Meidän, teidän vai yhteinen ilmasto? : vertaileva tapaustutkimus Inkoon ja Siuntion kuntien vaiheista Kohti hiilineutraalia kunta -hanketta eli HINKUa

Meidän, teidän vai yhteinen ilmasto?

Vertaileva tapaustutkimus Inkoon ja Siuntion kuntien vaiheista Kohti hiilineutraalia kunta -hanketta eli HINKUa

Jaana Nygren

Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka

Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos

Jyväskylän yliopisto Syksy 2018

Tiivistelmä

MEIDÄN, TEIDÄN VAI YHTEINEN ILMASTO?

Vertaileva tapaustutkimus Inkoon ja Siuntion kuntien vaiheista Kohti hiilineutraalia kunta -hanketta eli HINKUa

Jaana Nygren

Yhteiskuntapolitiikka Pro gradu -tutkielma

Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos Jyväskylän yliopisto

Ohjaaja: Teppo Kröger, Tiina Silvasti, Antti Puupponen Syksy 2018

Sivumäärä: 78

Ilmastonmuutokseen vastaaminen kasvihuonekaasupäästöjä vähentämällä on yksi aikakautemme suurista haasteista. Ongelmaan haetaan globaaleja, kansallisia ja paikallisia ratkaisuja. Globaalien toimien kangerrellessa on kuntien ja kaupunkien rooli viime aikoina kasvanut merkittävästi.

Kasvihuonepäästöt syntyvät kunnissa ihmisten jokapäiväisen toiminnan tuloksena. Suomen ilmastolaki ei velvoita kuntia ilmastotyöhön. Kuntien vapaaehtoiset toimet kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi ovat kuitenkin välttämättömiä, jotta Suomi saavuttaa asettamansa kansalliset tavoitteet.

Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää ne tekijät, jotka vaikuttavat kuntien aktiivisuuteen ja kykyyn ottaa ilmastotyö osaksi kunnan päätöksentekoa. Tässä tutkimuksessa vertailin kahden kunnan, Inkoon ja Siuntion, prosesseja Kohti hiilineutraalia kuntaa- eli HINKU- hanketta. Kiinnostavaa oli, että Siuntio lähti heti mukaan hankkeeseen mutta Inkoo lähes kolmen vuoden vastustelun jälkeen. Tutkimuksessa selvitin kuntien liittymisprosessit sekä matkalla kohdatut vauhdittajat ja esteet. Työn tutkimuskysymykset kuuluvat:1) miten kuntien prosessit kohti HINKU-hanketta etenivät ja 2) miksi kuntien liittymispäätöksissä HINKUun oli ajallinen viive.

Tutkimusmenetelmänä käytin vertailevaa tapaustutkimusta. Kunnat soveltuivat hyvin tutkimuksen kohteiksi, koska niillä on paljon yhteisiä nimittäjiä ja ne kuuluvat samaan seutuyhteistyöalueeseen. Tutkimuksen aineisto koostui kymmenestä avoimesta teemahaastattelusta ja dokumenttiaineistoista. Tapaustutkimuksen holistisella otteella sain selkeän kuvan liittymisprosesseista ja niistä tekijöistä, jotka vaikuttivat prosessien etenemiseen.

Tutkimuksessa nousi selvästi esille kolme asiaa, jotka vaikuttivat tarkasteltavina olevien kuntien halukkuuteen osallistua Kohti hiilineutraalia kuntaa -hankkeeseen: usko ilmastonmuutokseen, kunnan johdon asenne ja tahto osallistua HINKU-hankkeeseen ja seutuyhteistyön merkitys.

Avainsanat: HINKU-hanke, hiilineutraalit kunnat, ilmastonmuutos, tapaustutkimus, kunta

Sisällys

1 Johdanto ... 1

2 VARHAISESTA ILMASTOHERÄNNÄISYYDESTÄ GLOBAALIIN ILMASTOPOLITIIKKAAN ... 4

Kuntien asema Suomen ilmastopolitiikassa ... 8

Kasvihuoneilmiön ja ilmaston lämpenemisen kautta ilmastonmuutokseksi ... 11

Ilmasto-oikeudenmukaisuus: Inkoon, Siuntion vai kaikkien ilmasto? ... 12

3 KUNNAT GLOBAALISTI JA LOKAALISTI OSALLISINA ILMASTONMUUTOKSESSA ... 17

Globaalit ilmastonmuutoksen vastaiset kuntajärjestöt ... 18

Kuntien ilmastotyö Suomessa, Kuntaliiton ilmastokampanja ja HINKU ... 20

Hiilineutraaliuden työkalupakki ... 24

4 KUNTIEN VAPAAEHTOISESTA ILMASTOTYÖSTÄ VAUHDITTAJIEN JA ESTEIDEN KAUTTA KOHTI STRATEGIATASON TOIMINTAA ... 28

Ilmastonmuutoksen hallinnan muodot ... 31

Vauhdittajat ja esteet ... 34

5 TUTKIMUSASETELMA, TUTKIMUSMENETELMÄ JA AINEISTO ... 39

Tutkimusmenetelmä ... 41

Aineisto ... 44

Inkoon ja Siuntion yhteiset nimittäjät ... 47

6 TOIMIJAT INKOON JA SIUNTION HINKU-PROSESSIN TAUSTALLA SEKÄ KUVAUS LIITTYMISPROSESSEISTA ... 52

Inkoon ja Siuntion kuntien prosessit kohti HINKUa ... 56

7 MEIDÄN VAI TEIDÄN ILMASTO? ... 61

Ilmasto-oikeudenmukaisuus ... 63

Kuntayhteistyö ja Novago ... 65

Resurssit (aika, raha, osaaminen, henkilöstö) ... 67

8 YHTEENVETO ... 70

Prosesseissa kohdatut vauhdittajat ja esteet ... 71

Pohdinta ... 76

Lähteet ... 79

KUVIOT

Kuvio 1. Inkoon ja Siuntion päästölähteet vuonna 2009. Yksikkö 1000t CO2 ekv Kuvio 2. HINKU-prosessiin liittyvät toimijat

KUVAT

Kuva 1. Hinku-kunnat Suomessa vuonna 2018

Kuva 2. Länsiuusimaalaiset kunnat mukaan HINKU-hankkeeseen TAULUKOT

Taulukko 1. Kuntien ilmastotyön vauhdittajat ja esteet

Taulukko 2. Inkoon ja Siuntion kuntien ilmastoaktiivisuutta ilmentäviä toimia Taulukko 3. Haastateltavat

Taulukko 4. Inkoon kunnan aineisto Taulukko 5. Siuntion kunnan aineisto

Taulukko 6. Inkoon ja Siuntion kuntien yhteiset aineistot

Taulukko 7. Inkoon ja Siuntion väestöpohja ja elinkeinorakenne Taulukko 8. Inkoo ja Siuntio pinta-aloina

Taulukko 9. Kuntien valtuustojen ja hallitusten kokoonpano vuonna 2012 Taulukko 10. Inkoon ja Siuntion päästölähteet vuonna 2009, 1000t CO2 ekv

1

Johdanto

Ilmastonmuutoksesta puhutaan useimmiten kansainvälisellä ja kansallisella tasolla, joten se jää helposti ihmisille etäiseksi asiaksi. Globaalit tavoitteet ilmastonmuutoksen torjunnassa ovat tärkeitä, mutta päätökset ja toimet kasvihuonekaasujen vähentämiseksi pannaan täytäntöön kansallisesti ja paikallisesti (Virtanen 2011, 241). Minua kiinnostaakin kuntien rooli ja aktiivisuus ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Kunnissa tehdään myös päätöksiä, joita tarvitaan Suomen valtion asettamien kunnianhimoisten päästötavoitteiden saavuttamiseksi (Kukko & Monni 2011, 254).

Tässä pro gradu -tutkimuksessani selvitän, miten ja miksi kaksi pientä, monelta osin samankaltaista länsiuusimaalaista kuntaa, Inkoo ja Siuntio, päätyivät osaksi Kohti hiilineutraalia kuntaa -hanketta eli HINKUa¹. HINKU on kunnille suunnattu vapaaehtoinen ilmastotyön toimintamalli, jonka tavoitteena on kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen ottaminen luontevaksi osaksi kunnan toimintaa ja päätöksentekoa. Siuntio liittyi hankkeeseen heti, kun Länsi-Uudenmaan kuntien omistama Novago Yrityskehitys Oy² esitteli hankkeen kunnan johdolle, mutta Inkoo vastusti liittymistä. Inkoo kuitenkin liittyi hankkeeseen kolme vuotta myöhemmin vaiheikkaan tapahtumaketjun jälkeen.

Kvalitatiivisessa aineistolähtöisessä tutkielmassani olen käyttänyt vertailevaa tapaustutkimusta. Kymmenen avointa teemahaastattelua ovat tutkimukseni tärkein aineisto.

Teemahaastatteluja täydentävät päätöksentekoon liittyvät pöytäkirjat ja muu dokumenttiaineisto. Haastattelut analysoin sisällönanalyysin väljällä viitekehyksellä.

Kaupunkeja ja taajamia on käsitelty pitkään ilmastonmuutoksen uhreina, mutta ne ovat myös sen aiheuttajia, sillä ne tuottavat jo nyt yli 70 prosenttia energiaan liittyvistä hiilidioksidipäästöistä (Bulkeley 2013, 8–9; Bai 2007, 16). Myös ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä katseet ovat kääntyneet kaupunkien ja taajamien suuntaan, sillä viime vuosituhannella alkanut kiivas kaupungistumiskehitys jatkuu yhä. Vuoteen 2030 mennessä

1 Käytän jatkossa Kohti hiilineutraalia kuntaa -hankkeesta sen virallista ja yleisesti käytettyä lyhennettä HINKU.

2 Käytän jatkossa Novago Yrityskehitys Oy:stä lyhyttä muotoa Novago.

yli puolen maapallon väestöstä arvioidaan asuvan kaupungeissa tai niihin verrattavissa taajamissa. Suomen taajama-aste oli vuonna 2015³ peräti 84,5 prosenttia (Taajama-aste alueittain 2016).

Suomen kunnat ja taajamat ovat globaalissa mittakaavassa pieniä, mutta juuri siksi HINKUn ideoijat näkivät niissä mahdollisuuden. Pienissä toimintaympäristöissä voi toimia kuin pienoislaboratorioissa ja testata innovatiivisia lähestymistapoja ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön (UN-HABITAT 2011, 91; Vainio & Raitanen 2012, 30). Jotta menestyksekästä ilmastotyötä on mahdollista tehdä, on ensiarvoisen tärkeää tiedostaa, missä, miten ja miksi hiilidioksidipäästöt syntyvät ja miten kasvihuonekaasupäästöjä on mahdollista vähentää (Bulkeley 2013, 6).

Suomen itsehallinnollisille kunnille ilmastotyö on vapaaehtoista. Kuntaliitto on seurannut teettämillään selvityksillä kuntien ilmastoaktiivisuutta vuodesta 2009. Vaikka ilmastotyötä ohjaava strategia on laadittu jo lähes kaikissa yli 50 000 asukkaan kunnissa, selvityksissä käy ilmi, että varsinkin pienet kunnat kohtaavat esteitä menestyksekkään ilmastotyön käynnistämiselle (Parviainen 2015, 5; Deloitte 2018). Haasteeksi koetaan resurssien, kuten henkilöstön, ajan, osaamisen tai rahan, puute. Tutkimusten mukaan avainasemassa ilmastotyön onnistumiselle on johdon sitoutuminen ja kunnan kyky tehdä yhteistyötä muiden kuntien ja toimijoiden kanssa yli kuntarajojen.

Luvussa kaksi luon katsauksen globaalin ilmastopolitiikan syntyyn ja nykytilaan, josta jatkan Euroopan unionin ja Suomen kansalliseen ilmastopolitiikkaan. Sen jälkeen siirryn käsittelemään Suomen kuntien asemaa kansallisessa ilmastopolitiikassamme. Seuraavaksi määrittelen usein toisiinsa sekoittuvat käsitteet kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos, joista jälkimmäinen ilmentää nyt käsissämme olevaa yhteiskunnallista ja sosiaalista ongelmaa. Tutkielman yhtenä näkökulmana on, että ilmasto on meidän kaikkien yhteinen. Ilmasto-oikeudenmukaisuus on keskeinen teema kansainvälisissä neuvotteluissa ja sopimuksissa, jotka ohjaavat ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Siksi avaan globaalia ilmasto-oikeudenmukaisuus-käsitettä neljän mallin kautta.

Luvun kolme aloitan lyhyellä katsauksella kaupungistumiskehitykseen ja sen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Jatkan lukua esittelemällä merkittävät kansainväliset

3 KUNTALIITTO, 2015. Taajama-aste tarkoittaa taajamissa asuvien osuutta väestöstä, jonka sijainti tunnetaan. Taajamaksi määritellään kaikki vähintään 200 asukkaan rakennusryhmät, joissa rakennusten välinen etäisyys ei yleensä ole 200 metriä suurempi.

ilmastonmuutoksen vastaista työtä tekevät kuntajärjestöt. Esittelen Kuntaliiton ilmastokampanjan ja tutkielmani keskiössä olevan HINKUn. Päätän luvun ihmisen toiminnasta syntyvien kasvihuonekaasujen lähteisiin ja siihen, miten päästöjä vähennetään.

Loppuun olen kerännyt myös ne keskeiset keinot, joilla kasvihuonekaasupäästöjä voidaan vähentää.

Luvussa neljä avaan kuntien ilmastotyön hallinnollisia kehitysvaiheita, jotka ovat kunnallinen vapaaehtoisuus ja strateginen urbanismi. Jatkan kuntien neljän ilmastonmuutoksen hallinnan päämallin esittelyllä. Luvun keskeisimpänä antina ovat ne esitetyt tekijät, joiden on todettu vaikuttavan kuntien ilmastotyön onnistumiseen ja toisaalta kuntien ilmastotyön kohtaamiin esteisiin. Tulen nojaamaan näihin tekijöihin analyysissäni.

Luvussa viisi esittelen tutkimukseni kohteena olevat kunnat Inkoon ja Siuntion. Perustelen kuntien sopivuuden vertailevan tapaustutkimuksen tapauksiksi niiden yhteisillä nimittäjillä.

Haastateltavien valinnan ja haastattelujen teemat avaan myös tässä luvussa.

Kuudennessa luvussa selvitän Inkoon ja Siuntion vaiheet kohti HINKUa. Esitän ensin kuntien yhteisen tapahtumaketjun laajemmassa kontekstissa, jossa ovat mukana kaikki HINKU-hankkeen kannalta oleelliset toimijat. Avaan lopuksi kummankin kunnan prosessit kronologisessa tapahtumajärjestyksessä.

Luvussa seitsemän analysoin aineistoani. Vastaan ensin tutkimuskysymykseen: miten tutkimani kunnat Inkoo ja Siuntio päätyivät osaksi HINKUa? Analysoin kummankin kunnan prosessit erikseen. Tämän luvun kolmessa alaluvussa vastaan tutkimuskysymykseen: miksi Siuntio liittyi heti ja Inkoolta kului päätöksentekoon kolme vuotta? Haastatteluista nousi kolme selvästi erottuvaa teemaa, ilmasto-oikeudenmukaisuus, horisontaalinen ja vertikaalinen yhteistyö sekä resursointi, jotka vaikuttivat liittymisprosesseihin.

Kahdeksannessa luvussa teen yhteenvedon keskeisistä tutkimustuloksista, pohdin tulosten hyödynnettävyyttä ja arvioin tutkimukseni onnistumisia ja puutteita.

2 VARHAISESTA ILMASTOHERÄNNÄISYYDESTÄ GLOBAALIIN ILMASTOPOLITIIKKAAN

Ajattelemme usein, että havainnot ja ymmärtämys ilmaston lämpenemisestä ovat meidän aikakautemme tuotosta. Ensimmäiset askeleet ilmaston lämpenemisen ymmärtämiseen voidaan kuitenkin sijoittaa jo 1800-luvun alun vuosikymmenille, kun luonnontutkija Jean Fourie oivalsi ilmakehän sitovan lämpöä. Myöhemmin John Tyndal tunnisti ne ilmakehän kaasut, joilla on ominaisuus pidättää maan infrapunasäteilyä. Vuonna 1896 ruotsalainen tutkija Svante Arrhenius yhdisti kasvihuoneilmiöön hiilidioksidin ja vesihöyryn määrän ilmakehässä sekä totesi niiden mahdollisesti säätelevän maapallon lämpötilaa. Ilmaston lämpenemiseen sinänsä suhtauduttiin tuolloin erittäin suopeasti. Tutkijoiden mukaan leudompi ilmasto toisi tullessaan pelkästään myönteisiä vaikutuksia, kuten maanviljelyksen ja asutuksen leviämisen yhä pohjoisempaan uusille alueille. (Oksanen 2012, 30−31;

Jamieson 2010, 77.)

Reilun sadan vuoden jälkeen lähes samaa asiaa puntaroidaan valtioneuvoston selonteossa.

Siinä hahmotellaan ilmaston lämpenemisen myötä Suomen maanviljelyksen uutta nousua Etelä-Euroopan maatalouden mahdollisen romahduksen myötä. Myös arktisten alueiden luonnonvaroille uskotaan tulevan kysyntää, ja sen myötä pohjoiset merireitit otetaan käyttöön. (Valtioneuvosto 18/2013, 19−20.) Selonteossa (18/2013, 18−19) todetaan ilmaston lämmenneen jonkin verran. Arrenius ennusti jo 1800-luvun lopulla, että ilmakehän lämpötila nousee 2,5 astetta 2000-luvun puoleenväliin mennessä. Mielenkiintoista on, että ennuste on vielä tänäkin päivänä paikkansa pitävä, sillä se on yhteneväinen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (Intergovernmental Panel on Climate Change, IPCC) vuonna 1990 tekemän arvion kanssa (Jamieson 2010, 77).

Nykyaikaisen ilmastopolitiikan kulmakivenä on ajatus, että ihmisen toiminnasta johtuva hiilidioksidipitoisuuden nousu ilmakehässä nostaa sen lämpötilaa (Oksanen 2010, 31). Siksi ilmastonmuutoksen vastaista työtä tehdään kansainvälisesti, kansallisesti ja paikallisesti erilaisilla foorumeilla, joilla jokaisella on oma tärkeä tehtävänsä. Keinotekoisesta hiilidioksidin tuotannosta ja sen vaikutuksesta ilmastoon kirjoitti jo vuonna 1938

englantilainen insinööri Guy Stuart Callender. (Fleming 2010, 4−5; Oksanen 2012, 31.) Kuitenkin varsinainen ilmastopolitiikka nykymuodossaan sai alkunsa muun ympäristötietoisuuden myötä vasta 1970-luvulla (Virtanen 2011, 44).

Huoli ilmaston kohonneista hiilidioksidipitoisuuksista nousi keskeiseksi aiheeksi Maailman ilmatieteen järjestön (World Meteorological Organisation, WMO) konferenssissa Genevessä vuonna 1979. Tämä johti siihen, että WMO yhdessä YK:n ympäristöohjelman (UN Environment Programme, UNEP) kanssa perusti vuonna 1988 hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPPC:n. IPCC on toimielin, joka kokoaa tieteellistä tietoa kansallisten päättäjien ja Yhdistyneiden kansakuntien käyttöön. (Oksanen 2012, 31;Virtanen 2011, 44.) Ilmastopaneelin jäsenet arvioivat jo julkaistua tieteellistä tietoa ilmastonmuutoksesta, sen vaikutuksista ja hillitsemisen mahdollisuuksista sekä siihen sopeutumisesta (Gardiner 2010, 5−6). Suomessa IPCC:n työstä vastaa ympäristöministeriön asettama IPCC-työryhmä, joka kokoaa yhteen alan tutkijat ja eri ministeriöiden edustajat. Raporttien tarkoitus on tukea ilmastopoliittista päätöksentekoa. (IPCC tukee ilmastopoliittista päätöksentekoa 2018.) Kansainvälinen ilmastopolitiikka otti merkittävän askeleen vuonna 1992 Rio de Janeirossa YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa. Konferenssissa hyväksyttiin ilmastosopimus⁴, joka on viralliselta nimeltään Yhdistyneiden kansakuntien ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus⁵ (United Nations Framework on Climate Change, UNFCCC).

Ilmastosopimuksen toimeenpanosta ja kehittämisestä on vastuussa vuosittain kokoontuva osapuolten konferenssi (Conference of the Parties, COP). COP 1 järjestettiin ensimmäisen kerran Berliinissä vuonna 1995, ja vuonna 2018 järjestettävä COP Puolan Katowicessa on jo 21. konferenssi. Puitesopimusta täydentävä Kioton pöytäkirja hyväksyttiin vuonna Kioton COP 3 -kokouksessa vuonna 1997. Kioton pöytäkirja on merkityksellinen, koska se on laillisesti sitova ja sen on allekirjoittanut 190 maata. Puitesopimuksen tavoite on kasvihuonekaasujen määrän stabilointi vaarattomalle tasolle. Ongelmallista on, että vaaratonta tasoa ei ole kyetty sopimuksen allekirjoittajien kesken määrittelemään. (Virtanen 2011, 44−51; Bulkeley 2013, 5.) Virtasen (2011, 24) mukaan ”vaarallisen”

ilmastonmuutoksen määrittelyyn liittyy arvovalintoja. Hänen mukaansa olisi tärkeää

4 Ilmastosopimuksen liitteessä I on lueteltu maat, jotka sitoutuivat tavoitteeseen palauttaa

kasvihuonekaasupäästönsä vuoden 1990 tasolle vuoteen 2000 mennessä artiklan 4.2 (a) ja (b) mukaisesti.

Maat ovat hyväksyneet myös päästövähennystavoitteet kaudelle 2008−2012 Kioton pöytäkirjan artiklan 3 ja liitteen B mukaisesti. Maihin kuuluvat 24 alkuperäistä OECD:n jäsenmaata, Euroopan unioni ja 14

siirtymätalouden maata.

5 Puitesopimus on sopimus osapuolten välillä sovellettavista vakioehdosta.

saavuttaa yhteisymmärrys siitä, miten eriasteiset ilmastonmuutokset vaikututtavat ihmisiin ja ekosysteemeihin ja missä kulkee niiden sietokyvyn raja. Toinen tärkeä tavoite on kyetä määrittelemään ilmakehän lämpötilannousun kynnysraja, joka tekee ilmastonmuutoksesta kestämättömän laajan, ennalta arvaamattoman ja peruuttamattoman. (Virtanen 2011, 24.) Globaalia yhteisymmärrystä ei ole saavutettu siitä, kuinka paljon ilmaston lämpötila voi nousta, että ilmastonmuutoksesta muodostuu ”vaarallinen”. Pitkään tavoitteena oli lämpötilan nousun rajaaminen kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna. Vuonna 2016 voimaan astuneessa Pariisin ilmastosopimuksessa tavoitetta kuitenkin kiristettiin 1,5 asteeseen. Kansainvälinen ilmastosopimus ei aseta valtioille päästötavoitteita, vaan sopimuksessa valtiot sitoutetaan asettamaan omat kansalliset tavoitteet. (TEM 4/2017, 11−18.) Tavoitteiden saavuttamiseksi on laadittu niin sanotut Kioton mekanismit. Niillä maat täydentävät kansallisia päästövähennystavoitteitaan kansainvälisen yhteistyön kautta.

Kioton mekanismeja on kolme:

• yhteistoteutus (Joint Imlementation, JI)

• puhtaan kehityksen mekanismi (Clean Development Mechanism, CDM)

• kansainvälinen päästökauppa (Emission Trading, ET).

Yhteistoteutus tarkoittaa sitä, että kehittyneemmät teollisuusmaat edistävät siirtymätalouksisen päästövähennyshankkeita, joita vastaan ne saavat itselleen päästövähennysyksiköitä. Puhtaan kehityksen mekanismit ovat samanlaisia hankkeita, mutta ne kohdistuvat kehitysmaihin ja niiden on myös edistettävä kestävää kehitystä.

Kansainvälisessä päästökaupassa teollisuusmaat käyvät kauppaa keskenään siten, että sallitun päästömääränsä alittaneet myyvät yli jääneitä päästöoikeuksiaan päästömääränsä ylittäneille maille. (Virtanen 2011, 52; Bulkeley 2013, 6.)

Kioton sopimus toimii sateenvarjona globaalille ilmastopolitiikalle, ja sitä kautta se ohjaa myös Euroopan unionin yhteisiä tavoitteita kasvihuonepäästöjen rajoittamiseksi. Euroopan unionin lainsäädäntö ja sen vuodelle 2030 määrittelemät tavoitteet sanelevat jäsenmaiden yhteiset suuret linjaukset. EU:n päästövähennystavoitteiden toimeenpano tapahtuu päästökaupalla ja maakohtaisella taakanjaolla. Ne ovat kaksi erilaista järjestelmää.

Päästökauppa on pääinstrumentti, jolla yksipuolisesti sitoutetaan jäsenmaat 20 prosentin päästövähennyksiin. Taakanjaon päästövähennystavoitteet ovat jäsenvaltiokohtaisia ja

määräytyvät kunkin jäsenvaltion bruttokansantuotteen mukaan. Suomen vähennystavoite on yksi jäsenmaiden kireimmistä. (TEM 4/2017, 19−23.)

Suomella kuten muillakin EU-jäsenmailla on kansalliset tavoitteet ja keinot päämääriensä saavuttamiseksi (Virtanen 2011, 57−61). Suomen kunnianhimoiseksi tavoitteeksi on asetettu hiilineutraali yhteiskunta vuoteen 2050 mennessä (TEM 3/2014, 13). Julkaisun johdannossa puhutaan kuitenkin myös vähähiilisen yhteiskunnan rakentamisesta.

Suomen ilmastopolitiikkaa on vuodesta 2015 ohjannut ilmastolaki. Lailla luodaan puitteet ilmastopolitiikalle ja sen toteutumisen seurannalle (Ilmastolaki 609/2015). Esimerkkinä Suomen ja muiden EU-jäsenmaiden ilmastolaille on toiminut Yhdistyneen kuningaskunnan vuonna 2008 säätämä ilmastonmuutosta koskeva laki (Climate Change Act 2008). Laki on Euroopan unionin maiden ensimmäinen. (Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi 2014, 19.)

Suomen ilmastolaki asettaa Suomen ilmastopolitiikan tavoitteeksi kasvihuonekaasujen vähentämisen 80 prosentilla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Laissa määritellään ilmastopolitiikan tarkoitus, tavoitteet ja soveltamisala sekä viranomaisten työnjako. Laki jaksottaa ilmastopolitiikan tavoitteet ja seurannan kolmeen suunnittelujaksoon. Keskipitkän aikavälin suunnittelujakson valtioneuvosto hyväksyy kerran vaalikaudessa ja pitkän aikavälin suunnittelujakson sekä ilmastonmuutoksen kansallisen sopeutumissuunnitelman vähintään kerran kymmenessä vuodessa. Lain toteutumista seurataan valtioneuvoston vuosittain laatimilla ilmastovuosikertomuksilla, joissa käy ilmi Suomen kansallinen päästökehitys. Tilastokeskus on laissa asetettu vastuulliseksi yksiköksi kasvihuonekaasujen inventaariosta. (Ilmastolaki 609/2015.) Perustuslaissa säädetään kunnille itsehallinto, joka kuuluu kunnan asukkaille (Suomen perustuslaki 11.6.1999/731). Ilmastolaki ei määrittele uusia tehtäviä kunnille, aluehallinnolle, yhteisöille tai kansalaisille. Se rajataan koskemaan valtioneuvostoa ja sen ministeriöitä, joiden lisäksi myös eduskunta sitoutetaan osallistumaan kiinteästi ilmastopolitiikkaan. Ministeriöiden kautta ilmastopolitiikan suunnittelu ja toteutus kytkeytyvät kuitenkin kiinteästi valtion eri aluehallinnon aloihin, kuten elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. (Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi 2014, 26.)

Kuntien asema Suomen ilmastopolitiikassa

Seuraavassa tarkastelen kahden keskeisen kansallisen ilmastopoliittisen asiakirjan kautta, minkälainen asema tai tehtävä kunnille määritellään suhteessa kansalliseen ilmastotyöhön.

Suomen kunnista noin kolmasosa käyttää itsestään nimitystä kaupunki (Kaupunkien ja kuntien lukumäärät ja väestötiedot 2017).

Ensimmäinen asiakirja on parlamentaarisen energia- ja ilmastokomitean mietintö pitkän aikavälin energia- ja ilmastotiekartaksi vuoteen 2050, joka toimii strategiatason suunnannäyttäjänä kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa. Toinen asiakirja on pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen keskipitkän aikavälin selonteko valtioneuvoston kansallisesta energia- ja ilmastostrategiasta vuoteen 2030, ja siinä esitellään ne konkreettiset toimet, joilla päästään asetettuihin päästövähennystavoitteisiin.

Energia- ja ilmastotiekartassa (2050) korostetaan yhteiskunnan kaikkien tasojen (valtio, maakunta, yritykset, kunnat, kotitaloudet) merkitystä matkalla kohti hiilineutraalia yhteiskuntaa (TEM 3/2014, 15). Tiekartassa nostetaan esille julkisen sektorin hankinnat palveluiden tuottamiseen, koska ne lohkaisevat noin 20 prosenttia kuntien budjetista.

Valtioneuvoston päätös cleantech-ratkaisujen käytön edistämisestä sitouttaa tulevaisuudessa julkista sektoria ottamaan huomioon ympäristönäkökulma tekemissään hankinnoissa. (TEM 3/2014, 60.) Cleantechilla tarkoitetaan:

”Tuotteita, palveluja ja prosesseja, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja vähentävät päästöjä ympäristöön” (TEM 3/2014, 57).

Muilta osin tiekartassa tyydytään ainoastaan esittelemään Kuntaliiton, HINKU-hankkeen ja EU-tasoisten suurten kaupunkien ilmastotyön tavoitteet ja se, missä laajuudessa ne ovat toteutuneet tiekarttaa laadittaessa. Suomen vahvuudeksi mainitaan kuntien ilmastoverkostot, jotka pystyvät sitouttamaan ja kirittämään kuntia ilmastotyöhön. (TEM 3/2014, 62−65.) Hallituksen selonteossa kansallisesta energia- ja ilmastostrategiasta vuoteen 2030 esitellään keskipitkän välin sektorisuunnitelma, joka myötäilee EU:n taakanjakolinjausta.

Sektorikohtaisten⁶ suunnitelmien lisäksi hallituksen selonteossa mainitaan myös kuntien tärkeä rooli päästötavoitteiden saavuttamiseksi. Kunnat ja alueet ovat yhdessä kulutuksen

6 Sektorit ovat liikenne, maatalous, rakennusten lämmitys, jätehuolto, fluoratut kasvihuonekaasut eli FI- kaasut ja työkoneet.

kanssa saman otsikon alla. Kuntien vaikutusmahdollisuudet nähdään tiekartassa yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa, liikennesuunnittelussa, energiantuotannossa sekä hankinnoissa. Kestävien julkisten hankintojen katsotaan tukevan sekä päästövähennystavoitteita että mahdollistavan kotimarkkinoiden kehittämisen. Strategiassa mainitaan kuntien vapaaehtoinen ilmastotyö, joka on edennyt strategiatasolla erityisesti vuosina 2009−2012. Maininnan saavat myös ne edelläkävijäkunnat, joiden päästövähennystavoitteet ovat merkittävästi kansallisia tavoitteita tiukemmat. (TEM 3/2017, 53.) HINKU-kuntien asettama tavoite 80 prosentin päästövähennys vuoden 2007 tasosta vuoteen 2030 onkin huomattavasti kunnianhimoisempi kuin Suomen kansallinen tavoite.

Siksi hankkeen tunnuslause ”tehdä mahdottomasta mahdollinen” kuvaa HINKUn luonnetta.

(Vainio & Raitanen 2012, 31.)

Esittelemieni energia- ja ilmastostrategioiden lisäksi jokainen hallitus linjaa Suomen politiikkaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Valtioneuvosto laatii kerran vaalikaudessa Suomen tulevaisuusselonteon, jossa tarkastellaan tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia.

Pääministeri Matti Vanhasen II:n hallituksen tulevaisuusselonteko (Valtioneuvosto 28/2009) käsittelee ilmasto- ja energiapolitiikkaa. Sen tavoitteena on nostaa Suomi ilmastonsuojelun edelläkävijäksi. Selonteko velvoittaa kuntia ilmastostrategiatyöhön.

Lopullisena tavoitteena on ilmastonäkökulman läpäisevyys kansalliselta tasolta kuntatasolle sekä ottaa ilmastonäkökulma mukaan kaavoitukseen, suunnitteluun, hankintaan ja kaikkeen päätöksentekoon ja toimintaan. (Valtioneuvosto 28/2009; Virtanen 2011, 63.) Ohjelma edellyttää ilmasto- ja energiaohjelmien ja -suunnitelmien laatimista myös paikalliselle tasolle. Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen tulevaisuusselonteko vuodelta 2013 keskittyy luomaan ”kestävällä kasvulla hyvinvointia”. Tulevaisuusselonteon keskeiset teemat ovat talouden kasvu ja koulutus. Kuntien osalta korostetaan ketteryyden, avoimuuden ja innon ominaisuuksia. (Valtioneuvosto18/2013). Pääministeri Juha Sipilän hallituksen tulevaisuusselontekoa ei ole vielä kokonaisuudessaan julkaistu.

Kuntien tekemä ilmastotyö perustuu vapaaehtoisuuteen, sillä Suomen ilmastolaki ei velvoita itsehallinnollisia kuntia ilmastotyöhön. Kuntaliitolle tehtyjen selvitysten mukaan vuonna 2009 suunnitelmallista ilmastotyötä⁷ tekeviä kuntia oli 32 prosenttia Suomen kunnista (Savikko 2009, 8), ja vuonna 2011 määrä oli 45 prosenttia (Mattson 2012, 7). Kuntaliiton

7 Savikon ja Mattsonin väliraporteissa suunnitelmallista ilmastotyötä tekeviksi kunniksi on mainittu kunnat, jossa on laskettu kasvihuonekaasupäästöt ja/tai määritelty päästövähennystavoite ja/tai voimassa oleva tai valmisteilla oleva ilmastostrategia. (Savikko 2010, 8; Mattson 2012, 7.)

tuorein selvitys kuntien ilmastotyön tilanteesta on tehty vuonna 2015, ja siihen vastasi vain 25 prosenttia kunnista. Selvityksessä todetaan, että strategiatason ilmastotyö leviää hitaasti uusiin kuntiin (Parviainen 2015, 5). Inkoon kunnan energia- ja ilmasto-ohjelma on vuodelta 2011. Se on liitetty osaksi vuonna 2008 laadittua Inkoon kunnan ympäristöohjelmaa, johon liittyvät myös Inkoon toimet Itämeren tilan parantamiseksi (Inkoon kunnan energia- ja ilmasto-ohjelma 2011). Siuntion kunta on laatinut vuonna 2006 ilmastostrategian, jonka se on korvannut 45-sivuisella ilmasto-ohjelmalla vuonna 2015 (Siuntion kunnan ilmasto- ohjelma 2015).

Ilmastostrategian tarkoitus on olla perusta kunnan ilmastotyössä. Sillä pyritään sitouttamaan eri hallinnonalat ilmastotyöhön sekä osoittamaan tarvittavia resursseja. Ilmastostrategia tai -ohjelma mahdollistaa suunnitelmallisen ja tavoitteellisen ilmastotyön. (Mattson 2011, 8.) Ilmastostrategian laatiminen kunnassa ei kuitenkaan takaa sitä, ilmastotyö lähtee käyntiin (Savikko 2009, 29), ja toisaalta ilmastomyönteisiä ratkaisuja tehdään myös ilman strategianäkökulmaa (Parviainen 2009, 19−25). Ilmastotyön esteiksi nousi Savikon (2009) selvityksessä vanhat totutut toimintatavat. Monet vastaajat kokivatkin, että laadittuja ilmastostrategioita ei yksinkertaisesti toteutettu käytännössä (Savikko 2009, 29−32).

Suomen kunnianhimoiseksi pitkän aikavälin tavoitteeksi on asetettu hiilineutraali yhteiskunta (TEM 3/2014). Energia- ja ilmastotiekartan mukaan talkoisiin tarvitaan yhteiskunnan kaikki sektorit, myös kunnat. Vaikka kaikki tahoillaan saataisiinkin osallistumaan talkoisiin, Berninger (2012, 12) väittää, että toimialakohtainen ajattelutapa on esteenä menestyksekkäälle ilmastopolitiikalle. Hänen mukaansa energiantuotannolla, liikenteellä ja maataloudella on kullakin omat erityisasiantuntijansa, joiden on vaikea ylittää toiminta-alojensa rajoja. Berningerin näkemystä tukee Kuntaliiton viimeisin selvitys, jonka mukaan ilmastotyön valtavirtaistaminen on vielä selkeästi kesken ja se on jäänyt liiaksi ympäristöhallinnon asiaksi. Parviaisen (2015, 19) mukaan henkilöstön, rahan ja osaamisen puute ovat haasteena erityisesti pienten kuntien menestyksekkäälle ilmastotyölle. Näihin pieniin kuntiin kuuluvat myös tutkimukseni kohteena olevat kunnat, Inkoo ja Siuntio.

Kasvihuoneilmiön ja ilmaston lämpenemisen kautta ilmastonmuutokseksi

IPPC:n vuoden 2014 arviointiraportin mukaan voidaan tieteellisesti ja kiistattomasti todistaa, että ilmakehän ja merten lämpötilojen kohoamisella, lumi- ja jääpeitteen sulamisella ja merenpinnan nousulla on vaikutusta luonnon järjestelmiin (IPCC, 2013:

Summary for Policymakers). Epäselvyyttä aiheuttaa käytössämme oleva termistö, kun puhumme meneillään olevasta ilmiöstä. Siksi määrittelen seuraavaksi käsitteet kasvihuoneilmiö, ilmaston lämpeneminen ja ilmastonmuutos.

Kasvihuoneilmiö on hyvin tunnettu ja kiistaton luonnollinen ilmiö. Ilman luonnollista kasvihuoneilmiötä maapalolla ei olisi elämää. Ruosteenoja (2011) kuvaakin ilmiötä osuvasti:

”Luonnollista kasvihuoneilmiötä voisi verrata villapaitaan, joka takaa maan asukkaille suotuisan lämpötilan, vaikka ympärillä on kylmä avaruus” (Ruosteenoja 2011, 70).

Luonnossa syntyvät kasvihuonekaasut hiilidioksidi ja vesihöyry lävistävät auringonsäteilyn, mutta ehkäisevät lämpösäteilyn siirtymisen maapallolta avaruuteen. Näin ne toimivat lasikaton tavoin ja tarjoavat meille maan pinnalla suotuisan elinympäristön. Kun villapaita kävi liian paksuksi johtuen ihmisen toiminnan tuottamista kasvihuonekaasupäästöistä ja lämpötila maapallolla alkoi nousta, siirryttiin käyttämään termiä ilmaston lämpeneminen.

(Ruosteenoja 2011, 70; Gardiner 2010, 4.)

Ilmaston lämpeneminen tarkoittaa, että ihmisen toiminnasta johtuvat kasvihuonekaasupäästöt ovat muuttaneet ilmastotasapainoa niin, että on havaittavissa pitkän aikavälin pysyvää ilmaston lämpenemistä. Ilmaston lämpeneminen ei sinänsä ilmiönä ole varsinainen ongelma eikä ilmastonmuutoksen tärkein vaikutus. Mikäli ilmaston lämpenemistä tarkastellaan erillisenä stabiilina ilmiönä, sisältää se houkutteleviakin ajatuksia. Eläisimme lämpimämmässä ilmastossa, jossa kasvit, eläimet ja ihmiset olisivat ehtineet sopeutumaan lämpimämpiin olosuhteisiin. Ongelmana on kuitenkin, että ihmisen toiminnasta johtuva kasvihuoneilmiö voimistuu ennakoimattomalla vauhdilla. Ilmakehään varastoituu jatkuvasti lisää kasvihuonekaasuja, eikä ilmakehän lämpötilan vakautta ole näköpiirissä satoihin tai tuhansiin vuosiin. Vaihtoehto, joskin epätodennäköinen, on myös ilmakehän jäähtyminen valtamerien lämpösuolavesikierron (THC-kierron) ehtymisestä,

jolloin Eurooppa viilenisi. Tällöin seuraukset saattaisivat olla lämpenemistäkin arvaamattomammat. (Gardiner 2010, 4−5.)

Ilmastopolitiikassa vakiintunut termi ilmastonmuutos kuvaa parhaiten meneillään olevaa ongelmaa. Se sisältää lukuisia ulottuvuuksia, jotka tekevät siitä vaikeasti hahmotettavan ilmiön. Suomen ilmastolaki määrittelee ilmastomuutoksen seuraavasti:

ilmastonmuutoksella [tarkoitetaan] sellaista muutosta ilmastossa, joka aiheutuu maapallon ilmakehän koostumusta suoraan tai välillisesti muuttavasta ihmisen toiminnasta ja joka ylittää ilmaston luonnollisen vaihtelun vertailukelpoisten ajanjaksojen kuluessa (Ilmastolaki 609/205, 5§).

Termi sisältää ajatuksen jatkuvasta muutoksesta ja häiriötilasta, joka vallitsee ilmakehässä.

Ydinajatus on, että ihmiskunnalla on mahdollisuus vaikuttaa ilmastojärjestelmän dynamiikkaan ja sitä kautta koko planeetan elinehtoihin. Keskustelua käydään paljolti lämpötilan vakiinnuttamisen, nousemisen tai jopa laskemisen ympärillä eikä todellisista muutoksista ilmastossa ja niiden mahdollisista vaikutuksista maapallon elämälle. (Gardiner 2010, 4−5.)

On perusteltua sanoa, ettei päivääkään ilman ilmastonmuutosta. Silti se edustaa monille ajallisesti ja maantieteellisesti etäistä asiaa, joka ei juuri nyt kosketa itseä. Termiä ilmastonmuutos käytetään sujuvasti monissa asiayhteyksissä. Sitä voi kutsua jo kuluneeksi ja ehkä merkityksettömäksikin, koska ilmastonmuutoksen laajuutta ja sen seurauksia on vaikea hahmottaa. Merkityksettömyyttä lisää se, että osa poliitikoista torjuu koko ajatuksen ihmisen toiminnan aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta. Toisaalta ihmisillä ei ole arjen pyörittämisen keskellä aikaa miettiä ilmastonmuutosta. (Bulkeley 2013, 1.)

Ilmasto-oikeudenmukaisuus: Inkoon, Siuntion vai kaikkien ilmasto?

Elämme globaalissa maailmassa, jossa raha, tavarat, tieto, ihmiset ja kasvihuonekaasut liikkuvat yli valtioiden ja mannerten rajojen. Ihmisen taloudellisesta toimeliaisuudesta ja jokapäiväisestä elämästä aiheutuu monenlaisia eritasoisia vaikutuksia tai haittoja.

Taloustieteessä näillä ulkoisvaikutuksilla tarkoitetaan sellaisia seuraamuksia, jotka vaikuttavat toimintaan osallistumattomiin osapuoliin joko positiivisesti tai negatiivisesti.

(Hyytinen 2009.) Ilmastonmuutos on ehkä laajin ja ehdottomasti haastavin ihmisen toiminnan tuloksena syntyneistä ulkoisvaikutuksista, koska se poikkeaa monella tavalla muista ulkoisvaikutuksista.

Ilmastonmuutosta säätelee varastovirtausilmiö (stocks and flows), joka tarkoittaa, että pitkän ajan kuluessa ilmakehään on varastoitunut kasvihuonekaasuja. Ilmakehässä olevat kasvihuonekaasuvarastot ovat pääosin kehittyneiden teollisuusmaiden aiheuttamia.

(Virtanen 2011, 31; Gardiner 2010, 40.) Oksanen (2012, 32) kirjoittaa, että saavutettu kansainvälinen yksimielisyys ilmaston lämpenemisen mekanismeista ei ole tuonut tullessaan lopullista yksimielisyyttä siitä, kenen on ryhdyttävä vähentämään päästöjään ja millä perusteella. Virtasen (2011, 31) mukaan elämmekin nyt murrosvaiheessa, jossa päästökuorma alkaa kallistua kehittyville maille.

Globaali ilmastopolitiikka on haastavaa. Esimerkiksi Kioton ilmastosopimuksen ratifioinut Kiina luokitellaan kehitysmaaksi, eikä sillä ei ole päästövähennysvelvoitetta, vaikka maa on tällä hetkellä maailman suurin kasvihuonekaasun tuottaja (Kiina vastuullinen kehitysmaa 2009). Virtanen kytkee ilmastonmuutokseen liittyvän oikeudenmukaisuuden alueelliseen ja ajalliseen kontekstiin. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat erilaisia eri puolilla maapalloa, ja lisäksi pitäisi globaaleilla päätöksillä kyetä kantamaan vastuuta myös ylisukupolvisesta oikeudenmukaisuudesta. (Virtanen 2011, 30.)

Hiilikakun jakamiseen onkin globaaleissa neuvotteluissa ehdotettu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana kolmea vaihtoehtoista mallia voimassa olevan Kioton sopimuksen lisäksi:

1. perittyjen vastuiden ja oikeuksien periaate (Grandfathering; Kioton sopimus)

2. hiili-intensiteetti, hiilidioksidipäästöt sidotaan taloudelliseen kasvuun (CO²/$ of GDP; USA:n itsenä kanssa tekemä sopimus)

3. ääni/kansalainen, jokaisella maapallon ihmisellä on oikeus saastuttaa tai olla saastuttamatta yhtä paljon (Per Capita; Intia, Kiina ja ryhmä 77)

4. saastuttaja maksaa (Polluter Pay Principle; Brasilian tiedemiehet ja hallituksen asiantuntijat). (Roberts & Parks 2007, 138−153.)

Voimassa oleva Kioton sopimus vuodelta 1997 perustuu vahvasti siihen, että teollisuusmaat kantavat vastuun ilmastonmuutoksesta. Roberts ja Parks (2007) selvittävät teoksessaan Kioton sopimuksen nojaavan perittyjen oikeuksien periaatteeseen. Kehitysmaille Kioton sopimuksessa ei ole asetettu päästövähennysvelvoitetta, koska se mahdollisesti estäisi niiden taloudellisen kasvun.

Maat ovat Kioton sopimuksessa jaettu Annex1-maihin, jotka ovat sitoutuneet päästötavoitteisiin, ja NOAnnex1-maihin, jotka jatkossa liittyvät kunkin maan kehitysvaiheesta riippuen Annex1-maihin. Kioton sopimuksen on arvostelu perustuvan poliittiseen voimaan, sillä esimerkiksi suurvallat USA ja Venäjä eivät tahtoneet taipua minkäänlaisiin päästövähennystavoitteisiin. (Roberts & Parks 2007, 138−142.) Kerkkänen (2010, 27) huomauttaa, että NOAnnex1-maihin kuuluvat myös rikkaat öljyvaltiot Kuwait ja Saudi-Arabia. Kioton perusajatus on, että valtioilla on oikeus siihen, minkä ne ovat tuottaneet, mutta myös vastuu siitä. Edelleen sen voi ajatella täyttävän periaatteen suhteellisesta tasa-arvosta, koska valtiot ovat eriarvoisia ja sen vuoksi niitä on kohdeltava eriarvoisesti. Ehkä tärkeintä Kioton sopimuksessa on, että se on olemassa. Näin voimme päästä sopimukseen, jolloin olemme lähempänä ratkaisua, verrattuna siihen, että juutumme utopistiseen suunnitelmaan, joka ei edisty. (Roberts & Parks 2007, 138−142.)

Hiili-intensiteettiajatus sai alkunsa, kun USA joutui maailmanlaajuisen painostuksen kohteeksi kerrottuaan, ettei se aio ratifioida Kioton sopimusta. USA:n silloinen presidentti George Bush koki Kioton sopimuksen uhaksi maansa työllisyydelle, taloudelliselle kehitykselle ja itsemääräämisoikeudelle. USA teki itselleen ehdotuksen, jonka mukaan maa sitoo hiilidioksidipäästöt taloudelliseen kasvuun (CO² /$ of GDP). Ajatuksena on resurssien mahdollisimman tehokas käyttö suhteessa taloudelliseen hyötyyn. (Roberts & Parks 2007, 142−144.)

Energiatehokkuus on myös tärkeä osa EU:n ja Suomen ilmastostrategiaa, jolla pyritään säästämään energiaa ja vähentämään päästöjä (Energiatehokkuusdirektiivi ja sen kansallinen toimeenpano 2014). Suomessa työ aloitettiin jo vuonna 1997 energiansäästösopimuksilla ja vuonna 2008 siirryttiin eri alojen energiatehokkuussopimuksiin, joihin räätälöitiin myös kunnille omat sopimusmallit (Takana pitkä historia, energiatehokkuussopimukset 2008−2016).

USA ei ole asettanut hiilidioksidipäästöille rajoituksia. Hiilidioksidipäästöt saavat kasvaa, jos kansantalous kasvaa. Tätä itsensä kanssaan tekemää sopimusta USA pystyy kiertämään siirtämällä saastuttavimmat tuotannonalat kehitysmaihin, jolloin hyöty ohjautuu USA:lle ja päästöt köyhille maille. (Roberts & Parks 2007, 142−144.) Yleisesti puhutaankin hiilivuodosta kehitysmaihin. Ongelmallista Beringerin (2012, 30) mukaan on, että kuntien ja valtioiden päästölaskenta perustuu kasvihuonekaasupäästöjen laskentaan eikä hiilijalanjälkeen, jolloin teollisuusmaat ovat kyenneet vähentämään päästöjään kehitysmaiden kustannuksella.

Kaksi seuraavaa ehdotusta ovat saaneet kannatusta erityisesti kehitysmaiden ja kehittyvien maiden keskuudessa. Intia ja Ryhmä 77 (todellisuudessa 133 maata) kannattavat yksinkertaista ratkaisua, joka perustuu demokraattiseen ajatukseen ääni/kansalainen.

Ehdotuksen mukaan jokaisella maapallon ihmisellä olisi oikeus saastuttaa tai olla saastuttamatta yhtä paljon. (Roberts & Parks 2007, 144−146.) Myös Virtasen (2011, 30) mukaan ilmastonmuutoksen hillintä on myös osa globaalia sosioekonomista kehitystä ja tasa-arvokysymystä. Ehdotusta on pidetty todellisena haasteena pitkän aikavälin ratkaisuksi.

Ajatusmalli pistää ahtaalle rikkaat vähäväkiset maat ja suosii köyhiä väkirikkaita maita.

Koska pyrkimyksenä on välttää ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset, on rikkaiden teollisuusmaiden vähennettävä päästöjään ja kehitysmailta edellytetään malttia taloudellisen kehityksen suhteen. Kehitysmaat odottavatkin rikkailta mailta rahoitusta ja teknistä tukea, jotta ne voisivat ottaa käyttöön kestävän kehityksen mekanismeja (Clean Development Mechanism, CDM). Vaikkakin monien asiantuntijoiden, myös Virtasen (2011, 30) mielestä juuri oikeudenmukaisuus on ilmastokysymyksissä tärkeää, saattaa se olla poliittisesti soveltumaton ja taloudellisesti tehoton keino. (Roberts & Parks 2007, 144−146.)

Saastuttaja maksaa (Polluter Pay Principle) -ajatus on ollut keskeinen niin valtioiden sisäpolitiikassa kuin kansainvälisessäkin ympäristöpolitiikassa viimeiset kolmekymmentä vuotta. Brasilialaiset tiedemiehet ja hallituksen asiantuntijat kehittivät tähän perustuen monimutkaisen ehdotuksen. Se perustuu siihen, että hiilidioksidi pysyy ilmakehässä 100–

120 vuotta. Kaikki rikkaiden teollisuusmaiden tuottama, teollistumisesta ja liikenteestä johtuva hiilidioksidi vuodesta 1945 on edelleen ilmakehässä. Tiedemiehet väittävät, että maakohtaisten kasvihuonekaasujen vähennysten tulisi riippua niiden suhteellisesta osuudesta maapallon lämpötilan nousuun. Erityisen tärkeää olisi ottaa huomioon tulevien päästöjen lisäksi myös jo tuotettujen päästöjen aiheuttamat vahingot. Laskelmien mukaan

Britannian olisi pitänyt vuoteen 2010 mennessä vähentää kasvihuonekaasupäästöjään 66 prosenttia, USA:n 23 prosenttia ja Japanin 8 prosenttia. Tämä lähestymistapa ei miellyttänyt rikkaita teollisuusmaita, kun taas kehitysmaat olivat enemmän tämänkaltaisen ratkaisun kannalla. (Roberts & Parks 2007, 146−150.)

Yhdellekään edellä mainituista ehdotuksista ei povata tulevaisuutta sellaisenaan. Sen sijaan näitä kaikkia yhdistelemällä ollaan liikkumassa kohti niin sanottua hybridimallia, jolla uskotaan olevan realistisia mahdollisuuksia. Räätälöinnin esteenä on edelleenkin kuilu rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä. (Roberts & Parks 2007, 150−153.) Päästöjen hillintäpolitiikka on kuitenkin globaalia: missä tahansa vähennetäänkin, se vaikuttaa koko maapallon ilmastoon (Aaltola & Ollikainen 2011, 122).

3 KUNNAT GLOBAALISTI JA LOKAALISTI OSALLISINA ILMASTONMUUTOKSESSA

Tässä luvussa teen aluksi katsauksen kuntien ja kaupunkien merkityksestä ilmastonmuutokseen. Sen jälkeen tarkastelen paikallistason ilmastonmuutoksen vastaisen työn kansainvälistä kehitystä ja järjestöjä. Niillä on ollut vaikutusta myös Suomen kuntien ilmastotyön kehitykseen, kuten Kuntien ilmastokampanjaan. Tutkimukseni kannalta keskeisen HINKU- hankkeen esittelen luvussa 3.2 ja lopuksi avaan käsitteet vähähiilinen, hiilineutraali ja hiilinegatiivinen.

Teollistuvassa Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Australiassa 1900-luku oli voimakkaan kaupungistumisen aikaa. Kehitys on sittemmin jatkunut voimakkaana Aasiassa.

Urbanisaatio ja ilmastomuutos ovatkin Dreyfusin (2013, 283) mukaan kaksi globaalia trendiä, jotka jatkavat vääjäämättä kasvuaan. Jatkossa asutustihentymisen kiihkeän kasvun ennustetaan keskittyvän pienempiin yksiköihin. (UN-HABITAT 2011, 2; Bulkeley 2013, 7.) Arvion mukaan vuoteen 2030 mennessä maapallon 8,3 miljardista ihmisestä 5 miljardia asuu kaupungeissa tai niihin verrattavissa taajamissa (UN-HABITAT 2011, 2).

Kaupunkeja onkin yleensä käsitelty vain ilmastonmuutoksen uhreina, vaikka ne ovat myös ratkaisevassa asemassa kasvihuonekaasupäästöjen tuottajina (Dreyfus 2013, 283).

Kaupungeissa ja kunnissa toimiva teollisuus, kuljetukset, niissä sijaitsevien asuntojen ja liikehuoneistojen lämmitys ja/tai jäähdytys kuluttavat energiaa. Kansainvälinen energiajärjestö (International Energy Agency, IEA) onkin todennut, että kaupungit ja pienemmät taajamat vastaavat kahdesta kolmasosasta vuotuisesta energiankulutuksesta ja tuottavat 70 prosenttia energiantuotannosta johtuvista hiilidioksidipäästöistä. (Cities, Towns, and Renewable Energy 2009, 21.)

Kaupungit ja kunnat tarjoavat areenan, jossa kohtaavat kansalaisyhteiskunta, yksityinen sektori ja demokraattisesti valitut kunnan luottamushenkilöt sekä kunnan virkamiehet.

Paikallishallintojen päättäjät ja viranhaltijat vastaavat prosesseista, jotka vaikuttavat urbaanin elinympäristön rakentumiseen, sen turvallisuuteen tai haavoittuvuuteen.

Päätöksillään ja linjanvedoillaan he vaikuttavat myös kasvihuonekaasupäästöihin alueellaan.

(Bulkeley 2013, 9; Virtanen 2011, 241−253; Dreyfus 2013, 284). Dreyfus (2013, 284) korostaa kuntien mahdollisuutta vaikuttaa ilmastonmuutokseen käytössä olevilla henkilö-, talous- ja osaamisresursseilla.

Globaalit ilmastonmuutoksen vastaiset kuntajärjestöt

Kunnallisten viranhaltioiden kansainvälisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet, ja kasvavan ympäristötietoisuuden myötä kuntien yhteistyö on laajentunut myös ilmastokysymyksiin.

International Union of Local Authorities (IULA) perustettiin jo 1913 tukemaan vasta perustettujen eurooppalaisten kaupunkien ja kuntien paikallisdemokratiaa sekä itsemääräämisoikeutta. (IULA, verkkosivut; Bulkeley 2013, 75.)

Council of European Municipalities and Region (CEMR) on vanhin ja laajimmalle levinnyt järjestö Euroopassa, ja se yhdistää paikallisia ja alueellisia hallituksia 42 maasta. Järjestön toiminta kietoutuu kahden pääpilarin ympärille:

1. vaikuttaa Euroopan politiikkaan ja lainsäädäntöön kaikilla niillä osa-alueilla, joilla on merkitystä kuntiin ja maakuntiin

2. tarjoaa paikallisille ja aluehallinnon edustajille toimintaympäristön, jossa debatit kansallisten edustusjärjestöjen välityksellä ovat mahdollisia. (CEMR, verkkosivut.) Kansainvälisen kuntien kestävän kehityksen järjestön (International Council for Environmental Initiatives, ICLEI) kehitys alkoi ajatuksesta, että yhdelläkin kunnalla on merkittävä vaikutus. ICLEI syntyi vuonna 1989, kun joukko paikallishallinnon johtajia huolestui otsonikerroksen ohentumisesta. He sitoutuivat laatimaan paikallisia lakeja, joilla otsonikerrosta heikentävien kemikaalien käyttö vaiheittain lopetetaan. He jatkoivat innovatiivista työtä ja visioivat organisaatiota, joka voisi koordinoida paikallisviranomaisten vastauksia maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin. Tavoitteena oli vähentää kasvihuonekaasupäästöjä sekä parantaa kaupunkien ilmanlaatua, elävyyttä ja kestävyyttä.

(The ICLEI Story.)

ICLEI vastasi haasteeseen perustamalla vuonna 1991 Urban CO² Reduction Projectin, johon koottiin USA:sta, Kanadasta, Euroopasta ja Turkista 14 kuntaa kaksi vuotta kestävään hankkeeseen. Sen tavoitteena oli luoda paikallisen tason strategioita, joilla kuntien kasvihuonekaasupäästöjä, erityisesti hiilidioksidipäästöjä, vähennettäisiin. Kampanjan taustalla oli joukko kuntia, jotka olivat olleet edelläkävijöitä jo kestävän kehityksen saralla.

Ne kokivat ilmastoasian luontevana jatkona työlleen. Kunnat etsivät käytänteitä yhteisissä työpajoissa hyödyntäen eri alojen asiantuntijoita ja tutkimuksia. Päämääränä oli yleinen konsepti, jota kunnat voisivat käyttää pyrkiessään vähentämään päästöjään. Hanketta rahoitti US Environmental Protection Agency (EPA), Toronton kaupunki sekä useat yksityiset tahot.

(Bulkeley 2013, 74−75.)

Kun kahden vuoden kuluttua ensimmäinen vaihe päättyi, toimintasuunnitelmat esitettiin kunnanvaltuustoille harkintaa ja hyväksymistä varten. Näin käynnistyi kuntien ilmastokampanja Cities for Climate Protection (CCP). Saman vuoden lopussa kampanja lanseerattiin myös Eurooppaan. (Bulkeley 2013, 75.) CCP on ensimmäinen globaali ohjelma, joka on suunnattu edistämään osallistavaa hallintoa ja paikallista kestävän kehityksen suunnittelua. Ohjelma tukee kaupunkeja ilmastotoiminnan suunnittelussa, jonka ensisijaisena tavoitteena on kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen. Ohjelmalla tavoitellaan myös ilmanlaadun parantamista ja kaupunkien kestävää kehitystä. (CCP, verkkosivut.)

Climate Alliancella, joka perustettiin vuonna 1990, on toisenlainen lähestymistapa ilmastonmuutoksen vastaiseen kamppailuun. Sen tavoitteena on rohkaista Saksan kuntia sekä saksaa puhuvien naapurivaltioiden kuntia solidaarisuuteen Amazonin alkuperäiskansoja kohtaan. Tarkoituksena on yhdistää kaksi asiaa: vauraiden teollisuusmaiden kasvihuonepäästöjen vähennykset ja sademetsien suojelu. Sademetsien suojelulla tuetaan niissä asuvia alkuperäiskansojen yhteisöjä. Climate Alliancen tavoite on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 50 prosenttia vertailuvuodesta 1990 vuoteen 2030 mennessä. (Bulkeley 2013, 76.)

Vielä kolmaskin merkittävä kansainvälinen ilmastotyön kuntaverkosto, Euroopan unionin rahoittama Energy Cities perustettiin 1990-luvulla kuuden kunnan kesken (Bulkeley 2013, 76). Sen keskeisenä tehtävänä on vaikuttaa paikallistasolla tapahtuvaan energian tuottamiseen ja käyttöön. Järjestöllä on jäseninä yli 1000 kaupunkia ja kuntaa 30:stä Euroopan maasta. Euroopassa ilmastonmuutoksen vastaiset verkostot kasvavat tasaisesti, ja

2000-luvulla tehtyjen arvioiden mukaan niihin oli liittynyt jo yli 1400 eurooppalaista kaupunkia ja kuntaa. (Kern & Bulkeley 2009, 316.)

1990-luvulla syntyi myös teemaverkostoja, jotka painottavat tietyn tyyppisten kaupunkien ilmastotyötä. Niistä on laajimmalle levinnyt ja tärkeimmän aseman saavuttanut Cities Climate Leadership group (C40), johon kuuluu muiden muassa 40 maailman suurinta kaupunkia. C40:n kuten kolmen muunkin aiemmin mainitun kuntaverkoston toimintoihin kuuluu tiedon ja kokemusten jakaminen, parhaimpien käytänteiden mukkaaminen ja resurssien tarjoaminen jäsenilleen. Sen toiminta poikkeaa 1990-luvun alun muista liikkeistä siten, että se pyrkii vaikuttamaan myös kansalliseen ja kansainväliseen agendaan erilaisilla toimilla. Yhteistyö muiden verkostojen, erityisesti Clinton Climate Initiativen kanssa on mahdollistanut myös erityisprojekteja, kuten energiatehokkaan rakentamisen. (Bulkeley 2013, 78−80.)

Kuntien ilmastotyö Suomessa, Kuntaliiton ilmastokampanja ja HINKU

Suomessa kuntien ilmastotyö on hajaantunut usean erilaisen järjestön tai kampanjan⁸ piiriin.

Monet niistä ovat osa kansainvälistä kunta- tai kunnanjohtajaverkostojen toimintaa.

Tutkimukseni kannalta tärkeämpiä kuntaverkostoja ovat Kuntaliiton ilmastokampanja ja HINKU. Kuntaliiton ilmastokampanja on ensimmäinen Suomeen rantautunut paikallistason ilmastokampanja. Kotoperäinen HINKU käynnistettiin 15 vuotta myöhemmin. Tällä hetkellä Kuntaliiton kampanjassa on mukana 52 kuntaa ja kaksi kuntayhtymää. HINKUun on liittynyt 43 kuntaa. (Kuntien ympäristö- ja ilmastoverkostot 2017.)

Vuonna 1993 käynnistetty Kuntaliiton ilmastokampanja on osa kansainvälistä kuntien kestävän kehityksen järjestö ICLEI:n (Local Governments for Sustainability) käynnistämää ohjelmaa. Kunnat liittyvät kampanjaan lautakunnan tai kunnanhallituksen päätöksellä.

(Virtanen 2011, 250.) Ilmastokampanjaan liittyessään kuntien tavoitteena on:

8 Energy Cities, Covenant of Mayors, FISU, KUUMA, Cirkwaste jne.

• kartoittaa oman alueensa kasvihuonekaasupäästöt ja arvioida tarvittavat sopeutumistoimenpiteet

• tehdä 10 tai 20 vuoden kasvihuonekaasupäästöjen kehitysennuste

• asettaa omat päästöjen vähentämistavoitteet

• tehdä päästöjen vähentämissuunnitelma ja hyväksyttää se valtuustossa

• toimeenpanna päästövähennyssuunnitelma ja seurata sen kehitystä. (Savikko 2010, 8.)

Kunnat eivät sitoudu yllä mainittuihin toimenpiteisiin, vaan ne ovat tavoitteita, joihin pyritään. Toimimattomuudesta ei jaeta sanktioita eikä menestyksekkäästä ilmastotyöstä palkita. Kuntaliitto tukee kampanjaan liittyneiden kuntien ilmastotyötä yhteyshenkilötapaamisilla, koulutuksella ja ilmastokonferensseilla. (Kerkkänen 2009, 71;

Kuntien ympäristö- ja ilmastoverkostot 2017.)

Kuntien ilmastotyön haltuunottoa on seurattu Kuntaliiton toimeksiannosta vuosina 2009, 2012 ja 2015. Kahdessa ensimmäisessä selvityksessä suunnitelmallista ilmastotyötä tekeväksi kunnaksi määriteltiin kunta, joka oli tehnyt:

• ilmastostrategian tai -ohjelman ja/tai se oli valmisteilla tai

• kunnassa oli laskettu kasvihuonekaasupäästöt ja/tai määritelty päästövähennystavoite (Savikko 2009, 5; Mattson 2012, 7).

Viimeisimmässä selvityksessä pääpaino on siirtynyt strategioiden laatimisesta siihen, miten käytännön ilmastotyö on kunnissa edennyt. Siinä kartoitetaan myös ilmastotyötä hidastavia ja/tai vahvistavia käytänteitä. Vastausaktiivisuus jäi selvityksessä 25 prosenttiin. Parviaisen (2015, 5−6) mukaan ilmastoasioiden ottaminen osaksi kunnan jokapäiväistä toimintaa on Suomen kunnissa vielä pääsääntöisesti kesken ja erot kuntien kesken ovat suuria.

Kuntaliiton ilmastokampanja ja HINKU ovat kunnille suunnattuja samankaltaisia ilmastohankkeita. Erona on, että Kuntaliiton ilmasto-kampanja on julkishallinnolle suunnattu strategialuontoinen kampanja. Siinä keskitytään siihen, että kunnat laatisivat ilmastostrategioita, joiden kautta ilmastotyö mahdollisesti saadaan alkuun. HINKU keskittyy kunnan toimintojen lisäksi myös yrityksiin ja kuntalaisiin.

HINKU sai alkunsa ennakkoluulottomasta, avoimesta ja rohkeasta tavasta löytää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin; näin hanketta luonnehditaan Mahdottomasta mahdollinen -

kirjassa. Kaikki alkoi, kun kymmenen yritysjohtajaa eri aloilta perusti Yllätetään yhteiskunta -nimisen yhteisön. (Vainio & Raitanen 2012, 20−21.)

Ensimmäinen hanke, jonka yhteisö tuotti, oli HINKU. Sen jälkeen on syntynyt noin 50 erilaista ja eri yhteiskunnan aloja koskettavaa projektia, kuten ”Uusien mahdollisuuksien tori”, joka on suunnattu nuorisotyöllisyyden alentamiseen, sekä työhyvinvointiin tähtäävät hankkeet ”Kehu työkaveria selän takana” ja ”Minä olen hyvä!”. (Yllätetään yhteiskunta.) Yhteisön johtavana ajatuksena on tehdä mahdottomasta mahdollinen irtaantumalla vanhoista ajattelumalleista ja luoda tilalle täysin uusia. Toimiakseen ja toteutuakseen Yllätetään yhteiskunta tarvitsee ihmisiä, jotka asenteellaan luovat avoimen ja innostavan ilmapiirin, paikan ja hyvän agendan. (Vainio & Raitanen 2012, 20−21.)

HINKU on kunnianhimoinen hanke, jonka tavoitteena on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen nopeammassa aikataulussa kuin Suomen kansallinen tavoite (Berninger 2012, 14−15). Hankkeen idea, sisällön kehittely ja Suomen ympäristökeskuksen asiantuntijan mukaan tulo tapahtuivat vuoden 2007 aikana. Pian rekrytoitiin ensimmäiset viisi pilottikuntaa⁹, joilla kaikilla oli jokin yhteys hankkeen perustajiin. HINKUsta tiedotettiin mediassa, ja syksyllä 2008 hankkeen ensimmäinen vaihe käynnistyi. (Vainio & Raitanen 2012, 31.)

HINKU on kotoperäinen projekti, jonka rahoitus tuli kotimaasta. Sitä rahoittivat pääasiassa Innovaatiorahoituskeskus (TEKES), Suomen itsenäisyyden juhlarahasto (SITRA) ja ympäristöministeriö (YM). Myöhemmin rahoitusta tuli myös Euroopan aluekehitysrahastosta (EAKR). Pilottikunnat lähtivät tavoittelemaan 80 prosentin kasvihuonekaasupäästövähennystä vuoteen 2030 mennessä vertailuvuotena 2007.

(Berninger 2012, 14; Vainio & Raitanen 2012, 31.) Näiden pienlaboratorioiksi kutsuttujen kuntien tavoitteena on, että kunta, kuntalaiset ja alueen elinkeinoelämä yhdessä sitoutuvat asetettuihin tavoitteisiin. Tavoitteisiin pyritään seuraavin yhteisin linjauksin:

o energian säästäminen ja energiatehokkuuden parantaminen o materiaalitehokkuuden parantaminen

o uusiutuviin energialähteisiin perustuva energiantuotanto o hiilinielujen lisääminen

9 Kuhmoinen, Mynämäki, Padasjoki, Parikkala ja Uusikaupunki.

o kuntalaisille suunnattu viestintä painottuu kulutuksen hiilijalanjäljen merkittävimpiin tekijöihin: asumiseen, liikkumiseen ja elintarvikkeisiin. (Kunnat hiilineutraaliksi.)

HINKU-kuntia on nyt jo 43 kappaletta. Niiden määrä on kasvanut hitaasti mutta tasaisesti. Kuvasta 1 voi todeta HINKU-kuntien tihentymiä ja yksittäisiä hankkeeseen liittyneitä kuntia. Länsi-Uudenmaan kunnat ovat oma ryhmänsä, ja niitä yhdistää kuntayhteistyö. (Hinku-kunnat.

Meitä on jo 42! 2018.)

KUVA 1. Hinku-kunnat Suomessa vuonna 2018 (Hinku-kunnat. Meitä on jo 42! 2018)

HINKU kertoo olevansa hiilineutraaliutta tavoitteleva hanke. Ilmastonmuutokseen liittyvässä keskustelussa on asteittain siirrytty kasvihuonekaasujen vähentämisestä vähähiiliseen, hiilineutraaliin ja edelleen hiilinegatiiviseen diskurssiin. Hiilivapaasta taloudesta puhuttaessa tarkoitetaan kokonaan fossiilisista polttoaineista luopumista ja siirtymistä uusiutuviin energialähteisiin (Virtanen 2011, 33). Termien käyttö on vaihtelevaa.

Suomen valtioneuvoston tulevaisuusselonteon yhteenvedossa (Valtioneuvosto 28/2009) linjataan visioksi vähäpäästöinen Suomi 2050, ja vuoden 2011 Jyrki Kataisen hallitusohjelmassa tavoitteeksi asetetaan hiilineutraalin yhteiskunnan saavuttaminen.

Kummassakin on sama tavoite, Suomen päästöjen leikkaaminen 80 prosentilla vuoteen 2050 mennessä. (Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma 2011.) Vähähiilinen ja/tai vähäpäästöinen yhteiskunta käyttää vain välttämättömän määrän fossiilisia polttoaineita ja näin tuottaa minimimäärän kasvihuonekaasupäästöjä (Berninger 2012, 17).

Hiilineutraali valtio, kunta tai toiminto päästää ilmakehään ainoastaan sen verran kasvihuonekaasupäästöjä kuin se vastaavasti pystyy niitä sitomaan. Sillä voidaan myös tarkoittaa tilannetta, jossa päästöjä vähennetään vain sen verran, että ilmastonmuutos ei enää

kiihdy ja saavutetaan tasapainotila. Keinot hiilineutraalin yhteiskunnan rakentamiseen vaihtelevat. Teollisuus painottaa keinoina ydinvoimaa ja hiilen talteenottoteknologioita, ja ympäristöjärjestöt sen sijaan lisäisivät uusiutuvia energialähteitä. IPCC:n asettamat päästövähennystavoitteet asettavat tavoitteeksi korkeintaan kahden asteen lämpötilan nousun. Tätä tavoitetta seuraa HINKU. (Berninger 2012, 18.)

Hiilinegatiivisuus pitää sisällään ajatuksen, että ilmakehään jo varastoitunutta hiiltä poistetaan ilmakehästä (Berninger 2012, 18). Luontaisia hiilinieluja ovat meret, metsät ja muu kasvillisuus.

Hiilineutraaliuden työkalupakki

Tässä luvussa käyn lyhyesti läpi, mitä ovat kasvihuonekaasut ja miten niistä aiheutuvia päästöjä lasketaan. Jatkan sitten esittelemällä erilaisia työkaluja kasvihuonekaasujen vähentämiseksi.

Kasvihuonekaasut, jotka aiheuttavat ilmastonmuutoksen, eivät synny ”jossain”, vaan ne syntyvät ihmisen jokapäiväisen toiminnan ja päätöksenteon tuloksena. Ne syntyvät erilaisissa prosesseissa, jotka liittyvät teollistuneen yhteiskunnan toimintoihin, kuten energiankulutuksesta kodeissa ja autoissa sekä teollisuusprosesseissa, joissa valmistetaan kulutushyödykkeitä, maankäytöstä, siitä miten käytämme ja hyödynnämme maaperää, kuinka kohtelemme maapallon metsiä, viljelemme ja kaupungistumme ja rakennamme infrastruktuuria. (Bulkeley 2013, 6.)

Kuntien kasvihuonekaasupäästöt ovat pääosin peräisin kolmesta lähteestä:

1. fossiilisten polttoaineiden käytöstä hiilidioksidi 2. lahoamistuotteena metaani

3. lannoitteiden käyttö ja valmistus typpioksiduuli. (Laine 2011, 40.)

Ilmastomuutoksen kannalta pääasiallisia ihmisen toiminnasta aiheutuvia kasvihuonekaasujen lähteitä ovat fossiiliset polttoaineet, kuten hiili, öljy ja maakaasu, sekä

kaatopaikat, metsien ja biomassan hävittäminen, maatalous, teollisuus ja jätteenkäsittely.

Kasvihuonekaasuista merkittävimpiä ovat hiilidioksidi (CO2), vesihöyry (H2O), metaani (NH4), freonit (CFC-yhdisteet), joita on rajoitettu jo Montrealin pöytäkirjalla vuonna 1987, dityppioksidit (N2O), fluorihiilivedyt (HCF), perifluorihiilivedyt (PFC) ja rikkiheksafluoridi (SF6). (Virtanen 2011, 22; Ruosteenoja 2011, 70−75.) Näillä kemiallisilla yhdisteillä on kyky sitoa itseensä maan infrapunasäteilyä, ja ne nostavat ilmakehän lämpötilaa (Ruosteenoja 2011, 76). Koska eri kasvihuonekaasuilla on erilainen ilmaston lämmityspotentiaali (Global Warming Potential, GWP) suhteessa hiilidioksidiin, muunnetaan eri kasvihuonekaasupäästötyypit kertoimilla CO₂/ekv kokonaisluvuiksi.

Laskennassa se tarkoittaa sitä, että hiilidioksidin indeksiluku on 1 ja esimerkiksi typpioksiduulin kerroin on 296 ja metaanin 24. (Laine 2011, 22.)

Kasvihuonekaasujen päästölaskenta on haastavaa, koska mittauksia tehdään harvoin ja eri laskentamallit yleistävät lukuja monelta osin, esimerkkinä liikenteen määrälaskentaan liittyvät luvut (Laine 2011, 22−23). Suosituimmat kuntien käytössä olevat päästölaskentatyökalut ovat ilmainen Kasvener ja kaupallinen CO2-päästöraportti. CO2- päästöraportilla kunta voi seurata omia päästöjään jopa viikkotasolla. (Mattson 2012, 15.) Parviaisen (2015) mukaan pitkän aikavälin trendit kertovat kuitenkin parhaiten, mihin suuntaan kunnan päästökehityksessä ollaan menossa. Parviainen huomauttaa, että ilmastotyötä voi tehdä myös ilman päästölaskentatietoja eikä niiden puuttuminen saisi muodostua ilmastotyön esteeksi. (Parviainen 2015, 30−31.)

Kasvihuonekaasupäästöt kertovat eri asiaa kuin hiilijalanjälki. Rajatulla alueella käytetyistä raaka-aineista ja tuotteista suurin osa on tuotettu muualla. Mikäli myös niiden ilmastovaikutusta halutaan tarkastella kunnan sisällä tuotettujen lisäksi, pitäisi keskittyä kokonaiskulutukseen liittyviin kasvihuonekaasupäästöihin eli hiilijalanjälkeen.

Valtion ja/tai kunnan alueella syntyy kasvihuonekaasupäästöjä erilaisista toiminnoista ja prosesseista. Mikäli niitä ohjaamalla tai muuttamalla onnistutaan energiankulutusta vähentämään, voidaan kertoa kasvihuonekaasupäästöjen vähentyneen. (Beringer 2012, 30.) HINKUssa laskenta tehdään Kasvener-ohjelmalla kunnan alueella tapahtuvan kulutuksen mukaan. Laskenta mahdollistaa suunnitelmallisen seurannan ja muutoksenhallinnan ohjauksen. Muutoksella tarkoitetaan kaikkia niitä toimenpiteitä, joita kunta tai toimija on tehnyt säästääkseen energiaa. Tavoitteena on toimia energiatehokkaasti, mahdollisesti siirtyä

uusiintuviin energialähteisiin ja panostaa ekotehokkuuteen. HINKUn laskentamalli laskee aikaan saatua kasvihuonekaasupäästömuutosta, jossa huomioidaan myös päästöjä lisäävät ratkaisut. (Laine 2011, 21–23.)

Suomi on asettanut tavoitteekseen hiilineutraalin yhteiskunnan vuoteen 2050 mennessä.

Jotta olisi mahdollista päästä edes lähelle hiilineutraalia kuntaa tai yhteiskuntaa, pitäisi ilmakehän kasvihuonekaasumäärät saada laskemaan ratkaisevasti (Berninger 2012, 28).

Tavoitteen saavuttaminen vaatii valtiolta, yrityksiltä, maakunnilta, kunnilta ja kuntalaisilta aktiivisia toimenpiteitä.

Hiilineutraaliuden työkaluihin kuuluu merkittävänä osana valtioiden säätämät taloudelliset ohjauskeinot. Jokaisella valtiolla on omat ominaispiirteensä, jotka määrittelevät, millaisia ohjauskeinoja on tarkoituksen mukaista asettaa. Suomessa valtion taloudellisista ohjauskeinoista tärkeimpiä ovat syöttötariffit eli tuotantotuki, energiaverotus ja päästökauppa. (Berninger 2012, 38.)

Tuotantotukea maksetaan ns. syöttötariffina sähköntuottajille etukäteen sovitun hinnan mukaisesti. Järjestelmää kutsutaan myös takuuhintajärjestelmäksi. Takuuhintajärjestelmän on tarkoitus tukea uusiutuvilla energialähteillä tuotettua energiaa. Uusiutuviksi luetaan Suomessa tuulivoimaan, puupolttoaineeseen ja metsähakkeeseen ja biokaasuun perustuvan sähkön tuotanto. (Berninger 2012, 38; Energiavirasto, verkkosivut.) Energiaverotuksen pyrkimyksenä on vähentää energiankulutusta ja kohdistaa käyttö vähäpäästöisempiin energialähteisiin. Perusajatuksena on, että sähköntuotantoon käytetyt polttoaineet ovat verottomia ja lämmön tuotantoon käytetyt verollisia. Suomessa energiaverotus kattaa sähkön, kivihiilen, turpeen, mäntyöljyn ja nestemäiset polttoaineet. Maakaasu lasketaan nestemäisiin polttoaineisiin. Nestemäisten polttoaineiden valmistevero perustuu polttoaineiden energiasisältöön ja hiilidioksidipäästöihin, ja puhutaan energiasisältöverosta ja hiilidioksidiverosta. Hiilidioksidiveroa ei kuitenkaan peritä jätteistä valmistetusta biopolttoaineesta. Sähkön verotus sen sijaan määräytyy käyttäjän perusteella, ja siinä on kaksi veroluokkaa, joista korkeampi koskee kotitalouksia, maa- ja metsätaloutta, rakentamista ja palveluita. Alempaan veroluokkaan kuuluvat teollisuus ja ammattimainen kasvihuoneviljely. (Berninger 2012, 39−42; Energiavirasto, verkkosivut.)

Päästökauppaa käydään maailmanlaajuisesti, ja se on myös EU:n tärkein kasvihuonekaasujen vähentämisen instrumentti. Päästökaupan piiriin kuuluvat suuret

energiantuotanto- ja teollisuuslaitokset. Päästöoikeuskaupan idea syntyi jo 1960-luvulla.

Käytännössä sitä sovellettiin ensimmäisen kerran 1970-luvulla Yhdysvalloissa (Helsingin Sanomat 11.7.2006). Päästöoikeuskaupan ydinajatus on ohjata päästöjen vähennykset sinne, missä ne ovat halvimpia toteuttaa (Berninger 2012, 43). Kioton sopimus sisältää globaalien ohjauskeinojen vaihtoehdoksi päästöoikeuskauppaa, sillä se sisältää kehitysmaille tiettyjä merkittäviä etuja verrattuna päästöveroon. Kehitysmaiden inflaatio on usein korkea, päästöoikeuskauppa ei ole inflaatioherkkää eikä se hyväksy päästöjen kasvua, vaikka kansantaloudet kasvavat. Päästöoikeuksien lähtötilanne on rakennettu siten, että se on suotuisa kehitysmaiden kasvaville talouksille. EU:n vuonna 2003 hyväksymän direktiivin mukainen päästökauppa on toteutettu niin sanotulla cap and trade -järjestelmällä. Ensin asetetaan toimijalle päästökatto, jonka perustella päästöoikeudet jaetaan. Yksi oikeus on yhtä kuin hiilidioksidiekvivalenttitonni (CO2e/tonnia). Tämän jälkeen toimijat ovat vapaita käymään kauppaa päästöoikeuksillaan, mikäli omistavat tilin kansallisessa päästökaupparekisterissä. (Aatola & Ollikainen 2011, 124−125.)

Menestyksekkään ilmastotyön lähtökohtana ovat ilmastostrategiat, energiatehokkuussopimukset ja energiakatselmukset. Ilmastostrategiat sisältävät ilmastotavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseen. Suomessa ilmastostrategioita ovat laatineet valtio, monet maakunnat ja kunnat. Energiatehokkuussopimukset ovat vapaaehtoisia, ja niiden tavoitteena on saada eri toimijat sitoutumaan yhdeksän prosentin parannukseen energiatehokkuudessa. Energiatehokkuussopimukset ovat Suomen valtion ilmastopolitiikan keskiössä, ja niiden piirissä oli vuoden 2011 lopussa yli runsas puolet energian loppukäyttäjistä. (Berninger 2012, 32−35.) Kuntien energiatehokkuussopimuksia avaan tarkemmin tutkielmani aineistoluvussa 5.1.

Ekotehokkuus on hiilineutraaliuden kannalta tärkeä ajatusmalli sekä konkreettinen työkalu.

Ekotehokkuus pyrkii tuottamaan palveluja vähemmällä energian ja materiaalin kulutuksella.

Ekotehokkaan ajattelun perusta onkin ensisijaisesti palvelun tuottamisessa eikä niinkään tuotteessa. Ekotehokkuutta mitataan yleisesti MIPS-laskentamallilla (Material Input per Service Unit), jossa huomioidaan myös materiaalien sivuvirrat, kuten kaivosten sivukivet ja hakkuutähteet. Palveluyksikkö määritellään aina tapauskohtaisesti, ja se voi esimerkiksi yhden henkilön ateria tai lentokilometri. (Berninger 2012, 25−28.)