Monimuotoinen paha näkymä

58 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8

Monimuotoinen paha

Pahuus on alati ajankohtainen in- himillisessä elämässä, mutta 2000- luvulla se on noussut uudella taval- la vilkkaan keskustelun kohteeksi filosofiassa sekä humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä. Terrori-isku- jen, yhä uusien sotien, luonnonka- tastrofien, nälänhädän, kouluam- pumisten ja – pienemmissä puit- teissa – yksityisten ihmisten ja perheiden tragedioiden täyttämäs- sä maailmassa reflektoivat, vastuul- liseen elämänasenteeseen pyrkivät ihmiset joutuvat kysymään, mik- si pahoja asioita tapahtuu – ja mi- tä pahuus itse asiassa on. Pahasta ja pahuudesta puhuttaessa käyte- tään nimenomaan englannin sa- naa evil (vrt. saksan Böse), jonka

kuvaamat ilmiöt ovat jotain muu- ta kuin vaisummalla sanalla bad kuvatut; myös termi wickedness on käytössä.

Pahan kriteerit

Pahaa koskevassa tutkimuksessa voidaan pohtia pahuuden määri- telmää eli kysymystä siitä, mitä kä- site paha tai pahuus tarkoittaa. Tä- hän liittyy kysymys pahuuden ole- muksesta: onko pahalla riittävät ja välttämättömät ehdot, joiden no- jalla pahat teot ja tapahtumat ra- jautuvat erilleen ei-pahoista? Voi- daan myös tarkastella pahuuden kriteerejä eli sitä, miten pahuus tai pahat teot ja tapahtumat tun- nistetaan ja erotetaan ei-pahoista.

Edelleen voidaan tutkia – yksilö- psykologisella, yhteiskuntatieteel- lisellä ja lopulta metafyysis-teolo- gisella tasolla – pahan selittämistä:

miksi pahuutta on? Käytännön elä- män ja yhteiskunnallisen keskuste- lun kannalta on tietenkin tärkeintä pohtia, kuinka pahuutta voitaisiin vähentää tai kuinka siitä päästäisiin eroon. Tällaisen keskustelun käy- miseksi on kuitenkin ymmärret- tävä, mitä pahuus on, ja ratkaista- va, onko tuo käsite ylipäänsä käyt- tökelpoinen inhimillistä toimintaa ja kärsimystä kuvattaessa.

Erityisesti filosofian piirissä on viime vuosina ilmestynyt run- saasti pahuutta käsittelevää kirjal- lisuutta. Perinteinen lähtökohta keskustelulle on teologinen ja us- konnonfilosofinen pahan ongelma (teodikeaongelma), joka asetetaan kysymällä, kuinka on mahdollis- ta, että kaikkivaltias, kaikkitietä- vä ja täydellisen hyvä Jumala sal- lii kaiken sen – selvästikin tarpeet- tomalta vaikuttavan – pahan, mi- tä maailmassa on. Filosofit ovat pohtineet pulmaa vuosisatoja; yk-

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8 59 si klassisista näkemyksistä on Au-

gustinuksen osin Platoniin saak- ka palautuva kanta, jonka mukaan pahuudella ei ole itsenäistä ”posi- tiivista” olemassaoloa, vaan se on hyvän puutetta. Uskonnonfilosofi- nen keskustelu pahan ja kärsimyk- sen oikeutuksesta – siitä, onko Ju- malalla ”oikeus” sallia se paha, jota hänen luomassaan ja ylläpitämäs- sään maailmassa on – ei rajaudu kristinuskoon, vaan sillä on lähtö- kohtansa mm. Vanhan testamen- tin Jobin kirjassa. Näyttäisi siltä, että teisti joutuu luopumaan joko Jumalan hyvyydestä, kaikkivaltiu- desta tai kaikkitietävyydestä – tai vaihtoehtoisesti kiistämään pahan olemassaolon ja tulkitsemaan sen vain näennäiseksi. Mikään näistä ratkaisuista ei vaikuta tyydyttäväl- tä, ja niinpä eräät uskonnonfiloso- fit päättelevätkin pahan ongelmas- ta ateismin.

Uudella ajalla pahan ongelman teologinen näkökulma on osittain, joskaan ei täysin, väistynyt maallis- tuneen, eettisesti ja poliittisesti jä- sentyneen pahuuskeskustelun tiel- tä. Keskeinen vaikuttaja tässä kehi- tyksessä oli Kant, joka 1700-luvun lopulla muotoili opin ”radikaalis- ta pahasta” ihmisluontoon ”juur- tuneena” taipumuksena. Samalla keskustelu on siirtynyt luonnolli- sesta pahasta, jonka kiteytymä va- listusajalla oli Lissabonin maan- järistys (1755), moraaliseen pa- haan, joka nykyihmisen ajattelus- sa ja kokemusmaailmassa kiteytyy

”Lissabon”-nimen sijasta paikan- nimeen ”Auschwitz”. Natsi-Saksan historiaan liittyvä laaja pahuuskes- kustelu on saanut filosofisia aspek- teja mm. Hannah Arendtin banaa- lin pahan käsitteen myötä.

Filosofien käsitykset pahas- ta vaihtelevat suuresti. Esimerkik-

si John Kekes on toistuvasti, muun muassa kirjassaan The Roots of Evil (2005), korostanut, että pahuus on tärkeä tietynlaisia tekoja ja niiden suorittajia kuvaava käsite ja se aset- taa haastavan selitystehtävän filo- sofiselle, psykologiselle ja sosiaa- litieteelliselle tutkimukselle, kun taas Philip Cole on teoksessaan The Myth of Evil (2006) kiistänyt, että pahuuden käsitteen avulla on- nistuttaisiin kuvaamaan mitään in- himillisessä toiminnassa tärkeää il- miökokonaisuutta. Siinä missä Ke- kes muistuttaa pahuuden todelli- suudesta ja kysyy, miten pahuutta voitaisiin (ei-teologisesti) selittää, Cole suosittelee käsitteestä luopu- mista. Toiset ajattelevat pahuuden jäävän ainakin jossain määrin kä- sittämättömäksi, tutkimattomaksi, mahdottomaksi ymmärtää (esim.

Richard Bernstein teoksessaan Ra- dical Evil, 2002). Yksimielisyys on saavutettu kenties vain siitä, et- tei pahuudelle ole tarjolla help- poa, kaikkien hyväksyttävissä ole- vaa määritelmää, kriteerejä tai se- litystä. Siinä missä filosofinen pa- huuskeskustelu useimmiten poimii esimerkkejä holokaustin ja muiden kansanmurhien kaltaisista käsittä- mättömyyksistä, joiden äärellä ra- tionaalinen diskurssi tuntuu vai- kenevan, arkipäiväisiä esimerkke- jä pahuudesta kohdataan vaikkapa sosiaalityön piirissä. Yhteiskun- nallisesti virittynyt paha on ihmis- arvon loukkauksia, halveksuntaa, ylenkatsetta. 

Pahuus kirjallisuudessa

Filosofisten tai yhteiskuntatieteel- listen tarkastelujen sijaan kirjalli- suuden professori Tarmo Kunnas lähestyy pahuutta kirjallisuuden- ja yleisemmin taiteentutkimuksen näkökulmasta. Suuren osan Paha-

kirjasta muodostavat tarkastelut eri kirjailijoiden ja teosten erilai- sista pahuuskuvauksista. Esillä on tässä kontekstissa ilmeisiä kirjaili- joita, kuten Goethe (Faust), Dosto- jevski (erityisesti Karamazovin vel- jekset), E. T. A. Hoffmann (Paholai- sen eliksiirit), Kafka (Oikeusjuttu), Wilde (Dorian Grayn muotokuva) ja Thomas Mann (Tohtori Faustus), mutta myös sellaisia, joita ei ehkä pahuuskeskusteluissa yleensä ole ensimmäisinä tullut vastaan, esi- merkiksi Boccaccio (Decamerone), Ionesco (Sarvikuono) ja Eino Lei- no (Helkavirret). Erityisen vaikut- tunut Kunnas näyttää olevan Bau- delairen Pahan kukista. Luonnolli- sesti myös Nietzsche, josta Kunnas on aiemminkin paljon kirjoittanut, on mukana.

Näistä ja monista muista kir- joista ja kirjailijoista esitettyjen ku- vausten ja tulkintojen yksityiskoh- tainen tarkastelu ei ole tässä mah- dollista. Kunnas kirjoittaa valikoi- mistaan teoksista vuolaasti, paikoin niiden juonta ja erityisesti pahuu- den kannalta relevantteja henkilö- hahmoja kattavasti esitellen. Hänen tyylinsä on kauttaaltaan esseistinen pikemmin kuin tiukasti tutkimuk- sellinen tai analyyttinen. Näin teok- selle löytynee laajasti kirjallisuudes- ta (ja pahasta) kiinnostuneita luki- joita pelkän akateemisen tutkijayh- teisön sijaan.

Aiemman tulkinta- ja tutkimus- kirjallisuuden kanssa käytävä dialo- gi jää kuitenkin verraten vähäiseksi.

Pahuuden filosofiasta kiinnostunut ehkä pettyy käsitteellis-argumenta- tiivisten tarkastelujen niukkuuteen, mutta Kunnas korostaa, että siinä missä rationaalinen kieli helposti unohtaa ”alitajunnan ja ilmiöiden moniselitteisyyden”, kirjallisuus ja taide voivat lähestyä pahuutta ”hul-

60 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8

lun rohkeudella sovinnaisen mo- raalin, kielenkäytön ja loogisen dis- kurssin tuolla puolen” (s. 8–9).

Kirjallisuuden kautta Kunnas tavoittaakin monia pahan ilmenty- miä: on esimerkiksi absurdia, kau- histuttavaa, kehnoa, tyhmää ja sai- rasta pahaa, mutta myös karismaat- tista ja (faustilaisittain) ”viisasta”

pahaa. Teologista ulottuvuutta tie- tenkin painotetaan, koska suuri osa merkittävästä länsimaisesta kirjal- lisuudesta on syntynyt kristillises- sä kontekstissa. Myös pyrkimykset asettua kristinuskon ulkopuolel- le, jopa pahan palvelukseen, edel- lyttävät tuon uskonnollisen taus- tan. Pahuuden ongelmia ei kui- tenkaan Kunnaksen kirjassa redu- soida uskonnollisessa kontekstissa asettuvaan teodikea-kysymykseen, persoonallisen Saatanan olemas- saolosta puhumattakaan – vaikka tätäkin kirjallista hahmoa ja sen historiaa teoksessa toki kiinnosta- vasti valotetaan.

Perusjännite Paha-kirjassa val- litsee pahan olemuksen ja moni- muotoisuuden välillä. Teoksen pääosatkin on otsikoitu ”Yksiselit- teinen paha” ja ”Monitulkintainen paha”. Tätä perustavampi erottelu on nähdäkseni tehtävissä yhtäältä essentialististen lähestymistapojen välillä, jotka etsivät pahan olemus- ta – määritteleviä tunnusmerkkejä ja/tai kriteerejä – ja toisaalta sellais- ten näkökulmien, jotka eivät oleta moisen olemuksen olemassaoloa vaan jäsentävät pahaa antiessenti- alistisesti, esimerkiksi ”perheyhtä- läisenä” käsitteenä.

Vaikkei Kunnas kirjoita pahasta ensisijaisesti filosofina, hän sanoo pyrkivänsä ”riisumaan pahan naa- mioita” kahden toisiinsa kietoutu- van nykyfilosofisen perinteen, fe- nomenologian ja hermeneutiikan,

hengessä (s. 10). Johtotähtinä ovat (Nietzschen ohella) Edmund Hus- serl ja Martin Heidegger. Kirjalli- suus ja ”objektiivinen todellisuus”, se paha, mitä maailmassa oikeasti tapahtuu, muodostavat parhaim- millaan yhdessä eräänlaisen her- meneuttisen kehän, jossa kumpi- kin valaisee ja auttaa ymmärtämään toista. Tässä mielessä Kunnas, sa- moin kuin hänen tarkastelemansa kirjailijat ja muut taiteilijat, voivat epäsuorasti auttaa meitä ymmär- tämään ympärillämme reaalimaa- ilmassa (eikä vain kirjallisuudessa) kohdattavaa pahaa.

Pahan olemuksettomuus

Sana ”olemus” sisältyy jo kirjan ot- sikkoon, joka näyttää edellyttä- vän, että on jotakin sellaista kuin pahan olemus, josta kirjallisuus ja taide paljastavat jotakin. Kunnas kuitenkin päättelee loppuluvus- saan, että paha on sittenkin mo- ninaisuus, ei ”metafyysinen sub- stanssi eikä ykseys”. ”Sillä on mo- net kasvot ja monet naamiot” (s.

305). Ehkäpä se, mitä kirjallisuus ja taide pahan olemuksesta paljas- tavat, onkin juuri olemuksen puu- te. Pahan moninaisuutta olisi kui- tenkin mahdollista tematisoida käsitteellisesti paljon täsmällisem- min. Onko kyse kenties perheyh- täläisyydestä – ovatko erilaiset pa- han muodot yhteydessä toisiinsa samaan tapaan kuin Ludwig Witt- gensteinin Filosofisissa tutkimuk- sissaan kielipe lien vertailukohdak- si asettamat perheenjäsenet, joita yhdistävät monien samankaltais- ten piirteiden verkostot muttei mi- kään yksi tietty piirre? Onko kun- naslainen pahan olemuksettomuus samanlaista kuin wittgensteinilai- nen kielen käsitteeseen sovellettu antiessentialismi?

Wittgensteinin sijasta Kunnas nostaa filosofeista esiin erityisesti Husserlin, jonka fenomenologias- ta hän johtaa ”olettamu[ksen], et- tä ihmisellä on ainakin kaksi mi- nuutta, jos ei kaksi sarjaa minuuk- sia” (s. 308). Yksilöllisesti erilaisten

”empiiristen minuuksien” ohella on oletettava transsendentaalinen mi- nuus, joka ”luo ihmisille yhteisen ja identtisen maailman” (s. 308).

Kunnas jatkaa:

”Sen kanssa me synnymme kaikil- le ihmisille samanlaisten aprioristen merkitysten maailmaan […]. Se tar- joaa meille todellisuuden intentio- naalisina ilmiöinä, kokonaisvaltaisina merkityksinä. Sama transsendentaa- linen minuus antaa meille myötäsyn- tyisesti idean maailmasuhteestamme, kanssaihmisistämme, ajasta ja paikas- ta. Transsendentaalinen minuus avaa inhimillisen ajattelun kategoriat ja synnyttää kaikissa inhimillisissä kielis- sä samansuuntaisia kielellisiä merki- tyksiä ja rakenteita.” (S. 308–309.)

Tuo sama ei-subjektiivinen, ei- persoonallinen transsendentaali- nen minuus antaa ”muodon ja ke- hyksen” persoonallisille kokemuk- sille, myös pahan idealle. Se avaa meille ”inhimillisiä perusasenteita, eräänlaisen vaistomoraalin, kate- gorisen imperatiivin”, joka ”vihjaa meille, että valehtelu, varastami- nen, toisten ihmisten haavoittami- nen tai tappaminen ei ole miellyttä- vää” (s. 309). Se antaa meille hyvän ja pahan käsitteet, kun taas empii- rinen minuus muokkautuu ulkoi- sista kokemuksista kulttuurisidon- naisesti, historiallisesti ja henkilö- kohtaisesti – ja voi muokkautua pa- haan suuntaan.

Transsendentaalisen minuuden käsitteistöä venytetään tässä jos- sain määrin perinteisen transsen- dentaalifilosofian rajojen yli – en ehkä olisi taipuvainen lukemaan Dostojevskia ”transsendentaalisen

t i e t e e s s ä ta pa h t u u 8 / 2 0 0 8 61 minuuden moralistina” (s. 310)

– vaikka lähtökohtana Kunnak- sen käsitteistölle onkin Husserlin transsendentaalinen fenomenolo- gia. Kunnas ajattelee, että käsityk- semme pahasta on ”myötäsyntyis- tä ja apriorista” siinä määrin kuin se pohjautuu transsendentaalisen minuuden tarjoamaan muotoon;

tästä huolimatta pahuuden sisäl- tö ja funktiot vaihtelevat yksilöi- den ja kulttuurien välillä (s. 309).

Vaikkei Kunnas aina pysy kovin uskollisena transsendentaalifilo- sofian tradition piirissä esitetyille minuuden tematisoinneille, vaan soveltaa filosofisia käsitteitä var- sin vapaasti, hän huomauttaa osu- vasti, että juuri kirjailijat kuvaavat usein empiirisen minuuden trans- sendentaaliseen minuuteen (ja sen

”intuitiiviseen”, aprioriseen moraa- liin) tuomia ”lisiä”, esimerkiksi sel- laista kehnoutta ja patologisuutta, joka kärsimyksestä saattaa aiheu- tua (s. 310).

Hyvän puolella, pahaa vastaan Lukija jää kysymään, onko trans- sendentaalisen minuuden pohjalta periaatteessa hahmotettavissa kai- kille ihmisille ja kulttuureille yhtei- nen moraali, perustavat eettiset ar- vot ja käsitykset hyvästä ja pahasta.

Kunnas näyttäisi kallistuvan tällai- sen vahvan moraalirealismin suun- taan. Aihepiiri jää kuitenkin vail- le filosofisesti tarkempaa käsittelyä.

Tästä ei kirjoittajaa voida syyttää;

olisi kohtuutonta vaatia pahuu- desta kirjallisuudentutkijana kir- joittavaa Kunnasta ratkaisemaan moraalin objektiivisuuden vaikeat metaeettiset kysymykset. Kiinnos- tava, tämän teoksen yhteydessä re- levantti kysymys, joka jää jossain määrin avoimeksi, on kuitenkin se, edellyttääkö tarkastelun koh-

teena olevien kirjailijoiden ja teos- ten (oikea, ymmärtävä) lukeminen Kunnaksen mukaan jonkinlaista transsendentaaliseen minuuteen perustuvaa moraalirealismia.

Pahan monista muodoista inspi- roitunut, ”immoralistisestakin” kir- jallisuudesta paikoin jopa silmin- nähden innoittunut Kunnas näyt- täytyy itse teoksessaan ennen kaikkea hyvän puolustajana. Ih- minen on moraalia luova ja yllä- pitävä olento; jopa pahan palvoji- na esiintyvät kirjailijat etsivät lo- pulta oikeut ta ja hyvyyttä (s. 321).

En ole varma, kuinka uskottavas- ti tämä väite voidaan esittää kaikis- ta teoksen esiin nostamista kirjaili- joista, vaikkapa de Sadesta tai Jean Genet’stä. Oikeassa Kunnas on jo- ka tapauksessa ainakin siinä, että hyvän ja pahan raja on paljon hä- märämpi ja niiden välisen vastak- kainasettelun problematiikka pal- jon monisyisempi kuin esimerkik- si poliittisessa retoriikassa viljel- lystä ”pahan akseli” -tyyppisestä puheesta käy esiin. Ongelmistaan ja rajoituksistaan huolimatta Paha kuuluu jokaisen pahuustutkimus- ta – myös filosofian tai yhteiskun- tatieteiden kannalta – harrastavan lukulistalle.

Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professori ja Helsingin yliopiston teoreettisen filo- sofian dosentti.