Narratiivin käsite tulee latinan kielen sanoista narratio eli kertomus ja narrare eli kertominen. Suomen kielessä ei ole yhtä nimitystä narratiivisuuden käsitteelle (Heikkinen 2001, 116), mutta kirjallisuu-dessa käytetään usein sanoja tarina ja kertomus (Hänninen 1995, 15). Norman Denzin (1989, 37) määrittelee narratiivin loogiseksi kertomukseksi, joka sisältää yksilölle ja hänen yleisölleen merki-tyksellisiä tapahtumia. Narratiivilla voidaan viitata joko yhteen lauseeseen tai koko elämätarinaan (Laitinen & Uusitalo 2008, 110; Riessman-Kohler 2008, 13). Sosiaalitieteissä ei eroteta tarinan ja kertomuksen käsitteitä, vaan käytetään kulloinkin paremmin kieleen sopivaa ilmaisua. Narratologisen kirjallisuuden tutkijat kuitenkin erottavat tarinan ja kertomuksen, jossa tarina viittaa kertomuksen tapahtumakulkuun ja kertomuksella on aina media, esittämisen tapa ja järjestys. (Hyvärinen & Löyt-tyniemi 2005.) Tässä tutkimuksessa käytän tarinan ja kertomuksen käsitteitä synonyymeina.
Narratiivinen kerronta on voimakkaasti sosiaalinen tapahtuma (Laitinen & Uusitalo 2008, 114) ja jatkuvasti uusiutuva prosessi (Hänninen 1999). Myös kirjoitettu teksti on kommunikointia ja sosio-kulttuurista osallistumista (Metsämuuronen 2003, 201). Yksittäinen kertomus ei ole koko totuus, vaan ainoastaan osa tarinaa (Hänninen 1999). Oman tarinan kautta tulkitaan ja luodaan yhteisöllisyyttä.
Ihmisiin kohdistuva ymmärrys tarkoittaa tarinoiden ymmärtämistä. (Murray 1990, 177.) Kertomuk-sissa ilmaistaan elämästä ja itsestä luotuja merkityksiä. Kertomuksia luodaan, korjataan ja rakenne-taan koko elämän ajan kokemusten, reflektoinnin, vuorovaikutuksen ja yhteisöllisyyden välityksellä.
(Paananen 2008, 19, 20.) Kertomus on tärkein väline ajallisuuden ymmärtämisessä. Kertomuksilla tehdään kokemuksia ymmärrettäväksi, luodaan luottamusta ja ylläpidetään ryhmiä. (Hyvärinen &
Löyttyniemi 2005, 189.) Oman kertomuksen tunnistaminen mahdollistaa tulkinnan omasta elämästä ja oman narratiivin muuttamisen (Crossley 2000, 70).
Kertomuksen rakentuminen
Crossleyn (2000, 46) mukaan keskeisenä tarinan juonen rakenteessa ovat elämän kriisit ja niiden rat-kaisuyritykset. Tarinoita kertomalla ihminen rakentaa tapahtumille ja omalle elämälle alun, keski-kohdan, tarvittaessa muutoksen, ennakoitavan tulevaisuuden ja lopun (Hänninen 1999, 20, 95, 126;
vrt. Crossley 2000, 46; Saastamoinen 1999, 167). Yksilö poimii kertomukseensa juonen kannalta olennaiset ja tarinan kannalta merkitykselliset seikat (Hänninen 1999, 56). Tapahtumien järjestys merkityksellistää tarinan ja tekee tarinasta kokonaisen (Bruner 1996, 121; Hänninen 1999, 52). Mo-raalisia valintoja tehdään kertomusten rakenteiden mukaisesti ja lauseita yhdistetään automaattisesti muodollisiksi tarinoiksi. Tarinan luonne voi olla aktiivinen tai passiivinen (Crossley 2000, 46, 50.) ja optimistinen tai pessimistinen (Hänninen 1999, 52). Jokaisessa tarinassa on päämäärä, johon pyritään tai sitä vältetään (Rantala 2008, 10). Tarina heijastaa kertojan näkemyksiä, tarkoituksia, päämääriä, arvoja ja käsityksiä (Crossley 2000, 46). On hyvä huomioida Brunerin (1990) näkemys, että kerto-mukset eivät tapahdu, vaan ihmiset rakentavat niitä mielessään. Muistilla on merkittävä osa tarinan muodostumisessa.
Mallitarinat
Ihmisillä on kulttuurisesti perittyä kansan kertomustietoa siitä, miten elämän kuuluisi sujua (Bruner 1990, 39–40). Elämätarinaa ei tuoteta koskaan kokonaan itse, vaan tarina luodaan yhteisössä ja kult-tuurissa olevien ehtojen rajoissa. Mallitarinat ovat kulttuurin tarinoita, joiden mukaan hahmotetaan eri tilanteet ja se, miten tilanteissa tulisi toimia. Tarinoiden merkitys korostuu erityisesti, kun kerronta liittyy traumaattisiin elämäntapahtumiin. Mallitarinoiden avulla voidaan hahmottaa ja ennakoida, mi-ten tällaisessa tilanteessa yleensä käy. Kerrottu tarina siirtyy sosiaaliseen tarinavarantoon, jota muut voivat käyttää. (Hänninen 1999.) Monien tarinoiden joukosta tietyn tarinan valinta voi myös johtaa vakaviin seurauksiin minuuden rakentumisen, vastuullisuuden, syytöksien ja moraalin kannalta (Crossley 2000, 21).
Kulttuuriset tarinavarannot määrittelevät eri asemissa olevien rooliodotuksia. Miehille ja naisille, eri ikäryhmille ja eri luokkien edustajille on omat mallitarinansa. Länsimaissa sankariroolit on yleensä kirjoitettu miehille ja epätyypillisen tarinan omaksuminen vaatii rajojen ylittämisen. (Hänninen 1999, 51, 147.) Murray (1990, 181; ks. myös Hänninen 1999) tuo esille länsimaissa yleisesti käytetyt
narratiivin rakenteen tyypit, jotka ovat komedia, romanssi, tragedia ja ironia. Samassa tarinassa voi olla myös eri kertomuksia (Hänninen 2000, 128). Komediassa konflikti käsitetään tahdon tukahdut-tamisena ja ristiriidat ratkaistaan sosiaalisuudella ja halu vapautuu ja terveempi sosiaalinen toiminta palautuu seikkailun tai juhlan aikana. Romanssissa eli sankaritarinassa (ks. Hänninen 1999) kunnioi-tettavan menneisyyden palauttaminen tapahtuu ratkaisevassa taistelussa päähenkilösankarin ja pa-huuden välillä. Tragediassa yksilö ei onnistu voittamaan pahuutta ja suljetaan yhteisön ulkopuolelle.
Ironiassa yksilö ei ole puhdas eikä sosiaalinen järjestelmä terve ja siten komedia, romanssi ja tragedia nähdään järjestelminä kokemusten kontrollointiin. Narratiivisten rakenteiden ei oleteta esittävän asian todellista tilannetta, vaan ne rakentavat sosiaalisen maailman tiettyjen moraalisten suhteiden, yhteiskunnan ja yksilön, menneen ja tulevaisuuden sekä teorian ja kokemuksen kesken. (Murray 1990, 181–182.)
Elämätarina on ihmisen tulkinta omasta elämästään. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta se voidaan tulkita uudelleen. Tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat tarinassa ajan kuluessa ja elämäntilanteiden muuttuessa. Elämää ohjaava sisäinen tarina on prosessi, jossa yksilö tulkitsee elämänsä tapahtumia, mahdollisuuksia ja rajoja sosiaalisesta tarinavarannosta omaksumiensa tarinallisten mallien avulla.
Sisäisessä tarinassa on kolme eri tasoa, joista ensimmäisessä alkuperäisessä tasossa elämä tulkitaan tietyllä tavalla. Toinen eli reflektiivinen taso on itselle kerrottu, kielellinen sisäinen puhe, joka tärkeä esimerkiksi ongelmallisissa elämän tilanteissa, kun vaaditaan enemmän pohdintaa. Kolmantena ta-sona on metareflektio, jossa ihminen tiedostaa sisäisen tarinansa olevan tarina. Esimerkiksi terapia voi mahdollistaa metareflektiopohdinnan. (Hänninen 1999.)
Mieltä järkyttävät kokemukset voivat kuitenkin estää eheän sisäisen tarinan muodostumisen ja syn-nyttää traumanarratiivin. Traumanarratiivilla ilmaistaan kuvauksia traumaattisista elämäntapahtu-mista. Traumaattiset kertomukset jäävät helposti kaoottisiksi etenkin silloin, kun tapahtumille ei löydy järjellistä selitystä ja ääritapauksissa sisäinen tarina jää kokonaan muodostumatta. Jos ihminen saa tilaisuuden kertoa tarinaansa yhä udelleen, siitä voi hiljalleen muokkautua jäsennelty ja ymmär-rettävä, joten kertomuksen prosessilla on suuri merkitys tarinan muodostumiseen. (Laitinen & Uusi-talo 2008, 111–112.)
Omaelämäkerta ja sen tutkiminen
Yksi harvoista universaaleista asioista on, että ihmiset kaikissa tunnetuissa kulttuureissa käyttävät kieltä kertoakseen tarinoita (Ramirez-Esparza & Pennebaker 2006). Nykykäsityksen mukaan jo
metsästäjä-keräilijät ovat kertoneet nuotion ympärillä ollessaan tarinoita esihistoriallisena aikana, jol-loin tarinoiden kerronnalla on ollut sekä viihteellinen että yhteisöä ylläpitävä merkitys. Kerronnan tarkoituksena on edelleen omien kokemusten ilmaisemisen sijaan enemmän mielihyvää tuottavan so-siaalisen tilanteen ylläpitäminen. Omaelämäkertoja on kirjoitettu antiikin ajoista lähtien, mutta 300–
400-luvulla eläneen kirkkoisä Augustinuksen ”Tunnustuksia”-teosta pidetään nykyaikaisen omaelä-mäkerran alkuna. (Hänninen 1999.) Omaelämäkertaprojektit ovat lähteneet Rousseaun tunnustuk-sista, jonka mukaan elämästä on kerrottava totuus (Syrjälä 2001, 205–206; Roos 1987, 22–23). Ny-kyisen elämäkertatutkimuksen esimerkkinä on Chicagon koulukunnan käyttämät elämäkerrat 1920- ja 1930-luvuilla. Keskeisenä elämäkertojen uranuurtajana voidaan pitää samoilla vuosikymmenillä toiminutta puolalaista sosiologia Florian Znanieckia. Puolasta löytyy maailman laajin kokoelma ta-vallisten ihmisten kirjoittamia omaelämäkertoja. (Roos 1987, 17.) Keskustelu elämän ja tarinan suh-teesta käynnistyi 1960–luvulla ja vuonna 1973 ilmestyneessä Hayden Whiten teoksessa ”Metahis-tory” esitettiin, että historian tutkijat hahmottavat historian kulkua tarinallisten mallien kautta (Hän-ninen 1999, 17).
Elämäkertatutkimuksessa tutkitaan sosiaalisia ilmiöitä, jotka liittyvät ihmisten jokapäiväiseen elä-mään (Paananen 2008, 22). Narratiivisen tutkimuksen aineisto koostuu kirjoitetuista tai puhutuista tarinoista ja ymmärryksen välineenä käytetään narratiivin, tarinan tai kertomuksen käsitteitä. Tutki-muksen tarkastelun kohteena on tarinallinen ajattelu ja keskiönä on kertomusten analyysi, jonka tar-koituksena on tutkia kertomusten rakennepiirteitä, lajityyppejä ja traditioita. (Hänninen 1999, 16–
19.) Narratiivinen lähestymistapa soveltuu hyvin, kun ihmistä tarkastellaan merkityksiä antavana toi-mijana (emt. 1996, 110). Phoenix (2008, 64–65) korostaa pienten tarinoiden analyysin merkitystä, sillä se mahdollista tutkimisen, miten ihmiset ovat rakentaneet ja esittäneet tarinansa. Pienten tarinoi-den analyysi myös mahdollistaa keskittymisen yksittäisiin tekoihin, jotka ovat tapahtuneet tietyissä paikoissa tiettyinä aikoina. (Emt.)
Elämäntarinoiden analyysin tarkoituksena on oppia omista ja toisten tarinoista ja tarinoiden kautta saadaan myös tietoa psyykkisestä ja sosiaalisesta todellisuudesta (emt., 88). Hänninen (1999, 64) ko-rostaa, että sosiaalipsykologian tarinallisessa lähestymistavassa ihminen nähdään aktiivisena oman elämän tapahtumien ymmärtäjänä, selittäjänä ja ennustajana. Konstruktivisteille todellisuus on yksi-löiden suhteellista todellisuutta ja tutkittavasta tehdyt tutkimuslöydökset ovat aina tutkijan tekemiä tulkintoja (Metsämuuronen 2003, 165. Konstruktivistisen tutkimusotteen perusajatuksena on, että yk-silöt rakentavat tietonsa ja identiteettinsä kertomusten avulla (Paananen 2008, 19, 20).
Narratiivisuuden käsite on noussut voimakkaasti esiin yksilöllisiä merkityksiä koskevissa tutkimuk-sissa tarkoituksena tuoda esille vaihtoehtoisia tarinamalleja ja kannustaa ihmisiä reflektoimaan omaa tarinaansa (Hänninen 1999, 80, 125). Ihmiset rakentavat tarinoita elämästään etenkin elämänmuutos-tilanteissa, joten narratiivinen tutkimus soveltuu hyvin myös traumaattisen tapahtuman kokeneiden elämätarinoiden tutkimiseen (emt; vrt. Riesman 1993, 2). Esimerkiksi vuonna 2015 tehtiin kaksi nar-ratiivisen tutkimuksen väitöskirjaa, joista toinen tutki psyykkistä sairastumista ja siitä kuntoutumista (Rissanen 2015) ja toinen (Vihottula 2015) käsitteli tämän tutkielman aihetta, eli traumaattisista ko-kemuksista selviytymistä narratiivisesta näkökulmasta käsin.
Kirjoittaminen toipumisen tukena
Elämätarinan kirjoittamisen lähestymistavan taustana nähdään yksilön ainutkertainen tapa ajatella, kokea ja toimia (Syrjälä 2001, 204). Omaelämäkerta on usein tunnustus, tarina, joka kerrotaan ikään kuin tosi luotettavalle ystävälle (Roos, 1987). Elämäkertoja kirjoittavat etenkin erityisen dramaattisia elämäntapahtumia kokeneet, sillä elämäntilanteissa tapahtuvat muutokset luovat yleensä tarpeen oman elämätarinan tuottamiseen (Hänninen 1999). Traumasta kirjoittaminen pakottaa käsittelemään ylivoimaiselta tuntuvan traumaattisen tapahtuman monia puolia (Pennebaker 1997, 185). Ramirez-Esparzan & Pennebakerin (2006, 211, 213) tutkimuksen mukaan kyky siirtää vaikeat kokemukset tarinoiksi ja kirjoittaa kokemuksistaan ja tunteistaan edistää traumasta toipumista. Jo kolme kertaa viidentoista minuutin jaksoissa ajatuksistaan ja tunteistaan kirjoittamisen on osoitettu parantavan ter-veydentilaa. (Emt.) Myös kirjoittamalla vähintään viikon ajan joka päivä kolme hyvää asiaa on to-dettu vaikuttavan myönteisesti terveyteen (Seligman ym. 2005). Traumasta toipumista edesauttaa myös, kun kirjoitetussa tarinassa pohditaan asioita eri näkökulmista sekä kognitiivisesti että tunneti-loja ilmaisten. Toipumista tukee runsas positiivisten tunnesanojen ilmaisu (Ramirez-Esparzan & Pen-nebaker 2006, 211–219), mutta sekä positiivisista että negatiivisista asioista kirjoittamisen on todettu parantavan terveyttä ja oppimiskykyä (Pennebaker & Smyth 2016, 144).
Tutkimusten mukaan kirjoittamisesta hyötyvät todennäköisimmin ne, joilla tunneajattelu traumaatti-sesta kokemuktraumaatti-sesta muuttuu. Toipumiseen ei vaikuta onko kertomus johdonmukainen tai hyvin kir-joitettu. (Ramirez-Esparzan & Pennebaker 2006, 211–219.) Kirjoittamisen on myös todettu paranta-van ihmisen kykyä jatkaa tavoitteisiin ponnistelua ja edistävän uskoa omiin kykyihin sekä tukeparanta-van tunteiden hallintaa (Pennebaker & Smyth 2016, 144). Kirjoittaminen myös selkeyttää mieltä sekä nopeuttaa ja tehostaa ongelmien ratkaisua (emt., 68, 72; ks. myös Pennebaker 1997, 190–191).