72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6
kustantamien laboratorioiden jär- jestelyssä että muussakin toimin- nassaan Virtanen korosti puhtaan tieteen ja soveltavan tutkimuksen yhteyttä. Perko lainaa hänen to- teamustaan Akatemian vuosijuh- lassa vuonna 1950: ”Maan etu vaa- tii, että tieteellisesti koulutetut ai- vot voivat tehokkaasti työskennel- lä sivistyksemme ja taloutemme hyväksi.” Tämä voisi soveltua tänä päivänäkin kaiken maailman mi- nistereiden juhlapuheisiin, joskin niissä sivistys enimmäkseen jää vä- hemmälle osalle.
Palkintonsa jälkeen, sekä Suo- men Akatemian jäseneksi ja esi- mieheksi jouduttuaan, nobelis- ti jatkoi työtään (termiä ”nobelis- ti” Perko tosin käyttää väsyttävän tiuhaan), mutta hänen aikaansaan- noksensa tuntuvat jääneen verra- ten vähäisiksi. AIV-rehun valmis- tus toki levisi jossain määrin Ruot- siin ja vähän Saksaankin, mutta py- syvää hyötyä siitä ei maataloudelle tullut. Biologisesta typensidonnas- ta, johon Virtanen kiinnitti suu- ren osan tutkimuskapasiteettiaan, ei tuntunut tulevan valmista, eikä karjan urearuokinta, jota Virtanen harjoitti maatilallaan innokkaas- ti, tuottanut kovinkaan suuria tu- loksia. Nämä vastoinkäymiset Per- ko kuittaa ehkä turhankin vähällä, ikään kuin hän ei haluaisi pudot- taa sankariaan jalustalta ja alentaa häntä tavallisten kuolevaisten tut- kijoiden joukkoon. Ymmärrettävää kylläkin, sillä elämäkerran laatija joutuu aina mittaamaan kohdet- taan toisiin vertaamalla, ja harva kykenee pysyttelemään vertailussa niin tasapuolisena kuin lukija jos- kus toivoisi.
Kirjoittaja on oppihistorian emeritus- professori.
Sodan kauhuista rauhan päiviin
Merja Leppälahti
Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944−1950.
Toim. Ville Kivimäki ja Kirsi-Marja Hytönen. Vastapaino 2015.
Ville Kivimäen ja Kirsi-Marja Hy- tösen toimittama Rauhaton rau- ha tarttuu varsin vähän tutkit- tuun ajanjaksoon Suomen histo- riassa, nimittäin jatkosodan päät- tymiseen, Moskovan välirauhan ja lopullisen rauhansopimuksen sol- mimisen väliseen aikaan. Sota-ai- ka oli poikkeusaikaa, mutta so- tatoimien päättyminen ei ilman muuta merkinnyt palaamista nor- maalioloihin. Kirjan artikkelit kä- sittelevät aihettaan pääasiassa aika- laislähteiden avulla.
Kirjan aloitukseksi on valittu kaksi runoa, Antti Nummen "Sai- rasvuoteella" (1944) ja Aila Me- riluodon "Lasimaalaus" (1946).
Nummen runossa näkyy sodanjäl- keinen ahdistus, Meriluoto kuvaa elämänjanon kirkkaita värejä.
Varsinaiseen käsittelyyn joh- dattelee kaksi artikkelia, Ville Ki- vimäen, Kirsi-Maria Hytösen ja Petri Karosen ”Ennen huomispäi- vää. Toisen maailmansodan päät- tyminen Suomessa ja Euroopassa”
ja Marja Tuomisen Lapin sotaa kä- sittelevä ”Lapin ajanlasku. Mennei- syys, tulevaisuus ja jälleenraken- nus historian reunalla”. Artikke- lit on yhdistetty yhteisen otsikon alle, ”Sodan ja rauhan välissä”, ja ne johdattavat lukijat siihen tilan- teeseen, joka vallitsi syksyllä 1944 Moskovan välirauhan solmimisen hetkellä.
Johdantoartikkelien jälkeiset
artikkelit on ryhmitelty kolmeen osioon. Otsikon ”Kotiinpaluut”
alla on neljä artikkelia, otsikolla
”Rauhankriisi” kolme ja viimeisenä kaksi artikkelia osiossa ”Väkival- lan jälkeen”. Kirjoittajat painottu- vat vahvasti Jyväskylän yliopiston histo rian ja etnologian laitokselle, mutta mukana on myös tutkijoita muista yliopistoista. Kaikkien ar- tikkelien viitteet ja lähteet on koot- tu kirjan loppuun, samoin kirjoitta- jien esittelyt. Lähdeluettelojen yh- teydessä on useimpien artikkelien kohdalla myös abstrakti, mikä jos- sain määrin – vaikka ei täysin – kor- vaa hakemiston puuttumista.
Muutoksia sodan päätyttyä Kirjan toisen osan ”Kotiinpaluut”
aloittaa Ville Kivimäen artikkeli
”Hämärä horisontti, avautuvat tu- levaisuudet. Suomalaissotilaat ja syksyn 1944 tunnemaisema”. Kivi- mäki käsittelee erityisesti rintama- sotilaiden tuntoja rauhan tullessa ja osoittaa, miten moninaisia odo- tuksia ja pelkoja sotilaiden mieles- sä liikkui. Pohdittiin sekä Suomen tulevaa kohtaloa että omaa ja per- heenjäsenten elämisen mahdolli- suuksia. Päällimmäisenä monen sotilaan mielessä oli luonnollisesti siviiliin pääsy, mutta siihenkin liit- tyi ristiriitaisia tunteita. Joidenkin rintamalla olleiden oli vaikea aja- tella sopeutumista normaalielä- mään, toisilla taas odotukset olivat liiankin korkealla. Artikkeli kuvaa samalla laajemminkin epävarmaa tilannetta sodan päättyessä, kun ei tiedetty, mitä oli odotettavissa.
Tavalliseen arkeen palaaminen ei käynyt ongelmattomasti. Asun- topula oli suuri ongelma erityisesti kaupungeissa, ja myös luovutettu- jen alueitten asukkaille piti järjes- tää elinmahdollisuudet maalla ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6 73 kaupungissa. Antti Malinen käsit-
telee artikkelissaan ”Koditto mien ja kotien rauhaa. Kaupunkilaisten asuinolot” asuntopulaa ja sen ai- heuttamia ongelmia. Nuoret pa- riskunnat, erityisesti sota-aikana avioituneet, saattoivat joutua asu- maan vuosikausia erillään esimer- kiksi kumpikin omien vanhem- piensa luona. Isoihin asuntoihin määrättiin ottamaan alivuokralai- sia, joten useampi ruokakunta jou- tui käyttämään yhteistä keittiötä ja yhteistä liettä. Malisen käyttämät tekstit kertovat turhautumisesta ja tuskastumisesta hankaliin oloihin.
Maaseudulla uusia koteja ra- kennettiin hartiapankilla ja val- tion lainarahan turvin, vaikka ra- kennustarvikkeita oli vaikea saada.
Miesten palaaminen rintamalta ai- heutti järjestelyjä työnjakoon, kos- ka sodan aikana naiset olivat teh- neet kaikkea, myös vahvasti mies- ten alueelle kuuluneita töitä. Sei- ja-Leena Nevala ja Kirsi Hytönen kuvaavat artikkelissaan ”Toimet, työt ja taakat. Perhe-elämä maaseu- dulla sodan jälkeen” tilanteen risti- riitaisuutta. Toisaalta haluttiin pa- lata sotaa edeltävään ”normaaliin”
järjestykseen, toisaalta kaikki nai- set eivät olleet innokkaita luopu- maan sodanaikaisista työpaikois- taan tai yhteiskunnallisista toimis- taan. Maatiloilla naiset olivat sodan aikana selviytyneet kaikesta, mut- ta miesten paluu rintamalta mer- kitsi helpotusta raskaisiin töihin.
Joskus invalidina palannut isäntä ei pystynyt enää tekemään kaikkia entisiä töitään, mikä väistämättä ai- heutti muutoksia myös sodan jäl- keiseen työnjakoon. Toisaalta so- takorvausteollisuus tarvitsi myös naisten työpanosta ja palkkatyötä tekevien naisten määrä kasvoi. So- dan traumoja hukutettiin uutteral-
la työnteolla.
Erilaiset tavat ja karjalainen vilkkaus olivat monille ällistyk- sen aiheita siirtokarjalaisten tul- lessa paikkakunnalle. Kaikki eivät toivottaneet tulijoita tervetulleik- si, muukalaisille piti antaa asuin- tilaa ja luovuttaa maatakin. Ennen kaikkea he aiheuttivat muutoksia totuttuun. Eksoottisimpia saapu- jia olivat ortodoksit, joista osa pu- hui lisäksi vielä karjalan kieltä. Ar- tikkelissa ”Kylmille asuinsijoille.
Miten paikallisväestö otti vastaan ortodoksisen siirtoväen” Heli Ka- nanen kuvaa tilannetta erityisesti Lapinlahdella vuonna 1949 koot- tujen haastattelujen avulla. Tuli- jat korostivat sopeutumista ja kai- ken sujuvuutta, kielteisistä asiois- ta kerrottiin niukasti, jos lainkaan.
Aikanaan tämä tulkittiin niin, et- tä kaikki oli hyvin. Nykyään tiede- tään, että vaikka suhtautumises- sa siirtoväkeen oli paljon negatii- vista, näitä asioita ei haluttu tuoda julkisesti esille. Paikalliselle väes- tölle suunnattu osa kyselyä onkin tässä mielessä erittäin valaiseva ja kertoo varsin kielteisistä asenteis- ta tulijoita kohtaan.
Rauha toi epävarmuutta
Kun Moskovan välirauhan sopi- mus solmittiin, Suomen ja Neu- vostoliiton suhde muuttui. Sodan aikana sensuuri oli valvonut lehti- kirjoittelua, sama jatkui vielä rau- han tultua, mutta uusin ohjein.
Esimerkiksi entisestä vihollisesta ei enää sopinut käyttää ”ryssä”-sa- naa. Samalla myös länsivaltoja piti käsitellä harkiten. Timo Auvinen, Antero Holmila ja Niina Lehtimä- ki kirjoittavat artikkelissaan ”Epä- varma itsenäisyys. Julkinen kes- kustelu sodan päättyessä” Suomen hatarasta asemasta sodan loppu-
vaiheilla. Lehdissä viitattiin sotata- pahtumiin varsin sovinnollisesti ja kirjoituksissa tuotiin julki toive, et- tä rauhanehdot takaisivat hyvien ja vakaiden suhteiden muodostumi- sen itänaapurin kanssa. Pelissähän oli loppujen lopuksi Suomen tule- va kohtalo, joka määriteltäisiin vas- ta lopullisessa rauhansopimukses- sa. Artikkeli kuvaa kiinnostavas- ti ajankohtaisen tilanteen sekä so- ta-ajan käsittelyä lehdistössä, usein analogioina aikaisempiin historial- lisiin tapahtumiin.
Vuonna 1947 solmittiin Pariisin rauha, jonka Suomi ratifioi nopeas- ti. Tällöin liittoutuneiden valvonta- komission toiminta päättyi ja Suo- men itsemääräämisoikeus kasvoi.
Suhde Neuvostoliittoon oli aivan uudenlainen, diplomaattisuhteita muihin maihin solmittiin uudel- leen ja kotimaan sisäisissä asioissa oli paljon järjestämistä. Artikke- lissa ”Suomi vuonna yksi. Sodas- ta rauhaan siirtyminen valtakun- nallisena ongelmana” Petri Karo- nen käsittelee valtiovallan säätely- toimia tilanteessa, jossa maksettiin sotakorvauksia ja korvattiin oman maan kansalaisten menetyksiä.
Lähes kaikesta oli pulaa, hinnat ja palkat nousivat hallitsemattomasti.
Sotakorvausteollisuuden käynnis- tyminen muutti työttömyysongel- man työvoimapulaksi, esimerkiksi kesällä 1947 varusmiehiä määrät- tiin uitto- ja lastaustehtäviin pal- kattujen työntekijöiden puuttues- sa. Myös koulutukseen panostet- tiin kansakouluista yliopistoon, uusia oppikouluja ja ammattikou- luja perustettiin. Erityisesti teknil- lisillä aloilla järjestettiin asepalve- luksesta vapautuneille myös pika- koulutusta.
Artikkelissa ”Pitkä murros.
Ammattiyhdistysliike ja kommu-
74 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6
nistit Nokian tehdasyhdyskunnas- sa” Keijo Rantanen käsittelee ti- lannetta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tultua laillisek- si syyskuussa 1944 ja kommunis- tien julkista mukaantuloa ammat- tiyhdistysliikkeiden toimintaan.
Ammattiosastojen sisällä sosiaali- demokraatit ja kommunistit kävi- vät kiivasta valtataistelua, myös si- säpolitiikassa riideltiin rajusti ja ta- lous oli epävakaa. Silti rauhanteon jälkeinen tilanne Nokialla näyttää pysyneen suhteellisen vakaana ja tyydyttävänä.
Uuttera työ ja itsekuri nähtiin yleisesti keinoina, joilla sekä yhteis- kunta että yksilöt pääsisivät vähitel- len siirtymään normaaliin rauhan aikaan, kohti parempaa. Ponniste- lu omalla tilalla tai oman kodin ra- kentamiseksi ohjasi erityisesti rin- tamalta palanneiden miesten toi- mintatarmoa yhteiskunnan kan- nalta rakentavaan ja turvalliseen suuntaan, toteaa Jenni Kirves ar- tikkelissaan ”Elämä omiin käsiin.
Traumoista selviytymiseen”. Sodan jälkeen panostettiin tulevaisuuteen.
Kova työ hyödyttäisi aikanaan lap- sia, jotka saisivat myös taloudelli- sesti turvallisemman elämän. Sota oli vienyt monelta mieheltä paitsi nuoruuden ja ehkä myös terveyden, myös mahdollisuuden kouluttau- tua. Monet miehet helpottivat trau- mojaan alkoholilla, mutta työ ja perhe tarjosivat kiinnekohtaa elä- mään ja uskoa tulevaisuuteen.
Kirjan viimeinen artikkeli on Ville Kivimäen ”Uusi Suomi. Sota- sukupolvi ja sodanjälkeinen aika”.
Artikkelissa Kivimäki summaa yh- teen kirjan muita artikkeleja ja ve- tää linjaa kohti nykyisyyttä. Hän to- teaa, että suhde käytyyn sotaan on muuttunut. Moskovan välirauhaa tehtäes sä Suomi oli hävinnyt sodan,
mutta vuonna 1956 lanseerattiin kä- site ”torjuntavoitto” ja esimerkiksi 1990-luvulla ja vuonna 2009 toteu- tetuissa kyselyissä lähes kaikki vas- taajat olivat sitä mieltä, että Suomi oli voittanut talvi- ja jatkosodan. Kivi- mäki tiivistää näkemyksensä sodan- jälkeisestä kehityksestä: ”väkivallan, rauhattomuuden, turvattomuuden ja ehdottomien olosuhteiden suku- polvi loi yhteiskuntaa, jonka keskei- nen tehtävä oli näiden kaikkien teki- jöiden lievittäminen.”
Rauhaton rauha -teoksessa pyri- tään näkemään tilanne aikalaisten silmin nykypäivän tulkintojen si- jaan ja jälkiviisautta välttäen. Mo- ni asia näyttää erilaiselta aikalais- asiakirjojen valossa tarkasteltuna, kun ei vielä tiedetty, mitä oli tulos- sa. Ansiokasta teoksessa on myös moninaisuuden huomioonottami- nen. Jos yhdelle rauha merkitsi pe- lon loppumista, toiselle se vahvis- ti kodin ja kotiseudun menettämi- sen. Kaikille sota ei tuottanut sa- manlaisia traumoja ja menetyksiä, eikä rauhan solmiminen merkinnyt kaikille samaa.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.
Karjala – maa jota ei ollut?
Olli Kleemola Rainer Knapas: Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts ja Söderströms 2015.
Karjala kuuluu epäilemättä nii- hin paikkoihin, joita suomalainen, aluei siin keskittyvä historiankirjoi- tus on käsitellyt poikkeuksellisen paljon. Samaan hengenvetoon voi-
daan todeta, että Karjalaa käsittele- vä historiankirjoitus on ainakin toi- sen maailmansodan loppuun asti ollut varsin voimakkaasti politisoi- tunutta. Karjala on esitelty milloin suomalaisen kulttuurin kehtona, milloin puolestaan läntisen sivis- tyksen viimeisenä vartiona ”inhaa itää” vastaan. Edes Karjalan luovu- tetun osan joutuminen Neuvosto- liiton haltuun toisen maailmanso- dan lopputuloksena ei varsinaises- ti katkaissut Karjalaa käsittelevien historiateosten virtaa. Nyt politi- soituneesta historiankirjoitukses- ta huolehti Neuvostoliitto suoma- laisten keskittyessä lähinnä kaihoa- maan mennyttä onnen aikaa.
Kun tiedetään Karjalaan kes- kittyvän historiankirjoituksen laa- juus, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voiko Karjalasta oikeastaan kir- joittaa enää mitään uutta. Helsin- kiläinen kulttuurihistorioitsija Rai- ner Knapas on eittämättä onnistu- nut tässä tehtävässä. Uudessa kir- jassaan Karjalan kunnailla Knapas onnistuu osoittamaan lukijalle, mi- ten Karjalaan viittaava ”läntisyys- retoriikka”, jonka itse olisin osan- nut yhdistää lähinnä sotien välisen aikakauden suomalaisen oikeis- ton karelianismikiihkoiluun sekä suomalaiseen sotapropagandaan, juontaakin itse asiassa juurensa jo Ruotsin vallan ajalta. Knapas lähes- tyy kysymystä Karjalan suomalai- suudesta tai venäläisyydestä muun muassa alueen paikannimistöä tut- kimalla. Hän osoittaa taitavasti ja kiihkottomasti, miten niin histo- riaa kuin maantietoakin voidaan käyttää apuna luotaessa jollekin alueelle kulloiseenkin poliittiseen linjaan sopivaa identiteettiä.
Tarkastelemalla Karjalan his- torian eri osa-alueita ja ”aikaker- rostumia” Knapas kykenee tyylik-
