kemmin jotakin teemaa tutkivalle kirja tus- kin on erityiseksi avuksi, koska kirjoitukset ovat kuitenkin lyhyitä. Toisaalta teoksen kirjallisuusviitteet auttavat jopa johonkin erityiskysymykseen suuntautunutta lukijaa.
Toimittajien panos ja asiantuntemus tulee- kin erityisesti esiin tekstien asettamisessa suhteeseen muun tutkimuskirjallisuuden kanssa. Tämä näkyy myös tekstien moni- puolisessa valinnassa.
Yhdessä Routledgen toisen lukemiston, Adam Jaworskin ja Nikolas Couplandin toimittaman Discourse readerin (1999) kanssa Routledge language and cultural theory reader tarjoaa pätevän käsikirjan ja apuvälineen kielen, kulttuurin ja kulttuuri- sen identiteetin välisiä yhteyksiä pohtivalle lukijalle.
JOEL KUORTTI
Sähköposti: joel.kuortti@tintti.net
LÄHTEET
ANDERSON, BENEDICT 1991 [1983]: Imag- ined communities: Refl ections on the origin and spread of nationalism.
2. uudistettu laitos. London: Verso.
ASHCROFT, BILL – GRIFFITHS, GARETH – TIF-
FIN, HELEN 1989: The empire writes back: Theory and practice in post- colonial literature. London & New York: Routledge.
JAWORSKI, ADAM – COUPLAND, NIKOLAS
(toim.) 1999: The discourse reader.
London & New York: Routledge.
PÄLLI, PEKKA 2005: Kielellinen rakenne ja kulttuurinen tulkinta. – Kulttuurin- tutkimus 22:2 s. 3–14.
RORTY, RICHARD (toim.) 1992 [1967]: The linguistic turn: Essays in philosophi- cal method. Chicago & London: The University of Chicago Press.
yt esiteltävä Robyn Carstonin kirja Thoughts and utterances: The prag- matics of explicit communication kehittelee relevanssiteorian nimellä tunnettua prag- maattista oppisuuntaa. Koska tuo teoria on jokseenkin vaikeatajuinen ja osin heikosti tunnettukin ja koska Carstonin teemat ovat täysin kiinni tuossa teoriassa, aloitan esitte- lyni kuvailemalla itse relevanssiteoriaa.
RELEVANSSITEORIA
Vuonna 1986 ilmestyi sangen erikoislaatui- nen teos. Sen nimi oli Relevance: Commu- nication and cognition, ja tekijöitä sillä oli
kaksi: Dan Sperber ja Deirdre Wilson. Mää- re »communication and cognition» tuntui viittaavan jonnekin psykologian tai vies- tintäteorian suuntaan, mutta kirjan lukija huomasi pian tekstin lähenevän teoreettista pragmatiikkaa ja fi losofi aa. Lähtökohtana oli fi losofi H. P. Grice, kuten niin paljossa muussakin 1900-luvun lopun pragmatii- kassa.
Gricea mietitytti se, että kielen lauseet tuntuivat ilmaisevan jotain yli sen, mitä niissä kirjaimellisesti ja logiikan antaman mallin mukaan tulkittuina sanottiin. Tältä pohjalta Grice kehitti implikatuurin kä- sitteen, jonka tarkoitus oli selittää ennen Robyn Carston Thoughts and utterances: The pragmatics of explicit communication. Oxford:
Blackwell Publishing 2002. 418 s. ISBN 0-631-21488-7.
RELEVANSSI JA TULKINTA
N
465 muuta logiikan (tapaan tulkitun kielen) ja toisaalta luonnollisen kielen lauseen ero- ja. Kun vaikkapa tulkitsemme, että jokin Kulman takana on bensa-asema -vastaus viestii bensan puutetta kärsivälle kysy- jälle myös sitä, että asema olisi auki, niin olemme päätelleet yhteistyön periaatteen motivoimina ja oikeuttamina »konversatio- naalisen» implikatuurin. Tämä puhuu siitä, kuinka rakennamme mitä erilaisimmista ja usein hyvin vaillinaisista viesteistä pätöi- siä merkitysrepresentaatioita. (Grice 1975 [1967], 1978 [1967], 1989.) Omituinen puoli Gricen oppia kuitenkin on se, että kuulija muka voi päätellä implikatuureja yhtä hyvin siitä, että puhuja noudattaa yh- teistyön periaatetta, kuin siitä, että puhuja avoimesti rikkoo periaatteesta juontuvia keskustelumaksiimeja.
Tähän tulkinnan rakentamisen tai ra- kentumisen prosessiin Sperber ja Wilson pureutuvat sangen terävin loogis-fi losofi sin hampain. Lingvististä tai kognitiivis-psy- kologista käsitteistöä ja havaintoaineistoa heillä sen sijaan on vain nimeksi. Yhtä kaik- ki he ilmoittavat, että kognitio ja (kielelli- nen ja muu) kommunikaatio noudattavat luonnonlakia nimeltään relevanssin periaa- te (ilmaus »luonnonlaki» on omani).
Termi »relevanssin periaate» tuo mie- leen yhden Gricen maksiimeista (»relaation maksiimin»), mutta siitä ei ole varsinaisesti kyse. Pikemmin on kyse yhteistyön periaat- teen kehittämisestä edelleen. Relevanssin periaatetta voisi kuvata esimerkillä. Ole- tetaan, että joku sanoo minulle Kimurant- teja nuo nykyvempeleet. Tämän lausuman kielellis-looginen merkitys ei ole koko se informaatio, jonka puhuja olettaa minun tulkitsevan. Silti puhuja olettaa, että pääsen vain noiden kolmen sanan pohjalta siihen tulkintaan, jota hän tarkoittaa lausumallaan.
Miten sinne pääsen? Voin tehdä hyvin mo- nenlaisia oletuksia puhujan tarkoituksista, monenlaisia päätelmiä noista kolmesta
sanasta ja monenlaisia valintoja yhteisen tietomme ja muun kontekstin piiristä. Oi- keaan tulkintaan pääsen, kun muodostan kontekstuaalisen tulkintani mahdollisim- man suoraa tietä, mahdollisimman pienin oletuksin ja kognitiivisin ponnistuksin.
Tavallaan siis lähin tai helpoin tulkinta on oikeellisin eli relevantein. Näin varmasti toiminkin aina viestejä tulkitessani: lähin ja helpoin tulkinta on aina se, jonka koen oikeaksi suhteessa lähtökohtiin, vaikka tul- kintaprosessi veisi viikon. Lähin ja helpoin tulkinta ei siis ole ensimmäiseksi mieleen tuleva, ellei tämä ole tyydyttävä tai tyy- dyttävin vaihtoehto. En voi itse kuulijana helpottaa tulkintaurakkaani, mutta puhuja toki voi tehdä paljon.
Tuo oli kuitenkin vasta toinen puoli re- levanssin periaatteen toteutumista. Olen- naista tai vielä olennaisempaa relevanssi- teorian kannalta on se, että puhujakin nou- dattaa relevanssin periaatetta. Hän sorvaa viestinsä sellaiseksi, että pääsen kuulija- na mahdollisimman pienin ponnistuksin mahdollisimman hyviin tulkintatuloksiin eli optimaalisiin kontekstuaalisiin efektei- hin (joita nyttemmin on ruvettu sanomaan kognitiivisiksi efekteiksi; aikaisemmin pu- huttiin myös maksimaalisista efekteistä).
Puhuja myös tietää minun kuulijana tietä- vän tämän puhujan tarkoitusperän, kuten myös puhujan yleisen kommunikatiivisen inten tionkin. Taatakseen sanomansa perille- menon on puhuja siis sorvannut sanansa sil- lä tavoin yhdessä kontekstin kanssa osten- siivisiksi (näyttäviksi, tarjoutuviksi), että juuri niiden avulla päädyn tässä konteks- tissa inferentiaalisesti (päätellen) oikeaan tulkintaan ja päätymiseni noudattaa samalla pienimmän ponnistuksen periaatetta.
Relevanssin periaatteessa on varmasti paljon totta, jopa luonnonlakimaisuutta, mutta se voi pohdituttaa, pyrkiikö puhuja yhdessä kuulijan kanssa aina mahdolli- simman pienin kustannuksin parhaaseen
Virittaja3_2006UUSI.indd 465
Virittaja3_2006UUSI.indd 465 24.9.2006 20:55:1824.9.2006 20:55:18
tulokseen. (Sama kysymys on kiusana myös Gricen maksiimeihin ja yhteistyön periaat- teeseen uskovilla.) Oikea tai optimaalinen tulkintahan voisi olla vaikkapa taiteelli- sessa, leikillisessä tai savolaistyyppisessä kuulijan älliä koettelevassa vuorovaiku- tuksessa kaikkea muuta kuin sisältöönsä nähden helpoimmin ilmaistu.
EKSPLIKATUURI JA IMPLIKATUURI Relevanssiteorian pohjalta on syntynyt toi- melias, erittäin kurinalainen koulukunta.
Robyn Carston (University College Lon- don) edustaa sen nuorempaa polvea. Nyt esiteltävä Thoughts and utterances: The pragmatics of explicit communication on innovaatioissaan äärimmäisen varovainen, mutta lukkoon lyödyillä linjoilla edetessään perusteellinen ja pohtiva. Kirja on erin- omaisen hyvää työtä ja antaa mielestäni kaikessa laajuudessaankin paremman ku- van relevanssiteoriasta kuin itse Relevance tai vaikkapa kansantajuiseksi tai opiske- lijaystävälliseksi tarkoitettu Diane Blake- moren Understanding utterances (1992).
Carston käyttää koko ensimmäisen luvun sen kuvaamiseen, kuinka luonnolli- sen kielen lausumat ovat informatiivisesti (lähinnä propositionaalisesti) alimääräisiä (englanniksi underdeterminate, joka tar- koittaa muuta kuin indeterminate ʼepä- määräinenʼ). Alimääräisyyttä eli konteks- tisensitiivisyyttä on hänen mukaansa kuutta lajia. Ne ovat
1. monitulkintaisuus
2. indeksisyys (eli tässä referenssien tilan- teinen kohteisuus)
3. konstituenttien puuttuminen (esimer- kiksi lauseessa Hän on liian nuori ei kerrota, mihin liian nuori)
4. elementtien määrittämätön vaikutusala (esimerkiksi lauseesta En ole vielä syö- nyt lounasta ei käy ilmi, olenko jättänyt
lounaan syömättä tänään, eilen vai vii- me viikolla)
5. käsitteiden liiallinen väljyys (esimer- kiksi lause Olen väsynyt ei kerro, missä määrin tai millä tavoin olen väsynyt) 6. käsitteiden liiallinen kapeus (esimer-
kiksi Paisti on raaka; voiko lopullis- ta kypsyyttä vailla olevaa lihaa sanoa raaʼaksi?).
Semanttinen alimääräisyys on Carsto- nin mukaan kielen luontainen, läpikäyvä ominaisuus. Kaksi kertaa kaksi on neljä -tyyppiset, kontekstuaalista täydentämistä ja tarkistamista edellyttämättömät lauseet ovat äärimmäinen poikkeus kielen yleis- linjasta.
Kielellisen informaation alimääräisyys vaatii tulkinnan ensi vaiheessa koodipohjai- sesti sanotun kontekstuaalista rikastamista eli alimääräisyyden korjaamista (esimer- kiksi sen oivaltamista, että jokin hän tar- koittaa vaikkapa Iines Ankkaa; katso edeltä kohtaa 2). Näin päästään eksplikatuuriin, joka ymmärrettynä »ostensiivis-inferen- tiaaliseksi» viestiksi käynnistää varsinai- sen kontekstuaalisen päättelyn, joka on a) relevanssin periaatteen ohjaamaa ja b) pääpiirtein samanlaista kuin muukin ih- misen tai eläimen käyttäytymisen tulkit- seminen. Viestien ymmärtäminen pohjaa sisäistettyyn mielen malliin ja oletuksiin toista ihmistä ohjaavista uskomuksista ja intentioista, jotka ovat samanlaisia kuin omamme. Näissä pohdiskeluissa Carston yhdistää hyvin psykologista tietoa kielen pragmatiikkaan. Lukijalle tulee tunne, että nyt liikutaan alueella, josta jokainen on aina halunnut tietää jotain.
Niitä kontekstuaalisia oletuksia, joita kuulijan kognition on hetkessä luotava muodostaakseen tulkinnan eksplikatuuris- ta, relevanssiteoria nimittää implikatuu- reiksi. Nämä juontavat juurensa Griceen, joka niin ikään tarkoitti implikatuureillaan
467 niitä lisiä (»what is implicated»), joita kuulija liittää sananmukaisesti ilmaistuun (»what is said») päästäkseen käyttökelpoi- seen tulkintaan. Grice kuitenkin tarkoitti implikatuureilla myös epäsuorasti, muun muassa keskustelumaksiimeja rikkomal- la ilmaistuja merkityksiä, siis vaikkapa ironiaa. Tällaista implikatuurinäkemystä ei relevanssiteoria ollenkaan allekirjoita.
Mitään oikeata epäsuoruuttakaan ei ole; on vain epäsuoralta näyttävää ilmaisua. Kaikki kontekstuaalisesti päätelty on implikatuu- reja, kokonaistulkinnan vaatimia »assump- tioita». Tässä suhteessa relevanssiteoria siis eroaa selvästi Gricesta — edukseenko vai ei, sitä on vaikea sanoa. Relevanssiteoria jää kielen eri moodeihin nähden hyvin ka- peakatseiseksi, jopa sokeaksi, mutta ei ole sillä tavoin inkoherentti ja hämäräselkoinen kuin Gricen oppi.
Eksplikatuurin ja implikatuurin suhde on keskeinen mutta vaikea kysymys rele- vanssiteorialle, samoin se, mitä nuo kumpi- kin viime kädessä ovat ja mitä mahdollisia aineksia ne sisältävät. Näitä suhteita Cars- ton käsittelee pitkään ja perinpohjaisesti.
Samalla hän keskustelee oivaltavasti ja maltillisesti teoriansa ulkopuolisten tut- kijain, muun muassa Jerry Fodorin, Kent Bachin, François Recanatin ja erityisesti uus gricelaisen Stephen C. Levinsonin (2000) kanssa.
RELEVANSSIN PERIAATTEEN SOVELLUSTA
Kirjan kolmessa viimeisessä luvussa Cars- ton soveltaa relevanssiteoriaa kolmelle taholle: ʼjaʼ-tyyppiseen rinnastukseen, negaatioon ja — tälle antaisin eniten pai- noa — sen selittämiseen, kuinka sanojen denotatiiviset merkitykset säätyvät ja tul- kittuvat erityyppisissä käyttöyhteyksissä.
Tämän analyysin hän laajentaa metaforiin asti. Kerron seuraavassa lyhyesti, mitä
Carston sanoo ʼjaʼ-rinnastuksesta ja mer- kityksen säätymisestä. (Negaation kuvaus etenee hänellä aika lailla samoin periaattein kuin rinnastuksen ja ylipäätään informaa- tion alimääräisyyden käsittely.)
a) Grice jakoi konversationaaliset impli- katuurinsa kahteen joukkoon: yleistettyihin (generalized) ja erityisiin (particularized).
Nyt puhe on edellisistä. Yhdyslauseessa (1) Pekka riisui saappaansa ja meni sän-
kyyn.
suomen ja rinnastaa (kuten vaikkapa and- vastineensa) kaksi atomaarista lausetta. Jos tämä ja olisi merkitykseltään sama kuin lo- giikan »&»-konnektiivi, pitäisi lauseen 1 olla samamerkityksinen kuin lauseen (2) Pekka meni sänkyyn ja riisui saap-
paansa.
koska logiikassa rinnastuksen suunnalla ei ole väliä: P & Q ≡ Q & P.
Logiikan niin sanotussa konjunktiolau- seessa osien järjestyksellä ei siis ole merki- tystä. Grice selitti luonnollisen kielen yh- distelmän niin, että ja ilmaisee yleistetyn implikatuurin, joka järjestää propositiot aikajärjestykseen. Grice ei voinut ajatella, että luonnollisen kielen ʼjaʼ-sana todella merkitsisi muuta kuin logiikan vastineen- sa, siksi puhe implikatuurista. Myöhem- min etenkin Stephen C. Levinson (2000) on kehitellyt edelleen näkemystä yleistetystä implikatuurista.
Carston ei näe tämmöisessä rinnas- tustapauksessa implikatuuria, vaikka relevanssiteoria yleensä tarjoaa implika- tuureja hyvin avokätisesti tulkinnoiksi.
Nyt kyse on Carstonin mielestä pikemmin proposition pragmaattisesta rikastamises- ta — eräänlaisesta ensimmäisen vaiheen täydentävästä tulkinnasta —, jolle antaa aihetta lauseen informatiivinen alimääräi- syys. Carston perustelee näkemyksensä hyvin ja luo muutenkin uskottavaa kuvaa
Virittaja3_2006UUSI.indd 467
Virittaja3_2006UUSI.indd 467 24.9.2006 20:55:1824.9.2006 20:55:18
ʼjaʼ-tyyppisen rinnastuksen pragmaattisista ulottuvuuksista.
b) Carston sanoo ad hoc -käsitteiksi (tai pragmaattisesti johdetuiksi käsitteik- si) sellaisia lauseissa esiintyvien sanojen tilanteisesti tulkittuja merkityksiä, jotka poikkeavat oletetuista koodimerkityksis- tä. Esimerkiksi kun (Carstonin kuvaama) naimaikäinen ja -haluinen henkilö sanoo (3) Haluaisin tavata poikamiehiä.
hän ei tarkoita eikä kuulija tulkitse tarkoi- tetun mitään ikäloppuja tai omituisia van- hojapoikia, vaan kelvokkaita aviomies- ja isäehdokkaita. ʼPoikamiesʼ-käsitteen ala on siis tässä käytössä voimakkaasti supistu- nut. Vastaavasta käsitteen laajenemisesta on kyse esimerkissä
(4) Paisti on raaka.
Oikeasti raaka paisti on vallan jotain muuta kuin vaillinaisesti kypsynyt. Niinpä Cars- ton katsoo, että sanan raaka merkitystä ei voi tulkita nyt koodin mukaisesti, vaan sitä väljennetään tarkoittamaan sellaista, joka ei ole täydellisesti kypsän vastakohta. Tämä tulkinta valikoituu pragmaattisen proses- sin kautta, ja prosessia ohjaa relevanssin periaate.
Metaforia Carston käsittelee aivan samoin periaattein kuin muutakin ad hoc -merkitysten viestimistä. Jokin Sally is a block of ice virittää joukon ʼjääʼ-käsitteen pohjalta juontuvia tulkinnallisia hypo- teeseja, ja mitkä kontekstissa ovat rele- vanteimpia, niihin kuulija päätyy ja niitä puhuja on tarkoittanutkin. Metaforat eivät siis vaadi mitään uutta suhteessa muuhun tulkintaan.
Puhuessaan tällaisista pragmaattisista sanojen intensioiden tilanteisista muuttumi- sista Carston karttaa normaalia semanttista käsitteistöä. Näin hän saa polysemiaan ja
tulkintaan liittyvät ilmiöt uuteen, keskitet- tyyn valoon, jossa todella avautuu uusia näköaloja. Normaalistihan kontekstuaali- set valinnat ja määräytymiset vain ohite- taan itsestäänselvyyksinä, joiden kulkua ei tarvitse ihmetellä. Oikeastaan koko rele- vanssiteorian suurin ansio on tämän alueen johdonmukaisessa problematisoimisessa ja analysoimisessa.
THOUGHTS AND UTTERANCES on kohtalaisen merkittävä tapaus modernin pragmatiikan historiassa, vaikka huomat- tava osa sen ajatuskuluista on julkaistu jo aiem min artikkeleissa. Mutta sen verran paksu, perusteellinen ja aloittelijalle pai- koin vaikea tämä kirja on, että en tyrkyt- täisi sitä kelle tahansa. Korvaamaton se kuitenkin on jokaiselle, joka etsii vastausta pragmatiikan peruskysymykseen eli siihen, miten sanoihin, muotoihin, rakenteisiin ja muihin merkkeihin varastoitu niukka koodi- tieto herää kontekstissa ja kommunikaatios- sa eloon ja ohjaa loputtoman moninaisiin lausumamerkityksiin.
Tämän sanon ottamatta kantaa siihen, onko relevanssiteorian antama kuva lau- sumien tuotosta ja tulkinnasta oikea. On- han mahdollista, että ainakin savolainen puhuja saattaa viestiä niin, että kuulijan on oikein tuhlattava kognitiivisia kustan- nuksia päästäkseen optimaaliseen tulkin- taan, joka sekin voi sitten jäädä kokonaan kuulijan vastuulle. Niin tai näin, kuulijan on aina tulkinnassaan seulottava tarjolla olevasta kielellisestä ja kontekstuaalisesta informaatiosta relevantein osa ja tehtävä sen pohjalta tulkintansa eli hypoteesi, joka sitten todentuu tai kumoutuu keskustelus- sa. Sama käytännön arkiseen elämäämme sovellettuna: kun putkahdamme Pönttö- vuoren tunnelista itäiseen Suomeen, ei Carstonin kuvaama relevanssin luonnon- laki enää ehkä pidäkään puhujan osalta
469 VIRITTÄJÄ 3/2006
paikkaansa, vaikka kuulijan on sitä aina noudattaminen.
MATTI LARJAVAARA
Sähköposti: matti.larjavaara@helsinki.fi LÄHTEET
BLAKEMORE, DIANE 1992: Undestanding utterances. Oxford: Blackwell.
GRICE, H. P. 1975 [1967]: Logic and con- versation. – Peter Cole & Jerry L.
Morgan (toim.), Speech acts s. 41–58.
Syntax and semantics 3. New York:
Academic Press.
–––– 1978 [1967]: Further notes on lo-
gic and conversation. – Peter Cole (toim.), Pragmatics s. 113–127.
Syntax and semantics 9. New York:
Academic Press.
–––– 1989: Studies in the ways of words.
Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.
LEVINSON, STEPHEN C. 2000: Presumptive meanings: The theory of gen eralized conversational implicature. Cam- bridge, Massachusetts: A Bradford Book, The MIT Press.
SPERBER, DAN –WILSON, DEIRDRE 1986:
Relevance: Communication and cog- nition. Oxford: Basil Black well.
ene Lernerin toimittama kirja Con- versation analysis: Studies from the fi rst generation on mielenkiintoinen lisä yhä kasvavaan keskustelunanalyysia kos- kevaan kirjallisuuteen. Se ei varsinaisesti sisällä uutta tutkimusta vaan koostuu kes- kustelunanalyysin (conversation analysis) alkuaikojen ennen julkaisemattomasta sekä muusta hieman tuntemattomammasta tut- kimuksesta. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista kukin esittelee keskustelunanalyysin keskeisiä käsitteitä ja kiinnostuksen koh- teita: vuorottelujäsennystä (turn-taking organization), toiminnan merkitystä ja toimintojen jäsentymistä sekvensseihin (action sequences).
LITTERAATIOIDEN KESKEISYYS KESKUSTELUNANALYYSISSA Vaikka GAIL JEFFERSONIN kehittämä lit- terointijärjestelmä on ollut keskustelun- analyytikoiden käytössä ja levinnyt ympäri maailmaa jo 1960-luvulta lähtien, systee- miä esittelevää artikkelia ei ole koskaan julkaistu. Jeffersonin lyhyen johdatuksen (»Glossary of transcript symbols with an introduction») tähän systeemiin toivoisi si- ten olevan painava lisä vähän käsiteltyyn aiheeseen.
Artikkeli tuottaa kuitenkin pienen pet- tymyksen kahdesta syystä. Ensinnäkin se tuo varsin vähän uutta tietoa sellaiselle lu- Gene Lerner (toim.) Conversation analysis: Studies from the fi rst generation. Amsterdam:
Benjamins 2004. 300 s. ISBN 90-272-5368-4.
KESKUSTELUNANALYYSIN ENSIMMÄINEN SUKUPOLVI PUHUU
G
Virittaja3_2006UUSI.indd 469
Virittaja3_2006UUSI.indd 469 24.9.2006 20:55:1924.9.2006 20:55:19
