Anna Estola
LIVVINKARJALAN ADVERBIAALIKONJUNKTIOT KARJAL ŽURNUALU- JA OMA MUA -LEHDISSÄ
Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta Suomen kieli
Pro gradu -tutkielma Anna Estola
Toukokuu 2016
Filosofinen tiedekunta Humanistinen osasto Tekijät – Author Estola Anna
Työn nimi – Title
Livvinkarjalan adverbiaalikonjunktiot Karjal Žurnualu- ja Oma Mua -lehdissä Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
suomen kieli Pro gradu -tutkielma x 20.5.2016 66 s. + 3 liitesivua
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma
Tiivistelmä – Abstract
Tutkielmassa tarkastellaan livvinkarjalan adverbiaalikonjunktioita. Tutkielmassa selvitetään, minkälaisia eroja konjunktioiden käytössä on suomenkarjalaisten ja venäjänkarjalaisten lehtitekstien aineistoissa. Tutkimuskohteena ovat suomenkarjalainen Karjal Žurnualu ja venäjänkarjalainen Oma Mua -lehdet. Karjalan kielen adverbiaalikonjunktioiden kieliopillisia funktioita tarkastellaan Arvid Genetzin, E.V. Ahtian ja Raija Pyölin kielioppien perusteella. Kokonaiskuvaa adverbiaalikonjunktioista on tarkasteltu suomen kielen kielen pohjalta, jossa vertailukohtana on Iso suomen kielioppi.
Aineisto on kerätty Karjal Žurnualan osalta vuosilta 2011–2015 ja sisältää 10 numeroa sekä Oma Muan osalta 7 numeroa vuosilta 2009–2011. Aineisto koostuu n. 420 konjunktioesiintymästä, johon kuuluu adverbiaalikonjunktioiden lisäksi rinnastuskonjunktioita ja yleiskonjunktioita. Adverbiaalikonjunktioiden käytön lisäksi tutkielmassa vertaillaan konjunktioiden muita funktioita lauseessa ja tarkastellaan, näkyykö suomen kielen vaikutus suomenkarjalan aineistossa.
Adverbiaalikonjunktiot ovat adverbiaalilausetta aloittavia konjunktioita. Adverbiaalilause toimii yhdyslauseessa hallitsevan lauseen määritteenä tai lisäyksenä. Tutkimuksen konjunktioita ovat livvinkarjalan omaperäiset konjunktiot ku/gu, konzu, sendäh gu, kui ja migu, kuni sekä venäläisperäiset hos, sto, rounoku ja buiteku.
Adverbiaalikonjunktioiden semanttisia luokkia ovat temporaalinen, kausaalinen, konditionaalinen ja konsessiivinen.
Suomen ja karjalan eroja tarkastellaan tämän luokituksen pohjalta. Lausekytkentään vaikuttaa aina konjunktion merkitys ja lauseita tulkitaan niiden kontekstissa. Lauseyhteydestä riippuen samallakin konjunktioilla yhdistettyjen lauseiden tulkinta voi muuttua. Aineiston perusteella suomenkarjalaisten ja venäjänkarjalaisten teksteissä on semanttisia eroja adverbiaalikonjunktioiden käytössä. Suomenkarjalan kirjoittajat hyödyntävät suomen mallia adverbiaalilauseiden muodostuskeinoissa. Aineistossa näkyy, miten suomenkielinen konjunktio vaikuttaa merkityssuhteen tulkinnan taustalla.
Adverbiaalikonjunktioilla kytketyissä yhdyslauseissa konjunktion käyttöön vaikuttaa se, miten lähellä ne ovat suomen vastaavaa muotoa. Suomenkarjalaisten aineistossa yleisimmässä käytössä ovat suomen kun- ja kuin-konjunktioita vastaavat ku/gu ja kui, kun taas venäjänkarjalaiset suosivat konjunktioita migu ja konzu. Monissa tapauksissa kirjoittaja voi valita useista vaihtoehdoista, mitä konjunktiota käyttää, sillä useilla karjalan kielen konjunktioilla on ristikkäismerkityksiä. Esimerkiksi jos- ja kun-konjunktioille on sama ilmaus ku/gu.
Omaperäisten karjalan kielen konjunktioiden käyttö venäläisperäisten lainakonjunktioiden käytöstä suomenkarjalan aineistossa poikkeaa hos, sto- ja rounoku-konjunktioiden osalta. hos-konjunktiossa eroja on vain siinä, että venäjänkarjalan aineistossa sitä käytetään myös merkityksessä ’edes’. sto-konjunktion käyttöön vaikuttaa todennäköisesti kirjoittajien ikä. Venäläisperäistä rounoku-konjunktiota puolestaan käyttävät lähes ainoastaan venäjänkarjalaiset.
Konjunktioissa, joissa on vain yksi vaihtoehto eli kuni ja hos, esiintymiä on molemmissa aineistoissa yhtä paljon.
Aineistossa on näkyvissä, että suomen kieli vaikuttaa suomenkarjalan kirjoittajien teksteissä sekä konjunktioiden että muiden lauseopillisten piirteiden kannalta.
Avainsanat – Keywords adverbiaalikonjunktiot, karjalan kieli, semantiikka, syntaksi
Philosophical Faculty School of Humanities Tekijät – Author
Anna Estola
Työn nimi – Title
The Livvi-Karelian conjuctive adverbials in the newpapers Karjal Žurnualu and Oma Mua Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –
Date Sivumäärä – Number of pages
Finnish language Pro gradu -tutkielma x 20.5.2016 66 p. + 3 app.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
This study concentrates on the conjunctive adverbials of the Livvi-Karelian language. The aim of the study is to find out what kind of differences there are in the use of conjunctions in Finnish Karelian and Russian Karelian newspaper texts.
The research material consists of the Finnish Karelian newspaper Karjal Žurnualu and the Russian Karelian newspaper Oma Mua. The grammatical functions of the conjunctive adverbials in the Karelian language are examined on the basis of grammars by Arvid Genetz, E. V. Ahtia and Raija Pyöli. The overall picture of the conjunctive adverbials has been examined on the basis of the Finnish language. The Finnish grammar Iso suomen kielioppi has been used for
comparison.
The material from Karjal Žurnualu is collected between 2011 and 2015 and includes 10 issues. The material from Oma Mua is collected between 2009 and 2011 and includes 7 issues. The material consists of approximately 420
conjunctions which, in addition to conjunctive adverbials, include co-ordinating conjunctions and general conjunctions.
In addition to examining the use of conjunctive adverbials, the aim of the study is to compare other functions the conjunctions have in clauses and to examine whether the influence of Finnish is shown in the Finnish Karelian material.
Conjunctive adverbials are conjunctions which begin an adverbial clause. An adverbial clause functions as an attribute or an addition to the main clause in a complex sentence. The conjunctions in this study are the original Livvi- Karelian ku/gu, konzu, sendäh gu, kui and migu, kuni, and the Russian-based hos, sto, rounoku and buiteku. Conjunctive adverbials are divided into semantic classes which are temporal, causal, conditional and concessive. The examination of differences between Finnish and Karelian is based on this classification. The meaning of the conjunction always affects the way the clauses are connected, and the clauses are interpreted in their context. Depending on the context, even clauses connected by the same conjunction might offer different interpretation possibilities. The material shows there are semantic differences in the use of conjunctive adverbials in Finnish Karelian and Russian Karelian texts. The Finnish Karelian authors use the help of the model provided by the Finnish language in the formation of conjunctive adverbials. The material shows how the Finnish conjunctions affect the interpretation of the meaning relations. In complex sentences that are connected by conjunctive adverbials, the use of the conjunction is affected by how close it is to the corresponding Finnish conjunction. In the Finnish Karelian material, the most common conjunctions
corresponding the Finnish kun and kuin are the conjunctions ku/gu and kui, whereas the Russian Karelians favour the conjunctions migu and konzu. In many cases, the author can choose from several conjunctions, because many of the conjunctions in the Karelian language have crossing meanings. For example, the Karelian conjunction ku/gu corresponds both jos and kun in Finnish.
The use of the original Karelian conjunctions differs from the use of Russian-based loan conjunctions in the Finnish Karelian material in the case of the conjunctions hos, sto and rounoku. The use of hos is different only in the sense that in the Russian Karelian material it is also used in the meaning ‘even’ (Finnish edes). The use of the conjunction sto is most likely affected by the authors’ age. On the other hand, the Russian-based rounoku is almost solely used by Russian Karelians. The conjunctions which have only one option, i.e. kuni and hos, appear an equal amount of times in both materials. The material shows that the Finnish language affects the texts written by Finnish Karelian authors both in the case of conjunctions and other syntactic features.
Avainsanat – Keywords
conjuctive adverbials, Karelian language, semantics, syntax
1 JOHDANTO 1
2 KARJALAN KIELESTÄ TUTKIMUSKOHTEENA 4
3 KONJUNKTIOT JA NIIDEN KÄYTTÖ 8
3.1 Karjalan konjunktioiden kuvaus 8
3.2 Suomen konjunktioiden kuvaus 10
3.4 Temporaaliset, kausaaliset, konditionaaliset ja konsessiiviset suhteet 13
3.5 Konjunktioiden rajanvetoa 14
4 AINEISTO JA SEN KÄSITTELY 17
5 KARJALAN OMAPERÄISET ADVERBIAALIKONJUNKTIOT 20
5.1 ku/gu 20
5.1.1 Temporaalinen ku/gu 21
5.1.2 Kausaalinen ku/gu 25
5.1.3 Kausaalinen sendäh gu 28
5.1.4 Konditionaalinen ku/gu 32
5.2 konzu 36
5.3 kui 38
5.3.1 Temporaalinen kui 38
5.3.2 Konditionaalinen ja kausaalinen kui 40
5.3.3 Komparatiiviset kui ja migu sekä ku/gu 42
5.4 kuni 46
6 VENÄLÄISPERÄISET KONJUNKTIOT 49
6.1 hos 49
6.2 sto 53
6.3 rounoku, buiteku 56
7 TULOKSET 59
7.1 Erot adverbiaalikonjunktioiden käytössä 59
7.2 Muita huomioita 61
LÄHTEET
1 JOHDANTO
Käsittelen tässä pro gradu -tutkielmassa livvinkarjalan adverbiaalikonjunktioiden semantiikkaa.
Karjalan kieli on suomen läheisin sukukieli, mutta sen konjunktioiden käyttö poikkeaa merkittävästi suomen kielestä muun muassa venäjän läheisen vaikutuksen vuoksi. Aineistonani ovat karjalan kielillä ilmestyvät Karjal Žurnualu (’Karjalan sanomalehti’) ja Oma Mua (’Oma Maa’) -lehdet.
Tavoitteenani on tutkia, millaisia adverbiaalikonjunktioiden ilmaisemia semanttisia suhteita esiintyy suomenkarjalaisten ja venäjänkarjalaisten kirjoittajien karjalankielisissä teksteissä. Karjalankielisiä lehtitekstejä ei ole tähän mennessä vielä tutkittu lainkaan. Uutena karjalankielisenä julkaisuna Karjal Žurnualalla ei todennäköisesti ole ollut vielä vakiintuneita käytänteitä kielenhuollossa toisin kuin Oma Mua -lehdellä. Aineiston kokoaminen ja sen tutkiminen näistä kahdesta lehdestä on merkittävää sekä karjalan kielen syntaksin ja semantiikan että karjalankielisten lehtitekstien tutkimuksen kannalta. Pro gradu -työ edustaa karjalan kielen, tarkemmin aunuksenkarjalan eli livvin, kieliopillisten rakenteiden tutkimusta, joka yhdistyy äänne- ja muoto-opin semantiikan tarkasteluun.
Olen tarkastellut karjalan kielen adverbiaalikonjunktioiden käsittelyä Arvid Genetzin, E.V. Ahtian ja Raija Pyölin karjalan kielioppiteoksissa. Karjalan kielen kielioppien lisäksi keskeisenä lähteenäni tutkimuksessa on Iso suomen kieliopin verkkoversio (VISK) ja erityisesti sen luku Adverbiaalilauseet ja niiden merkitysvastineet (VISK § 1111), jossa on kartoitettu laajasti suomen adverbiaalikonjunktioiden semantiikkaa. Tutkimuskohdetta rajatessa olen tutkinut Genetzin (1884), Ahtian (1938) ja Pyölin (2014) oppikirjoja ja kieliopillisia tutkimuksia ja selvittänyt, millä tavalla adverbiaalikonjunktiot esitetään niissä. Koska tutkimuskirjallisuutta karjalan adverbiaalikonjunktioiden semantiikasta on varsin vähän, olen tässä tutkielmassa pohjannut tutkimustiedon osalta suurelta osin suomen kielen tutkimukseen. Riittävän karjalan kielen tutkimustiedon puutteen vuoksi olen käyttänyt VISK:n termistöä ja ottanut tutkimukseen ne karjalan konjunktiot, jotka syntaktis-semanttisesti VISK:n mukaan voidaan luokitella adverbiaalikonjunktioiksi. Pyölin ja Ahtian kielioppeja referoidessani käytän termiä alistuskonjunktio, mutta muutoin käytän Ison suomen kieliopin termiä adverbiaalikonjunktio (Jääskeläinen 2012: 501). Adverbiaalikonjunktio on lauseen adverbiaalina toimivan lauseen aloittava konjunktio. Puhuessani karjalan ja livvin kielen kieliopeista tarkoitan em. tutkimuksia ja oppikirjoja.
VISK:n laajaa käyttöä perustelen sillä, että karjalan konjunktioista ei ole tehty vastaavaa selvitystä ja tutkimuksessa voidaan käyttää VISK:n terminologiaa.
Kuvaan kunkin adverbiaalikonjunktion rakennetta ja semantiikkaa ja vertaan niitä KŽ:n esiintymiin. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat:
1) Onko suomenkarjalaisten ja venäjänkarjalaisten teksteissä semanttisia eroja adverbiaalikonjunktioiden käytössä? Jos on, niin millaisia?
2) Näkyykö suomen kielen vaikutus suomenkarjalaisten kirjoittajien adverbiaalikonjunktioiden käytössä?
3) Poikkeaako omaperäisten karjalan kielen konjunktioiden käyttö venäläisperäisten lainakonjunktioiden käytöstä suomalaisten aineistossa?
Livvinkarjalasta voi puhua kahtena alueellisena kielimuotona karjalan kielen nykyiseen puhuma- alueeseen vedoten. Olen erottanut Anneli Sarhimaan (2013) tavoin tässä suomenkarjalaiset omaksi puhujaryhmäkseen. Tutkimusasetelman kannalta on ollut luontevaa nimetä kahden maan kielimuodot suomenkarjalaksi ja venäjänkarjalaksi, kun niitä yhdistävä nimitys taas on livvinkarjala. Karjal Žurnualaan kirjoittavat lähinnä suomenkarjalaiset, kun taas Oma Muahan tuottavat materiaalia karjalaa äidinkielenään puhuvat venäjänkarjalaiset. Kontrastiivinen tutkimusnäkökulma voi paljastaa suomen- ja venäjänkarjalaisten välisiä mahdollisia eroja. Kaikki karjalan kielen puhujista ovat kaksikielisiä: Karjalan tasavallassa lähes kaikki karjalan puhujat osaavat myös venäjää (Karjalainen ym. 2013: 51) ja Suomessa kaikki karjalan puhujat ovat myös suomen kielen taitoisia (Sarhimaa 2013: 10). Suomenkarjalaisten kohdalla on mielenkiintoista tutkia, millaisia kahden lähisukukielen kieliopin semanttisia kohtaamisia syntyy, kun kaksikielisellä kirjoittajalla on kahden lähisukukielen merkitysvarannot käytettävissään.
Voi olettaa, että suurimmalla osalla suomenkarjalaisista on kielen tuottamisen kannalta käytössään karjalan konjunktiot, mutta suomen kielen vastaavien konjunktioiden merkitysvarannot.
Aiemmin suomenkarjalaisten kielestä Anneli Sarhimaa on todennut, että suomen kieli on vaikuttanut Suomessa asuvien karjalaisten kielimuotoon ainakin sanaston ja kieliopin tasolla (Sarhimaa 2013: 1).
Suomenkarjalainen oletettavasti käyttää sekä työssä että siviilissä enimmäkseen suomen kieltä, jolloin suomen kielen mallit vaikuttavat myös karjalaa kirjoitettaessa. Karjalan kielellä ei myöskään ole vakiintunutta, kattavaa kirjakieltä, joka olisi kaikille puhujille yhteinen, joten kirjoittajan käyttäessä karjalaa työkielenä hänen idiolektinsa (miltä alueelta kotoisin, miten paljon käyttää karjalaa, ikä jne.) todennäköisesti näkyy.
Tutkimuskohteeni ovat karjalan kielen adverbiaalikonjunktiot ku/gu, kui, konzu, kuni, sendäh gu, hos ja konzu. Suurelta osin tutkimukseni keskittyy ku/gu-konjunktion käyttötapoihin, sillä sen lisäksi että se on jo omana yksikkönään hyvin monikäyttöinen konjunktio, sitä käytetään myös liittokonjunktioissa. Olen rajannut tutkittavat konjunktiot tarkoituksella väljästi, sillä karjalan adverbiaalikonjunktioita ei ole aikaisemmin tutkittu. Lisäksi tarkastelen karjalan kielen kieliopeissa esillä olevia konjunktioita kui, migu, rounoku, buiteku, jotka esiintyvät vertailevassa ja rinnastavassa
käytössä, sekä yleiskonjunktiota sto. Näistä konjunktioista hos, sto, rounoku ja buitegu ovat lainoja venäjästä. Muut konjunktiot ovat omaperäisiä. Tavoitteena on muodostaa kielioppien ja aineiston pohjalta kuva siitä, millä tavalla adverbiaalikonjunktioita käytetään lehtiteksteissä. Tutkin myös komparatiivisia konjunktioita sekä yleiskonjunktiona toimivia konjunktioita saadakseni selkeän kuvan siitä, millaisissa rinnakkaisissa tehtävissä konjunktiot esiintyvät. Ongelma komparatiivisten konjunktioiden kanssa tuli oikeastaan vasta tutkimusaiheen rajauksessa, sillä ne käyttäytyvät syntaktisesti eri tavalla kuin adverbiaalikonjunktiot. Rounoku-konjunktion käyttö paljasti kuitenkin jo varhaisessa vaiheessa selviä eroja suomenkarjalaisten ja venäjänkarjalaisten aineistoissa, joten sisällytin sen ja muut komparatiiviset konjunktiot tutkielmaan saadakseni monipuolisemman kuvan sekä omaperäisiä sanoja muistuttavien konjunktioiden että vierassanojen käytöstä. Esittelen myös, millaisia muita käyttötapoja adverbiaalikonjunktioiden lisäksi näillä konjunktioilla livvissä on. Olen tarkastellut venäjästä lainattuja konjunktioita omana lukunaan ja selvittänyt, käyttäytyvätkö ne aineistoissa eri tavoin. Tutkimusaineistona on seitsemän Oma Mua -lehden numeroa vuosilta 2009–
2010 sekä kymmenen Karjal Žurnualu -lehden numeroa vuosilta 2011–2015. Aineistoni koostuu n.
420:sta konjunktioesiintymästä.
Pääfokus on kahden lehden kielen vertailussa. Tutkin kunkin konjunktion semantiikkaa karjalan ja suomen kielioppien ja aineiston tuella.Missä merkityksessä konjunktiot esiintyvät, ja millä tavalla ne vaihtelevat? Millaisia käyttötapoja adverbiaalikonjunktioilla on karjalassa?
Adverbiaalikonjunktioiden merkityssuhteita havainnollistaa esimerkiksi suomen kielen kun, jota karjalan kielessä vastaa ku/gu-konjunktio. Ku/gu vastaa käytöltään suomen kielen konjunktioita kun, jos, jotta ja että, kun taas karjalan kielen kui vastaa suomen sanoja miten, kuinka, että, jos, kuin ja kun. Kun konjunktioilla on tällaisia ristikkäisiä merkityksiä kahdessa kielessä, on mielekästä tarkastella, minkä vaihtoehdon kirjoittaja valitsee.
Luvussa 2 käyn läpi muutamia perusasioita karjalan kielestä. Luvussa 3 esittelen aineistoni ja tutkimusmenetelmäni. Luvussa 4 esittelen tutkimusaihetta konjunktioiden luokittelun ja merkitysten kannalta. Luvussa 5 käyn läpi kaikki aineistossa esiintyvät omaperäiset adverbiaalikonjunktiot ja luvussa 6 venäläisperäiset. Tutkielmassani käytän tilan säästämiseksi Karjal Žurnualasta lehden itsensä käyttämää lyhennettä KŽ ja Oma Muasta lyhennettä OM. Suomenkarjalan aineistolla tarkoitetaan suomenkarjalaisten kirjoittajien käyttämiä konjunktioita ja venäjänkarjalan aineistolla kaikkia venäjänkarjalaisten käyttämiä konjunktioita. Tämä siksi, että KŽ:n aineistossa on myös venäjänkarjalainen kirjoittaja. Livvinkarjalasta puhun livvinä ja livvinkarjalana. Termillä karjala tarkoitetaan karjalaa kielenä eli sen kaikkia murteita.
2 KARJALAN KIELESTÄ TUTKIMUSKOHTEENA
Karjala on suomen läheisin sukukieli, jonka pääasiallinen puhuma-alue on Venäjällä Karjalan tasavallassa (Palander 2015: 34, ks. liite 1). Suomalaisessa tutkimusperinteessä karjalan päämurteiksi luokitellaan yleensä varsinaiskarjala ja livvinkarjala. Venäjällä lyydi lasketaan yleensä kolmanneksi karjalan päämurteeksi, mutta Suomessa sitä on pidetty omana kielenään. Varsinaiskarjala jaetaan kahteen eri murteeseen, vienankarjalaan ja eteläkarjalaan. Eteläkarjalaan kuuluu lisäksi tverinkarjala, jota puhutaan Sisä-Venäjällä entisissä Novgorodin ja Tverin lääneissä. (Leskinen 1998: 376.) Rajakarjalaismurteilla tarkoitetaan entisen Suomen alueella puhuttuja karjalan murteita, joita ovat sekä livvi että eteläkarjala. Kielitieteessä termi ’karjala’ viittaa nimenomaan livviin tai vienaan tai karjalan kieleen yhtenä kokonaisuutena.
Venäjällä karjalan kieltä puhutaan Karjalan tasavallassa sekä Sisä-Venäjällä Tverin kaupungin pohjoispuolella. Karjalan tasavallassa karjalan kielen puhujia arvioidaan olevan noin 25 600 viimeisimpien väestölaskentojen (2010) mukaan (Karjalainen ym. 2013: 20–21). Livvinkarjalaa eli livvin murretta puhutaan Karjalan tasavallassa Aunuksen eteläosissa. Sitä nimitetään Suomessa usein aunuksenkarjalaksi tai aunukseksi. Suomenkarjalaa puhuttiin Raja-Karjalassa Salmin, Suistamon, Suojärven, Korpiselän, Soanlahden ja Impilahden pitäjissä. Lisäksi sitä on puhuttu Ilomantsin kunnan itäosissa ja Suomussalmen ja Kuhmon vienalaiskylissä Kuivajärvellä, Hietajärvellä ja Rimmissä.
Vuosina 1939–1945 Raja-Karjalan väestö evakuoitiin Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Pohjois- Pohjanmaan seuduille ja suurimpiin kaupunkeihin. (Sarhimaa 2013: 3, Hämynen 2014: 184.) Nykyisen karjalan murteet suomessa edustavat sen kahta päämurretta, varsinaiskarjalaa ja livviä.
Livvinkarjalaa puhuttiin Raja-Karjalassa Salmissa ja Suojärven itäosissa sekä Impilahdella (Kotus).
Nykyisen Suomen alueella karjalaa on puhuttu yhtä kauan kuin suomeakin. Kahden karjalan ja Karjalan muodostumiseen vaikutti ratkaisevasti Pähkinäsaaren rauha 1323, joka jakoi ennen sitä hyvin yhtenäisen muinaiskarjalan. Karjala jaettiin Novgorodin ja Ruotsin välillä, idän ja lännen kulttuuripiiriin. Stolbovan rauhassa 1617 puolestaan Käkisalmen lääni ja Inkeri liitettiin Ruotsiin.
Muun muassa korkean verotuksen ja vieraan uskonnon vaikutuksesta suurin osa alueen karjalaisväestöstä pakeni Venäjälle Novgorodin ja Tverin lääneihin. Stolbovan rauhan jälkeen monet karjalaisalueet suomalaistuivat voimakkaasti, mutta Raja-Karjalassa karjalaisasutus ja karjalan kieli säilyivät pitkään monipuolisten Aunuksen-yhteyksien vuoksi. Vuoden 1721 rauhassa Pohjois-Karjala jäi Ruotsille ja Käkisalmen läänin eteläosa palautui Venäjälle. Haminan rauhassa 1809 koko maa liitettiin autonomisena Venäjään, mikä ei aiheuttanut väestön kannalta merkittäviä muutoksia.
(Jeskanen 2005: 221.) Vasta Suomen itsenäistyessä ja rajan tullessa kahden Karjalan väliin yhteyden
Aunukseen katkesivat monilta osin. Aunuksenkarjalainen yhteisö säilyi melko yhtenäisenä toiseen maailmansotaan asti, jonka jälkeen karjalaisyhteisö koki suuren kulttuurillisen ja kielellisen murroksen, kun monet joutuivat jättämään kotiseutunsa ja erityisesti rajakarjalaisyhteisö hajosi ympäri Suomea. (Jeskanen 2005: 224–225.) Ennen sotia karjalan kieleen oli kiinnitetty huomiota, kun 1920- ja 30-lukujen kansallinen herätys venäjällä nosti kiinnostusta karjalan kieleen ja innosti kehittämään kirjakieltä, mutta muutoin Neuvostoliitossa karjalan kieltä ei juuri pidetty esillä. Sotien jälkeen karjalaisyhteisö painui muiden vähemmistöjen tavoin maan alle. (Zaikov 2003: 39–40.) Merkittävimpänä vaihetta voidaan pitää 1980-luvulla Neuvostoliiton glasnostin ja perestroikan politiikkaa sekä niitä seurannutta Neuvostoliiton hajoamista (Pyöli 1993: 18–24).
Nykyinen suomenkarjalan ja venäjänkarjalan jako asettuu pitkään Karjala-tutkimuksen historialliseen länsi-itä-jakoon, jolla maantieteellistä, kulttuurista ja kielellistä tilannetta hahmotetaan. Vielä 1940- ja 50-luvuilla karjala oli rajakarjalaisväestön aktiivisena käyttökielenä Suomessa. (Jeskanen 2005: 225.) 1970- ja 80-lukujenkin haastatteluaineistojen perusteella voidaan todeta, että karjalaiset eivät ole ole täysin kielellisesti täysin assimiloituneet suomen puhujiin (Heikkinen 1989: 103). Nykyään karjalan kielen puhujia arvioidaan asuvan Suomessa noin 2000–
5000 sitä aktiivisesti puhuvaa ja noin 20 000 kieltä jonkin verran osaavaa henkilöä (Sarhimaa 2013:
3, Kotus). Määrää on hankalaa arvioida, sillä kieltä sujuvasti puhuvia on jäljellä äärimmäisen vähän, eivätkä kaikki edes puhu tai koe puhuvansa karjalaa. (Nupponen 2005: 211, Sarhimaa 2013: 3.) Sotien jälkeen nyky-Suomessa karjalaisten ja heidän vanhempiensa puheessa suomen vaikutus on monilta osin vahva, eikä kieltä ole puhuttu juuri muualla kuin perheen tai lähisuvun parissa. Kodin ulkopuolella puhuttu kieli on ollut suomi jo ainakin 1960- tai jopa 1950-luvulta lähtien (Jeskanen 2005: 234–235).
Suomessa karjalan kielelle myönnettiin vähemmistöasema ja se hyväksyttiin Euroopan neuvoston alueellisia tai vähemmistökieliä koskevaan peruskirjaan vuonna 2009 (Kotus).
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että karjalan kielen ja kultuurin elvyttämis- ja edistämistoimintaan voidaan hakea julkista rahoitusta esimerkiksi opetuksen järjestämiseen. Karjalan kieleen sovelletaan eurooppalaista vähemmistökieliä ja alueellisia kieliä koskevaa peruskirjaa (Yle Uutiset 26.11.2009).
Kielellä ei siitä huolimatta ole minkäänlaista virallista asemaa, vaikka UNESCOn mukaan karjala luokitellaan uhanalaiseksi tai erittäin uhanalaiseksi kieleksi (Jeskanen 2005: 279). Peruskirjaan hyväksyminen ei muuttanut karjalan kielen laillista asemaa suomessa eikä sillä ole ollut lainsäädännöllisiä seurauksia. (Sarhimaa 2013: 6).
Karjalan varsinainen käyttöaste sekä Suomessa että Karjalan tasavallassa on melko alhainen ja puhujien keski-ikä korkea. Venäjällä Karjalan kieltä opetetaan jonkin verran päiväkodeissa ja kouluissa, mutta karjalankielistä kouluopetusta ei ole. Suomen puolella on toiminut yksi
karjalankielinen kielipesä. Järjestö- ja yhdistystoiminta on suuressa roolissa suomenkarjalaisen kulttuurin säilyttämisessä ja karjalainen identiteetti on monilta osin vahva. Lainsäädännöllisesti yliopistoilla, valtiolla tai erillisillä elimillä ei ole velvollisuutta kielenelvytystyöhön. Kielipesät ja karjalankielinen kouluopetus ovat käytännössä ainoa asia, joka jarruttaisi karjalankielisten assimilaatiota venäjänkielisiin ja synnyttäisi uusia karjalankielisiä sukupolvia. (Pasanen 2006: 115, 128–129.)
Anneli Sarhimaa (2013) on tutkinut suomenkarjalaisten kielitaitoa monitieteisessä ELDIA- projektissa vuosina 2010–2013. Tutkimuksessa lähetettiin suomenkarjalaisille henkilöille ympäri maata yhteensä 1024 kyselylomaketta, joista lopullisessa tutkimuksessa käsiteltiin 356 vastausta.
Vastaajista 16 % ilmoitti kyselyssä, että heillä on yksi tai useampi äidinkieli. 28 % ilmoitti äidinkielekseen tai yhdeksi niistä karjalan ja 86 % ilmoitti äidinkielekseen tai yhdeksi niistä suomen.
(Sarhimaa 2013: 8–9.) Otannan voidaan katsoa olevan ainakin osittain edustava ja kertovan, että suurin osa suomenkarjalaisista puhuu äidinkielenään suomea. Suurin osa vastaajista arvioi myös itse osaavansa suomea paremmin kuin karjalaa. Karjalan kielen käyttötilanteet rajoittuvat lähinnä sukulaisten ja ystävien kanssa käytäviin keskusteluihin. Raija Pyölin mukaan myöskään Venäjän Karjalassa livvinkarjalan puhujissa ei ole enää yksikielisiä puhujia (Pyöli 1996: 75, 116).
Karjalan kieltä Suomessa ylläpitävät aktivistit ovat enimmäkseen taustaltaan rajakarjalaisten jälkeläisiä ja pieni joukko kieliaktivisteja, yhdistyksiä ja seuroja pitää kieltä näkyvillä. Karjalaisten kielellisten oikeuksien määrittelyä vaikeuttaa se, ettei karjalankielisten lukumäärästä ole mitään virallista tilastoa, ja historiallisen taustansa vuoksi karjalaiset Suomessa muodostavat heterogeenisen ja epäyhtenäisen vähemmistöryhmän (Sarhimaa 2013: 3). Kielellisten ja sosiaalisten verkostojen erilaistuminen ovat nopeuttaneet puhujayhteisön hajoamista (Hämynen 2014: 203).
Karjalan kielellä on julkaistu lehtiä ennen OM:n ja KŽ:n julkaisuakin, mutta niiden julkaisuajankohta sijoittuu pitkälle ennen toista maailmansotaa (KŽ 1/2011: 2). 1920- ja 30-luvuilla ilmestyneet karjalankieliset lehtitekstit, joita julkaisivat esimerkiksi Aamun Koitto, Laatokka ja Toukomies, olivat enimmäkseen ortografialtaan kirjavia. Salmin Mantsinsaarella vuosina 1913–1917 julkaistiin Karjalan Wiestit -nimistä sanomalehteä, joka toimi ensimmäisen ilmestymisvuotensa kahdella kielellä, livviksi ja venäjäksi (Pyöli 2015: 515). Karjalan sivistysseuran Karjalaisten sanomat -lehdessä käytettiin niin vienan kuin livvinkin murteita. Se ilmestyi vuosina 1917–1918. Sen jälkeen lehti alkoi puolustaa Itä-Karjalan Suomeen yhdistämistä ja suomen kielen asiaa. Vuonna 1920 Sortavalassa ryhdyttiin julkaisemaan evakoille suunnattua lehteä Vapaa Karjala, jossa käytettiin myös livvin murretta. Tässä Karjalan Kansalaisliiton lehdessä työskenteli myös karjalan kielen tutkija Edvard V. Ahtia. Suojärvellä 1934 perustettu Karjalan Kansallisseura ryhtyi puolustamaan karjalan kirjakielen laatimista. Neljän vuoden kuluttua perustettiin Karjalaisuuden ystävien liitto. Nämä
järjestöt julkaisivat seuraavia lehtiä: Rahvahan sana 1935, Karjalaisuuden ystävät 1938–39 ja Karjalan vapaus 1934–36. Niiden kirjoitukset olivat suurimmaksi osaksi livvin ja vienan murteilla.
Itä-Karjalan suomalaisvallan vuosina 1941–1944 Karjalan Sivistysseuran lehti Viena-Aunus perustettiin taas karjalankielisiä tekstejä varten. Lehti toimi propagandalehtenä ja se julkaisi runsaasti karjalankielisiä kirjoituksia vallatun alueen karjalaisille. Myöhemmin 1960- ja 70-luvuilla Raja- Karjalan sivistysseuran Nuori Karjala -lehti alkoi julkaista kirjoituksia karjalaksi ja siitä tuli siirtolaisille tärkeä tiedonvälityskanava. Ylipäätään suomen kielellä oli karjalaa korkeampi status Raja-Karjalassa ja suomen vaikutus alkoi näkyä karjalaisten puhutussa ja kirjoitetussa kielessä hyvin varhain (Pyöli 2015: 517).
Sotien jälkeen karjalankielisiin teksteihin saattoi silloin tällöin törmätä suomenkielisissä karjalaislehdissä ennen kaikkea ”murrepakinoina” esimerkiksi Nuori Karjala -lehdessä. Vasta 1970- ja 80-luvuilla globaalin vähemmistöjen tietoisuuden noustessa karjalaa alettiin käyttää useammin ja sanomalehdistä esimerkiksi Oma Suojärvi -lehti näytti suuntaa kielenvalinnassa. Karjalankielistä lehdistöä ei ole siis ollut Suomessa ennen KŽ:n perustamista (KŽ 2011: 4). Kirjakielen puutteen haaste on myös se, että kirjoittajat eivät välttämättä ole tottuneet näkemään tai lukemaan omaa kieltään kirjoitettuna, eikä ole kirjakielen traditiota, jonka pohjalta kaikilla olisi yhteinen yleiskielen muoto. Kuten Raija Pyöli on todennut, vielä parikymmentä vuotta sitten karjalaksi kirjoitettiin varsin vähän ja esimerkiksi hänen itsensä käyttämä kielimuoto edusti vain sitä, jota hänen salmilaisessa perheessään puhuttiin (2010: 1).
3 KONJUNKTIOT JA NIIDEN KÄYTTÖ
3.1 Karjalan konjunktioiden kuvaus
Karjalan kielen konjunktioista ei ole tehty samanlaista deskriptiivistä kartoitusta kuin suomen kielessä. Konjunktioiden määritelmät vaihtelevat jonkin verran, ja olen päätynyt tässä työssä käyttämääni käsittelyjärjestykseen Raija Pyölin, E. V. Ahtian ja Arvid Genetzin kielioppien perusteella. Olen esittänyt varsinaisen adverbiaalikonjunktiokäytön aineistossa sekä sen jälkeen olen pohtinut esimerkiksi konjunktioiden rinnastavaa käyttöä. Karjalan kieliopeissa konjunktioiden kartoitukset ja kuvaukset vaihtelevat paljonkin. Arvid Genetzin kielioppi vuodelta 1884 kokoaa jotakuinkin kaikki siihen mennessä tiedossa olleet livvinkarjalan piirteet. Genetzin kielioppi on kuvaukseltaan sekä normatiivinen että jossain määrin kontrastiivinen, sillä livvinkarjalan kuvaus esitetään suomeen verraten. Kuten Genetz itse toteaa esipuheessa:
”- - tämä teos on pidettävä ainoastan valmistustyönä varsinaiseen Aunuksen kielen tutkimukseen, koska iso osa tämän murteen alaa, Salmista, Tulemjärvestä ja Vieljärvestä etelään päin ynnä Aunuksen kaupungin ympäristö, on vielä aivan tutkimatta, ja koska nämätkin koossa olevat tiedot on enimmäkseen vain sivumennen saatu.” (Genetz 1884: 5)
Genetzin teoksessa kaikki konjunktiot on niputettu yhden termin alle, eikä alistavia ja rinnastavia konjunktioita ole eroteltu. Niitä käsitellään kieliopissa partikkelien yhteydessä, ja niiden joukossa on myös interjektioita ja adverbejä. Varsinaista syntaktis-semanttista käsittelyä Genetzin kieliopissa ei siis adverbiaalikonjunktioiden osalta ole.
Edvard V. Ahtian kieliopin uuden painoksen esipuheessa Martti Penttonen toteaa, että siinä on joitakin terminologisia ja luokituksellisia eroja nykypäivän karjalan kielioppeihin, mutta se edustaa selvästi samaa karjalan kieltä, mitä tänä päivänä puhutaan (1938/2014: 3). Alistuskonjunktiot erotellaan rinnastuskonjunktioista, ja alistuskonjunktioiden kategoriassa luetellaan kattavasti semanttisia luokkia (Ahtia 1938: 140–147). Konjunktioiden käyttöä havainnollistetaan lukuisin esimerkkilausein. Livvissä esimerkiksi finaalisuutta on mahdollista ilmaista myös ilman konjunktiota:
Suittoh panen, ehki toičči vastah tulov (jotta olisi sitten tarpeen tullen). (Ahtia 1938: 143)
’Säästöön panen, ehkä toiste vastaan tulee.’
Myös Genetzin kieliopissa todetaan, että ”konjunktioneja jätetään usein pois” (1884: 194).
Raija Pyölin (2014) Livvinkarjalan kielioppi on puolestaan tarkoitettu ennemminkin oppikirjaksi ja yleiskatsaukseksi kuin kieliopin deskriptiiviseksi kuvaukseksi. Kieliopin pohjana on vuonna 2002 ilmestynyt Ljudmila Markianovan livviksi kirjoitettu Karjalan kielioppi, joka on tarkoitettu Venäjän Karjalan koulujen käyttöön luokille 5–9. Pyöli on soveltanut teosta suomalaisille aikuisopiskelijoille, jotka haluavat opiskella karjalaa. Termistöä käännettäessä livvinkieliset ilmaukset on käännetty suomeksi, ja kieliopin teoriaa on selvennetty suomenkielisin esimerkein. (Pyöli 2014: 8.) Pyölin kuvauksessa ”konjunktiot eli sidesanat yhdistävät lauseita tai lauseen osia”. Ne luokitellaan rinnastus- ja alistuskonjunktioihin. Alistuskonjunktioista kerrotaan, että ne ovat sivulauseen alussa ja yhdistävät niitä päälauseisiin. (Pyöli 2014: 147.) Tämä jako ja selitys ovat nähtävissä monissa suomenkin oppikirjoissa.
Pyölin kieliopissa on esitetty yhdenlainen alistuskonjunktioiden luokittelu, ja olen päätynyt tarkastelemaan myös tätä jaottelua VISK:n valossa. Pyölin luokituksessa on myös sellaisia konjunktioita, joita ei voi varsinaisesti luokitella adverbiaalikonjuktioiksi. Esimerkiksi rounoku- konjunktiolla ei ole samanlaista yhdistävää tai adverbiaalista suhdetta ilmaisevaa tehtävää, vaan sen merkitys on vertaileva ja osittain rinnastava. Aineistossa on konjunktioita, joilla on vertaileva funktio (ku, kui), mutta jotka omaavat myös adverbiaalikonjunktion tehtävän. Pyölin luokituksesta on jäänyt pois yksi keskeinen livvinkarjalan konjunktio: konzu. Esimerkeissä keskitytään yleisesti alistaviin suhteisiin. Pyölin luokituksessa on myös ilmaigo-konjunktio, josta en löytänyt yhtään esiintymää aineistostani. Ahtian kieliopissa mainitaan adverbiaalikonjunktioiden luokat: temporaalinen, kausaalinen, konditionaalinen ja konsessiivinen, mutta niitä nimitetään alistuskonjunktioiksi.
Samassa yhteydessä Ahtia käsittelee yleis- eli ekplikatiivikonjunktiot, komparatiivikonjunktiot ja interrogatiivikonjunktiot. Karjalan kielen konjunktioiden kuvauksen suurin ero suomen kielen nykykielioppeihin nähden on se, että raja rinnastavien ja alistavien konjunktioiden sekä konjunktioiden syntaktis-semanttisten tehtävien välillä esitetään selvänä. Kuitenkin viimeaikainen tutkimus on osoittanut, että konjunktioita voi harvoin jakaa yksiselitteisesti ryhmiin semantiikkansa ja tehtäviensä perustella (Jääskeläinen, Koivisto 2012: 591). Semantiikan osalta karjalan tutkimusta on tehty lähinnä venäläislainoista ja kaksikielisyydestä (esim. Pyöli 1993, 1996, Sarhimaa 1999) ja tällöinkin on tutkittu ennemmin lekseemien lainautumista kuin lauseiden sisäisiä semanttisia suhteita (mm. Ojanen 1988).
Raija Pyölin (2014: 147–149) mukaan livvinkarjalan kielen alistuskonjunktioihin kuuluvat aikaa ilmaisevat gu/ku, kuni (’kun’, ’kunnes’) ja konzu (kun), syytä ilmaisevat gu/ku, sendäh gu/ku ja ga (’että’;, ’koska’, ’niin’), tarkoitusta ilmaiseva gu/ku (’kun’), ehtoa merkitsevät ku ja ku vai (’jos’,
’kunhan vain’) ja myönnytystä tarkoittavat hos ja hot (’vaikka’). Lisäksi livviin kuuluvat vertailua ilmaisevat konjunktiot gu/ku (’kuin’), rounoku, buiteku, (’ikään kuin’) migu (’kuin’) sekä kui (’kuin’)
ja selittämistä što/ku (’että’), kui (’kuin’, ’kuten’) ja ilmaigo (’ilmankos’). Genetzin Tutkimus Aunuksen kielestä käyttää nimitystä livvin ”konjunktionit” (1884: 186–187). Genetzin kieliopissa näkyy esimerkiksi sto-konjunktion lainautuminen, joka on suoraan venäläisessä äänneasussa što-bi.
Adverbiaalikonjunktioista nykyisen luokituksen mukaan Genetzin 1 kieliopissa mainitaan buitto-kui
’ikään kuin’, ga ’niin’, hoz ’vaikka’; hot ’vaikka’, ’ehkä’. Edvard Ahtian karjalan kieliopissa vuodelta 1938 alistuskonjunktioiden kerrotaan ilmaisevan yleiseen alistamista, seurausta, tarkoitusta, syytä, aikaa, ehtoa, myönnytystä, vertausta ja kysymistä (1938: 142–147).
Karjalan kielen kieliopeissa alistuskonjunktioihin on luokiteltu kuuluvan lausumapartikkelien tyyppisiä lekseemejä, joiden käyttö ja luokittelu poikkeavat suomen kielen kieliopista.
Lausumapartikkelien tehtävä on osittain sama kuin konjunktioilla, mutta konjunktioiden paikka lauseessa on kiinteä ja niiden tehtävänä on selkeämmin osoittaa lausekkeiden ja lauseiden välisiä alistus- ja rinnastussuhteita (VISK § 812). Lauseiden välisiä suhteita ilmaisevat suomen kielessä esimerkiksi konnektiivit kuten ikään kuin, jota vastaa karjalassa alistuskonjunktioksi luokiteltava laina venäjän adverbista rounogu. Konjunktion ja konnektiivin erona on yleensä pidetty ensinnäkin sitä, että konjunktion paikka lauseessa on aina sen alussa. Konnektiivi voi esiintyä keskellä lausetta.
Toinen ero on se, että konnektiivin luoma kytkös on väljempi, kun taas konjunktio yhdistää lauseita kiinteänä pidetyllä tavalla. Konjunktiot yhdistävät lauseita tai lausekkeita, konnektiivit puolestaan laajempia kokonaisuuksia. (Jääskeläinen & Koivisto: 596.) Suuri osa konnektiiveista on partikkeleita (VISK § 820).
3.2 Suomen konjunktioiden kuvaus
Selvitän livvinkarjalan konjunktioiden käyttöä aineiston pohjalta pääasiassa suomen yleiskieleen verraten. VISK:n mukaan adverbiaalikonjunktioihin lukeutuvat koska, kun, jos, ellei, jollei, mikäli, vaikka, joskin, jos, kohta ja jotta. Suomen kielessä konjunktiot kuin ja että omaavat myös rinnastuskonjunktion piirteitä. Karjalassa näitä konjunktioita vastaavat ku/gu, kui, migu ja sto. Myös konjunktio kunnes (karjalassa kuni) on poikkeuksellinen ja ryhmän jäsenenä marginaalinen. Suomen kielen konjunktiot ilmaisevat aikaa, syytä, ehtoa tai myönnytystä. Pyölin kieliopin mukaan livvin adverbiaalikonjunktioilla konjunktioiden avulla ilmaistaan edellä mainittujen lisäksi vertailua ja selittämistä (2014: 148). Tarkastelen näitä eroja aineistossa.
Yksinkertaisia peruslauseita voi yhdistää toisiinsa rinnastamalla ja alistamalla. Rinnastuksessa eli koordinaatiossa, eli kyse on kyse kahden tai useamman samafunktioisen lauseen yhdistämisestä
1 Termi ja suomennokset Genetzin.
samoina lauseenjäseninä. Alistus eli suboordinaatio taas koskee vain kahta lausetta kerrallaan.
Alisteinen eli sivulause ei toimi yhdyslauseen tasolla lauseena, vaan yksinkertaisen lauseen nominaalijäsenen tavoin mm. subjektina, objektina tai adverbiaalina. Rinnasteiset lauseet eivät ole keskenään lauseenjäsensuhteissa erilaisia, vaan samoja. (Hakulinen – Karlsson: 1979: 331.) Tutkimukseni kohteena ovat adverbiaalilauseet. Lauseet muodostuvat toisiinsa kytketyistä elementeistä. Konjunktio luokitellaan syntaktisesti sen mukaan, millaisessa suhteessa lauseet esiintyvät toisiinsa nähden. Tämä on yleinen jakoperuste rinnastus- ja adverbiaalikonjunktioille.
Rinnastuskonjunktio esittää kaksi samanarvoista lausetta kytkettynä toisiinsa. Adverbiaalikonjunktio on yleensä adverbiaalilauseen alussa ja ilmaisee esimerkiksi ajallista tai syy-seuraussuhdetta.
Adverbiaalilauseelle ominaista on se, että se toimii adverbiaalina ja sisältää adverbiaalikonjunktion.
Myös lause siis esiintyy adverbiaalina: Jään kotiin, jos sataa. (VISK s.v. adverbiaalilause) Terminä alistuskonjunktiona riittää kuvaamaan yleisluontoisempaa lauseiden välistä suhdetta, mutta lauseen adverbiaalisuusuhde ei välity siitä. Muita jaksojen välisiä suhteita voivat olla yleisesti alisteinen täydennys tai vertailun kohde. Konjunktioista näitä suhteita osoittavat yleiskonjunktio että ja vertailukonjunktio kuin. (VISK § 816.)
Suomen kielen tutkijat Ilona Herlin (1997a, 1997b, 1998), Anni Jääskeläinen (2012) ja Aino Koivisto (2012) ovat tarkastelleet adverbiaalikonjunktioiden semantiikkaa. Herlin on tutkinut kun- ja koska-konjunktioiden käyttötapoja ja keskinäisiä suhteita sekä kausaalikonnektoreita.
Konnektoreiksi kutsutaan mm. sellaisia adverbejä, liitepartikkeleita ja muita vakiintuneita sanaliittoja, jotka yhdistävät lauseen osia ja täsmentävät niitä semanttisesti kuitenkaan omaamatta kuitenkaan kiinteää paikkaa lauseessa. Ne luovat tekstiin sidosteisuutta ja luovat tekstiin kirjoittajan näkökulmaa (Karvonen, Pirjo 1995: ). Jääskeläinen on tutkinut kunnes-konjunktiota ja Koivisto ja, mutta ja että -konjunktioita lausuman ja puheenvuoron lopussa. Nämä tutkimukset liikkuvat kognitiivisen kieliopin alalla. Koska- ja sillä-konjunktioiden semanttisia ja syntaktisia eroja on kattavasti kuvannut Leena Kytömäki (1985). Suomen kielen adverbiaalikonjunktioiden tarkastelu on viime vuosina laajentunut puhuttuun kieleen ja keskustelujen tarkastelemiseen. Puhutussa kielessä konjunktioiden kategoria näyttäytyy hieman erilaisena kuin kirjoitetussa kielessä. Tällaisia ovat esimerkiksi kysyvät (esim. ai, tokko), lisäävät (esim. ja, et(tä) vaikka(pa)), selittävät (esim. ku(n), kerran, siis, näet) ja affektiset (esim. jospa, kunpa) lausumapartikkelit (VISK § 801) ja niiden kategoriat.
Suomessa adverbiaalilause on lauseen etu- tai jälkijäsenenä. Yhdyslauseen ensimmäistä jäsenlausetta nimitetään etujäseneksi, esim. vaikka-konjunktiolla alkavaa adverbiaalilausetta seuraavassa yhdyslauseessa: Vaikka sataisi kaatamalla, lähden lenkille (VISK s.v. etujäsen). Koska- lause esittää perustelun tai selityksen ensimmäisenä olevalle asialle, joten luonteva paikka on
jälkilauseessa (VISK § 1133). Suomessa adverbiaalikonjunktion tavallinen paikka on lauseen alussa.
(VISK § 818)
Vaikka olin kuullut vitsin monasti, en ärtynyt.
Adverbiaalikonjunktioista kun ja työvoivat sijaita lauseessa ensimmäisen lausekkeen jäljessäkin:
Kesällä kun lähtee matkalle, niin kukkien kastelija muistaa kastella madotkin.
Lause voi olla myös epärestriktiivinen lisäys:
Jos rehellisiä ollaan, pieni epäilys on kiusannut koko kesän.
Työssäni keskityn adverbiaalikonjunktioihin, mutta eroa kahden lehden ja kielimuodon välillä tutkiakseni olen tarkastellut myös konjunktioiden muuta käyttöä. Esimerkiksi karjalan kielen hos- konjunktiota käytetään karjalassa adverbina, joka vastaa suomen kielen adverbia edes, mutta suomenkarjalaiset kirjoittajat eivät teksteissään käytä sitä tässä merkityksessä. Konjunktioilla ku/gu ja kui on myös käyttöä useammassa ryhmässä. Karjalan kielen ku/gu vastaa suomen kielen konjunktioita että, jotta, kun ja jos. Lisäksi konjunktiot mudostavat kiteytyneitä rakenteita kuten olgah hos kui (’olkoon vaikka miten’). Konditionaalisuuden ilmaisemisessa taas käytetään usein kiteymää ku vai.
Adverbiaalikonjunktioiden lisäksi alistavien konjunktioiden joukkoon lukeutuu myös syntaktisesti muita tehtäviä toteuttavia konjunktioita. Tämän työn kannalta niistä tärkein ovat yleiskonjunktiot sto ja ku, jotka vastaavat suomen kielen konjunktiota että. Yleiskonjunktiolla alkava lause tai alisteinen kysymyslause toimii subjektina, objektina tai predikatiivina, kun konteksti mahdollistaa abstraktin lauseenjäsenen:
Kodvazen peräs soittau erähän buaban telefon da kaikin kuultih, kui häi sanoi omale tyttärele: “Tuo vai tuo, anna Dimanke yhtes tiä elostetah”. (OM 3/2010: 4)
’Hetken kuluttua erään papan puhelin soi ja kaikki kuulivat, että hän sanoi omalle tyttärelleen:
”Tuo vain tuo, anna Diman kanssa yhdessä täällä asustella.”’
Lauseessa voi olla myös tukipronomini, joka nominaalistaa lauseen (VISK § 1145). Suomessa myös jos- ja kun-lauseet sekä vaikka-lauseet toimivat joidenkin verbien yhteydessä subjektina, objektina tai adverbiaalitäydennyksenä. (VISK 1144.) Karjalassa esiintyy vastaavaa käyttöä on konjunktioilla ku/gu, kui, sto ja hos. sto-lauseet sekä ku/gu-lauseet toimivat itsessään myös lauseenjäsenenä kuten subjektina, objektina tai predikaattina. Koska niin moni aineistoni konjunktioista esiintyy myös lauseenjäsenen tehtävissä, käsittelen näitä syntaktisesti erityyppisiä tapauksia lyhyesti. Useimmilla konjunktioilla on muutakin kuin adverbiaalikonjunktiokäyttöä.
Paljas eli tukipronominiton lauseobjekti esiintyy tyypillisesti predikaatin jäljessä (VISK § 1146).
Sto-konjunktion käytössä näkyy suomen että-lauseen tyypillinen kieliopillinen käyttö. Suomen kielessä että-lause toimii useimmiten kirjoitetussa kielessä objektina.
Mie usson, sto terväh rubiemmo dai opastamah lapsie perusskolas karjalan kielel. (KŽ 1/2011: 2)
’Uskon, että ryhdymme nopeasti opettamaan lapsia peruskoulussa karjalan kielellä.’
Melkein kaikissa esiintymissä hallitsevan lauseen predikaatti on tällöin mentaalinen (sanomis-, ajattelu-, tunne- tai havaitsemisverbi) (tässä: olla hämmästynyt, laatia, uskoa), joka voi olla vaikutusta suomen kielestä. (ks. ISK § 1149) Kirjoitetussa kielessä tyypillinen että-lauseen objektikseen saava verbi on sanoa (Koivisto 2011: 167). Lauseiden suomennos ja tulkinta riippuvat joskus painotuseroista: kun-ilmauksessa painottuu kuitenkin kokemuksen aikakehys ja että-lauseessa alisteinen propositio tosiasiana (VISK § 1151).
3.3 Temporaaliset, kausaaliset, konditionaaliset ja konsessiiviset suhteet
Adverbiaalikonjunktioiden ydintehtävinä eri kielissä ovat temporaalisten, kausaalisten, konditionaalisten ja konsessiivisten suhteiden ilmaiseminen. Syntaktisesti ne liittävät lauseita toisiinsa olematta itse lauseenjäseniä, ja konjunktioille yleensä määritellään muitakin tehtäviä, kuten paikan, substituutin, preferenssin, samanaikaisuuden (engl. concomitant) ja additionaalisuuden ilmaiseminen (Kortmann 1999: 376).
Temporaalisuudella tarkoitetaan aikasuhteiden ilmaisemista. Tyypillinen esimerkki tästä on suomen kun. Kahden tilanteen ajankohtien ja kestojen keskinäinen suhde voidaan ilmaista yhdyslauseessa, jonka toinen osa sisältää jonkin temporaalisen suhteen merkitsimen. Tilanne voidaan esittää toiseen nähden kokonaan tai osittain samanaikaisena, aiempana tai myöhempänä (VISK § 1122).
A) Ku yhtyö školas piettyh kilbah keräin dokumentoi, kirjutin omahizis musteluloi. (OM 3/2010:
2)
’Kun toisaalla koulussa pidetyssä kilpailussa keräsin dokumentteja, kirjoitin omia muistelmia.’
Kausaalisten suhteiden ilmaisulla puolestaan tarkoitetaan syyn ja seurauksen kuvaamista lauseiden välisissä suhteissa. Kahden lauseen välillä vallitsee kausaalinen suhde, kun niiden ilmaisemat asiaintilat ovat keskenään syy- tai seuraussuhteessa. Toinen asiaintila esitetään toiselle syynä tai perusteluna. Jos kausaalisuhde painottuu seuraukseen syyn asemasta, on suhde konsekutiivinen.
Suarin omal luval, andau tiediä täh niškoi Suarile da pokoroiččehes kieldiä saldattoi kezoiččemas, sentäh gu kaikin hyö tämän täh voijah kuolta. (OM 4/2010: 4)
’Tsaarin omalla luvalla, antaa tietää tämän takia tsaarille ja anellen kieltää sotilaita juhlimassa, sen vuoksi että kaikki he tämän takia saattavat kuolla.’
B) Minä heidy sie piettelen, sendäh ku parembua ozua toivotan. (OM 4/2010: 1)
’Minä heitä siellä pidättelen, koska parempaa onnea toivotan.’
Jos taas painotetaan tarkoitusta, suhde on finaalinen (VISK § 1128).
C) Allus, konzu lapset vie oldih pienet da meil ukonke pidi midätah peittiä heis, sit myö hänenke keskenäh karjalakse pagizimmo, ku tytöt ei ellendettäs. (OM 1/2009: 3)
’Alussa, kun lapset olivat vielä pienet ja meillä miehen kanssa piti mitä tahansa salata heiltä, sitten me hänen kanssaan keskenämme karjalaksi puhuimme, jotta tytöt eivät ymmärtäisi.’
Konditionaalisuudella ilmaistaan ehtoa. Kahden lauseen välillä vallitsee konditionaalinen suhde, kun toinen esittää ehtoa, jonka vallitessa toisen ilmaisema asiaintila toteutuu tai on mahdollinen (VISK § 1134). Konditionaalinen konjunktio aineistossa on ku/gu.
D) Ku tahtonet eliä hyvin, sit pie talovuttu – kazvismuadu da žiivattua. (OM2/2009: 2)
’Jos tahdot elää hyvin, niin pidä taloutta – kasvimaata ja kotieläimiä.’
Konsessiivisuudella puolestaan tarkoitetaan asiaintilojen välistä suhdetta, kun asiaintilojen sanotaan pätevän, mutta samalla implikoidaan niiden yhteensopimattomuutta kyseisessä kontekstissa: siitä, että toinen asiaintila pätee, olisi odotuksenmukainen seuraus toisen negaatio (VISK § 1139).
E) On vai yksi yhtehine puoli heil kaikil: hos opastuttih hyö vierahii kielii školis, ga ellendiä heidy suau vai veńakse. (OM 1/2009: 4)
’On vain yksi yhteinen puoli heillä kaikilla: vaikka opiskelivat he vieraita kieliä kouluissa, niin ymmärtämään heitä pystyi vain venäjäksi.’
Ainoa konsessiivinen konjunktio aineistossa on hos.
3.4 Konjunktioiden rajanvetoa
Suomen kielen konjunktiot koostuvat eri-ikäisistä muotoaineksista ja moni suomen kielen konjunktio perustuu pronominivartaloon (Herlin 1998: 21). Suomalais-ugrilaiseen kantakieleen ei voi palauttaa yhtäkään konjunktiota, mutta kantasuomeen voidaan jäljittää konjunktiot ku(in), että ja jos. Nämä konjunktiot ovat Lauri Hakulisen mukaan (1979: 74) todennäköisesti olleet alun perin adverbejä ja sama pätee karjalan kielen lisäksi muihinkin itämerensuomalaisiin kieliin.
Konjunktiossa morfologinen kompleksisuus korreloi merkityksen kompleksisuuden kanssa.
Konjunktion lyhyys eli usein yksitavuisuus kielissä yleisesti voidaan nähdä perussuhteiden merkitsemiseen liittyvänä seikkana. Jos konjunktio on morfologisesti kompleksinen, pidempi tai jopa moniosainen, sen voidaan ennustaa olevan myös merkitykseltään monimutkaisempi. (Kortmann
1999: 379.) Kun konjunktiota tutkitaan lauseessa, tehdään tulkintoja lauseiden välisistä merkityssuhteista. Konjunktioiden lisäksi lauseiden välisten suhteiden suuntaa ja rajoja ohjaavat konnektiivit eli konnektiiviset adverbit, partikkelit ja adpositiot (VISK § 1121). Jotkin karjalan kielen konjunktiot, erityisesti rinnastuskonjunktiot, muistuttavat merkitykseltään ja muodoltaan konnektiiveja, jotka kytkevät lauseita toisiinsa. Kahta lähisukukieltä verratessa luokittelut poikkeavat jonkin verran. Adverbiaalikonjunktion määrite on kuitenkin syntaktisesti melko selvä.
Adverbiaalikonjunktio kytkee adverbiaalilauseen muihin osiin ja osoittaa alisteisia suhteita kahden lauseen välille. Konjunktio kuuluu aloittaamaansa lauseeseen liitynnäisenä ja on hallitsevaa lausetta määrittävän adverbiaalilauseen alussa. Adverbiaalilause määrittää taustaa, asiantilaa, esittää ja jäsentää informaatiota ja toimii ilmauksen tulkinnan viitekohtana. (VISK § 1112.)
Vaikka VISK:ssa (§ 812) konjunktioiksi määritellään sanat, jotka ”kytkevät toisiinsa kahta tai useampaa lausetta, lauseketta tai sananosaa luoden niiden välille tietyn syntaktisen ja semanttisen suhteen”, on havaittu, että ne voivat kytkeä myös puheen ja tekstin osia toisiinsa tavalla, jota ei ole pidetty tavallisesti syntaktisena kieliopin näkökulmasta (Jääskeläinen & Koivisto 2012: 592).
Keskusteluntutkimuksen myötä on selvinnyt, että konjunktiot eivät pelkästään osoita syntaktisia suhteita lauseiden tai lauseyhdistelmien sisällä vaan myös keskustelun lausumien ja puheenvuorojen välisiä suhteita. ISK pohjaa syntaktiseen perinteeseen, jota sitten on täydennetty puhutun kielen ja vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmilla. Termi lausumapartikkeli on lisätty kuvaamaan konjunktioita silloin, kun ne toimivat muussa kuin lauseyhdistelmien tasolla (VISK § 801). Tässä tutkielmassa käsittelen konjunktioita lauseita toisiinsa kytkevinä elementteinä, en niiden käyttöä lausumapartikkeleina eikä konnektiiveinä, mutta käydessäni läpi karjalan kielen aineistoa olen huomannut, että esiintymissä on joitakin puhekielen piirteitä, joita voi kuvata juuri lausumapartikkeli- termin kautta.
Siitä huolimatta, että konjunktioluokkia on täsmennetty, niiden luokitus on säilynyt tähän päivään saakka kieliopeissa melko samanlaisena (Herlin 1998: 16). Viime vuosina puhutun kielen käytön tutkimus on pyrkinyt purkamaan konjunktiokategoriaa. Esimerkiksi yleiskonjunktion, adverbiaalikonjunktion ja rinnastuskonjunktion välinen ero ei ole aina selvä, kun ryhdytään tarkastelemaan esimerkiksi temporaalista konjunktiota kunnes tai kausaalista konjunktiota sillä.
Molemmilla on sekä alistavia että rinnastavia piirteitä. Anni Jääskeläinen ja Aino Koivisto (2012:
591) ovat artikkelissaan pohtineet konjunktion, partikkelin ja konnektiivin eroja asemaa luokittelun näkökulmasta ja käsittelyssä ovat adverbiaalikonjunktioista että, jos ja kunnes. Lauseiden sisältö ja lauseiden keskinäinen järjestys vaikuttavat merkitystulkintaan. Tutkijoiden mukaan konjunktion ja sen luokittelun määrittävät funktio ja kontekstuaalinen käyttö. Konjunktiosanoilla on
usein laaja merkityspotentiaali, joka osaltaan hankaloittaa sanaluokan määrittelyä, esimerkiksi konjunktiota koska voidaan puhekielessä käyttää myös adverbina, samoin konjunktiota konzu.
4 AINEISTO JA SEN KÄSITTELY
Käytän aineistona Suomessa ilmestyvää KŽ:a ja Venäjällä ilmestyvää OM:a. KŽ on ilmestynyt vuodesta 2011. Sen päätoimittajana toimii Pertti Lampi, joka myös kirjoittaa suuren osan artikkeleista itse. Kielenkääntäjänä toimii Ritva Lampivuo ja kieliasiantuntijana Marina Viglieva. KŽ:ssa suomalaisia kirjoittajia ovat mm. Pertti Lampi, Paavo Harakka, Martti Penttonen, Ritva Lampivuo ja Maria Kähäri. He ovat karjalan kielen opettajia ja karjalan kielen aktiiveja Suomessa. Kirjoittajat sekä tuottavat itse livvinkielistä materiaalia että kääntävät sitä. Esimerkiksi KŽ:n numerossa 3-4/2011 julkaistu artikkeli Kielipoliitiekku on yhteiskunnas joga kohtas on Martti Penttosen kääntämä karjalankielinen versio Pirkko Nuolijärven Helsingin Sanomissa 21.7.2011 julkaistusta tekstistä Kielipolitiikka on yhteiskunnassa kaikkialla. Lisäksi lehdessä on Saaran kuaskut da starinat -niminen palsta, jonka kohdalla on erikseen mainittu, että Suojärven kylästä kotoisin oleva Saara Tuovinen käyttää Leppäniemen ja Kaijasjärven kylien murteita. Nämä murteet luokitellaan eteläkarjalan kielimuotoon. Palstalle on koottu Lieksan Suojärveläiset ry:n Oma Suojärvi -lehdessä julkaisemia kaskuja ja tarinoita. Paavo Harakka kirjoittaa lehteen eteläkarjalan murteella, mutta koska kaikki kolme murretta ovat suomenkarjalan muotoja, en käsittele tässä tutkielmassa Suojärven murretta tai eteläkarjalaa erikseen. KŽ:n verkkosivuilla 27.10.2015 julkaistusta artikkelista käy ilmi, että kaikki KŽ:ssä julkaistut tekstit ovat olleet koko sen historian ajan livvinkielisiä Harakan ja Saaran tekstejä lukuunottamatta. KŽ:aa julkaisee Karjalan Kielen Seura. KŽ:n aineistossa on myös useita esiintymiä venäjänkarjalaiselta Ljudmila Markianovalta, joka on kirjoittanut lehteen artikkeleita. Analysoin Markianovan esiintymät venäjänkarjalan aineistoa vasten tarkastellen.
Oma Mua on perustettu vuonna 1990. Sen perustajina toimivat venäjänkarjalaiset kieliaktivistit Pekka Zaikov, Tatjana Klejerova ja Iivan Akila. Sen ensimmäisenä päätoimittajana toimi Viktor Makarov. Lehden keskimääräinen painosmäärä oli tuolloin 1500–2000 kappaletta, ja sen jakelualueena oli ainoastaan Venäjän Karjala. Nykyään OM:a voi tilata esimerkiksi Suomeen Karjalan Kielen Seuran kautta. Sen toimituksessa työskentelee kahdeksan henkilöä ja päätoimittajana toimii Natalia Sinitskaja. Lisäksi lehdessä ilmestyy myös lukuisien muiden livvinkarjalaisten kirjoittajien tekstejä. OM julkaisee tekstejä kaikilla karjalan kielen murteilla, mutta valtaosa sen kirjoituksista on livviksi. Sen painosmäärä on nykyään 500 kappaletta, ja sillä on karjalankielisiä lukijoita ympäri maailmaa. (Wikimedia: Oma Mua.)
OM:n verkkosivuilta löytyvät lehdet vuosilta 2009–2015. KŽ taas löytyy näköispainoksena lehden verkkosivuilta sen perustamisajankohdasta lähtien vuodesta 2011 tähän päivään saakka. KŽ ilmestyy 1–4 kertaa vuodessa, OM taas joka viikko. Lisäksi KŽ:n verkkosivuilla ilmestyy
säännöllisesti karjalankielisiä verkkouutisia ja tiedotteita. KŽ:n epäsäännölliseen ilmestymiseen vuosina 2011–2015 on vaikuttanut lehden taloudellinen tilanne (LVM:n tiedote 17.6.2014). Vaikka Karjalan tasavallassa on kielen puhujia enemmän kuin suomessa, myös siellä karjalankieliset lehdet ovat levikkiensä kipurajoilla. Lukijakunnat ovat suppeita, ja lehtiä tehdään pienillä budjeteilla (Journalisti 3/2009).
Aineistoksi on koottu KŽ:sta kymmenen numeroa, ja OM:sta seitsemän numeroa. Aineistoni koostuu noin 420:sta konjunktioesiintymästä. KŽ:ssa tekstiä on yleensä vähemmän, ja lehti myös ilmestyy epäsäännöllisemmin. Keräsin aineiston lukemalla lehdet läpi ja kirjoittamalla esiintymät muistiin. Vaikka sivumäärä on sama joka numerossa, OM:ssa tekstiä on huomattavasti tiiviimmin ja sanamäärä suurempi. Esiintymiä on siitä enemmän, vaikka lehden numeroita on vähemmän aineistossa.
Ongelmana monien itäisten itämerensuomalaisten kielten tutkimuksessa on niiden lähdekirjallisuuden vähyys. Olen lähtenyt analysoimaan karjalankielisten esiintymien suomen vaikutusta erittelemällä, mikä on lauseessa vierasta ja mikä omaa. Kuten Anneli Sarhimaa kirjoittaa (1988: 102): ”lauseiden omaperäisten piirteiden selvittämistä hankaloittaa kuitenkin huomattavasti ensinnäkin se, että itäisten ims. kielten syntaksi on kaiken kaikkiaan melko raivaamatonta. - - Karjalan kielen syntaksista on tehty toistaiseksi vain hajanaisia huomioita”. Toiseksi itämerensuomalaisista kielistä on tehty hyvin vähän vertailevaa tutkimusta. Ainoa tutkimusmenetelmä on vertailla kieliä toisiinsa empiriisesti ja hyödyntää aineistoa sekä olemassaolevia kielioppeja, jotka eivät välttämättä anna selvää kuvaa syntaktisesta variaatiosta. Sukukielisyysaspekti on yksi tärkeä osa erityisesti omaperäisten tutkimusta, lähes kaikilla omaperäisillä adverbiaalikonjunktioilla on vastine suomessa.
Livviin omaksuttujen lainasanojen osalta taas kiinnostavimpia ovat ne venäläislainat, joita ei muissa itämerensuomalaisissa kielissä esiinny. Suomi pohjautuu lähinnä pohjoiskantasuomalaiseen, karjala itäkantasuomalaiseen kantasuomen murteeseen.
Tutkimusmenetelmäni on ollut se, että olen ryhmitellyt esiintymät kunkin konjunktion mukaan ja jakanut ne ISK:n mukaista semanttista jaottelua soveltaen (VISK § 1121). Karjalan kielen kieliopeista käytössäni ovat olleet Raija Pyölin (2014: 147–149), Arvid Genetzin (1880: 186–187) ja E.V. Ahtian (1938: 139–147) kieliopit. Olen kääntänyt kaikki seminaariesitelmään päätyneet esimerkit livvistä suomeksi itse. Käännöksissä olen käyttänyt semanttisesti tarkkoja raakakäännöksiä.
Huomio on siis livvinkielisissä esiintymissä, ei käännöksen kohdekielessä. Tarkastelen, minkälaisia merkityksiä ne sisältävät ja erityisesti näkyykö KŽ:n aineistossa suomen vaikutus. Leipätekstissä olen merkinnyt kielenainekset kursiivilla ja esimerkeissä lihavoinut ne. Oman aineistoni esimerkit olen numeroinut. Konjunktioiden lihavointia perustelen sillä, että suurin osa konjunktioista on yksi- tai kaksitavuisia ja tekstiä on helpompi lukea ja käsitellä, kun kielenainekset erottuvat virkkeen seasta
selkeästi. Leipätekstissä taas kursiivi on selkeämpi. Joissakin esiintymissä kontekstin vuoksi mukaan on sisällytetty edeltävä tai seuraava virke.
5 KARJALAN OMAPERÄISET ADVERBIAALIKONJUNKTIOT
Käsittely koostuu kahden karjalankielisen lehden adverbiaalikonjunktioesiintymien kuvauksesta, vertailusta sekä tutkimusten esittelystä. Etenen niin, että esittelen jokaisessa alaluvussa karjalan konjunktion pääpiirteissään. Käsittelyn yhtenä osana on esitellä adverbiaalikonjunktioiden kuvausta karjalan kielen kieliopeissa ja verrata sitä sanomalehdissä käytettyyn kieleen. Tarkastelen, miten kutakin konjunktiota kuvataan Genetzin, Ahtian ja Pyölin kieliopeissa. Näiden tietojen pohjalta esittelen alaluvuissa OM:n esiintymät ja sen, minkälaista käyttöä niissä ilmenee. Vertaan tätä käyttöä KŽ:n esiintymiin ja keskityn erityisesti siihen, näkyykö KŽ:n esiintymissä suomen vaikutus.
Tarvittaessa selvitän VISK:n avulla suomen adverbiaalikonjunktioiden käyttöä tapauksittain sekä vertaan esiintymiä muuhun tutkimustietoon. Lyhyesti sanottuna analysoin esiintymiä sen perusteella, näkyykö niissä suomen vaikutus, ja jos näkyy, niin millä tavalla. Eri kielioppien ja sanakirjojen ortografiat poikkeavat hieman toisistaan, mutta niistä poimitut esimerkit on esitetty tässä tutkielmassa siinä muodossa kuin ne ovat alkuperäislähteessä. Käsiteltävät konjunktiot ovat ku/gu, sendäh gu, konzu, kui, migu, kuni, hos, sto, rounoku ja buiteku.
5.1 ku/gu
ku/gu-konjunktion suomenkielinen vastine on kun, joka on kieliopillisesti vanhasta pronominivartalosta ku- (kuka) muodostettu yksikön instruktiivi. Itämerensuomalaisissa kielissä ku- johtimiset konjunktiot esiintyvät kauttaaltaan merkityksissä ’jos’, ’kun’ tai ’että’. (Häkkinen 2009:
508.) ISK:n mukaan kun ilmaisee seuraavia semanttisia suhteita: kontrastiivinen, temporaalinen ja kausaalinen. Ilona Herlinin mukaan suomen kielessä sen keskeinen tehtävä on temporaalisuuden ilmaiseminen (1998: 10). Livvissä ku/gu-konjunktiolla tehtävä on laajempi, ja erityisen keskeinen ero on konditionaalisuuden ilmaiseminen. Ahtian kieliopissa finaalisuudesta ja konsekutiivisuudesta kerrotaan lauseenvastinein. Finaalikonjunktiolla alkavaa sivulausetta vastaa finaalirakenne (1938:
21). Konjunktiolle on soinnillisella klusiililla alkava variantti gu. Soinnillistuneet konsonantit g, b ja d ovat karjalassa alun perin venäjän kielen vaikutusta (Pyöli 1996: 194).
Arvid Genetzin tutkimuksessa karjalan ku-konjunktio on tulkittu samaksi kuin- ja gu- konjunktioiden kanssa merkityksissä ’niin kuin; kun’ t. ’että; jotta’. E. V. Ahtian lauseopissa ku on 1) eksplikatiivikonjunktio eli yleiseen alistava (vastaa yleiskonjunktiokäyttöä), 2) finaalikonjunktio eli tarkoitusta ilmaiseva, 3) kausaalikonjunktio eli syytä ilmaiseva tai 4) temporaalikonjunktio eli aikaa ilmaiseva:
1) Izändä käski kazakal, ku (= jotta) menis halguo leikkoamah.
’Isäntä käski kasakalle, että menisi halkoja hakkaamaan.’
2) Skamńal pidäs nosta, ku täydys käzi lageh.
’Penkille pitäisi nousta, jotta yltäisi käsi kattoon.’
3) Ilmaigo on bohatta, ku ni kel ni midä ei anna.
’Ilmankos on pohatta, kun ei kerran mitään kenellekään anna.’
4) Regi kai kuluksendelov sulal ku vedelet.
’Reki kai kuluu sulalla kun vetelet.’
Soinnillista varianttia gu ei mainita, myöskään komparatiivista käyttöä Ahtian kieliopissa ei ku- konjunktiolla tavata. ”Yleiseen alistavan” käytön voi nähdä tarkoittavan adverbiaalikonjunktiokäytön lisäksi suomen että-lauseita vastaavaa yleiskonjunktiokäyttöä eli lauseiden objekti-, subjekti- ja predikatiivikäyttöjä sekä muita suomen vastaavia suhteita (VISK § 1144). Raija Pyölin mukaan ku/gu ilmaisee seuraavia suhteita: ’(sitten) kun’, ’jos’, ’koska’, ’että’, ’jotta’ ja ’kuin’, toisin sanoen aikaa, syytä, tarkoitusta, ehtoa, vertailua ja selittämistä. Ku/gu-konjunktion semanttisia funktioita ovat siis temporaalisuus, kausatiivisuus, konditionaalisuus, komparatiivisuus ja eksplanatiivisuus. Ku/gu on aineistoni monikäyttöisin ja runsaimmin esiintyvä konjunktio. Tutkimustani varten olen tarkastellut 57 ku/gu-konjunktion esiintymää OM:sta ja KŽ:sta 55 konjunktiotn esiintymää. Konjunktioiden kokonaismäärään olen laskenut mukaan joitakin lause lauseenjäsenenä -tapauksia sekä komparatiivisia esiintymiä.
5.1.1 Temporaalinen ku/gu
OM:n aineistossani temporaalisia suhteita ilmaisee 9 ku/gu-esiintymää eli 11,3 % kaikista ku/gu- esiintymistä. Hallitsevan lauseen ja alisteisen suhteen tunnusmerkit ovat monilta osin samoja kuin suomen kielessä. Ilona Herlinin tutkimus Suomen kun (1998) pohjautuu runsaaseen aineistoon, ja siinä on käsitelty myös sitä, millaisia semanttisia suhteita kun-sanalla on suomen murteissa.
Lauseiden ilmaisemien tilanteiden päällekkäisyys tai alkamisajankohta hahmottuu eri tavoin.
Tilanteilla voi olla sama alkamisajankohta tai geneerinen päällekkäisyys. Kerronnassa kun-lauseille on tavallista, että kun-lauseen ilmaisema tilanne on aiempi kuin hallitsevan lauseen tilanne.
Hallitsevan lauseen tilanne voi myös sisältyä kun-lauseen aikaan tai toisin päin (VISK § 1123).
Karjalassa temporaalinen ku/gu näyttäisi useimmiten ilmaisevan sen kaltaisia asiaintilojen välisiä suhteita kuin samanaikaisten asiaintilojen kontrastiivisuutta ja erilaisia suhteita perättäisten asiaintilojen välillä, ja temporaalinen konjunktio konzu puolestaan esiintyy useammin tilanteiden ajallisten ajankohtien ja kestojen välistä suhdetta ilmaisevissa tapauksissa. Suhteessa muihin ku/gu- konjunktion käyttötapoihin temporaalisten tapausten määrä on melko pieni. Temporaalisia suhteita ilmaisee 79:stä konjunktioesiintymästä vain 9.
