Unikuvia

Ku va ta id ea ka te mia , m aa

la us ta it ee n

ope tu sa lu e He

nr iik ka K iv

el ä 20

19

Henriikka Kivelä

UN IK U V IA

Taideyliopiston Kuvataideakatemia

TIIVISTELMÄ

UNIK U VIA

Kuvataiteen maisterin opinnäyte, maalaustaiteen opetusalue, 2019.

Tässä taiteellisen opinnäytteeni kirjallisessa osassa käyn läpi työskente-lyyni oleellisesti kuuluvia pohdintoja tavastani tehdä taidetta. Tähän kuu-luu tietynlainen mielenrauhan etsintä, sisäinen keskustelu ja pyrkimysintuitiiviseen työskentelyyn. Kerron prosessista, jonka myötä olen hah-mottanut työskentelyssäni näkyvää abstraktin ekspressionismin otetta. Kerron taiteeseen liittyvistä näkökulmistani, joita ovat tapa nähdä taiteentekeminen ikään kuin pakopaikkana ympäröivästä hälystä. Tuon esiinajatuksiani taiteesta pysähdyttävänä tai herättävänä elementtinä ympä-ristössämme.

Opinnäytetyöni kirjallisessa osassa käsittelen teoksiani, joita on ollut esil-lä neljässä eri näyttelyssä vuodesta 2009 vuoteen 2019. Taiteellisen opinnäytteeni osia ovat olleet yksityisnäyttely Juuret maassa Kuvateideakatemian Fafa-galleriassa 18.06.–05.07.2009, Kuvan kevät2012 Kuvataideakatemian galleriassa 11.05. –03.06.2012, yksityisnäytte-lyni Ominainen Pirkko-Liisa Topeliuksen galleriassa 07.01.–02.02.2014 sekä yhteisnäyttely Tapani Kokon kanssa Pirkko-Liisa Topeliuksen galle-riassa 08.01.–27.01.2019.

Näistä näyttelyistä olen poiminut 11 teosta, jotka olen dokumentoinutopinnäytteessäni ja joiden kautta pohdin omaa taiteellista prosessiani.

Kuvailen prosessia henkilökohtaisena matkana, jonka aikana olen löy-tänyt itselleni ominaisen tavan maalata ja työskennellä. Ensimmäisennäyttelyni kokoamisen jälkeen lähdin tekemään abstraktimpaa maalaus-ta esittävyyden sijaan. Prosessin myötä löysin meditatiivisen, intuitiivi-sen metodin, jota käytän edelleen työskentelyssäni. Abstraktit tilat, mi-nimaalisemmat materiaalivalinnat ja meditatiivinen, toistoon perustuva maalaaminen vahvistavat läsnäoloani maalausprosessissa. Hahmottelen myös tapaani nähdä teos ikään kuin peilinä ensin itseni ja teoksen, sitten katsojan ja teoksen välillä.

Työn ohjaajaKirjallisen osan ohjaajaTarkastajat Tarja Pitkänen-WalterMelina VoipioPäivi Takala ja Hannele Kumpulainen Sivumäärä: 52

Henriikka KiveläSarjasta Unikuvia, nro 1, 2018. Akryyli ja muste kankaalle, 148x129cm.

S IS Ä L LYS L U E T T E L O

1.Johdanto 2. Aluksi 3. Juuret maassa -näyttely 2009 Kilimandzaro Keskipiste Yksinäiset vuoret

4.Kohti Kuvan Kevättä 2012 ja Ominainen -näyttelyä 2014

5. Kuvan Kevät 2012Pakopiste

6. Ominainen -näyttely 2014Pakopiste AinainenTähtien allaTaivaanraja7.Sarja Unikuvia 2019 UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Opinnäytetyössäni pohdin työskentelyäni ja näyttelyjäni kymmenen vuoden jakson aikana vuosina 2009 – 2019. Tänä aikana koen löytänee-ni itselleni ominaisen tavan maalata.

Aloittaessani ensimmäistä isoa yksityisnäyttelyäni KuvataideakatemianFafa galleriaan kesäkuussa 2009 olin pitänyt taukoa opinnoista lapsensyntymän johdosta. Pitkä tauko taiteen työstämisessä oli vieraannutta-nut minut taidemaailmasta. “Takaisin” palatessani olin kuin tyhjä tauluitsekin. Minun oli löydettävä se jokin, miksi tekisin taidetta. Hiljalleentyöskentelyni alkoi intuitiivisesti muuntua minimalistisemmaksi. Väritväistyivät ja aloin maalata pisteitä.

Pisteiden maalaaminen oli minulle alku matkalle kohti aiempaa abstrak-timpaa ilmaisua ja meditatiivista työskentelytapaa. Pisteitä maalatessani pääsin mielentilaan, jossa ajatus virtasi vapaasti. Ajan ja paikan taju saat-toi kadota ja työskentelyyni tuli transsimainen taso. Olin löytänyt polun, metodin, jolla tahdoin jatkaa. Meditoin maalaten.

Jatkoin maalaamista meditatiivista metodia sekä minimaalisia materi-aalivalintoja käyttäen myös valmistellessani taiteellisen opinnäytteeni teoksia Kuvan kevät 2012 -näyttelyyn. Lapseni kasvun myötä myös oma perspektiivini avartui ja motivaationi sai uutta pontta. Sain kutsun Pirk-ko-Liisa Topeliuksen galleriaan, minkä koin vahvistavan ajatustani siitä, että olin löytänyt omaa työskentelyäni tukevan metodin. Vuodenvaihtees-sa 2014 kokosin näyttelyn Pirkko-Liisa Topeliuksen galleriaan, minkä jäl-keen seurasi suvantokausi.

Vuonna 2018 palasin viimeistelemään opintojani. Vuoden 2019 alussa minulla oli Pirkko-Liisa Topeliuksen galleriassa yhteisnäyttely kuvanveis-täjä Tapani Kokon kanssa. Siellä esillä olleet työt sisältyvät taiteelliseenopinnäytteeseeni.

Kymmenen vuoden matka ensimmäisestä näyttelystäni tähän päivään onkasvattanut käsitystäni taiteilijuuden merkityksestä itselleni. Olen pohtinuttaiteen paikkaa elämässäni ja etsinyt taiteilijaa itsessäni. Maalatessani pis-teitä, joista lopulta muodostuu abstrakti maisema, tavoittelen meditatiivista rauhoittumisen tilaa. Tavoitteeni on, että jotakin tästä välittyisi myös kat-sojalle. Koen löytäneeni suunnan, jota voin jatkossa syventää ja tutkia lisää.

JOHD ANT O

AL UKSI

Kuvan kevät 2012 näyttelykatalogiin kirjoitin:

“Olen siinä pisteessä, maalaan pisteitä, hahmotellen pakopistettä.Maalatessani pisteitä kuin mantraa toistaen tavoitan elämän keskipisteen.Tämän hetken, läsnäolon tässä hetkessä, juuri nyt.

Ei ole mennyttä, ei tulevaa.Menneisyys on menehtynyt.Tulevaisuus on vasta tuleva.Tätä hetkeä on kokeva, ei ole muuta.Pistäytyen tässä, kaiken alkupisteessä, on oleva.”

“Rauha on jokainen askel” –Thich Nhat Hahn

Maalaaminen on minulle prosessi, jossa olen ikään kuin omassa tilassani, itsekseni. Samalla kuitenkin peilaan sisimpääni ja suhdettani ympäröi-vään. Tällainen tila on minulle paitsi taiteen tekemistä, maalaamista, myös tapa eheytyä elämän aiheuttamasta hälystä ja kuormituksesta.Tämä tila selkeyttää itselleni omia ajatuksiani ja tuntemuksiani. Se onkuin hengitysreikä tai hiljainen tila kaiken muun keskellä. Tässä hiljai-suudessa alitajuntani saa puheenvuoron. Tila antaa minulle mahdollisuu-den pysähtyä ja aikaa vain ihmetellä. Tämä on itselleni taiteen tärkeimpiä aspekteja. Näen taiteen yhdeksi tehtäväksi voimaannuttaa, inspiroida,koskettaa. Taiteella voisi katsoa olevan myös terapeuttinen tehtävä. Taidevoi myös herättää, kommunikoida... listaa taiteen merkityksestä voisi jatkaa loputtomiin.

Koen taiteen olevan niin henkilökohtaisella kuin laajemmallakin sosiaa-lisella tasolla korvaamaton keskustelukenttä. Itse toivon voivani taiteeni avulla luoda maailmaan tiloja, joissa ihminen voi pysähtyä keskustele-maan itsensä kanssa. Toivon, että omalta osaltani voisin tuoda urbaaniin ympäristöön samankaltaisia tiloja, jollaiseia voi saavuttaa vaikkapa kat-sellessaan taivaanrantaa tai seuratessaan laineen liplattelua luonnossa.Saman tilan voi tavoittaa myös kuunnellessaan musiikkia ja tanssiessaan sen tahdissa. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Miten kohdata itsensä maailmassa, jossa kaikki toiminta tuntuu perus-tuvan sosiaaliseen vuorovaikutukseen? Silloinkin kun olemme yksin,pakenemme itseämme someen, internetiin tai muuhun toimintaan, joka täyttää ajatuksemme ulkoapäin tulevalla materiaalilla. Kaikki tämä vain lisää vieraantumista sisimmästämme. Se, keitä me olemme, miltä meistä tuntuu ja mitä me haluamme elämältä, määrittyy suurelta osin medianmäärittelemänä, ulkoapäin.

Minulle maalaaminen on prosessina intuitiivinen. Maalaamalla synty-vät abstraktit jäljet ja muodot kommunikoivat paitsi oman itseni kanssa, myös aikanaan jonkun muun katsellessa teosta. Työskennellessäni koen itse olevani tavallaan paossa kaikkea sitä täytettä, jonka koen tunkeu-tuvan ajatteluuni. Maalatessa kuitenkin voin vaipua syvempään tilaan, jossa voin keskustella itseni kanssa ja antaa alitajunnan viedä. Saan kiinni ajatuksista, joita olen siirtänyt sivuun tai joita en ole kohdannut ja jokin sellainen taas piirtyy vahvemmaksi, minkä jo olen läpikäynyt. Tunnentunteita, joita olen torjunut tai en ole vielä tuntenut silloin, kun niille eiole ollut tilaa. On kuin maalaisin unikuvaa, jossa hahmottelen ja ihmet-telen, mitä minä oikein olenkaan?

Aloittaessani teosta en oikeastaan tiedä, mitä on tulossa tai mitä prosessi tuo tullessaan. Tämä on minulle mysteeri, joka inspiroi minua suures-ti. Maalaaminen on minulle löytöretki ja tutkimusmatka, joka kuvaa jo-tain minussa ja maailmassa juuri sillä hetkellä. Teoksen tekoprosessissa tapahtuu aina jotakin – vähintään pysähdyn itseni kanssa paikkaan jaaikaan. Toivon, että pysähtyminen omassa prosessissani voi tarjota sa-mankaltaisen läsnäolon ja pysähtymisen mahdollisuuden myös katsojal-le, joka näyttelytilassa näkee teokseni. Maalatessa mennyt ja tuleva me-nettävät otettaan ja katoavat välillä kokonaan. Silloin on olemassa vainse hetki, joka tapahtuu juuri silloin. Maalaaminen on minulle medita-tiivinen, transsin kaltainen prosessi, johon unohtuessani maalaan tans-sin kaltaisen rytmin ja liikkeen huumassa. Tässä hetkeen katoamisessaon minulle oma, maaginen ulottuvuutensa. Arki on päämäärähakuista,ajassa mitattavissa olevaa toimintaa, jossa kontakti itseen pahimmillaan katoaa. Maalatessani taas tavoitan läsnäolon tunteen, voin kuulla omanääneni ja löytää luonnollisen rytmini olla ja hengittää. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

JUURET MAAS SA

Taiteellisen opinnäytteeni ensimmäinen osaKuvataideakatemian Galleria Fafa 18.06.–05.07.2009Kilimandzaro, Keskipiste ja Yksinäiset vuoret

Näyttelyssä oli yhteensä kymmenen maalausta ja yksi installaatio. Näistä olen valinnut tähän kirjalliseen opinnäytteeseeni kolme, joiden tekopro-sessia ja tekniikoita avaan syvemmin. Ensimmäistä yksityisnäyttelyäni kootessani olin hahmottanut, että työs-kentelen itselleni ominaisen metodin mukaan. Muotoilin asian itselleni näin: “Maalaten kankaalle kuin mantraa toistaen, hengitellen, intuitiolla edeten”.

Työskennellessäni minulla voi olla mielikuvia jostain maisemasta, kuvas-ta, aiheesta tai tunteesta. En kuitenkaan pyri kuvittamaan näitä ajatuksia ja mielikuvia. Sen sijaan annan niiden olla ikään kuin taustalla vaikut-tamassa siihen, mitä prosessissa syntyy. Joskus jokin ajatus tai tunne piirtyy vahvastikin esiin. Aloitan työskentelyn tietämättä mihin päädyn. Maalatessani koen teoksen kulkevan omaa matkaansa, houkutellen mi-nut siihen mukaansa. Valmis maalaus on tavallaan paitsi omakuva, ehkä myös sitä katsovan kuva, katsojan mahdollisesti heijastaessa omaa maa-ilmaansa sen kautta. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

KILIMAND Z ARO

Teostani Kilimandzaro aloin työstää kuukautta ennen Kuvataideakatemi-an gallerian näyttelyä. Tyttäreni oli tuolloin loppukeväällä 2009 yhdeksänkuukauden ikäinen vauva. Aikani, voimani ja ajatukseni pyörivät tiiviisti äitiydessä. Sillä hetkellä tuntui, ettei minulla ollut mitään sanottavaa tai annettavaa: energia meni arjen perusasioihin. Ennen äitiyttä olin ollutimpulsiivisempi, anarkistisempi ja poliittisempikin. Olin hakenut Kuva-taideakatemiaan teoksilla, joissa olin käyttänyt spraymaaleja ja maalan-nut kuvia ihmisistä tai itsestäni – teoksia, joiden kautta kuvasin kärsi-mystä yhteiskunnan rakenteiden kynsissä. Kaupunkitilan haltuunotto ja epäkohtien tuominen näkyväksi oli ollut tärkeää. Äitiys ja irtiotto opiske-lumaailmasta muuttivat radikaalisti elämääni. Nyt osasinkin nauttia sees-teisistä, pienistä hetkistä, jolloin saatoin olla ja vaan hengittää. Meditaa-tio ja jooga olivat tällaisia pieniä, mutta samalla suuria hetkiä – irtiottoja “kaikesta”, jolloin saatoin olla hetken vain omassa mielenmaisemassani. Saman voimaantumisen tunteen tavoitin maalatessa ja piirtäessä tai is-tuessani tuijottamassa taivaanrantaa ihmetellen pilvien muotoja niidenliikkuessa taivaalla.

Kuvataiteen maisterin opinnäytteessään Teemu Kangas nostaa esiin toi-mittaja Jani Kaaron kolumnin Helsingin Sanomissa. Kolumnissaan Kaa-ro kirjoittaa: ”Tarvitsisimme aikaa tuijotella seiniin, aikaa tarkkailla, ai-kaa hukkua kysymykseen, aikaa eksyä ongelmaan… Tarvitsisimme aikaa olla ajattelematta ja aikaa antaa ajatusten nousta itsestään esiin. Mitkäänluovan ajattelun työpajat ja koulutusviikonloput eivät tule meitä pelasta-maan, sillä aivojen syviä prosesseja ei voi ohjata, kiirehtiä tai pakottaa”(Teemu Kangas, Kuvataiteen maisterin opinnäyte. 2015. Jani Kaaro, Hel-singin Sanomat 2015. Sivu 5)

Olin siihen asti tehnyt ajatuksillani koko maalausprosessistani vaikeaa,ollut vailla kunnon motiivia miksi maalaan. Kodin yhteydessä olevantyöhuoneen läheisyys esti minun totaalisen työrauhani. Lapsi kainalos-sa maalaaminen ei onnistunut ollenkaan. Asiat eivät siis olleet edenneet paljon luonnoksia pidemmälle ja siksi varasin kuukaudeksi ison projek-tihuoneen Kuvataideakatemian tiloista. Työt oli saatava valmiiksi. Tun-sin myös todella tarvitsevani irtioton kodin piiristä. Nyt oli minun aikani maalata. Tarvitsin paikan, jossa oli tilaa toteuttaa suurempia maalauksia ja tarvitsin omaa aikaa sen toteuttamiseksi. Vaikka äitinä olo tuntuikinprioriteeteissä ensimmäiseltä, minulla oli yhtälailla tarve päästä takaisin UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Kilimandzaro, 2009. Muste, hiili ja akryyli kankaalle. 140x147cm.

maalaamaan, omaan tilaani, josta voisin löytää voimavaroja ihan kaik-keen muuhunkin. Maalaaminen ja ilmaisu taiteen keinoin oli niin iso osa minuuttani, että ilman sitä olin tuntenut tyhjyyttä.

Työhuoneen saatuani olin aivan häkeltynyt mahdollisuudesta olla omas-sa rauhassa ja maalata. Positiivisesti jännittyneenä, tietämättä etukäteen mitä olin tekemässä, jäin työhuoneelle rakentamaan pohjia. Aloin intui-tiivisesti rakentaa erikokoisia pohjia. Ajatuksenani oli, että töiden suurikoko tarjoaisi katsojan kokemuksessa avaruudellisen tilan niin, että sitä katsoessa tulisi kuin osaksi sitä, kuten itsekin sitä työstäessä sulauduinmaalaukseen siinä viipyen. Alkuun tuntemani pelko hälveni, kun pääsin pohjustamaan kankaita. Uusi prosessi oli alkanut. Aloittaessani pisteidenmaalaamisen en tiennyt mihin se veisi, enkä edes miksi niin tein. Äkkiäen vain enää osannut lopettaa sitä. Tunsin vain, että pisteiden maalaami-sen kautta saattaisin löytää jonkin teeman tai ajatuksia, punaisen langan. Kaikki stressi vaihtui positiiviseksi jännitykseksi. Meditatiivinen prosessi vei.

Kuvataiteen maisterin opinnäytteessään Teemu Kangas kirjoittaa:

“Perinteiset meditatiiviset lähestymistavat taiteen tekemiseen ja medi-taatioon yleisestikin, esimerkiksi zenissä, alleviivaavat tavallisesti mielen rauhoittamista niin, ettei turha ajattelu vaivaa omaa maailmassa olemis-ta ja itse taidelajin teknistä suoritusta. Näissä harjoituksissa taide on-kin vain yksi osa suurempaa harjoituskokonaisuutta, joka vaatii mielentasapainoa ja sen kykyä tarkkailla keskittyneesti. Rauhallisen tyvenenluominen mieleemme on edellytys sille, että mielen syvemmät prosessitkäynnistyvät ja voimme aloittaa eheytymisemme. Meditatiivisista taiteel-lisista harjoituksesta syntyneiden teosten ei ole tarkoitus olla nykytaidettaainakaan sen akateemisessa mielessä. Zen-mestareilla taiteen tarkoitusoli esittää buddhalaisia opetuksia katselijan pohdittavaksi ja johdattaatämä omaan oivallukseen.”(Teemu Kangas, Kuvataiteen Maisterin opinnäyte, 2015. Sivu 3)

Kirjoituksessaan Kangas tuo esiin taiteen merkityksen mielen eheyttä-vien prosessien käynnistäjänä. Hän myös pohtii meditatiivisen prosessin kautta syntyneen taiteen suhdetta käsitykseen nykytaiteesta ja erottaa sensiitä. Itse koen taiteella ja omalla taiteen tekemiselläni olevan eheyttävävoima. Taidetta tekemällä toivon myös, että se prosessi, jolla teokseni syntyvät, voisi välittyä teostani katsovan ihmisen kokemukseen. Tälla ta-voin voin tuoda omalla tavallani lisää zeniä maailmaan. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Teemu Kangas kirjoittaa: ”Taide ja meditaatio tarjoavat tapoja olemi-semme moniulotteisuuden hahmottamiseen rationaalisen mielen ulot-tumattomissa. Kummatkin ovat tapoja ylittää mielemme luomat kapeatraja-aidat ja murtautua tietämättömyytemme illuusioista uuteen tapaan nähdä maailma.”

(Teemu Kangas, Kuvataiteen Maisterin opinnäyte 2015. Sivu 1)

Ensimmäistä näyttelyä kootessani olin ihastunut kirjaan Tokion kansal-lismuseon aarteista. Kalligrafian pieteetillä ja rauhaisalla toiminnalla ai-kaansaatu jälki kiinnosti minua. Aloinkin käyttää yhä enemmän mustettamaalausmateriaalinani ja se on käytössä edelleen. Japanilaiseen taiteeseen sisältyvä rituaalisuus alkoi kiehtoa minua. Jos-sakin vaiheessa aloin hahmottaa, että työskentelylläni on myös yhtymä-kohtia abstraktiin ekspressionismiin.

Abstraktin ekspressionismin spontaanius ja akti ovat minulle vahva osaomaa taiteellista tekemistä. Taidesuuntaus on myös lähellä joidenkinalkuperäiskultturien ei-esittävää kuvakäsitystä tavalla, joka on omalletaiteelleni luonteenomaista. Maalauksen ja abstraktion yhdistäminen jaei-esittävyys teoksissani on vahva yhtymäkohta kyseiselle taidesuuntauk-selle. Maalauksen tilallinen, monumentaalinenkin tunnelma luo alustan katsojan ja teoksen väliselle vuorovaikutukselle. Prosessin viemänä, sitä ennalta suunnitelematta ja vaistonvaraisesti työstäen on vahva mentali-teetti niin minulle kuin abstraktin ekspressionismin taiteilijoille. Omas-sa työskentelyssäni en pyri julistamaan mitään. En myöskään liiemminmaalaa figuureja tai symboleja, sillä pyrin mahdollistamaan mahdollisim-man autenttisen kommunikaation teoksen ja yleisön välillä.

Tunnetilan läpikäyminen tai rauha, jonka taidetta tehdessä voi saavut-taa sekä tunteiden synnyttämät eleiden piirtymät kommunikoivat paitsikatsojan kanssa, myös tekijän tehdessä niitä. Tätä ymmärrän abstraktin ekspressionismin tyylisuunnan tavoittelevan. Itse koen onnistuneeni,jos teokseni synnyttää katsojassaan tunne-elämyksen, herättää ajatuk-sia – tai ehkäpä vaimentaa niitä. Tässä yhteydessä olen pohtinut myösmillaisia velvollisuuksia taiteilijalla on katsojaa kohtaan. Onko taiteilijavastuussa katsojan tunnekokemuksesta? Itse mietin, mitä haluan välittääeteenpäin. En tarkoita, ettenkö voisi tuntea maalatessani surua, ahdis-tusta, melankoliaa tai vaikka aggressiotakin. Meditaatiossakin tunteiden ja ajatusten annetaan virrata niihin liikaa takertumatta. Haluan vain itse UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

tiedostaa niin hyvin kuin mahdollista sen, mitä tuon esille ja mitä heijas-tan ulospäin.

Olin aikaisemmin maalannut värikkäitä ihmisfiguureja, kokeillut kollaa-seja ja maalaillut muraaleja. Kaikenlaisia värikkäitä maalauksenalkuja olisyntynyt, mutta mikään ei niistä ollut edennyt mihinkään. Tunsin, ettäolin aivan hukassa värien kanssa. En tiennyt miten niiden kanssa eteni-sin. Ajattelin välillä liikaakin niiden merkitystä ja symboleja. Ajatuksettuntuivat vievän minut umpisolmuun ja valitsin mieluummin vain teke-misen. Olin maalannut pari vuotta aiemmin maalauksia, jotka olivat mie-lestäni onnistuneet ja ne olikin riisuttu väreistä. Nyt päätin tehdä saman. Olin kompastellut jo tarpeeksi värien kanssa ja mietin, tarvitsenko niitä ensinkään. Mustan ja valkoisen sekä niiden erilaisten sävyerojen, kiil-to-ja mattapintojen erojen ja materiaalisuuden vivahteiden välillä olevienkontrastien kanssa leikittely minua kiinnosti erityisesti.

Olin hankkinut ison pullon Indian ink -mustetta ja siitä tulikin materiaali,joka on kulkenut mukanani tähän asti jokaisen maalaukseni yhtenä mate-riaalina. Jatkoin teosta intuitiivisesti ja välillä ihan fysikaalisten rajoittei-den vuoksi vaihtaen materiaalia hiileen ja erilaisia siveltimiä ja piirtimiä vaihdellen. Lopulta yhden sattuman jälkeen maalaukseen syntyi isompi läiskä, jonka aloin nähdä vuorena horisontissa. Olin katsonut aiemminkirjaa Etiopian luonnosta ja yhtäkkiä mieleeni piirtyi Kilimanjaron juu-relta kuvattu maisema. Lopulta se siirtyi alitajuisesti myös maalauspoh-jalle. Olin aina halunnut matkustaa Afrikkaan ja nyt tein sen mielikuvi-tuksen voimin. Niihin aikoihin minua kiinnostivat erityisen paljon myös afrikkalaiset kankaat, jotka oli värjätty maaväreillä. Alkuperäiskulttuu-rien tekstiilit ja käsityöt inspiroivat minua. Rakastin niiden estetiikkaa, muotokieltä ja kuvioiden toiston hypnoottista vaikutusta.

Samoihin aikoihin olin myös käynyt läpi löytämääni Tokion kansallismu-seon taidekokoelmaa esittelevää kirjaa. Tussipiirrokset, ornamentiikkaja mustavalkoisuus vaikuttivat vahvasti työskentelyyni tätä näyttelyäni työstäessäni. Ensimmäisen maalauksen myötä alkanut toistuva pistei-den maalaus lähti määräämään näyttelyn suuntaa. Etenin piste pisteeltä. Minulla oli tiivis tahti maalaamisessa ja olin omassa maalauskuplassani tuon kuukauden, työskennellen lumoutuneena maalaustavastani, joka tuntui juuri siltä mikä minulle oli ominaisinta: maalaten abstraktia mai-semaa, tavoitellen mielenrauhaa. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

KESKIPISTE

“Zen-meditaatiossa eli zazenissa, ajatuksiin ei yleensä aktiivisesti osallis-tuta, muuten kuin vain antamalla niiden olla.”(Teemu Kangas, Kuvataiteen Maisterin opinnäyte, 2015. Sivu.4 )

“Tyhjästä mielestä pääsemmekin samādhiin, joka on yksi meditaation ja taiteellisen harjoituksen kannalta oleellinen ilmiö.Käytännössä samādhi on meditaation kohteeseen sulautunut keskittynyt mielentila. Laveimmil-laan samādhi voidaan käsittää huomiona tähän hetkeen.”(Teemu Kangas, Kuvataiteen Maisterin opinnäyte, 2015. Sivu.6 )

Ensimmäisen maalaukseni valmiiksi saatuani oli kuitenkin vielä paljongalleriatilaa täytettävänä ja jokunen maalaus maalattavana. Kilimandza-ro -teoksesta minua houkutti ruveta työstämään ikään kuin negatiivia mustalle pohjalle. Tämän seuraavan työstämäni maalauksen nimesin Kilimanjaroksi. Pisteiden maalaaminen ei minua niinkään kyllästyttä-nyt, mutta halusin löytää jotakin uutta. Aloin maalata teosta Keskipistesamalla, kun maalasin Yksinäiset vuoret -teosta. Työstin niitä yhtä aikaa, sillä samalla kun odotin toisen maalauksen kuivumista jatkoin toista: olinryhtynyt käyttämään työskentelytapaa, jossa suihkutin ja pesin pois maa-lausta.

Keskipiste -teosta tehdessäni olin valmistanut pohjan, jonka kankaanpäätin jättää pohjustamatta. Puuvillan kaunis sävy miellytti silmääni jatahdoin kokeilla, miten voisin ikään kuin akvarellimaisesti lähestyä tätäteosta. Lähdin maalaamaan pingoittamalleni kankaalle musteella ja sain myös päähänpiston raahata maalauksen wc-tiloihin pestäkseni sitä. Kos-tealle kankaalle maalaamani pisteet alkoivat levitessään sumentumaankuin valokuvatessa syvyysterävyyttä säädettäessä. Värien leviämistä eivoinut hallita märällä pinnalla ja se antoi sattumalle enemmän tilaa, jotenteoksen prosessi eteni vuorotellen sattuman ja minun hallitsevan otteen välillä.

Olin innoissani siitä, miten hienoa, utuista jälkeä sain aikaan pesemälläpois maalaamiani pisteitä tai maalaamalla läpimärälle kankaalle. Työs-kentelin lapsenomaisen riemun vallassa, unohtaen kaiken muun ympä- UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Keskipiste, 2009. Akryyli ja muste kankaalle, 150x150cm.

riltäni. Tällä tekniikalla saatoin luoda hämyisiä vivahteita maalaukseen.Vuoroin maalasin pisteitä ja vuoroin pesin niitä pois, tai sitten haalistin niitä. Nyt intuitiivisella, toistavalla maalausjäljellä oli sattumanvaraisem-pi sävy. Koin teoksen perspektiivin utuisine ja selkeine pisteineen jollakintavoin hypnoottisena. Olin löytänyt teoksesta ikään kuin tilan, joka kom-munikoi sisimpäni kanssa ja jonka kautta saatoin peilata mielikuviani ja vaipua meditatiiviseen tilaan sitä katsellessa. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

YKSINÄISET V UORET

Yksinäiset vuoret sisälsi aiempiin teoksiin nähden enemmän materiaalia.Koen, että jokainen teos on oma maailmansa enkä pidä mielekkäänä tois-taa liikaa jotakin, mitä olen tehnyt aikaisemmin. Halusin löytää vaihteluapisteillä massoitteluun ja silmäni haki selkeitä pintoja. Myös fyysisesti oli tarpeellista etsiä vaihtelua metodeihin. Staattinen työskentely samassaasennossa piste pisteen jälkeen alkoi tuntua puutumisena ja lihasjäyk-kyytenä.

Olin yhtä aikaa kuin pieni iloinen lapsi maalausprosessin myötä, muttasamalla olin myös itse pienen lapsen äiti. Maalatessani mielessäni pyöri myös ajatuksia Tove Janssonin muumien maailmasta ja Toven taiteilijuu-desta. Olin inspiroitunut hänen omistautuneesta asenteestaan taiteellistatyötään kohtaan. Halusin itsekin antautua tätä näyttelyä varten maalaa-miselle täysin. Työskentely yksin tuntui voimaannuttavalta. Tovellakinoli oma yksinäisyytensä taiteilijana ja aikansa nuorena naisena. Ehkä nä-kemäni Tove Janssonin näyttely Meilahden taidemuseossa herätti näitä ajatuksia.

Omistin maalaukseni Yksinäiset vuoret tuolle prosessilleni, josta teos sai myös nimensä. Tämä oli yksi sisäisistä keskusteluistani näyttelyä tehdes-sä. Maalaaminen ja sen kautta ihmettely vahvistivat entisestään taiteenroolia elämässäni. Yksinäiset vuoret oli minulle nyt jotain hyvin arvokas-ta. Minulla oli paikka, jossa sain haahuilla rauhassa. Työhuoneen rauhaoli korvaamatonta, auvoisaa. Irti arkitodellisuudesta. Teoksen valmistut-tua jätin kuitenkin pisteet vähäksi aikaa. Välillä oli tehtävä jotain muuta.

Vielä oli kuitenkin edessä vaellusta yksinäisillä vuorilla. Seuraavaa maa-lausta tehdessäni siirryin minimalistisempiin eleisiin ja osa maalauksista sai jopa värejä osakseen. Yhdessä maalauksessa oli pienen lapsen hämyi-nen figuuri, joka tavoitteli “elämän kerää”. Teos oli kollaasi, jossa käytin pientä lankakerää maalaamisen sijasta. Yhtä maalausta maalasin mieles-säni vaellellen Art Nouveaun Gustav Klimtin ja kullanhohtoisten esteet-tisten pintojen maailmassa. Installaatiossa “maalasin” valolla ja varjoilla, jotka piirtyivät vanhan hetekan rungosta sen alle muodostelemiini hiek- UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Yksinäiset vuoret, 2009. Akryyli ja muste kankaalle, 140x140cm.

kadyyneihin. Samassa tilassa oli myös esillä teos Rääsy, jonka tein maa-laten ja kollaasitekniikoin. Rääsyssä koen ilmentäneeni kiinnostustani tekstiilitaidetta, toistuvaa kuviota ja japanilaisuutta sekä tussipiirroksiakohtaan.

Jo tuolloin näyttelyn aikana sain kommentteja taiteeni suhteesta abori-ginaalien tekemään taiteeseen. Välillä taas joku näki maalauksissa puun-hakkuun jäljiltä puupinoja. Joihinkin installaatio vaikutti kipeälläkin ta-valla ja ehkä siinä saattoi kokea jotain hyvin vakavaakin. Olihan teoksen nimi Taivasalla ja siinä oli levitelty hiekkaa lattialle kuin hiekkadyyneiksi ja parsittu kokoon banaanilaatikoiden pahvin palasia hetekkapedin pääl-lä. Itse olin sen koonnut enimmäkseen alitajunnassa, liikaa ajatuksia pa-kottamatta. Prosessi oli kuitenkin saanut aikaan muutoksen työskente-lyssäni. Uskaltauduin laittamaan esille hyvinkin abstrakteja maalauksia, mikä olisi ollut minulle mahdotonkin ajatus aloittaessani opiskeluni Ku-vataideakatemiassa. Jälkeenpäin koin onnistuneeni monessakin asiassa, vaikka samalla tiedostin olevani vielä hyvin keskeneräisessä vaiheessakaiken kanssa. Tämä oli hapuileva alku taiteilijuudelleni, mutta nyt aina-kin jotenkin tiesin mitä haluan tehdä. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

K O H T I K U VA N K E VÄ T TÄ 2 012 ja O M IN A IN E N - n ä y t t e ly ä 2 014

Näyttelyn päätyttyä ja syksyn tultua lähdimme Kuvataideakatemian resi-denssiin Berliiniin. Matkan jälkeen ilmeni, että kodissamme oli vakava si-säilmaongelma. En voinut säilyttää myymättä jääneitä teoksia ja jouduin tuhoamaan niitä. Myöhemmin myös tietokoneeni rikkouduttua menetin kaikki sen hetkiset kuvani ja yhteystiedot, myös myyntikuittini. Onkinnykyään mysteeri, missä teokset sijaitsevat. Sain kuitenkin rohkeutta jauskoa itseeni. Olin saanut sen kaiken aikaan ja sain myytyä teoksiani. En-simmäiseksi näyttelyksi koin sen olleen jotakin todella arvokasta. Löysin paljon, vaikka kadotinkin ison osan.

Tämän prosessin aikana ja avulla olin löytänyt metodin ja motivaationjatkaa, vaikka äitiys vielä parin vuoden ajan rajoittikin taiteen tekemistä. Prosessi kuitenkin jatkui. Etsin perspektiiviä saaden ja inspiraatiota kas-vatellen, Euroopassa reissaillessa taidemuseoita kierrellen ja taidekirjoja kahmien. Visuaalinen kuvasto oli kaiken aikaa käsillä. Tein siinä välissä kansikuvituksen Jätkäjätkät -bändille vuonna 2011, mutta ikävöin maa-laamista työhuoneen rauhassa. Seuraavan kerran valmistauduin Kuvankevät 2012 näyttelyyn täynnä inspiraatiota.

Oli aika palata työhuoneelle, siihen paikkaan, jossa sain olla täysin koto-nani. Oli jo aikakin. Kaipasin sitä tunnetta ja tilaa, jotka minulle tulivat,kun työskentelin maalien ja siveltimien äärellä. Oli aika palata kotiin.Henry Wuorila-Stenbergin sanoin:

“Maalaaminen on kuin koti, se on ainut alue ja tila, jossa tunnen oleva-ni täysin kotona. Se on kuin pelkkää istumista, aivan kuin zenissä, jossa ei mietitä miksi istutaan, vaan vain keskitytään istumiseen, ja yhtäkkiähämmästykseksesi huomaat, mihin se sinua vie ja mitä se avaa. Yksi suu-rimpia maalaamisen mysteereitä on, että oli se sitten kuinka turhanpäi-väinen toimi tahansa, sillä kuitenkin on voimakas merkitys ja seuraus. Semuokkaa ihmistä. Maalaamisella ei itse asiassa ole alkua tai syytä, vaanse on jatkumoa, jossa on erilaisia muuttuvia näkökulmia. Parhaiten seon kuvattu Sisyfos-myytissä. Kun olemme tuomittuja työntämään kiveä, parasta mitä voi tehdä on rakastaa tuota kiveä.”

(Haastattelu vuodelta 1999, Mika Hannulan kirjasta ”Kaikki tai ei mitään. Kriittinen teoria, nykytaide ja visuaalinen kulttuuri.”Kuvataideakatemia, Helsinki 2003) UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

K U V A N K E V Ä T 2 012

Taiteellisen opinnäytteeni toinen osa

Kuvataideakatemian galleria 11.05. –03.06.2012

PA K O P IS T E

Kuvan kevät -näyttelyä varten sain työhuoneen Kuvataideakatemianväistötiloista Kaikukadulla. Aloin maalata pitkän tauon jälkeen. Olin in-noissani päästessäni takaisin suurikokoisten maalauspohjien äärelle jatyöskentelemään ylhäiseen yksinäisyyteeni. Hommat lähtivät vauhdillaetenemään ja ensin maalasinkin Pakopiste -teoksen rohkeasti yhdellä maalauskerralla ilman pohjustusta, taustalla ajatus, kuin tekisin japani-laista tussipiirrosta. Pyrin siihen, että jokainen siveltimen jälki olisi in-tuitiivisesti kerralla oikea enkä joutuisi poistamaan mitään. Ilokseni seonnistui.

Lopputyönäyttelyssä Kasarminkadun galleriassa minulla oli esillä tuonteoksen lisäksi kolme muuta teosta, joista kaksi oli maisemallisia ja yksi oli naisen muotokuva abstraktissa tilassa. Tämän näyttelyn myötä sainilokseni näyttelykutsun Pirkko-Liisa Topeliuksen galleriaan. Tämän roh-kaisemana uskalsin jatkaa valitsemaani työtapaa.

Musiikki on vahva elementti työskentelyssäni. Kuuuntelen maalatessani yleensä aina musiikkia. Musiikki ja kuvanteko yhdessä vievät tavoittele-maani meditatiiviseen tilaan. Piirtäminen ja maalaaminen on ollut minul-le pakokeino vaikeina aikoina ja vahvistavaa toimintaa kasvussani omaksi itsekseni. Piirtäen ja maalaten olen kokenut syvimmät tuntoni ja tuntenutja pohtinut asioita, joita en muuten olisi saattanut tavoittaa. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Pakopiste, 2012. Muste kankaalle, 170x140cm.

En ollut varmasti vielä koululainenkaan, kun isäni vei minut ja sisko-ni erään vanhemman intialaisen taidemaalarin studiolle. Se oli lumoava paikka. Maalin ja tärpätin tuoksu, pensselit ja maalituubit. Luovuudenkokemus valtasi minut. Isäni kertoi, että olin jäänyt tuijottamaan erästä maisemamaalausta, jossa oli öinen taivas ja meri. Tämä oli itse taitei-lijaherran silmissä vaikuttavaa. “Tämä tyttö näkee”, hän sanoi ja alkoi kerätä minulle öljyvärejä, maalauspohjia, siveltimiä ja tarvikkeita. Kunhän ojensi minulle nämä välineet, tunsin, että minulle oli annettu poik-keuksellinen lahja. Hahmotin ensimmäistä kertaa mahdollisen taiteili-jankutsumukseni. Monta kertaa myöhemmin olen väistellyt tai paennut taiteilijuuttani milloin miellyttääkseni toista, milloin uskon puuttuessa, milloin paiskien töitä arjessa, jonka rinnalla luovuus on kuihtunut. Tuol-loin kohtaamani tunne ei kuitenkaan ole koskaan kadonnut. Rakastanmaalata mielensisäistä maisemaa ja tuijottaa sitä ääretöntä, niin kuin sil-loin pienenä tyttönä, kun hukuin siihen öiseen merimaisemaan. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

OMINAINEN -nä yt tel y

Taiteellisen opinnäytteeni kolmas osaGalleria Pirkko-Liisa Topelius 07.01.-02.02.2014

AINAINEN

Maalatessani teostani Ainainen, muistin itse, miksi olin taiteilija – mistä se kaikki oli alkanut. Aloin hahmotella rakkaasta ystävästäni otetun valo-kuvan pohjalta naisolentoa, jossa olisi jotain jumalallista, veistoksellista, ehkä symbolistakin naiskuvaa. Mielessäni ihmettelin, mitä tämä oikeintarkoitti, mutta en halunnut täsmentää tätä sen enempää, vaan jatkoinintuitiivisesti musteella maalaamistani.

“Ainainen, ominainen, muinainen, olennainen, vaitonainen, varsinainen, satunnainen”. Olin leikkinyt mielessäni näillä sanoilla jo kuukausia, sa-malla ihmetellen, kuinka monia suomenkielen sanoja päättyykään sanaannainen. Tulin pohtineeksi myös omaa naiseuttani ja naiseutta ylipäätään. Halusin kuvata tuon inspiroivan ja kannustavan ystäväni piirteiden kaut-ta jotain kaunista. Ainainen oli näyttelyssä poikkeus esittävyydellään,vaikka siinä onkin abstrakti tila ja tunnelma. Silti moni näki siinä aivanjotain omaansa huolimatta siitä, mitä itse sitä tehdessäni näin ja koin.Näyttelyssäni oli yhteensä seitsemän maalausta, joita kaikkia yhdisti musta ja valkoinen ja niiden valöörien kirjo ja abstrakti maisema. Toiset näkivät pisteet lumena, toiset tähtinä, jotkut näkivät öljyläikkiä, toisetlumpeenlehtiä. Koin onnistuneeni, sillä olin luonut kuvia, jotka jokainen saattoi värittää mielessään. Olin onnistunut luomaan tiloja, joita jokainensaattoi aistia ja joiden maailmaan vaipua omalla tavallaan.

Kuvan Kevät 2012 näyttelyn tiimoilta olin saanut kutsun Pirkko-Liisa To-peliuksen galleriaan. Tämä galleria oli muuttanut kosteusvaurion myötä uusiin tiloihin Hietalahdenrantaan. Olin suunnitellut näyttelyn gallerian vanhaan tilaan. Minulle on tärkeää tehdä näyttely niin, että se toimii juurisiinä tilassa, missä sitä esitetään. Niinpä suunnittelin alusta, mitä maalai-sin näyttelyäni varten uusiin tiloihin. Olin aloittanut työt kotona, kaikki tökki ja mistään ei tuntunut tulevan mitään. Tarvitsin työhuoneen, tilan ja rauhan työskennellä.

Sain hommattua työhuoneen juuri pari kuukautta ennen näyttelyn alkua Made in Kallion kellaritilasta, jossa voisin tehdä tarpeeksi isoja pohjia ja tehdä hommia ilman, että pieni tyttäreni olisi siinä aivan äärellä. Halusin luoda tiloja ja tilaa, jossa teosta katsoessa voi alkaa sisäisen keskuste-lun ja jossa voisi vain hengittää ja omalla mielikuvituksellaan maalataloppuun näkemänsä. Siksi halusin toteuttaa tarpeeksi isoja maalauksia,sillä silloin siihen abstraktiin maisemaan voisi viivähtää, vaikka unohtua UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Ainainen, 2013. Muste ja akryyli kankaalle, 77x78cm.

ja kadotakin hetkeksi. Se, että näyttelyssä vieraileva voisi päästä siihensamaan meditatiiviseen tilaan, missä olen itsekin kun maalaan, oli tavoit-teeni. Maalatessa tavoittamani mielentila ja rauha oli se, minkä halusintuoda esille ja että maalaukset voisivat synnyttää sisäistä keskustelua.Tässä vaiheessa kuitenkin oli jo kutsukortti laitettava painoon ja valitsin siihen kuvaksi lopputyönäyttelyni teoksen Pakopiste, 2012. Siinä työssäkoen tavoittaneeni juuri sen semiabstraktin maiseman, jossa mieli lepäsi.Se oli lähtökohta näyttelylle. Ja se oli lähtökohtana ylipäätään sille, ettäolin saanut tuon näyttelykutsun. Pakopiste kaikesta hälystä oli minulletaiteellisesta työstä kumpuava tila ja tilanne ja sitä sain taas toteuttaa.

Ostin rimaa, puuvillakangasta, tussia, gessoa ja muita työvälineitä rei-lun satsin. Sain lapseni hoitoon isovanhemmilleni ja aloitin reilun viikon mittaisen tiiviin työskentelyjakson kellaritilassani. Hetkellinen eheyttävä erakoitumiseni oli taas alkanut. Aloin maalata uusia maalauksia uusillepohjille, taas ihmetellen, mitä tuleman pitää.

Lähdin intuitiivisesti täyttämään galleriatilaa gallerian pohjapiirros tu-kenani. Päätin, että seitsemän maalausta olisi oikea määrä teoksia, jotta jokaiselle jäisi tarpeeksi tilaa tulla esiin yksittäisenä teoksena siinä tilassa,vaikka kaikki olivat toisiinsa sekä tekohetken, materiaalin ja maailmansa myötä tiiviisti kytkösissä. Tämän kyseisen viikon jaoin näille seitsemäl-le teokselle niin että olisi varmasti aikaa saada kaikki valmiiksi ajoissa.Tämän työskentelytavan, deadline deadlinen jälkeen koin erittäin toimi-vaksi tavaksi minulle. Jäykän struktuurin tuominen työskentelyyni antoi myös enemmän tilaa intuitiiviselle työskentelylle ja saatoin kadota pro-sessissa siihen olennaiseen eli maalaamiseen. Maalausprosessin ajan olinvälissä varannut tilaa ja aikaa jonkin verran levolle, ravitsemukselle jamyös sometukselle, jotta galleriaan juuri vuoden hiljaisimpana ajankoh-tana loppiaisen jälkeen löytäisi mahdollisimman moni.

Kun olin saanut teokseni valmiiksi, oli aika kuljettaa uunituoreet maa-laukset galleriaan samana aamuna, kun oli avajaisetkin. Tahti oli ava-jaisiin asti intensiivinen. Olin pyytänyt ystäväni ajamaan vuokraamaani pakettiautoa. Oli erittäin huojentavaa nyt mennä näyttelyn kanssa askel eteenpäin, asettamaan teokset seinille muiden koettaviksi. Prosessi oli melkein valmis. Vuorovaikutus tekisi sen valmiiksi.

Galleriassa kävimme läpi teoksia pikkuhiljaa yhdessä galleristi Marika Sibakoff-Uravirran kanssa ja mietimme reittiä ja tilaa galleriaan astuessa UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Tähtien alla, 2013. Muste ja akryyli kankaalle, 90x140cm.

ja mille korkeudelle tai mitkä teokset näkisimme toistensa läheisyydes-sä. Minulla oli selkeä kuva siitä, mitkä tulisivat isompaan tilaan ja mikäsopisi takatilaan ja intiimimpään paikkaan. Odotimme vielä Pirkko-Lii-saa tehdessämme lopullisen näyttelyripustuksen ja hänen harjaantuneen silmän kanssa teimme lopullisen päätöksen kokonaisuudesta. Naulattiin naulat ja porattiin ruuvit seinään ja vielä kirjoitin aamutuimaan teosluet-telon, tekstin näyttelystäni ja CV:n. Olin taas toiminut ominaisimmallani tavalla, maalannut näyttelyn tiiviissä ajassa ja samalla kulkenut alitajui-sen löytöretken.

Sattumaa tai alitajunnan johdattelemaa, mutta viimeisessä yksityisnäyt-telyssäni Pirkko-Liisa Topeliuksen galleriassa 2014 oli maalaus, jokamuistutti jollain tavalla Mark Rothkon maalauksia. Näin sain kuulla näyt-telyssä vierailleelta mieheltä ja näin lopulta huomasin itsekin. Hämmen-nyin, etten ollut sen kummemmin juuri vuosiin ajatellutkaan taidehistori-an teoksia tai taiteilijoita, saati nykytaiteenkaan tekijöitä tai koko taiteen sisäistä maailmaa. Olin aika outsider taidemaailman suhteen ja osittainomasta tahdosta ja intuitiosta halusin työskentelyni kautta löytää sen mi-nulle ominaisimman tavan tehdä taidetta. Olin aikamoinen taivaanran-nanmaalarikin, tätä teosta maalaten taivaan ja maan rajaa kuin unessa.Itse koenkin, että elämä on juuri niin kauan elämää kuin on unelmia.Maalaaminen on myös unelmoinnin väline minulle. Mutta, olinko edes tutustunut aiemmin vahvemmin Rothkon maalauksiin, en kai. Rothkooli ollut värikenttämaalari ja minulla sen sijaan oli värit vähissä, muttatässä teoksessa “värikentät” hyvinkin samalla tavoin sommiteltuna kuin hänen maalauksissaan. Olin ollut materiaalinkeruumatkalla elämässäni, elänyt, elämöinyt ja haaveillut siitä hetkestä kun taas voisin maalata. Ja kun pääsin sen äärelle, tunsin samaa magiaa kuin lapsena ihastuessani taiteilijuuteen. Maalasin sitä, mitä minusta vaan tuli. Maalasin maalaa-misen vuoksi, silkalla nautinnolla, sillä ajatuksenjuoksulleni en halunnut antaa liikaa merkitystä. Niinkuin Willem De Kooning ajatteli ei minul-le maalaamisessa tarvinnut olla ideoita, vain se intohimo sitä tehdä. Oli kuin taivas tuo työtila, jonne sain jäädä vain itsekseni hengittämään ja sutimaan maalia kankaalle. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

Henriikka Kivelä Tähtien alla, 2013. Muste ja akryyli kankaalle, 90x140cm.

Tämä uusi löytöretki taidehistoriaa tutkien toi uuden motiivin maalataja olen löytänyt paljon sukulaisuutta lähdettyäni lähemmin tutkimaanabstraktia ekspressionismia. Nyt omassa mielessänikin taidehistorialli-set viittaukset voivat saada sijaa teoksissani, mitä ennen vierastin. En-nen muotoilin monien maalauksieni olevan semiabstrakteja maisemia,yrittäen jättää se mahdollisimman epämerkitykselliseksi, vaikka eihänse sitä millään tavoin täysin tekisikään. Nyt maalaukseni ovat saaneetomissa silmissäni uusia sävyjä menneeltä vuostuhannelta. Olen löytänyt sukulaissieluja sekä ajallisesti että maantieteellisesti etäältä. Ymmärrän, miten joku voi nähdä maalauseleeni, tai mitä mielleyhtymiä niistä voi saada, vaikkakaan en sinänsä anna sen vaikuttaa itseeni. Olin aikoinaan halunnut olla täydellisen autenttisesti outsider ja elää liikoja lukemattaja taidetta seuraamatta. Halusin löytää omalta tuntuvan kielen ja median tehdä taidetta. Jossakin vaiheessa kuitenkin tajusin myös löytäneeni itse-ni hyvin vahvasti näiden viime vuosisadan aikalaisten ajatusmaailmasta kuljettuani siihen intuitiotani kuunnellen. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

UNIK U VIA

Taiteellisen opinnäytteeni neljäs osaHenriikka Kivelä feat. Tapani Kokko, Galleria Pirkko-Liisa Topelius 08.01.-27.01.2019

Oli jo kohta kymmenen vuotta ensimmäisestä näyttelystäni. Mietinopinnäytteeni kokoamista niistä pirstaleista, mitä oli jäljellä kaiken senjälkeen, kun koneeni kovalevy oli tuhoutunut ja kaikki kuvani, doku-mentaationi, tekstini ja teostietoni olivat tiessään. Halusin sisällyttääopinnäytteeseeni myös jotakin uutta. Tuntui epärelevantilta kirjoittaavain menneistä projekteista kuin muistelmia taiteestani. Mitä se oli nytja mihin se oli menossa kiinnosti minua itseänikin. Olin jo muutenkinkaivannut maalaamisen pariin, työhuone oli jo tarpeeksi ollut tyhjillään. Ja sattumalta sitten Pirkko-Liisa Topeliuksen galleristi Marika Siba-koff-Uravirta soitti joulukuussa 2018 ja pyysi, jos voisin mahdollisesti osallistua jo tammikuussa näyttelyyn, johon hän oli omaa intuitiotaankuunnellen ajatellut pyytää minua ja kuvanveistäjä Tapani Kokkoa.

Vastasin välittömästi kyllä. Tämä tulisi olemaan juuri sitä, mitä olin toi-vonut. Näin taiteellisen opinnäytteeni prosessi tulisi kokonaiseksi - enää ei tarvinnut kirjoittaa vain menneistä vaan oli jotain tuoretta tässä het-kessä käsiteltävänä. Aikaa ei taaskaan ollut ylimääräistä, mutta se ei ai-kaisempien projektieni perusteella minua huolettanut. Tiesin, että kunsaan pensselit, maalit ja musteet käsiini, olisin pian tehokkaasti maala-ustyön lumoissa.. En ollut henkilökohtaisesti tavannut Tapani Kokkoa,muttasillä ei ollut väliä, sillä luotin galleristin näkemykseen asiassa. Tämäoli jotakin uutta ja uskoin voivani oppia ja löytää prosessista taas paljon. Kokkohan on jo tunnettu taiteilija. Tämä tuntui upealta kontrastilta juuri valmistuvan taiteilijan rinnalla.

Inspiroiva ja intensiivinen kuukausi lähti käyntiin. Ehdin työskennel-lä joulun ajan ja tällä kertaa maalasin kaiken kotonani maalauspohjienrakentamista lukuunottamatta. Saatoin siten maalata useampia tuntejapäivässä, kun ei tarvinnut siirtyä työhuoneen ja kodin välillä. Vietim-me 10-vuotiaan lapseni kanssa leppoisan, taiteentäyteisen joululoman.Hän piirsi omassa huoneessaan ja minä maalasin omassani. Prosessioli unensekainen ja ihanan utuinen. Saatoin jatkaa töitä vaikka keskelläyötä herättyäni kellonajasta piittaamatta ja työskennellä kuinka moniatuntia tahansa. Sarjan maalaukset saivatkin nimekseen Unikuvia. Yhden unettoman yön vietin miettiessäni nimiä teoksille, mutta en nähnyt niissämuuta kuin unikuvia.

Noissa unisissa tiloissa tavoitin taas monia lapsuusmuistoja. Yöllä itsek-seni maalatessa tuntui, että mieli saattoi tavoittaa aivan muita juttujakuin päiväsaikaan. Valvoneena ja maalausmantraani toistaneena tuntui, Henriikka Kivelä Sarjasta Unikuvia, nro3, 2018. Muste kankaalle, 103x96cm. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

että maalaus tapahtui kuin itsestään ja itse olin kuin väylänä sen toteu-tuksessa. Yöllä oli enemmän tilaa omille ajatuksilleen, kun muut olivatnukkumassa. Olin omassa Uniajassani, juuri sellaisessa, missä olen ym-märtänyt aboriginaalien “taide”-seremonioissaan tavoittavan heidän kau-kaisen ajanjaksonsa, luonnonjärjestyksen ja esi-isien viisauden. Matkus-tin omassa alitajunnassani. Pisteet maalattuna jälkenä on saaneet tämän kymmenen vuoden aikana suurempiakin merkityksiä pelkän eleen sijasta.

Aboriginaalien maailmankatsomuksessa pisteet kuvastavat olentoja jaluonnonosasia. Me olemme kaikki kuin pieniä hiekanjyviä tässä maail-mankaikkeudessa. Koen sen niin itsekin. Mitä pienempiä osia tarkastelee aina soluista atomeihin, niin ne näyttävät lopulta muodostuvan saman-kaltaisista osasista. Pisteitä maalaamalla aboriginaalitaiteilijat suojelivat maalaustensa sisältämiä oman kulttuurinsa kertomuksia. Maalaamieni pisteiden taustalla on myös omat tarinani, joita kokien ne syntyvät il-man, että kertoisin niitä suoraan. En kuitenkaan suoraan suhteuta itseä-ni aboriginaalien taiteeseen. On silti mielenkiintoista, miten esimerkiksi aboriginaalien maaginen, seremoniallinen taidekäsitys resonoi omienprosessieni kanssa.

“Aboriginaalien kuvataide perustuu ikivanhoihin uniajan tarinoihin ajan alusta ja maan luomisesta. Vaikka luomistarinat ovat yleensä enemmäntai vähemmän samanlaisia eri puolilla maailmaa, uniajalla tarkoitetaanmyös yksittäisen aboriginaalin ja hänen heimonsa myyttejä ja historiaa.Tarinoiden lisäksi nykyajasta uniaikaan vievät tanssi ja musiikki.”Maailman kuvalehden artikkelista “Sateenkaarikäärme luikerteleeuniajassa” 05.01.2005. (Haettu 22.3.2019)

“Alussa oli litteä ja piirteetön maa. Sen alla uinuneet esi-isien henget he-räsivät unestaan ja loivat taivaan, tähdet, Auringon, Kuun, ihmiset ja kai-ken muun. Lopulta henget nukahtivat uudelleen. Ennen sitä ne kuitenkinantoivat ihmisille ohjeet karuissa oloissa selviytymiseen.Luomistapahtuma on uniaikaa (dreamtime, dreaming), mutta se ei olemenneisyyttä. Se eletään yhä uudelleen laulamalla ja tanssimalla. Maail-man olemassaoloa tavallaan ylläpidetään kertaamalla uniajan tarinoita,jotka liittyvät maisemassa, esimerkiksi tähtikuvioissa, risteileviin näky-mättömiin laulureitteihin (song lines).”Leena Tähtinen. Tiede-lehden verkkojulkaisu: “Alkoiko tähtitiede Aust-raliasta”. 8.12.2006. (Haettu 26.3.2019)Olin lapsena, kuten edelleenkin hyvin kiinnostunut maailmankaikkeu- Henriikka Kivelä Sarjasta Unikuvia, nro 2, 2018. Muste ja akryyli kankaalle, 128x97cm. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

desta, avaruudesta ja tähdistä ja meidän samanaikaisesta pienuudes-tamme ja suuruudestamme. Loppujen lopuksi maalauksieni maailmatkuvastavat edelleen tätä ihmeellistä avaruutta ympärillämme ja sisälläm-me. Lapsena usein ennen nukkumaanmenoa jäin ihmettelemään elämää suurempia asioita. Yritin päästä sinne, missä olisi maailmankaikkeuden ääri. Olin keksinyt keinon lentää tähtisumun seassa: painoin suljettujasilmiäni sormillani, jolloin alkoi näyttää siltä, kuin olisin lentänyt täh-tien seassa. Olin aivan hämmentynyt keksinnöstäni. En kertonut asiasta lapsena kenellekään, sillä oletin olevani se ensimmäinen löytöretkeilijä,joka saavuttaa maailman ääret painamalla silmiään ja lentäen siten tähti-sumussa. En tosin koskaan ehtinyt tavoittaa maailman äärtä ennen kuin nukahdin tähtien sekaan.

Henriikka Kivelä Sarjasta unikuvia, nro 4, 2018. Muste ja akryyli kankaalle, 103x96cm. UNIKUVIA, HENRIIKKA KIVELÄ

KUVIA NÄYTTELYISTÄNI

LÄHTEET J A Kir j allisuus

Hannula, Mika. Kaikki tai ei mitään. Kriittinen teoria, nykytaide ja visuaalinen kulttuuri. Kuvataideakatemian julkaisu. Helsinki 2003https://wuorila-stenberg.com/texts/henry-wuorila-stenberg_1

Hannula, Mika. Kirjoitus Henry Wuorila-Stenbergin verkkosivustolla. 1999. Viitattu 26.3.2019 http://wuorila-stenberg.com/fi/index.html

Kangas, Teemu. Kuvataiteen maisterin opinnäyte, 2015.https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161037/Kangas_Teemu_2015%281%29.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/161037/Kangas_Teemu_2015%281%29.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Lavonius Leena. Maailman kuvalehden artikkeli: “Sateenkaarikäärme luikertelee uniajassa” Julkaistu 05.01.2005. Viitattu 27.3.2019https://www.maailmankuvalehti.fi/2006/1/pitkat/ sateenkaarikaarme-luikertelee-uniajassa

Thich Nhat Hahn: Rauha on jokainen askel: mielellisyyden polku arjessamme Tammi, 2001

Tähtinen Leena. Tiede-lehden verkkojulkaisu. Alkoiko tähtitiede Australiasta. Julkaistu 8.12.2006. Viitattu 27.3.2019https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/alkoiko_tahtitiede_australiassa_

Abstraktista ekspressionismista: https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/ taidehistorian-aikajana/nykytaide/abstrakti%20ekspressionismi