Selviytymistarinoita lapsuuden traumaattisesta tapahtumasta

(1)

SELVIYTYMISTARINOITA LAPSUUDEN TRAUMAATTISESTA TAPAHTUMASTA

Jaana Merike Miettinen Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Helmikuu 2019

(2)

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalipsykologia

MIETTINEN, JAANA MERIKE: Selviytymistarinoita lapsuuden traumaattisesta tapahtumasta

Pro gradu -tutkielma, 105 sivua, 9 liitettä (10 sivua)

Tutkielman ohjaajat: Professori Vilma Hänninen

YTT, tutkijatohtori Mervi Issakainen Helmikuu 2019

Avainsanat: traumaattinen tapahtuma, posttraumaattisen stressin oireyhtymä, posttraumaattinen kasvu, elämätarina, narratiivinen tutkimus

Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä ymmärrystä traumaattisesta tapahtumasta ja siitä selviyty- misestä kokemuksena. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia traumaattisia tapahtumia kirjoit- tajilla oli, millaisia jälkiseurauksia traumaattisesta tapahtumasta aiheutui, millaisia tunteita traumaattisen tapahtuman jälkeen koettiin ja miten traumasta selvittiin.

Tutkimus oli narratiivinen ja aineistona oli kirjoituspyynnöllä saadut kahdeksan (seitsemän naista ja yksi mies) elämätarinaa, joissa kirjoittajat kertoivat omakohtaisista traumaattisista kokemuksistaan.

Aineiston analyysimenetelmänä hyödynsin sisällönanalyysiä ja narratiivista tarinatyyppejä luokitte- levaa analyysiä.

Traumaattinen tapahtuma oli mieltä järkyttävä ja liittyi yleensä ihmissuhteisiin. Ihmisen toiselle aiheuttamat traumat olivat traumaattisista tapahtumista vahingollisimpia, niistä oli vaikeinta ja ajalli- sesti pitkäaikaisinta toipua. Vanhempien alkoholi- ja mielenterveysongelmat lisäsivät riskiä traumaattisten tapahtumien kasautumiseen ja alttiuteen haitallisille ihmissuhdekokemuksille aikuisuudessa.

Traumaattinen tapahtuma aiheutti pelkoa ja ahdistusta, jonka vuoksi traumojen muistamista yritettiin välttää. Sureminen tuki traumasta selviytymistä ja traumasta aiheutuvien tunteiden käsittelemättä jät- täminen hidasti toipumista. Ihmissuhteet suojasivat trauman jälkiseurauksilta ja vaikuttivat myöntei- sesti toipumiseen. Erityisesti äidin tuen merkitys toipumisessa oli ilmeinen. Ympäristön vaihto, puhuminen ja kirjoittaminen edistivät selviytymistä. Traumaattisen tapahtuman jälkeen oli mahdollista kokea myönteisiä seurauksia, jotka liittyivät elämän ymmärryksen kasvuun.

Lapsuuden turvallisilla ihmissuhteilla on suojaava ja myönteinen vaikutus hyvinvointiin ja vaikeista kokemuksista selviytymiseen myös tulevaisuudessa. Lapsuuden traumaattisille kokemuksille altistu- mista voidaan estää tukemalla suojaavia tekijöitä. Yhteiskunnan rakenteet vaikuttavat traumaan altistumiseen, joten esimerkiksi korkeatasoiset sosiaali- ja terveyspalvelut ja niiden saatavuus ovat mer- kittävä osa traumaattisen tapahtuman ennaltaehkäisyä.

(3)

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department of Social Sciences

Social Psychology

MIETTINEN, JAANA MERIKE: Recovering stories of traumatic event in childhood

Master’s thesis, 105 pages, 9 appendices (10 pages)

Advisors: Professor of social psychology Vilma Hänninen Postdoctoral Researcher Soc.Sc., Mervi Issakainen

February 2019 Keywords: traumatic event, posttraumatic stress disorder, posttraumatic growth, life story, narrative

analysis

The purpose of this study is to increase understanding of the traumatic event and recovering from it.

The aim of the study was to find out what kinds of traumatic events the participants had, what were the effects of these events, what kinds of emotions were experienced after the traumatic event and how the participants recovered from the trauma.

The study was narrative, and the data included eight (seven women and one man) life writings, in which the authors reported on their personal traumatic experiences. As a data analysis method, I used content analysis and analysis of narrative story types.

The traumatic event was shocking and generally related to relationships. Traumas caused by an anot- her human being were the most damaging of the traumatic events and they were the most difficult and, it took the longest time to recover from them. Parents' alcohol and mental health problems increa- sed the risk for children to accumulate traumatic events and susceptibility to harmful interpersonal experiences in adulthood.

The traumatic event caused fear and anxiety, consequently the attempt to remember the traumas was avoided. Grieving supported the recovering from trauma and failure to deal with emotions caused by the trauma slowed down the recovery. Relationships sheltered the aftermath of trauma and had a positive effect on recovery. In particular, the importance of maternal support in recovery was evident.

Changing the environment, talking and writing contributed positively to survival. After the traumatic event, it was possible to perceive benefits related to the increase in understanding of life.

Safe childhood relationships have a protective and positive effect on well being and survival of stress- full life experiences in the future. Exposure to the traumatic experiences in childhood can be preven- ted by supporting protective factors. Societal structures affect trauma exposure and recovery, thus for example, high quality social and health services as well as their availability are an important part of prevention and recovery from a traumatic events.

(4)

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2 TRAUMAATTINEN KOKEMUS ... 5

2.1 Traumaattinen tapahtuma ... 5

2.2 Traumaattisen tapahtuman seuraukset ... 7

2.3 Persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio ... 11

3 TRAUMAATTISEN TAPAHTUMAN SEURAUKSET JA TOIPUMINEN ... 17

3.1 Posttraumaattisen stressin oireyhtymä ... 17

3.2 Posttraumaattisen kasvun prosessi ... 20

3.3 Resilienssi ... 26

4 TUTKIMUKSEN LÄHESTYMISTAPA, MENETELMÄT JA TOTEUTUS ... 28

4.1 Narratiivisuus tutkimuksen lähestymistapana ... 28

4.2 Tutkimusaineiston keruu ja aineiston kuvailu ... 33

4.3 Aineiston analyysi ... 35

4.4 Elämätarinan tutkiminen, eettisyys ja luotettavuus ... 39

5 TUTKIMUKSEN TULOKSET ... 42

5.1 Traumaattinen tapahtuma ... 42

5.2 Traumaattisen tapahtuman seuraukset ja yhtenevyydet ... 47

5.3 Traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tuntemukset ja niiden yhtenevyydet ... 54

5.4 Traumasta selviytymistä tukeneet asiat ja niiden yhtenevyydet ... 59

5.4.1 Traumasta selviytymisen tapoja ... 62

5.5 Traumaattisen tapahtuman myönteiset seuraukset ... 64

5.6 Tarinoiden yleissävyt ja selviytymistarinatyypit ... 69

5.6.1 Sankaritarina ... 71

5.6.2 Tragedia ... 73

5.6.3 Komedia ... 76

5.6.4 Selviytymistarinatyyppien yhtenevyydet ... 77

6 POHDINTA ... 79

6.1 Tulosten yhteenveto ... 79

6.2 Johtopäätökset ... 82

6.3 Tutkimuksen arviointi, jatkotutkimusaiheet ja soveltaminen ... 85

LÄHTEET ... 88

LIITTEET (9) ... 96

(5)

KUVIOT

KUVIO 1. Traumaattisen tapahtuman dissosiaatio KUVIO 2. Informaatiota työstävät tasot

KUVIO 3. Integraatiosta aiheutuvat ongelmat KUVIO 4. Posttraumaattisen kasvun vaiheet KUVIO 5. Posttraumaattisen kasvun tie

TAULUKOT

TAULUKKO 1. Trauman jälkeisiä psyykkisiä reaktioita TAULUKKO 2. Trauman käsittelyvaiheet

TAULUKKO 3. Traumaattinen tapahtuma

TAULUKKO 4. Traumaattisen tapahtuman seuraukset

TAULUKKO 5. Traumaattiseen tapahtumaan liittyvät tuntemukset TAULUKKO 6. Selviytymistä tukeneet asiat

TAULUKKO 7. Selviytymistavat

TAULUKKO 8. Traumaattisen tapahtuman myönteiset seuraukset TAULUKKO 9. Tarinoiden yleissävy

TAULUKKO 10. Tarinoiden selviytymistarinatyypit

(6)

1 JOHDANTO

”Ainut muistoni äidistä on, miten hän sai meille jäätelöä leikatessaan epilepsiakohtauksen, lei- päveitsi kädessään. Vanhin veljeni osasi käydä ottamassa äidiltä sen veitsen pois, minä ja toi- nen veljeni osasimme vain istua olohuoneessa ja odottaa, milloin äiti nousee ylös. Ne minuutit olivat pitkät. Epilepsia vei lopulta minulta äidin ollessani kuusivuotias. Hän sai kohtauksen nukkuessaan, selällään. Isä oli toisessa huoneessa eikä kerennyt apuun. Tieto tuli meille kuin salama kirkkaalta taivaalta, aurinkoisena kesäpäivänä. Muistan miten aloin vapista kauttaal- tani, kun minulle kerrottiin äitini kuolemasta. Se hetki on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni.”

Kirjoittaja kuvaa traumaattista kokemustaan edellä olevassa lainauksessa. Yleensä elämä näyttää tur- valliselta ja odotettavalta ja traumaattiset tapahtumat näyttävät tapahtuvan muille (Regel & Joseph 2010, 3). Traumaattinen tapahtuma on usein odottamaton, johon ei pystytä varautumaan etukäteen, siten tapahtuma on ihmiselle shokki. Järkyttävän traumaattisen tapahtuman psyykkinen käsittely kes- tää usein puoli vuotta, mutta uhrin elämään olennaisesti vaikuttava tapahtuma, kuten pysyvä vam- mautuminen tai läheisen menetys, vaatii vuosien toipumisen (Saari 2003, 90).

Kiinnostuin traumaattisesta kokemuksesta, seurauksista ja traumasta toipumisen prosessista, kun etsin vastauksia omiin kokemuksiini. Tieto lapseni vakavasta sairaudesta oli sekä elämäni pahin shokki että traumaattisin kokemus. Tapahtuma johti psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi fyysisiin tapaturmiin.

Toipuminen vei vuosia. Traumasta selviytymiseen on kuulunut pitkiä sairauspoissaoloja, pahoja muistiongelmia ja sosiaalisen kanssakäymisen välttelyä. Tuntui siltä, ettei kukaan ymmärrä kokemusta oman lapsen menettämisen pelosta.

Oma traumaattinen kokemukseni ja siitä selviytymisen prosessi syvensivät elämänymmärrystä. Pro gradu -tutkielman työstämisen aikana olen saanut paljon sekä konkreettista tutkimustietoa traumaattisesta tapahtumasta ja toipumisen prosesseista että tukea omille kokemuksilleni ja tuntemuksilleni.

Tämän tutkielman tarkoituksena on lisätä tietoa ja ymmärrystä traumaattisesta kokemuksesta ja siitä selviytymisestä. Pääaineeni sosiaalipsykologian kiinnostuksen kohteena on vuorovaikutus, joten traumatutkimukseni etenee psykiatrisesta yksilökeskeisestä näkökulmasta kohti ympäristön ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä. Huomioin myös yhteiskunnan vastuun traumaan altistumiseen ja toipumiseen.

(7)

Traumaattinen tapahtuma aiheuttaa syvää kärsimystä ihmisille ja myös huomattavia haittoja yhteis- kunnalle, esimerkiksi töistä poissaoloina ja enneaikaisina eläköitymisinä. Yhteiskunnallisesti on hyvä huomioida, että esimerkiksi työttömyydelle altistuminen lisää traumaattisen tapahtuman riskiä liittyen toimeentuloon (Darves-Bornoz ym. 2008, 449). Länsimaisessa kulttuurissa vastuu hyvinvoinnista ja elämästä selviytymisestä on sysätty yksilöiden omille harteille. Yhteiskunnan rakenteet ovat kuitenkin ne, jotka mahdollistavat elämän perustan ja vaikuttavat traumaan altistumiseem ja siihen, millaiset mahdollisuudet traumaattisista kokemuksista on selviytyä. Siten olisi suotavaa, että yhteis- kunnassa pidettäisiin kiinni hyvinvointia ylläpitävistä toimista, sillä yksilön omien voimavarojen vah- vistamiseen tarvitaan yhteiskunnan resursseja. Traumaattisista tapahtumista selviytymiseen tarvitaan yhteiskunnan rakenteiden mahdollistamaa tukea, koska tutkimusten mukaan lähes puolet ihmisistä ei pysty käsittelemään traumaattista kokemustaan ilman ammattiapua (esim. Saari 2003, 94). Traumasta toipumisessa olisi tärkeää keskittyä myös sosiaalisen ja yhteisöllisen turvallisuuden mahdollistami- seen (Harms 2015, 10–11).

Suomessa tapahtuu 30 000–40 000 äkillistä traumaattista tapahtumaa joka vuosi, kuten vakavaa lii- kenneonnettomuutta tai loukkaantumista, väkivaltaista tai tapaturmaista kuolemaa tai itsemurhaa (Saari 2000, 27). Traumaattisen kokemuksen voi aiheuttaa myös muu äkillinen raju tapahtuma, kuten rikos, vakava sairastuminen tai läheisen traaginen kuolema. Uhrin lisäksi trauma koskettaa myös lä- heisiä perheenjäseniä, ystäviä, sukulaisia ja työtovereita, siten trauma ei ole vain uhrin asia. (Saari 2003.) Trauman jälkiseurauksilla on merkittäviä vaikutuksia ihmissuhteisiin, kun trauman aiheuttaman ylivoimaisen stressin vuoksi jäädään pois sosiaalisesta toiminnasta (Regel & Joseph 2010, 12, 49). Pontevan ym. (2014, 6) mukaan Suomessa tapahtuu vuosittain lähes 40 000 fyysiseen koskemat- tomuuteen kohdistuvaa rikosta. Liikenneonnettomuuksissa kuolee tai loukkaantuu noin 7 000 henkeä ja työtapaturman johdosta vähintään neljän päivän sairausloman saa noin 50 000 henkeä vuodessa.

(Emt.)

Aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä, sillä suurin osa ihmisistä kokee ainakin yhden traumaattisen tapahtuman elämänsä aikana (Regel & Joseph 2010, 22; Solomon & Davison 1997, 5). Henrikssonin

& Lönnqvistin (2017, 358) mukaan National comorbility survey -tutkimuksessa ilmeni, että 61 % naisista ja 51 % miehistä koki vakavasti traumaattisen tapahtuman elämässään. Miehet olivat joutu- neet enemmän onnettomuuksiin ja aseella uhatuiksi ja naiset seksuaalisen väkivallan uhreiksi (emt).

Merkittäväksi traumaattisen tapahtuman tekee myös se, että 30–40% ihmisistä ei pysty käsittelemään kokemustaan ilman ammatillista tukea. Mikäli tukea ei saada, on seurauksena posttraumaattisen stres- sihäiriön oireita, ihmissuhdevaikeuksia, lisääntyneitä työpoissaoloja ja vaikeuksia työhön

(8)

sopeutumisessa (Saari 2003, 94). Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivistä ihmisistä 40–65 % ei toivu itsestään ilman ammattiapua edes vuosien jälkeen (Koek ym. 2016, 171).

Trauman kokeneet reagoivat hyvin eri tavoin samaan kokemukseen ja antavat traumakokemuksille erilaisia merkityksiä sekä selviytyvät niistä psyykkisesti eri tavoin. Toiset eivät vaihtaisi traumaattista kokemustaan pois, koska kokevat oppineensa tapahtuman myötä paljon elämästä ja toiset saman trauman kokeneet tuntevat sen pilanneen heidän elämänsä. (Sinkkonen & Kalland 2002, 192–193.) Trau- maattisen tapahtuman vaikutukset esitetään usein yksinkertaistettuina, vääristeltyinä, sotkemalla todellisuutta tai haastattelun kulkua ja antaen ymmärtää, että avunhakeminen on merkki heikkoudesta.

Monista tuntuu, että heidän pitää pärjätä asian kanssa ja selvitä asiasta yksin. Useat myös häpeävät tapahtuman tuomia tuntemuksia ja lapset ja nuoret voivat piilottaa trauman tuomat vaikutukset van- hemmiltaan. Ihmiset eivät tiedä, että trauman käsittelyyn saa apua, sen aiheuttama posttraumaattinen stressi on hoidettavissa (Regel & Joseph 2010, 50.) ja traumaattisen kokemuksen tuomat reaktiot ovat luonnollisia. On myös hyvä huomioida, että surulla on tärkeä asema traumasta toipumisessa. (Harms 2015, 7.)

Traumaattista tapahtumaa voidaan tutkia monesta eri näkökulmasta, kuten yksilöitä koskevana, kult- tuurisena, maailmanlaajuisena, sukupuoleen tai ikään sidottuna, historiallisena, selviytymistapojen kautta, posttraumaattisena kasvuna ja aivojen neurologisina muutoksina. Trauman ja vastoinkäymi- sen jälkeisten positiivisten muutosten tutkiminen antaa ymmärrystä siihen, miten ihminen selviytyy stressistä, traumasta ja kärsimyksistä elämässään. (Joseph, Linley & Harris 2005, 84–85.)

Pro gradu -tutkielmani käsittelee elämätarinoita, joita traumaattisesta kokemuksesta selviytyneet ovat kirjoittaneet. Näen ihmisen aktiivisena toimijana ja oman elämänsä parhaana asiantuntijana. Tarkas- telen traumaattisen tapahtuman tuomaa elämänmuutosta prosessin kautta, jonka kriisin läpikäynti edellyttää, että sopeudutaan trauman tuomaan elämän muutokseen. Tutkimukseni on narratiivinen ja sosiaalipsykologinen tutkimusorientaationi näkyy siinä, että keskityn kirjoittajien omiin traumaattisiin kokemuksiin ja kieleen, jonka kautta sosiaalinen todellisuus välittyy ja rakentuu. Tässä tutkimuksessa narratiivinen tutkimusote näkyy tarinamuotoisina aineistoina ja aineistojen tarinallisina analyy- seinä. Ihminen rakentaa elämäntarinaansa ja läpi elämän muokkautuvaa identiteettiään kulttuurisia mallitarinoita käyttäen kielen ja kertomisen avulla (Heikkinen 2001, 119). Sosiaalipsykologiassa krii- sejä ja muutoksia on tarkasteltu teoreettisesti elämänmuutokseen sopeutumisen prosesseina, joissa kuvataan prosessin etenemiskaava (Hänninen 1999, 72). Tarinallinen analyysi mahdollistaa myös posttraumaattisen kasvun mahdollistaman identiteettimuutoksen tarkastelun.

(9)

Tutkin kahdeksan elämätarina-aineiston lapsuuden traumaattisia kokemuksia. Käytän tutkielmassani laadullista analysointia, jotka ovat Milesin ja Hubermanin (1987) aineistolähtöinen sisällönanalyysi ja Lieblichin, Tuval-Mashiachin & Zilberin (1998) narratiivinen analyysi. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää, miten lapsuuden vaikeista kokemuksista on selviydytty aikuisuuteen. Tutkimukseni ensimmäisenä tavoitteena on selvittää millaisia traumoja kirjoittajat ovat kokeneet. Toisena tavoitteena on selvittää traumaattisen tapahtuman aiheuttamia seurauksia ja sitä, miten traumaattisesta tapahtumasta selvitään ja mitä voi tapahtua, jos tapahtuma jää käsittelemättä. Etsin myös traumaattisten tapahtumien, trauman jälkiseurausten ja tuntemusten yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia. Tarkastelen myös, millaisen tarinan tutkielmaani osallistuneet ovat kirjoittaneet. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, mikä merkitys ympäristöllä on traumasta selviytymiseen. Teoriaosuudessa avaan trauman käsittely- prosessia, johon sisältyy persoonallisuuden dissosiaatio, trauman integroiminen, posttraumaattinen stressi ja posttraumaattinen kasvu sekä toipumisen sosiaalinen malli.

(10)

2 TRAUMAATTINEN KOKEMUS

Tässä luvussa käsittelen traumaattista tapahtumaa kokemuksena. Aluksi selvitän miten traumaattinen tapahtuma määritellään ja tarkastelen millaisia tapahtumia kulttuurissa hyväksytään ja luokitellaan traumaattisiksi. Seuraavaksi selvitän, miten traumaattiseen tapahtumaan usein reagoidaan, mitkä asiat vaikuttavat traumalle altistumiseen ja mitä traumaattisesta kokemuksesta voi seurata. Käyn myös läpi kiintymyssuhteessa rakentuvaa sosiaalisen sitoutumisen järjestelmää, jolla perustellaan lasten trau- matisoitumista ja esitän lyhyesti trauman käsittelyvaiheet. Lopuksi tarkastelen persoonallisuuden ja- kautumista eli dissosiaatiota, joka nähdään käsittelemättömän trauman seurauksena. Olen rakentanut dissosiaatiota esittelevään lukuun (2.3) usean kuvion havainnollistaakseni lukijalle tekstin monimuo- toista sisältöä. Osa kuvioista löytyy liitteistä.

2.1 Traumaattinen tapahtuma

Jo vuosituhansien ajan on tiedetty traumaattisen tapahtuman aiheuttavan uhrille ahdistusta, joka voi kestää pitkään. Regelin & Josephin (2010, 2) mukaan ensimmäinen selonteko traumasta on Herodo- tuksen kuvaus Epizeluksen mielentilasta Marathonin taistelussa vuonna 490 eaa. Sotilaiden taistelu- kokemusten aiheuttamia kielteisiä seurauksia alettiin tutkia ensimmäisen maailman sodan jälkeen ja toisen maailmansodan aikana kehitettiin termit sotapsykoosi ja sotaneuroosi. (Emt.) Toisen maailmansodan jälkeen tarkoituksena oli oppia ymmärtämään holokaustin ja myöhemmin myös Vietnamin sodan uhrien oireita ja kauheita kokemuksia (Ahlström 2013, 196). Ensimmäinen Suomessa tapahtunut suuronnettomuus, jonka uhrien psyykkisiin reaktioihin ja selviämiseen kiinnitettiin huomiota, oli Lapuan patruunatehtaan räjähdys 1970-luvulla (Saari 2003, 17–18).

Trauma tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta johtuvaa psyykkistä tai fyysistä vammaa. Trauman käsitettä käytettiin alun perin lääketieteessä ja kirurgiassa, missä sillä tar- koitettiin ulkoisesta väkivallasta syntynyttä vammaa sekä sen vaikutuksia. (Saari 2003, 16.) Lääke- tieteessä traumalla tarkoitetaan ulkoisista tekijöistä aiheutuvaa kudosvauriota. Arkikielessä traumasta puhutaan silloin, kun ihminen on henkisesti järkkynyt tai kokee mielipahaa. (Ellilä 2015, 99.) Te- deschi & Calhoun (2004, 1) käyttävät trauman synonyymeina esimerkiksi kriisiä ja todella stressaa- vaa elämäntilannetta. Traumaattisia kokemuksia voidaan kutsua myös takaumiksi tai traumamuis- toiksi, jos ne aktivoituvat toistuvasti nykyhetkessä (Uotinen 2015, 131).

(11)

Regel & Joseph (2010, 8; ks. myös Saari 2003) määrittelevät trauman tapahtumaksi, joka sisältää kuoleman tai uhan kuolemasta tai vakavasta loukkaantumisesta tai uhan, joka kohdistuu omaan tai muiden fyysiseen terveyteen. Saaren (2003, 16) mukaan tapahtuman tekee traumaattiseksi sen yllät- tävyys ja voimakkuus, johon ei pystytä vastaamaan tarkoituksenmukaisella tavalla. Trauma vaikuttaa pitkään ja voimakkaasti koko ihmisen elämään (emt.) eikä siitä välttämättä pystytä kertomaan, koska aina sanat eivät riitä kokemuksen kuvaamiseen (Brockmeier 2008, 27). Sinkkosen & Kallandin (2002, 184) mukaan traumaattisessa tapahtumassa ihminen kokee äärimmäistä avuttomuutta ja pelkoa va- hingoittumisesta. Van der Kolk (2009, xxiii) toteaa, että tilanne muuttuu traumaattiseksi silloin, kun koetaan, ettei omat tunteet johda toivottuun tulokseen, mikään toiminta ei palauta turvallisuudentun- netta eikä tilanteesta pääse enää pois. Brockmeier (2008, 27) erottelee vielä traumaattisen tapahtuman ja traumakokemuksen, koska ihmiset voivat kokea saman traumaattisen tapahtuman eri tavoin. Harms (2015, 5) korostaa, että ihmiset reagoivat eri tavoin tapahtumiin, jollekin tapahtuma on traumaattinen ja toiselle ei. Kulttuurinen konteksti muovaa ensin hyväksytäänkö tietty tapahtuma traumaattiseksi tai trauman ja katastrofin jälkiseurauksiksi ja se voi myös aiheuttaa traumoja, kuten esimerkiksi etni- nen identiteetti voi olla traumaattisen tapahtuman lähde (emt., 20–21).

Janoff-Bulman (1983, 2) jakaa traumaattisen tapahtuman aiheuttajat luonnon, ihmisen tai ryhmän tuottamiin, katastrofeihin tai yksilöstä johtuvaan tai se voi olla erillinen, kuten raiskaus tai pitkäkes- toinen ja jatkuva, kuten syöpä. Traumaattisia tapahtumia ovat esimerkiksi sodan, terrorin tai kidutuk- sen kokeminen, ruumiillinen pahoinpitely, seksuaalinen hyväksikäyttö, liikenneonnettomuus, tuli- palo sekä lapsena koettu laiminlyönti tai hylkääminen. (Emt.; vrt. Antervo 2017, 133.) Traumatisoivia tapahtumia voivat olla myös koulukiusaaminen, avioero, vakava pitkäkestoinen perheen sisäinen psyykkinen ja fyysinen kaltoinkohtelu (Antervo 2017, 133), kuolemantapaus, vakava sairaus tai masennus (Crossley 2000, 56). Ihminen voi traumatisoitua myös läheisen murhasta, itsemurhasta tai sen yrityksestä (Saari 2003). Ihmisten toiselle tuottama trauma on vahingollisempaa kuin luonnonkatastrofin aiheuttama (Sinkkonen & Kalland 2002, 193) ja ihmisen aiheuttamasta traumasta on myös vaikeampaa toipua kuin luonnonkatastrofeista (Antervo 2017, 133). Läheisten ihmisten tapaturmai- nen tai väkivaltainen kuolema on järkyttävimpiä tapahtumia ihmisen elämässä (Saari 2003, 28). Mo- net konfliktit ympäri maailmaa nähdään uskonnollisten mielipide-erojen syistä tapahtuneina. Henki- nen ja uskonnollinen kokemus voi olla syvästi traumaattinen. (Harms 2015, 18.)

Trauman läpikäyneet tietävät, että kenellä tahansa on riski joutua äkillisen ja odottamattoman tragedian tai menetyksen uhriksi. Suurinta osaa ihmisistä traumaattinen tapahtuma järkyttää, mutta tapahtumaan ei ole oikeaa tai väärää tapaa reagoida. Jokaisen kokemus on ainutlaatuinen ja psyykkinen

(12)

prosessi ja toipuminen ovat usein erilaisia. Traumaattiseen tapahtumaan reagointiin vaikuttaa mitä elämässä on tapahtunut ennen traumaa, mitä aikaisempia kokemuksia on ollut ja miten silloin on toimittu. Tapahtuman vaikutukset ovat merkittävämpiä, jos ihmisen elämässä on ollut aiemmin paljon menetyksiä. Useat kykenevät palaamaan normaaliin arkeen nopeasti tapahtuman jälkeen, mutta joil- lekin kehittyy vakavia ja pitkään kestäviä oireita. (Regel & Joseph 2010, 3–22.)

Tedeschin & Calhounin (2004, 2) tutkimuksissa on ilmennyt, että traumaattisiin tilanteisiin reagoidaan usein masennuksella ja surullisuudella. Negatiiviset tunteet ovat yleisiä ja kuuluvat trauman kokemukseen, kuten raivo, viha, syyllisyys ja häpeä, joiden aiheuttamaa ahdistusta lääkitään usein alkoholilla tai huumeilla (ks. myös Harms 2015, 7) ja joillakin voi olla myös itsemurha-ajatuksia.

Traumaattinen tapahtuma voi aiheuttaa myös fyysisiä oireita, kuten väsymystä, päänsärkyä, rintaki- puja, ruuansulatushäiriöitä ja heikentynyttä vastustuskykyä. Ihmiset eivät usein tiedosta mitä heille on tapahtumassa ja mikä häkellyttävässä tilanteessa on normaalia. (Regel & Joseph 2010, 6–10.)

2.2 Traumaattisen tapahtuman seuraukset

Länsimaissa traumaattisen tapahtuman seurausten ja ymmärtämisen hallitseva näkökulma on psykiatrinen. Psykiatrisessa lähestymistavassa kiinnostus on siinä, miten yksilön psyykkinen toiminta kes- keytyy ja palautuu traumaattisen kokemuksen jälkeen. Psykiatrinen näkökulma keskittyy psyykkisten häiriöiden esiintymiin, kuten posttraumaattiseen stressiin ja masennukseen. Trauman oikeudellinen näkökulma korostaa traumaattisen tapahtuman rikkovan keskeistä sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kontrollia ja toimintaa. Psykodynaaminen lähestymistapa selittää lapsuuden trauman menneisyyden vaikutukset aikuisuuden käytökseen ja kehitykseen, jotka nähdään pitkäkestoisina ja vahvasti aikuisuuteen vaikuttavina kokemuksina. (Harms 2015, 7,15.)

Traumaattinen tapahtuma keskeyttää ja tuhoaa yksilön tai yhteisön käsitykset hyvinvoinnista ja turvallisuudesta sekä kyvyn selvitä kuten ennen (emt., 7) ja murskaa perustavat ydinuskomukset itsestä, muista ja koko maailmasta (Odgen, Minton & Pain 2009, 276). Vakavan trauman myötä ihminen menettää elämän merkitykset muistoista, yhteisöstä, suunnitelmista, toivosta ja siitä, keitä ja miksi ollaan täällä (Henriksson & Lönnqvist 2017, 358). Vakiintuneet piirteet arjen vuorovaikutuksessa mahdollistavat identiteetille jatkuvuuden tunteen ja muutos arjessa uhkaa identiteettiä, jolloin kyseen- alaistetaan, kuka olen ja miten jatkan elämääni traumaattisen kokemuksen jälkeen (Suoninen, Lahi- kainen & Pirttilä-Backman 2011, 300). Traumasta aiheutuva ärsykkeiden tulva ylittää ihmisen sieto- kyvyn sekä kyvyn hallita ja työstää kokemusta. Tapahtuma muuttaa elämänarvoja siten, että

(13)

haavoittumattomuuden illuusio häviää, josta seuraa maailmankuvan, elämänkatsomuksen ja elämän- arvojen muutokset. Yksi traumaattisen kokemuksen tunnusmerkki on, että se muuttaa pysyvästi ihmisen elämän ja aikakäsityksen. (Saari 2003.) Ihmisen identiteetti muuttuu ja mielessä oleva elämän- kertomus menettää yhtenevyyden ja pirstaloituu. Menetys ja kaiken muuttuminen sekä tulevaisuuden toiveiden katoaminen aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. (Vihottula 2015, 188.)

Traumaattisen tapahtuman jälkiseuraamukset sisältävät sekä psyykkisiä että fyysisiä oireita (Jirek 2011, 1). Regelin & Josephin (2010, 1) mukaan merkittävät seuraukset kohdistuvat laajalti kognitii- visuuteen, emotionaalisuuteen, käyttäytymiseen ja sosiaalisuuteen. Seuraamuksia ovat esimerkiksi masennus, ahdistus, itsetunnon heikkous, luottamuksen heikentyminen muihin ihmisiin, haavoittu- vuuden ja herkkyyden lisääntyminen.Traumaattisen tapahtuman kokeneilla voi olla ahdistavia muis- tikuvia, ajatuksia ja painajaisunia tapahtuneesta. (Emt., 1–10; vrt. Höijer 2015, 143.) Suurin osa uh- reista kärsii mieleen tunkeutuvista muistoista ja voimakkaista peloista välittömästi trauman jälkeen (Sinkkonen & Kalland 2002, 193). Aivan pienet lapset reagoivat traumaan nukkumisen ja syömisen vaikeuksilla (Palu 2011, 218).

Traumaattisen tapahtuman jälkeen on yleistä, että yritetään välttää kaikkea, mikä muistuttaa traumasta, kuten ajatuksia, tunteita, keskusteluja asiaan liittyen tai paikkoja ja ihmisiä, jotka muistuttavat kokemuksesta. Trauman kokeneet voivat kieltää asian ja sulkea sen pois mielestä. Ongelmia voi olla myös muistissa, nukahtamisen tai nukkumisen kanssa, ärtyisyyttä, vihaisia tunteenpurkauksia ja kes- kittymisvaikeuksia sekä vaikeuksia tuntea kiintymystä (ks. Taulukko 1, s.9). (Regel & Joseph 2010, 8.) Traumaattisen tapahtuman aiheuttamat neurobiologiset poikkeavuudet näkyvät erityisesti muistin toiminnan heikkenemisessä (Naimesh ym. 2015, 65). Esimerkiksi Laniuksen ym. (2009, 157) tutkimuksissa ilmeni, että muistin kannalta tärkeä hippokampus oli kutistunut, kun eläimet olivat altistu- neet pitkäkestoiselle stressille. Takashin ym. (2015) tutkimusten mukaan muistilla ja sosiaalisilla tai- doilla on yhteys.

Miehet ja naiset kokevat traumaattisen tapahtuman sekä trauman reaktiot jossain määrin eri tavoin.

Miehet kokevat naisia enemmän traumaattisia tapahtumia, mutta naiset kokevat tapahtuman vaikutukset syvemmin ja heille myös kehittyy todennäköisemmin posttraumaattisen stressin oireyhtymä (ks. kpl 3). (Regel & Joseph 2010, 3-22. Eri kulttuurista tulleet maahanmuuttajat voivat kokea traumaattisten tapahtumien vaikutukset eri tavoin kuin suomalainen valtaväestö (Castaneda ym. 2012).

Kronologinen ikä vaikuttaa traumalle altistumiseen ja seurauksiin ja kehitysvaihe vaikuttaa yksilön kognitiiviseen prosessiin ja kokemuksen kertomiseen, esimerkiksi lapsilla, jotka eivät osaa vielä

(14)

puhua ja sanoittaa kokemustaan. (Harms 2015, 17.) Syöpään sairastuneiden lasten vanhempien on todettu kärsivän traumaoireista lapsiaan enemmän, eivätkä oireet vähentyneet, vaikka lapsi parantui (Palu 2011, 218; vrt. Darves-Bornoz ym. 2008, 461). Lapsen kykyyn selvitä traumasta vaikuttaa eniten se, miten vanhemmat ovat selviytyneet (Isaac 2018, 219).

TAULUKKO 1. Trauman jälkeisiä psyykkisiä reaktioita (Regel & Joseph 2010, 4-5.)

1) Ahdistus, pelko, neuroottisuus, paniikki

2) Ylitarkkaavaisuus, jatkuva ympäristön tähyily vaaran vihjeitä etsien

3) Uniongelmat, vaikeus nukahtaa, levoton uni, yksityiskohtaiset unet tai painajaiset 4) Traumaattisen kokemuksen tunkeilevat muistot, ajatukset ja mielikuvat

5) Syyllisyys, katuvia tunteita siitä, ettei käyttäytynyt ja selviytynyt toivotulla tavalla, kokemus olevansa vastuussa tapahtuneesta

6) Häpeän ja nolouden tunteita, ettei ole tarpeeksi hyvä 7) Surullisuus ja itkuisuus

8) Ärtyisyys ja viha siitä, mitä on tapahtunut ja sen epäoikeudenmukaisuudesta ”miksi minä?”

9) Emotionaalinen turtumus, ulkopuolisuuden tunne, kykenemättömyys tuntea rakkautta ja onnellisuutta 10) Pidättyneisyys ja vetäytyminen itseensä, sosiaalisten kontaktien välttäminen

11) Pettymys ja kokemus, ettei ihmiset oikeasti ymmärrä, mitä itse kokee

12) Trauman ajatusten välttäminen, pyrkimys saada ahdistavat ajatukset pois mielestä, usein onnistumatta 13) Traumasta muistuttavien ajatusten, tunteiden, toiminnan ja paikkojen välttäminen

14) Säikähdysalttius, hermostuneisuus

Sosiaalisen sitoutumisen järjestelmä

Sosiaalisen sitoutumisen järjestelmä rakentuu ja kehittyy kasvokkaisessa ja kehollisessa vuorovaikutuksessa hoivaajan kanssa ennen sanallista viestintää. Varhaisen hoivaajan ollessa kaltoinkohtelija, kiintymyssuhteen rakentuminen epäonnistuu ja lapsen tunne turvallisuudesta vaarantuu. Turvallisuu- den ja suojan toistuva epäonnistuminen sulkee sosiaalisen sitoutumisen järjestelmän. Kun kiintymys- suhteet koetaan sekä vaarallisiksi että tarpeellisiksi, voimakas pelko suhteen menettämisestä saa ai- kaan sen, että henkilö hakee kontaktia toiseen ihmiseen hinnalla millä hyvänsä. (Odgen, Minton &

Pain 2009, 33, 44.) Van der Hartin, Nijenhuisin & Steelen (2009, 15) mukaan useilla traumatisoitu- neilla on juuri kiintymyssuhteisiin ja niiden menettämisiin liittyviä pelkoja. Olen rakentanut sosiaalisen sitoutumisen järjestelmästä kuvion havainnollistaakseni sen kehittymistä ja epäonnistumista, koska järjestelmä on olennainen tämän tutkielman tarinoiden analysoinnissa. Kuvio on nähtävissä liitteessä 2 sivulla 98.

(15)

Traumatisoituminen

Traumaattisen kokemuksen katsotaan olevan traumatisoiva silloin, kun siitä aiheutuu psykiatrisia seurauksia (Ellilä 2015, 99). Hyvin traumaattinen menneisyys voi vammauttaa persoonallisuuden ke- hityksen ja yksikin käsittelemättä jätetty traumaattinen kokemus voi aiheuttaa persoonallisuuden häi- riintymisen (ks. dissosiaatio kpl 2.3) (Saari 2003, 69–70). Traumatisoituminen voi seurata myös ka- sautuvista psyykeä koettelevista kokemuksista, kuten perheväkivallasta, pitkään jatkuneessa seksu- aalisessa hyväksikäytössä tai koulu- ja työpaikkakiusaamisessa (emt., 316). Darven-Birnozin ym.

(2008) tutkimuksessa traumatisoituneet olivat kokeneet usean traumaattisen tapahtuman elämänsä aikana.

Pitkään traumatisoituneen elämä voi olla jatkuvaa taistelua erilaisten oireiden kanssa (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, 1), kuten vaikeuksia arkielämässä selviytymisessä ja ihmissuhteissa sekä vaikeita mielensisäisiä ristiriitoja ja heikkoja selviytymiskeinoja toiminnoissaan. Valtaosa traumati- soitumisesta tapahtuu ihmissuhteissa esimerkiksi tilanteissa, joissa rikotaan henkilökohtaisia rajoja tai estetään toimintamahdollisuuksia. (van der Kolk 2009, xxv.) Traumatisoituneiden kykenemättö- myys luottaa ja turvautua toisiin ihmisiin johtaa siihen, että trauman aiheuttama ahdistus yritetään peittää ulkokuoren alle (Huttunen 2009, ix) sekä yritetään selviytyä pahasta olosta ja hankalista oi- reista omin keinoin (Uotinen 2015, 127–128). Briere & Scott (2015) tuovat esille Andan ym. (1999, 2006) & Felittin ym. (1998) tutkimukset, joissa todettiin lapsuuden traumaattisille kokemuksille al- tistumisen lisäävän riskiä lukemattomiin terveysongelmiin aikuisuudessa. Näistä ovat masennus, huumeiden käyttö, tupakointi, liikalihavuus, sosiaaliset riskit, kuten teini-iän raskaus ja perheväki- valta. (Emt.)

Traumasta kärsivillä on vaikeuksia huomioida sisäisiä aistimuksiaan ja tuntojaan. Usein traumatisoitunut on menettänyt kyvyn käyttää tunteita toiminnan ohjauksessa. Tunteet voivat aktivoitua, mutta niitä ei tunnisteta. Tämä johtaa siihen, että menetetään kosketus omiin tarpeisiin, kykyyn huolehtia itsestä sekä kykyyn muiden ihmisten tunnetilojen ja tarpeiden huomiointiin. (van der Kolk 2009, xxiii.) Kun kehokokemus on suljettu psyykkisen elämän ulkopuolelle (Siegel 2009, xvii) alkukantai- set itsepuolustusreaktiot aktivoituvat (van der Kolk 2009, xxi-xxii). Suokas-Cunliffe (2015) toteaa, että vakavasti lapsuudessa traumatisoitunut on alttiimpi vahingoittaville kokemuksille aikuisuudes- saan. Traumatisoitunut voi tulkita jopa hengenvaarallisen parisuhteen hyväksi kokemalla väkivaltai- sen puolison rakastavana ja kaiken kääntyvän hyväksi, kun itse oppii toimimaan oikein. Vakavasti vahingoitetun lapsen vääristynyt uskomus johtuu siitä, että lapsen ajattelussa vanhempi ei vahingoita

(16)

häntä, jos hän muuttuu paremmaksi lapseksi. Traumatisoituneet lapset kapeuttavat tietoisuuttaan ka- dottamalla yhteyden tähän hetkeen esimerkiksi pelaamalla tietokonepelejä. Aikuisuudessa traumatisoitunut ”katoaa” ahdistavista tilanteista, mikä estää sosiaalisten taitojen kehittymistä, koska erityisesti ristiriitaiset tilanteet opettavat vuorovaikutustaitoja. (Emt.)

Brieren & Spinazolan (2005, 403) mukaan traumatisoituneet nuoret ja nuoret aikuiset ulkoistavat ahdistuksensa, joka ilmenee itseen kohdistuvana väkivaltana. Ahdistuksen ulkoistus ilmenee muun muassa itsetuhoisena käytöksenä (Zlotnick ym. 1997), äärimmäisenä riskienottona (Herbertz ym.

1997), tahallisena itsensä vahingoittamisena, huumeiden käyttönä (Grilo ym. 1997.), syömishäiriöinä (Webster & Palmer, 2000) ja häiriintyneenä seksuaalisena käytöksenä(Briere & Elliott, 2003). Taylor (2010) selvittää traumatisoituneiden tekemien vääristyneiden tulkintojen johtuvan siitä, että aivojen kriittisissä kehitysjaksoissa tapahtuneet stressaavat kokemukset ovat muuttaneet aivopiirien toimintaa. Aivoissa tapahtuneet muutokset näkyvät aikuisten tunne- ja kognitiivisessa käyttäytymisessä ja toiminnassa. (Emt). Harms (2015, 76) muistuttaa, että kaikesta huolimatta aivot voivat plastisuudel- laan muokkautua ja kytkeytyä uudelleen trauman jälkeen ja hermoverkoston uudelleenohjelmointi mahdollistaa sen, että opitaan toimimaan turvassa.

2.3 Persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio

Tässä alaluvussa käsittelen traumaattisen tapahtuman seurauksia psykiatrisesta näkökulmasta. Tar- koituksenani on esittää, miksi ja miten dissosiaatio muodostuu psyykkisen sopeutumisen, persoonallisuuden ja muistin sekä integraation lähestymistavoista. Tämä alaluku sisältää useita kuvioita, joiden tarkoituksena on aiheen havainnollistaminen.

Freudin aikalaisen Pierre Janet´n (1859–1947) traumaperäinen persoonallisuuden rakenteellinen dis- sosiaatio -teorian mukaan tietoisen minuutemme alla on toisia minuuksia, jotka heräävät jonkun sa- nan tai eleen muistuttamana menneisyyden käsittelemättömästä traumasta (Huttunen 2009, xii; ks.

myös van der Hart, Nijenhuis & Steele, 2009, viiii). Käytän tässä tutkielmassa traumaperäinen per- soonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio -käsitteestä lyhennystä dissosiaatio. Van der Hartin, Ni- jenhuisin & Steelen (2009, viiii) mukaan dissosiaatio on keskeisintä traumassa ja olennainen traumaan liittyvien häiriöiden ymmärtämisen ja hoidon kannalta. On hyvä huomioida, ettei asia ole ihmisille vieras, sillä Lauerman (2017, 346) mukaan joka toisella aikuisella on jossakin elämänsä stres- sitilanteessa yksittäisiä itsensä epätodelliseksi ja vieraaksi tuntemisen kokemuksia.

(17)

Dissosiaatiohäiriö

Dissosiaatio tarkoittaa erottumista, hajoamista tai poisleikkautumista (Lauerma 2007, 346; Ellilä 2015, 101) ja sillä voidaan viitata mielenprosessiin, mielensisäiseen rakenteeseen tai psyykkisen puo- lustusmekanismin vaillinaisuuteen (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, 2). Psykiatriassa se tarkoittaa, että henkilö ei pysty yhdistämään tietoisuudessaan tunteitaan, havaintojaan, ajatuksiaan tai muistojaan kokonaisuudeksi, jolloin tietoinen toimintakyky on heikentynyt. Dissosiaatio on sopeutu- misreaktio psyykkistä tasapainoa uhkaavaan traumaan, jolloin ihmiselle syntyy uusi, korvaava tai täydentävä identiteetti selviytymään ylivoimaisista kokemuksista. (Lauerma 2017, 345–346; van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, 94.) Dissosiaatiossa traumaa ei ole sisäistetty, eli integroitu, joka ilmenee kuviteltuina psyykkisinä ja fyysisinä oireina (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009). Dissosi- aatio liittyy persoonallisuuden muodostavien psykofyysisten järjestelmien toimintakokonaisuuteen, jonka tarkoituksena on auttaa erottamaan hyödylliset ja haitalliset kokemukset toisistaan ja sopeutua tilanteeseen parhaalla mahdollisella tavalla. Dissosiaatiossa toimintakokonaisuus on häiriintynyt (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009.) ja erityisesti puolustautumiskyky heikkenee (Leikola, Mäkelä &

Punkanen 2016, 57–58). Olen rakentanut kuvion (liite 3, s. 99) toimintakokonaisuudesta selventääk- seni dissosiaation tapahtumaa lukijoille.

Dissosiaation psyykkisiä oireita ovat muistinmenetys, oman itsensä ja ympäristön kokeminen vie- raana, ajan ja paikantajun kadottaminen sekä havaintojen vääristyminen (van der Hart, Nijenhuis &

Steele 2009). Fyysisiä oireita ovat liikehäiriöt, vireyden säätelyhäiriöt (ali- tai ylivirittyneisyys) ja kehoaistimusten puuttuminen. Jos psyykkinen toimintakyky on riittävä dissosiaatiota ei muodostu (van der Kolk 2009, xxv). Dissosiaatio voi myös auttaa uhria sopeutumaan trauman jälkeen, jos persoonallisuuden emotionaalisen osan traumamuistot pystytään välttämään (van der Hart, Nijenhuis &

Steele 2009, 144, 201). Seuraavalla sivulla rakentamassani kuviossa 1 on nähtävissä heikon ja riittä- vän psyykkisen toimintatason merkitys dissosiaation muodostumiselle.

(18)

KUVIO 1. Traumaattisen tapahtuman aiheuttama dissosiaatio

Yllä olevassa kuviossa 1 voidaan nähdä myös se, mitä dissosiaatiosta seuraa. Trauman integroimat- tomuus aiheuttaa sen, että nykyhetkessä eläminen ei onnistu (emt., 39, 94). Traumaattisen tapahtuman seurauksena mielen ja kehon reaktiot jakautuvat turtuneeseen tapahtumasta erillään oloon ja trauman uudelleen elämiseen (Suokas-Cunliff 2015, 15). Tätä kaksijakoisuutta kutsutaan nimillä näennäinen normaali persoona ja emotionaalinen persoona. Näennäisten normaalien persoonallisuuden osien tehtävänä on kantaa ja integroida narratiivista muistia ja emotionaalinen persoonallisuuden osa kantaa traumamuistia. (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, 39.) Näennäisen normaalin persoonan osan äärimmäisenä esimerkkinä on täydellinen trauman muistamattomuus. Tarkoituksena olisi, että mo- lemmat osat ovat käytössä eriytyneenä ja aktivoituvat aina tilanteen mukaan. (Suokas-Cunliffe 2015, 15–18.) Traumamuiston aktivoituessa pääsy muihin muistoihin estyy ja traumakokemus tunkeutuu mieleen, joka johtaa virheelliseen todellisuuden tulkintaan, vajaaseen psyykkiseen suorituskykyyn ja

TRAUMAATTINEN TAPAHTUMA

PSYYKKINEN TOIMINTATASO

HEIKKO RIITTÄVÄ

Persoonallisuuden järjestelmä jakautuu tai laajenee

DISSOSIAATIOTA EI MUODOSTU

ALEMPI TOIMINTATASO KORKEAMPI TOIMINTATASO TIEDOSTAMATON - AUTOMAATTINEN -

VAATII VÄHÄN PSYYKKISTÄ ENERGIAA Ärsykkeiden erottaminen epäolennaisista ->

näkö-, kuulo ja asentoaistit -> eheäksi kokonai- suudeksi sitominen

TIETOINEN – TAHDONALAINEN - MIELENSISÄINEN - VAATII PALJON PSYYKKISTÄ ENERGIAA Epäolennaisten tekijöiden erottaminen ja tarkkaavaisuuden

suuntaaminen merkityksellisiin asioihin -> tietoisten, tah- donalaisten ja monimutkaisten psyykkisten toimintojen

käyttö TAVOITTEENA SOPEUTUMINEN

PSYYKKINEN SUORITUSKYKY EI RIITÄ KORKEATASOISIIN

TOIMINTATAIPUMUKSIIN -> kehitys pysähtyy tai taantuu

INTEGRAATIO EI ONNISTU -> tietoisuus kaventunut -> oman ja muiden toiminnan väärin ennakointi -> tavoitteiden saavuttaminen estyy -> ei kuvaa tulevaisuudesta

DISSOSIAATIO

(19)

kaventuneeseen tietoisuuteen (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009). Kun muistoa ei pystytä jäsen- tämään kielellisesti, se muodostuu implisiittisestä ja emotionaalisesta muistista (Vainio 2015, 340).

Kehossa voi olla myös traumasta muistuttavia ruumiillisia oireita, kuten kehon pakkoliikkeitä (Suo- kas-Cunliffe 2015, 15–18). Traumamuiston käsittelyn tavoite on aikaansaada kehollinen kokemus siitä, ettei vaaraa enää ole ja kyetä muistamaan tapahtuma ongelmitta (Vainio 2015, 341). Liitteen 4 (s.100) rakentamassani kuviossa havainnollistuu trauman kokeneen persoonallisuuden näennäisen normaalin ja emotionaalisen muistin jakautuminen ja tehtävät.

Traumaperäiset säätelymallit, eli yli- ja alivireystilat, estävät informaation käsittelyn (Odgen, Minton

& Pain 2009, xxxii-xxxiii). Pitkäkestoisissa traumakokemuksissa selviytymisreaktiot aktivoituvat toistuvasti, josta aiheutuva krooninen ylivireystila heikentää harkintakykyä ja valintojen tekemistä sekä vaikeuttaa tunneviestien tulkintaa. Osa reagoi traumaan alivireystilalla, jolloin voidaan kokea kehosta erkaantumisen tuntoja ja tunteettomuutta. Myös kognitiivinen työstäminen estyy, koska ali- vireystila vaikuttaa ajattelukyvyn selkeyteen ja estää vaaratilanteiden arvioinnin. Alivireystilan toi- minnot tulkitaan usein virheellisesti masennukseksi. (Emt., 34–36.) (Ks. liite 5 trauma ja keho, s.102.)

Van der Hart, Nijenhuis & Steele (2009, 140) kuvaavat integraation aivojen alemman ja korkeamman tason toimintana. Havaintojen eheäksi kokonaisuudeksi sitominen tapahtuu alemmilla tasoilla ja vai- keissa tilanteissa kyky sivuuttaa epäolennaiset tekijät vaativat aivojen ylimpiä, kognitiivisia toimin- toja. (Emt.) Aivojen kriittisissä kehitysjaksoissa tapahtuvat stressaavat kokemukset voivat muuttaa aivopiirien toimintaa. Näillä on merkittävä osuus aikuisen tunne- ja kognitiiviseen käyttäytymiseen ja toimintaan. (Taylor 2010, 8512.) Posttraumaattisessa stressissä alempien ja ylempien aivoraken- teiden välinen yhteys on katkennut (Lanius ym. 2009, 148). Odgen, Minton & Pain (2009, 33) kuvaavat alempitasoisen järjestelmän käyttöä esimerkillä, missä monet lapsena hyväksikäytetyt ovat ensin taistelleet vastaan, mikä on usein lisännyt uhkaa, joten he ovat antaneet periksi ja passivoitu- neet. Seuraavalla sivulla olevassa kuviossa 2 havainnollistuu tiedon käsittelyn tasot ja toimintojen tarkoitukset.

(20)

KUVIO 2. Informaatiota työstävät tasot

Kuviosta 2 näkyy käyttäytymiseen vaikuttavien tasojen merkitykset. Jos aivojen rakenteiden välinen yhteys ei toimi, se vaikuttaa merkittävästi käyttäytymiseen. Van der Hart Nijenhuis & Steele (2009, 140, 144) toteavat, että trauman sisäistäminen vie aikaa ja vaatii monimutkaista tietoista työskentelyä.

Integraatiota estää usein se, että trauman kokeneet ennakoivat väärin omaa ja muiden toimintaa. Od- genin, Mintonin & Painin (2009, 40-–41) mukaan toiminnan väärä tulkinta johtaa siihen, että tilanteisiin reagoidaan sopimattomilla tavoilla. Suokas-Carliffe (2015, 16–18) selvittää, että väärin ym- märrys johtuu siitä, että menneisyyden loukkaukset ja hylkäykset aktivoituvat erityisesti ongelmati- lanteissa, joka johtaa hyökkäävään puolustautumiseen ja voimakkaisiin tunnetilojen muutoksiin.

Tästä aiheutuu vakavia ongelmia aikuisten ihmissuhteissa. (Emt.) (Ks. Kuvio 3, s.16.) Dissosiaatio säilyy niin kauan, kun uhri pelkää sisäistä maailmaansa. Päästäkseen elämässään eteenpäin traumaattinen tapahtuma olisi jollakin tapaa sisäistettävä ja integroitava menneeseen elämään. (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009.) Olen havainnollistanut trauman yhdistymisen ongelmat seuraavan sivun kuvioon 3.

Emotionaalinen taso

Aivojen limbinen järjestelmä Tunteiden kokeminen, yhdistäminen, selkiyttäminen

Sensomotorinen taso Alkukantainen Aivojen alin ja vanhin taso Pysyvät ja konkreettiset reaktiot

Fyysisten aistimusten, kehollisten tuntojen, vireystilan ja liikunnallisten toimintojen kokeminen, selkiyttäminen ja yhdistäminen

Refleksit: säpsähtäminen, taistele-pakene reaktiot Monimutkaisimmat: kävely ja juoksu

Kognitiivinen taso Aivojen ylin taso

Abstraktisuus Joustavuus

Kyky käsitteellistää, päätellä, antaa merkityksiä, ratkaista ongelmia, tehdä päätöksiä, havainnollistaa, yleistää, punnita asioita, suunnitella ja arvioida.

(21)

KUVIO 3. Trauman integrointiongelmat

Trauman / kriisin käsittelyvaiheet

Saari (2003, 45–68) jakaa trauman käsittelyn neljään vaiheeseen, joista ensimmäinen vaihe on sok- kireaktio. Sokkireaktiossa kokemus tuntuu epätodelliselta eikä kokemaa kestetä, jolloin mieli ottaa aikalisän. Tässä vaiheessa ihminen ehtii käydä läpi koko elämänsä muutaman sekunnin aikana, jota kutsutaan supermuistiksi. Mitä järkyttävämpi sokki on, sitä varmemmin puuttuvat tunteet ja kivun tuntemus. Sokkivaiheesta edetään reaktiovaiheeseen, jolloin tunteet tulevat hetkellisesti pintaan.

Vaara on ohi ja tietoisuus tapahtuneesta alkaa valjeta ja tunteet myllertävät. Tunteiden avulla on tarkoitus työstää kokemusta ulos mielestä, mutta jos tunteet estetään, ne jäävät mielen sisälle. Reaktio- vaiheessa koetaan myös fyysisiä oireita, kuten sydänvaivoja tai painostavaa väsymystä. Kolmannessa työstämis- ja käsittelyvaiheessa prosessi muuttuu eikä kokemuksesta haluta eikä jakseta puhua. Trau- man jälkeen kolmantena päivänä mieli alkaa sulkeutua. Prosessi hidastuu suruvaiheeseen, joka kestää kauan ja voi tuntua, ettei se lopu koskaan. Vaiheen tyypillisiä oireita ovat muisti- ja keskittymisvai- keudet. Luopumisen ja surun kautta aletaan hyväksyä tapahtuma, tulee tilaa uusille mahdollisuuksille ja kokemuksesta tulee osa omaa itseä. (Emt.)

TAULUKKO 2. Trauman käsittelyvaiheet

1. SOKKIVAIHE

- tunneista muutamaan vuorokauteen

2. REAKTIOVAIHE

- 2–4 päivää

3. TYÖSTÄMIS- JA KÄSITTELYVAIHE

- hidas vaihe, viikkoja, jopa kuukausia

4. UUDELLEEN ORIENTOITUMISEN VAIHE

- tapahtuu hiljalleen

INTEGRAATIO-ONGELMAT

PIRSTALEISIA KEHOLLISIA JA AISTILLISIA KOKEMUKSIA TRAUMAMUISTUMAT

VIREYDEN SÄÄTELY ESTYY ARKIELÄMÄSSÄ TOIMIMINEN EI ONNISTU

TRAUMAATTINEN KOKEMUS

(22)

3 TRAUMAATTISEN TAPAHTUMAN SEURAUKSET JA TOIPUMINEN

Tämän luvun alussa selvitän, miten posttraumaattinen stressi eroaa tavallisesta stressistä ja mitkä traumaattiset tapahtumat johtavat useammin posttraumaattiseen stressiin ja posttraumaattisen stressin oireyhtymään. Sen jälkeen tarkastelen lyhyesti posttraumaattisen stressin hoitokeinoja, joiden näkö- kulmat vaihtelevat suuresti. Seuraavaksi käsittelen posttraumaattisen kasvun prosessia ja kasvuun vaikuttavia asioita. Olen rakentanut tekstin väliin kuvioita selventääkseni lukijalle posttraumaattisen kasvun sisältöä. Lopuksi esittelen resilienssin käsitteen traumaattisen tapahtuman ymmärtämisen sosiaalisen mallin kautta.

3.1 Posttraumaattisen stressin oireyhtymä

On tärkeää huomioida, että posttraumaattisen stressin aiheuttama reaktio on ihmiselle täysin normaali reaktio traumaattisen tapahtuman jälkeen, kun ihminen on shokissa. Muistaminen, unohtaminen, vält- täminen ja valppaana oleminen ovat selviytymismekanismeja ylivoimaisessa, tuntemattomassa ja en- nustamattomassa tilanteessa. Useat ihmiset kokevat näitä oireita muutaman viikon trauman jälkeen.

(Harms 2015, 71–72.) Jos traumaattisen tapahtuman stressioireet (ks. kpl 2) kestävät yli kuukauden, voidaan diagnosoida posttraumaattisen stressin oireyhtymä (Lönnqvistin 2017, 76; Regel & Joseph 2010, 8). Suomessa Posttraumatic Stress Disorder -häiriön nimi on suomennettu traumaperäiseksi stressireaktioksi, josta käytetään tarvittaessa englanninkielistä lyhennettä PTSD (Ponteva ym. 2014, 4). Kirjallisuudessa traumaperäisestä stressireaktiosta käytetään kuitenkin monia nimityksiä, kuten posttraumaattisen stressin oireyhtymä tai -häiriö, traumaperäinen stressioireyhtymä tai -stressihäiriö.

Käytän tässä tutkielmassa nimitystä posttraumaattisen stressin oireyhtymä, lyhennystä oireyhtymä tai PTSD.

Posttraumaattisen stressin oireyhtymä on vakava trauman jälkeinen seuraus (Koek ym. 2016, 170), joka aiheuttaa merkittäviä häiriöitä sosiaalisen, ammatillisen ja muun toiminnan alueilla (Regel &

Joseph 2010, 8). Oireyhtymässä traumaattisen kokemuksen käsittely on juuttunut reaktiovaiheeseen (ks. kriisin vaiheet, s. 16), jolloin oireet eivät heikkenekään ajan myötä, vaan jäävät päälle. PTSD voi alkaa myös viivästyneesti. (Henriksson & Lönnqvist 2017, 357.) Akuutissa posttraumaattisen stressin oireyhtymässä oireet jatkuvat voimakkaina alusta asti ja viivästyneessä oireet voivat tulla vasta puo- len vuoden kuluttua traumaattisesta tapahtumasta (Antervo 2017, 133; Saari 2003, 77,79). Darves- Bornoz ym. (2008, 461) tutkimuksessa kasautuvat traumat ennustivat oireyhtymää ja ne, joilla

(23)

todettiin posttraumaattisen stressin oireyhtymä, olivat kokeneet keskimäärin kolme traumaattista tapahtumaa. Oireyhtymää ei todettu niillä, joilla oli yksi traumaattinen kokemus. PTSD näytti kehitty- vän erityisesti silloin, kun altistuttiin useille ihmissuhdetraumoille. (Emt.) Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että posttraumaattisen stressin oireyhtymän kehittyminen ja muodostuminen liittyy tie- tynlaisiin persoonallisuuden piirteisiin. Esimerkiksi Jakšicin ym. (2012, 253) mukaan nämä persoonallisuuden piirteet ovat haavoittavia, kuten negatiiviset tunteet, neuroottisuus, haittojen välttely, uu- tuushakuisuus, voimavarojen ylittäminen, vihamielisyys ja ahdistuneisuus.

Kesslerin ym. (1995, 1048) tutkimuksen mukaan posttraumaattisen stressin oireyhtymä on tiedettyä yleisempi ja usein pysyvä. Yleisimmin oireyhtymään liittyvät traumaattiset kokemukset on todettu olevan muun muassa sota, raiskaus tai muu naisiin kohdistuva seksuaalista häirintä (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, 26). Darven-Bornozin ym. (2008) tutkimuksessa oireyhtymä liittyi kuuteen vakavaan traumatisoivaan tapahtumaan, joita olivat raiskaus, puolison tekemä pahoinpitely, vanhem- man tekemä pahoinpitely, vakavasti sairaan lapsen saaminen ja julkistamaton yksityiseen tapahtuma.

Lapsuudessa seksuaaliseen ja fyysiseen pahoinpitelyyn altistuminen lisää oireyhtymän riskiä (ks.

Kessler ym. 1995). Henrikssonin & Lönnqvistin (2017, 378) mukaan oireyhtymää esiintyy kaksi kertaa enemmän naisilla kuin miehillä. Darves-Bornozin ym. (2008, 459) tutkimuksessa naissukupuolen nähtiin olevan riskitekijä posttraumaattisen stressin oireyhtymän ilmentymään, mutta ei siihen, että naiset olisivat alttiimpia traumaattisen tapahtuman kokemiseen. Naiset näyttävät kuitenkin altistuvan niille traumaattisille kokemuksille, jotka muodostavat suuremmat riskitekijät PTSD:lle. (Emt., 459–

461.)

Castanedan ym. (2012, 151) Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan 41–57 % pakolaistaustaisista maahanmuuttajista oli nähnyt väkivaltaisen kuoleman, jolla oli selvä yhteys posttraumaattisen stressin oireyhtymään. Kesslerin ym. (1995, 1048) tutkimuksen mukaan oireyhtymästä kärsii noin 8 % väestöstä. Posttraumaattisen stressin oireyhtymän diagnosoiduista 80 %:lla on myös muita liitännäis- sairauksia (Solomon & Davidson 1997, 5). Van der Hartin, Nijenhuisin & Steelen (2009, 26) mukaan stressihäiriö kehittyy sitä todennäköisemmin, mitä nuorempi traumaattisen tapahtuman kokenut hen- kilö on. Selviytyjien tutkimukset osoittavat, että yli 33% hoitoa saaneista epäonnistuu toipumisessa vielä monien vuosienkin jälkeen. (Emt.) Koekin ym. (2016, 171) mukaan osa ei toivu parhaista hoi- tokeinoista huolimatta.

Posttraumaattisen stressin oireyhtymän kriteerin täyttäviä stressitilanteita sattuu Suomessa vuosittain ainakin 100 000 ihmiselle, joista enintään 30 %:lle kehittyy stressihäiriö. Oireyhtymän esiintyvyys

(24)

on ihmisen aiheuttaman trauman jälkeen 30–40 % ja luonnononnettomuuden jälkeen 10–30 %. (Pon- teva ym. 2014, 6–7.) Koekin ym. (2016, 171) tutkimuksessa ilmeni, että 40–65 % posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivistä ihmisistä ei toivu itsestään edes vuosien jälkeen ja joka kolmas potilas ei onnistu saamaan hoitoon vastinetta. Trauman vaikutukset voivat kestää hyvin kauan, sillä posttraumaattista stressiä on osoitettu olevan toisen maailmansodan veteraaneilla ja holokaustista selvinneillä vielä 50 vuotta myöhemmin traumaattisesta tapahtumasta (Regel & Joseph 2010, 10). On hyvä muis- taa, että sosiaalisen verkoston vahvistaminen ja tukeminen voivat suojata posttraumaattisen stressin oireilta (Mairea 2016, 14, 20).

Hoito

Posttraumaattisen stressin oireyhtymään suositeltavat hoidot vaihtelevat paljon. Esimerkiksi Koek ym. (2016, 170–171, 202) näkevät kognitioihin keskittyvän psykoterapian lääkehoidon kanssa parhaana hoitokeinona ja van der Kolk (2009, xxii–xxv) suosittelee hoidoksi puhe- ja sensomotorista psykoterapiaa, jonka tavoitteena on traumakokemuksen dissosioituneiden osien (ks. dissosiaatio s.

xx) integroiminen osaksi minuutta (Odgen, Minton & Pain 2009, 39). Albucherin & Liberzonin (2002, 364) tutkimusten mukaan masennuslääkkeet mahdollistavat kaikista parhaan posttraumaattisen stressin hoidon, kun taas Koek ym. (2016, 170) toteavat masennuslääkkeiden vastineen ja oireiden lieventymisen olevan hyvin vähäisiä (ks. myös. Joseph 2015, 182; Regel & Joseph 2010). Jo- sephin (2015, 182) mukaan yksilökeskeisemmät hoitokeinot ovat paljon tehokkaampia ja merkityk- sellisempiä kuin lääketieteelliset hoidot. Myös Henrikssonin & Lönnqvistin (2017, 357) mukaan lää- kehoito on toisarvoinen, sillä merkityksellinen hoito tulee psyykkisen tuen, käytännön avun ja psy- kososiaalisen avun kautta.

Lyhytkestoisten terapioiden ei ole osoitettu antavan riittävää hyötyä posttraumaattisen stressin oi- reyhtymän hoidossa (van der Hart, Nijenhuis & Steele 2009, xi), vaan Isaacsin (2018) mukaan nopea väliintulo traumaattisen tapahtuman jälkeen on osoittautunut pahentavan trauman kokeneen tilan- netta. Naimeshin ym. (2015, 65-73) lääketutkimuksessa antioksidanttinen viinirypälejauhe ehkäisi pitkittyneestä stressistä johtuvia käytös- ja muistihäiriöitä hiirillä. Tutkimuksen mukaan antioksidan- tit sekä ehkäisevät että suojaavat posttraumaattisen stressin oireyhtymältä. (Emt.) Myös Allamin ym.

(2013) tutkimuksessa todettiin, että rypäleenjauhe suojaa stressin aiheuttamalta ahdistukselta, muis- tiongelmilta sekä korkealta verenpaineelta. Muistin toiminnassa tärkeän hippokampuksen todettiin olevan eniten alttiina stressin aiheuttamille biokemiallisille muutoksille (emt.) ja kutistuneen hiirillä, jotka olivat altistettu pitkäkestoiselle stressille (Lanius ym. 2009, 157).

(25)

3.2 Posttraumaattisen kasvun prosessi

Traumaattisen tapahtuman jälkiseurauksena on mahdollista saada positiivisia hyötyjä (Regel & Jo- seph 2010, 94; Tedeschi & Calhoun 1995, 1996, 2004; Steven & Butler 2010). Jo muinaiset heprea- laiset, kreikkalaiset ja varhaiskristityt kirjoittivat ja ideoivat trauman jälkiseurauksista (Tedeschi &

Calhoun 1995; 2004). Linley & Joseph (2011, 151) tuovat esille Viktor Franklin (1963) toteamuksen kokemuksestaan natsien kuolemaleirillä Auschwitzissa, että ”Parhaiten varustetut selviytyjät olivat niitä, jotka olivat kykeneviä löytämään elämän tarkoituksen leirin kauheuksista huolimatta”.

Erittäin haasteellisen elämänkriisin mahdollistamia positiivisia jälkiseurauksia nimitetään Richard Tedeschin ja Lawrence Calhounin (1995, 1996, 2004, 1) kehittämän käsitteen mukaan posttraumaat- tiseksi kasvuksi, josta käytetään kansainvälistä lyhennystä PSG (Posttraumatic Growth). Tedeschi ja Calhoun (2004, 1, 8) kutsuvat prosessia myös negatiivisen ajattelun prosessiksi ja vatvomiseksi, sillä negatiivista ajattelua pidetään posttraumaattisen kasvun kognitiivisen prosessin välttämättömänä osana. Posttraumaattinen kasvu on traumaattisen tapahtuman laukaisema kognitiivinen prosessi, jossa työstetään traumaattista tapahtumaa ja etsitään uusia merkityksiä ja tarkoituksia elämälle (Linley &

Joseph 2011, 151). Prosessin tarkoituksena on selvitä tapahtumasta tai määrittää, onko selviytyminen hyödyllinen, vaivan arvoinen tai kannattava. Trauman alkureaktiossa kognitiivinen prosessi tapahtuu automaattisesti ja sen tarkoituksena on, että yksilö alkaisi ymmärtää ja hallita stressaavia vaatimuksia ja tunteita(Tedeschi & Calhoun 2004, 1–13.) sekä mitä voisi tehdä tilanteen korjaamiseksi tai uhan minimoimiseksi (Akbarin & Witrukin 2016, 1037). Tedeschi & Calhoun (2004, 1) muistuttavat, että positiivisilla kokemuksilla saattaa olla posttraumaattisen kasvun tyyppisiä vaikutuksia, mutta posttraumaattisen kasvun kokemus eroaa näistä juuri kognitiivisella prosessilla, missä elämän narratiivi muuttuu selvästi.

Posttraumaattinen kasvu edellyttää, että traumaattinen tapahtuma on yksilölle tarpeeksi tärkeä, jotta se koettelee maailmankuvaa ja haastaa koko elämän merkityksen, olemassaolon ja tarkoituksen sekä päämäärät, uskomukset ja ahdistuksen hallintakeinot (emt. 1–13). Roepken & Seligmanin (2005) tutkimusten mukaan mitä enemmän yksilön ydinuskomuksia ja merkityksiä uhataan, sitä enemmän on traumaattisen surun oireita ja sitä suurempaa on posttraumaattinen kasvu. Myös Cannin ym. (2010, 163) tutkimukset osoittavat, että mitä enemmän ydinuskomukset järkkyvät sitä enemmän tapahtuu kasvua. Kun traumaattisen tapahtuman kokeneen maailmankuva on haastettu, tavoitteena olisi, että negatiiviset elämäntapahtumat sopeutetaan maailmankuvaan. Traumaattisen tapahtuman aikaiset sel- viytymiskeinot eivät enää riitä, joka johtaa siihen, ettei sopeuttaminen onnistu. (Tedeschi & Calhoun

(26)

2004.) Tämä aiheuttaa ahdistusta, jonka tarkoitus on pitää kognitiivinen prosessi käynnissä. Psyyk- kinen ahdistus, sen sietäminen ja hallintakeinot ovat välttämättömiä kognitiivisen prosessin käynnis- tymiselle (emt.) ja trauman jälkiseurauksen hyödyt tulevat mahdollisiksi nimenomaan kamppailussa traumasta johtuvan psyykkisen ahdistuksen kanssa (Joseph 2015, 181).

Maailmankuvan pirstaloituminen johtaa märehtimiseen, joka on tärkeä osa kognitiivista prosessia (ks.

myös Taku ym. 2009, 129). Märehtimisessä negatiiviset ajatukset ovat tunkeilevia ja toistuvia, joiden tarkoituksena on yrittää järkeistää tapahtuma ja selvitä tapahtuman aiheuttamista tunnereaktioista.

Mikäli prosessi on tehokas se johtaa entisistä tavoitteista ja olettamuksista irtautumiseen, kunnes trauman kokeneelle tulee selväksi, ettei entinen elämän tie ole enää sopiva perusteellisesti muuttuneessa tilanteessa. (Tedeschi & Calhoun 2004; Linley & Joseph 2004.) Prosessi etenee negatiivisten muutosten hyväksymiseen, jolloin tulevaisuuteen suuntautuminen katkeaa, arjesta selviytyminen on vai- keaa ja voidaan kokea kuolemanpelkoa (Linley & Joseph 2011, 152). Tässä kognitiivisessa uudelleen rakentumisessa skeemat muuttuvat ja kypsyvät lujemmiksi puolustuskeinoiksi. Ihmisen todellisuus muuttuu ja maailmankuva uusiutuu, joka perustuu uusiin perusoletuksiin sekä trauman tunnistami- seen osaksi omaa todellisuutta ja määritelmää itsestä selviytyjänä. Posttraumaattinen kasvu liittyy elämän viisauden ja elämän narratiivin kehitykseen ja muutostyöhön, joka jatkuu läpi elämän. (Ten- deschi & Calhoun 2004; Linley & Joseph 2004.) Kuvio 4 havainnollistaa posttraumaattisen kasvun vaiheet.

KUVIO 4. Posttraumaattisen kasvun vaiheet

Trauman kokeneilla on tarve altistua traumaattisille muistoille, joten niistä on saatava puhua rauhassa niin monta kertaa, kun sen kokee tarpeelliseksi. Puhuminen mahdollistaa sen, että ymmärretään

TRAUMA PSYYKKINEN AHDISTUS

MÄREHTIMINEN = KOGNITIIVINEN PROSESSI

SKEEMOJEN MUUTOKSET UUSI MAAILMANKUVA POSTRAUMAATTINEN KASVU

(27)

tapahtuma ja kyetään sitoutumaan kokemuksen merkittävyydeksi tekemisen prosessiin. (Joseph 2015, 186.) Kasvu ei tapahdu hetkessä, vaan se on pitkäkestoinen prosessi. Liian nopea kognitiivisen prosessin eteneminen kertoo siitä, ettei entistä maailmankuvaa ja uskomuksia ole testattu tarpeeksi, jolloin posttraumaattista kasvua ei tapahdu. (Tedeschi & Calhoun 2004: Linley & Joseph 2004; 2011.) Seuraavassa rakentamassani kuviossa 5 on nähtävissä tekstissä esille tullut posttraumaattisen kasvun tie.

KUVIO 5. Posttraumaattisen kasvun tie

Posttraumaattinen kasvu ei ole ennustettavissa eikä trauma itsessään mahdollista kasvua, vaan se voi johtaa kasvuun (Tedeschi & Calhoun 2004, 2, 12). Regel & Joseph (2010, 100; Joseph 2015, 187) korostavat posttraumaattisen kasvun olevan persoonallisuuden kasvua, joka on peräisin ihmisen it- sensä läpikäymästä sisäisestä prosessista, joka Malhotran & Suman (2016, 114) mukaan johtaa itsetunnon kohoamiseen. Traumaattinen tapahtuma voi myös nopeuttaa persoonallisuuden kasvua ja

TRAUMAATTISELLE MUISTOLLE ALTISTU- MINEN (märehtiminen, maailmankuva murenee) POSTTRAUMAATTINEN

STRESSI

VÄHENEE RIITTÄVÄSTI

TRAUMASTA PUHUMINEN NIIN PITKÄÄN KUIN TARVE

KOKEMUKSEN ITSENÄINEN ARVIOINTI

KOGNITIIVINEN KEHITYS ->

tunneajattelu kehittyy - YMMÄRRYS

OMAN ELÄMÄNSUUNNAN LÖYTÄMINEN -> TEKEE KOKEMUKSESTA MERKITYKSELLISEN

LÖYTÄÄ TEITÄ TULEMAAN TOIMEEN TUNTEIDENSA KANSSA, ETSIMÄÄN RATKAISUJA, MÄÄRITTÄMÄÄN UUSIA TAVOITTEITA

= POSTTRAUMAATTINEN KASVU SITOUTUMINEN KOKEMUKSEN MERKITTÄ-

VÄKSI TEKEMISEN PROSESSIIN -uuden maailmankuvan muodostaminen

(28)

myönteistä muutosta (Joseph 2015, 181). Useamman trauman kokeneella on todettu olevan huomat- tavasti enemmän persoonallisuuden kasvua verrattuna yksilöön, jolla ei ole yhtään traumaattista kokemusta (Tedeschi & Calhoun 2004, 5; 1996). Joseph (2015, 187) muistuttaa, että vastoinkäyminen ei johda positiiviseen muutokseen kaikilla. Uskomusten pirstoutuminen voi johtaa myös katkeruu- teen, kyynisyyteen ja ahdistukseen yhtä helposti kuin kasvuun ja viisauteen (Joseph & Linley 2005).

Posttraumaattisen kasvun hyödyt

Tedeschi & Calhoun (2004, 1) ovat todenneet posttraumaattisen kasvun yleisesti mahdollistamia muutoksia viidellä eri osa-alueella. Nämä osa-alueet ovat elämän kiitollisuuden ja tärkeiden ihmissuhteiden lisääntyminen, persoonallisuuden vahvuuden kasvu, elämän tärkeimmiksi kokemien asioi- den muuttuminen sekä olemassaolon ja henkisyyden rikastuminen. Myös Meyersonin ym. (2011, 949) kirjallisuuden arvioinnissa ilmeni viisi positiivisten muutosten aluetta, jotka olivat uudet mahdollisuudet, sosiaalinen liittyminen, persoonan vahvistuminen, elämään kiitollisuus ja henkinen muutos. Traumaattisen tapahtuman jälkiseurauksena ihmiset alkavat nauttia pienistä asioista ja elämästä iloitseminen tulee tärkeäksi. Itsetunnon vahvistumisen myötä kasvaa myös herkkyys. Monet järkyt- tävän tragedian kohdanneet kokevat kasvun johtuneen omista ponnisteluistaan. (Tedency & Calhoun 2004, 6–7.)

Meyersonin ym. (2011, 949) löydökset osoittivat, että posttraumaattinen kasvu on yhteydessä selvästi ympäristön olosuhteisiin, ahdistukseen, sosiaaliseen tukeen ja psyykkiseen prosessiin sekä positiiviseen tulokseen. Trauman jälkiseurausten hyötyjen vaihtelut riippuvat tutkittavasta ryhmästä, konteks- tista ja tutkittavien kokemuksista (Regel ym. 2010, 95). Useat tutkimukset tukevat Tedeschin & Cal- hounin (1995) posttraumaattisen kasvun käsitettä, kuten Josephin, Linleyn & Harrisin (2005, 84–85) ja Durkinin & Josephin (2009, 228) tutkimukset, joissa ihmiset ovat raportoineet paljon erilaisia positiivisia muutoksia stressaavien ja traumaattisten tapahtumien jälkeen. Regelin & Josephin (2010, 95, 97; Joseph 2015, 179) mukaan 30–70% ihmisistä kokee jonkinlaista posttraumaattista kasvua traumaattisen kokemuksen jälkeen. Eräässä tutkimuksessa 58 % ihmisistä raportoi 11.9.2001 tapah- tuneen New Yorkin terroristihyökkäyksen jälkiseurauksena saaduista hyödyistä kaksi kuukautta tapahtuneesta. (Regel & Joseph 2010, 95, 97.) Frazierin, Conlonin & Glaserin (2001, 1048) pitkittäis- tutkimuksessa eniten kasvua tapahtui kahden viikon ja kahden vuoden välillä traumaattisesta tapahtumasta. Josephin (2015, 179; ks. myös Linley & Joseph, 2004) mukaan posttraumaattista kasvua ovat raportoineet traumaattisista tapahtumista eloonjääneet, jotka ovat kokeneet liikenneonnettomuu- den, luonnonkatastrofin, ihmisten välisen traumaattisen kokemuksen tai sairauden.

(29)

Posttraumaattisen kasvun mittaaminen

Posttraumaattisen kasvun mittaamiseen on kehitetty useita mittareita, joista nimeän muutaman. Jo- sephin (2005, 83) PSG:n tutkimuksessa kasvua mitattiin kolmella osa-alueella, jotka ovat ihmisten- väliset suhteet, itsehavainnointi ja henkisyys. Regel ym. (2010, 95) tuovat esille positiivisia muutoksia ja persoonallisuuden kasvua mittaavan psykologisen testin, joka on Changes in Outlook Positive Questionnare (CiOP). Posttraumaattista kasvua mitattaessa laajimmin käytetty mittari on Tendeschin

& Calhounin (2004, 5; 1996; Joseph, Linley & Harris 2005, 85; Stephen & Butler 2010, 2; Stephen 2015, 179–180) Posttraumatic Growth Inventory (PTGI), joka arvioi viisi kasvun luokkaa:

1) Havaitut muutokset itsessä, vahvistuminen ja itsevarmuus

2) Ihmissuhteiden kehittyminen läheisimmiksi perheen, ystävien, naapureiden, traumasta selviytyneiden kavereiden ja jopa tuntemattomien kanssa

3) Elämänfilosofian muutokset, kasvanut tietoisuus olemassaolosta 4) Elämän tärkeysjärjestyksen muutokset

5) Kasvanut usko hengellisyyteen

Posttraumaattisen kasvun mittaamisesta on esitetty erilaista kritiikkiä. Esimerkiksi Blackien ym.

(2016, 8–10) tutkimuksen mukaan ihmiset ovat voineet vastata posttraumaattisen kasvun kyselyyn (PTGI) kokeneensa positiivisia muutoksia ihmissuhteissa, vaikka vain muutama ystävyyssuhde oli muuttunut parempaan suuntaan. Posttraumaattisen kasvun tulokset voivat olla suuresti kulttuuristen odotusten vaikutusten alla ja vastauksiin on voinut vaikuttaa, että he ovat olleet tietoisia, että kyseessä oli posttraumaattisen kasvun arviointi. (Emt.)

Kasvuun vaikuttavat tekijät

Tendeschi & Calhoun (2004, 8–14) toteavat, että kognitiivisen prosessin eteneminen posttraumaattiseen kasvuun asti tapahtuu usein tukea antavassa sosiaalisessa ympäristössä, missä pystytään puhu- maan tai kirjoittamaan kokemuksesta. Sosiaalisen ympäristön rooli ilmenee empaattisena hyväksy- misenä ja kasvua voidaan edistää välittämällä narratiivisia rakennusvälineitä. Johdonmukaisen elä- mätarinan rakentaminen liittyy posttraumaattiseen kasvuun (Jirek, 2011, 129). Mairean (2016, 20) sairaanhoitajille tehdyssä toissijaisessa posttraumaattisen kasvun tutkimuksessa ilmeni, että sosiaalinen tuki mahdollisti kasvun myös trauman kohdanneen kanssakulkijalla. Greenen ym. (2015, 186) entisten sotavankien vaimoille tehty tutkimus osoitti, että toissijaista posttraumaattista kasvua oli merkittävästi enemmän niillä, joiden miehillä oli todettu posttraumaattisen stressin oireyhtymä. Trau- maattinen tapahtuma voi tapahtua myös ryhmälle. Positiiviset muutokset mahdollistuvat sellaisista tapahtumista, joissa yksilöiden narratiivi on jaettu ja yhdistynyt sosiaaliseen narratiiviin siten, että