Harris, Brian – Sherwood, Bianca 1978: Translating as an innate skill. – David Gerver & H. Wallace Sinaiko (toim.), Language interpretation and communication. Proceedings of the NATO
Symposium on language interpretation and communication s. 155–170. Oxford:
Plenum.
Pöchhacker, Franz 2004: Introducing interpreting studies. London: Routledge.
kulmasta. Esitän ensin katsauk sen kirjan sisältöön painottaen sen teoreettis-mene- telmällistä antia, minkä jälkeen arvioi n kirjan antia yleisemmällä tasolla nostaen esiin myös muutamia kriittisempiä näkö- kohtia kielten vertailuun.
Kielten vertailun käytänteitä ja haasteita kielentutkimuksen eri aloilla
Kirja koostuu johdannosta ja 12 artikke- lista, jotka on jaettu temaattisesti neljään ryhmään: kielen kuvaus, muutos, oppimi- nen ja kääntäminen. Kolehmainen, Mies- tamo ja Nordlund esittelevät johdanto- artikkelissa kirjan tavoitteet ja nivovat kirjan osaksi laajempaa metodologista keskustelua. Johdannossa esitellään myös tiiviisti kukin artikkeli ja pohditaan kiel- ten vertailun edellytyksiä ja haasteita ar- tikkelien käsittelemillä aloilla.
Teoksen ensimmäisen osan ”Kielten kuvaus keskiössä” aloittaa Matti Mies- tamon kielitypologiaa käsittelevä artik- keli, joka tarkastelee, miten maailman eri kieliä on ylipäätään mahdollista vertailla keskenään. Keskiössä on kysymys kielten saman kaltaisuuden todentamisesta, jo- hon Miestamon vastaus on funktionaalis- typo logisen tutkimuksen mukainen:
koska kielen kategoriat ovat kieli kohtaisia, Leena Kolehmainen, Matti Miestamo &
Taru Nordlund (toim.): Kielten vertailun metodiikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1387. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 470 s.
isbn 978-952-222-456-9.
Suomenkielistä kirjallisuutta kielen- tutkimuksen menetelmistä on ilmesty- nyt viime vuosina yhä enemmän. Leena Kolehmaisen, Matti Miestamon ja Taru Nordlundin toimittama teos Kielten ver
tailun metodiikka on viimeisin ja erit- täin tervetullut lisä tähän joukkoon.
Siinä missä aiemmat teokset ovat keskit- tyneet menetelmiin yksittäisellä kielen- tutkimuksen osa-alueella (esim. Tainio toim. 1997) tai antamaan yleisemmän ta- son katsauk sen empiirisiin menetelmiin kielen tutkimuksessa (Itkonen & Pajunen 2010), arvioitava kokoomateos tekee hie- non poikkeuk sen keskittymällä yhteen menetelmään – kielten vertailuun – ja sen rooliin kielentutkimuksen eri aloilla.
Kirjan tarkoitus onkin tällaisen moni- tieteisen näkökulman avulla haastaa luki- joita esittämään kysymyksiä, joita omalla alalla ei ole vielä esitetty saati ratkaistu.
Juuri kirjan monitieteisyys tekee sen arvioi misesta kuitenkin myös haastavaa.
Tässä arviossa keskityn tarkastelemaan teos ta erityisesti yleislingvistisestä näkö-
Monialainen menetelmäpaketti
kielten vertailevaan tutkimukseen
vertailtavuutta ei voida saavuttaa oletta- malla kieleen universaaleja kategorioita vaan määrittelemällä vertailukäsitteitä funktio naalisella tasolla. Miestamo esit- telee vertailukäsitteen soveltamista oival- lisesti muun muassa negaation tutkimuk- seen.
Siinä missä kielitypologiaan kuuluu erottamattomasti kielten vertailu, sen rooli ei ole keskeinen yksittäiskielen ku- vauksessa, kuten Erika Sandman osoit- taa. Vertailun avulla voidaan kuitenkin saada lisä eväitä analyysiin selvittämällä, millaisia samankaltaisuuksia esiintyy muissa maail man kielissä, sukukielissä tai kontakti kielissä. Sandman esittelee vertailun avulla saatavaa tietoa esimer- kein siniittisestä wutunin kielestä ja erit- telee havainnollisesti vertailumenetelmän etuja ja karikkoja kielenkuvauksessa.
Koska maailman vähemmistökielten ku- vauksista on saatavilla vain vähän yleis- lingvistisiä menetelmäkatsauk sia suo- meksi, Sandmanin kirjoitus on mainio lisä tähän tärkeään ja Suomessakin kas- vavaan tutkimuskenttään.
Marja Järventaustan artikkeli käsitte- lee kontrastiivista tutkimusta: siinä kiel- ten vertailu on typologian ohella kes- keistä, mutta kontrastiivinen tutkimus keskittyy yleensä vain kahden kielen sy- välliseen vertailuun. Järventausta kuvaa kontrastiivisen tutkimuksen kolmea vai- hetta – kuvausta, vertailupohjaa ja kont- rastointia – ja havainnollistaa niitä esit- telemällä adnominaalista omistusta suo- men ja saksan kielessä. Esimerkin avulla Järventausta nivoo tutkimuksen eri vai- heet kontrastiivisessa tutkimuksessa käy- tävään teoreettis-menetelmälliseen kes- kusteluun.
Hanna-Ilona Härmävaara, Anna Va- tanen ja Maria Frick kartoittavat keskus- teluntutkimuksen haasteita ja mahdolli- suuksia kielten vertailussa. Kielten ver- tailu on läsnä keskustelun tutkimuksessa kahdella eri tavalla: impli siittisesti, kun englantivetoisen alan menetelmiä on so-
vellettu muihin kieliin, ja eksplisiittisesti kontrastiivisessa keskusteluntutkimuk- sessa. Jälkimmäistä kirjoittajat havainnol- listavat vertaamalla päällekkäis puhuntaa suomessa ja virossa. Vertailun avulla kiel- ten kuvaukset ovatkin tarkentuneet ja kie- len rakenteista johtuvat kieltenväliset erot on havaittu tarkemmin; haasteena vertai- levassa keskustelun tutkimuksessa on kui- tenkin aineiston valinta ja siten vertailta- vuuden varmistaminen.
Kirjan toisen osan ”Kielen muu- tos” avaa Jaakko Häkkisen artikkeli eri vertailu menetelmistä historiallisessa kieli tieteessä. Niistä selvimmin historial- lista on kielenmuistomerkkien eli säily- neiden kirjoitusten tutkimus. Varsinaista kielten vertailua käytetään sekä lainasana- tutkimuksessa että rekonstruoimaan lähi- sukukielten avulla niiden oletettu kanta- kieli. Häkkinen havainnollistaa myös, miten eri aineistolajit (sanasto, äänteen- muutokset) voivat vaikuttaa rekonstruoi- dun sukulaissuhteen luotettavuuteen.
Tämä on varsin ajankohtainen muistutus nyt, kun fylogeneettisten laskennallisten menetelmien suosio on nousussa (esim.
Syrjänen, Honkola, Korhonen, Lehtinen, Vesakoski & Wahlberg 2013).
Helka Riionheimo tarkastelee kiel- ten vertailun asemaa ja haasteita kieli- kontaktitutkimuksessa. Esimerkkinä hän käsittelee menneen ajan tempusta inkerin suomen ja viron välisessä kon- taktissa Virossa. Hän esittää myös mal- lin erilaisten kielikontaktien luokittelusta ja tarkastelee vertailun roolia Thomaso- nin (2001) kontaktien osoittamisen mal- lissa, jota monet muutkin teoksen kirjoit- tajat käsittelevät. Riionheimo esittelee pe- rusteellisesti niitä haasteita, joita vertailu tuo kontaktitutkimukseen ja käsittelee niin teoreettisen viitekehyksen vaikutusta kielten kuvaukseen ja aineistojen vertai- luun kuin kielellisen todellisuuden tavoit- tamista historiassa.
Siinä missä Riionheimo tarkaste- lee jo selvästi kieliopillistunutta katego-
kieltenomaksumista. Typologinen lähei- syys vaikuttaa siihen, että lapset yhdis- tävät kieliä enemmän ja tämä yhdistämi- nen on pitkä kestoisempaa kuin silloin, jos kielten typologinen etäisyys on suu- rempi, kuten esimerkiksi englanti–saksa- kieliparissa.
Teoksen viimeinen osa laajentaa kielten vertailun menetelmäesittelyä käännös tieteeseen. Tämän osan artik- kelit ovat kenties teoksen innovatiivi- simpia, sillä esimerkiksi vertailun roo- lista käännös tieteessä, jota Pekka Kuja- mäki käsittelee, ei juuri ole aikaisem- pia yleisesityksiä. Kujamäki osoittaakin artikkelissaan, että vertailulla on useita eri rooleja käännöstieteessä. Kääntä- minen itsessään on Kujamäen mukaan lähde- ja kohdekielen vertailuun perus- tuvaa ongelman ratkaisua. Hän kuvaa erityisesti ekvivalenssin eli vastaavuu- den käsitettä osoittaen, miten se on vaih- dellut käännösteorioiden kulloistenkin tausta sitoumusten mukaan. Kielten ver- tailu avaa myös kääntäjän tekemiä valin- toja sekä hänen roo liaan kääntämisessä, jolloin kääntäjän tekemästä vertailusta kohde- ja lähdekielen välillä tulee itses- sään (vertailevan) tutkimuksen kohde.
Käännösten vertaileva tutkimus on keskeistä myös raamatunkäännösten tutkimuksessa, jota Maria Kela käsitte- lee artikkelissaan. Erityisesti metaforien käännöksistä löytyy paljon esimerkkejä symmetria rikkeestä eli poikkeavuuksista samanaikaisissa mutta erikielisissä tai eriaikaisissa mutta samankielisissä kään- nöksissä. Kela kuvaa symmetriarikkeen tutkimusprosessia ja havainnollistaa sitä esimerkein Psalmeista. Taustalta paljastuu heprean kielen tulkinnanvaraisuus, eri eurooppalaisten käännöslinjojen kannat kääntämiseen sekä eri aikakausien vaiku- tus eriaikaisiin suomennoksiin. Jatkossa mielenkiintoinen lisä tähän keskusteluun olisi rabbiinisen tradition tarkastelu (ks.
esim. Kirschner 1990), mikä avaisi enti- sestään sitä, missä määrin ideologiset te- riaa, Taru Nordlund, Ritva Laury, Re-
nate Paju salu ja Külli Habicht käsittele- vät kielten vertailun roolia kieliopillis- tumisen tutkimuksessa. Esimerkkinä he tarkastelevat artikkelien kehitystä suo- men ja viron kirja kielissä. Erityisesti ar- tikkelien kehityksen alkuvaiheissa lai- naamisella on näyttänyt olevan selvä vai- kutus, mutta niiden myöhempi kehitys- kulku vaikuttaa noudattelevan yleisiä ar- tikkelien kieli opillistumisen linjoja tie- tyin poikkeuksin: eri aikakausina artik- keleita on karsittu kielenkäytöstä näh- tävästi ideo logisista syistä. Kirjoitus ha- vainnollistaa osuvasti vertailun tuomia mahdollisuuksia kontakti vaikutuksen ja poik keavien kieliopillistumispolkujen tunnistamisessa.
Kirjan kolmas osa tarkastelee kielten vertailun roolia kielenoppimisen tutki- muksessa. Sen aloittaa Annekatri n Kaiva- palun katsaus niihin vertailu menetelmiin ja työkaluihin, joita on käytetty tutkittaess a lähdekielen vaikutusta opit- tavaan kohdekieleen. Kaivapalu esittelee havainnollisesti, millaisia eri ilmenemis- muotoja kieltenvälisellä vaikutuksella on kielenoppimisessa käyttäen esimerkkinä muun muassa venäjän- ja vironkielisten suomenoppijoiden vertailua. Hän käsit- telee myös saman kaltaisuuden psyko- lingvistiikkaa ja esittää, että oppimis- prosessissa olennaista ei ole niinkään lähde- ja kohdekielen todellinen saman- kaltaisuus (esim. typologisesti osoitettu) vaan puhujien subjektiivisesti havaitsema tai olettama samankaltaisuus kielten vä- lillä.
Sirje Hassinen käsittelee kielten ver- tailua kaksi- ja monikielisyystutkimuk- sessa. Vertailu on keskeisessä roolissa, kun tutkitaan, miten kaksi- tai moni- kielisten lasten kielet eriytyvät tai yhdis- tyvät oppimisen eri vaiheissa tai missä määrin typologinen etäisyys vaikuttaa kielten omaksumiseen. Hassisen esi- merkki suomi–viro-kieliparista osoittaa, miten typologinen läheisyys voi hidastaa
kijät, kuten erilaiset juutalaiset ja kristil- liset raamatuntulkinnat, voivat vaikuttaa käännösvalintoihin.
Kokoomateoksen päättää Leena Kolehmaisen artikkeli, jossa hän luo uutta monitieteistä näkökulmaa eri- tyisesti käännöstieteen ja kontakti- lingvistiikan välille. Kolehmaisen tavoit- teena on yhdistää näiden alojen näkö- kulmia ja jäsentää kääntäminen yhdeksi kontakti vaikutuksen väyläksi hyödyntä- mällä Riion heimon (2007) mallia kieli- kontakteista. Riionheimon malli tar- joaa monia näkökulmia tähän jäsentä- miseen, mutta malli ei tunnu täysin so- pivan kääntämisen luokittelemiseen tie- tyksi kontakti väyläksi, mikä johtunee sekä kääntämisen monimuotoisuudesta että Riionheimon mallin rajallisuudesta.
Kolehmainen kuvaa myös käännöksissä esiintyvien kontaktivaikutusten leviä- mistä muuhunkin kielenkäyttöön sekä tarkastelee kontaktivaikutuksen todenta- mista ja siihen liittyviä ongelmia kääntä- misessä.
Monipuolinen menetelmäopas Käsillä oleva teos on sen toimittajien mukaan tarkoitettu kielten vertailun menetelmä oppaaksi kielentutkimuksen eri aloilla. Vastaavaa metodiesittelyä ei ole ollut aiemmin saatavilla suomeksi, ja tätä tyhjiötä kirja täyttääkin erinomai- sesti. Aika näyttää, missä laajuudessa kirja tullaan omaksumaan käyttöön eri oppi- aineissa, mutta uskoisin sen ilman muuta päätyvän useiden oppiaineiden opetus- ohjelmaan sekä tutkijoiden ja opettajien referenssiteokseksi.
Teoksen ehdoton valtti on sen moni- puolisuus. Artikkelit käsittelevät niin kielen kuvausta, keskusteluntutkimusta, kielikontakteja, kielen muutosta, kielen omaksumista kuin kielen kääntämistä- kin – usein yhdistellen eri näkökulmia näiltä alueilta. Juuri kirjan monialaisuus on kuitenkin haastavaa ja jopa hengäs-
tyttävää mutta toisaalta myös palkitsevaa.
Kielten vertailu muilla kuin juuri omalla tutkimusalalla voi haastaa lukijan pohti- maan vertailun roolia yllättävilläkin ta- voilla. Erityisesti kääntämisen ottaminen mukaan on tässä mielessä ollut viisas pää- tös toimittajilta.
Yksittäiset artikkelit toimivat infor- matiivisina väylinä kielten vertailuun kartoittaen sen roolia sekä kunkin alan tutkimus traditioissa että nykyhetkellä.
Esimerkit ovat havainnollisia ja tukevat oivallisesti menetelmien esittelyä ja nii- den nivomista kullakin alalla käytävään teoreettiseen keskusteluun. Kirja on myös hyvin toimitettu, sillä artikkelit muodos- tavat yhdessä mielekkään temaattisen ko- konaisuuden ja typografisia virheitä on erittäin vähän. Jotkin artikkeleista luotaa- vat jo melko pitkästä kielten vertailun pe- rinteestä tietyllä alalla (esim. Miestamo, Häkkinen), mutta mukana on myös inno- vatiivisia katsauksia, jotka avaavat selvästi uusia näkökulmia (esim. Kolehmainen).
Kielten vertailuun liittyy keskeisesti kielten samankaltaisuuden ja erilaisuu- den osoittaminen. Useissa artikkeleissa nousevatkin esiin tähän liittyvät aineisto- kysymykset ja vertailtavuuden varmis- taminen ylipäätään. Toimittajat ovat an- taneet kunkin alan asiantuntijan poh- tia samuuden käsitettä sen sijaan, että yksi artikkeleista olisi keskittynyt sen proble mati sointiin. Monet lukijat saat- tavat jäädä kaipaamaan tällaista yleis- luontoisempaa lähestymistä kielten ver- tailuun. Mielestäni toimittajien ratkaisu mahdollistaa kuitenkin vertailun roo- lin tarkastelun eri aloilla ja paljastaa si- ten selvemmin alakohtaiset erot siinä, missä määrin kielten vertailua on ylipää- tään problematisoitu. Artikkelit eroavat- kin keskenään suuresti siinä, miten pal- jon ne pohtivat saman kaltaisuuden käsi- tettä ja sen tunnistamisen problematiik- kaa. Tässä suhteessa erityisesti Miesta- mon, Järventaustan ja Kaiva palun artik- kelit ovat antoisimpia.
Seuraavaksi nostan esiin muutamia kirjan ongelmallisempia kohtia. Ehkä suu- rin yksittäistä tutkimusalaa koskeva kysy- mykseni liittyy kontrastiiviseen tutkimuk- seen. Järventaustan sinänsä erinomainen artikkeli määrittelee kontrastiivisen tutki- muksen niin väljästi, että sen perusteella merkittävä osa koko alasta voitaisiin miel- tää yhdeksi modernin kielitypologian osa- alueeksi (vrt. Bickeliin 2007). Kielentutki- muksen eri osa-alueiden työnjako ei toi- saalta olekaan kirjan keskeisiä kysymyk- siä, mutta tämä kiintoisa sivujuonne he- rättää kuitenkin kysymyksiä kontrastiivi- sen tutkimuksen nykytilasta. Koska monet muut kielentutkimuksen alat lisäksi hyö- dyntävät kontrastiivista lähestymistapaa, kontrastiivisen tutkimuksen asemoinnilla voi olla seurauk sia myös laajemmin kiel- ten vertailulle.
Muutama artikkeli käsittelee myös muunlaista vertailua kuin suoranaista kielten vertailua. Esimerkiksi sisäisessä rekonstruktiossa (Häkkinen) vertailu on keskeistä, mutta aineisto tulee kuitenkin vain yhdestä kielestä, joten kyseessä ei tarkasti ottaen ole kielten vertailu. Jois- sakin tutkimusprosesseissa kielten ver- tailu on lisäksi läsnä vain implisiittisesti.
Esimerkiksi kun keskustelunanalyysissa englannille kehitettyjä metodeja sovel- letaan uusiin kieliin, menetelmiä jou- dutaan mukauttamaan ja mahdollisesti yhden kielen varaan tehtyjä päätelmiä haastamaan (Härmävaara ym.). Vertailu on kyllä läsnä tässä prosessissa samalla tavoin kuin se on läsnä esimerkiksi sil- loin, kun kieliopin kuvaukseen käytet- tyjä menetelmiä sovelletaan niin sanot- tujen pienten kielten kuvaukseen (Sand- man). Tällaisessa ”vertailussa” ei ole kui- tenkaan suoranaisesti kyse kielten ver- tailevasta tutkimuksesta samassa merki- tyksessä kuin esimerkiksi kääntämisessä, typologiassa tai kontrastiivisessa tutki- muksessa. Se, milloin eri artikkelien kir- joittajat puhuvat suoraan kielten vertai- lusta, milloin epäsuoraan ja milloin ver-
tailusta yleisemmin, ei siis ole aina täy- sin selvää.
Kulttuurikontekstin mahdollinen rooli kielten vertailussa herättää myös ajatuksia. Härmävaara, Vatanen ja Frick esittävät, että päällekkäispuhunnalla on keskustelussa samanlainen funktio suo- messa ja virossa. Tämä johtopäätös saat- taa hyvinkin olla oikea, mutta mielestäni aineisto ei tue sitä suoraan, koska se ra- joittuu keskustelijoiden kielennetyistä il- mauksista nouseviin tulkintoihin. Tässä myös kielten vertailu saattaisi nostaa esiin eroavaisuuksia sekä kielennetyissä että ei- kielennetyissä tulkinnoissa, joissa uskoi- sin olevan kulttuurikohtaisia eroja.
Typologina jäin miettimään myös Kaiva palun väitettä, jonka mukaan kielen- oppijan havaitsema ja olettama saman- kaltaisuus ovat keskeisempiä oppimis- prosessissa kuin kielten todellinen saman- kaltaisuus eli niiden havaittu typologinen etäisyys. Jos tämä pitää paikkansa, typo- logisista tietokannoista laskettu kielten typologinen etäisyys ei välttämättä olisi kovin luotettava mittari kuvaamaan sitä todellisuutta, jota kielen oppijat kokevat.
Asia kaipaa selvästi lisätutkimusta, sillä typologinen etäisyys näyttää selittävän esimerkiksi kielenoppimisen vaikeutta melko hyvin (ks. Cysouw 2013).
Lopuksi
Yllättävää on, että niinkin keskeinen aihe kuin kielten vertailu on useilla aloilla jää- nyt tarpeettomasti itsestäänselvyydeksi eikä sen roolia ole problematisoitu riittä- västi. Kolehmaisen, Miestamon ja Nord- lundin toimittama teos tekee kuitenkin selväksi, että kielten vertailu on keskei- sesti läsnä kielentutkimuksessa eikä ra- joitu pelkästään perinteisemmille kielten vertailun aloille.
Uskon, että teoksen yleiskatsaukset yhdistettynä niiden innovatiivisuuteen voivat parhaimmillaan katalysoida vertai-
levaa tutkimusta eri aloilla. Kirja sopii op- paaksi kielen vertailun menetelmiin niin opiskelijoille, opettajille kuin tutkijoille- kin.
Kaius Sinnemäki etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Lähteet
Bickel, Balthasar 2007: Typology in the 21st century. Major current development s. – Linguistic Typology 11 s. 239–251.
Cysouw, Michael 2013: Predicting languag e learning difficulty. – Lars Borin
& Anju Saxena (toim.), Approaches to measuring linguistic differences s. 57–82.
Berlin: Mouton de Gruyter.
Itkonen, Esa – Pajunen, Anneli 2010:
Empiirisen kielitieteen metodologia.
Suom i 199. Helsinki: Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seura.
Kirschner, Robert 1990: Two response s to epochal change. Augustine and the Rabbis on Ps. 137 (136). – Vigiliae Christian a e 44 s. 242–262.
Riionheimo, Helka 2007: Muutoksen monet juuret. Oman ja vieraan ristey
tyminen Viron inkerinsuomalaisten imperfektinmuodostuksessa. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Syrjänen, Kaj – Honkola, Terhi – Korhonen, Kalle – Lehtinen, Jyri – Vesakoski, Outi – Wahl- berg, Niklas 2013: Shedding more light on language classification using basic vocabularies and phylogenetic methods. A case study of Uralic. – Diachronica 30 s. 323–352.
Tainio, Liisa (toim.) 1997: Keskustelun
analyysin perusteet. Tampere:
Vastapain o.
Thomason, Sarah G. 2001: Language contact. An introduction. Edinburgh:
Edinburgh University Press.
Yleisen kielitieteen klassikko
Ferdinand deSaussure: Yleisen kieli- tieteen kurssi. Alkuperäisteos Cours de linguistique générale 1916. Suomentanut Tommi Nuopponen, esipuhe Carita Klippi.
Tampere: Vastapaino 2014. 382 s.
isbn 978-951-768-214-5.
Tieteellinen klassikko on käänteen tekevä teos, josta otetaan uusia painoksia, joka käännetään monille kielille ja joka saa uusia tulkintoja sukupolvesta ja konteks- tista toiseen. Klassikko nähdään tradition aluksi ja kantajaksi, vaikka sillä edeltäjiä olisikin. Klassikon sisältö voi luutua ja saada yksinkertaistavia tulkintoja. Moni tuntee klassikon sekundääri lähteistä,
mutta usein vain harva sen on lukenut.
Klassikon kirjoittaja voi saavuttaa kuo- lemattomuuden, mutta joskus hänestä tehdään olkiukko. Ferdinand de Saus- suren Yleisen kielitieteen kurssi on klas- sikko mainittujen kriteereiden mukaan, ja toden näköisesti se on 1900-luvun vaikut- tanein lingvistinen teos. Sitä on myös syy- tetty jyrkistä dikotomioista tai kielen so- siaalisuuden pinnallisesta käsittämisestä usein anakronistisesti ja teoksen huonosti tuntien. Vihdoin on teoksesta ilmestynyt Vastapainon julkaisemana suomennos.
Suomentaja on Tommi Nuopponen, joka esipuheessaan valottaa Kurssin kääntämi- sen erityisiä vaatimuksia. Teokseen sisäl-
