(Launonen 2000, 45-46.)
Kolmas lähestymistapa on lajityypillinen. Tämän lähestymistavan mukaan arvot nähdään perustuvan kohteen luonnollisiin ominaisuuksiin. Jokainen yksilö nähdään ainutlaatuisena ja erilaisena ja toimii täten moraalisissa tilanteissa myös oman yksilöllisen luonteensa mukaan. Neljäs lähestymistapa käsittää arvot yksilöiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden sanoittamina. Tämän yleistyvän lähestymistavan mukaan yksilön ajatellaan asettavan omat
arvonsa, samoin kuin yhteiskunta asettaa taas arvot kansalaisille. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen on aina viime kädessä valittava, totteleeko tämä yhteiskunnan normeja vai toimiiko hän oman arvoperustansa mukaan. Viimeinen lähestymistapa on sosiaalieettinen. Tämän ajattelutavan mukaan arvot ilmenevät ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa. Arvoja ei siis voida käsittää sosiaalisten tilanteiden ulkopuolella vaan ne ovat aina sidoksissa ihmisten väliseen kanssakäymiseen. (Launonen 2000, 45-46.)
Antikaisen ym. (2013) mukaan arvot ovat sen sijaan ympäristöstä opittuja. Ne ovat pysyviä tavoitteita, jotka ohjaavat valintojamme. Ympäristöstä opittuina arvot eivät ole universaaleja eivätkä yleishistoriallisia vaan ne vaihtelevat mentäessä kulttuureista, ajasta ja paikasta toiseen. Arvot ovat aina liitoksissa vallitseviin taloudellisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin normeihin sekä toiveisiin ja uskomuksiin. (Antikainen, Rinne & Koski 2013, 28.)
Länsimaisia arvoja sen sijaan ovat aikaisemmin ohjanneet pitkälti kristilliset arvot. 1600- luvulta eteenpäin tultaessa arvot ovat kuitenkin kohdanneet maallistuneen maailman, missä jumalallisen ilmoituksen korostaminen on jäänyt taka-alalle. Uskonpuhdistus ja teollistuminen ovat näin ollen muokanneet myös länsimaisia arvojamme sekä yhteiskunnallista järjestystä. Moraalinen ajattelu on sittemmin ottanut kantaa myös luonnontieteellisiin keksintöihin ja fysiikan lakeihin. Nämä löydökset mullistivat ihmisen uskonnollisen ajattelun. Arvomaailma ja normit ovatkin tämän jälkeen nojanneet pitkälti luonnonlakeihin. Viimeisen kahdensadan vuoden aikana arvot ovat alkaneet taas löytää paikkaansa sosiaalisessa elämässä. Nykyään tärkeinä arvoperustoina pidetään esimerkiksi hyvinvointia ja solidaarisuutta. (Antikainen ym. 2013, 28-29.)
Yksilöllistynyt moraaliperusta pohjautuu ajatukseen siitä, että jokaisella ihmisellä on vapaus valita omat arvonsa ja moraaliset periaatteensa. Yhteiskunnassa ei ole enää yhtä vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on hyvä elämä, mikä oikein ja väärin, ja mikä hyvää ja pahaa. Yksilön vapaus on puolestaan aiheuttanut erilaisten ryhmien välillä jännitteitä. Tämän päivän ristiriitaisina pidettyjä arvo-asioita ovat muun muassa sukupuolineutraali avioliitto, eläinten oikeudet, suhtautuminen pakolaisiin ja muihin vähemmistöryhmiin sekä ekologisiin kysymyksiin. (Antikainen ym. 2013, 29-30.)
Yksilön oikeuksien noustessa ajankohtaiseksi aiheeksi myös yhteiskunnan arvonäkemys on muuttunut yksilö-keskeisemmäksi. Aikaisempi kristillinen yhteisvastuun henki on
vähentynyt ja luonut näin ollen tummia pilviä hyvinvointivaltion ympärille. Liberalismin arvoja ohjaavana ajatuksena ovat yksilöllisyys ja ihmisen ainutlaatuisuus. Liberalismin keskeisiä arvoja ovat vapaus ja luottamus ihmisjärkeen sekä individualismiin. Tämän ajatusmallin mukaan yhteiskunnassa on vain yksilöitä, joiden tulee saada toteuttaa vapaasti omia päämääriään ja arvojaan. Tämä luo väistämättä ristiriitoja yhteiskunnan sääntöjä ja rajoitteita kohtaan. Osa yhteiskunnan jäsenistä kannattaa silti edelleen kristillisen etiikan mukaisia arvoja, jotka nojaavat toisten ihmisten palvelemiseen ja rakkauteen. (Kärki 2015, 41-54.)
Humanistinen etiikka puolestaan painottaa inhimillistä kokemusta. Tämän ajattelutavan mukaan arvot ovat sosiaalisesti luotuja rakennelmia, jotka säätelevät ihmisten toimintaa.
Hyvää ja pahaa ei siis voida punnita minään universaaleina totuuksina vaan ne on rinnastettava aina yksilöön. Jonkun toisen paha voi olla toiselle liioiteltua tai hyvä liian suppeasti määritelty. (Purjo 2014.)
Vaikka nyky-yhteiskunnan moraalinen järjestys onkin yksilöllistynyt ja hajautunut, on saman yhteiskunnan ihmisillä siltä edelleen melko samankaltaiset toimintaperiaatteet ja normit. Normit ovat arvoperustaisia sääntöjä, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa. Normien oikeutukset perustuvat pitkälti yhteiskunnassa vallitsevaan lakeihin ja säädöksiin. Näin ollen hyvin erilaisen arvoperustankin omaavat ihmiset joutuvat väistämättä noudattamaan yhteiskunnan määrittämiä normeja. Nämä yhteiskunnalliset normit puolestaan ohjaavat myös suomalaista koulujärjestelmää ja sen toimintaa. (Antikainen ym. 2013, 33-36.)
Uskonnonopetuksessa ollaan perinteisesti keskitytty normatiiviseen etiikkaan, missä moraalia punnitaan oman ajattelun ja tulkinnan näkökulmasta. Opetuksen onkin tarjottava oppilaille välineitä moraalisen ajatteluun. Oikeaa ja väärää ei voida käytännön kokeilla mitata tai testata. Tästä syystä moraalin tutkimisessa on aina vedottava ajatteluun. Moraalia voidaan kuitenkin käsitellä monilla eri tavoilla etiikan eri teorioiden valossa tai koulukontekstissa arjen hetkistä käsin. (Luodeslampi 2007, 117-118.)
2.2 Vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman arvopohja
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet on laadittu nojaamaan ennalta säädettyyn arvoperustaan, joka määrittää niin opetuksen luonnetta kuin sisältöjä. Perusopetuksessa
jokainen oppilas nähdään ainutlaatuisena ja arvokkaana juuri sellaisena kuin hän on. Oppilas tarvitsee niin kannustusta ja tukea kasvussaan yhteiskunnan jäsenenä kuin kokemusta siitä, että häntä kuunnellaan ja arvostetaan. Jokaisella oppilaalla täytyy olla oikeus rakentaa omaa identiteettiään, ihmiskäsitystään, maailmankuvaansa ja -katsomustansa sekä paikkaansa maailmassa. (POPS 2014, 15.)
Perusopetuksen opetussuunnitelman arvopohja pitää sisällään neljä perusperiaatetta.
Opetuksen tulee tukea jokaisen oppilaan kasvua ihmisyyteen sekä ohjata oppilasta sivistykselliseen, tasa-arvoiseen ja demokraattiseen toimintaan. Lisäksi opetuksen tulee tukea oppilaan toimijuutta monikulttuurisessa ja kestävää kehitystä tukevassa yhteiskunnassa. (POPS 2014, 15-16.) Nämä neljä arvopohjan perusperiaatetta voidaan jakaa edelleen vielä moniin arvoihin, joita perusopetuksen tulisi toteuttaa. Olen kirjannut nämä arvot tutkimukseni kannalta käsiteltävään muotoon ja nimennyt yläkategoriat uudelleen (taulukko 1). Taulukon yläreunaan on merkitty sinisellä arvojen yläkategoriat. Jokaisen kategorian alle on listattu tämän kategorian sisällään pitämät arvot.
TAULUKKO 1. Perusopetuksen opetussuunnitelman arvot
Hyvän elämän arvot: Oikeudenmukaisen elämän arvot:
Kulttuurielämän arvot: Kestävän elämän arvot:
Arvokas ja
ainutlaatuinen ihminen
Ihmisyyden toteuttaminen
Suomalaisen kulttuuriperinteen kunnioittaminen
Luonnon kunnioittaminen
Onnellisuus Oikeudenmukaisuus Kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen
Kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen
Hyvinvointi Rauha Luovuuden
kunnioittaminen
Ihmisarvon
loukkaamattomuus Elämän
kunnioittaminen
Yhteisöllisyys Ekosysteemien suojelu
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen
Kestävien teknologisten päätösten tekeminen
Demokratia Elämäntapaa korjaavien
ratkaisujen hyväksyminen
Tasa-arvo Globaali vastuu
Perusopetus koostuu neljästä pääkategoriasta, jotka olen nimennyt:
1. hyvän elämän arvoiksi, 2. oikeudenmukaisen elämän arvoiksi, 3. kulttuurielämän arvoiksi sekä 4. kestävän elämän arvoiksi. Perusopetuksen arvopohjan ensimmäinen perusperiaate on oppilaan ainutlaatuisuus ja oikeus hyvään opetukseen. Tämän periaatteen sisällään pitämät arvot olen nimennyt hyvän elämän arvoiksi, joita ovat arvokas ja ainutlaatuinen ihminen, onnellisuus sekä hyvinvointi. Opetussuunnitelman arvopohja pitää arvojen lisäksi sisällään myös kouluyhteisön keinoja arvojen toteutumisen saavuttamiseksi. Näitä hyvän elämän arvoja pyritään koulussa saavuttamaan välittävän ja tukevan kouluyhteisön avulla, hyvällä opetuksella, arvokasvatuksella sekä oppilaan oman arvoperustan rakentamisen ja elinikäisen oppimisen tukemisella. (POPS 2014, 15.)
Perusopetuksen arvopohjan toinen perusperiaate on ihmisyys, sivistys, tasa-arvo ja demokratia. Tämän periaatteen sisällään pitämät arvot olen nimennyt oikeudenmukaisen elämän arvoiksi. Oikeudenmukaisen elämän arvoja löytyy opetussuunnitelman arvopohjasta paljon ja niiden toteutumiselle ollaan listattu myös paljon toteutuskeinoja. Nämä arvot ovat ihmisyyden toteuttaminen, oikeudenmukaisuus, rauha, elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, demokratia sekä taloudellinen, sosiaalinen, alueellinen ja sukupuolten välinen tasa-arvo. (POPS 2014, 15-16.) Toivonen (2014) korostaa näitä arvoja tutkimuksessaan ”Persoonan eettinen kasvu ja kasvatus jälkimodernissa ajassa suomalaisen kasvatusjärjestelmän kautta tulkittuna”. Hänen mukaansa perusopetuksen tulisi kokonaisuudessaan edistää jokaisen yksilön oikeuksien ja vapauksien kunnioittamista sekä kehittää yhteisöllisyyttä ja vastuullisuutta. (Toivonen 2014, 125.)
Oikeudenmukaisen elämän arvoja kouluyhteisön tulee pyrkiä toteuttamaan ohjaamalla oppilaita tiedon kriittiseen käyttämiseen, rohkaisemalla asettumaan toisen asemaan, opettamalla itsesäätelyä ja eettistä pohdintaa sekä kehittämällä oppilaiden myötätuntoa ja ristiriitatilanteiden käsittelyä. (POPS 2014, 15-16.) Toivosen (2014) mukaan näin tuetaan myös oppilaan oman kulttuuri-identiteetin rakentumista. (Toivonen 2014, 125.) Kallion (2005) mukaan koulun tehtävänä on myös kasvattaa oppilaitaan siihen perinteeseen ja traditioon, joka on yhteiskunnassa hyväksytty. Meillä Suomessa nämä tärkeimmät perusarvot ovat yksilön vapaus sekä autonomia ja näitä kohti tulisi jokaista lasta kasvattaa.
(Kallio 2005, 18-19.)
Myös oppilaiden osallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa ja globalisoituvassa maailmassa tulisi vahvistaa ja sukupuolten välistä tasa-arvoa edistää. Tytöillä ja pojilla, eri etnisistä taustoista tulevilla ja eri uskontokuntiin kuuluvilla oppilailla tulisi kaikilla olla koulumaailmassa samat oikeudet ja velvollisuudet ja heitä kaikki on ohjattava suvaitsevaisuutta edistävän arvomaailman pariin. (Toivonen 2014, 125.) Perusopetuksen arvopohjan kolmas perusperiaate onkin näiden arvojen mukainen ajatus kulttuurisesta moninaisuudesta rikkautena. Tämän periaatteen sisällään pitämät arvot olen nimennyt kulttuurielämän arvoiksi, ja niitä ovat suomalaisen kulttuuriperinteen ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen, yhteisöllisyys ja luovuus. Perusopetuksen tulisi pyrkiä tavoittelemaan näitä arvoja lisäämällä eri kulttuurien välistä vuorovaikutusta, vahvistamalla oppilaiden oman kulttuuri-identiteetin rakentumista, korostamalla yhteistä oppimista yli kieli-, kulttuuri-, uskonto- ja katsomusrajojen sekä toimimalla myötätuntoisesti muutosten puolesta. (POPS 2014, 16.)
Perusopetuksen arvopohjan viimeinen eli neljäs perusperiaate on kestävän elämäntavan välttämättömyys. Tämän periaatteen sisällään pitämät arvot olen nimennyt kestävän elämän arvoiksi, ja niitä ovat luonnon kunnioittaminen, ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen, ihmisarvon loukkaamattomuus, ekosysteemien suojelu, kestävien teknologisten päätösten tekeminen, elämäntapaa korjaavien ratkaisujen hyväksyminen sekä globaali vastuu. Näitä arvoja kouluyhteisön tulee pyrkiä toteuttamaan ohjaamalla oppilaita omaksumaan kestävää elämäntapaa, joka pitää sisällään ekosysteemin monimuotoisuuden ja uusiutumiskyvyn ylläpitämisen sekä luonnonvarojen kestävän käyttämisen. Lisäksi koulun tulee opettaa oppilaita ilmastonmuutoksen vakavuudesta, ihmisen ja luonnon tulevaisuudesta, erilaisista kulutus- ja tuotantotavoista sekä kestävään kehitykseen vaikuttavista yhteiskunnallisista rakenteista ja ratkaisuista. (POPS 2014, 16.)
Arvokasvatuksen tarkkoja vaatimuksia ole kukaan kuitenkaan luokitellut. Tärkeintä on muistaa opetussuunnitelman arvopohjan tavoitteet ja pyrkiä soveltamaan niitä opetuksessa.
Opettajana on myös hyvä tiedostaa omat arvonsa, ottaa oppilaat vastaan ajattelevina itsenäisinä yksilöinä ja pyrkiä kasvattamaan yhteiskuntaan kansalaisia, jotka osaavat ajatella kriittisesti, ymmärtävät eriäviä mielipiteitä ja kohtelevat kunnioittavasti kaikkia kanssaihmisiä.
2.3 Katsomusopetuksen tavoitteet ja arvot opetussuunnitelmassa
Suomalaisen kulttuurin ja kasvatusjärjestelmän ytimessä ovat arvot, jotka heijastuvat oppilaiden ajatteluun ja käyttäytymiseen. Arvot ovat myös väistämättä yhteydessä jokaisen yksilön omaan maailmankatsomukseen. Maailmankatsomuksella voidaankin tarkoittaa uskomusten ja arvojen kokonaisuutta. Tähän kokonaisuuteen kuuluvat käsitys siitä, millainen maailma on (maailmankuva), ymmärrys siitä, miten maailmaa koskevaa tietoa hankitaan (tieto-oppi) sekä kokemus siitä, millainen maailman tulisi olla (arvot).
Suomalaisen kasvatusjärjestelmän perustalla olevat humanistiset arvot ovat pitkälti samoja kuin uskonnonopetuksen kristilliset arvot. Tällaisia yhteisiä arvoja ovat muun muassa yksilön ainutlaatuisuus, luonnon ja kaiken elävän kunnioitus sekä tasa-arvo. (Pöysti 2001, 23-25.) Suomalaisen yhteiskunnan ja evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen arvot ovat siis hyvin samankaltaiset.
Uskonnonopetus on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana Suomessa hallinnollisesti tunnustuksellisesta opetuksesta oman uskonnon opetukseksi. Opetus on selvästi erottautunut aikaisemmasta kirkollisesta profiilista ja pyrkii nykyään neutraaliin sävyyn. Suomessa kansalaisenemmistön uskonto on evankelisluterilainen uskonto, joten suomalaisen perusopetuksen uskonnonopetus on näin ollen luterilaista. Luterilaisen uskonnon opetuksen lisäksi Suomessa tarjotaan kuitenkin myös vähemmistöuskontojen sekä elämänkatsomustiedon opetusta. (Kallioniemi 2007, 7.)
Evankelisluterilainen uskonnonopetus pitää sisällään monia perusopetuksen opetussuunnitelman mukaisia arvoja. Arvoja ei ole erikseen eritelty, mutta ne nousevat vahvasti esille oppiaineen tavoitteissa ja sisältöalueissa. Suomalainen evankelisluterilainen uskonnonopetus on jaettu opetussuunnitelman perusteissa kahden ikäryhmän mukaisiin tavoitteisiin. (POPS 2014.)
1. ja 2. vuosiluokilla uskonnon opetuksen tehtävänä on sivistää oppilaita niin katsomuksellisten asioiden kuin uskonnollisen monimuotoisuuden pariin. Lisäksi uskonnon opetuksessa käsitellään uskon ja tiedon suhdetta, kulttuuria sekä uskontojen kieltä, käsitteistöä ja symboliikkaa. Elämän kunnioittaminen, ihmisarvo sekä oma ja toisen pyhä nousevat opetussuunnitelman mukaisessa uskonnon opetuksessa esille arvosisällöllisinä aiheina. Lähtökohtaisesti uskonnon opetuksen tärkeimpänä tehtävänä on kuitenkin tarjota
oppilaalle aineksia oman identiteetin, maailman- ja elämänkatsomuksen sekä arvojen rakentamiseen. (POPS 2014, 134.)
3.-6. vuosiluokalla evankelisluterilaisen uskonnon opetuksen tehtävänä on perehdyttää oppilaita evankelisluterilaiseen uskontoon ja sen monimuotoisuuteen. Vuosiluokilla käsitellään uskontoja sekä Suomessa että muualla maailmassa ja ohjataan oppilaita kriittiseen ajatteluun. Opetus antaa oppilaille valmiuksia uskontojen ja katsomusten dialogiin. Lisäksi opetus tukee oppilaan itsetuntemusta, itsensä arvostamista ja elämänhallintataitojen kehittymistä koko perusopetuksen ajan. Opetus antaa oppilaalle aineksia oman identiteetin, elämänkatsomuksen ja maailmankatsomuksen rakentamiseen ja arviointiin. Uskonnon opetus tukee oppilaan kasvua yhteisön ja demokraattisen yhteiskunnan vastuulliseksi jäseneksi ja maailman kansalaiseksi. (POPS 2014, 246.)
Uskonnonopetuksen tehtävä koulussa on siis hyvin moninainen. Se voi avata oppilaalle tämän omaan kulttuuriin liittyvää perintöä tai valmistaa demokraattisen kansalaisyhteiskunnan jäseneksi. Lisäksi uskonnonopetus voi opastaa oppilasta pohtimaan omaa identiteettiään ja elämänarvoja tai lisätä tietoisuutta eri tavalla ajattelevien ja uskovien ihmisten elämästä. Lähtökohtaisesti opetuksen päätavoitteena on kuitenkin tarjota oppilaalle tietoja, taitoja ja kokemuksia oman identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamiseen.
(Kallioniemi 2007, 8-10.)
Opetus ja kasvatus onkin aina arvosidonnaista toimintaa. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot ohjaavat kasvatuksessa ja opetuksessa tehtäviä valintoja samoin kun vanhempien ja opettajan ajatusmaailmassa ja toiminnassa ilmenevät arvot. Näin ollen myös opetussuunnitelman tavoitteet ovat osaltaan arvottuneita. Esimerkiksi käyttäytymis- ja työskentelytavoitteita ohjaavat pitkälti perusopetuksen arvot. (Uusikylä 2007, 74-78.) Käyttäytymisessä oppilaita ohjataan ottamaan huomioon muut ihmiset ja ympäristö sekä noudattamaan yhteisesti sovittuja sääntöjä. (POPS 2014, 50.) Nämä tavoitteet ovat suoraan verrannollisia seuraaviin opetussuunnitelman mukaisiin arvoihin: rauha, oikeudenmukaisuus, demokratia, tasa-arvo, yhteisöllisyys sekä luonnon ja ihmisarvon kunnioittaminen. (POPS 2014.) Käyttäytymisen lisäksi opetussuunnitelman arvopohja ohjaa myöskin oppiainesisällöllisiä tavoitteita. (Uusikylä 2007, 79.)
1. ja 2. vuosiluokan uskonnon opetuksen tavoitteissa perusopetuksen arvopohjan mukaisia arvoja nousee esille tavoitteissa T1, T2, T3, T4, T6 ja T7. Tavoitteena (T1) on herättää
oppilaassa mielenkiinto uskonnon opiskelua kohtaan ja opastaa tuntemaan oman perheen uskonnollista ja katsomuksellista taustaa. Tavoitteena (T2) on ohjata oppilasta tutustumaan opiskeltavan uskonnon keskeisiin käsitteisiin, kertomuksiin ja symboleihin, ja tavoitteena (T3) ohjata oppilasta tutustumaan opiskeltavan uskonnon vuodenkiertoon, juhliin ja tapoihin. Tavoitteena (T4) on kannustaa oppilasta tutustumaan luokan, koulun ja lähiympäristön uskontojen ja katsomusten tapoihin ja juhlaperinteisiin. Nämä tavoitteet tutustuttavat oppilaat sekä suomalaiseen kulttuuriperinteeseen että kulttuuriseen moninaisuuteen ja ohjaavat kunnioittamaan niitä. Lisäksi tavoitteiden toteuttaminen vahvistaa yhteisöllisyyden arvoa. (POPS 2014, 134-135.)
Tavoitteena (T6) on ohjata oppilasta toimimaan oikeudenmukaisesti, eläytymään toisen asemaan sekä kunnioittamaan toisen ihmisen ajatuksia ja vakaumusta sekä ihmisoikeuksia.
Tämä tavoite vahvistaa suoraan opetussuunnitelman oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen arvoja. Tavoitteena (T7) taas on ohjata oppilaita eettiseen pohdintaan sekä hahmottamaan, mitä tarkoittaa vastuu itsestä, yhteisöstä, ympäristöstä ja luonnosta. Tämä tavoite vahvistaa luonnon kunnioittamisen, ekologisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen kestävän kehityksen periaatteen hyväksymisen arvoja. Lisäksi tavoite vahvistaa yhteisöllisyyden arvoa. (POPS 2014, 135.) Taulukkoon 2 on listattu opetussuunnitelman arvot 1-2. vuosiluokkien uskonnonopetuksen tavoitteissa. Vasemmalla taulukossa on uskonnonopetuksen tavoite ja siinä esille tuleva arvo. Oikealla taulukossa on arvon yläkategoria.
TAULUKKO 2. Opetussuunnitelman arvot 1-2. vuosiluokkien uskonnonopetuksen tavoitteissa
Uskonnonopetuksen tavoitteet Opetussuunnitelman arvot
- Hyvän elämän arvot
Oikeudenmukaisuus: T6
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen: T6
Oikeudenmukaisen elämän arvot
Suomalaisen kulttuuriperinteen kunnioittaminen:
T1, T2,T3
Kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen: T4 Luovuuden kunnioittaminen:
Yhteisöllisyys: T1, T4, T7
Kulttuurielämän arvot
Luonnon kunnioittaminen: T7
Kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen:
T7
Ihmisarvon loukkaamattomuus: T6
Kestävän elämän arvot
3-6. vuosiluokan uskonnon opetuksen tavoitteissa perusopetuksen arvopohjan mukaisia arvoja nousee esille tavoitteissa T1, T2, T5, T6, T7, T8, T9, T10, T11 ja T12. Tavoitteet T1, T2 sekä T8 ohjaavat oppilasta kunnioittamaan suomalaista kulttuuriperinnettä. Tavoitteet pitävät sisällään evankelisluterilaisen uskonnon keskeisiin oppeihin, tapoihin ja eettisiin periaatteisiin tutustumisen, mikä puolestaan ohjaa oppilasta suomalaisen kulttuuriperinteen pariin. Tavoitteet T5, T6 ja T8 ohjaavat taas oppilasta kunnioittamaan kulttuurista moninaisuutta. Tavoitteiden painoarvo on eri uskontojen, kuten juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin historiassa ja nykyajassa sekä eettisissä opetuksissa. Nämä tavoitteet ohjaavat oppilasta ymmärtämään eri uskontojen ja kulttuurien tapoja ja toimintamalleja. (POPS 2014, 247.)
Tavoite T7 opastaa oppilasta ymmärtämään ihmisarvoa sekä jokaisen yksilön ainutlaatuisuutta. Tavoitteena on kannustaa oppilasta kunnioittamaan omaa ja toisen pyhää sekä käyttäytymään asianmukaisesti erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa ja tilanteissa.
Tavoite T9 taas pitää sisällään ihmisoikeuksien kunnioittamisen arvon ja T10 kestävän kehityksen hyväksymisen arvon. Tavoitteet T11 ja T12 korostavat oman ihmisyyden toteuttamisen arvoa eli pyrkimystä hyvyyteen. (POPS 2014, 247.) Taulukkoon 3 on listattu opetussuunnitelman arvot 3-6. vuosiluokkien uskonnonopetuksen tavoitteissa. Vasemmalla
taulukossa on uskonnonopetuksen tavoite ja siinä esille tuleva arvo. Oikealla taulukossa on arvon yläkategoria.
TAULUKKO 3. Opetussuunnitelman arvot 3-6. vuosiluokkien uskonnonopetuksen tavoitteissa
Uskonnonopetuksen tavoitteet Opetussuunnitelman arvot
Arvokas ja ainutlaatuinen ihminen: T7 Hyvän elämän arvot Ihmisyyden toteuttaminen: T11, T12
Elämän kunnioittaminen: T7
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen: T9
Oikeudenmukaisen elämän arvot
Suomalaisen kulttuuriperinteen kunnioittaminen:
T1, T2, T8
Kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen:
T5, T6, T8
Kulttuurielämän arvot
Kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen:
T10
Kestävän elämän arvot
Uskonnon opetuksen sisältöalueina peruskoulun alaluokilla ovat suhde omaan uskontoon (S1), uskontojen maailma (S2) sekä hyvä elämä (S3). (POPS 2014.) Käytännössä sisällöt kattavat muun muassa Raamatun kertomukset ja opetukset sekä luterilaisen kirkon elämän.
Perusasteen uskonnonopetuksessa vieraat uskonnot ja katsomukset eivät ole kovinkaan paljon esillä. Sisällöt kattavat kuitenkin pääpiirteittäin ympäröivän uskonnollisen maailman sekä esimerkiksi Euroopan suurimmat uskontokunnat. Lisäksi perusasteen uskonnonopetuksen keskeisenä sisältöalueena ovat etiikka sekä ainutlaatuinen, arvokas elämä. Oman elämänpolitiikan rakentaminen ja omanlaiseen etiikkaan kiinnittyminen ovat olennaisena osana lasten ja nuorten identiteettityössä. (Kallioniemi 2007, 13-15.)
Uskonnon opetuksen tavoitteissa painottuvat erityisesti suvaitsevaisuus ja toisen vakaumuksen kunnioittaminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oman uskonnon opetus tulisi jättää taka-alalle ja keskittyä vieraisiin katsomuksiin. Oman uskonnon ja sen perinteiden tunteminen nähdään pikemminkin näiden tavoitteiden saavuttamisen olennaisena osana. Itsetuntemus mahdollistaa myös erilaisuuden ymmärtämisen ja lisää näin ollen avoimuutta muita uskontoja ja katsomuksia kohtaan. (Mikkola 2007, 43-44.) Koulun tehtävänä onkin pitää yllä keskinäistä luottamusta, jonka nimissä voidaan velvoittaa jokaista
oppilasta suhtautumaan kunnioittavasti toisten ihmisten tärkeisiin arvoihin. Tämä on yksi niistä seikoista, jotka on otettava huomioon, kun käsitellään tunnustusten asemaa koulussa.
(Pursiainen 2007, 25.)
Vaikka koulu itsessään ei voi ylläpitää tunnustuksellista asemaa, on oppilailla täysi oikeus omaan tunnustukseensa tai tunnustuksettomuuteensa. Koulun tehtävänä on lähinnä kasvattaa sivistyneitä ihmisiä, joilla on kyky ottaa vastaan esimerkiksi oman maan ja maailmankirjallisuuden aarteita, mikä väistämättä edellyttää myös uskonnollisten traditioiden tuntemusta. Sen tähden koulussa on annettava perusteellista tietoa uskonnosta ja sen historiasta. Tärkeintä on tietysti oman uskonnollisen perinteen tunteminen. (Pursiainen 2007, 31.)
Suomen uskonnollinen tilanne on moninaistunut huomattavasti 1800-luvulta lähtien. Vieraat maailmanuskonnot ja erilaiset uskonnolliset ryhmät ovat lisänneet väriä yhteiskuntamme uskonnolliseen tilaan. Tähän nykypäivän kulttuuriseen moninaisuuteen tutustuminen uskonnon opetuksessa mahdollistaa oppilaiden kasvamisen kansainvälisiksi ja suvaitsevaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Eri uskontojen kulttuurisen merkityksen ymmärtäminen voi osaltaan vahvistaa myös oppilaan oman identiteetin ja elämäntavan ymmärtämistä. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan uskonnon opetuksen tavoitteiden täytyttyä oppilaan tulisi nähdä uskontojen vaikutukset omassa elämässään ja lähiympäristössään. (Mikkola 2007, 45-46.)
Suomen perusopetuksen uskonnonopetus samoin kuin muukin kasvatus, toimii monikulttuurisuuden suhteen integraatiomallin mukaan. Maahanmuuttajilla katsotaan olevan Suomen kansalaisina samat oikeudet ja velvollisuudet kuin muillakin Suomen kansalaisilla. Koulun on siksi huolehdittava siitä, että maahanmuuttaja-lapsilla on sellaiset kyvyt ja valmiudet, joita tasavertainen toimiminen Suomen kansalaisena edellyttää. Uutena ajatuksena on, että maahanmuuttajien omaa kulttuuria pidetään tasaveroisen kansalaisuuden vahvistajana, ei niinkään enää esteenä. Integraatiomallin mukaan ajatellaan, että maahanmuuttajien kotoutuminen on helpompaa, mikäli he kokevat tulevansa hyväksytyiksi myös omien kulttuuristen lähtökohtiensa edustajina. Siksi maahanmuuttajien kieltä, uskontoa ja muuta kulttuuriperinnettä ei pelkästään suvaita ja suojata syrjinnältä vaan aktiivisesti tuetaan ja vahvistetaan. (Sihvola 2007, 55.)
Evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen eettiset sisällöt toteutuvat usein kuitenkin kristinuskon näkökulmasta. Keskeisimmät kristillis-eettiset teemat alakoulun uskonnonopetuksessa ovat ihmisarvo luomiskertomuksen valossa, kultainen sääntö, rakkauden kaksoiskäsky sekä kymmenen käskyä. Myös monet Raamatun henkilökuvat ja Jeesuksen vertaukset antavat näkökulmia eettiselle pohdinnalle. Tästä huolimatta on kuitenkin syytä muistaa, että etiikan sisältöjä tulee opettaa myös oman elämän moraalisesti latautuneista tilanteista käsin. Opetuskeskusteluissa voidaan siis jättää Raamattu ja uskonnollinen sanoma hieman taka-alalle ja keskittyä oppilaan arkielämän aiheisiin.
(Luodeslampi 2007, 120-121.)
Toivonen (2014) täsmentää, että oppilaan moraaliseen toimintaan ja siihen ohjaamiseen kuuluu myös arvostava käyttäytyminen. Oppilaiden kanssa tulee harjoitella tunteiden ilmaisuun ja hallintaan, pettymysten sietämiseen, aggressiivisuuden ilmaisuun ja itsehillintään liittyviä taitoja. (Toivonen 2014, 150.) Kestävässä eettisessä toiminnassa tähdätäänkin itsensä lisäksi myös toisten ihmisten huomioon ottamiseen. Tarkoituksena on pyrkiä purkamaan jännitettä yksilön oikeuksien ja koulun kokonaisedun välillä niin, että varmasti jokainen otetaan huomioon. Tällainen toiminta edellyttää oikeudenmukaisuutta ja pyrkii vähentämään yhteiskunnallista eriarvoisuutta sekä korostamaan erityisesti yhteisön heikkojen jäsenten huomioimista. (Laulaja 2011, 160.)
3 OPPIKIRJA TUTKIMUSKOHTEENA
3.1 Oppikirja ja didaktiikka
Suomalainen perusopetus pohjautuu perusopetuslakiin. Sen pohjalta ollaan toteutettu valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijaot koskien eri oppiaineita, opetusta ja kasvatusta.
Valtioneuvoston laatimien yleisten tavoitteiden perusteella ollaan luotu perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, jossa on kirjattu opetusta koskevat tavoitteet ja käytänteet yksityiskohtaisesti. Opetussuunnitelman pohjalta taas toteutetaan yliopistotason opettajankoulutus, kunnalliset ja koulukohtaiset opetussuunnitelmat sekä eri kustantajien oppimateriaalit. Kaikesta tästä muodostuu suomalainen perusopetus ja didaktiikka.
(Heinonen 2005, 35.)
Didaktiikka eli opetusoppi selittää ja ohjaa sekä opetusmenetelmiä että opetuksen sisältöjä.
Opetussuunnitelma puolestaan voidaan kokea didaktiikan yläkäsitteenä, mikä elävöittää, ohjeistaa ja soveltaa didaktista opetusta ja tutkimusta. (Uusikylä 2007, 26-50.) Oppikirja taas on yksi opetussuunnitelman toteutuksen väline.
Didaktiikka voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan. Ensimmäinen on yleinen didaktiikka. Se on ikäkausisidonnaista didaktiikka, missä keskitytään oppilaiden edellytyksiin oppia ikätasonsa mukaisesti. Toinen jaotteluperuste on ainedidaktiikka. Ainedidaktiikassa huomio kohdistuu oppiaineisiin, jolloin painottuvat oppiaines- ja sisältökysymykset. Yleinen didaktiikka on ikään kuin ainedidaktiikan keskiössä. Yleinen didaktiikka haarautuu eri oppiaineisiin ja niitä koskevaan didaktiikkaan. (Lahdes 1997, 81-83.)
Oppikirja on teos, joka on lähtökohtaisesti laadittu opetustarkoituksiin. Oppikirjat pohjautuvat aina opetussuunnitelmaan ja niiden sisällöt ovat luotu aina tietylle ikäryhmälle sopivaksi. Oppikirjat esittävät opetettavat sisällöt neutraalisti ja objektiivisesti. Opiskeltavan aiheen sisältöjen on tätä kautta tarkoitus välittyä oppilaalle ja aikaansaada tässä tavoitteiden mukaisia elämyksiä ja oppimiskokemuksia. (Uusikylä 2007.)
Oppilaan oppikirjasta muodostama tiedollinen rakenne vastaa niin sanottua elettyä opetussuunnitelmaa. Hyvin luotu oppikirja auttaa oppilasta luomaan tiedollisen rakenteen, missä oppiminen toteutuu. Tekstin tulee tällöin olla koherenttia ja johdonmukaista.
Tekstikappaleiden väliset suhteet tulee olla selkeät ja sidoksissa aina aiempaan. Hyvän oppikirjan didaktinen rakenne on sellainen, missä virkkeiden sisältämät väitteet on laitettu aikajärjestykseen, ja käsitteiden ja niiden väliset suhteet ovat esillä. (Lahdes 1997, 237.)
1990-luvulta alkanut tietoteknologinen kehitys on tuonut myös oppimiselle ja opettamiselle uusia ulottuvuuksia. Internet ja e-oppiminen tarjoavat monia erilaisia mahdollisuuksia. E- aineistojen käyttäminen on lisännyt huomattavasti esimerkiksi oppilaan aktiivisuutta ja vaikuttanut näin ollen myös merkittävästi oppimistuloksiin. (Kallioniemi 2005, 395-400.) Kun oppilas nähdään aktiivisena, itsenäisenä tiedon prosessoijana, verkkomateriaalit luovat oppilaalle äärettömät mahdollisuudet. Kuva-, ääni- ja tekstimaailma yhdessä luovat materiaalin, joka mahdollistaa yhteistoiminnallisen opetuksen sekä tavoittaa jokaisen erilaisen oppijan. (Uusikylä 2007, 163-165.) Lisäksi tietotekniikan hyödyntäminen lisää oppilaan tiedonkäsittelyn ja metakognitiivisten taitojen kehittymistä. Useat oppikirjasarjat sisältävätkin nykyään suljettuja oppimisalustoja internetissä. Nämä alustavat tukevat oppikirjan käyttöä ja tarjoavat opettajalle runsaasti erilaista tukimateriaaleja. (Kallioniemi 2005, 395-400.)
Tieto- ja viestintäteknologia on paitsi uusien materiaalien lisäksi tuonut koulumaailmaan mahdollisuuden verkostoitua paremmin koulun ulkopuoliseen maailmaan. (Uusikylä 2007, 163-165.) Myös oppilailla on näin helppo verkostoitua saman ikäisten oppilaiden kanssa ympäri maailmaa. Kallioniemen (2005) mukaan verkkomateriaalien avulla oppiminen on aina vuorovaikutteista ja interaktiivista. Tällöin myös oppiminen vaatii oppilaalta aina oma- aloitteisuutta. Toisaalta tällainen itsenäisyys ja vastuu myös motivoi oppilasta, jolloin oppimistuloksia on helpompi saavuttaa. Esimerkiksi verkkomateriaalien tarjoamat pelit ovat hyvä esimerkki tällaisesta oppimismuodosta. (Kallioniemi 2005, 400-401.)
Hyvän oppikirjan ja -materiaalin tulisi vastata ainakin seuraaviin kriteereihin. Oppikirjan tulisi opettaa opetussuunnitelman tavoitteiden mukaisesti ja niitä kohti. Oppimateriaalien tulisi tukea opettajien suunnittelutyötä ja lopuksi itse opetustapahtuman toteutusta.
Oppikirjan tekijällä onkin varmasti aina perusteltu näkemys siitä, miten opetussuunnitelman mukaisia aiheita tulisi käsitellä. Yhden ihmisen esimerkki ei toimi kuitenkaan kaikille, sillä oppilasryhmien tarpeet ja valmiudet ovat aina hyvin erilaisia. Opettajan tulisikin olla hyvin tarkkana siitä, miten hän hyödyntää oppikirjoja. Mikäli mekaaninen oppikirjatyöskentely
toistuu tunnista toiseen, purkautuu oppilaiden luonnollinen toiminnallinen tarve levottomuutena. (Uusikylä 2007, 166-169.)
Arvojen esiintuominen oppikirjoissa on hyvin haasteellista ja moniulotteista. Arvot itsessään ovat jo hyvin ristiriitaisia sen suhteen, mitkä niistä tulkitaan perusopetuksen ohjaaviksi periaatteiksi ja mitkä puolestaan yksilön valinnoiksi. Arkaluonteisten arvoasioiden esiintuominen oppikirjoissa ei saisi missään nimessä olla tunnustuksellista vaan asiat tulisi ilmaista hyvin neutraalisti. Esimerkiksi ydinvoima, seksuaalisuus, pakolaisuus ja sosiaaliturva ovat aiheita, mistä yhteiskunnassamme ollaan hyvin montaa mieltä.
Oppikirjojen tekstit eivät saisi näin ollen ohjailla oppilaiden mielipiteitä. Näkökulmia avartavia tekstejä sen sijaan tulisi opetuksen monipuolisuuden nimissä esittää. (Uusikylä 2007, 169-170.)
3.2 Oppikirjan rooli nykyajan opetuksessa
Oppikirjat ovat isossa osassa suomalaista perusopetusta ja koulujärjestelmää. Ne välittävät ja edustavat yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, mutta ovat samalla kaupallisia tuotteita. Tästä taloudellisesta kilpailuasetelmasta huolimatta, oppikirjat ovat tärkein opetussuunnitelmaa koskeva päätös, jonka opettajat tekevät. Jatkuvasti luovemmaksi ja toiminnallisemmaksi muuttuvassa opetuksessa oppikirjat ovat kuitenkin vielä yleisimmin käytetty oppimateriaali kouluissa. (Heinonen 2005, 34.)
Suomalaiset oppikirjat ovat tasokkaita ja monipuolisia, mutta niillä ei voi korvata opetussuunnitelmaa. Opetuksen tulee aina perustua opetussuunnitelman mukaisiin tavoitteisiin. Oppikirjat pyrkivät osaltaan toteuttamaan näitä tavoitteita, mutta opettajan tulkinnan varaan jää se, kuinka paljon opetusta voi jättää oppikirjan varaan. Osa opetussuunnitelman mukaisista tavoitteista voi tällöin jäädä saavuttamatta. Oppikirjat ovat kuitenkin aina yhden tekijäryhmän näkemys opetuksen sisällöistä. Liiallinen sitoutuminen oppikirjoihin voi hallita opettajan omaa pedagogista ajattelua ja ammattitaidon toteutusta.
(Uusikylä 2007, 56.)
Nykyinen opetussuunnitelma (2014) pyrkii kohti oppilaskeskeisempää ja yksilöllisempää opetusta ja monet uudet oppikirjat pyrkivätkin vastaamaan näihin tavoitteisiin. (POPS 2014.) Tällaiset oppimateriaalit ruokkivat ja rikastuttavat tällöin oppilaan omaa ajattelua ja
kiinnostusta. Toisaalta materiaalia löytyy myös edelleen hieman perinteisimmillekin opettajille. (Heinonen 2005, 39.) Jokainen opetettava ilmiö on kuitenkin erilainen ja tästä syystä myös opetuksen tulisi tukea mahdollisimman vaihtelevia opetusmenetelmiä ja työtapoja. Pelkästään oppikirjaan pohjautuva opetus voi olla puuduttavaa eikä tue sisältöjen siirtymistä pitkäkestoiseen muistiin. Oppilaita tulisi myöskin rohkaista monenlaiseen tiedon hankintaan tarkkailemalla ilmiöitä niin koulussa kuin koulun ulkopuolella. (Uusikylä 2007, 56.)
Oppimateriaaleihin kohdistuu paljon kritiikkiä. Niiden tulisi toisaalta vaalia yhteiskunnan arvoja, toisaalta tuoda esille uusia näkemyksiä. Oppimateriaalien tulisi olla ajankohtaisia, mutta myös aikaa kestäviä. Sen tulisi haastaa ja motivoida. Ja ennen kaikkea oppimateriaalin tulisi opettaa. On siis tärkeää, että oppimateriaali pystyisi vastaamaan sekä opetussuunnitelman tavoitteisiin että opettajien tarpeisiin. Oppimateriaalien kehitystyössä on otettava huomioon se, mitä opetuksen tulevaisuudessa tapahtuu. Innovatiiviset, nykyistä ja tulevaa oppimiskäsitystä tukevat teokset ovat suuressa kysynnässä. (Heinonen 2005, 31- 34.)
Perinteisten paperikirjojen lisäksi on nykyään opettajille ja oppilaille tarjolla myös runsaasti erilaisia verkko- ja digimateriaaleja. Digitaalinen oppimisympäristö tarjoaa oppimateriaaleille mahdollisuuden kehittyä, laajentua ja verkostoitua. Oppikirjojen on näin myös esimerkiksi helpompi linkittää itsensä osaksi jotakin muuta oheismateriaalia.
Verkkomateriaalit antavat oppikirjakehittäjien lisäksi myös paljon uusia mahdollisuuksia opettajille ja oppilaille. Digitaalisia materiaaleja hyödyntämällä myös oppilaiden tvt-taidot, ongelmanratkaisutaidot sekä työskentelytaidot kehittyvät ja kokonaisvaltainen oppiminen vahvistuu. (Heinonen 2005, 42.)
Heinosen (2005) tekemän tutkimuksen mukaan oppimateriaalien tulisi kannustaa kokeellisuuteen, monipuolisiin työtapoihin sekä keskusteluun ja mielipiteiden ilmaisuun.
Tämän lisäksi oppimateriaalien tulisi tarjota oppilaille runsaasti uusia ja vaihtoehtoisia ajatus- ja ratkaisumalleja, ja opettajalle riittävästi vapautta opettaa omalla tyylillään.
Oppimateriaalien tulisi olla motivoivia, havainnollistavia ja laadukkaita. Oppimateriaaleissa tulisi olla runsaasti valinnanvaraa eriyttämistä varten ja niiden tulisi painottaa oppilaiden käsityskyvyn kehittymistä. Oppimateriaalien tulisi antaa oppilaille mahdollisuus opiskella itsenäisesti ja sekä sisältöjen että tehtävien vaikeustason tulisi vastata jokaisen oppilaan
omaa tasoa. Oppimateriaalien tulisi kannustaa yhteistoiminnalliseen oppimiseen ja erilaisiin projektitöihin. Oppimateriaalien tulisi sopia monenlaiseen ajankäyttöön ja lopulta kehittää ennen kaikkea oppilaiden opiskelutaitoja. (Heinonen 2005, 124-125.)
Toinen näkökulma, mikä nousi Heinosen (2005) tutkimuksen tuloksissa oli opettajien työn näkökulma. Saatujen tuloksien mukaan oppimateriaalien tulisi olla opettajille vaivattomia.
Niiden tulisi tehdä opettaminen mahdollisimman helpoksi ja tukea opettajaa opetustyössään.
Opetettavat aiheet tulisi olla suunnattu juuri oppituntien pituisiksi. Oppimateriaalien tulisi tarjota selvästi tarvittavat säännöt ja kaavat ja niihin tulisi liittyä opettajan oma materiaali oppilaille suunnattujen oppikirjojen lisäksi. Oppimateriaalien tulisi olla käytännönläheisiä eikä liian laajoja. Lopuksi tuloksista nousi esille, että opettajat toivoivat oppimateriaaleilta mahdollisimman laajaa oheismateriaalia. (Heinonen 2005, 126.)
Lisäksi oppimateriaaleilta toivotaan mahdollisuuksia keskustelun avaamiseen opetettavasta ilmiöstä. Oppimateriaalin tulisi antaa opettajalle välineitä oikeiden kysymysten esittämiseen, oppilaiden ajattelun haastamiseen sekä selitysten antamiseen, jotka ohjaavat oppilaiden ajattelua kohti ymmärrystä. Oppimateriaalin tulisi siten esittää selkeästi tieteellisen tiedon ja oppilaiden omien käsitysten erot ja yhteneväisyydet, jolloin sen tulisi auttaa opettajaa korjaamaan oppilaiden vääriä ennakkokäsityksiä. (Roth 1987, 546-547.)
Kustantajalla on työssään sekä sosiaalinen että moraalinen vastuu, sillä oppimateriaalien kustantaminen nähdään voimakkaasti myös julkisena palveluna, joka vaikuttaa opetuksen kehittämiseen. Koulutus nähdään yhteiskunnallisena toimintana, missä tavoitteet ja sisällöt määräytyvät yhteiskunnassa vallitsevista arvoista ja tarpeista. Tällöin on huomioitava sekä tuotannolliset, kulttuuriset että yksilölliset tarpeet ja arvot. Näistä osatekijöistä muodostetaan lopulta yleismaalliset koulutuspoliittiset tavoitteet. (Leino 1977, 26.)
3.3 Suomalainen uskonnon didaktiikka peruskoulun aikana
Suomessa uskonnon opetus toteutetaan oman uskonnon opetuksena, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisella oppilaalla on oikeus oman uskontonsa opetukseen. Vähemmistöuskontojen kohdalla tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että opetus tapahtuu oman koulun ulkopuolella mikäli uskontoryhmään kuuluvia oppilaita ei ole yhdessä koulussa tarpeeksi opetuksen
järjestämiseen. Uskontokuntiin kuulumattomille järjestetään elämänkatsomustiedon opetusta. (Mikkola 2017, 12.)
Uskonnon didaktiikalla viitataan sekä koulun uskonnonopetukseen että uskontokasvatuksen tutkimukseen tieteenalana. Sen päätehtävänä on muokata teologinen sisältö sellaiseen muotoon, että oppilaat voivat oppia keskeisen sisällön. Uskonnon didaktiikan keskeiset osa- alueet ovat varhaiskasvatus, esiopetus, perusopetus ja keskiasteen uskontokasvatuksen tutkimus ja opetus. Uskontokasvatuksen ja uskonnonopetuksen sisältökysymykset ovat sekä osa teologista ja uskontotieteellistä että kasvatustieteellistä tutkimusta. (Kallioniemi 2012, 197-199.)
Uskonnon didaktiikka voidaan jakaa neljään malliin: symbolididaktiikkaan, kontekstuaaliseen uskonnon didaktiikkaan, eksistenssianalyyttiseen didaktiikkaan sekä uskonto- ja arvokasvatuksen didaktiikkaan. Symbolididaktiikka perustuu eksistentiaalis- myyttiseen ihmiskäsitykseen, missä painottuvat yksilön uskomukset ja kokemukset. Tämän näkemyksen mukaan erityisesti aistien ja kerronnan kautta pyritään saavuttamaan oma symbolimaailma. Yksilö tulee näin ikään kuin osalliseksi oman uskontonsa symboleita ja rituaaleja. Kouluissa tätä didaktista mallia pyritään toteuttamaan kerronnan, havainnoinnin ja osallistumisen kautta. Tavoitteena on ohjata oppilasta ymmärtämään erilaisia uskonnon kertomuksia, symboleita ja rituaaleja. (Kallioniemi 2012, 201-206.)
Kontekstuaalinen uskonnon didaktiikka perustuu uskonnollis-kognitiiviseen ihmiskäsitykseen, minkä mukaan ihminen on uskonnollinen ajattelija ja kokija. Tämän didaktisen mallin mukaan oppilaan kanssa tulisi käsitellä tämän kehitystasoaan vastaavia uskonnollisia kysymyksiä niin, että oppilas sisäistää uskonnon ja oppii soveltamaan tietoaan.
Tavoitteena on saada oppilas hahmottamaan uskonnollista maailmankuvaa, eri katsomuksia ja universaaleja elämänkysymyksiä. (Kallioniemi 2012, 203-205.)
Eksistenssianalyyttinen didaktiikka puolestaan perustuu humanistiseen ihmiskäsitykseen.
Sen mukaan ihminen on merkityksen ja tarkoituksen etsijä, ja halukas oppimaan. Koulun kontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että oppilasta tulee tukea uskonnolliseen perinteeseen niin, että tämän pääsee kehittämään kokonaisvaltaista persoonaansa. Tavoitteena on saada oppilas tietoiseksi omasta vastuustaan ja merkityksestään yhteisessä maailmassa. Tärkeintä olisi
ohjata oppilas löytämään merkityksiä omalle elämälleen ja lisätä samalla tämän tietoja ja taitoja. (Kallioniemi 2012, 203-205.)
Viimeinen malli, uskonto- ja arvokasvatuksen didaktiikka pohjautuu humanistis- eksistentialistiseen ihmiskäsitykseen. Sen perustavanlaatuisena kasvatusnäkemyksenä on eksistentiaalisten kokemusten ja uskonnollisten käsitteiden välinen yhteys. Tavoitteena on saada oppilas jäsentämään omaa kirkkosuhdettaan sekä pohtimaan universaaleja elämänkysymyksiä. Tämän didaktisen mallin toteutukseen koulussa on hyvä ottaa avuksi myös mediakasvatuksen menetelmät. (Kallioniemi 2012, 203-205.)
Uskonnonopetuksessa voidaan hyödyntää tehokkaasti näitä erilaisia didaktisia lähestymistapoja. Vaihtoehdot sisältävät sekä opettajalähtöisen- että oppilaslähtöisen pedagogiikan, joista kumpikin sisältää omat haasteensa ja mahdollisuutensa.
Opettajalähtöinen pedagogiikka perustuu siihen ajatukseen, että opettaja itse on ammattilainen, joka tarjoaa tietoa oppilaille. Tätä lähestymistapaa hyödyntäessä on muistettava, että opettajan tietotaidon sekä opetuksen tason tulee olla laadukasta.
Oppilaslähtöisen pedagogiikan mukaan taas opettaja toimii lähinnä fasilitaattorina, joka tarjoaa välineitä oppimiselle. Tämän lähestymistavan mukaisia opetusmuotoja ovat muun muassa keskustelut, väittelyt, ryhmä- ja projektityöskentely, draamaharjoitukset sekä muut esitykset. Uskontoja ja uskomuksia käsiteltäessä myös oppilaiden kokemusten ja tunteiden jakaminen ovat suuressa roolissa. Näin oppilaita rohkaistaan heijastamaan omia uskomuksiaan, arvojaan sekä valintojaan. (ODIHR 2007, 45.)
Keskeisimpiä uskonnon didaktisia korostuksia ovatkin ymmärtävä lähestymistapa uskonnonopetukseen, uskonnon eri ulottuvuuksien tiedostaminen, akateeminen ja henkilökohtainen ymmärryksen taso, uskontojen välinen vuorovaikutus, kriittinen realismi sekä lapsilähtöinen lähestymistapa. Nämä lähestymistavat eivät sulje toisiaan pois vaan yhdessä ne takaavat monipuolisen ja ajantasaisen opetuksen. (Mikkola 2017, 31-32.) Uudessa opetussuunnitelmassa (2014) korostuukin uudet didaktiset näkökulmat opetukseen.
Uskonnon opetussuunnitelma korostaa kompetenssiperustaisuutta, monilukutaitoa, monikulttuurisuutta, uskonnollista ja katsomuksellista yleissivistystä sekä oman uskonnon opetuksen keskeisiä sisältöjä. (Kallioniemi 2017, 36-37.)
Keskeisinä uskonnon didaktiikan tutkimusalueina taas ovat muun muassa uskontokasvatuksen filosofiset ja tieteenteoreettiset kysymykset, uskontokasvatuksen historia, uskontokasvatuksen psykologia, uskontokasvatuksen sosiologia, vertailevan uskontokasvatuksen tutkimus, opetussuunnitelmien tutkimus sekä käytännön uskontokasvatuksen didaktiikkaan ja metodologiaan liittyvät kysymykset. Uskontoihin liittyvää tutkimusta ollaankin tehty Suomessa runsaasti eri tieteenalojen piirissä. Myös arvot ja etiikka aiheina ovat hyvin paljolti tutkittuja. (Kallioniemi 2012, 207-208.)
Uskonnonopetusta voidaan lähestyä pedagogisesti kahdesta eri näkökulmasta. Toisessa näkökulmassa korostetaan oppilaan tietoa ja ymmärrystä uskonnoista ja toisessa taas oppilaan yksilöllistä kehitystä suhteessa eksistentiaalisiin kysymyksiin ja uskonnollisiin kokemuksiin. On otettava huomioon kuitenkin suomalaisen uskonnonopetuksen tunnustukseton asema kun lähestytään jälkimmäistä näkökulmaa. Kokemusperäisten menetelmien ja spiritualiteetin liittäminen opetukseen voidaan nähdä myös niin sanottuna uustunnustuksellisuutena. (Mikkola 2017, 30.)
Vapaus omaan mielipiteeseen, omatuntoon sekä uskontoon ovat perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Vanhempien vapautta kasvattaa lapsiaan haluamaansa uskontoon ja moraaliseen toimintaan, ei saa rajoittaa. Muun muassa nämä lailliset seikat on otettava huomioon uskontoa opetettaessa. Opettajien on lähestyttävä uskonnon opetusta - aivan kuin, mitä tahansa muutakin ainetta - neutraalisti ja ammattitaitoisesti. Opettaja ei saa hyödyntää asemaansa vaikuttaakseen oppilaiden uskonnollisiin tai katsomuksellisiin näkemyksiin.
(ODIHR 2007, 28-37.)
Uskonnon opetuksen ja -kasvatuksen lähtökohtana voidaankin pitää lapsen synnynnäistä taipumusta uskonnolliseen ajatteluun. Alkuopetuksessa lapset lähestyvät uskontoa yleensä tunteen ja fantasian kautta, ei niinkään tiedon pohjalta. Tällainen uskonnollinen herkkyys heikkenee lapsen kasvaessa, sillä iän mukana myös kriittinen tulkinta pääsee kehittymään.
Uskonnon opetuksen tarkoituksena ei olekaan saada oppilaita uskomaan vaan sivistää oppilaita uskonnollisten ja kulttuuristen aihepiirien pariin. Tyypillinen painotus on yleensä oman kotiseudun seurakuntaelämässä. Oman elämänpiirin ja ympäristön uskonnolliset käsitteet ja käytännöt tulevat näin tutuiksi ja maailmankuva kehittyy. Jokainen oppilas saa rakentaa omaa käsitystään todellisuudesta ja antaa näin uskonnollisille käsitteille omat merkityksensä. (Pöysti 2001, 73-76.)
4 TUTKIMUS
4.1 Tutkimuskysymykset ja aineisto
Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten peruskoulun opetussuunnitelman mukaiset arvot tulevat esille evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen Sydän-sarjan oppikirjoissa.
Opetussuunnitelman mukaiset arvot on rajattu taulukkoon 3, joka löytyy teoreettisesta viitekehyksestä.
Aineistona toimivat oppikirjat Sydän 1, 2, 3, 4, 5 ja 6 sekä näiden oppikirjojen digitaaliset materiaalit. Valitsin aineistoksi Sydän oppikirjasarja siitä syystä, että se on yksi uusimmista oppikirjasarjoista ja käsittelee laajasti myös ajankohtaisia aiheita, kuten monikulttuurisuutta ja tasa-arvoa. Sydän oppikirjasarjan ensimmäinen oppikirja Sydän 1 on kirjoitettu vuonna 2015 ja viimeinen oppikirja Sydän 6 vuonna 2019. Oppikirjasarja on siis uuden opetussuunnitelman (2014) mukainen ja käsittelee evankelisluterilaista uskontoa ja muita uskontoja laajalti opetussuunnitelman arvojen valossa. Oppikirjat haastavat niin oppilasta kuin opettajaakin pohtimaan muun muassa yhdenvertaisuutta, sananvapautta, kestävää elämäntapaa sekä omaa maailmankatsomusta.
Oppikirjojen lisäksi analysoin aineistoksi myös osan oppikirjasarjan digimateriaaleista.
Suurin osa materiaaleista oli tehtäväluontoisia eivätkä pitäneet sisällään opetussuunnitelman mukaisia arvoja. Päätin näin ollen rajata digimateriaalit analyysini osalta vain kirjallisiin ja auditiivisiin materiaaleihin. Sydän oppikirjasarjan osalta tämä tarkoitti digimateriaaleja Raamattu ja Minikatekismus.
Tulokset analysoitiin seuraavien tutkimuskysymysten valossa:
1. Miten opetussuunnitelman mukaiset arvot ilmenevät oppikirjoissa?
2. Miten opetussuunnitelman mukaiset arvot painottuvat oppikirjoissa?
3. Missä yhteyksissä opetussuunnitelman mukaiset arvot nousivat esille?
4.2 Tutkimusmenetelmät ja aineiston käsittely
Laadullinen sisällönanalyysi on perusanalyysimenetelmä, jota voidaan käyttää kaikissa laadullisissa tutkimuksissa. Analyysi aloitetaan rajaamalla aihe tiukasti, jonkin tietyn teeman alle. Tämän jälkeen aineisto käydään läpi ja sieltä nostetaan esille kaikki teemaan liittyvät kohdat. Kaikki tämän teeman ulkopuolelle jäävä jätetään pois tutkimuksesta. Tämän jälkeen esille nostetut virkkeet tyypillisesti pelkistetään ja luokitellaan, teemoitellaan tai tyypitellään. Tavoitteena on saada tutkittavasta ilmiöstä mahdollisimman tiivistetty ja yleistettävä versio. (Tuomi & Sarasjärvi 2018, 78-87.)
Toteutin itse aineiston analysoinnin luokittelevalla sisällönanalyysillä, missä ryhmittelin aineiston jo teoriasta poimittujen valmiiden luokkien alle. En siis ryhmitellyt aineistoa aineistosta löytyvien luokkien mukaan vaan siirsin tutkimuksen kannalta merkittävät virkkeet opetussuunnitelman arvopohjasta laatimaani valmiiseen taulukkoon.
Oppikirjoista analysoitiin ainoastaan leipäteksti ja digitaalisista materiaaleista kirjalliset ja auditiiviset lisämateriaalit (Raamattu ja Minikatekismus). Aineistosta poimittiin virkkeet, jotka viittasivat opetussuunnitelman mukaisiin arvoihin tai painottivat opetussuunnitelman mukaisia arvoja. Virkkeet olivat muodoltaan yleensä kehotuksia tai käskyjä, joissa oppilaita ohjattiin toimimaan tai ajattelemaan tietyllä tavalla. Virkkeet poimittiin tekstistä ja pelkistettiin yksinkertaisempaan muotoon. Taulukossa 4 näkyy, miten virkkeet on pelkistetty. Vasemmalla taulukossa on alkuperäinen ilmaus ja oikealla pelkistetty ilmaus.
TAULUKKO 4. Aineiston pelkistäminen
Alkuperäinen ilmaus Pelkistetty ilmaus
“Jokaisen tehtävä on kunnioittaa ja ymmärtää toisten ajattelua ja elämäntapoja, vaikka ne olisivat erilaisia kuin oma maailmankatsomus.”
Kaikkien elämäntapoja tulee kunnioittaa.
“Kestävän kehityksen mukaan ihmisten tehtävä on tehdä maailmasta parempi paikka nykyisille ja tuleville sukupolville.”
Ihmisten tehtävänä on tehdä
maailmasta parempi paikka tuleville sukupolville.
Tämän jälkeen virkkeet ryhmiteltiin opetussuunnitelman mukaisten arvojen alle.
Opetussuunnitelman mukaisia arvoja oli yhteensä 21 ja osa ilmauksista piti sisällään
useamman kuin yhden arvon. Näin ollen sama ilmaus saatettiin luokitella useampaan eri luokkaan. Taulukossa 5 näkyy, miten aikaisemman taulukon pelkistetyt ilmaukset on ryhmitelty. Vasemmalla taulukossa on pelkistetty ilmaus ja oikealla alaluokkina opetussuunnitelman mukaiset arvot.
TAULUKKO 5. Aineiston ryhmittely
Pelkistetty ilmaus Alaluokka
Kaikkien elämäntapoja tulee kunnioittaa. Ihmisoikeuksien kunnioittaminen Ihmisten tehtävänä on tehdä
maailmasta parempi paikka tuleville sukupolville.
Kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen
Lopuksi aineisto tiivistettiin arvojen pääotsikoiden alle ja kvantifioitiin sen mukaan, kuinka paljon mitäkin arvoja tuli esille kussakin oppikirjassa. Taulukossa 6 näkyy, miten aineisto on abstrahoitu. Vasemmalla taulukossa on alaluokat eli opetussuunnitelman mukaiset arvot ja niiden määrät aineiston sisältämissä ilmauksissa. Oikealla taulukossa on yläluokat ja niiden kokonaismäärät aineiston sisältämissä ilmauksissa.
TAULUKKO 6. Aineiston abstrahointi
Alaluokka Yläluokka
Arvokas ja ainutlaatuinen ihminen: 1 Onnellisuus: 2
Hyvinvointi: 13
Hyvän elämän arvot: 16
Ihmisyyden toteuttaminen: 4 Oikeudenmukaisuus: 6 Rauha: 9
Elämän kunnioittaminen: 2
Ihmisoikeuksien kunnioittaminen: 30 Demokratia: 3
Tasa-arvo: 8
Oikeudenmukaisen elämän arvot: 62
Suomalaisen kulttuuriperinteen kunnioittaminen: 3
Kulttuurisen moninaisuuden kunnioittaminen: 15
Luovuuden kunnioittaminen: 2 Yhteisöllisyys: 6
Kulttuurielämän arvot: 26
Luonnon kunnioittaminen: 3 Kestävän kehityksen periaatteen hyväksyminen: 3
Ihmisarvon loukkaamattomuus: 6 Ekosysteemien suojelu: 1
Kestävien teknologisten päätösten tekeminen: 0
Elämäntapaa korjaavien ratkaisujen hyväksyminen: 4
Globaali vastuu: 4
Kestävän elämän arvot: 21
5 ANALYYSI
5.1 Opetussuunnitelman mukaiset arvot
Opetussuunnitelman mukaisia arvoja nousi aineistossa esille hyvin paljon (kuvio 3). Eniten arvoja nousi esille oppikirjassa Sydän 6 (f=135) ja vähiten digitaalisissa lisämateriaaleissa (f=19). Oikeudenmukaisen elämän arvoja esiintyi aineistossa huomattavasti muita opetussuunnitelman mukaisia arvoja enemmän (f=243). Seuraavaksi eniten esiintyi kestävän elämän arvoja (f=103) ja tämän jälkeen kulttuurielämän arvoja (f=78). Vähiten aineistossa esiintyi hyvän elämän arvoja (f=69). Kuviossa 3 näkyy aineistosta löytyneiden arvojen lukumäärät oppikirjoittain. Palkin alapuolella lukee, mistä oppikirjasta on kyse ja palkin yläpuolella yhteensä kaikkien opetussuunnitelman mukaisten arvojen lukumäärä.
KUVIO 3. Opetussuunnitelman arvot oppikirjoittain
Oikeudenmukaisen elämän arvoja esiintyi aineistossa kaiken kaikkiaan 243 kappaletta (kuvio 4). Näistä arvoista kaikista eniten aineistossa nousi esille ihmisoikeuksien kunnioittamisen arvo (f=72), mikä oli selkeästi suurena teemana kirjasarjassa. Arvo tuli eniten esille oppikirjoissa Sydän 6 ja 1. Vähiten arvoa esiintyi oppikirjassa Sydän 5.
Digimateriaaleissa ihmisoikeuksien kunnioittamisen arvoa ei esiintynyt lainkaan.
Ihmisoikeuksien lisäksi ihmisyyden toteuttamisen arvo (f=65) tuli vahvasti esille aineistossa.
Arvo oli melko tasaisesti esillä jokaisessa oppikirjassa, mutta oppikirjassa Sydän 6 sitä esiintyi yllättävästi vähiten. Oikeudenmukaisuuden arvoa (f=35) esiintyi myös melko
tasaisesti jokaisessa oppikirjassa ja myös digimateriaaleissa. Kaikista vähiten oikeudenmukaisen elämän arvoista nousi esille demokratian arvo (f=14). Myös tasa-arvo (f=21), elämän kunnioittaminen (f=21) ja rauha (f=15) saivat melko pienet lukemat aineistossa.
Kuviossa 4 on esitetty oikeudenmukaisen elämän arvot. Vasemmalla taulukossa on nimettynä arvot. Vieressä oleva palkki vastaa kyseisen arvon lukumäärää aineistossa.
Kuviossa 5 on esitetty oikeudenmukaisen elämän arvot oppikirjoittain. Taulukon alareunassa on värikoodatut arvot ja vasemmalla arvojen lukumäärät. Palkit ovat värikoodattu sen mukaan, mistä arvosta on kyse ja palkkien alapuolella näkyy, minkä oppikirjan arvoista on kyse.
KUVIO 4. Oikeudenmukaisen elämän arvot
KUVIO 5. Oikeudenmukaisen elämän arvot oppikirjoittain
Kestävän elämän arvoja esiintyi aineistossa kaiken kaikkiaan 103 kappaletta (kuvio 6).
Näistä arvoista kaikista eniten aineistossa esiintyi ihmisarvon loukkaamattomuuden arvoa (f=25). Eniten arvo tuli esille oppikirjassa Sydän 6 ja vähiten oppikirjassa Sydän 4.
Oppikirjassa Sydän 5 ei esiintynyt arvoa lainkaan. Tämän lisäksi muun muassa globaalin vastuun arvo (f=19) ja elämäntapaa korjaavien ratkaisujen hyväksyminen (f=17) esiintyivät aineistossa jonkin verran. Vähiten aineistossa nousi esille ekosysteemien suojelemisen arvo (f=12). Kestävien teknologisten päätösten tekeminen (f=0) ei taasen noussut aineistossa lainkaan esille.
Kuviossa 6 on esitetty kestävän elämän arvot. Vasemmalla taulukossa on nimettynä arvot.
Vieressä oleva palkki vastaa kyseisen arvon lukumäärää aineistossa. Kuviossa 7 taas on esitetty kestävän elämän arvot oppikirjoittain. Taulukon alareunassa on värikoodatut arvot ja vasemmalla arvojen lukumäärät. Palkit ovat värikoodattu sen mukaan, mistä arvosta on kyse ja palkkien alapuolella näkyy, minkä oppikirjan arvoista on kyse.
KUVIO 6. Kestävän elämän arvot
KUVIO 7. Kestävän elämän arvot oppikirjoittain
