M a i j a H y t ö n e n
Veikko kertoo
V apaussoturi j a taiteilija, leh tem m e
ka n sik u va n tekijä, Veikko H ytö n en m u iste le e
Maija Hytönen.
inä Veikko Oskari Hytö
nen synnyin 10.05.1898.
Meitä oli suuri perhe Hulda, Helvi, Akseli, Vihtori, Impi, E inoja minä. Olin aikamoisen perheen nuorimmainen. Isäni oli nahkuri Gab
riel Hytönen ja äiti Helga Helma Hel- miina. Hänen veljensä, siis enoni Karl Otto Holm, asui Mansikkaniemessä.
Hän oli hyvin kunnioitusta herättävä kanttori. Äiti oli kirkossa esilaulajana, hänellä oli hyvä ääni. Kirkossa ei ollut urkuja. Vuosien myötä muistan aina kirkkoon tullessani äitini laulut.
Kanttori perusti Saarijärvelle en
simmäisen Säästöpankin, jota hän piti kotonaan.
Kotini pihapiiriin kuului päära
kennus, missä oli keskikohdalla puoti.
Iso tuparakennus, missä toisessa pääs
sä kaksi huonetta, toinen näistä oli lei- vintupa. Siellä saivat matkalaiset yö
pyä ilmaiseksi. Siihen aikaan ei rahaa tarvittu. Kun tupaan tuli yöpyjä, pistet
tiin olkikupo lattialle ja siihen ukot pit
källeen. Pitäjän periltä tulleet saivat siellä syödä eväitään ja tarvittaessa yö
pyä.
Pihassa oli iso rapalato, raken
nus, mikä oli molemmista päistä auki.
Sinne sai kuka hyvänsä tuoda hevosen
sa kirkkoreissulla taikka yön ajaksi. Isä oli rehti, viisas mies, hevoset jättivät hyvää kasvuainetta pelloille.
Nahkuri verstaassa oli töissä nel- jä-viisi miestä. He asuivat viereisessä talossa, Lusikkalinnassa. Karjaa meillä oli parikymmentä lehmää, sikoja, lam
paita, ym. pienkarjaa. Naisapulaisia oli kolme. Päivittäin muonavahvuus oli yli 20. Kyllä sapuskaa tarvittiin, mutta kyllä sitä makasiinissa riitti.
Iltaisin kokoontuivat miehet verstaalta tupaan. Siellä olivat omat ja pitäjältä tulleet yöpyjät. Oli siellä pie
nellä pojalla kuulemista. Isä oli aina mukana, eikä siellä hyväksytty ryyp- pymiehiä. Juttu lensi. Jokainen kertoi parastaan, ja toiset höystivät puheitaan
pitkillä valeilla.
Koulunkäynti oli takkuista, oli niin paljon kaikkea, missä piti olla, mitä piti tehdä ja leikkiä naapurin poi
kien kanssa. Vähän kyllä kiukutti.
Haukkuivat joskus minua parkkihäräk- si, se sai sisun kiehumaan.
Kerran opettaja Joutsen pisti Heinon Einon ja minut höyläpenkkiin, kiinni. Siinä sai olla laiskalla niin kau
an, että oppi läksynsä.
Vanhemmat lapset kävivät val
mistavaa koulua Vaasassa. Heillä oli siellä koulukoti. Minäkin pääsin kerran mukaan. Hevosella mentiin, vietiin ruokatarpeita, valmiita takkeja myytä
väksi ja ostettiin vuotia parkittavaksi.
Elimme vuotta 1917-1918. Aika oli levotonta. Itsenäisyys oli saatu, mutta vierasvalta yritti kaikin tavoin
sekaantua tavalliseen arkiaherrukseen.
Suojeluskunta perustettiin jo v.
1917, mutta säläsi toimintansa tammi
kuuhun v. 1918. Jäseniä oli 60-70.
Harrastuksia oli paljon: urheilua, köydenvetoa, kädenvääntöä. Talvella hiihdettiin jäällä ja tehtiin rekiretkiä.
Tohtori Warenin rouva oli hyvin inno
kas nuorisoseuralainen ja oli silloin johtajana. Hän sai kaikki mukaan.
Näyteltiin ja järjestettiin Mannilan männikköön Matorantaan kesäjuhlia.
Siellä oli paljon ohjelmaa. Istuttiin rin
teessä, ja kaikilla oli hyvä näkymä sii
hen, mitä edessä esiteltiin. Tammi
kuussa 28. päivänä 1918 läksin vapaa
ehtoisena rintamalle: Jyväskylän I joukkue 29/1-25/2 1918 Pohjois-Hä- meen pataljoona 25/2-19/8. Olin mu
kana Savon, Vilppulan ja Lempäälä-
17
Lahden taisteluissa. Marraskuun 12.
1918 menin Uudenmaan rakuunaryk- menttiin, missä palvelin asevelvolli- suusaikani loppuun. Minut vapautettiin lokakuun 15. päivänä 1919. Vuosina 1921-1922 osallistuin Itä-Karjalan ret
keen. Siellä palellutin jalkani.
Menin kerran taiteilija Hannes Autereen luokse ja näytin mukanani olevia töitä, joita olin kotona veistellyt.
Hän innostui ja pyysi minua sinne veistelemään, hän antaisi lisäoppia. Ja minähän menin, eikä katumista ollut.
Käsitykseni alkoi hahmottua pikku hil
jaa ja huomasin, että monet työni oli
vat aika kehnoja.
Kaksi kuukautta työskenneltyäni Autereella tuli mieleen lähteä pyrki
mään Ateneumiin. Hannes oli sitä mieltä, että siellä oppisin paremmin.
Lähdin Helsinkiin mukanani kolme työtäni, mitkä olin kotona tehnyt. Jäin odottelemaan pääsyäni, ja niin vain kävi, että pääsin kouluun. Nyt alkoi kova työ. Piti oppia aina vain lisää mo
nenlaisia aineita: taidehistoriaa, anato
miaa ja piirustusta. Aamulla ensin ku
vanveistoa, sitä opetti Viktori Walm-
berg. Hän oli hyvä opettaja ja neuvoja.
Koulun tarkastaja oli professori Vik
ström, hyvin kunnioitusta herättävä herra. Usein sain taputuksen Olalleni.
Hän oli tyytyväinen työskentelyyni.
Joulu lähestyi, oli hyvin jännittä
vää kuinka käy, heitetäänkö yli laidan.
Sain ikäviä uutisia kotoa, opinnot lop
puvat kohdaltani, isä ei anna rahaa.
Mikä eteen? Menin johtajan luokse ja selitin asiaan. Tavallisesti ei anneta jouluna todistusta, vasta keväällä. Mi
nulle annettiin todistus edistymisestä ja ahkeruudesta, sekä kehoitettiin jat
kamaan. Tulin kotiin apein mielin ja annoin todistuksen isälleni. Isä oli kova: ei tule mitään, eikä heru pennejä, kaikki menee hukkaan. Hulda-sisareni otti asiassa toisen kannan. Hän sanoi jyrkästi, että jos ei isä anna koulun
käyntiin rahaa, niin hän antaa. Niin kävi, kaksi ja puoli vuotta kävin siskon rahoilla koulua.
Sitten alkoi todenteolla työ kou
lussa, ahkeroin ja olin innostunut.
Kouluun tuli uusi johtaja 1924, Uuno Alanne. Hän oli hyvin pätevä ja järjes
telykyky inen ja sai paljon hyvää ai
kaan. Koulu ei tee taiteilijaa eikä pysty antamaan lahjoja. Koulu pystyy anta
maan viisautta ja opettaa arvostele
maan etupäässä itseään. Taiteessa on suurta se, että osaa välttää ruman ja nähdä rumassakin kaunista.
Isäni Gabriel rakennutti 1920-lu- vulla Mäntylän talon pojalleen Einolle, ja hänen kuolemansa jälkeen v. 1923 talo siirtyi minulle.
Koulusta päästyäni toimin itse
näisenä maanviljelijänä omalla tilalla ja sen ohella harrastin kuvanveistoa.
Myöskin Ilolan lähellä oleva Lusikka- linna siirtyi omistukseeni. Rakensin siihen nykyisinkin olevan Seurahuo
neen. Sain v. 1936 anniskeluoikeuden väki- ja mallasjuomien myyntiin. Hen
kilökuntaan tuli myös alusta asti Fanni Paananen ja hän jatkoi samassa paikas
sa vielä myytyäni liikkeen v. 1941 Osuusliikkeelle. Talvisotaan ja edel
leen jatkosotaan jouduin 19.6.1941, jo
ten olin pakotettu luopumaan Seura
huoneesta.
Avioiduin v. 1926, josta aviolii
tosta minulla on kaksi lasta, poika ja tyttö.
Gabriel ja vaim onsa Helga Helm iina, Akseli (uunin edessä), Vihtori ja Veikko seisom assa isänsä vieressä. Kuva otettu v. 1906.
18
Vapaussoturina.
Jonkin aikaa yksin oltuani avioi
dun uudelleen v. 1946. Myös tästä avioliitosta minulla on poika ja tyttö.
Välillä innostuin ja rakensin oikein ateljeerakennuksen pellolle, pääraken
nuksen ulkopuolelle. Sieltä oli hyvä näkymä Lumperoiselle. Saatoin keskit
tyä vain veistämiseen ja muovailuun.
Oli erittäin antoisaa tavata entisiä opikelutovereita Ateneumin ajoilta.
Aina joku piipahti matkoillaan tänne Saarijärvellekin. Taiteilija Annala, tai
demaalari, ihastui niin Saarijärven maisemiin, että jäi luoksemme joksikin aikaa maalaamaan. Hän järjesti näytte
lyn töistään ja sai jopa osan myydyksi.
"M etsäpytty” , jo n k a Metsä- urheilun Hallinto tilasi Veik
ko Hytöseltä ja lahjoitti kier
topalkinnoksi. Se jä i lopulta Veikko Hakuliselle.
Reliefit kuvaavat metsä- kaupan hierontaa, leimausta, kaatoa ja suksim iestä m et
sässä.
Hän on maalannut myöskin Pylkön
mäen kirkkoon alttaritaulun.
Jyväskylän taitelijaseura piti ko
kouksia Mäntylässä. Joukko kerääntyi lauantai-iltaisin ja he tavallisesti yö
pyivät meillä. Silloin pistettiin asiat paikoilleen ja epäkohdat yritettiin poistaa.
Joku teema oli kokouksien aihee
na. Eräs esimerkiksi oli Kirkko ja tai
de. Mukana oli papistoa ja taiteesta kiinnostuneita paikkakuntalaisia mm.
Palmqvistin perhe ja täkäläisistä taite
lijoista mm. Autere ja Herala. Keskus
telu oli vilkasta. Jyväskylän taitelija- seuran vetäjänä oli Kyösti Sorjonen.
Saarijärvelle tuli piirustuksen- opettajaksi Putte Lindholm. Hän oli in
nostunut taitelija-opettaja, järjesti kou
lussa eri luokilla kilpailuja ja sai jou
kot innostumaan.
Yhdessä teimme joskus töitä, Putte maalasi ja minä muovasin. In
nostuimme kerran ja teimme samalla kertaa toisistamme työn, minä Puten pään, ja hän maalasi muotokuvan mi
nusta.
Täällä järjestimme jonkin kerran saarijärveläisten taitelijoiden yhteisiä näyttelyitä. Töitäni ei juuri arvostettu, ehkä sekin lannisti.
Myöhemmin innostuin tekemään ovikilpiä ja puisia lautasia. Niitä tein käsipelillä paksuista lankuista, tam
mesta, tervalepästä ym. Ensin taltalla hahmottelin ja hiekkapaperilla sujutte- lin viimeistelyt.
Vuonna 1962 rakensin Lumpe- roisen rantaan talon. Siellä rakennuksen päässä oli työ
huone höyläpenkkeineen.
Siellä oli hyvä näperrellä aina jotakin. Eipä juuri aika käynyt pitkäksi. Siellä ran
nalla puutarhanhoito vei miehen mukanaan. Luonto oli kaunista, järvi viekotteli vain olemaan, soutelemaan ja kalastelemaan, vaikkei juuri kaloja tullutkaan.
Nautin vain Luojan kauniis
ta luonnosta ja rauhasta, minkä koti antoi.
