I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
5
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ra- kentaminen on ollut kansakunnan yhteinen projekti. Toisaalta hyvinvointivaltion raken- tamiseen on sisältynyt kriisejä ja poliittisia konfl ikteja. Kysymys kuuluukin, onko hy- vinvointivaltio sittenkään niin solidaarinen ja yhteisöllinen luomus kuin usein annetaan ymmärtää. Vastauksesta riippumatta yhteisöl- lisyydellä ja sosiaalisella pääomalla näyttää olevan ajassamme erityisen suurta kysyntää.
Sosiaaliselle pääomalle ei olemassa selkeää mää- ritelmää. Sillä viitataan yleisesti yksilön kannal- ta keskeisiin sosiaaliselle vuorovaikutukselle ominaisiin piirteisiin kuten luottamukseen, yh- teisöllisyyteen, sosiaalisiin verkostoihin, kansa- laisuuteen ja normeihin. Laajemmassa merki- tyksessä sosiaalisen pääoman on nähty paran- tavan yhteisön ja yhteiskunnan mahdollisuuk- sia toimia taloudellisesti ja tehokkaasti.
Sosiaaliseen pääomaan liittyvä yhteiskunta- poliittinen keskustelu kytkeytyy paljolti hyvin- vointipoliittisiin vastuukysymyksiin. Keskei- nen kysymys on, kenelle kuuluu vastuu kansa- laisten hyvinvoinnista, yksilölle itselleen, sosi- aalisille verkostoille vai yhteisölle laajemmassa merkityksessä eli tässä tapauksessa hyvinvoin- tivaltiolle. Yksilövastuu ja individualismi näh- dään voittopuolisesti negatiivisina asioina, jot- ka vievät tilaa yhteisövastuulta ja hyvinvoin- tivaltiolta. Hyvinvointivaltio puolestaan näh- dään eräänlaisena nostalgisena ja moraalisesti latautuneena apparaattina, joka pohjautuu soli- daarisuudelle, yhteisöllisyydelle, oikeudenmu- kaisuudelle, tasa-arvolle ja yleiselle hyvinvoin- nille.
On kuitenkin hyvä muistaa, että hyvinvointi- valtion kehittyminen on ollut kovan poliittisen kampailun tulos, jossa kukin intressiryhmä on taannut suotuisten kompromissien avulla itsel- leen parhaan lopputuloksen (Väärälä 2002, 326).
Kaipuu vahvaan solidaarisuuteen ja yhteisölli- syyteen nojautuvaan hyvinvointivaltioon saat- taa olla kaipuutta sellaiseen, mitä ei ehkä kos- kaan ole ollutkaan kehittyneessä ja valtiokes- keisessä pohjoismaisessa hyvinvointimallissa.
Yhteisöllisyyden kaipuu on sinällään syvästi inhimillinen piirre. Useimmat haluavat kuulua suhteellisen pysyvään ryhmään, jolla on sama kulttuuritausta, samanlaiset arvot, sama kieli ja samanlainen käsitys hyvästä elämästä. Koros- tuneen individualistisissa ja kulttuurisesti eriy- tyneissä valtioissakin on yleensä havaittavissa käsityksiä tietystä kulttuurisesta ytimestä tai yhtenäisyydestä. Vastaavasti hyvin nationalis- tisissa ja kollektiivissa maissakin kansalaisuus ja poliittinen osallistuminen perustuvat pohjim- miltaan yksilön ja valtion väliseen suhteeseen (Saukkonen 2003, 8).
Jos kaipuu yhteisöllisyyteen on inhimillis- tä, on sitä myös yhteisöllisyyden puuttumi- nen. Ihmisillä on taipumus ymmärtää tai tulki- ta toisiaan väärin, olla eri mieltä tai ajatella toi- sin. Kaikkialla missä ihmisiä kokoontuu, seuraa myös ajan mittaan eriytymistä ja hajaantumis- ta. Yhteisöllisyysideologian tärkein edellytys on juuri yhteisöllisyyden puute tai sen epätäy- dellinen toteutuminen; yhteisöllisyys elää jat- kuvasta kriisiytymisestä (ks. Saukkonen 2003, 7 ja Blanchot 2004, 21-22).
Yhteisön vahvistuminen kriisien kautta on yhteisöllisyyden tyypillinen piirre laajemmas- sakin mielessä. Kansakuntien suuret tarinat ovat useimmiten tarinaa yhteisöllisyyden vah- vistumisesta erilaisten kansallisten kohtalon- hetkien kautta. Sodat, luonnonmullistukset, sortokaudet ja muut kansalliset vastoinkäymi- set ovat vahvistaneet kansallista yhtenäisyyt- tä. ”Talvisodan henki” on eräänlainen benchk- markkaus suomalaisen yhteisöllisyyden suuris- sa tarinoissa. Myös hyvinvointivaltion raken- taminen on usein nähty suurena yhteisöllisenä
Kriisi ja sosiaalinen pääoma hyvinvointivaltiossa
Kari Nyyssölä
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
6
projektina. Samalla se on muotoutunut kriisiap- paraatiksi, jonka kautta on punnittu yhteisölli- syyden toimivuutta kansallisella tasolla.
Hyvinvointivaltion ikuinen kriisi
Aikalaisdiagnostisessa tarkastelussa suomalai- sessa hyvinvointipoliittisessa mielipideilmastos- sa näyttäisi vallitsevan kaksi pääsuuntausta. En- simmäisen muodostaa yleinen kansalaismielipi- de, joka näyttää vahvasti tukevan hyvinvointi- valtiota. Tämän näkemyksen yhtenä perusteena on käytetty vuoden 2003 eduskuntavaalin tulok- sia, jossa perinteiset hyvinvointiyhteiskunnan rakentajapuolueet SDP ja Keskusta saivat sel- keän vaalivoiton. Myös EVAn kansallinen arvo- ja asennekysely osoittaa kannatusta hyvinvoin- tivaltiolle: vuonna 2004 runsas neljä viidesosaa väestöstä oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä siitä, että ”vaikka hyvän sosiaaliturvan ja mui- den julkisten palvelujen ylläpitäminen maksaa paljon, niin suomalainen hyvinvointivaltio on aina hintansa väärtti”. (EVA 2005, 27.)
Toisessa pääsuuntauksessa eliitti kritisoi sitä että paljon kehuttu kilpailukykymme on pelk- kää silmänlumetta ja lähitulevaisuudessa se uhkaa romahtaa väestön ikääntymisen myö- tä. Tähän keskusteluun on kuulunut perintei- nen vaatimus kansalaisten uhrautumisesta tu- levaisuuden turvaamisen nimissä. Eliitti varoit- telee, että Suomi on ajautumassa vaikeuksiin il- man radikaaleja muutoksia sosiaalipolitiikassa ja työmarkkinoilla.
Mika Pantzar on arvostellut eliittiä näköalat- tomuudesta ja synkkyyden levittämisestä sa- malla kun Suomen kilpailukyky, luovuus, jul- kisen talouden tuottavuus ja koulujärjestel- mä on todettu kuuluvan maailman parhaim- pien joukkoon. Pantzar pelkää, että synkiste- ly jäytää ihmisten tulevaisuudenuskoa ja näin myös heikentää kulutusta. Kuitenkin juuri ku- lutuksen kautta luodaan hyvinvointia. Pohties- saan synkkyyden levittämisen syitä hän arve- lee, että ihmisiä on helpompi hallita silloin kun he ovat peloissaan eikä heillä kuvaa yhteises- tä tulevaisuudesta; kun esimerkiksi työpaikal- la luodaan kriisitunnelmaa, niin ihmiset tekevät työnsä kiltisti ja suostuvat ylitöihin korvauksit- ta – oman yksityisen tulevaisuutensa nimissä.
Pantzar korostaa, että suomalaisilla pitäisi olla näkemys yhteisestä tulevaisuudesta: ”On vai- kea kuvitella menestyvää kansataloutta, jossa jokainen ajattelee vain itseään” (Helsingin Sano- mat 10.10.2005.)
Kummallakin mielipidesuuntaukselle on si- nällään hyvät perustelut. Hyvinvointivaltio on osoittanut voimansa ja sen säilyttäminen on kaikkien etu. Toisaalta myös tulevaisuuden ke- hityskulkuihin varautuminen kuuluu vastuulli- seen yhteiskuntapolitiikkaan.
Suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuu- desta näyttäisi siis olevan hyvin erilaisia näke- myksiä. Hieman pidemmän aikavälin tarkaste- lussa tässä tilanteessa ei ole sinänsä mitään ih- meellistä. Hyvinvointivaltio on näyttänyt ole- van koko historiansa ajan kriisissä, tai vähin- täänkin sen toimintaan on kohdistunut jatku- vasti epäilyä ja kritiikkiä.
Niklas Luhmanin (1995, 116-117) mukaan yksi syy hyvinvointivaltiollisen järjestelmän jatkuvaan ”kriisiin” on sen itse itselleen asetta- missa ylivaatimuksissa. Ylivaatimuksella Luh- man on tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltio ot- taa huomioon jokaisen julkisiin varoihin tai jär- jestykseen kohdistuvan vaatimuksen, varsinkin kun vaatimuksen esittää julkinen mielipide, po- liittiset päättäjät tai oikeuslaitos. Luhmanin mu- kaan näihin vaatimuksiin vastataan joko lain- säädännön tai tulonsiirtojen avulla. Vastapal- velukseksi kansalaisilta toivotaan oikeanlaista käyttäytymistä tai oikeanlaisia herätteitä.
Toisaalta pohjoismaisen hyvinvointiyhteis- kunnan synnyssä juuri konfl ikteilla ja intres- siryhmien välisillä kompromisseilla on ollut suuri merkitys. Tätä kautta on saavutettu laa- ja yleistetty luottamus, jota voidaan tarkastella uuskorporatistisena kompromissina. Yleistynyt luottamus kehittyy siinä osittain ’pakotettuna solidaarisuutena’, jonka puitteissa ylemmät so- siaaliryhmät kokevat olevansa samassa venees- sä ja näkevät hyvinvointivaltioetuudet kaikille hyväksi (Siisiäinen 2003, 208).
Yhtenäistä pohjoismaista hyvinvointimal- lia ei tosin sellaisenaan ole olemassa, vaikka niin usein esitetään. Pohjoismaiselle mallille on luonteenomaista normatiivinen ajattelu, jol- la viitataan tasa-arvoon, täystyöllisyyteen, uni- versaalisuuteen ja julkisen vastuun korosta- miseen. Matti Heikkilän ym. (2005) tutkimuk- sessa todetaan, että muille pohjoismaille luon- teenomainen normatiivinen hyvinvointiajatte- lu ei ole juurtunut Suomeen yhtä voimakkaasti.
Osaltaan tämä selittyy suomalaisen hyvinvoin- tivaltion myöhäisellä synnyllä.
Hyvinvointivaltio rakentui Suomessa 1960- luvulta alkaneen elinkeinorakenteen muutok- sen ja maaltamuuton jälkimainingeissa 1970- ja 1980-luvuilla. Kyseessä ei ollut määrätietoinen ja suunnitelmallinen prosessi, vaan enemmän-
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
7
kin reagointia kulloinkin esille tulleisiin tarpei- siin, joiden summana hyvinvointivaltio muo- toutui. Taustalla olivat myös poliittiset kampai- lut eri intressiryhmien välillä, jotka ovat johta- neet erilaisiin kompromisseihin ja erityyppis- ten hyvinvointimallien yhteensovittamiseen.
Tämä on sinänsä tyypillistä myös muissa poh- joismaissa. Myöhäisen liikkeellelähdön myö- tä hyvinvointietuisuudet eivät ole saavuttaneet pohjoismaita tasoa. Myöskään eurooppalaises- sa vertailuissa Suomi ei ole korostuneesti laajan hyvinvointivastuun maa (Heikkilä ym. 2005).
Uuskorporatiiviset kompromissit ja pakotet- tu solidaarisuus lienevät juuri niitä mekanisme- ja, joka on tehnyt hyvinvointivaltion niin me- nestyksekkääksi. Niiden myötä kriisit ja kon- fl iktit ovat vaimentuneet lopultakin päivänpo- liittiseksi kinasteluksi etuisuuksista ja tukiaisis- ta. Tästä näkökulmasta katsottuna suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen on sit- tenkin ollut suuri, koko kansankunnan yhdistä- vä projekti. Nautimme siis aiempien vuosikym- menten yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden he- delmistä. Hyvinvointivaltiossa (melkein) jokai- nen voi toteuttaa itseään ja harjoittaa omaa elä- mänpolitiikkaansa. Meitä ei näytä uhkaavan mikään sellainen kriisi, joka pakottaisi meitä jälleen kokoamaan voimamme ja toteuttamaan massiivisia yhteiskunnallisia projekteja.
Lieneekö niin, että kriisi itsessään on krii- sissä? Voidaankin pohtia, että onko yhteisölli- syyden kaipuu luonteeltaan enemmänkin mo- raalista närkästystä siitä, että niin estottomas- ti nautimme yksityisyydessämme aiempien su- kupolvien aikaansaannoksista.
Tunnettu sosiaalisen pääoman teoreetik- ko Robert Putnam on kirjassaan Bowling alo- ne (2000) havainnut, että amerikkalaisten yh- teisöllisyyteen viittaavat aktiviteetit ovat selvä- si laskeneet toisen maailmasodan jälkeen: ame- rikkalaisten sosiaaliset verkostot ovat siirtyneet pois perheestä, naapurustosta ja yhdistysjäse- nyyksistä median, erityisesti television hallit- seman yhteiskunnan suuntaan. Putnam pitää tätä huolestuttavana ilmiönä ja hän on laatinut agendan sosiaalisen pääoman vahvistamiseksi.
Toisaalta sosiaalisen pääoman käsitettä on kri- tisoitu siitä, että se romantisoi vahvat yhteisöl- liset vuorovaikutussuhteet jättäen huomioimat- ta niihin liittyvät ongelmat. Yhteisöllisyys voi tuoda mukanaan myös normipainetta, suvait- semattomuutta erilaisuutta kohtaan ja sopeu- tumattomuutta muutoksiin.Haatanen (2004) on Putnamin näkemyksiä tarkastellessaan pohti- nut, että onko yhteisöllisyyden hiipuminen si-
tenkään niin kamala asia. Yhdysvalloissa yhtei- söllisyyden aktiivisuuden voimakkain käänne- kohta 1900-luvulla koettiin heti toisen maail- mansodan jälkeen. Putnam (2000, 276) onkin to- dennut, että olisi etsittävä jonkinlaista ”moraa- lista vastinetta sodalle” eli tuottaa vastaavan- laista yhteisöllisyyttä ilman sotaa ja sen kauhu- ja. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna yhteisölli- syyden näivettyminen heijastaa kriisien poissa- oloa ja vahva yhteisöllisyys puolestaan enem- mänkin hätä- ja poikkeustilojen toimintaa (Haa- tanen 2004, 162-163).
Yksi tapa määritellä kriisi ”todelliseksi krii- siksi” on tilanne, jossa yhteisö tai kansakun- ta joutuu muuttamaan uskomuksiaan tai ar- vostuksiaan kriisistä selviytyäkseen. Jared Dia- mond on tarkastellut kulttuurien romahtami- seen johtaneita syitä. Usein romahdusten taus- talla on se, että vallitsevat arvo- ja normikäsi- tykset sekä käyttäytymismallit suosivat havait- tujen ongelmien huomiotta jättämistä. Nyky- maailman esimerkkeinä voidaan mainita vä- estönkasvu ja lisääntyvät ympäristöongelmat.
Toisaalta kulttuurit ja kansakunnat ovat kyen- neet tarvittaessa muuttamaan arvo- ja normi- maailmansa. Esimerkiksi Venäjä on luopunut kommunistisesta kokeilustaan. Eurooppalaiset suurvallat ovat puolestaan luopuneet imperia- listisesta nationalismistaan ja luovuttaneet osan itsenäisyydestään Euroopan unionille keskinäi- sen sotimisen välttämiseksi (Diamond 2005).
Suomessa 1990-luvun alun taloudellinen la- maa ja sitä seurannutta suurtyöttömyyttä on pidetty yleisesti suurena kansallisena kriisi- nä. Näyttää kuitenkin siltä, että se ei sittenkään ollut riittävän syvä kriisitila, jotta se olisi vah- vistanut kansallista yhtenäisyyttä. 1990-luvun alussa vallinnut monetaristinen talouspoliitti- nen linja teki selvän valinnan työttömyyden ja valtionvelan välillä: työttömyyden kasvua pi- dettiin pienempänä pahana. Esimerkiksi Ruot- sissa, jossa oli hyviin samantyyppinen tilanne, tehtiin päinvastainen ratkaisu. Siellä valtion velkaantumista ei pidetty läheskään niin ongel- mallisena ja näin Ruotsissa vältyttiin samanlai- selta suurtyöttömyydeltä kuin Suomeen lopul- ta tuli.
Tässä ei ole tarkoitus ruotia 1990-luvun ta- louspoliittisia valintoja. Omalta osaltaan ne vahvistivat yritysten kilpailukykyä ja trimma- sivat kansantaloutta eurokuntoon. Ydin on sii- nä, että tuolloin tehtiin ratkaisuja, jotka kyllä vahvistivat kansantaloutta mutta samalla hei- kensivät kansallista solidaarisuutta päästämäl- lä suurtyöttömyyden valloilleen.
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
8
Onko yhteisöllisyydestä uusliberalismin haastajaksi?
Keskustelu sosiaalisesta pääomasta saattaa kertoa jotain laajemmasta yhteiskunnallisesta muutostrendistä. Lisääntyneet tehokkuusvaati- mukset sekä tulosvastuu- ja tilivelvollisuusajat- telun vahvistuminen ja niihin vahvasti kytkey- tyvät kvartaalitalous ja uusliberalistinen ajatte- lutapa ovat ehkä saavuttamassa lakipistettään.
Kaiken toiminnan kytkeminen talouden ja kil- pailukyvyn viitekehykseen ei liene sitä mitä ih- miset haluavat elämältään.
Hyvinvointiyhteiskunnan ohella voidaan puhua myös vaurausyhteiskunnasta: Länsi- maissa ihmisten perusturva ja elinolosuhteet ovat keskimäärin sillä tasolla, ettei jatkuvan ta- louden kasvu vahvistaminen hinnalla millä hy- vänsä enää tarjoa riittävää kannustetta työnte- on ja tehokkuuden lisäämiseen. Lisäksi ekolo- giset kysymykset alkavat näyttäytyä yhä suu- rempana vastapainona taloudelliselle kasvulle.
Pelottelu Suomen ja koko Euroopan kilpailuky- vyn romahtamisesta eivät tarjoa vastausta sii- hen, mitä ihmiset eniten kaipaavat: ennustetta- vuutta ja turvallisuudentunnetta elämälleen.
Yhteiskunta- ja talouspoliittisessa ajattelussa ollaan ehkä siirtymässä uuteen vaiheeseen, jota on edeltänyt teollistumisen alkuvaiheen vul- gaarikapitalismi, toisen maailmansodan jälkei- nen keynesiläinen kausi ja 1970-luvun öljykrii- sien jälkeen liikkeelle lähtenyt uusliberistinen ajattelu. Valtiovetoisen ja markkinavetoisen yh- teiskunta- ja talouspolitiikan vaihteluvälillä oli- si nyt jälleen yhteiskunnallisemman ja yhteisöl- lisemmän lähestymistavan vuoro.
Yleisellä tasolla sosiaalisen pääoman vaiku- tuksista hyvinvointivaltion kehittymiseen ei ole selkeää näkemystä. Epäilevien näkemysten mukaan julkisten hyvinvointipalvelujen ei-aiot- tu seuraus on lisääntyvä yksilöllistyminen. Yh- teiskunnan jäsenten keskinäisten riippuvuus- suhteiden ajatellaan heikkenevän kun julkinen sektori ottaa tehtäväkseen sosiaalisesta avusta huolehtimisen. Sosiaalinen pääoma ei näin uu- distu, koska ihmiset tarvitsevat toisiaan vähem- män. Vastakkaisen näkemyksen mukaan hy- vinvointipalvelujen ajatellaan toimivan yleis- tyneen luottamuksen tavoin, jolloin yhteiskun- nan kaikki jäsenet voivat periaatteessa luottaa kuuluvansa vastavuoroisuuden normien pii- riin. Tämä parantaa yhteiskunnan jäsenten ris- kinottoa, talouden dynaamisuutta ja yhteiskun- nan toimintakykyä (Ruuskanen 2002, 22-23).
Klaus Helkama ja Tuija Seppälä ovat tutki- neet OECD-maiden arvomaailman yhteyttä nii- den rakenteelliseen kilpailukykyyn. He päätyi- vät tutkimuksissaan siihen, että ihmisten väli- nen luottamus on vahva johdonmukainen se- littäjä kilpailukyvylle. Luottamus on suurinta tasa-arvoa korostavissa maissa, joissa ei hyväk- sytä vallan epätasaisista jakautumista samassa määrin kuin muualla. Tällaisia maita ovat erito- ten Suomi ja muut Pohjoismaat. Tasa-arvo ei si- nällään synnytä kilpailukykyä, vaan luottamus- ta, joka puolestaan synnyttää kilpailukykyä.
Mekanismia voidaan selittää siten, että luot- tamalla toisten ihmisten aikomuksiin toimia oi- kein ja rehellisesti ei tarvita hierarkkisia ja kont- rolloivia valvontarakenteita, jotka väistämättä lisäävät tehottomuutta. Samoin kuin luottamus, tasa-arvo ja tehokkuus, myös epäluottamus ja tehottomuus kulkevat käsi kädessä (Helkama &
Seppälä 2004; Helkama 2004).
Luottamuksen säilyttäminen on herkkä asia.
Esimerkiksi tuloerojen jyrkkä kasvu voi aihe- uttaa särön yleiseen luottamukseen. Asiaa voi- daan tarkastella myös Jared Diamondin ha- vaintojen näkökulmasta: yhteiskunnallisten on- gelmien taustalla on usein eliitin etääntyminen muusta väestöstä. Pahimmillaan tilanne on sil- loin, kun eliitti pystyy irrottautumaan toimi- ensa seurauksista (Diamond 2005, 453). Emme ole Suomessa tietenkään tällaisessa tilantees- sa. Luottamuksen mahdollinen heikkenemi- nen voi kuitenkin ajan mittaan koitua kalliiksi myös suomalaiselle elinkeinoelämälle ja yhteis- kunnalle.
KIRJALLISUUTTA
Blanchot, M. (2004): Tunnustamaton yhteisö. Helsinki:
Loki-Kirjat.
Diamond, J. (2005): Romahdus. Miten yhteiskunnat päät- tävät tuhoutua menestyä. Helsinki: Terra Cognita.
Haatanen, K. (2004): ”Menneisyyden ennustaminen:
kommunitaristinen aikalaisdiagnoosi ja yhteisöl- lisyyden palauttamisen ongelma”. Teoksessa K.
Rahkonen (toim.), Sosiologisia nykykeskusteluja.
Helsinki: Gaudeamus, 143-165.
Heikkilä, M., Kautto. M. & Teperi, J. (2005): Julkinen hyvinvointivastuu sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2005.
Helsinki: Valtionneuvoston kanslia.
Helsingin Sanomat (2005): ”Professori Mika Pantzar ih- mettelee suomalaisten pessimismiä”. Mika Pant- zarin haastattelu Helsingin Sanomissa10.10.2005.
EVA (2005): Onnellisuuden vaikea yhtälö. EVA:n kansal- linen arvo- ja asennetutkimus 2005. www.eva.fi Helkama, K. (2004): ”Arvot, luottamus ja kilpailukyky
OECD-maissa”. Teoksessa R. Alapuro, I. & Armin- en (toim.), Vertailevan tutkimuksen ulottuvuuksia.
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
9
Helsinki: WSOY, 145-152.
Helkama, K. & Seppälä, T. (2004): Arvojen muutos Suomessa 1980-luvulta 2000-luvulle. Sitra www.
sitra.fi /julkaisut.
Luhman, N. (1995): ”Politiikan teoria hyvinvointival- tiossa”. Teoksessa R. Eräsaari & K. Rahkonen (toim.), Hyvinvointivaltio tragedia. Keskustelua eu- rooppalaisesta hyvinvointivaltiosta. Helsinki: Gau- deamus, 109-121.
Putnam, R. D. (2000): Bowling Alone. The collapse and revival of American community. New York: Simon
& Schuster.
Ruuskanen, P. (2002): ”Sosiaalinen pääoma hyvin- vointipoliittisessa keskustelussa”. Teoksessa P.
Ruuskanen (toim.), Sosiaalinen pääoma ja hyvinvoin- ti. Näkökulmia sosiaali- ja terveysaloille. Jyväskylä:
PS-kustannus, 5-27.
Saukkonen, P. (2003): ”Yhteisöllisyydestä ja politii- kasta”. Tiedepolitiikka 28 (3), 7-14.
Siisiäinen, M. (2003): ”Yksi käsite, kaksi lähestymista- paa: Putnamin ja Bourdieun sosiaalinen pääoma”.
Sosiologia 40 (3), 204-218.
Väärälä, R. (2002): ”Pekka Kuusen anti tämän päivän sosiaalipolitiikalle”. Janus 10 (4), 321-335.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii ope- tusneuvoksena Opetushallituksessa.
