”CO
2- hirviö ei ole naapurin ammuja vaan maailmanlaajuinen tehoeläintuotanto.”
-
Abiturienttien käsityksiä ruoantuotannon ympäristövaikutuksista
Saana Saresma 259703 Itä-Suomen yliopisto Historia- ja maantieteiden laitos Maantieteen Pro gradu -tutkielma Syyskuu 2018
Sisällys
1. JOHDANTO ... 4
1.1. Elintarvikejärjestelmän kehitys ja ruoantuotanto nykypäivänä ... 5
1.2. Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset ... 8
2. MAATAOUDEN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET ... 10
2.1. Maaperän kuormitus ... 11
2.2. Vesistöjen kuormitus ... 13
2.3. Eläintuotanto ... 16
2.4. Tehokalastus ja kalankasvatus ... 21
2.5. Maatalouden ilmastovaikutukset ... 23
2.6. Maatalouden ja ruoantuotannon tulevaisuus ... 30
3. RUOANTUOTANNON YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET OPETUSSUUNNITELMASSA ... 34
3.1. Perusopetuksen opetussuunnitelmat, biologia ja maantiede ... 34
3.2. Lukion opetussuunnitelmat, biologia ja maantiede ... 36
4. AINEISTO JA METODI ... 40
4.1. Fenomenografia tutkimussuuntauksena ... 40
4.2. Tutkimushenkilöt ja aineiston keruu ... 41
4.3. Aineiston analysoinnin tavat ... 43
5. TUTKIMUSTULOKSET ... 45
5.1 Tehokalastus ja teollinen kalankasvatus sekä ympäristövaikutukset ... 45
5.2 Eläintuotannon ja kasvituotannon ympäristövaikutukset ja erot ... 49
5.3 Maankäyttö, maaperän ja vesistön kuormitus ... 54
5.4 Ruoantuotanto ja ilmastonmuutos ... 58
5.5 Ruoantuotannon jakautuminen ja kuljetukset ... 60
6. POHDINTA ... 63
6.1 Pohdintaa tuloksista ... 63
6.2 Tutkimuksen arviointia ... 68
6.3 Jatkotutkimusehdotuksia ... 70
Lähteet ... 4 Liitteet
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO TUTKIMUSTIEDOTE Tässä laadullisessa fenomenografiseen tutkimussuuntaukseen nojaavassa pro gradu -tut- kielmassa tarkastellaan lukion päättävien opiskelijoiden käsityksiä ruoantuotannon ympä- ristövaikutuksista. Keskiössä on se, millaisia käsityksiä abiturienteilla ilmiöstä on ja miten he näkevät ruoantuotannon eri osa-alueiden vaikutukset ympäristöön.
Tutkielman teoreettisessa viitekehyksessä kartoitetaan ruoantuotannon ympäristövaiku- tuksia niin tehokalastuksen, kalankasvatuksen, eläin- kuin kasvituotannon näkökulmasta.
Ruoantuotannon ympäristökuormitusta tarkastellaan niin vesi- kuin maaekosysteemienkin näkökulmasta. Myös maankäyttö ja ruoantuotannon jakautuminen sekä kuljetus otetaan huomioon.
Tutkimuksessa käytettävä aineisto pohjautuu abiturienttien pohtiviin ainekirjoituksiin.
Kaikkiaan tutkimuksessa oli mukana 23 opiskelijaa. Heiltä kerätty aineisto on analysoitu si- sällönanalyysillä. Tutkimuksesta saatujen tulosten mukaisesti abiturienttien käsitykset ruo- antuotannon ympäristövaikutuksista ovat pääosin samansuuntaisia, mutta eroavaisuuksia käsityksissä on kuitenkin hyvin paljon. Myös jopa vastakkaisiakin näkemyksiä ilmiöihin oli havaittavissa.
Saadut tulokset osoittavat, että abiturientit ymmärtävät ruoantuotannolla olevan ympäris- tövaikutuksia, mutta heidän käsityksensä ja syvyytensä aiheeseen vaihtelevat laajasti. Tut- kimuksessa oli havaittavissa, että aihetta ei käsitellä riittävästi koulussa, vaan opiskelijat ovat saaneet aiheesta tietoa paljon koulun ulkopuolelta.
Tekijä: Saana Saresma Opiskelijanumero: 259703
Tutkimuksen nimi: ”CO2- hirviö ei ole naapurin ammuja vaan maailmanlaajuinen tehoeläin- tuotanto.” - Abiturienttien käsityksiä ruoantuotannon ympäristövaikutuksista
Tiedekunta / oppiaine: Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta/ maantiede Sivumäärä: 70
Aika: 9/2018
Työn laatu: Pro gradu -tutkielma
Avainsanat: ruoantuotanto, ympäristövaikutus, eläintuotanto, kasvituotanto, tehokalas- tus, kalankasvatus, maankäyttö, kasvihuonekaasut, fenomenografia
4
1. JOHDANTO
Muistan, miten minulle opetettiin koulussa sähkön ja veden säästämistä. Samasta aiheesta muistan itse opettaneeni kolmasluokkalaisia muutama vuosi sitten. Viime kesänä katsoin Ylen ohjelmaa, jossa suoranaisesti paheksuttiin omalla autolla kulkevia ihmisiä ja taustatie- toihini pohjautuen aloin kiinnostua siitä, millaisen kuvan yhteiskuntamme antaa muun mu- assa kasvihuonekaasujen lähteistä. Tiesin, että myös ruoantuotannolla on ympäristövaiku- tuksia, mutta median antaman kuvan vuoksi oma ajatuksenikin oli vääristynyt ja vasta yli- opiston maantieteen opintojaksolla aloin hahmottaa, mikä on ruoantuotannon osuus ym- päristön kuormittumiseen.
Kiinnostuin aiheesta etenkin, koska ihmettelin, miksi ruoantuotannon ympäristövaikutuk- sista ei ollut puhuttu koko koulu-urallani aikaisemmin. Ihmettelin, miten näin iso asia oli jäänyt kokonaan käsittelemättä, ja siksi halusin ryhtyä selvittämään, mitä nykypäivän abi- turientit mahtavat tietää asiasta ja ovatko ruoantuotannon ympäristövaikutukset ja erityi- sesti ruoantuotannon ja ilmastonmuutoksen yhteys nousseet esille heidän koulupolullaan.
Ihmiskunnan historiaan suhteutettuna lihansyönti on ollut harvinaista. Vain kaikkein varak- kaimmilla on ollut varaa säännöllisiin liha-aterioihin, ja muille se on ollut enemmänkin juhla-aterian ruokaa – olihan eläimistä enemmän hyötyä elävinä kuin kuolleina. Teollistu- misen ja kaupungistumisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Tuotannon teollistuminen ja tehostuminen johtivat siihen, että lihaa ja maitotuotteita on tarjolla ja kaikkien saatavilla kohtuullisella hinnalla. Lihansyönti edustaa nykyaikaisuutta, hyvinvointia sekä riippumat- tomuutta maailmassa, jossa tämän länsimaisen mallin ajatellaan olevan ainoa oikea elä- mäntapa. Teollisuusmaissa syödään nykyään noin 80 kilogrammaa lihaa vuodessa henkeä kohti, ja vastaava luku kehitysmaissa on 32 kiloa. Tästä huolimatta yli puolet maailmalla käytetystä lihasta tuotetaan ja kulutetaan kehittyvien maiden alueilla. Lihantuotanto maa- ilmalla on lähes kolminkertaistunut 1970-luvulta ja kasvu jatkuu yhä. Lihan, maitotuottei- den ja munien tuotantoon tarvitaan tällä hetkellä 60 miljardia kotieläintä. Jos eläinperäis- ten tuotteiden kysyntä jatkuu samanlaisena, ylittyy 100 miljardia tuotantoeläintä vuoteen 2050 mennessä. (Worldwatch-instituutti 2012, 200.)
5
Teemme ruokaa koskevia valintoja päivittäin ja se erottaakin sen muista kulutushyödyk- keistä. Ehkäpä juuri tämän vuoksi emme tule ajatelleeksi ruokavalintojemme vaikutuksia laajemmin. Ruokailumme kuormittaa kuitenkin ympäristöä, ja erityisesti tällaisia tuotteita ovat liha ja muut eläinperäiset tuotteet.
1.1. Elintarvikejärjestelmän kehitys ja ruoantuotanto nykypäivänä
Maatalous ja sitä kautta ruoantuotanto on konkreettinen muoto ihmisen, koko yhteiskun- nan ja luonnon välisestä ilmeisestä suhteesta. Elintarviketuotanto kiinnittyy siten vahvasti maantieteen pitkäaikaisimpaan, keskeisimpään ja samalla ratkaisemattomaan ongelmaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tulkitsemisesta. (Mononen 2008, 10.) Rosenqvist (1997, 20) huomauttaa, että maatalous on maantieteellisesti tarkasteltuna hyvin laajaa ja yleistä ihmistoimintaa, mutta lopulta kuitenkin luonnonoloista riippuvaa.
Länsimaissa ruoan tarjonta on kasvanut räjähdysmäisesti. Tarjonta on runsastunut, valikoi- mat ovat monipuolistuneet ja valmisteiden ja puolivalmisteiden kulutus on noussut hui- masti. Nämä piirteet kuvaavat elintarvikemarkkinoiden kehitystä. Tarjonnan kasvamisen myötä ruoan valmistuksesta ja ruoasta on tullut aikamme trendi. Raaka-aineita saapuu kauppojemme hyllyille ympäri maailmaa, mikä kuvastaa ruokakulttuurimme globalisoitu- mista. Ruokavalinnat ja niin kutsuttu kulinaarinen maku edustavat sosiaalisen erottautumi- sen välineitä. (Mononen & Silvasti 2006, 10-11.)
Ruoka ei ole vain ravintoa, vaan sillä on moninaisempi merkitys. Massa ja Ahonen (2006, 33) huomauttavatkin, että tarjonnan runsauden seurauksena ruoasta on tullut ravinnon lisäksi tai jopa sen sijaista terveyden, kauneuden ja elämäntavan rakennusaine. Ruoka on tärkeä osa yhteiskuntaa ja kulttuuria sekä ympäristöä. Tiedämme, että lautasellemme pää- tyvä ruoka ei tule suoraan tuottajalta, vaan kulkeutuu monen välikäden kautta tuottajalta kuluttajalle. Näin ollen tämä elintarvikejärjestelmämme on suuri monen osan summa, jonka alkuna toimii tuottaja ja loppupäässä kuluttaja. (Mononen & Silvasti 2006, 11.) Var- jonen (2001, 111-114) muistuttaa, että kuluttajan ruokaan ja ruoan tuotantoon liittyvät odotukset ovat usein ristiriidassa ravinnon tuottamisen ja jakelun kanssa. On kuitenkin
6
myös tärkeää huomioida se, miten kuluttajien odotukset ovat hyvin vaihtelevia ja ristiriitai- siakin esimerkiksi sukupuolen, iän, asuinpaikan, elämäntapojen ja kulutuksen suhteen.
Samantyyppistä ristiriitaisuutta on havaittu kuluttajien asenteissa sekä kulutuskäyttäyty- misessä. Tuloista riippumatta yhä useampi valitsee ja ostaa kaupasta edullisemman tuot- teen, vaikka asennemittauksissa ilmoittavat kotimaisten tuotteiden olevan yleisesti ottaen laadukkaampaa, puhtaampaa, turvallisempaa, maukkaampaa sekä ympäristöystävällisem- min tuotettua kuin tuontiruoka (Viinisalo & Leskinen 2000, 13). Nykyiselle ”modernin ajan”
ihmiselle ravinnosta näyttää tulleen rutiini, jonka hoitamiseen halutaan käyttää mahdolli- simman vähän rahaa, aikaa ja vaivaa. Suomalaiset kuluttajat haluavat ruoanhankinnan sekä ruoanvalmistuksen olevan vaivatonta ja helppoa. (Mäkelä 2002, 25.) On hyvä myös huomi- oida se, miten mainonnalla voidaan luoda ihmisille hyvin vääristynyt käsitys tuotteen ym- päristöystävällisyydestä. Tansey ja Worsley (2000, 111-113) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka niin kutsuttuja ”vihreitä imagoja”, kuten luomua, luullaan täysin ympäris- töystävällisiksi vaihtoehdoiksi. Kuitenkin vain raaka-aineen tulee olla puhtaasti tuotettua, mutta muut tuotteen valmistusvaiheet, kuten markkinointi, pakkaaminen ja jakelu voivat olla hyvinkin kaukana ympäristöystävällisyydestä. Puhutaankin siitä, että niin kutsuttua vi- hertymistä on tapahtunut vasta alkutuotannon saralla. Monesti tätä vääristynyttä imagoa käytetään hyväksi tuotteissa.
Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön, OECD:n (1981) mukaan elintarvikejärjes- telmän käsiteellä tarkoitetaan ”elintarvikkeiden tuottamiseen ja kuluttamiseen liittyvien toimintojen ja suhteiden kokonaisuutta”. Samoin järjestö on määritellyt elintarvikkeiksi lu- ettavan kaikki tuotteet, joita kuluttaja ostaa juodakseen tai syödäkseen. Elintarvikejärjes- telmän eri osien vuorovaikutustoiminta määrittää sen, mitä, millä menetelmällä, kuinka paljon ja kenelle ruokaa tuotetaan ja jaetaan. Elintarvikeketjut muodostavat elintarvikejär- jestelmän. Nämä ketjut ovat tuotekohtaisia, kuten vilja- tai lihaketjuja, ja ne kuvaavat ky- seisen elintarvikkeen kulkeutumista elintarvikejärjestelmässä. Jos halutaan tarkastella jon- kin tuotteen ekologisia vaikutuksia, on elintarvikejärjestelmää tarkasteltava aina kokonai- suutena. (Mononen & Silvasti 2006, 12, 50.)
Elintarvikkeita on kuljetettu jo varhain eri maanosien välillä, mutta kritiikki kuluttajien puo- lelta ilmiötä kohtaan on suhteellisen tuore ilmiö. Ruoan massatuotanto alkoi 1940-luvulla,
7
jolloin maatilojen koot kasvoivat useissa maissa. Työvoiman tarve väheni teknologian kehi- tyksen ja massatuotannon myötä, ja tuotannon seurauksena myös massakulutus alkoi.
(Mononen & Silvasti 2006, 13, 29.) Ihminen valtasi alueita ekosysteemistä toiseen ottaen niitä haltuunsa. Samalla ihminen on yksinkertaistanut ympäristöään siirtymällä monipuoli- sesta tuotannosta tehokkaaseen ja erikoistuneeseen tuotantoon. Tämä polykulttuurisesta tuotannosta monokulttuuriseen tuotantoon siirtyminen on vähentänyt luonnon kiertokul- kua, kun aine ei palaudu missään vaiheessa takaisin viljelykiertoon. On syntynyt rahan ja vaihdon kuljetusverkosto, ja kuluttajilla ei ollut enää ymmärrystä siitä, mistä ruoka tulee ja millainen yhteys sillä on luontoon. (Friedmann 2000, 484.; Mononen 2008, 11–12.) Elintarviketuotannon globalisoituminen on ollut maatalouden suumpia muutoksia. Tehok- kuus ja tuotannon määrä ovat olleet keskeisimpiä tavoitteita. Samalla elintarvikkeiden ja- lostusta, säilömistä ja kuljetuksia kehitettiin niin, että tuotteita voi kuluttaa hyvin kaukana niiden alkutuotantoalueista. Elintarvikejärjestelmä on isojen yhtiöiden hallitsema ja tuot- teilla on suuri liikkuvuus. Keskimääräinen elintarvikkeen kulkema matka alkutuotannosta kuluttajan ostoskärryyn on noin 4000 kilometriä, ja tuote kulkee keskimäärin 33 käsittely- vaiheen läpi. Jo vuonna 1993 arvioitiin elintarvikkeiden jakelun ja markkinoinnin vievän 90% fossiilisesta polttoaineesta maailmanlaajuisessa elintarvikejärjestelmässä. (Mononen
& Silvasti 2006, 31-32.)
Moni länsimaissa asuva pitää ruokaa itsestään selvänä asiana. Ympäristöä on pitkään pi- detty vain ruoantuotannon välineenä, sillä ruoka on elinehto. Ympäristön välineellistämistä on perusteltu taloudellisen kasvun, pääoman ja työvoiman keinoin tulevien sukupolvien sekä luonnon kustannuksella. Tällöin luonto nähdään usein abstraktina, rajattomasti hyö- dynnettävänä ja ulkoisena resurssivarastona. Maataloudesta puhuttiin pitkään ympäris- töystävällisenä tuotantona, mutta ympäristötietoisuuden lisääntymisestä seurasi suurempi kokonaisuus: ympäristökysymys. Haila ja Levins (1992, 13) nimesivät tätä ympäristöasioi- den tietoisuuden kasvamista ympäristöherätyksen syntymiseksi. Niinpä ympäristön tilan kasvanut huoli on muokannut tätä ympäristön välineellistämisten käsitystä. (Mononen 2008, 12.; Mononen & Silvasti 2006, 14, 21, 36-38.)
8
Mononen (2008, 43) huomauttaa, että teollinen massaruoka mielletään luonnottomana ja elintarviketuotannon luonto koetaan ulkopuolisena. Luomutuotanto taas nähdään kuiten- kin usein luonnollisena, vaikka toiminta on pitkälti keskittynyttä, teollistunutta ja tuotteet jalostettuja. Elintarvikkeiden voidaankin ajatella olevan sekoitus yhteiskuntaa ja luonnolli- suutta.
Vaikka maataloudessa voidaan yrittää hallita luontoa, luonnolle ei lopulta kuitenkaan voi mitään. Myös poliittiset ja taloudelliset tahot vaikuttavat maatalouteen tilojen ulkopuo- lella. Näin ollen maanviljelijä on politiikkatoimenpiteiden armoilla, mikä selittää osaltaan myös sen, miksi tuotteiden hinnoista huomattavasti yli puolet muotoutuu alkutuotannon ulkopuolella. Monet pienet tuottajat eivät myöskään pääse läpi markkinoille, sillä massa tuntuu olevan se, millä kilpailussa pärjää. (Mononen 2008, 41.; Mononen & Silvasti 2006, 203.)
1.2. Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset
Eläinperäisten tuotteiden osuus ruokavaliossamme on kasvanut, ja samalla kasvissyönnistä tuntuu tulleen yksi nykypäivän nousevista trendeistä. Tämän tutkielman tavoitteena on tarkastella, millaisia käsityksiä lukion päättävillä abiturienteilla on ruoantuotannon ympä- ristövaikutuksista. Tutkimuksen avulla halutaan kartoittaa sitä, miten monipuolisesti ja missä määrin abiturientit ymmärtävät ruoantuotannon yhteyden ympäristökysymyksiin.
Aiheeseen liittyvä tutkimus on tärkeää, sillä elämme ristiriidassa eläintuotannon idyllin vaa- limisen ja samalla siitä aiheutuvan ympäristön tuhoutumisen kanssa.
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan lukion kolmannen vuoden opiskelijoiden käsi- tyksiä ruoantuotannon ympäristövaikutuksista. Tutkimusongelmana onkin se, millaisia kä- sityksiä opiskelijoilla on ruoantuotannon ympäristövaikutuksista. Tutkimusongelma on laaja, ja sen tarkemman selvittämisen vuoksi on laadittu tutkimuskysymykset:
1. Tuntevatko abiturientit ruoantuotannon ympäristövaikutuksia?
2. Osaavatko abiturientit nimetä ja eritellä monipuolisesti ruoantuotannon ympäristövai- kutusten syitä ja seurauksia?
9
3. Näyttääkö opiskelijoiden antamilla taustatiedoilla olevan yhteyttä heidän antamiensa vastausten monipuolisuuteen?
Ensimmäisellä kysymyksellä pyritään selvittämään sitä, tuntevatko ja ymmärtävätkö abitu- rientit ruoantuotannolla ylipäätään olevan ympäristövaikutuksia. Toinen kysymys on en- simmäistä kysymystä tarkentava, ja sillä pyritään selvittämään sitä, miten monipuolisesti eri näkökulmista abiturientit pystyvät pohtimaan aihetta ja löytävätkö he sekä syitä että seurauksia sille. Tietävätkö tutkimushenkilöt esimerkiksi vaikutuksia olevan ja pystyvät ni- meämäänkin niitä, mutta eivät pysty avaamaan vastauksiaan tarkemmin, vai kykenevätkö he pohtimaan ja osoittamaan ymmärrystään laajasti? Kiinnostavaa on selvittää, nouseeko jokin tietty näkökulma voimakkaasti esille useista vastauksista tai jääkö vastaavasti jokin olennainen näkökulma kokonaan puuttumaan. Ottavatko esimerkiksi lähes kaikki abitu- rientit vastauksissaan esille ruoantuotannon ilmastonmuutosten tekijät, koska ilmaston- muutos on viime vuosina ollut esillä mediassa runsaasti? Ovatko näkemykset yhteneviä tutkijoiden näkemysten kanssa, ja ovatko abiturienttien listaamat syyt ja seuraukset oike- assa mittasuhteessa vastaten todellista tilannetta?
Kolmannella tutkimuskysymyksellä tutkitaan opiskelijoiden itsestään antamien taustatie- tojen ja heidän vastaustensa välistä yhteyttä. Tällä kysymyksellä pyritään selvittämään esi- merkiksi sitä, näyttääkö opiskelijan käymien maantieteen kurssien määrä korreloivan hä- nen vastaustensa laajuuden kanssa. Toisaalta pyritään selvittämään, näyttääkö esimerkiksi opiskelijan taustatietolomakkeessa ilmoittamansa kasvissyönti vaikuttavan hänen anta- miinsa vastauksiin; pohtiiko hän vaikkapa nimenomaan lihatuotannon vaikutuksia ympä- ristöön monisanaisesti ja vakuuttavasti?
Ruoantuotannon ympäristövaikutuksia on tutkittu ja tutkitaan edelleen paljon ympäri maa- ilman. Ruoantuotannon – ja etenkin eläintuotannon – ympäristövaikutukset ovat merkit- tävät, ja siksi tällä tutkimuksella pyritään selvittämään sitä, millaisia käsityksiä koulupol- kunsa päättävillä abiturienteilla aiheesta on.
10
2. MAATAOUDEN YMPÄRISTÖVAIKUTUKSET
Maatalouden seurauksena ympäristökuormitus on kasvanut valtavasti. Suomessa ongelma tunnistettiin ja tunnustettiin myöhään verrattuna muihin länsimaihin. Ymmärryksen kas- vusta huolimatta maatalouden ympäristökysymys ei ole noussut muun muassa erilaisten ympäristöjärjestöjen kiinnostuksen kohteeksi niin kuin useissa muissa läntisen Euroopan maissa. (Mononen 2008, 74.) Mattila (2016, 53) muistuttaa, että huomattavimmat ruoan- tuotannon ympäristövaikutukset Suomessa ovat ilmastovaikutukset, luonnon monimuotoi- suuden väheneminen ja happamoituminen sekä vesistöjen rehevöityminen.
40 % maapallon käytössä olevasta maapinta-alasta on maatalouskäytössä, ja ruoan tuotan- toon kuluu lähes 70 % maailman makean veden varoista. Biodiversiteetin monimuotoisuus on vähenemässä, ja niiden elinympäristöjen väheneminen on suurin syy lajien häviämiselle.
Vandana Shivan (2000, 79), intialaisen ekokemistin ja fyysikon, mukaan ylikansalliset agro- bisnesjätit ja moderni monokulttuurinen maatalous tuhoavat vuosituhansien aikana luon- non sekä maatalouskulttuurien vuorovaikutuksessa syntyneen ravinnontuotannon moni- muotoisuuden. Tiivistäen voisi todeta, että teollinen tehomaatalous tuhoaa tärkeimmät tuotantovälineensä sen omalla toiminnallaan. Se vahingoittaa perusteellisesti ja joskus myös peruuttamattomasti luontoa saastuttamalla vesistöjä, alentamalla maan tuotantoky- kyä, tuhoamalla geneettistä monimuotoisuutta, aiheuttamalla eroosiota ja maan suolaan- tumista ja aiheuttamalla keinolannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käytöllä kemiallisia riskejä niin luonnolle ja viljelijöille kuin maataloustyöntekijöille ja itse kuluttajille. (Halonen ym. 2017, 122.; Shivan 2000,79)
Monissa kehittyvissä maissa on pulaa laadukkaasta ja ravitsevasta ruuasta, mutta samaan aikaan rikkaissa teollisuusmaissa suuri osa ruoasta on alkanut olla ravintokoostumuksel- taan terveydelle haitallista. Markkinat eivät ohjaa järkevään kulutukseen ja kuluttaja itse ei kykene arvioimaan tarpeitaan, vaan mainonta ja halut menevät edelle. Nykyisillä valinnoil- laan kuluttaja voi syödä itsensä sairaaksi ja jopa hengiltä, ja tämä ei ainoastaan tule kalliiksi
11
yhteiskunnalle vaan myös pilaa peruuttamattomasti ympäristöä. Ruoka on nykypäivänä ku- lutustavaraa ja sisältää siksi hyvin paljon eettisiä ongelmia. (Kovanen & Lapinoja 2014, 9, 14.; Mononen & Silvasti 2012, 45–46.)
Kun tuotanto keskittyy suuriin yrityksiin ja tuotannolla pyritään mahdollisimman suuriin voittoihin, on usein ympäristö ja ihmisen hyvinvointi vaarassa. Tuotteiden raaka-aineita sekä koko tuotantoprosessia voi olla hankala selvittää, kun tuotantoketjut ovat niin pitkiä ja vastuullisuutta on haasteellista valvoa. Kun kuluttaja ei tiedä tuotteen epäkohtia, on vai- kea niitä edes ajatella. Kuluttaja on joutunut maailmaa pyörittävän markkinoiden koneiston välikappaleeksi. Teollisessa ruoantuotannossa käytetään hyvin paljon kemikaaleja. Vaikka turvallisuutta korostetaan ja elintarvikkeiden kerrotaan olevan kuluttajalle turvallisia, löy- tyy historiasta kuitenkin useampia turvallisuuteen liittyviä virhearviointeja. (Kovanen & La- pinoja 2014, 14, 27.; Mononen & Silvasti 2012, 45–46.)
2.1. Maaperän kuormitus
Maaperä toimii biomassan tuotannon kierrossa alkulähteenä, ja biomassa myös päätyy lo- pulta sinne, onpa kyse sitten ruoan, rehun, energian tai kuitujen tuotannosta. Maatalous- tuotannossa pyritään mahdollisimman suljettuun ravinneketjuun. Tällä tarkoitetaan sitä, että se, mikä maasta otetaan, päätyisi myös samaan paikkaan, jotta maaperän ravinteet pysyvät tasapainossa. Osa pellolla tuotetuista ravinteista palaa maahan, sillä kotieläintuo- tannossa eläinten tuottama lanta voidaan levittää ravinteena pellolle. Kehittyneissä maissa kotieläintuotanto ja kasvinviljely ovat kuitenkin eriytyneet maantieteellisesti omille alueil- leen. Lannassa on usein liian paljon ravinteita suhteessa siihen, paljonko kasvituotanto ra- vinteita tarvitsee, ja näin ollen alueet ovat eriytyneet ja kasvituotannossa käytetään erilai- sia mineraalilannoitteita. Mineraalilannoitteiden fosfori louhitaan maaperästä ja lannoit- teiden typpi tuotetaan maakaasusta ja ilmakehän typestä Haber–Bosch -menetelmällä, joka kuluttaa runsaasti fossiilista energiaa. (Seppänen 2012, 71.)
Kestävä maankäyttö on ehdoton avainkäsite. Hyvin hoidettu maaperä tuottaa hyvin, mutta jos maaperän hoidosta ei huolehdita, sen orgaanisen aineksen määrä vähenee, maaperä
12
tiivistyy ja erodoituu eli kuluu. Jos maata käytetään lyhytnäköisesti, se ei tuota kauaa, jol- loin uusia peltoja raivataan uudelle tuottavalle viljelylle. Tämä on ongelmallista, sillä uusien peltojen raivaaminen toteutetaan usein metsien ja sitä kautta koko biodiversiteetin kus- tannuksella, ja tämä lisää samalla kasvihuonekaasupäästöjen määrää, kun hiilinielut vähe- nevät. (Mononen & Silvasti 2012, 75.)
Peltojen hiilivarastoja voidaan muuttaa joko aiheuttamaan hiilidioksidipäästöjä tai hillitse- mään niitä. Päästöt ovat suurimmillaan maankäytön muutosten yhteydessä, kun esimer- kiksi metsiä raivataan pelloiksi. Kun maaperästä päätyy hiilidioksidia ilmakehään, puhutaan hiilivaraston pienenemisestä. Hiiltä vapautuu myös nopeammin ilmakehään yksivuotisten kasvien kuin monivuotisten kasvien viljelyssä. On myös tutkittu, että erityisesti orgaanisten turvemaiden muokkaaminen peltomaiksi aiheuttaa runsaasti hiilidioksidi- ja dityppioksidi- päästöjä. (Mattila 2016, 59-60.)
Ekosysteemi muuttuu merkittävästi peltoviljelyn seurauksena. Maaperän muokkaus sekoit- taa maakerroksia, ja rikkakasvitorjunta taas saa aikaan biodiversiteetin monimuotoisuuden vähenemistä. Biodiversiteetillä eli monimuotoisuudella ei tarkoiteta pelkästään kasvien moninaisuuden vähenemistä vaan myös koko ekosysteemissä tapahtuvia muutoksia. Eliöt ovat sopeutuneet tietynlaiseen elinympäristöönsä, ja kun elinympäristö muuttuu tai tuhou- tuu, tuhoutuu myös samalla eliöiden elinympäristö. Noin viidesosa (lähes 35 000) tutki- tuista selkärankaislajeista on uhanalaisia. Sammakkoeläimistä 41 % ja linnuista 13 % on uhanalaisia. (Worldwatch-instituutti 2012, 209.) Kun luonto on monimuotoinen, sillä on pa- rempi mahdollisuus toipua häiriöistä. Lihankulutuksen lisääntyminen on yksi suurimmista uhkista luonnon monimuotoisuudelle. Jo nyt maailmanlaajuisesti 70 % maatalouspinta- alasta on lihatuotannon käytössä. (Mattila 2016, 63-64.)
Viljelyllä on oma vaikutuksensa myös ravinteiden – kuten hiilen, fosforin, typen ja rikin – kiertoon. Kun sato korjataan, sen mukana pellolta viedään satoon sitoutuneet ravinteet.
Kun ravinteiden määrä näin ollen vähenee maassa, eikä seuraava sato saisi riittävästi ravin- teita, täydennetään maaperän ravinnevaroja kylvöjen yhteydessä. 1950-luvulta alkaen ra- vinteita käytettiin reilusti enemmän kuin mitä kasvit tarvitsivat, ja muun muassa fosforilan- noitteita käytettiin 3–6 kertaa enemmän kuin mitä sadon mukana poistui. Liian fosforin
13
käytön vuoksi maahan kertyi fosforivaranto, joka edelleen lisää pelloilta vesistöihin kulkeu- tuvan fosforin määrää. On kuitenkin tärkeää huomioida, ettei fosforin liikakäyttö lisää au- tomaattisesti ravinnekuormitusta, vaan se lisää sen riskiä päätyä vesistöihin. Viimeisten 20 vuoden aikana ravinteita on alettu käyttää vähemmän ja lähemmäs sitä määrää, mitä kasvit kasvuunsa tarvitsevat. (Seppänen 2012, 71–72).
Happamoitumisella tarkoitetaan elinympäristöjen ”vähentynyttä kykyä neutraloida hap- poja”. Tämän seurauksena maaperän pH-arvo alenee ja ympäristö happamoituu. Lihantuo- tanto aiheuttaa maaperän happamoitumista pääosin sadeveteen liuenneista eläinten lan- nan ammoniakkipäästöistä. Maatalous aiheuttaakin Suomen ammoniakkipäästöistä 90 %, ja lihatuotannon osuus tästä on 80 %. Lannasta haihtuvan ammoniakin vuoksi eläinperäis- ten tuotteiden vaikutus happamoitumiselle on moninkertainen kasviperäisiin tuotteisiin verrattuna. Maailmalla valtameret happamoituvat nykyään aikaisempaa nopeammin, ja näin ollen merieliöiden populaatiot ovat vaarassa. (Seppälä & Voutilainen 2002, 18.) Metsien pinta-alat ovat kutistuneet huomattavasti tuhansien vuosien saatossa metsänrai- vauksen, maanviljelyksen ja polttopuun hankinnan seurauksena. Arvioita on erilaisia, mutta useimmiten huvenneen metsäpinta-alan arvioidaan olevan 40–50 prosentin luokkaa. Ny- kyisellä satelliittikuvaustekniikalla saadaan hyvin luotettavia tuloksia muutosseurantaan, vaikkakin vain lähivuosikymmeniä taaksepäin. Erityisesti trooppisten alueiden metsiä rai- vataan, ja satelliittikuvausten perusteella tuo vuosivauhti on 126 km2. Kehitysmaissa met- sien raivaus on kovassa vauhdissaan, mutta kehittyneissä maissa ei juurikaan enää raivata metsiä viljelysmaiksi. Myös talousmetsät ovat pääosin kestävällä pohjalla länsimaissa. (Gus- tafsson 2005, 114–115.)
2.2. Vesistöjen kuormitus
Maapallon vesivarojen määrään ei ole tulossa muutoksia; vain veden olomuoto ja kulloi- nenkin sijainti vaihtelevat. Näin ollen myös veden käyttömahdollisuudet ovat hyvin erilaiset eri puolilla maapalloa. Ihmisen kuluttamasta makeasta vedestä maatalouden osuus on 70
%. Kastelu on merkittävä tekijä ruoantuotannon riittävyydessä, ja se viekin 40 % maailman ruoantuotannosta. Kasvava kysyntä lisää kasteluveden tarvetta kehittyvissä maissa yli 30 %
14
seuraavien 30 vuoden aikana. Niinpä veden saatavuus ja laatu tuleekin olemaan yksi suu- rimpia huolenaiheita ruoantuotannossa. Koska vettä ei voi saada lisää, on sitä käytettävä nykyistä tehokkaammin ja viisaammin. Tämä edellyttää kuitenkin veden arvon tietoisuuden lisäämistä väestössä. (Karttunen, Kihlström & Taivalmaa 2014, 71.; Sandler 2015, 87.) Vaikka säästelevä suihku- ja kylpyveden käyttö on järkevää, on erityisen mittava vedenkäyt- täjä kuitenkin elintarviketeollisuus, sillä suurin osa ihmiskunnan käyttämästä vedestä kuulu elintarviketuotantoon. Samaan tapaan kuin yllä, toteaa myös Holm (2001, 15), että kolme neljäsosaa vedenkulutuksesta johtuu elintarviketuotannosta. Halonen ja muut (2017, 116) taas puhuvat jo 75–90 % vedenkäytöstä kuluvan maataloudelle ja suurin osa tästä ruoan- tuotantoon. Kyseinen määrä vastaa käytännössä 40 % maapallon kestävistä, käytettävissä olevista vesivaroista. Teollisuus käyttää keskimäärin noin 4 % ja kotitaloudet käyttävät 2 % vedestä. Gustafssonin mukaan kotitalouksien vedenkulutus on kuitenkin noin 10 prosentin luokkaa (Gustafsson 2005, 92-93). Lihantuotanto ottaa suurimman osuuden vedenkulutuk- sesta elintarviketuotteiden sisällä. Vaikka vedenkulutus riippuukin eläinlajista, niiden ravin- nosta sekä tuotantopaikasta, ovat kaikki lihantuotannon vedenkulutukseen liittyvät tutki- mukset tulleet yhtenevään tulokseen siitä, että vedenkulutus on hyvin suurta eläintuotan- nossa. Yhden naudanlihakilon tuottamiseen kuluu vettä noin 100 000 litraa, yhden broile- rinlihakilon tuottamiseen 3 500 litraa ja riisikiloon 1000 litraa vettä. (Halonen ym. 2017, 116., Holm 2001, 15–16.)
Veden ja energian välillä on yhteys. Kun vesivarat niukkenevat, on väestön pakko pumpata vettä kauempaa tai syvempää, jotta kastelu- ja juomavettä saadaan riittävästi. Tämä veden pumppaus, puhdistus, kuljetus, suolanpoisto, jakelu ja jätevesien puhdistus vievät runsaasti energiaa. Kustannukset suurenevat, jos vedensaantimatka pituus- ja/ tai syvyyssuunnassa kasvaa. (Karttunen, Kihlströn & Taivalmaa 2014, 83.) Lähes viidesosa maatalousmaasta on keinokastelun piirissä, ja jopa 40 prosenttia maailman ruoasta tuotetaan näillä alueilla. Aa- siassa sijaitsee kaksi kolmasosaa maailman kastelualasta. Kastelun seurauksena pohjave- sien pinnat ovat monin paikoin laskeneet. Näistä hyvä esimerkki on Kiina, missä rakennetut alueet ovat vajonneet paikoin muutamia metrejä. (Gustafsson 2005, 98-99.)
15
Veden kierrolla on suuri vaikutus päästöjen syntymiseen. Valumaveden mukana kulkeutuu ravinteita ja eroosioainesta maalta vesistöihin ja valunnan muodostumisella on taas mer- kittävä vaikutus siihen, milloin kuormitusta pelloilta vesistöihin muodostuu. Suomessa yli 90 % ravinnekuormituksesta sekä eroosiosta muodostuu kasvukauden ulkopuolella, syksyi- sin syys- ja lokakuussa ja keväisin huhti- ja toukokuussa. Eroosion ja ravinteiden kulun hui- put ovat selitettävissä Suomessa keväisin suurilta osin sulamisvesien seurauksena ja syksyi- sin suurempien sademäärien ja sitä kautta suurempien valumisvesimassojen seurauksena.
(Seppänen 2012, 72.) Pelloilta valuu lannoitteita ja torjunta-aineita vesistöihin pilaten pinta- ja pohjavesiä. Worldwatch-instituutti (2012, 191) puhuukin siitä, miten kastelun seu- rauksena pohjavesiä käytetään liikaa ja paikoin pohjaveden pinta onkin laskenut, pohjave- sivarannot vähentyneet ja vesi on suolaantunut.
Tehtyjen mittaustulosten kautta on selvitetty, että pelloilta vesistöihin kulkeutuu paljon enemmän ravinteita ja eroosioainesta kuin luonnontilaisilta alueilta. Luonnollisilta alueilta kokonaistyppeä huuhtoutuu vuoden aikana 0,29– 2,3 kg/ha, kun viljellyiltä pelloilta koko- naistypen huuhtoutumismäärä on 12–20 kg/ha. Kokonaisfosforin määrä luonnollisilta alu- eilta on 0,017–0,146 kg/ha ja viljelyalueilta 0,5–2 kg/ha. Eroosioainekuormitus on luonnol- lisilla alueilla 0,92–47,5 kg/ha, kun taas viljellyiltä pelloilta eroosiokuormitus on 100–700 kg/ha. On siis kenttätutkimuksen avulla osoitettu, että ravinteita kulkeutuu vesistöihin huo- mattavasti enemmän viljellyiltä alueilta kuin luonnonmukaisilta alueilta. Nämä ylimääräiset ravinteet aiheuttavat vesistöissä rehevöitymistä ja leväkukintoja. Eroosioaines puolestaan madaltaa sekä aiheuttaa sameutta vesistöihin. (Seppänen 2012, 72-73.)
Rehevöityminen on ilmastovaikutuksien lisäksi yksi vakavimmista ruoantuotannon ympä- ristövaikutuksista. Ruoantuotannosta aiheutuvista rehevöittävistä päästöistä huomatta- vasti yli puolet aiheutuu kotieläintuotannosta sekä sen edellyttämän rehun viljelystä ja lan- nankäytöstä. (Mattila 2016, 56.) Vesistöt tuottavat päästöjä sitä enemmän, mitä reheväm- piä ne ovat. Rehevöityminen on puolestaan seurausta suuresta määrästä järveen joutuvista ravinteista. Ihminen on toiminnallaan rehevöittänyt järviä, sillä erilaisen toiminnan kautta vesistöihin kulkeutuu paljon ravinteita. Yksi suuri sektori ravinteiden osuudesta on maata- lous. Kotieläinten lannasta ja viljelyssä käytetyistä lannoitteista peräisin olevat ravinteet
16
vaikuttavat lähes kaikkiin tiheästi asutuilla alueilla oleviin makean veden vesistöihin. Eläi- mille syötettävässä rehussa on paljon ravinteita, jolloin lannassakin on hyvin paljon typpeä, fosforia ja myös muita ravinteita. Lisäksi laiduntaminen vähentää pinnan kasvillisuutta, ja näin ollen eroosio kiihtyy ja lisää ravinteiden päätymistä maaperästä vesistöihin. (Isomäki 2016, 40–46.)
Yhdysvaltain ympäristönsuojeluvirasto toteaa, että suurin syyllinen veden laadun heikke- nemiseen järvissä, joissa, lammissa sekä tekoaltaissa on maatalous. Ongelmat korostuvat tyypillisesti alueilla, joilla tehoeläintuotantotiloja sekä tehoviljelyä harjoitetaan tiheässä.
Yhdysvaltain maatalousministeriön mukaan kananlannasta muodostuu suurin uhka vesis- tölle, kun se on levitetty pelloille. Yli puolet kotieläinten jätösten tuottamasta ylimääräi- sestä fosforista ja lähes 65 % ylimääräisestä typestä on peräisin suurista siipikarjakasvatta- moista. (Park & Park 2011, 27.)
2.3. Eläintuotanto
Lihan syöminen on yksi hallitsevimmista ruokakulttuurimme piirteistä. Länsimaissa lihaa pi- detään ruoka-aineista arvokkaimpana. Kehittyvät maat vaurastuvat, ja niiden länsimaistu- essa lihan osuus ruokavaliossa kasvaa ja on kasvanut myös näissä maissa. (Willets 1997, 84.) Gardner (2013, 70-71) toteaakin, että noin 50 vuodessa lihan kulutus on kasvanut 62
%. Samaan aikaan lihan syömistä kyseenalaistetaan monista eri suunnista erilaisin peruste- luin.
Seppänen (2012, 72–73) muistuttaa, että kotieläintuotteet ovat jo vuosituhansien ajan kuu- luneet kaikkiruokaisen ihmisen ruokavalioon. Kotieläinten kesyttäminen maanviljelyksen ohella mahdollisti ihmisasutuksen leviämisen alueille, joissa ympärivuotinen ravinnon- saanti vain kasvikunnan tuotteilla ei ollut mahdollista luonnonolojen vuoksi. Maito, liha ja kananmunat sisältävät hyvin arvokkaita ravintoaineita, kuten aminohappoja, rasvahappoja, vitamiineja ja kivennäisaineita. Vaikka eläinperäinen ravinto on kuulunut pitkään osaksi ih- misten ruokavaliota, on ilmiselvää, että lihantuotantoketju kuluttaa paljon erilaisia resurs- seja. Näitä ovat muun muassa maapinta-ala, ravinteet, vesivarat ja energia. Kuormittavuus,
17
joka eläinperäisistä tuotteista syntyy, johtuu pääosin eläinten rehuntarpeesta sekä rehu- ja eläintuotannon biologisten prosessien päästöistä. (Mattila 2016, 53.)
Maailman kotieläimistä suurin osa sijoittuu kehittyviin maihin – joissa on myös suurin osa maailman väestöstä – ja siellä kotieläinten määrä on myös jyrkässä kasvussa. Kehittyneissä maissa kotieläinten määrä on vähenemässä, vaikka väestö kuluttaa huomattavasti enem- män kotieläintuotteita henkeä kohti kuin kehittyvien maiden väestö. Elintason noustessa usein myös lihansyönti yleistyy. Suomalaiset syövät lähes kaksi kertaa enemmän lihaa kuin 1970-luvulla (76 kg henkilöä kohden vuonna 2010). (Worldwatch-instituutti 2012, 190- 191.)
Nykyinen tehotuotanto tai intensiiviseksi kutsuttu maatalous tarkoittaa tuotantoa, jossa tuotantoa kasvatetaan kastelulla, lannoitteilla, torjunta-aineilla ja tekniikalla sekä keskity- tään tiettyihin tuottaviin lajeihin. Edellä mainituilla tavoilla tuotanto onkin saatu kasva- maan, mutta keinoilla on ollut myös negatiivisia vaikutuksia ympäristöön. Muun muassa yksipuolisen viljelyn seurauksena 75 % maailman viljelykasvien geenivarannosta menetet- tiin 1900-luvulla. Vaikka nämä tehotuotantotilat käyttävät melko vähän maapinta-alaa, eläinten valtava ravinnontarve aiheuttaa suurten rehuviljelmien pinta-alat. Onkin syytä muistaa, että maapallolla tuotetusta ruuasta suuri osa ei kuitenkaan päädy meidän lauta- sillemme, vaan valtavia määriä tuotetaan eläimille. Soijajauhosta 90 % käytetään eläinre- hun raaka-aineena, ja vuonna 2007 maissisadosta 60 % valmistettiin eläinrehuksi siinä missä vain 12 % etanoliksi. Jos nykyisellä ruoantuotantojärjestelmällä ruokittaisiin vain ih- misiä, voitaisiin ruokkia jopa yhdeksän miljardia ihmistä. (Worldwatch-instituutti 2012, 190-191, 203.)
Mattila (2016, 69) haluaa muistuttaa, että vaikka naudasta aiheutuvat ilmastovaikutukset ovat suuremmat kuin porsaalla tai kanalla, käyttävät naudat kuitenkin pitkälti ihmisravin- noksi soveltumatonta ravintoa, kuten heinää. Siat ja kanat kuitenkin syötetään pääosin vil- jalla ja soijalla, jotka kelpaisivat hyvin sellaisenaan ihmisen ravinnoksi.
Intensiivinen maatalous on vaikutuksiltaan haitallista niin ihmisille, eläimille, ympäristölle kuin jopa itse maataloudelle. Intensiivisessä maataloudessa käytetyt lannoitteet ja myrkyt ovat haitallisia ihmisten lisäksi maaperällekin. Lisäksi tuotantoeläimet elävät käytännössä
18
hyvin kurjissa oloissa ilman liikkumismahdollisuuksia. Intensiivinen kotieläintuotanto kehit- tyneissä maissa aiheuttaa vähemmän päästöjä tuoteyksikköä kohden kuin kehitysmaiden laajaperäinen tuotanto. Intensiivinen tuotanto kuitenkin aiheuttaa enemmän vakavaa pai- kallista pistekuormitusta. Laajaperäisen tuotannon vaarana on puolestaan ylilaidunnus ja eroosio. (Sandler 2015, 88). Worldwatch-instituutti (2012, 191) toteaakin, että lähes nel- jännes pelto- ja laidunalasta kärsii eroosiosta tai maaperävaurioista. Molemmissa tuotan- totavoissa on ongelmia liittyen eläinten hyvinvointiin. Intensiivisessä tuotannossa eläinti- heys voi olla aivan liian suuri, mikä rajoittaa eläimen vapaata liikkumista, kun taas laajape- räisessä tuotannossa eläinmäärä laitumen kestokykyyn nähden voi olla liian suuri, mikä ra- joittaa eläinten riittävää ravinnonsaantia. (Seppänen 2012, 75–76.)
Nykyään maailmassa tuotetaan joka vuosi viisinkertainen määrä lihaa vuoteen 1950 ver- rattuna. Lihantuotantoon käytettäviä eläimiä on maapallolla yli kolminkertainen määrä ih- misiin verrattuna, jotta lihaa saadaan tuotettua tarpeeksi. On ilmiselvää, että tällainen val- tava eläinmäärä kuluttaa huimat määrät ruokaa, itse asiassa puolet kaikesta maailmassa tuotettavasta ihmisille kelpaavasta ravinnosta. Lihankulutus vaikeuttaa huomattavasti maailman jatkuvasti kasvavan väestön ruokkimista. Poliitikkojen keskuudessa on kuitenkin edelleen harvinaista, että elintarvikkeiden kulutus nähtäisiin osana ympäristöongelmaa.
(Holm 2001, 5–6.) Sandler (2015, 88) huomauttaa, että eläimille syötettävän energian määrä on noin kymmenkertainen verrattuna siihen, kuinka paljon sitä tuotetusta lihasta saadaan. Näin ollen yhden lihakilon tuottamiseksi tarvitaan kymmenen kiloa rehua. Jos tuo peltoalue, jolla kasvatetaan rehua tuotantoeläimille, hyödynnettäisiinkin suoraan ihmisten kulutukseen, ruokkisi se koko maailman väestön. Mattila huomauttaakin, että pelloista saa- daan vähemmän hyötyä, kun sen tuottamat kasvit kierrätetään eläinten kautta ihmisravin- noksi.
Karjan kasvatukseen tarvitaan yhä enemmän peltoalaa, ja se myös kuluttaa runsaasti vettä.
Lihatuotannosta aiheutuvat ympäristövaikutukset, tuotantoeläinten oikeudet ja eläinpe- räisten rasvojen terveysvaikutukset ovat saaneet monet ihmiset pohtimaan ruokavalinto- jaan ja -valiotaan. Lihatuotannon ilmastovaikutukset ovat suuret, ja eläimille tuotettava rehu vie paljon viljelyalaa ihmisten ravinnoksi kelpaavilta kasveilta. Karttunen ym. (2014, 114) mainitsevatkin teoksessaan, että yhden nautakilon tuottamiseksi tarvitaan kahdeksan
19
kiloa viljaa. Runsas kolmasosa kaikesta maailmassa tuotetusta viljasta meneekin tuotan- toeläinten rehuksi. On kuitenkin huomioitava, että ympäristövaikutukset jakautuvat epäta- saisesti ja vaikutukset tuleekin arvioida paikallisesti. (Mononen & Silvasti 2012, 20) Kotieläintuotannosta, kuten mistä tahansa tuotannonalasta, aiheutuu väistämättä ympä- ristöhaittoja. Kotieläintuotannon päästökuormitus aiheutuu joko epäsuorasti kotieläinten rehujen tuotannon ja varastoimisen sekä lannan varastoimisesta syntyvistä päästöistä tai suoraan eläinten erittämistä kaasuista ja lannasta. On myös syytä muistaa, että lanta on lisäksi tärkeä lannoite pelto- ja puutarhaviljelyssä, ja siksi se kuormittaakin ympäristöä vain siltä osin, kun sen sisältämät ravinteet eivät päädy viljelykasvien hyödyksi. Pelto- ja koti- eläintuotannon yhdistämisestä onkin monia hyötyjä, kuten esimerkiksi se, että peltokasvi- tuotannon haittoja on mahdollista vähentää sisällyttämällä viljakasveihin ja viljelykiertoon myös karjanlantaa sekä nurmikasveja. (Seppänen 2012, 74–75.)
Se, kuinka tehokkaasti kotieläimet pystyvät muuntamaan syömänsä rehun sisältämät ra- vintoaineet eläintuotteiksi (lihaksi, maidoksi, kananmuniksi tai villaksi), vaikuttaa olennai- sesti kotieläintuotannosta aiheutuviin ympäristöpäästöihin. Mitä suuremman osan eläin kykenee muuntamaan ravinnostaan eläintuotteeksi, sitä vähemmän eläimestä erittyy ra- vinteita ympäristöön. Erot kotieläinten välillä ovat hyvinkin suuret, ja pääosin syynä ovat lajien erilaiset ruoansulatusjärjestelmät. Oleellisin ero on yksimahaisten (sikojen, siipikar- jan, hevosten ja turkiseläinten) sekä märehtijöiden (nautojen, lampaiden ja vuohien) välillä.
Märehtijät kykenevät muuntamaan yksimahaisten eläinten ravinnoksi kelpaamatonta re- hua lihaksi ja maidoksi. Ne eivät ole riippuvaisia rehujen aminohapoista ja kykenevät käyt- tämään yksinkertaisia typpiyhdisteitä mikrobisynteesiin. Märehtijät tulevat toimeen siis lai- tumen, heinän, säilörehun tai viljelysten sivutuotteiden, kuten olkien, varassa eivätkä kil- paile hyvälaatuisesta rehusta ihmisten tai yksimahaisten eläinten kanssa. (Seppänen 2012, 76–77.)
Park ja Park (2011, 25) kertovat EPA:n, Yhdysvaltain maatalousministeriön ja ympäristön- suojeluviraston mukaan, että kotieläintalouden suuryksiköissä eläimet tuottavat ulostejä- tettä kolme kertaa enemmän kuin ihmiset, 500 miljoonaa tonnia. Eläimestä erittyy lannan mukana väistämättä ravinteita ympäristöön, vaikka intensiivisessä kotieläintuotannossa
20
pyrittäisiin kuinka tehokkaaseen ravintoaineiden hyväksikäyttöön. Merkittävimmät ympä- ristöä kuormittavat ravinteet ovat typpi, fosfori ja metaani. Koska metaani on ilmaston läm- penemistä aiheuttava kasvihuonekaasu, on märehtijöihin kiinnitetty runsaasti huomiota ympäri maailmaa. Metaania syntyy märehtijän pötsissä kuitupitoisten rehujen anaerobi- sessa mikrobikäymisessä. Pötsin mikrobisto hajottaa rehukasvien monimutkaisia yhdisteitä yksinkertaisimmiksi tuottaen energiaa ja muita yhdisteitä kasvuaan sekä elintoimintojaan varten. (Seppänen 2012, 78–79.)
Anaerobisessa käymisessä syntyy myös hiilidioksidia ja metaania, jotka poistuvat eläimestä ruokatorvea pitkin röyhtäisyinä ulos. Nauta voi erittää metaania satoja litroja ja lammas kymmeniä litroja vuorokaudessa. Märehtijöiden tuottaman metaanin määrän on arvioitu olevan noin viidesosa maailman vuotuisista metaanipäästöistä. Metaanipäästöihin voidaan vaikuttaa eläinten ruokinnan kautta. Päästöjä voidaan vähentää esimerkiksi tärkkelyspitoi- sen väkirehun avulla, joka lisää propionihapon osuutta pötsikäymisen lopputuotteista ja vähentää metaanintuotantoa. Sama vaikutus on rasvalisällä ruokinnassa, sillä rasvahapot toimivat vedyn sitomisessa. Kotieläintuotannosta aiheutuvat metaanipäästöt ovat suurim- malta osin peräisin kehittyvistä maista. Kehittyneissä maissa metaanipäästöt ovat huomat- tavasti vähentyneet lehmien lukumäärän vähenemisestä, eläinjalostuksen ansiosta paran- tuneesta tuotostasosta sekä intensiivisestä ruokinnasta johtuen. (Seppänen 2012, 78–79.) Eläinten tehokkuus muuntaa rehun proteiineja ja fosforia ruoaksi on vaatimatonta. Muun- totehokkuuteen vaikuttavat muun muassa ravintoaineiden välttämätön käyttö eläimen elintoimintoihin ja jälkeläistuotantoon. Niinpä esimerkiksi Suomessa siipikarjan ja sianlihan tuotannossa erittyy rehun sisältämästä fosforista ja typestä ulosteiden mukana 60–85 %.
Maidontuotannossa typen hyväksikäyttö on vain noin 25 %, joten noin 75 % rehuannoksen sisältämästä typestä erittyy lannan mukana. Eläinten rehussa on usein runsaasti fosforia, sillä fosfori on kotieläinten välttämätön ravintoaine kudosten rakenteessa ja aineenvaih- dunnanreaktioissa. Fosfori myös muodostaa pääosan luun kovasta aineksesta kalsiumin kanssa. Maidontuotannossa rehuannoksen sisältämästä fosforista poistuu elimistön kautta, pääosin lannan mukana, noin 70 %. Ulosteisiin erittyvän fosforin ja typen määrää voidaan huomattavasti vähentää kotieläinten oikealla sekä tasapainoisella ruokinnalla.
(Seppänen 2012, 81–83.)
21
Safran Foer (2011) pohjaa teoksessaan vahvasti YK:n kiteyttämään argumenttiin lihateolli- suuden ympäristövaikutuksista. YK:hon nojautuen hän toteaa, että eläintuotanto ruoaksi on yksi vakavimpien ympäristöongelmien aiheuttajista niin paikallisesti kuin maailmanlaa- juisestikin. YK:n mukaan karjatalouden ”tulisi olla poliittisesti tärkeimmällä sijalla, kun käsi- tellään maan degradaatiota, ilmastonmuutosta ja ilman saastumista, vesipulaa ja vesien saastumista sekä biodiversiteetin köyhtymistä”. YK näkee karjankasvatuksen merkittävänä ympäristöongelmien aiheuttajana. (Foer 2011, 75–76.)
2.4. Tehokalastus ja kalankasvatus
Kalan kulutus eri puolilla maapalloa on alueellisesti hyvin vaihtelevaa. Keskimäärin maail- man ihmisten syömästä eläinvalkuaisesta 16% on peräisin meren eliöistä. Vastaava luku on Euroopassa 16 % ja Japanissa jopa lähes puolet. Suomessa kalaa syödään vuosittain keski- määrin 33 kg henkeä kohden, Islannissa jopa 90 kg ja keskimääräisesti maailmassa 16 kg henkeä kohden. Kalasto ei jakaudu tasaisesti valtameriin, vaan toisaalla löytyy hyvin kala- rikkaita seutuja ja toisaalla taas lähes tyhjiä alueita. Kalasaaliit ovat Gustafssonin mukaan lähes viisinkertaistuneet vuodesta 1950. Selviä ylikalastuksen merkkejä on ollut jo pidem- mänkin aikana nähtävissä, ja jo noin puolet kalastusalueista on ylikalastettuja (Gustafsson 2005, 104–106.)
Meriä ja vesistöjä uhkaa tehokalastus ja teollinen kalankasvatus. Liikakalastuksesta kärsii jo nyt 87 % maailman kalakannoista tai on kestävyyden rajoilla. Kalaa ei saada enää EU:n alu- eelta tarpeeksi, joten troolarit ovat siirtyneet kehitysmaiden alueiden vesille. (Kovanen &
Lapinoja 2014, 14.) Vuoteen 1950 verrattuna maailman kalasaaliit ovat kuusinkertaistu- neet. Tämä tarkoittaa sitä, että maailman meristä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa tonnia kalaa. Maailman 15 tärkeimmästä kalastusalueesta 11 on otettu täydellisesti hyöty- käyttöön tai niitä hyödynnetään jo liikaa. Yksi tärkeä syy ylikalastukselle ovat suuret valti- olliset tuet, jotka ovat yhteensä noin 5,8 miljardia euroa. (Holm 2001, 54, 56.)
Halonen ym. (2017, 123) huomauttavat, miten kalakannat ovat useilla alueilla romahtamis- pisteessä liikakalastuksen sekä vesiekosysteemien tuhoutumisen seurauksena. Nykypäivän
22
kalastus on johtanut suuriin ympäristöongelmiin. Intensiivinen, suuren mittakaavan kalas- tus on hyvin tuhlaavaa, sillä kolmasosa kaikista saaliiksi saaduista kaloista heitetään takaisin mereen, vaikka ne saaliinkäsittelyn tässä vaiheessa ovatkin jo joko kuolleita tai niin vahin- goittuneita, ettei niillä ole eloonjäämismahdollisuuksia. Pelkästään Pohjanmeressä haaska- taan edellä mainitulla tavalla joka vuosi noin 50 000 kalaa. Sivusaalit ovat myös suuri kalas- tuksen ongelma. Kalastajien verkkoihin tarttuu muitakin kuin haluttuja kalalajeja ja hirmui- nen määrä muitakin eläimiä kuin vain kaloja. Koko maailmassa verkkoihin takertuu ja kuo- lee vuosittain 40–50 miljoonaa kuollutta merilintua, kilpikonnaa, delfiiniä ja muuta me- rieläintä. (Gustafsson 2005, 108; Holm 2001, 56– 57.)
Massamittakaavan kalastus tuhoaa merien koralliriuttoja ja merenpohjaa. Jättiläismäisillä verkoilla kalastettava pohjatroolaus on pahinta, sillä se tyhjentää valtavia merenpohja-alu- eita lähes täydellisesti kaikesta elämästä. Tämän lisäksi pohjatroolaus tasoittaa pohja-alu- eita ja on vähentänyt siksi pohjalla elävien lajien määrää. Pohjatroolit tyhjentävät meren- pohjasta vuosittain alueen, joka on 150 kertaa suurempi kuin maailman avohakkuiden määrä vuodessa. (Holm 2001, 57–58.)
Kalanviljely on lisääntynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä. Lähes 30 % kokonaissaa- liista on kalakasvattamoiden kalansaalista. Kalanviljelyn seurauksena onkin ryhdytty käyt- tämään termiä ”sininen vallankumous”. Suurin osa kalankasvatuksista tapahtuu sisäve- sissä. (Gustafsson 2005, 108–109.) Kuluttaja ei laisinkaan aina tiedä, mistä tuoretiskin kala on peräisin. Kun kyltissä lukee norjalainen lohi, kuluttaja voi hyvin kokea kalan arvokkaaksi ja terveelliseksi sekä hyväksi ostosvalinnaksi. Käytännössä kuitenkin kaikki kaupoissa myy- tävät norjalaiset lohet ovat peräisin kalankasvattamoilta, ja vastaavasti kirjolohi on peräisin kotimaisista kalankasvattamoista. Kalankasvatukseen liittyy vakavia ympäristöriskejä. Kalo- jen ulosteet ja niistä lähtöisin olevat fosfori- ja typpipäästöt saavat aikaan vesien rehevöi- tymisen, mikä johtaa puolestaan planktonin ja levien lisääntymiseen. Park & Park (2011, 28) muistuttavat, että uloste ja syömätön rehu voivat synnyttää lähelle merien pohjaa vä- hähappisia tai hapettomia ”kuolleita vyöhykkeitä”. On ilmeistä, että hapettomilta vyöhyk- keiltä kuolee paljon kaloja ja koralleja sekä vesikasveja. Kalakasvattamoilta valuu vesistöi- hin myös antibiootteja ja taudinaiheuttajia. Luonnonvaraiset kalalajit kärsivät perinnöllis-
23
ten ominaisuuksien muutoksista, kun ne lisääntyvät kalankasvatusaltaista karanneiden la- jitoveriensa kanssa. Nämä karkulaiset aiheuttavat myös kilpailua ruuasta luonnonvaraisten lajien kanssa sekä levittävät tauteja ja loisia. (Gustafsson 2005, 108–109.; Holm 2001, 58–
59)
Norjan kalankasvatuslaitoksilta valuu vuosittain meriin 13 500 tonnia typpeä ja 2 700 tonnia fosforia. Tämä määrä vastaisi miljoonan ihmisen jätevesien laskemista vesistöihin puhdis- tamattomina. Kalanviljelyssä käytetään myös paljon muita kemikaaleja, kuten loismyrkkyjä ja hormoneja, jotka voivat haitata ihmisen terveyttä sekä koko ympäröivää ekosysteemiä.
Kalankasvatuksessa käytetään rehuna usein luonnonkalaa. On siis hyvä muistaa, että yhden lohikilon tuottaminen vaatii 2,5–5 kg pyyntikalaa. (Holm 2001, 59.; Park & Park 2011, 28.)
2.5. Maatalouden ilmastovaikutukset
Mattila (2016, 58) muistuttaa, että ruokajärjestelmän jokaisessa vaiheessa muodostuu il- mastonmuutosta aiheuttavia kasvihuonekaasuja. Seiskari ja Pulliainen (2008, 204) toteavat teoksessaan, että tähän asti tärkein ilmastonmuutoksen aiheuttama muutos on maanvilje- lyn synty ja siitä seuranneet lieveilmiöt. Eläinperäisen ruoan tuotannolla ja ilmastonmuu- toksella on suora yhteys (Worldwatch-instituutti 2012, 205). Vaikka moni meistä ajattelee omaksuvansa ”vihreämmän elämäntavan”, ei ilmastonmuutosta pystytä torjumaan muut- tamalla liikkumistapojamme, muistamalla sammuttaa ylimääräiset valot ja laitteet ja osta- malla vähemmän tavaraa tai kierrättämällä. Merkittävin kasvihuonekaasupäästöjen lähde löytyy lautasiltamme. Jotta ympäristörasitusta haluttaisiin merkittävästi keventää ja ilmas- tonmuutosta hillitä tai pysäyttää, tulisi niin ruokailutottumuksemme kuin maataloustuo- tannonkin muuttua radikaalisti. Pelkästään rehuviljelyssä käytettävien lannoitteiden val- mistuksesta aiheutuu ja pääsee ilmakehään noin 41 miljoonaa tonnia hiilidioksidia. Tämä määrä vastaa lähes seitsemää miljoonaa autoa. (Park & Park 2011, 74–75.)
Samansuuntaisesti toteaa Ruotsin luonnonsuojeluvirasto, jonka tekemän raportin mukaan kotitalouksien suurin yksittäinen energiankuluttaja on ruoka. Eläinkunnan tuotteiden tuot- taminen vaatii huomattavasti enemmän energiaa kuin kasviravinnon tuottaminen. Tästä
24
syystä lihatuotannon eläimiä kutsutaan joskus nimellä ”käänteiset proteiinit”, sillä ne ku- luttavat enemmän proteiinia ja energiaa kuin mitä niiden tuotteista saadaan. Eri eläinten energiankulutuksessa on toki eroja, mutta yhteistä niille kaikille on kuitenkin suuri energi- ankulutus. Energiatehokkaimman proteiinintuottajan, eli kananpojan kasvatukseenkin ku- luu energiaa 16-kertainen määrä verrattuna siihen proteiinimäärään, jonka siitä saa. Sian- lihan tuotannossa suhde on 68:1, ja lampaanlihan tuottamisessa kuluu jopa 188-kertainen määrä energiaa, kuin mitä lihasta saadaan. Näin ollen eläinperäisten ruokien tuotantoon kuluu 10–20 kertaa niin paljon energiaa kuin kasvien tuotantoon. (Holm 2001, 9–12.) Mat- tila (2016, 53) huomauttaakin, että ”liha(proteiini)kilon tuotantoon tarvittu peltoala on huomattavasti suurempi kuin kasvi(proteiini)kilon.” Kun peltoala kasvaa valtavasti, aiheu- tuu eläinperäisistä tuotteista moninkertaiset ympäristövaikutukset kasvisruokaan verrat- tuna.
Antila (2008, 65–66) kuitenkin muistuttaa, että muun muassa maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen mukaan pakasteen, oli se sitten kasvis- tai lihapakaste, ilmastovaiku- tuksista lähes kaksi kolmasosaa tuli siitä, että tuotetta säilytettiin pakasteessa. Mattilan (2016, 51) mukaan kuitenkin ”suurin osa ruoan ympäristövaikutuksista aiheutuu maata- loustuotannosta, peltoviljelystä maaperän käytön myötä sekä kotieläintuotannosta”.
Kasvihuonekaasut, eli hiilidioksidi (CO2), dityppioksidi (N2O), metaani (CH4) ja F-kaasut, läm- mittävät ilmakehää. Ne ovat vahvuudeltaan erilaisia, ja ne muunnetaankin yhteismitalli- siksi, jolloin puhutaan CO2- ekvivalenteista. (Antila 2008, 70.) Vuonna 2009 maatalouden osuus dityppioksidipäästöistä oli 67 % ja suurin osa päästöistä muodostui maaperästä. Kai- kista metaanipäästöistä maatalouden osuus oli 44 %, josta suurimman osuuden tuotti mä- rehtijöiden aineenvaihdunta. (Seppänen 2012, 72.) Dityppioksidit ovat hyvin pitkään säily- viä kasvihuonekaasuja, jotka vahingoittavat otsonikerrosta. Pääasiassa dityppioksideita pääse ilmakehään maatalouden myötä ja tarkemmin haarukoituna maaperästä, jota käyte- tään karjan ruokintaviljelymaana. Myös vesistöihin kulkeutuneista ravinteista vapautuu di- typpioksideja. Isomäki kuitenkin muistuttaa, ettei ole tehty tarpeeksi laajaa tutkimusta siitä, mikä osuus on ihmisen tuottamaa dityppioksidia ja mikä taas luonnollisten tapahtu- mien seurausta. Tämänhetkisten ihmisen toiminnan aiheuttamien dityppioksidipäästöjen
25
on laskettu olevan noin 5,6 miljoonaa tonnia vuodessa. Karja ja muut maatilan eläimet tuot- tavat siitä 65 %. (Isomäki 2016, 13–14.)
Usein kuullaan puhuttavan kasvihuoneilmiön yhteydessä hiilidioksidista. Isomäki kuitenkin korostaa, että dityppioksidin vaikutus sadassa vuodessa voi olla jopa 300-kertainen hiilidi- oksidiin verrattuna, sillä se sisältää kahden atomin typen. Ihmisen ja luonnon yhteisten typ- pikaasujen määrä vuodessa on noin 20 miljoonaa tonnia. On ajateltu, että dityppioksidi- päästöt ovat luonnollinen tapahtuma, mutta viime aikoina tutkijat ovat pohtineet, ettei asia voi olla näin. On muun muassa tutkittu, että alueet, joilla on jo 30 vuotta sitten lopetettu maanviljely, tuottavat edelleen melkein yhtä paljon dityppioksidipäästöjä kuin silloin, kun niitä viljeltiin. Maataloudella voi siis olla paljon suurempikin osuus dityppioksidipäästöistä kuin mitä on luultu. Koska dityppioksidi on vielä kovin tuntematon ja erityisesti ihmisen aikaansaamat dityppioksidipäästöt ovat kovin epävarmoja, ovat luvut oletettavasti tämän- hetkistä korkeampia. (Isomäki 2016, 15-18.)
Typpilähde määrä vuonna 2005
(miljoonaa tonnia)
Luonnollinen maaperä 6,95
Valtameret ja matalat meret 4,28
Maatalous 3,88
Biomassan palaminen 0,71
Teollisuus 0,41
Jätevedet 0,21
Maaliikenne 0,18
polttoainetuotanto 0,003
Taulukko 1. Typen virtaus koko maapallolla vuonna 2005. Taulukkoon on koottu typen lähde ja sen määrä. Taulukko mukailtu Risto Isomäen (2016, 14–15) teoksen pohjalta.
Suomen ympäristökeskuksen tilastojen mukaan yhteenlasketut metaanipäästöt maas- samme ovat 3,9 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia vuodessa, mikä merkitsee 185 000 tonnia metaania. Nautoja on Suomessa reilut miljoona yksilöä, joista lypsylehmiä on vajaat 400 000. Näin ollen lehmien aiheuttamat metaanipäästöt ovat Suomessa yli 100 000
26
tonnia, eli selvästi yli puolet koko Suomen metaanipäästöistä on peräisin lehmistä. (Holm 2001, 26–27.) Karttunen ja kumppanit (2014, 86) painottavat, että metaani ja typpioksidi lämmittävät ilmastoa selvästi hiilidioksidia enemmän. Kokonaiskuormituksen arviointia varten niiden vaikutus muunnetaan (GWP-arvoksi) vastaamaan hiilidioksidin vaikutuksia si- ten, että metaanipäästöt kerrotaan kertoimella 21 ja typpioksidipäästöt kertoimella 310.
Isomäki toteaa, että kertoimet johtuvat siitä, että metaani sisältää viisi atomia hiilidioksidin kolmen atomin sijaan. Hän myös toteaa metaanin pitkäkestoisuuden. Metaanin molekyylit värähtelevät infrapunasäteilyn osuessa niihin, jolloin värähtely muuttuu lämmöksi. Niin kauan, kun metaani pysyy ilmakehässä, se lämmittää planeettaamme noin sata kertaa enemmän kuin hiilidioksidi. Metaani aiheuttaa ilmakehään yläpilviä, jotka estävät lämmön pääsyä avaruuteen. (Isomäki 2016, 29–30.)
Metaani on dityppioksidia tunnetumpi kasvihuonekaasu. Sen määrä ilmakehässä kasvaa vuodessa noin 6 miljoonaa tonnia. Vaikka päästöjä on niinkin paljon, on ne kuitenkin saatu huomattavaan laskuun 1980-luvun 34 miljoonasta. Parannuksen on saanut aikaan muun muassa kaatopaikkojen ja öljy- ja kaasuputkien parannus, kaasuverkoston parantaminen ja näin ollen myös vuotojen väheneminen. Tällä hetkellä metaania vapautuu eniten kos- teikoista, öljystä, kaasusta ja hiilestä sekä kotieläimistä eli ruoantuotantoeläimistä. Isomäki painottaakin, että tuotantoeläimet, kuten lehmät, aiheuttavat suolistossaan noin 80–100 miljoonaa tonnia metaania vuodessa sekä eläinten lanta noin 10 miljoonaa tonnia metaa- nia vuodessa. Näin ollen se on jo 35 % ihmisten aiheuttamista metaanipäästöistä. (Isomäki 2016, 27–28.) Metaanimäärä, jota tuotantoeläimet päästävät ilmaan, riippuu siitä, millaista rehua niille syötetään. Pitkälle jalostettujen tuontirotujen päästöt ovat myös usein suurem- mat kuin maatiaiskarjalla. (Worldwatch-instituutti 2012, 205.)
27
metaanin tuottaja % osuus metaanin tuotannosta
kosteikot 22 %
öljy, kaasu, hiili (kaivos, kuljetus ja käyttö) 19 %
kotieläimet, ruoantuotantoeläimet 16 %
riisinviljely 12 %
biomassan polttaminen 8 %
kaatopaikat 6 %
eläinjäte 5 %
jätevesien käsittely 5 %
termiitit 4 %
valtameret 3 %
Taulukko 2. Metaanin tuotanto on 450-500 miljoonaa tonnia vuodessa. Taulukkoon on koottu metaanilähteitä ja niiden prosentuaalinen osuus metaanintuotannosta. Taulukko on mukailtu Risto Isomäen (2016,28.) teoksen pohjalta.
On syytä huomioida, että metaani on lyhyellä aikavälillä ilmastovaikutuksiltaan yli kaksi- kymmentä kertaa suurempi kuin hiilidioksidi (Mononen & Silvasti 2012, 84). FAO 2009:n mukaan koko maatalouden elintarvikejärjestelmän toiminta aiheuttaa peräti 35 % maail- man kasvihuonepäästöistä ja maatalouden vaikutuksen ilmastonmuutokseen sanotaan olevan suurempi kuin liikenteen. Tähän yhtyy myös Foer (2009, 75), joka toteaa YK:n ja Pew-tutkimuslaitoksen katsauksiin nojaten, että ruokavaliomme vaikuttaa selvästi enem- män ilmaston lämpenemiseen kuin liikenne. YK:n mukaan 18 % kasvihuonekaasupäästöistä aiheuttaa karjasektori, joka on noin 40 % enemmän kuin yhteensä koko liikennesektori (henkilöautot, rekat, lentokoneet, junat ja laivat).
Karttunen ja kumppanit (2014, 86) taas kirjoittavat teoksessaan kasvihuonepäästöjen ole- van maatalouden osalta vain 13,5 %. Suurin osuus maatalouden kasvihuonepäästöistä syn- tyy luonnollisissa prosesseissa, toisin kuin päästöt, jotka syntyvät fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Hieman ristiriitaisesti Karttunen, Kihlström ja Taivalmaa taas kirjoittavat toisaalla teoksessaan, että jo pelkästään kotieläintuotanto aiheuttaa paljon enemmän kasvihuone- päästöjä (18 %) kuin koko liikennesektori yhteensä (Karttunen, Kihlströn & Taivalmaa 2014, 86, 114). YK:n ympäristöohjelma UNEP on kuitenkin sitä mieltä, että ”maatalous vaikuttaa
28
ekosysteemeihin suoremmin kuin fossiiliset polttoaineet”. Ympäristövaikutuksia voitaisiin keventää huomattavasti, jos ihmiskunta painottaisi kasvipohjaista ruokavaliota. (World- watch-instituutti 2012, 206.)
Erilaisissa lähteissä on hyvin erilaisia lukuja siitä, kuinka suuren osan maatalous aiheuttaa maapallon kasvihuonekaasuista. Tähän kiinnittää huomiota myös Gardner (2013, 195–
196), joka huomauttaa, että FAOn mukaan maatalous aiheuttaa kasvihuonekaasuista 18 %, kun taas samainen prosenttimäärä on Worldwatch-instituutin mukaan yli 50 %. Gardner toteaakin, ettei FAO ole ottanut huomioon maatalousprosessia kokonaisuudessaan ja joi- takin osa-alueita on jätetty huomiotta. Sandler (2015, 87) puhuu teoksessaan maatalouden aiheuttavan 24 % kasvihuonepäästöistä ja huomauttaa lähes kaksi kolmasosaa aiheutuvan eläintuotannosta. Antila (2008, 64) toteaakin painokkaasti, että ruoan ilmastovaikutusten todellinen vaikutus saadaan selville vain, kun tutkitaan koko tuotteen elinkaari lannoittei- den tuotannosta ruuan kotona valmistamiseen saakka.
tuote CO2-ekv kiloa/ kilo
tuotetta
tuote CO2-ekv kiloa/ kilo
tuotetta
Naudanliha 20,0-22,0 Broileri (noin) 3,7
Emmental 13 Palvikinkku 3,0
Riisi 6,4 kesäkurkku 1,0
Kasvihuonekurkku 6 Kaurahiutale 0,8
kasvihuonetomaatti 4,9 Perunajauho 0,7
Porsaanliha 4,8 perunat 0,06-0,17
juustokermaperunagratiini (pakaste)
3,9 Porkkanat 0,04-0,5
Taulukko 3. Ruoka-ainesten CO2-ekv -päästöjä yhtä tuotekiloa kohden. (Antila 2008, 71.) Naudan ja Emmentalin suuret ilmastovaikutukset johtuvat samasta asiasta; metaanista.
29
Suomessa maatalous aiheuttaa reilun viidenneksen kasvihuonepäästöistä. Vajaa 30 % maa- talouden kasvihuonepäästöistä aiheutuu peltoviljelyn maaperän dityppioksidipäästöistä, yli 40 % viljeltyjen peltojen hiilidioksidipäästöistä, reilu 10 % märehtijöiden metaanipääs- töistä ja noin 5 % lannan levityksestä ja varastoinnista. Eläintuotannon osuus päästöistä on merkittävä, sillä maamme peltoalasta 70 % käytetään rehutuotantoon. (Mattila 2016, 58.) Tuotantoeläinten lannan mädäntyessä vapautuu ilmaan haitallisia määriä erilaisia kaasuja.
Kaasut ovat vaaraksi niin ympäristölle kuin työntekijöiden sekä kuluttajien terveydelle. Te- hotiloilta ilmaan leviää metaanin lisäksi rikkivetyä, typpioksideja, ammoniakkia sekä hajuja ja bakteereja. Rikkivetyä muodostuu maanalaisissa lantasäiliöissä, ja sen on yleisimpänä todettu olevan myös syy työpaikalla tapahtuneisiin äkkikuolemiin. (Park & Park 2011, 29.) Holm (2001, 21) huomauttaa, että maatalous on ehdottomasti suurin ilmakehään päästä- vän ammoniakin lähde ja tutkimusten mukaan jopa yli 90 % ammoniakkipäästöistä on pe- räisin maataloudesta.
Sademetsien tuhoaminen on jatkunut pitkään, ja on ollut aiemmin laskelmoitua nopeam- paa. On hyvin vaikea tietää täsmälleen, kuinka paljon sademetsiä tuhoutuu vuosittain, mutta Holmin mukaan maailmasta katoaa vuosittain 100 000–200 000 neliökilometriä sa- demetsää, mikä vastaa 37 000–75 000 jalkapallokentän kokoista aluetta. (Holm 2001, 28–
30.) Kun metsiä ja ruohomaita raivataan pelloiksi ja laitumiksi, pelkästään niiden raivaus vapauttaa ilmakehään joka vuosi noin 2,4 miljardia tonnia hiilidioksidia. Metsät ja ruoho- maat toimivat hiilinieluna; ne imevät ja varastoivat itseensä hiilidioksidia. Raivaus saa ai- kaan sitoutuneen hiilen vapautumisen ilmakehään. Vuonna 2008 Greenpeace raportoi edellä mainittujen maankäytön muutosten olevan maatalouden suurin kasvihuonekaasu- jen päästölähde. (Park & Park 2011, 78.) Myös Mattila (2016, 65–66) toteaa trooppisten metsäalueiden ja savannien raivaamisen olevan yksi suurimmista yksittäisistä ilmaston- muutoksen kiihdyttäjistä, sillä ”metsien hiiltä sitova vaikutus menetetään ja metsiin vuosi- satojen aikana sitoutunutta hiiltä vapautuu niiden kaatamisen myötä ilmakehään.
Nykypäivän moderni maataloustuotanto on riippuvainen fossiilisista polttoaineista, etenkin kaasusta ja öljystä. Näin ollen maatalouden tuotantokustannuksetkin ovat suhteellisen kor- kealla ja vaihtelevat energian hinnanmuutosten mukana. Ruokaketju itsessään käyttää 30
% kaikesta maailmassa kulutetusta energiasta. Yhdysvalloissa kolmasosa maatalouden
30
käyttämästä energiasta kuluu keinolannoitteiden valmistukseen, toinen kolmannes pelto- töihin sekä kuljetuksiin ja loput muun muassa kotieläintuotantoon, kasteluun, torjunta-ai- neiden valmistukseen ja sadon kuivatukseen. Niin kuin tiedämme, fossiiliset polttoaineet kiihdyttävät ilmastonmuutosta, sillä niistä vapautuu kasvihuonekaasuja. Niinpä biopoltto- aineiden käyttö on noussut pinnalle, vaikka senkään käyttö ei ole täysin ilmastonmuutosta hillitsevää. Tuotanto tarvitsee peltoalaa ja tuottaa kasvihuonekaasuja. Kasvihuonekaasuja vapautuu muun muassa soilta, sillä suot ovat suuria hiilivarastoja ja niiden muokkaaminen vapauttaa hiilen ilmakehään. Biopolttoaineiden tuotannolla on myös omat ympäristövai- kutuksensa. Se muokkaa maankäyttöä, kuluttaa maaperää, kuluttaa ja joskus myös saas- tuttaa vesistöjä sekä heikentää maan viljavuutta. (Karttunen, Kihlström & Taivalmaa 2014, 71, 80, 82–83.)
Hiilen kierron tärkein osa tapahtuu merissä. Meriin hiiltä on arvioitu varastoituneen 40 000 miljardia tonnia. Merissä hiiltä on siis 4–8 kertaa enemmän kuin fossiilisissa polttoaineissa.
Soiden turpeessa, maannoksissa ja karikkeessa hiiltä on 2 000 miljardia tonnia. Ilmakehässä taas vastaavasti luku on 750 miljardia tonnia ja kasvaa vuosittain noin puolisen prosenttia.
Mitä viileämpää vesi on, sitä enemmän sinne varastoituu ilmakehän kaasuja. Jos vastaa- vasti merivesi lämpenee, sinne imeytyy vähemmän hiiltä ja ilman hiilidioksidipitoisuus kas- vaa. Tämä on sama ilmiö, kuin mikä tapahtuu avattaessa lämmenneen virvoitusjuomapul- lon. Juoma kuohahtaa ja poreilee, kun hiilidioksidi vapautuu nopeasti. (Pulliainen & Seiskari 2011, 198–199, 207.)
2.6. Maatalouden ja ruoantuotannon tulevaisuus
Maailmassa on jo nyt noin miljardi aliravittua ihmistä eli nälkäongelmaa ei ole pystytty rat- kaisemaan. Väestö kasvaa nopeimmin jo ennestään alhaisen ruokaturvan alueilla Afrikassa ja Aasiassa, joten vaikeuksien kärjistyminen on oletettavaa. Nälkäongelmaa uhkaa tuotan- non riittämättömyyden lisäksi ilmastonmuutos, jonka negatiivisten vaikutusten arvioidaan kohdistuvan hyvin voimakkaasti juuri näille alueille. (Mononen & Silvasti 2012, 21.) Gus- tafsson (2005, 84-85) muistuttaa, että maailmassa on noin 600 miljoonaa ylipainoista ih-
31
mistä. Hän kehottaakin miettimään, onko maailmassa siis ruokapulaa. Hän painottaa enem- mänkin ruoan epätasapainoista jakautumista ja ruokahävikin suuruutta. Jos kuitenkin tuo- tantoa halutaan suurentaa, on siihen keinona joko viljelyalan lisääminen tai tuottavuuden parantaminen pinta-alayksikköä kohden.
Seppänen (2012, 85) toteaa, että väestönkasvu on ylittänyt jo 7 miljardin ihmisen rajapyy- kin, joten ruoantuotantoa on välttämättä lisättävä, jotta ravintoa riittäisi tulevaisuudessa koko ajan kasvavalle väestölle. Gardner (2013, 79) huomauttaakin, että vuonna 2050 maa- ilman väestömäärä on jotakin 8 ja 10 miljardin välillä. Maatalouden koneellistuminen 1900- luvun aikana lisäsi valtavasti ruoantuotantoa maailmassa, mutta kehitys saavutettiin osit- tain ympäristön kustannuksella. Nykyinen tuotanto ei kata maailman väestön ruoantar- vetta, ja siksi tarvitaan uusia keinoja ruoantuotannon tehostamiseksi. Näin ollen ruoantuo- tannossa on vääjäämättä oltava edessä radikaali muutos, kun fossiiliset polttoaineet – jotka mahdollistavat nykyisen ruoantuotannon – muuttuvat vaikeasti saataviksi ja ehtyvät. Sa- malla tavoin kuin ihmisen, on luonnonkin kestokyky rajallinen. Kumpikaan ei kestä välinpi- tämätöntä kohtelua tai loputonta kulutusta. (Kovanen & Lapinoja 2014, 11.)
Ruoantuotannon tulisi lähes kaksinkertaistua kasvavan väestön ruokkimiseksi ja heti pe- rään toteavat, että luonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi maata ei tulisi enää lainkaan raivata maatalouskäyttöön. Niinpä tuotantoa pitäisi saada lisättyä nykyisin käytössä olevaa maatalousmaata hyödyntäen. Tämä lienee suuri haaste, sillä jo nyt tiedetään muun muassa tuotantoeläinten kyseenalaisen pienestä elintilasta, tilan vähyydestä ja muista hyvinvoin- nin ongelmista. (Mononen ja Silvasti 2012, 22) Park & Park (2011, 49) muistuttavat, että kalkkunoiden ja broilereiden osalta tilanne on hyvin samanlainen, sillä kullakin linnulla on 0,23–0.37 neliömetriä tilaa. Tilasta sekä muusta hyvinvoinnista tinkimisen johdosta kalkku- noiden kuolleisuus vuodessa on 7–10 %, eli noin 18–26 miljoonaa kalkkunaa.
Holm (2001) puhuu enemmänkin ruoantuotannon ja ruokavalioiden muutoksesta kuin tuo- tannon lisäämisestä. Hän toteaakin Worldwatch-instituutin sanoja lainaten, että ”ainoa va- ranto, joka voidaan ottaa käyttöön, jos maailma ajautuu ruokapulaan, on se vilja, jota käy- tetään rehuna”. On mahdotonta lisätä tuotetun ruoan määrää väestönkasvun tahdissa. Ih- misten tulisi oppia muun muassa kiinalaisesta miso- ja soijakulttuurista, ja tällaisten ruoka-
