KIRJALLISUUTTA
Raja-arvoja lukemassa
Hannu SalmiRajalla. Tiede rajojaan etsimässä.
Toim. Kari Raivio, Jan Rydman ja Anssi Sinnemäki. Gaudea mus 2007.
Tieteen päivät on tapahtuma, jon- ka omalaatuisuudessa jotain hyvin perisuomalaista. Joka toinen vuo- si Helsingin yliopiston luentosalit täpötäyteen keräävä tapahtuma on toteutettu järjestelmällisesti, mut- ta suurelta osin talkootyönä. Sii- tä on muodostunut vahva perin- ne. Kuulijat arvostavat sivistystä ja oppineisuutta sekä osallistuvat ti- laisuuksiin tosissaan, jopa tietyl- lä hartaudella. Tieteen päivistä on muodostunut kiistaton menestys.
Jollei niitä olisi, ne pitäisi keksiä ja toteuttaa välittömästi.
Menestyksen ehdottomasti pa- ras tuntomerkki – ellei sellaisek- si lasketa kateellisuutta – on on- nistujan matkiminen ja kopioimi- nen. Onneksi niin on jo tapahtu- nut. Otaniemessä TKK:lla on nyt alettu järjestää parillisten vuosien tammikuussa Tekniikan päivät.
Toki myös monilla muilla kor- keakoulupaikkakunnilla järjeste- tään eläviä tiedetapahtumia. Tämä ilmiö on selvästi kytköksissä laa- jempaan yhteiskunnalliseen tilauk- seen: tiedeyhteisöllä näyttää olevan vilpitön halu tulla alas ja ulos nor- sunluutornistaan. Kyseessä ei ole vain ”kolmannesta tehtävästä” suo- riutuminen.
Tieteen tiedotukselta on viime aikoina alettu vaatia asenteen muu- tosta. Ylhäältä alaspäin suuntau- tuvasta, paapovasta ja kaikki tietä- västä asenteesta haluttaisiin päästä eroon. Ihanteeksi on nostettu kes- kustelu. Tämä dialogi-ideaali on to- sin törmännyt jo ensirepliikeissään vuoropuhelun klassisiin ongelmiin.
Keskustelun osapuoliksi on hetkes- sä nousemassa tahoja, jotka haluai- sivat korottaa vain itsensä oikeute- tuiksi keskustelijoiksi.
Äkkiarviolta Tieteen päivät esi- telmineen vaikuttaa olevan mahdol- lisimman kaukana tästä ”keskuste- levasta tiedekulttuurista”. Luentoa- han on totuttu pitämään vanhah- tavana opetusmenetelmänä, vaikka todellisuudessa se on poikkeuksel- lisen kustannustehokas tapa välit- tää perustietämystä suurelle kuu- lijajoukolle. Toki ideaalitilantees- sa kuulijoi den taustatietojen tuli- si olla kutakuinkin samalla tasolla, ja jos on kyse jostain täysin uudesta ja vieraasta aiheesta, näin myös var- masti on.
Luento on pitänyt pintansa. Lu- kuisat Tieteen päivien kuulijat te- kevät myös omia luentomuistiin- panoja. Miltäpä sitten näyttävät luennot esitelmöitsijöiden ja alus- tajien itse uudelleen kirjoittami- na? Rajalla on teos, johon on koot- tu Tieteen päivien 2007 esitelmiä.
Sen rakenne antaa hyvän yleisku- van niistä luennoista, joiden avul- la eri tieteenalojen välistä harmaa- ta aluetta, rajapintoja ja tutkimuk- sen tullimuureja murretaan.
On selvä, että teokseen ei mil- lään ole voitu koota kaikkia esi- telmiä, vaan vain osa niistä. Joita- kin Tieteen päivien alustuksia on jo saatu lukea vuoden varrella Tie- teessä tapahtuu -lehden artikkelei- na. Teoksen koostaminen on mo- nisyinen ja varmasti työläs proses- si, joten muutamat puutteet ovat ymmärrettäviä. Muutaman kirjoit- tajan (esimerkiksi Åbo Akademin historian professori Max Engma- nin) tiedot ovat jääneet pois hake- mistosta. Samoin kannen NASA&
CERN -kuvat olisivat vaatineet viit- teenomaisuudessaankin tekstiseli- tyksensä.
Muutoin lopputulos on yllättä- vänkin tuore. Samoin rakenne on looginen. Kirjoituskokoelman va- linnat uskaltavat olla monitietei- siä. Uskaltavat? Kyllä, sillä viime ai- koina on ollut hämmentävää huo- mata, kuinka lokeroituneita tieteen seuraamisessa ja muiden alojen vä- littömässä leimaamisessa voidaan- kaan olla.
Asiantunteva toimituskunta, jo- hon on kuulunut perinteisen kus- tannus- ja toimitusammattilaisten
”Tieteen päivistä on muodostunut kiistaton menestys.
Jollei niitä olisi, ne pitäisi keksiä ja toteuttaa välittömästi. ”
50 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8
lisäksi myös yliopiston ykkösketju esipuheiden ja loppusanojen laati- joina, on tehnyt yhteistyönsä pie- teetillä. Siihen olisi varmasti myös Tieteen päivien pitkäaikainen pri- mus motor, edesmennyt Jan Ryd- mankin tyytyväinen.
Teos käyttää itsestään useas- sa yhteydessä itsestään nimitys- tä ”kirjoituskokoelma”. Jollain ta- voin teoksesta tulee mieleen hyvin toimitettu tiedelehti – ilman kuvia.
Artikkelit siirtyvät aiheesta toi- seen aika yllättäenkin, mutta kol- me isoa teemaa kuitenkin sitoo si- vut yhteen: Tieteiden ja tiedon ra- joilla; Euroopan rajoilla; Globaalin rajat ja ulottuvuudet. Näistä viimei- nen kokonaisuus on yhtenäisin.
Tulevaisuudentutkijoiden artik- kelit eivät aina vastaa huutoihinsa.
Ilmaan jää kysymys, missä se luvat- tu pihvi oikein onkaan. Ympäristön- suojelun professori Janne Hukkisen artikkeli on kuitenkin sekä lukijaa haastava että vastuunsa ottava. Hän tuo esiin yhteiskunnan eri toimijoi- den intressit tieteen ja tutkimuksen suhteen. Hukkisen analyysi erilai- sista mahdollisista skenaarioista ja indikaattoreista sopii erinomaises- ti myös muuhun kuin artikkelissa käsitellyn kestävän kehityksen ar- viointiin. Se myös antaa tavan kä- sitellä tilannetta, jossa ns. tavalli- nen kansalainen turhautuu tietees- tä välitettyihin ristiriitaisiin tulok- siin ja vieraantuneesti päättää olla vaivaamatta päätään koko asialla.
Tämä artikkeli, monet sen esimer- kit ja ”moniulotteinen realismi”, on varmasti hyvä kertauskurssi kenel- le tahansa, joka pohtii tieteen yh- teiskunnallista roolia.
Hukkisen pohdinta on selvästi sukua teoksen alkupuolella oleval- le Matti Sintosen tieteenfilosofiaa käsittelevälle katsaukselle. Tieteessä
on pitkälti kyse epävarmuuden sie- tämisestä. Tieteen erottaa uskomus- järjestelmistä se, että kaikelle ei väki- sin yritetä keksiä selitystä. Tiede on arkista rakentamista, ei kinaamista ja käännyttämistä. Tämä työnteon moraali välittyy monesta muusta- kin kirjoituksesta.
Kirjan kiistaton helmi on itäme- renkielten professori Riho Grün- thalin esitys ”Karjala kielen ja murteiden rajapintana”. Sen asian- tuntevuus ja perusteellisuus teki vaikutuksen jo alkuperäisen ”Kar- jala-session” osana, mutta kirjoitet- tu versio tuo esiin entistä vakuut- tavammin sen, että tästä Suomen historiaan, kulttuuriin, kieleen ja yhteiskuntaan täysin elimellises- ti kuuluvasta rajasta on lopultakin kummastuttavan vähän tietoa. On hyvä kuunnella vaativaa esitystä, joka alustaa faktoilla ja uskaltaa ol- la opettava. Puheenvuorona esitys on oivaltava lisä myös monikult- tuurisuuden pohdintaan.
”Henkisen suorituskyvyn rajat”
oli sen session alkuperäinen nimi, jossa akatemiatutkija Panu Raati- kainen piti esitelmänsä logiikasta ja ajattelun rajoista. Myös tämä ai- koinaan yliopiston päärakennuk- sessa pidetty sessio uskalsi men- nä syvälliseksi tieteellisyydessään, mutta säilyi riittävän yleisöystäväl- lisenä. Raatikaisen esitys vain pa- rani saatuaan muotonsa artikke- lina. Turingista, Gödelistä ja Dio- fantoksen yhtälöstä on tullut viime vuosina miltei trendikkäitä. Raati- kainen todella osaa oman asiansa ja kykenee esittämään, miten asi- oiden ratkaisemisessa ja ratkaise- mattomuudessa piilee iso osa ih- misyyden kiehtovuutta. Yrityksen ja erehdyksen menetelmä hyppäy- tettiin kuulijaystävällisesti arjesta teoriaan ja takaisin.
Rajalla-kirjoituskokoelma pi- tää sisällään odotetttua vähemmän luonnontieteellistä ainesta. Ehkäpä juuri tästä syystä loppuun on valit- tu Syksy Räsäsen kooste ”Maail- ma kaikkeuden tuolla puolen”. Se tuo esiin luonnontieteiden sato- ja vuosia kestäneen perusväitte- lyn siitä, onko fysikaalinen todel- lisuus rajallinen vai rajaton. Län- simaisen kulttuurin saavutuksista tiede on keskeisimpiä – saavutet- tu tieto on periaatteessa aina epä- varmaa. Aika-avaruuden ylimää- räiset ulottuvuudet vaativat näkö- kulman vaihtoa.
Kirjoituskokoelmaa lukiessa tu- lee useammankin mielleyhtymän kautta esiin, miten Tieteen päi- vät ruokkivat vahvasti suomalais- ta julkisuutta ja mediaa. Tapahtu- mia seuraa poikkeuksellisen pal- jon tiedottajia ja toimittajia. Mo- net heistä eivät muutoin kallista korvaansa tiedeaiheille tai heillä ei ole pääsyä tiedeaihei den pariin tai kampuksen kätköihin. Tämä ilmiö on yleismaailmallinen, tuttu myös perinteisistä Iso-Britannian ja Poh- jois-Amerikan tiedetapahtumista.
Ne tuottavat ison määrän tiedeuu- tisia, joita muutoin ei julkaistaisi.
Aihetta on kartoitettu mm. Bristo- lin yliopiston tiedeviestinnän tut- kimuksissa. Erityisesti tiedeviesti- mien Internet-versiot levittävät tie- depäivistä alkunsa saaneita uutisia poikkeuksellisenkin tehokkaasti.
Tieteen päivistä on muodostu- nut selvästi suomalaiselle tiedeyh- teisölle ”brändi”, jonka arvoa ei ole vielä täysin oivallettu eikä ulosmitat- tu. Se voisi toimia vielä nykyistäkin myönteisempänä ja tehokkaampana tieteen esittelyfoorumina. Tämä ei tarkoita kiiltokuvamaista julkisivun puu nausta, vaan todellista mahdolli- suutta tieteen, tutkimuksen, oppimi-
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8 51
sen ja yhteiskunnallisten vaikutusten pohdintaan. Tämä suuntaus kuvas- tuu selvästi EU:n tutkimuspääosas- ton linjauksissa. Aiemmin tieteen ymmärrettävyys esiintyi ”Tiede ja yhteiskunta” -nimikkeen alla. Tämä sanamuoto itse asiassa korosti näi- den kahden ilmiön erillisyyttä. Uu- si ohjelma ”Tiede yhteiskunnassa”
(”Science in Society) on tietoinen linjaus yhteiskunnan ja tieteen roo- lien paikantamisessa.
Tieteen päivissä on siis jotain peritieteellistä ja supisuomalaista.
Olisiko kuitenkin aika myös kan- sain välistyä? Rajojen ylittäminen sen suhteen voisi olla ajankohtaista vuonna 2009. Vaikka monia hieno- ja kotimaisia yrityksiä on tuhottu yltiöpäisellä kansainvälistämisellä, uskaltaisin väittää, että Tieteen päi- villä olisi annettavaa myös euroop- palaisella tasolla. Luen tojen, tapah- tumien ja kirjoitusten laadukkuus saattaisi kiinnostaa myös tieteen ymmärrettävyyden eurooppalaisia rahoittajia.
Kirjoittaja on Heurekan tutkimus ja kehityspäällikkö ja tiedeviestinnän professori (University of Dalarna).
esko salmisen sisällissodan trauma
Juha Siltala
Esko Salminen: Päättymätön sota. Sisällissota julkisessa sanassa 1917–2007. Edita 2007.
Journalistiikan emeritusprofessori Esko Salminen on herättänyt huo- miota runttaamalla julkisuudes- sa Väinö Linnan kanonisoidun kä- sityksen Suomen sisällissodasta.
Salmisen mukaan suomettumisen ajan historiankirjoitus ja kauno-
kirjallisuus ovat korostaneet liikaa valkoista terroria ja jättäneet liian vähälle huomiolle sodan siunauk- sellisen lopputuloksen, eroon pää- semisen Venäjästä. Uusimmasta tutkimuksesta ovat Salmisen Hel- singin Sanomille antamassa haas- tattelussa saaneet ankaran kyytin- sä myös Heikki Ylikangas, Marko Tikka ja Aapo Roselius, kaunokir- jailijoista Finlandia-palkittu Kjell Westö.
Tutkijoiden luokittelu suomet- tuneisiin tai valkoisiin ei kuiten- kaan sisälly Salmisen aiheesta kir- joittamaan teokseen Päättymätön sota. Sisällissota julkisessa sanas- sa 1917–2007. Kirjan otsikko aset- taa historiografisen kysymyksen, mutta hypähtelevä lehdistökatsaus 1900-luvun kommunismin uhasta ei vastaa kysymykseen. Vapausso- dan Invalidien Muistosäätiön ra- hoittama kronikka kertaa yleisesti tunnettua historiaa kansallisvalti- on teleologiasta käsin antamatta tä- hän kaikkein perinteisimpään his- toriatarinaan mitään uutta. Salmi- nen referoi vuoroin alkuperäisläh- teitä, vuoroin tutkimuksia, vuoroin kirja-arvosteluja, sanomatta tekee- kö hän niin dokumentoidakseen itse tapahtumia vai niistä esitettyä
”punaista totuutta”, jota sanoo läh- teneensä jäljittämään.
Muuttumaton kansallisvaltio Historian tutkimustekstiksi kir- ja ei käy, ellei aineiston ja päätel- mien yhteyttä avata myös lukijal- le. Punaisen langan hukkaaminen on tavallaan sääli, sillä sisällissodan käyttö politiikan legitimointiin oli- si sinänsä relevantti tutkimusteh- tävä, samoin tutkimuksen muoti- suuntausten tai median viljelemi- nen itsestäänselvyyksien asettami- nen historiallisiin yhteyksiinsä.
Salmisen keskeisin väite on il- meisesti se, että punaisten voit- to sisällissodassa olisi ennemmin tai myöhemmin liittänyt Suomen Neuvostoliittoon. On vaikea ym- märtää, haastaako Salminen tässä historiantutkimusta vai Urho Kek- kosen tapaa käyttää Leniniä Suo- men erillisyyden takuumiehenä vastoin parempaa tietoaan. Tuo- mo Polvisen Venäjän vallankumo- us ja Suomi -teoksesta (1967) lähti- en ei kukaan vakavasti otettava tut- kija liene epäillyt, että Lenin salli tämänkin reuna-alueen erkaantu- misen vain yhdistymistä varten.
Leninin mielestä moderni ta- lous tulisi joka tapauksessa keskit- tämään maailman yhteen, jolloin balkanisoiva nationalismi jäisi his- toriaan ja kehitys kulkisi kohti liit- tovaltiota. Ajatus esiintyy jo por- varillisilla liberaaleilla ja Engelsillä 1850-luvulta lähtien. Neuvostojär- jestelmän kaatuminen ei ole estä- nyt talouden keskittymistä edel- leen; kansallisvaltiota on pidetty yhtäältä liian pienenä strategisek- si toimijaksi, toisaalta liian suure- na verrattuna alueklustereihin tai transnationaalisiin yhtiöihin.
Kansallisvaltion huippuaika yh- teiskunnan ja talouden järjestys- raamina osuukin paradoksaalises- ti toisen maailmansodan jälkeisiin vasemmistopaineen vuosikymme- niin, jolloin rahaliike oli kahlittu ja politiikka saneli ehdot kapitalis- mille. Yhteiskuntarauha meni tuot- tavan pääomankäytön edelle. Neu- vostouhan lakattua ja pääomaliik- keiden vapauduttua työntekijöil- tä ei enää tarvitse ostaa työrauhaa eikä korostaa, että myös työläisil- lä on osuutensa isänmaasta, niin kuin Kekkonen tolkutti. Eteläran- nan työnantajat ovat jo jättäneet vi- ralliset jäähyväiset Snellmanille ja
52 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 1 / 2 0 0 8
